Ulla-Lena Lundberg – Leo

 

Ulla-Lena Lundberg – Leo 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen "Leo" 1989, suomennos 2015

Sivuja: 405

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kylä on tässä."

-

Tutustuessani Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon Finlandia-voittaja Jään (2012) kautta ja luettuani sen jälkeen massiivisen Marsipaanisotilaan (2001) nousin luottavaisin mielin Leon matkaan. Lunbergin tyyliä ja teemoja tunteville Leo on kuin vakaa alus, joka kuljettaa tarinan pullein purjein satamaan saakka. Toisin sanoen romaani kantaa valtavan tarinansa vakaasti, pehmein liikkein ja Lundbergin tunnusomaisella rauhallisella tyylillä. 

Toisin kuin monissa Lundbergin teoksissa, Leossa lukijan luotsina toimii minäkertoja. Tarinaa kuljettaa Ahvenanmaan Leander. Kirjan kertojaääni kuuluu siis hahmojen kanssa rinnakkain asustavalle torpparille, joka seurailee tarkoin silmin laivanvarustajien ja heidän perheidensä elämää. Kertojan sijoittaminen osaksi yhteisöä palvelee oivallisesti Lundbergille ominaista värikästä kerrontaa, johon huokaukset ja huudahdukset erottamattomasti kuuluvat. Leanderin voivottelut ja riemunhuudot auttavat lukijaa tuntemaan kyläläisten suuret tunteet myös oman ihon alla. 

Vahvaa myötäelämistä teos vaatiikin, sillä kertomus kuljettaa lukijaa halki eripituisten ihmiselojen sekä kuunarien lyhyehkön loiston kauden. Tarina alkaa Ahvenanmaalta 1800-luvun loppupuolelta, kun ensimmäisiä mastoja vasta hakataan. Leo-laivan taipaleelle mahtuu kokonaisia sukupolvia, sillä kaikki perijät eivät ennätä edes astua laivaan. Taudit, kovat saaristolaisolot ja vähäiset ruokavarat kuormittavat ahvenanmaalaisia, eivätkä satamaan palaavat kapteenit koskaan tiedä, ketkä ovat jäljellä heitä vastaanottamaan: 

"– Ovatko kaikki elossa? kysytään yleensä ensiksi, kun olemme tulleet kuuluville. – Mikäpä meistä lopun tekisi? me huudamme tavallisesti vastaan. Useimmiten vain joku vanhus on kuollut, se on odotettu ja etäinen asia. Olemme varovaisempia, jos vainaja on joku läheisempi, äiti tai isä tai sisar tai jopa vaimo. Silloin emme huuda kuulumisiamme saman tien, vaan odotamme, kunnes olemme omalla joukolla." (Lundberg 2015, 160-161.) 

Jään ja Marsipaanisotilaan tavoin Lundberg rakentaa tarinan jännityksen arvaamattoman arkipäivän varaan. Leon juoni ei siis koostu jännittävien tapahtumien kulminoitumisesta, vaan tavanomaisesta elon kirjosta: hääjuhlista, sadonkorjuusta, arkun rakentamisesta ja sairauksista. Kirjailijalle tyypillisesti kertomuksen keskushenkilö vaihtuu muutamaan otteeseen romaanin edetessä, aivan kuten jotkut laivat palaavat ja toiset jäävät merelle. Lundberg koostaa hahmonsa harkitusti ja laskelmoiden, täsmälleen samalla ammattitaidolla kuin Ahvenanmaan suurmies Erik Petter rakennuttaa mahtavat purjealuksensa. Moniulotteisten henkilökuvien vuoksi jokainen Eskils-tilan maille laskettava arkku tuntuu henkilökohtaiselta menetykseltä. Lienee siis turvallista todeta, että myös hahmoihin väistämättä syntyvä tunneside pitää lukijan tiukasti kiinni tarinassa – silloinkin, kun ajat ovat masentavan kovat.

Vaikeutuvan merenkulun ja heikkojen satokausien keskeltä kasvaa kuitenkin harvinaista herkkua: "Simonsin Kristina ei ole kuin suloruusu taikka viherjän laakson lilja. Hän on kuin täydellinen juurikas, joka muhii mullassa ja odottaa aikaansa. [- -] Kukat ja kalliit kivet ja muut, mihin tyttöjä keksitään verrata, on pelkkää koreutta ja silmäniloa." (Lundberg 2015, 99.) 

Kristinan kaltaiset kompleksiset ja samastuttavat naishahmot loistavat miesvapaassa ympäristössä. Suurimman osan vuodesta herrat kuorivat perunoita satamien välillä, joten naisten täytyy kantaa tosiasiallinen vastuu suvun selviytymisestä. Kipparien kotisatamaan tuoduilla rahakirstuilla ei nimittäin ole osaa eikä arpaa sen kanssa, kuinka monta poikaa on enää seuraavana kesänä kapteeninmanttelia perimässä. Historiallisen romaanin ajankuvaan sopivasti Lundberg kunnioittaa vanhakantaisia sukupuolirooleja, mutta ohjaa lukijan huomion tavanomaisten askareiden tärkeyteen: avioliiton laskelmoiva suunnittelu, sulhaspaidan ompelu, kuolevan lapsen kantaminen ja seuraavien synnyttäminen ovat kaikki tapoja, joilla elämän jatkuvuus varmistetaan. 

Leon aistikkuus ja viehätys eivät siis maskuliinisista merenkulkuaiheista huolimatta piile miehisissä seikkailuissa, vaan kotiin jäävien omaisten taloustöissä. Naisten ja muiden perheenjäsenten on huolehdittava kaikesta siitä, mitä kaukana seilaavat miehet eivät tee. Lundbergin nokkela teksti ja sukupuolten konservatiivinen asetelma korostavat kirjailijalle ominaisesti naisen aktiivista toimijuutta ja avainroolia usean miehen menestyksen takana. Siinä, missä Jään Mona jaksaa keitellä seurakunnalle kahvia ja Marsipaanisotilaan Martha lähetellä paketteja rintamalle, löytää myös Kristina vuodesta toiseen voimaa kulkea vatsa pystyssä pellolla. Inhimillisen kärsimyksen kuvauksen moniottelijana Lundberg tiivistää naisen jatkuvan taistelun muutamaan lauseeseen: 

"[O]n luonnollista, että hän on väsynyt. Hän on valvonut Eva Stinan kanssa ja järjestänyt hautajaiset. Lapset ja elukat ovat öin päivin hänen vastuullaan. Viljankorjuu on alkanut, ja hänen on pidettävä työväki ruoassa ja häntä tarvittaisiin itseäänkin pellolla sitomassa. Jokainen emäntä joutuu joskus panemaan pitkäkseen ja itkemään, ettei jaksa enää elää." (Lundberg 2015, 314.) 

Miehen ja naisen osat näyttäytyvät siis pintapuolisesti kahtena eri maailmana, mutta tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata sillan sukupuolten välillä: kertoja Leander ei pääse merelle suurten miesten tavoin, vaan jää kotiin hoitamaan perhettä ja tilaansa. Samaa tekevät kaikki naiset hänen ympärillään. Jään feminiinisen Petterin tapaan myös Leander on kuvattu perinteistä maskuliinisuutta ravistelevana mieshahmona, joka seuraa naisten uupumatonta raatamista ja ottaa siihen osaa itsekin. Leander toimiikin naisen näkymättömän työn havainnoijana ja sanoittajana. Vaikka pitkälle on tultu 1800-luvun Ahvenanmaalta, Leanderin kaltaisia miesääniä tarvitaan vielä nykypäivänäkin. Feminiinisen (hoiva)työn arvon esilletuomiseen vaaditaan nimittäin valtaapitävän luokan meteliä, eikä sitä synny kaukana merellä miesten omassa kuplassa. 

Romaanin loppupuolella käy tuskallisen groteskin tapahtumaketjun myötä selväksi, että nimenomaan hoivatyö jää usein naisen harteille. Sairas, uupunut tai muuten pahoinvoiva nainen kantaa Lundbergin tekstissä ja usein myös tosielämässä hoivavastuun, vaikka kuormitus olisi yli-inhimillinen. Leossa asetelma korostuu karulla tavalla: miehet ottavat hoivatyön tehtäväkseen vasta, kun naisia ei kirjaimellisesti enää ole. 

Viimeisillä sivuilla miehiksi kasvaneet pojat nousevat tuntemattomien alusten kyytiin, eikä aiemmin niin teräväkatseinen Leander enää erota virsikirjan sanoja. On siis oletettavaa, että kertojan muitakin huomioita reunustaa hämärä ja aavistus lähenevästä lopun ajasta. Siitä syystä lukijakaan ei voi täysin luottaa kertojan havaintoihin, joiden varaan viimeiset lauseet rakentuvat. Lundberg jättää siis jälleen kerran lukijan päätettäväksi, mille merille kukin hahmo lopulta katoaa, ja kuka vaimoista jatkaa työtään ikuisesti yksin. 

-

-

"[H]än tihrustelee Carl Gustafiin päin ja kysyy: – Tahdotko että minä autan? Koko Lemlandin hienoimmat arkut ovat lähteneet minun käsistäni. 

[--]

– Tekisikö isä sen? Se olisi hirveän kauniisti tehty, ja minä kiitän kovasti. 

– Totta minä sen teen, ukko lupaa suureellisesti. – Komeat arkut tein sisaruksillesi, ja kaikista hienoimman saa sinun poikasi. 

Ukko pitää sanansa. Siitä tulee sievä pieni kirstu, kaunismuotoinen ja tiivis kuin matka-arkku ja höylätty sileäksi kuin tanssikallio. Naisväki vuoraa sen ja pukee pojan. Kaikki on valmista, kun Kristina keskipäivällä herää. Yöllä hän nukkuu taas, ja varhain seuraavana aamuna hän nousee ja menee navettaan. 

Kun emäntä menee navettaan, ovat talon asiat kunnossa."

(Lundberg 2015, 220-221.)

- 

Lundberg, Ulla-Lena (2015) Leo ("Leo", 1989). Käänt. Leena Vallisaari. Gummerus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

12. Kirjan nimi liittyy veteen (Leo on merkittävä kuunari)

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (esim. torpparit, talonpoikaiskapteenit)

Riina Tanskanen – Tympeät tytöt

 Riina Tanskanen – Tympeät tytöt (Into Kustannus Oy 2021) 

* kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 161

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä ja ei, riippuu rajanvedosta (mieskeskeinen dialogi on yksi teoksen tehokeinoista)

Ensimmäinen lause: 

"Tämä on kirja tytöille."

- 

Vuonna 2021 Into Kustannus Oy julkaisi suomalaisen kirjallisuustieteen opiskelija Riina Tanskasen sarjakuvateoksen Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä (viitataan tästä eteenpäin Tympeät tytöt). Sarjakuva on julkaisijan mukaan “riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta ". Sarjakuva tarkastelee kuvallisen ilmaisun ja kriittisen sanataiteen keinoin sukupuolittuneita ongelmia, kuten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä rakenteellista eriarvoisuutta. Teoksen kerronta sijoittuu suomalaiseen 2020-luvun kulttuuriin.

Teos on jaettu yhdeksään lukuun, joista jokainen erittelee oman aikamme sukupuolittuneita ongelmia. Punaisena lankana kappaleiden keskellä kulkee kuitenkin naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta (sukupuolittava väkivalta) ja sen moninaiset ilmenemismuodot. Tällaisia rakenteellisia ongelmia ovat esimerkiksi sukupuolittuneet työt, sukupuolten välinen taloudellinen eriarvoisuus, naisiin kohdistuvan fyysisen väkivallan normalisoituminen sekä naisiin kohdistuva vihapuhe. Tanskanen erittelee näitä aiheita ansioituneesti ajantasaisesta näkökulmasta, sillä teoksen lähteinä on käytetty tuoretta tutkimustietoa sekä muita ajankohtaisia julkaisuja. 

Vaikka sarjakuvakirjan sisäistekijän ääni on intersektionaalisen feministinen, on teoksessa tuotu tarkkanäköisesti esille myös eriäviä mielipiteitä ja antifeministisiä puheenvuoroja. Sarjakuvan voima piileekin Tanskasen rakentamassa dialogissa: naisen kohtaamaa syrjintää ja eriarvoisuutta tuodaan ilmi hedelmällisen ja uskottavan vuoropuhelun avulla. Hahmojen misogyniset kommentit ovat lausuntoja, joihin moni lukija on varmasti törmännyt niin sosiaalisen median alustoilla, julkisessa liikenteessä, työpaikoilla, koulussa kuin omassa lähipiirissäkin. Tympeät tytöt onnistuu näin ollen rakentamaan kuvan patriarkaalisesta yhteiskunnasta sen omia sosiaalisia elementtejä käyttäen. Naisvihaa ei tarvitse osoitella tai alleviivata, sillä se tekee kyllä itsensä näkyväksi lähes kaikissa elämän osa-alueissa. Tympeät tytöt kiinnittää lukijan huomion tähän arkipäiväiseen misogyniaan ja kannustaa kyseenalaistamaan normalisoituneita käytänteitä. 

Yksi Tanskasen käyttämistä tehokeinoista on yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden personifikaatio. Sarjakuvassa seikkailevat esimerkiksi Patriarkaatti-hahmo, Tolkun ihminen, Kapitalismi-hahmo sekä Täti-ihminen. Nämä hahmot on kuvattu ihmismäisinä toimijoina, jotka osallistuvat tarinan dialogiin ja ilmentävät puheenvuoroillaan sekä käyttäytymisellään instutuutioiden ylläpitämää ajattelutapaa. Asetelma on tehokas ja innovatiivinen, sillä se asettaa väkivaltaisessa yhteiskunnassa kamppailevat naiset kasvotusten eriarvoistavien instituutioiden kanssa. Yksinkertaistettu malli toistaa kulttuurillista rakennetta. Sarjakuvan suoraviivainen esitys auttaa lukijaa ymmärtämään yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutuksen rakenteiden muodostumiseen ja naisten kohtaamaan jokapäiväiseen misogyniaan. 

Tanskasen piirrostyyli edustaa suhteellisen perinteisiä sarjakuvan konventioita. Ruutujako noudattelee länsimaisen sarjakuvan traditioita ja myös käsinkirjoitetut puhekuplat luovat mielleyhtymiä vanhoihin sarjakuvaklassikoihin. Tyyli- ja tehokeinona perinteisen sarjakuvan elementit ovat toimivia, sillä ne tekevät Tanskasen luomuksesta helpostilähestyttävän. Sarjakuvan tuttu tyyli madaltaa kynnystä tarttua teokseen, mikä saattaa mahdollistaa laajahkon lukijakunnan. 

Koin erityisen toimivaksi Tanskasen tavan tarkastella nyky-yhteiskunnan rakenteellista eriarvoisuutta kulttuurillisten kuvastojen kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi antiikin ajan myyttien ja kulttuurituotteiden, kuten romaanien sekä TV-sarjojen sisällyttämistä tarinaan. Tällaiset patriarkaatin, historian ja tuotteiden liitoskohdat muodostavat yhdessä naisvihamielisen kulttuurin verkoston, jonka rakenteet ulottuvat tuhansien vuosien päähän. Tanskasen intertekstuaaliset viittaukset kuitenkin muistuttavat vanhojen mallien moderneista muodoista, kuten median yksiulotteisesta naiskuvasta ja naisiin liittyvistä siveysnormeista. Teos herättelee lukijaa näin ollen kyseenalaistamaan oman aikamme rajoittavat normit, jotka ohjaavat erityisesti naisen pukeutumista, käyttäytymistä, itseilmaisua ja jopa isoja elämänvalintoja. Tympeät tytöt ei vain nosta modernin yhteiskunnan ongelmakohtia esille, vaan auttaa lukijaa hahmottamaan kulttuurilliset rakenteet väkivaltaisten normien takana. 

Tyylilajiltaan Tympeät tytöt sijoittuu vakavastiotettavaan sarjakuvaan, joka on tarkoitettu aikuisyleisölle. Tanskasen naivistinen ja välillä jopa karnevalistinen piirrostyyli saattaa luoda assosiaatioita lapsille tarkoitetusta sisällöstä, mutta tosiasiassa Tympeät tytöt on vakava ja paikoin groteski kuvaus naisvihamielisestä kulttuurista. 

Tympeät tytöt on teos, joka kritisoi sukupuolittavan väkivallan kulttuuria helpostilähestyttävällä ja paikoin humoristisellakin otteella. Se on tarpeen, sillä kirjan sisältö on misogynian monine osa-alueineen uuvuttavan raskas. Sisällön ahdistavuus ei kuitenkaan ole tekijän vika, sillä Tympeät tytöt on rehellinen ja perustelu reflektio tämänhetkisestä yhteiskunnastamme. Lukijan on kuitenkin syytä varautua painavaan sisältöön. Teoksen raskaiden aiheiden käsittelyä ja sisäistämistä helpottaa kirjan jaottelu yhdeksään lukuun, mikä rytmittää sopivasti rankkoja aiheita. 

Vaikka Tympeät tytöt nostaa esille surullisia tosiasioita väkivaltaisesta kulttuurista, on kirjan sanoma toiveikas. Sarjakuateos luo uusia positiivisia merkityksiä tyttöydelle ja sijoittuu siten osaksi intersektionaalisen feminististä liikettä, jonka tarkoitus on purkaa naisia alistavat kulttuurilliset rakenteet. Tanskasen teos valjastaa "feminiinisenä humpuukina (Tanskanen 2021, 74)" pidetyt elementit tehokeinoiksi, joiden avulla patriarkaatin perinteet on mahdollista kyseenalaistaa. Ei siis liene sattumaa, että kirjan kansi on kukkeudessaan ja heijastelevine pintoineen kuin kaunis kiiltokuva. 

-

"Mieskirjailijat loivat klassikoidensa voimin kansallisidentiteettimme eli veijarimaisen talonpoikaishahmon, joka on periksiantamaton sekä valmis taistohon. Ja tähän meidän kaikkien pitäisi sitten sa-mais-tu-a. Naiset määritellään (jos edes määritellään) toisena sukupuolena miesten ja kodin kautta. Fredrikakin on ensin runebergin tortun tuoksuinen vaimo ja kirjailija vasta sivulauseessa."

(Tanskanen 2021, 90.)

-

Tanskanen, Riina (2021) Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä. Into Kustannus Oy: Latvia. 

Kuvat: @chains_of_ligt

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Lukujen hahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta hahmojen dialogi perustuu laajalti tutkimustietoon) 

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (burn out) 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön (Teoksen hahmojen etnisyyttä ei tarkemmin eritellä, mutta kirja sisältää useita perinteisestä länsimaalaisesta vaaleaihoisesta päähenkilöstä poikkeavia keskushahmoja)

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä (Pimppienkelin kyky lentää)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (paikoitellen)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

35. Kirjassa on oikeudenkäynti (kts. luku Naiseksi kasvaminen)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos (teos on ainakin ehdolla Sarjakuva-Finlandia -palkinnon saajaksi)

Ulla-Lena Lundberg – Jää

 

Ulla-Lena Lundberg – Jää (Teos & Schildts & Söderströms) 

Ilmestymisvuosi: 2012

Sivuja: 575

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

- 

Tartuin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaan viime kesänä. Teoksen maaginen miljöö ja kerronta osoittivat upeasti voimansa, sillä vaikka kahlasin tiiliskivimäisen romaanin sivuja heinäkuisen Helsingin lämmössä, mieleeni ovat jääneet rosoiset jäälautat, ulkoluotojen hyinen viima sekä kylmä, armoton meri. 

Jää kertoo kauas ulkosaaristoon asettuvasta papin perheestä. Elämä Luodoilla on rankkaa ja luonnonvoimien säätelemää. Asiat siellä on tehtävä ajallaan ja mielellään ennen jään tuloa: sato täytyy kylvää ja korjata, uusi silta rakentaa, lapset tehdä ja tutkinto suorittaa. Talvella mikään ei liiku: raskas jääkansi vaimentaa meren äänet ja elämä Luodoilla hiljenee. Pimeyden ja ankaran kylmyyden keskellä nuoren papin on kuitenkin jaksettava valaa luotolaisiin uskoa. Vähällä ei myöskään pääse pastorska, jonka harteilla koko pappila lepää. 

Joissakin kirjoituksissa Lundbergin teosta on moitittu hitaasti eteneväksi ja tapahtumaköyhäksi. Lukijana olen kuitenkin toista mieltä, sillä Luodoilla tapahtuu koko ajan jotakin. Pienessä saaristolaisyhteisössä liike vain on pienimuotoisempaa kuin kaupungissa. Olennaisiksi tapahtumiksi muodostuvatkin arjen asiat, kuten lehmien lypsäminen, saarnan pitäminen tai jatkuva, loputon kahvin keitto sekä kestitseminen. Lundbergin kerronnan hienovaraisuus on teoksen suurin voima: elämän jatkuva virta rakentuu pienistä teoista sekä lähes huomaamattomista valinnoista, joita selviytyäksemme teemme. 

Kerronnan elävä tyyli värikkäine ilmauksineen tekee Jään lukemisesta suoranaista nautintoa. Lundbergilla on taito rakentaa hahmojensa mielenmaisema tunnistettavaksi ja uskottavaksi varsin vähäeleisten ilmaisujen kautta. Lundberg sulattaa hahmojen vuorosanat ja kerronnan sulavasti toisiinsa hylkäämällä välillä lainausmerkit. Vaikka tuntematon kertoja tarkkailee hahmojen toimintaa etäältä ja ulkopuolisesta näkökulmasta, kerronnan inhimilliset sävyt ja voihkaisut luovat kuvaa persoonallisesta kertojaäänestä. Eläytyvä kerronta myös vahvistaa tapahtumien volyymia: kun jotain kauheaa tapahtuu, myös kertojaääni huokaisee. Tällainen monisyinen kerronta auttaa lukijaa elämään hahmojen mukana ja kokemaan tapahtumat omakohtaisemmin. 

Olen myös törmännyt jonkin verran kritiikkiin, joka käsittelee Jään yksiulotteiseksi koettuja henkilöhahmoja. Tässäkin korostan lukijan tarkkanäköisyyttä: monilla hahmoilla on hallitsevia piirteitä, jotka kätkevät alleen varjellumpia ja intiimimpiä puolia. Esimerkiksi papin rouva Mona esitetään tarinassa usein kovassa valossa. Hänestä maalataan kuvaa kylmänä, äkäisenä ja suorituskeskeisenä ihmisenä. Jyrkän ulosannin taakse kätkeytyy kuitenkin huolehtivainen, lämmin ja syvän rakastunut nuori nainen, joka tekee kaikkensa pitääkseen niin pappilan kuin omankin ulkokuorensa kasassa. Nämä Monan herkemmät piirteet tulevat esille vain harvoina pilkahduksina, sillä pastorskalta odotetaan kaikkea muuta kuin sentimentaalisuutta. Lukija onkin teoksessa ulkopuolisen tarkkailijan osassa, eikä hahmojen mielenmaisemaan ole helppo päästä käsiksi. Juuri tämä teki mielestäni teoksen hahmoista kiinnostavia: he tuntuivat todellisilta ihmisiltä, joihin täytyy tutustua ennen kuin heidät voi todella oppia tuntemaan. 

Luodon asukkaat ja karu luonto muodostavat yhdessä harmonisen kokonaisuuden, joka elää ja sykkii kaukana kaupungin valoista omilla ehdoillaan. Otsikko "Jää" ei kuvasta ainoastaan armotonta luonnonvoimaa, vaan ihmisten välistä kylmyyttä. Luotolaiset muodostavat hyvin eksklusiivisen sisäpiirin, jonka osaksi ei pääse aivan helposti. Osa saarelaisista ajatteleekin, että luotolaiseksi voi vain syntyä. Papin perhe muodostaa tähän sääntöön poikkeuksen, sillä nuori Petter-pappi perheineen sujahtaa kuin luonnostaan osaksi pientä saariyhteisöä. Luotolaiseksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita pelkkää hyvää, sillä saarella vallitsee karu kulttuuri, jossa lähteville veneille ei ole tapana vilkuttaa. 

Keskittymällä kuvaamaan eristäytyneen yhteisön toimintaa Lundberg käsittelee pohjoisen kansan dynamiikkaa. Jokaisella saarelaisella on oma roolinsa, kuten omituisella tohtori Gyllenillä, itkuisella pikku-Sannalla ja ahkeralla Adele Bergmanillakin. He kaikki tarvitsevat toisiaan, vaikka elävätkin etäällä. Symboliseksi kohtaukseksi muodostuukin sillan rakentaminen, joka hetkeksi liittää saarelaiset tiiviisti toisiinsa ja myös konkreettisesti muodostaa yhteyden kaikkien saarella elävien välille. Luotojen kuvaus ja  yhteisön toiminnan tarkastelu on rinnastettavissa kokonaisen pienen kansan väestöön. Suomalaislukijoiden on helppo samastua luotolaisiin, sillä myös kotimaan lähimenneisyyteen kuuluu kovia ponnistuksia, jotka aikoinaan hitsasivat eripuraisen kansan yhteen. 

Moni lukija on myös kertonut liikuttuneensa noin teoksen viimeisen kolmanneksen paikkeilla ja jopa itkeneensä kirjan edetessä kohti loppuaan. Ymmärrän hyvin, sillä itsekin koin romaanin loppuvaiheet raskaina ja dramaattisina. Teoksen loppuvaiheilla myös kerronnan balanssi muuttaa muotoaan, sillä päähenkilön voidaan katsoa vaihtuvan kesken tarinan. Asetelmanmuutos pakottaa myös lukijan tutkimaan hahmoja uudesta näkökulmasta. Jään päähenkilöstä puhuttaessa ymmärrän senkin aspektin, ettei keskushenkilöä oikeastaan alun alkajaankaan ole: pääosassa sen sijaan toimivat luonnonvoimat sekä yhteisön elämä. 

Tulkitsen Jään vahvan feministiseksi teokseksi. Erityisesti huomioni kiinnittyi Monan hahmoon ja yhteisön konservatiivisiin olettamuksiin häntä kohtaan. Mona kokkaa, hoitaa lehmät, kasvattaa lapset, korjaa sadon ja auttaa miestään pappilan juoksevissa asioissa. Silti saarelaiset kyseenalaistavat hänen osaamisensa ja selviytymiskykynsä. Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa teoksen juonesta, mutta haluan kiinnittää lukijoiden huomion naisiin kohdistuviin vanhanaikaisiin yleistyksiin. Kun Petter ei ole paikalla, luotolaiset ovat kovasti huolissaan Monan kyvystä toimia ja pärjätä. Monan hahmo on kuitenkin perinteisellä mittapuulla varsin maskuliininen, siinä missä Petter esitetään feminiinisenä pidettyjen piirteiden kautta. Onkin siis suorastaan huvittavaa, miten luotolaiset väheksyvät Monan toimijuutta ja surkuttelevat hänen yksinäistä eloaan vain hahmon sukupuolen tähden. Ajattelumallin järjettömyys korostuu kohtauksissa, joissa asetelma on päinvastainen: kun Petter lähtee yksin matkaan, kukaan ei kyseenalaista hänen kykeneväisyyttään. Loppujen lopuksi pappi on pariskunnasta se osapuoli, joka suljettujen ovien takana tarvitsee eniten tukea työssään. 

Ulla-Leena Lundbergin Jää on vavahduttava lukukokemus, joka päästää lukijan hetkeksi osaksi saaristoseurakunnan korutonta elämää. Teos on myös kuvaus ihmisen osasta luonnonvoimien keskellä. Vaikka siltoja voidaan rakentaa vetten yli, meri ei muuta tapojaan. Jää saapuu joka vuosi.

Lundberg, Ulla-Leena (2012) Jää ("Is" 2012). Teos & Schildts & Söderströms. 

Kuvat: @chains_of_light  

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (WSOY)

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 349

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi." 

-

Note: Viittaan tässä tekstissä Kinnusen henkilöhahmoihin kollektiivisesti naisina, vaikka tulkitsenkin yhden hahmon tosiasiassa transmieheksi. Käytän kuitenkin termiä "naiset" teoksen ajankuvan tähden, sillä 1900-luvun puolivälissä myös transmiehet luokiteltiin virheellisesti naisiksi. 

-

Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (2020) on ollut erilaisten lukijoiden ja bloggaajien suosiossa ilmestymisestään lähtien. Eikä ihmekään, sillä Kinnusen romaani asetettiin ehdolle myös vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei yllätä, sillä myös Kinnusen aiemmat romaanit ovat nauttineet lukijoiden suitsutuksesta. Uusin teos onkin taattua Kinnusta, eli huolellisesti rakennettu historiallinen kertomus koti-Suomesta. 

Tommi Kinnunen tunnetaan aktiivisesta työstään mm. koululaitoksen yhdenvertaisuuden edistäjänä ja opetusalan äänitorvena. Olen itsekin seuraillut Kinnusen työtä jo useamman vuoden ajan ja ihaillut hänen tarkkasilmäisyyttään ja kykyä pureutua ongelmien ytimeen. Sama tarkkaavaisuus ja pinnan alle kurottaminen näkyvät myös hänen romaaneissaan, erityisesti tässä uusimmassa. 

Ei kertonut katuvansa kertoo saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä suomalaisista naisista, jotka jatkosodan päätyttyä joutuvat palaamaan takaisin Suomeen. Kertomus keskittyy naisten pitkään patikkamatkaan halki poltetun Lapin. Yksi kerrallaan naiset pääsevät lähemmäs omia synnyinseutujaan. Lopulta jäljelle jää vain tarinan päähenkilö, Irene, jonka matka jatkuu pisimmälle. 

Vaikka tarinan tapahtumat sijoittuvat pitkälti matkan kuvaamiseen ja päättymättömiltä tuntuviin kinttupolkuihin, teoksen todellinen anti piilee psykologisessa kuvauksessa. Vaikka sota on päättynyt, pelottavimmat ja vaarallisimmat tapahtumat ovat vasta edessäpäin. Matkaa tekevät naiset joutuvat taistelemaan selviytyäkseen pohjoisen äärimmäisissä olosuhteissa, eikä ajatus määränpäästäkään lämmitä: kotona odottaa jo kertaalleen hylätty perhe ja mitä luultavammin myös tuhottu koti. Matkasta suoriutuminen ei ole vain hurja fyysinen ponnistus, vaan myös kova henkinen koettelemus. Kaikki eivät selviä. 

Vahva veikkaukseni on, että Kinnusen teosta tullaan käyttämään monen peruskoulun opetuksessa. Teos on muotoiltu klassisen sankarin myyttisen matkan mukaisesti – jopa niin uskollisesti, että se syö paikoin tarinan uskottavuutta. Kirjaa voi kuitenkin tästä syystä käyttää erinomaisena malliesimerkkinä matkakertomuksen toimivasta ja mukaansatempaavasta rakenteesta. Myös kirjailijan käyttämät lauserakenteet ovat yleisesti ottaen helppolukuisia ja yksinkertaisia, joten teos on nopealukuinen ja sopii monenlaisen lukijan makuun. Kirja toimii siksi varmasti äänikirjanakin erinomaisesti. Uskon romaanin soveltuvan opetuskäyttöön myös historiallisen tarkkaavaisuutensa puolesta, sillä Kinnunen on tehnyt tapansa mukaan kattavan taustatyön kirjaa varten. Teoksessa on myös hienovaraista intertekstuaalisuutta, mikä sopii romaanin tyyliin mainiosti.

Teksti on kuitenkin monin paikoin erittäin valmiiksipureskeltua, joten lukijalle ei jää paljon täydennettävää. Kinnunen toki jättää suurimmat aukot (kuten naisten kohtalon kotipitäjään saavuttaessa) lukijan arvailtavaksi, mutta muutoin kaikkitietävä kertoja tuntuu täydentävän hahmojen ajatukset, toiminnan ja teoksen sanoman lukijan puolesta. Se on sääli, sillä uskon, että romaani yltäisi vielä väkevämpään ilmaisuun, mikäli teksti jättäisi enemmän tilaa myös lukijan omalle tulkinnalle. 

Lukijana koin jotkut Kinnusen käyttämät lauserakanteet ja kielelliset valinnat töksähtelevinä, kuten "hän"-pronominin korvaamisen termillä "se". Päätös toki korostaa naisten esineellistämistä ja epäinhimillistä kohtelua, mutta asian olisi voinut tuoda esille myös hienovaraisemmin elein ja kerronnallisia (tarinallisia) keinoja hyödyntäen. "Se"-sanan käyttäminen tuntuu modernilta kieleltä, eikä sovi historiallisen romaanin narratiiviin. 

Kinnusella on myös maneerinomainen tapa sijoittaa kieltoilmaisu virkkeen alkuun. Tällaisissa lauseissa subjekti on toistuvasti sijoitettu kieltoverbin ja varsinaisen predikaatin väliin, jolloin virkkeet kuuluvat muodossa "ei hän ollut tällaisissa käynyt" tai "ei hän ollut koskaan sille puhunut". Muotoilu on sen verran toistuva, että häiritsee lukemisen sujuvuutta. Muutoin Kinnusen kieli on kuitenkin kaunista, napakkaa ja yleisesti ottaen sujuvaa. 

Vaikka romaani on ennen kaikkea psykologinen kuvaus viidestä naisesta, hahmot tuntuvat jäävän pinnallisiksi. Päähenkilön yksityistä ajatusmaailmaa rakennetaan päiväkirjamaisten kirjoitusten avulla, mutta niiden jäykkä kieliasu ei tunnu istuvan Irenen hahmoon. Olin muutenkin hieman pettynyt kirjan yksinkertaiseen ja paikoin jopa nykypäiväiseltä tuntuvaan kirjoitusasuun ja erityisesti hahmojen dialogiin. Hahmojen puhetyyli ei tee oikeutta pienten pitäjien tai pohjoisen murteille, eikä hahmojen sananvaihto tästä syystä tunnu uskottavalta. Persoonallisilla puhetyyleillä hahmoja olisi helposti saanut rakennettua moniulotteisemmiksi, joten Kinnusen yksitoikkoinen dialogi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Olen viime aikoina lukenut niin paljon erinomaisia suomalaisia aikansa kuvauksia upeine murteineen (esimerkiksi Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas), että suorastaan hämmennyin siitä, miten suppea osa paikallisille ilmaisuille ja puhetavoille on Kinnusen teoksessa annettu. 

Romaanin hahmojen pinnallisuudesta ja yksiulotteisuudesta huolimatta Kinnunen ansaitsee tulla kiitetyksi sodan vähemmistöihin liittyvästä tarkkanäköisyydestään ja nostoistaan. Tarinan viisikko koostuukin keskenään hyvin erilaisista hahmoista: eläkeikää lähentelevä sairaanhoitaja Aili, kotoaan karannut nuori Katri, huorana itsensä elättävä Veera, transmies Siiri sekä onnettomasta avioliitosta lähtenyt Irene. Romaani itsessään on yksi harvoista kaunokirjallisista kuvauksista, jotka keskittyvät saksalaisten matkaan lähteneisiin naisiin. Saksalaisiin ihastuneet ja rakastuneet naiset eivät mentaliteetiltaan eronneet suuresti sakalaismielisistä suomalaissotilaista, mutta sodan jälkimainingeissa lähinnä naiset joutuivat tilille saksalaisten kanssa toimimisesta. Kinnusen teos onkin vahvan feministinen kuvaus jatkosotaa seuranneista tapahtumista, joissa sukupuolten eriarvoisuus korostui. 

On upeaa, että Kinnusen kaltaisen kirjailijat tarttuvat vähemmän tutkittuihin ja kirjoitettuihin aiheisiin. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava vaellusromaani, joka tuo esille naisten vaikean aseman kahden tulen välissä suomalaisten ja saksalaisten hylkiöinä. Sotien aikaan naiset joutuivat ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla pyörittäessään kotirintaman rattaita, mutta silti naisnäkökulmaa ja kokemuksia esitteleviä romaaneja on harmillisen vähän. Nykypäivän yhdenvertaisuuspolitiikan ja intersektionaalisen feminismin nimissä on vain oikeutettua kääntää historian- ja kulttuurintutkimuksen huomio myös sodan vähemmistöihin. Vaikka kaikki teoksen hahmot eivät nykypäivän termeillä ja tietämyksellä olekaan naisiksi luokiteltavia, omana aikanaan heidän nähtiin edustavan nimenomaan sodan feminiinistä puolta. Omana aikanamme sodasta puhuessamme meidän on kuitenkin syytä muistaa, että jalustalle nostettujen sotasankareiden lisäksi tärkeinä (ja usein unohdettuina) tekijöinä toimivat myös naiset ja sukupuolivähemmistöt. 

Kinnunen, Tommi (2020) Ei kertonut katuvansa. WSOY, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä 

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (tässä esim. pesijätär) 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija