Amoto quaeramus seria ludo – Ajasta ja tavoista

Amoto quaeramus seria ludo – Ajasta ja tavoista 

Meridian-kirjallisuusblogi on ollut toiminnassa nyt noin nelisen vuotta. Tähän julkaisuun on koottu merkittäviä postauksia, jotka ovat herättäneet kiivasta julkista keskustelua tai muulla tavoin muodostuneet feministisen blogin virstapylväiksi.


-

Blogin ensimmäinen kohuntapainen syntyi Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania käsittelevästä julkaisusta, jossa sivusin naisasian lisäksi sukupuolivähemmistöihin keskittyvää sotakirjallisuutta – tai pikemminkin sellaisen kirjallisuuden puutetta. Moni lukija koki suorastaan pöyristyttävänä esittämäni väitteen, jonka mukaan yksi Kinnusen hahmoista on nykyterminologialla ilmaistuna transmies. Kinnunen kirjoittaa sodan ajasta, jolloin naisten yksilöllisyys ja ihmisyys herkästi hukkuivat raskaiden maihinnousukenkien alle. Paljon eivät ole ajat ja tavat muuttuneet.

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

Myös julkaisu Delia Owensin Suon villi laulu -romaaniin liittyen nostatti runsaasti keskustelua. Kritisoin tuolloin rivien väleistä tihkuvaa sisäistettyä naisvihaa, joka romaanin kerronnassa valitettavasti on alkuriveiltä viimeiselle sivulle asti mukana. Tällaiset romaanit ovat yhdenvertaisuusnäkökulmasta erityisen vahingollisia juuri siksi, ettei naisvihamielisyys esiinny teoksen sivuilla yksittäisissä lauseissa tai kappaleissa, joita voisi tussilla alleviivata. Patriarkaaliset kirjallisuuskonventiot löytyvät tämänkin ilmiön taustalta, ja niitä sen sijaan voi syyttävällä sormella osoittaa.

Naisten seksualisointi ja esineellistäminen ovat väkivallan ilmentymiä, joiden juuret ulottuvat kulttuurilliseen kuvastoon. Owensin romaani on oivallinen esimerkki naishahmojen kulttuurinomaisesta seksualisoinnista, joka laajana ilmiönä johtaa naisten esineellistämiseen myös tosielämässä. Naisten esineellistäminen taas sijoittuu kiinteänä elementtinä seksuaalisen väkivallan portaikkoon ja osaltaan mahdollistaa myös muiden väkivaltaisten normien vakiintumisen osaksi hyväksyttyä kulttuuria.

Delia Owens – Suon villi laulu 

Naisen osa -tekstissä pohdiskelin naisten osuutta kirjallisuudessa sekä kirjallisissa julkaisuissa. Moni tuntuu kavahtavan, kun puheeksi tulevat kiintiöt. Kirjallisuudessa ja muissakin kulttuurituotteissa on kuitenkin nykypäivänä usein naiskiintiö tai vaikka vähemmistökiintiö – ja aivan syystä! Ajatus siitä, että vain paikkansa ansaitsemalla voi päästä painetun tuotteen sivuille, on auttamattoman ahdas ja vanhentunut. Jokaisen tekstin takana on nimittäin (ainakin vielä jollain tasolla) ihminen, ja ihminen on poliittinen eläin. Siksi myös painotuotteiden sivuille päätyy noin 70% miehiä ja 30% naisia – vähemmistöjen edustajia vielä vähemmän. Useita ansioituneita naisia ja muunsukupuolisia jää systemaattisesti marginaaliin.

Vuonna 2023 kansanedustajiksi valittujen naisten keski-ikä oli 46 vuotta. Vielä 1940-luvulla valloillaan oli yleisesti käsitys, jonka mukaan naisen aivotoiminta saavuttaa lakipisteensä vasta menopaussin jälkeen, eli naisen kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin heräilee vasta vaihdevuosien jälkeen (Turunen 1945, 32). Menopaussi taas tapahtuu keskimäärin 51 vuoden iässä, joten joko päättäjinä on tällä hetkellä poikkeuksellisen valveutuneita naisia, tai sitten edellisten sukupolvien tuottamassa datassa on kyseenalaistamisen varaa. Mainio muistutus ajasta ja ymmärryksestä!

Aequis viribus – Naisen osa

Satu Jaatisen Paremmissakin piireissä -tietokirjaa tarkastellessani otin kantaa eriarvoistavaan konventioon, jonka turvin naisia on kautta aikain käytetty syntipukkeina kuninkaallisissa skandaaleissa. Monet viattomat naiset ovat joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti menettäneet päänsä kruununperijämiehen sijasta, eikä traditio ole omanakaan aikanamme päässyt hiipumaan – kysykää vaikka Meghan Marklelta ja prinsessa Dianalta. Tai hänen äidiltään! Tai oikeastaan kenen tahansa miesperillisen äidiltä, siskolta tai vaimolta.


Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä 

Catherine Pozzin Agnès -novelli muistuttaa lukijaa Woolfista, Austenista sekä lukemattomista muista naisista, jotka ovat kaivanneet omaa huonetta. Agnès sijoittuu 1900-luvun alkuun, mutta teksti voisi yhtä hyvin olla omana aikanamme kirjoitettu: yhä edelleen moni nainen joutuu opiskelemaan itsenäisesti puutarhavajassa tai vastaavassa loukossa, kun kouluun ei syrjinnän tai varattomuuden vuoksi ole asiaa.

Maailmanlaajuisesti yli 130 miljoona peruskouluikäistä tyttöä ei pääse kouluun. Tyttöjen todennäköisyys jäädä kokonaan koulutuksen ulkopuolelle on 1,5-kertainen poikiin nähden. 

Catherine Pozzi – Agnès

Tarkastelun ulkopuolelle ei myöskään sovi jättää Meri Valkaman Sinun, Margot -romaania käsittelevää tekstiä. Kirjoittelin esseessäni yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon eroista. Monilla tuntuu olevan näistä termeistä eriäviä käsityksiä. Varsinkin etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten on välillä haastava nähdä eroa tasajaon ja yhdenvertaisen jaon välillä. Yleisesti tasa-arvolla tarkoitetaan kaikille saman verran annettavaa osuutta. Yhdenvertaisuusajattelussa taas otetaan huomioon yksilön uniikit tarpeet.  Valkaman tekstissä tasa-arvo rinnastuu sosialismiin (kaikille sama määrä viljaa) ja yhdenvertaisuus nykypäivän länsimaiseen ymmärrykseen yksilöllisistä tarpeista (jokaiselle viljaa tarpeensa mukaan). 

Meri Valkama – Sinun, Margot

Jokainen kulttuurituote, kuten kirja tai aikakauslehti, osallistuu kulttuurillisen normikoodiston luomiseen ja ylläpitämiseen. Täsä syystä on tärkeää tarkastella aikamme julkaisuja kriittisestä näkökulmasta ja arvioida, minkälaisten ajattelumallien ylläpitoon teos ohjaa.

Monenlaisia mielipiteitä ja malleja saa siis julkaista, mutta perustavanlaatuiseen lukutaitoon – sekä medialukutaitoon – kuuluu kontekstin hahmottaminen. On siksi ensiarvoisen merkittävää oppia erittelemään kulttuurituotteiden edustamia arvoja ja verrata niitä oman yhteiskuntamme ajattelumalleihin. Teoksen sanoman kanssa saa olla samaa tai eri mieltä. Tärkeintä on ymmärtää lukemansa.

Perustavanlaatuisen lukutaidon vaatimus ei kuitenkaan täyty maailmassa, jossa yli sata miljoonaa tyttöä ei pääse kouluun. Yhteiskunnallisen kokonaiskuvan ymmärtämistä haittaavat lisäksi mieskeskeiset medianormit, jotka kaavamaisesti jättävät tytöt sekä muunsukupuoliset julkaisujen ulkopuolelle.

Myös muut oman aikamme normit antavat melko vääristyneen kuvan yhdenvertaisuudesta, sillä palkkatilastoja tarkastellessa miehen tekemää työtä pidetään yhä edelleen omassakin kulttuurissamme naisen työtä arvokkaampana. Tämä näkyy huomattavissa tuloeroissa: vaikka valta on Suomessa jakautunut suhteellisen tasaisesti miesten ja naisten välillä, palkkiot eivät jakaannu tasavertaisesti. Miesten keskipalkka kotimaassamme on 4091€/kk. siinä missä naisten keskiansio on 3608€/kk. Muunsukupuolisten keskiansiosta ei löydy Tilastokeskuksesta tietoa, sillä valtiovaltamme ei edelleenkään tunnusta muita sukupuolia miehen ja naisen lisäksi.

Fiktiivinen teos ei koskaan ole todellisuudesta irrallaan leijaileva saareke; jokainen teksti sijoittuu osaksi kulttuuriamme ja kommentoi sitä jollakin tavoin. Tekstillä on valtaa, ja voimakkaimmillaan yksi ainoa kirja voi aikaansaada esimerkiksi muutoksia lakitasolla. Kirjoitettu sana voi yhtä lailla uhata jo saavutettuja oikeuksia. Siksi on syytä aktiivisesti harjoittaa kriittistä lukutaitoa ja vaalia itsenäisiä ajatuksia, joita luettu teksti herättää. Jokainen suomalainen voi nykypäivänä itse tuottaa yhdenvertaisuutta edistävää julkista tekstiä. Tätä voimavaraa on syytä hyödyntää joka päivä.




-

Muita naisten ja/tai sukupuolivähemmistöjen asemaan keskittyviä blogitekstejä: 

Sari Hälinen (toim.) – Onnellisia aborttitarinoita

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba

Colleen Hoover – Se päättyy meihin

Tiina Tuppurainen & Teemu Silván – Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

Heidi Airaksinen – Vierge Moderne

Lisa Taddeo – Kolme naista

Nämä kaikki teokset ovat muuten naisen tai muunsukupuolisen kynästä lähtöisin! 

Kuvat: @chains_of_light 

Turunen, Aarno (1945) Naisen ikäkaudet. Teoksessa "Jokaisen naisen kirja", toim. Lempi Torppa. Kustannusosakeyhtiö Kivi: Helsinki. 

Andrew Morton – Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä

Andrew Morton – Diana, Hänen tarinansa – Hänen elämänsä




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1992 & 1997, yhteispainoksen suomennos 1997

Sivuja: 312

Ensimmäinen lause:

"[Ensimmäinen muistikuvani] on todella lastenvaunujen tuoksu."




-




2020-luvun alussa tapahtui murros sukupolvienvälisessä kulttuurillisessa kuvastossa, kun uusimman sukupolven silmissä Walesin prinsessa Diana muuttui lähimenneisyyden toimijasta historialliseksi henkilöksi.

Walesin prinsessa muistetaan kuningashuoneen jäsenenä, joka tietoisesti ja tahtomattaankin nosti kuninkaallisten seuraamisen kiinteäksi osaksi modernia mediaa. Brittiläisen Andrew Mortonin (1992) Diana : hänen tarinansa -elämäkertaa voikin pitää eräänlaisena Diana-mediailmiön huipentumana. Vaikka myös muista hovin jäsenistä on kautta aikojen tuotettu syväluotaavia tekstejä, yksikään niistä ei ole saavuttanut Mortonin teoksen kaltaista kulttimainetta. 

Vuonna 1997 ilmestynyt laajennettu painos sisältää alkuperäisen elämäkerran lisäksi litteroidun version Dianan haastattelusta sekä Mortonin jälkisanat prinsessan traagisen menehtymisen jälkeen. Vaikka Diana kuoli ranskassa elokuussa 1997, ehti Mortonin uudistettu kirja markkinoille vielä samana vuonna. Mortonia on sittemmin kritisoitu kiirehtimisestä, eikä vain Dianan tarinan kohdalla: Mortonin (2022) kirjoittama The Queen – A life -elämäkerta puskettiin markkinoille vain kaksi kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan pitkäaikaisimman hallitsijan kuningatar Elisabeth II:n menehtymisen jälkeen. Pikaisesti kirjakauppojen hyllyille saateltua teosta on pidetty pintakiiltoisena ja jokseenkin kierrätysmateriaalista koottuna, sillä sen on koettu uusiokäyttävän materiaalia Mortonin aiemmista elämäkerroista. 

Myös Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -teoksen rakenne viittaa kiirehdittyyn kustannus- ja kirjoitusprosessiin. Hänen tarinansa -leipäteksti on jo ikoniseen maineeseen noussut kuvaus Dianan onnettomasta elämästä. Tämän osuuden Morton on koostanut yhteistyössä prinsessan kanssa, ja uudistetussa vuoden 1997-laitoksessa onkin mukana jopa valokopioita prinsessan punakynän jäljestä (Morton 1997, 17). Dianan menehtymisen jälkeen kiireesti kirjoitettu Hänen elämänsä -osio sen sijaan huokuu onnettomuudenjälkeistä epätoivoa, johon suuri osa länsimaisesta maailmasta vajosi sydänten prinsessan traagisesti kuollessa odottamattomassa auto-onnettomuudessa. Viimeisen luvun alkusanat paljastavat sekä kansakunnan että kirjoittajan hyökyvät tuntemukset: "[H]änen kasvonsa olivat seesteiset, lähes kuin enkelillä." (Morton 1997, 295.) 

Hänen elämänsä -osioon mahtuu rojaali liuta muitakin mahtipontisia ilmaisuja, joiden kautta vastikään menehtynyttä prinsessaa kuvaillaan:

"Oli kuin olisi syntynyt sateenkaari, kun paikalle virtasi nuoria ja vanhoja [- -] Jollakin tavalla Dianan elämä – hänen haavoittuvaisuutensa, hänen voimansa, hänen haurautensa, hänen kauneutensa, hänen myötätuntoisuutensa ja hänen täyttymyksen tavoittelunsa – oli koskettanut noita ihmisiä, innoittanut heitä ja liikuttanut heitä kenties enemmän kuin mikään muu heidän elämässään." (Morton 1997, 305.)

Kirjoittajan käyttäessä rönsyileviä lauseita maalailevine termeineen on vaikea muistaa kyseessä olevan elämäkerta, toisin sanoen tietokirja. Elämäkertoja on kuitenkin kautta kirjallisuuden historian pidetty proosan ja tietokirjallisuuden välimaastossa tasapainoilevina teoksina, joten Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -painosta voi perustellusti pitää erittäin kaunokirjallisena tulkintana prinsessan elämästä. 

Vaikka Mortonin ylitsevuotavat sanat on kirjoitettu heti hirvittävän onnettomuuden jälkeen, saattaisi myös nykykirjailija sortua ylisanoihin Dianasta kirjoittaessaan. Prinssi Harryn (2023)Varamies-omaelämäkerrassa prinssi itse kuvailee äitiään varsin kaunopuheisesti:

"Vaikka äitini oli prinsessa, joka oli saanut nimensä jumalattarelta, molemmat määreet olivat minusta aina tuntuneet heikoilta, riittämättömiltä. Häntä tavattiin verrata ikoneihin ja pyhimyksiin, Nelson Mandelasta Äiti Teresaan ja Jean d'Arciin, mutta mikään näistä vertauksista, niin yleviä ja kunnioittavia kuin ne olivatkin, ei minusta osunut kohdalleen. [- -] Miten oli mahdollista, että saatoin nähdä hänet samalla tavalla kuin joutsenen, joka lipui minua kohti järven kirkkaansinistä pintaa pitkin? [- -] hän oli pelkkää valoa, puhdasta loistavaa valoa" (Prinssi Harry, 2023. 13-14.)

Mortonin ja prinssi Harryn luonnehdintojen ikävöivissä sävyissä on sama kaiku, vaikka kirjoitushetkien välissä on yli kaksi vuosikymmentä. Mortonin tekstistä voi huomata hiljattaisen tragedian aikaansaaman mielenliikutuksen vaikutuksen tekstiin, kun taas Harryn kommentissa voi nähdä vuosikymmeniä kannettujen muistojen raskauden. 

Mortonin kirjoittaman elämäkerran ilmestyessä rivejä tavasivat aikalaiset, jotka saattoivat kokea prinsessan menetyksen hyvin henkilökohtaisella tasolla. Nykylukija ei näe Mortonin tekstiä lähimenneisyyden raporttina, vaan historialliseen henkilöön liittyvänä tulkintana. Lukijasukupolven vaihtuessa myös lukulinssi muuttuu, eivätkä tekstiä enää väritä lukijan henkilökohtaiset muistot edesmenneestä prinsessasta. Erityisesti tästä syystä Mortonin liikutusta pursuavat ilmaukset tuntuvat tarpeettomilta ja epätieteellisiltä, mutta kontekstissaan ne voi tulkita arvokkaaksi aikalaiskokemukseksi ja osaksi ennennäkemätöntä Diana-ilmiötä, joka myös kirja-alaa ravisteli.

Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä on värittyneestä aikalaisnäkökulmastaan huolimatta tärkeä artefakti ajalta, jolloin menneen maailman monarkia ja moderni media törmäsivät. Prinsessa Diana ei elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa tai kirjoituttaa rehellistä omaelämäkertaa, sillä myös Mortonin teoksen kannanottojen väitettiin kummunneen muualta kuin prinsessan omilta huulilta. Vasta onnettomuuden jälkeen Morton tunnusti tietojen lähteeksi Dianan omat lausunnot. Mortonin teos on siis ainoa prinsessa Dianaa käsittelevä elämäkerrallinen teos, jonka kirjoitusprosessiin prinsessa on itse osallistunut. Vaikka litteroitujen haastattelunauhojen julkaisemista on jälkikäteen kritisoitu erityisesti journalistisen etiikan ja tragedialla rahastamisen nimissä, ovat kirjaan sisällytetyt Dianan omat sanat ainoita jälkipolville välittyneitä prinsessan autenttisia lausuntoja. Mortonin elämäkertaa voi tästäkin syystä pitää arvokkaana aikakapselina.

Menehdyttyään tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa prinsessa Diana jätti monarkistien massaan sydämenmuotoisen aukon, jota ei sittemmin ole kyetty parsimaan umpeen. Mortonin uudistettu laitos ei ole ainoa kulttuurituote, joka surutyötä tekevää kansaa on sykähdyttänyt: Dianasta on sittemmin tuotettu useita elokuvia, kirjallisuutta ja myös dokumentaarisia TV-sarjoja. Dianan poismeno oli tragedia, josta kansa tai monarkia ei ole kyennyt kokonaan toipumaan. Prinsessan menehtyminen aiheuttikin uudenlaisen ongelman, joka myös nykyhetken monarkiassa on havaittavissa: jonkun on oltava Diana.


-



Prinsessa Dianasta ja 1990-luvun feminismikäsityksestä:

"Prinsessa pyrki kohti aiempaa epämuodollisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää kuninkaallista tyyliä. "Tämä tarvitsee naisen kosketusta", oli hänen toistuva lausahduksensa ja näkemys, joka paljasti, että feminismi oli alkanut kehkeytyä Dianan yksityisessä ja julkisessa elämässä. Pohjimmiltaan hän oli sitä mieltä, että varsin monet kysymykset ja ongelmat miesten hallitsemassa maailmassa juontuivat aggressiivisesta, puhumista kaihtavasta ja usein tunteettomasta maskuliinisesta egosta. Dianasta tuntui, että ongelmia voitaisiin lähestyä helpommin, jos yhtälöön lisättäisiin naisellisia ominaisuuksia, kuten vaistonvaraisuus, myötätuntoisuus, sovittelunhalu ja rauhallisuus. Dianan ajattelu oli saanut vaikutteita new age -opastajilta, ja sillä oli juurensa myös hänen kyllästymisessään monarkiaan miesten hallitsemana intituutiona, hänen epäonnistuneen avioliittonsa synnyttämässä eittämättömässä kyynisyydessä vastakkaista sukupuolta kohtaan sekä hänen monissa yksityisissä vierailuissaan Chiswickin naisten turvakotiin."

(Morton 1997, 278-279.)




- 

Blogissa aiemmin käsiteltyä: 

Prinssi Harry – Varamies 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

-




Morton, Andrew (1997) Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä ("Diana: Her own story in her own words, 1997). Suom. Liisa Paakkanen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

14. Kirjassa harrastetaan (Diana harrasti intohimoisesti mm. balettia sekä uimista)

16. Kirjassa on valokuvia

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (Esim. joulu 1979, jolloin Diana sai lahjaksi henkilökohtaisen turvahälyttimen)

33. Kirjassa muutetaan maalle (Dianan perheen muutto Althorpiin)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

41. Kirjassa syntyy lapsi

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Suomalainen painos vastaa alkuperäistä Her own story in her own words -julkaisua, joka sisältää vuoden 1992 -elämäkerran sekä 1997 uudistetun julkaisun)

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia

 

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia (Stresa)

*teos saatu kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 121

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäinen aistimus on freesian tuoksu, sen jälkeen hiljainen barokkimusiikki kaiuttimista."

- 

Maritta Hirvonen on tullut tunnetuksi kotimaisissa kulttuuripiireissä niin Tampere Filharmonian intendenttinä, elämäkertakirjailijana kuin fiktiivisen proosan tuottajanakin. Pikkukamarimusiikkia on Hirvosen kompakti novellikokoelma vuodelta 2021. 

Teos sisältää kuusitoista novellia, joiden teemat kietoutuvat monilta osin yhteen. Hirvosen kerrontaa kannattelevat toistuvat aiheet, kuten epävakaat parisuhteet sekä musiikkimaailma. Näiden aiheiden sekaan Hirvonen upottaa painaviakin teemoja. Useassa novellissa käsitellään esimerkiksi oman identiteetin löytämistä sekä kulttuurillisten naisvihamielisten normien vastustamista. 

Novellien kieli on soljuvaa ja varmaa, kuin kepeää musiikkia. Kirjailija kuljettaa lukijaa voimakkaiden aiheiden ääreltä toiselle kertomus kerrallaan, ja yhdessä väkevän kepeät tekstit muodostavat sinfoniamaisen taidekokonaisuuden. Hirvosen novellit kuuluvat eittämättä samojen kansien väliin, sillä teemojen toistuvuus ja kielen koherenttius sitoo näennäisesti itsenäiset tekstit toisiinsa. 

Lukukokemusta rytmittää myös musiikki, joka kaiken taustalla lähes koko ajan soi. Hirvosen vankka kokemus Filharmonian riveissä näkyy erityisesti asiantuntevana musiikkisanastona ja -historiantuntemuksena. Beethoven, Olavi Virta, Bach sekä monet muut lukijallekin tutut musiikkialan vaikuttajat tunnusomaisine kappaleineen on ripoteltu rivien väleihin kuin pirskahtelevat nuotit. Paikoin musiikki on läsnä vain taustavireenä, kuten vaikkapa silloin, "kun Vesa lähti sen nuoren harpistin matkaan" (Hirvonen 2021, 61). Ajoittain musiikki kuitenkin voimistuu ja ottaa tekstin kannateltavakseen aina novellin otsikkoa myöten. 

Hirvosen novellikokoelmaa voi siis pitää vahvasti intertekstuaalisena teoksena, joka ei kommunikoi ainoastaan lyriikan ja proosatekstien kesken, vaan käy dialogia myös musiikin kanssa. Hetkittäin proosa, lyriikka ja musiikkikenttä yhdistyvät. Näin käy esimerkiksi silloin, kun matkalla Joensuuhun junavaunun perältä alkaa kuulua kitaran tapailua ja tuttuja lyriikoita: 

– Tässä on henkilö jota olen menossa tapaamaan, Eeva sanoo ja osoittaa tyttöä. 

– Ahaa, joku sukulainenko? 

– Äitini.

– No nyt en kyllä yhtään ymmärrä. Eikö sulla pari viikkoa sitten ollut äidin hautajaiset? 

Kitarapoika vaunun perällä on päässyt reggaen kertosäkeeseen:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan. Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt...

(Hirvonen 2021, 63.) 

Hirvosella on taito tiivistää suuria tunteita ytimekkäisiin tekstipätkiin. Paikoittain vain muutaman liuskan pituisiin kertomuksiin on saatu ujutettua niin väkeviä huomioita ihmiselon ajattomista kysymyksistä, että niiden voisi kuvitella taipuvan myös pidemmän proosatekstin muotoon. Hirvonen osaa kuitenkin pysäyttää kerronnan tunteitanostattavimmalla hetkellä. Kuten kapellimestari leikkaa jylisevät soinnut tahtipuikollaan, painaa kirjailija sivunvaihtoa ja viiltää tekstin poikki juuri silloin, kun lukijassa herää toivo tarinan jatkumisesta. Tekstin pätkäiseminen herkullisimmalla hetkellä voi tuntua brutaalilta tyylikeinolta, mutta tarkasti ajoitettu lopetus ohjaa lukijan täydentämään kertomuksen omilla tulkinnoillaan. Orkesterin lopettaessa konserttisali värisee hetken pontevien sävelten jäljiltä, ja sama värinä jää lukijaan tekstin katketessa. 

Suuria tunteita ja ajatuksia nostattanee myös voimakasääninen kritiikki, joka kokoelman sivuilla kaikuu. Teos ottaa kantaa erityisesti sukupuolten rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja naisiin kohdistuviin vanhakantaisiin asenteisiin. Musiikki korvaantuu tytön itkulla, kun Puolijuoksua-novellissa Pirkko-Liisa ei pääse kisaamaan potkulautamestaruudesta poikien kanssa. Jouduttuaan osallistumaan nukenvaununtyöntöön ja hävittyään kisan Pirkko-Liisa ryhtyy suunnittelemaan uutta maailmaa, jossa tytöt voivat puhua ja toimia oman mielensä mukaan. Aikuisten mielestä kovin suurta tragediaa ei ole ehtinyt tapahtua, sillä "kyllä meidän likka vaan oli kaikista nätein" (Hirvonen 2021, 44). 

Hirvonen nostaa samanlaisia kulttuurisidonnaisia naisvihamielisiä rakenteita esille myös muissa novelleissa. Tutut paikannimet ja maininnat historiallisista muusikoista tekevät selväksi, että naisiin kohdistuva diskriminaatio ja vihamieliset asenteet ovat osa nimenomaan omaa kulttuuriamme. Myös meidän maailmassamme tukahdutettuja tunteita voi paeta Ruisrockiin – aivan, kuten Pystymetsää ja laakeeta peltoo -kertomuksen Eeva saatuaan tietää biologinen äitinsä tulleen karkotetuksi perheestä syntisen raskauden takia vain 17-vuotiaana. 

Maritta Hirvosen Pikkukamarimusiikkia on siis pienen kokonsa ja siron nimensä vastaisesti suuri ja painava teos, jonka sivuille mahtuu niin kovaäänistä kritiikkiä kuin hempeitä sävellyksiäkin. Vaikka tarinat käsittelevät myös ratkaisemattomia ongelmia, kuten sukupuolten eriarvoisuutta, on sanojen väliin piilotettu ripaus toivoakin: musiikki kulkee lahjan lailla sukupolvelta seuraavalle. Naisvihamielistä kulttuuria voi paeta hetkeksi Mozartin sävelmiin, aivan kuten aikalaisetkin ovat ehkä jo vuosisatoja sitten tehneet. 

- 

"Konsertin loppuosassa se ei enää narise mistään, vaan tuijottaa silmät selällään Maria Piccinini -nimistä italiatarta. Huulet töröllä nainen hyväilee kultaista huiluaan ja heiluu puolelta toiselle. Samalla heiluvat tissit ja tukka. Kun Debussyn Syrinxin viimeinen sävel hiipuu, huilunsoittajattaren raskasluominen katse näyttää kohdistuvan suoraan Paavoon. 

Kyllä kyllä, tulen toisenkin kerran, se vakuuttaa kun lähdetään. Ostaa ala-aulasta kaksi Piccininin levytystä. Toisella niistä on Syrinx. Siitä on tullut Paavolle polkassa hyppivät emännät mieleen."

(Hirvonen 2021, 113.) 

- 

-

Hirvonen, Maritta (2021) Pikkukamarimusiikkia. Stresa Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

Olen aiemmin käsitellyt Maritta Hirvosen tuotantoa Komediantit-romaaniin keskittyvässä julkaisussa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (kts. esim. Enkelikello-novelli)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (kts. esim. Pystymetsää ja laakeeta peltoo -novelli)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

29. Kirjassa on minä-kertoja (kts. esim. Vivaldin kevät -novelli)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

40. Kirjassa hylätään jotain (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)




Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 2016, suomennos 2023

Sivuja: 428

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause:

"Kun istun tässä Bostonin katujen yllä toinen jalka reunamuurin yli heitettynä ja katselen alas kahdennestatoista kerroksesta, en voi olla miettimättä itsemurhaa."




-



Colleen Hooverin Tik Tok -sensaationa tunnettu romaani Se päättyy meihin sai suomennoksensa vihdoinkin vuonna 2023. Maailmanlaajuisesti hänen teoksiaan on ehditty myydä jo yli 20 miljoonaa kappaletta, minkä lisäksi Hoover on nimetty sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon Time-lehden vuoden 2023 listauksessa.

Kyseessä ei siis ole pelkkä romaani, vaan kokonainen ilmiö. Tästä syystä Hooverin teosta voi tarkastella paitsi kirjallisten ansioidensa näkökulmasta, myös kontekstin kautta.

Kertomuksen synopsis on helppo tiivistää muutamaan lauseeseen: Väkivaltaisia kotioloja paennut nuori Lily ottaa itsenäisen elämän ensiaskelia vieraassa kaupungissa. Lily perustaa kukkakaupan ja löytää intohimonsa lisäksi uusia ystäviä. Puotiin astelee myös komea neurokirurgi Ryle, joka ryhtyy sinnikkäästi piirittämään Lilyä. Pariskunta vakiintuu nopeasti ja muuttaa yhteen. Sairaalassa ihmisiä työkseen korjaava Ryle paljastuu suljetuissa kotioloissa väkivaltaiseksi kumppaniksi, joka säälimättä hajottaa oman puolisonsa. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja juridisestikin Ryleen sitoutunut Lily joutuu kasvokkain saman päätöksen kanssa, jota Lilyn äiti ei koskaan suostunut kohtaamaan.





Moni lukija on arvostellut romaanin kliseiseksi koettuja henkilöhahmoja sekä alleviivaavaa kerrontaa. On totta, että Hooverin teos leikittelee varsin perinteisillä kerronnan keinoilla ja tunnistettavilla hahmotyypeillä. Heti Rylen saapastellessa tarinaan kertomuksen kolmannella sivulla lukija arvannee miehen position päähenkilön romanttisena intressinä. Lilyllä itsellään kestää vielä jonkin aikaa ymmärtää miehen merkitys:

"Ovi läimähtää jälleen kiinni, ja askelet harppovat nopeasti katon poikki. En edes vaivaudu nostamaan katsettani. Olipa se kuka tahansa, hän ei todennäköisesti edes huomaa minun istuvan takareunuksella oven vasemmalla puolella." (Hoover 2023, 11.)

Juuri ennalta-arvattavuus ja teemojen pureskelu lukijan puolesta tekevät joidenkin lukijoiden mielestä romaanista pitkästyttävän lukukokemuksen. Ehdin itsekin ajatuksissani useassa otteessa päähenkilön mietteiden edelle, joten hahmojen naivihkot monologit sekä dialogit tuntuivat paikoin hidastelevalta kerronnalta. Mutta kirjan tuomitseminen arvottomammaksi kuin maineensa näiden seikkojen perusteella ei ole täysin perusteltua. 

Hooverin kertomusta tarkastellessa on olennaista hahmottaa kirjan kohderyhmä. Moni perheväkivaltaa ja eroottisia kohtauksia kauhisteleva lukija on suositellut romaania vain täysi-ikäiselle yleisölle, mutta tosiasiassa Hooverin #CoHo-yhteisö koostuu päasiassa alaikäisistä lukijoista. Kirja on tiettävästi löytänyt myös useiden esiteinien lukulistoille. Kun otetaan huomioon tarinan nuorenpuoleinen lukijakunta, monet aikuisen silmiin typerryttävinä näyttäytyvät kerronnalliset ratkaisut ovat itse asiassa tärkeitä ja oikeutettuja.

Sukupolvelta toiselle periytyvä perheväkivalta itsessään on sen verran raskas pääteema, ettei se etenkään nuortenkirjassa välttämättä kaipaa ympärilleen kompleksista kerrontaa tai monikudoksista juonta. Myös väkivaltaa syväluotaavat nuortenkirjat ovat ehdottomasti tervetulleita kirjallisuuden kentälle, mutta niiden ymmärtämiseen tarvitaan ensin yksinkertaisempia teoksia. Perheväkivalta on edelleen nuortenkirjoissa suhteellisen harvinainen teema, jota ei useinkaan käsitellä samastuttavasti tai kovin suoraan. Asiaa selvitellessäni ja omia lukukokemuksia muistellessani mieleeni tuli lähinnä britti-legenda Jacqueline Wilsonin (2005) Lola Rose, jossa lähisuhdeväkivalta näyttäytyy lähinnä uhkana. Konkreettisia perheväkivallan ilmentymiä voi siis olla vaikea löytää erityisesti nuortenkirjallisuudesta, ja siksi #CoHo-ilmiön arvo rakentuu ensisijaisesti teeman suorasukaisesta käsittelystä ja teoksen helpostilähestyttävyydestä. 

Hoover on kertonut Se päättyy meihin -romaanin muokanneen hänen motiivejaan kirjailijana: "Aiemmin olen aina sanonut, että kirjoitan vain viihdetarkoituksessa. En kirjoita opettaakseni, taivutellakseni tai levittääkseni tietoa. Tämä kirja on erilainen." (Hoover 2023, 423.) 

Kun siis otetaan huomioon teoksen tarkoitusperät, Hooverin kerronnalliset ratkaisut ja kliseisiin nojaavat hahmot ovat täysin ymmärrettäviä. Tutut elementit pehmentävät tabumaista teemaa ja tekevät tarinasta helpostilähestyttävän. Hoover on jopa avoimesti kertonut koostaneensa Lilyn ja Rylen taipaleen lähes identtiseksi omien vanhempiensa kokemusten kanssa, joten kertomuksessa on läsnä myös todentuntuinen ja samastuttava taso. Juuri tämä perinteisistä hahmoista ja tosielämän tapahtumista koottu yhdistelmä saattaa olla syynä laajan lukijakunnan kertymiseen. Se päättyy meihin on nimittäin rankasta teemastaan huolimatta kevyehkö kertomus, jossa on myös onnellinen loppu. Tällaisiin teoksiin saattavat tarttua erityisesti sellaiset lukijat, joille kynnys aloittaa uusi kirja on korkea. Tällaisiin teoksiin oletettavasti tarttuvat myös juuri ne lukijat, jotka todenäköisimmin kohtaavat lähisuhdeväkivaltaa omassa elämässään.

Naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta on alettu viime vuosina puhua ihmisoikeusloukkausnäkökulmasta, sillä ilmiö on globaali ja rakenteellinen. Vuoden 2020 vuosiraportissaan ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tiedotti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntyneen maailmanlaajuisesti. Korona-pandemian suljettua perheet koteihinsa erityisesti lähisuhdeväkivallan on raportoitu lisääntyneen, ja YK onkin lausunnoissaan nimittänyt naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa koronan varjopandemiaksi. Hooverin teema on siis kaikin puolin ajankohtainen ja valitettavasti läsnä myös usean lukijan elämässä.

Tiedon levittäminen ja ilmiön tunnistaminen ovat tärkeimpiä työkaluja ongelmaa vastaan taistellessa. Koska suurin osa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia, on erityisen tärkeää auttaa naisia tunnistamaan varoitusmerkit ajoissa. Hooverin teos täyttää tarkoituksenmukaisesti kaikki kliseet, joilla kevyttä viihdettä etsiviä naislukijoita usein houkutellaan: suloinen kansi, intensiivinen romanssi, rakastettava henkilökaarti ja samastuttava naispäähenkilö. Moni lukija onkin luullut tarttuvansa kepeähköön chick lit -romaaniin ja yllättynyt melkoisesti tarinan sävyjen synkentyessä. Tällaiset vahingossakin aihepiirin äärelle eksyneet lukijat ovat tärkeitä, sillä tietoa väkivallasta on levitettävä erityisesti niille, jotka sitä eivät edes etsi.

Olivat Hooverin kerronnalliset ratkaisut sitten tarkoituksenmukaisia tai eivät, ne palvelevat kirjailijan motiiveja sekä lukijayhteisön odotuksia. Vaikeimpien asioiden purkaminen on usein aloitettava aivan ruohonjuuritasolta, eli yksinkertaisista asioista. Siksi yksinkertainen teksti, yksinkertaiset hahmot, yksinkertainen juoni ja yksinkertainen opetus ovat juuri sitä, mihin Hooverin kirja pyrkiikin. Kun yhteiskunnallisella tasolla päästään pidemmälle lähisuhdeväkivallan torjumisessa ja tunnistamisessa, alkaa varmasti myös nuorille olla tarjolla moniulotteisempia perheväkivallan kuvauksia. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin vaatii, että opettelemme ensin tunnistamaan väkivallan. Ja siinä tarkoituksessa yksinkertaiset, opettavat lauseet toimivat parhaiten.




-

-




"Anteeksi", Ryle sanoo jälleen. Vetäydyn taaksepäin, ja hänen silmänsä punoittavat enkä ole koskaan nähnyt häntä niin surullisena. "Minä panikoin. En tarkoittanut tönäistä sinua pois, minä vain panikoin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin maanantain leikkausta ja kättäni ja... Olen niin pahoillani." Hän painaa suunsa suulleni ja hengittää minua.

Ryle ei ole kuin isäni. Hän ei voi olla. Hän ei ole yhtään samanlainen kuin se välinpitämätön kusipää.

Olemme molemmat poissa tolaltamme ja hämmentyneitä ja surullisia ja suutelemme. En ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista – niin rumaa ja tuskallista. Mutta jotenkin ainoa asia, mikä lievittää tuskaa, jonka tuo mies juuri äsken aiheutti, on tuo mies itse."

Hoover 2023, 218-219.




-

Hoover, Colleen (2023) Se päättyy meihin ("It Ends with Us, 2016). Suom. Sirpa Parviainen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä kirja täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):



10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on ohjeita lähisuhdeväkivaltaa kokeville)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (Rylen työ neurokirurgina on vahvasti läsnä tarinassa)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

40. Kirjassa hylätään jotain (Koti, parisuhde)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Ulla-Lena Lundberg – Leo

 

Ulla-Lena Lundberg – Leo 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen "Leo" 1989, suomennos 2015

Sivuja: 405

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kylä on tässä."

-

Tutustuessani Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon Finlandia-voittaja Jään (2012) kautta ja luettuani sen jälkeen massiivisen Marsipaanisotilaan (2001) nousin luottavaisin mielin Leon matkaan. Lunbergin tyyliä ja teemoja tunteville Leo on kuin vakaa alus, joka kuljettaa tarinan pullein purjein satamaan saakka. Toisin sanoen romaani kantaa valtavan tarinansa vakaasti, pehmein liikkein ja Lundbergin tunnusomaisella rauhallisella tyylillä. 

Toisin kuin monissa Lundbergin teoksissa, Leossa lukijan luotsina toimii minäkertoja. Tarinaa kuljettaa Ahvenanmaan Leander. Kirjan kertojaääni kuuluu siis hahmojen kanssa rinnakkain asustavalle torpparille, joka seurailee tarkoin silmin laivanvarustajien ja heidän perheidensä elämää. Kertojan sijoittaminen osaksi yhteisöä palvelee oivallisesti Lundbergille ominaista värikästä kerrontaa, johon huokaukset ja huudahdukset erottamattomasti kuuluvat. Leanderin voivottelut ja riemunhuudot auttavat lukijaa tuntemaan kyläläisten suuret tunteet myös oman ihon alla. 

Vahvaa myötäelämistä teos vaatiikin, sillä kertomus kuljettaa lukijaa halki eripituisten ihmiselojen sekä kuunarien lyhyehkön loiston kauden. Tarina alkaa Ahvenanmaalta 1800-luvun loppupuolelta, kun ensimmäisiä mastoja vasta hakataan. Leo-laivan taipaleelle mahtuu kokonaisia sukupolvia, sillä kaikki perijät eivät ennätä edes astua laivaan. Taudit, kovat saaristolaisolot ja vähäiset ruokavarat kuormittavat ahvenanmaalaisia, eivätkä satamaan palaavat kapteenit koskaan tiedä, ketkä ovat jäljellä heitä vastaanottamaan: 

"– Ovatko kaikki elossa? kysytään yleensä ensiksi, kun olemme tulleet kuuluville. – Mikäpä meistä lopun tekisi? me huudamme tavallisesti vastaan. Useimmiten vain joku vanhus on kuollut, se on odotettu ja etäinen asia. Olemme varovaisempia, jos vainaja on joku läheisempi, äiti tai isä tai sisar tai jopa vaimo. Silloin emme huuda kuulumisiamme saman tien, vaan odotamme, kunnes olemme omalla joukolla." (Lundberg 2015, 160-161.) 

Jään ja Marsipaanisotilaan tavoin Lundberg rakentaa tarinan jännityksen arvaamattoman arkipäivän varaan. Leon juoni ei siis koostu jännittävien tapahtumien kulminoitumisesta, vaan tavanomaisesta elon kirjosta: hääjuhlista, sadonkorjuusta, arkun rakentamisesta ja sairauksista. Kirjailijalle tyypillisesti kertomuksen keskushenkilö vaihtuu muutamaan otteeseen romaanin edetessä, aivan kuten jotkut laivat palaavat ja toiset jäävät merelle. Lundberg koostaa hahmonsa harkitusti ja laskelmoiden, täsmälleen samalla ammattitaidolla kuin Ahvenanmaan suurmies Erik Petter rakennuttaa mahtavat purjealuksensa. Moniulotteisten henkilökuvien vuoksi jokainen Eskils-tilan maille laskettava arkku tuntuu henkilökohtaiselta menetykseltä. Lienee siis turvallista todeta, että myös hahmoihin väistämättä syntyvä tunneside pitää lukijan tiukasti kiinni tarinassa – silloinkin, kun ajat ovat masentavan kovat.

Vaikeutuvan merenkulun ja heikkojen satokausien keskeltä kasvaa kuitenkin harvinaista herkkua: "Simonsin Kristina ei ole kuin suloruusu taikka viherjän laakson lilja. Hän on kuin täydellinen juurikas, joka muhii mullassa ja odottaa aikaansa. [- -] Kukat ja kalliit kivet ja muut, mihin tyttöjä keksitään verrata, on pelkkää koreutta ja silmäniloa." (Lundberg 2015, 99.) 

Kristinan kaltaiset kompleksiset ja samastuttavat naishahmot loistavat miesvapaassa ympäristössä. Suurimman osan vuodesta herrat kuorivat perunoita satamien välillä, joten naisten täytyy kantaa tosiasiallinen vastuu suvun selviytymisestä. Kipparien kotisatamaan tuoduilla rahakirstuilla ei nimittäin ole osaa eikä arpaa sen kanssa, kuinka monta poikaa on enää seuraavana kesänä kapteeninmanttelia perimässä. Historiallisen romaanin ajankuvaan sopivasti Lundberg kunnioittaa vanhakantaisia sukupuolirooleja, mutta ohjaa lukijan huomion tavanomaisten askareiden tärkeyteen: avioliiton laskelmoiva suunnittelu, sulhaspaidan ompelu, kuolevan lapsen kantaminen ja seuraavien synnyttäminen ovat kaikki tapoja, joilla elämän jatkuvuus varmistetaan. 

Leon aistikkuus ja viehätys eivät siis maskuliinisista merenkulkuaiheista huolimatta piile miehisissä seikkailuissa, vaan kotiin jäävien omaisten taloustöissä. Naisten ja muiden perheenjäsenten on huolehdittava kaikesta siitä, mitä kaukana seilaavat miehet eivät tee. Lundbergin nokkela teksti ja sukupuolten konservatiivinen asetelma korostavat kirjailijalle ominaisesti naisen aktiivista toimijuutta ja avainroolia usean miehen menestyksen takana. Siinä, missä Jään Mona jaksaa keitellä seurakunnalle kahvia ja Marsipaanisotilaan Martha lähetellä paketteja rintamalle, löytää myös Kristina vuodesta toiseen voimaa kulkea vatsa pystyssä pellolla. Inhimillisen kärsimyksen kuvauksen moniottelijana Lundberg tiivistää naisen jatkuvan taistelun muutamaan lauseeseen: 

"[O]n luonnollista, että hän on väsynyt. Hän on valvonut Eva Stinan kanssa ja järjestänyt hautajaiset. Lapset ja elukat ovat öin päivin hänen vastuullaan. Viljankorjuu on alkanut, ja hänen on pidettävä työväki ruoassa ja häntä tarvittaisiin itseäänkin pellolla sitomassa. Jokainen emäntä joutuu joskus panemaan pitkäkseen ja itkemään, ettei jaksa enää elää." (Lundberg 2015, 314.) 

Miehen ja naisen osat näyttäytyvät siis pintapuolisesti kahtena eri maailmana, mutta tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata sillan sukupuolten välillä: kertoja Leander ei pääse merelle suurten miesten tavoin, vaan jää kotiin hoitamaan perhettä ja tilaansa. Samaa tekevät kaikki naiset hänen ympärillään. Jään feminiinisen Petterin tapaan myös Leander on kuvattu perinteistä maskuliinisuutta ravistelevana mieshahmona, joka seuraa naisten uupumatonta raatamista ja ottaa siihen osaa itsekin. Leander toimiikin naisen näkymättömän työn havainnoijana ja sanoittajana. Vaikka pitkälle on tultu 1800-luvun Ahvenanmaalta, Leanderin kaltaisia miesääniä tarvitaan vielä nykypäivänäkin. Feminiinisen (hoiva)työn arvon esilletuomiseen vaaditaan nimittäin valtaapitävän luokan meteliä, eikä sitä synny kaukana merellä miesten omassa kuplassa. 

Romaanin loppupuolella käy tuskallisen groteskin tapahtumaketjun myötä selväksi, että nimenomaan hoivatyö jää usein naisen harteille. Sairas, uupunut tai muuten pahoinvoiva nainen kantaa Lundbergin tekstissä ja usein myös tosielämässä hoivavastuun, vaikka kuormitus olisi yli-inhimillinen. Leossa asetelma korostuu karulla tavalla: miehet ottavat hoivatyön tehtäväkseen vasta, kun naisia ei kirjaimellisesti enää ole. 

Viimeisillä sivuilla miehiksi kasvaneet pojat nousevat tuntemattomien alusten kyytiin, eikä aiemmin niin teräväkatseinen Leander enää erota virsikirjan sanoja. On siis oletettavaa, että kertojan muitakin huomioita reunustaa hämärä ja aavistus lähenevästä lopun ajasta. Siitä syystä lukijakaan ei voi täysin luottaa kertojan havaintoihin, joiden varaan viimeiset lauseet rakentuvat. Lundberg jättää siis jälleen kerran lukijan päätettäväksi, mille merille kukin hahmo lopulta katoaa, ja kuka vaimoista jatkaa työtään ikuisesti yksin. 

-

-

"[H]än tihrustelee Carl Gustafiin päin ja kysyy: – Tahdotko että minä autan? Koko Lemlandin hienoimmat arkut ovat lähteneet minun käsistäni. 

[--]

– Tekisikö isä sen? Se olisi hirveän kauniisti tehty, ja minä kiitän kovasti. 

– Totta minä sen teen, ukko lupaa suureellisesti. – Komeat arkut tein sisaruksillesi, ja kaikista hienoimman saa sinun poikasi. 

Ukko pitää sanansa. Siitä tulee sievä pieni kirstu, kaunismuotoinen ja tiivis kuin matka-arkku ja höylätty sileäksi kuin tanssikallio. Naisväki vuoraa sen ja pukee pojan. Kaikki on valmista, kun Kristina keskipäivällä herää. Yöllä hän nukkuu taas, ja varhain seuraavana aamuna hän nousee ja menee navettaan. 

Kun emäntä menee navettaan, ovat talon asiat kunnossa."

(Lundberg 2015, 220-221.)

- 

Lundberg, Ulla-Lena (2015) Leo ("Leo", 1989). Käänt. Leena Vallisaari. Gummerus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

12. Kirjan nimi liittyy veteen (Leo on merkittävä kuunari)

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (esim. torpparit, talonpoikaiskapteenit)

Est modus in rebus - Kohtuudesta

 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin naisen väitetystä yhteydestä maailmojen tuhoon. Aivan hiljattain tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun viimeksi julkaisin tekstin kriitikon vallan väärinkäytöstä. Blogini historiassa olen näiden lisäksi ehtinyt käsitellä naisen heikonpuoleista osaa niin kirjallisuudessa kuin yleisestikin kulttuurin kentällä. 

Tuli maaliskuu 2023, ja kaikki nämä teemat törmäsivät toisiinsa yhden ainoan kulttuurikritiikin riveillä. Ennen itse teemojen käsittelyä on kuitenkin selkeyden nimissä huomautettava, ettei kyseinen kirja-arvostelu varsinaisesti palvele kritiikin tarkoitusperiä saatika noudata journalismin eettisiä periaatteita. Olisi siis oikeutettua sivuuttaa tekstin konteksti ja viitata siihen jonakin muuna, kuin korkeakulttuuria edustavana kulttuurikritiikkinä. Käsittelen kirjoitusta kuitenkin kirja-arvosteluna siitä syystä, että arvottavia ja vihamielisiä julkilausumia laskelmoidusti julkaistaan kritiikin nimissä jatkuvasti. Kyseisen kirjoituksen kaltaisia kannanottoja on siis totuttu kulttuurissamme pitämään kirja-arvosteluina tai kritiikkeinä, olivat ne kuinka subjektiivisesti värittyneitä tahansa. 

Helsingin Sanomien toimittaja Arttu Seppänen ruotii arvostelussaan vastajulkaistua Kiira Korven (2023) Hyppää vaan -runokirjaa kovin ja jopa vihamielisin sanankääntein. Kirjoittaja pitää Korven teosta esimerkkinä kustannusalan kriisistä, ja Korven kirjaan viittaa myös Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander julistaessaan: "Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin."

Vuosi sitten kritisoin samaisen lehden toimittaja Juuso Määttästä arvottavien sanavalintojen käytöstä, sillä tuolloin toimittaja kirjoitti kokonaisen kolumnin puolustaakseen (kyseenalaista) oikeuttaan luokitella kulttuurituotteen esimerkiksi "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi" subjektiivisten mielipiteiden, tai parhaimmillaankin vain länsimaisten ihanteiden perusteella. Määttäsen arrogantit sanavalinnat ja vanhakantainen käsitys kritiikin tarkoituksesta poiki melkoisen some-mylläkän, jonka keskiössä oli selkeä vaatimus: kritiikki ei saa olla vallan väärinkäyttöä, eikä henkilökohtainen mielipide riitä arvostelun argumentiksi. 

Määttäsen kolumnin jälkeen mediassa on kuitenkin toistuvasti julkaistu vastaavanlaisia vihamielisiä kirjoituksia, joiden polttopisteessä on usein sama uhri: naistaiteilija. Vuoden sisällä Helsingin Sanomat on esimerkiksi julistanut Hanna Brotheruksen tekstin olevan "kiusallista luettavaa", "banaalia"sekä "pelkkiä sanoja kansien välissä". Lähimenneisyyden esimerkkinä esille voi myös nostaa Helsingin Sanomien C. J. Tudorin (2023) Rovio-teosta käsittelevän kirja-arvostelun, jossa dekkarin juonellisia ratkaisuja kuvataan "typeriksi" ja kerronta "maistuu lattealta". Arvostelun lopussa kirjoittaja jopa vertaa romaania toisen kirjailijan luomukseen ja tekee mielipiteensä selväksi: "[vertailukohteena oleva teos] peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan."

Naiskirjailijoihin systemaattisesti kohdistuva provokatiivinen kritiikki on siis alkanut enemmissä määrin muistuttaa mielipidepalstaa. Korven runoteosta käsitellyt kritiikki vaikutti olevan useille viimeinen niitti. Vain muutaman päivän sisällä olen törmännyt esimerkiksi kirjallisuudentutkijoiden aikeisiin tuottaa tapauksesta naisvihaa tutkivia artikkeleita, lukijoiden haluun kirjoittaa tapahtuneesta mielipidepalstoille tai muilla tavoin kommentoida Seppäsen vihamieliseksi ja maalittavaksi tulkittua kritiikkiä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole aikeissa nousta barrikadeille naisvihamielisen journalismin tähden. Siinä, missä Seppäsen teksti on aiheuttanut paljon huolta eettisen journalismin puolesta, useat lukijat ovat myös ihmetelleet kritiikin aikaansaamaa kuohahdusta. Viime päivinä some onkin täyttynyt huomautuksista: teksti ei ehkä olekaan naisvihamielinen, sehän vain puolustaa kirjallisuuteen liittyviä korkeita odotuksia. Jotkut ovat myös kuvailleet Seppäsen tektiä "riemastuttavaksi luettavaksi" ja huomauttanut, että kritiikki saakin olla "viiltävää".

Näihin väitteisiin sisältyy ongelmia. Viimeisimpänä vastaani tuli erään miestuttavan kirjoittama pitkänpuoleinen ja puolusteleva teksti, jonka ytimessä oli mieslukijan oma kokemus: Seppäsen tekstistä en löytänyt naisvihaa. On varmasti aivan totta, ettei miespuolinen lukija törmää mediassa useinkaan naisvihaan saatika tunne sitä omissa nahoissaan.

Onkin ymmärrettävä, että tässä tapauksessa naisvihalla ei tarkoiteta yksittäisiä sanoja, lauseita tai edes yhtä kokonaista tekstiä. Ei ole elementtiä, jota voisi osoittaa sormella ja nimetä naisvihan kulminaatioksi. Naisviha on nimittäin abstrakti käsite, joka sijoittuu osaksi sukupuolitavan väkivallan surullisen laajaa kirjoa. Sukupuolittavalla väkivallalla taas tarkoitetaan esimerkiksi syrjintää tai muuta rakenteellista eriarvoisuutta tuottavaa, sukupuolen kanssa risteävää väkivaltaa (Karkulehto & Rossi 2017, 12). Helsingin Sanomien julkaisuja tai muita mediaan tuotettuja tekstejä kritisoidessa katse onkin syytä kiinnittää yksittäisten tekstien sijasta epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.

Naisvihamielisiksi, eli sukupuolittavaa väkivaltaa edustaviksi (ja tuottaviksi) rakenteiksi, voisi tässä tapauksessa nimetä esimerkiksi Helsingin Sanomien kaltaisen valtaapitävän instituution kaavamaisen tavan löylyttää naiskirjailijoita ja tuoda kritiikin nimissä esiin tarpeettomia arvottavia mielipiteitä. Kirja-arvostelu on julkinen puheenvuoro, joka antaa meille työkaluja ympäristömme sanoittamiseen. Mikäli erityisesti naistaiteilijoita käsitellään mediassa toistuvasti arvottavin, vihamielisin sanankääntein, vaikuttaa se tottumukseemme puhua naisista.

Sukupuolittavaa väkivaltaa, eli esimerkiksi naisvihamielisiä vaikeasti havaittavia kulttuurillisia rakenteita, tarkastellessa on myös syytä huomata kritiikin kohteiden valikoinnin vaikutus vihamielisten normien rakentumiseen. On esimerkiksi täysin perusteetonta julkaista Korven teosta haukkuva arvostelu ja naamioida se kommentiksi kustannusalan toimintaa kohtaan, kun samanaikaisesti palstatilaa annetaan kustannusalan ahdinkoa syvemmin käsittelevälle kirjoitukselle (jossa Korpi jälleen mainitaan). Näitä kahta samankaltaista tekstiä tarkastellessa on hyvin vaikea ymmärtää perusteita kummankin kirjoituksen julkaisemiselle. Ellei sitten erityisesti haluta mässäillä naiskirjailijan "surkeudella". 

Kirjailija Anne Martin huomautti omassa some-julkaisussaan, että institutionaalista valtaa omaava mediatalo voisi käyttää palstatilaa naisvihamielisten julkaisujen sijasta esimerkiksi esikoiskirjailijoiden esittelyyn. Toinen kirjallisuusalan kollegani taas kertoi, ettei muista Sanoma-konsernin ryöpyttäneen mieskirjailijoita lainkaan samanlaisin sanavalinnoin ja vastaavalla tiheydellä kuin Korpea ja muita naiskollegoitaan. Yleissivistyksen ja demokratian kulmakivenä vapaan median toivoisikin käyttävän sanavaltaansa ennemmin kirjallisuuden kentän monipuoliseen tarkasteluun, kuin julkaisevan samankaltaisia kirjoituksia päivästä toiseen. 

Naisvihamieliset rakenteet voivat näin ollen näkyä esimerkiksi mediatalon tapana nostaa jatkuvasti esille "epäonnistuneina" pitämiään naiskirjailijoita. Saman julkisen puheenvuoron voisi käyttää Martinin ehdotuksen mukaisesti kustannusohjelmien laajempaan erittelyyn tai muihin yleissivistäviin kulttuuriuutisiin. Tällainen monipuolinen kirjallisuuden käsittely voisi myös edesauttaa kustantamoiden ahdinkoa, jota Korven arvostelussa pintapuolisesti sivutaan. Vielä hedelmällisempää toki olisi kirjoittaa tutkiva ja objektiivinen artikkeli kustannusalan kriisistä, eikä naamioida naisvihamielistä kirja-arvostelua huolestuneeksi puheenvuoroksi kustantamoiden murrokseen liittyen. 

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi kirjoittaa. Kriitikon ei tarvitse olla suosittelija, kuten kollegani Määttäsen sanoin toteaa. On kuitenkin journalismin etiikan vastaista ja lukijaa vähättelevää täyttää kritiikki mielipiteillä, jotka nojaavat subjektiivisiin tuntemuksiin. Tällainen kritiikki ei perustu ammattitaitoon tai alan tuntemukseen, vaan esimerkiksi sukupuolittaviin rakenteisiin tai muihin näkymättömiin kulttuurillisiin normeihin. Riemastuttavaa ja nokkelaa kritiikkiä on mahdollista kirjoittaa ilman, että alentuu haukkumaan, loukkaamaan tai kiusaamaan arvostelun kohteena olevaa tekijää tai tämän tuotosta. Tämä vaatii tietenkin harjaantumista ja alan laajaa ymmärrystä. Kritiikin kirjoittamiseen tarvittavaa ammattitaitoa, taiteentuntemusta, kritiikin tarkoitusperiä ja tyylilajia olen laajemmin eritellyt aiemmassa julkaisussani.

Olenkin täysin samaa mieltä siitä, että kustannusalan haasteista, Korven runokirjasta ja kritiikeistä saa kirjoittaa. Se on kuitenkin tehtävä ammattitaidolla. Henkilökohtaisilla  tuntemuksilla, naisvihamielisillä normeilla ja vallan väärinkäytöllä kyllästetty arvostelu ei ole lukijaa palvelevaa kritiikkiä saatika vastuullista journalismia. Aggressiivinen ja provosoiva journalismi ei myöskään ruoki kustannusalaa tai ylipäänsä lukemiseen kannustavaa kulttuuria. Siksi onkin erityisen vaikea niellä toimittajan väittämää kustannusalan "vastuuttomuudesta". 

Kiihkomielinen, egoistinen journalismi saattaa tuottaa julkaisulle klikkejä ja herättää lukijoiden kiinnostuksen hetkellisesti teosta kohtaan. 

Laadukas journalismi kannustaa lukemaan, lukeminen kannustaa ostamaan kirjoja ja kirjojen ostaminen kannustaa kirjoittamaan vastuullisesti. Myös kritiikkejä.

-

-

Ps. Tämän julkaisun kuvituksena on käytetty sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joita et löydä Helsingin Sanomien sivuilta: 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu - Rajansa rinnoillakin 

Virve Sammalkorpi – Tehtävä 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tekstissä viitattu: 

KARKULEHTO, SANNA & ROSSI, LEENA-MAIJA (toim.) (2017) Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa. Helsinki: SKS