Andrew Morton – Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä

Andrew Morton – Diana, Hänen tarinansa – Hänen elämänsä




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1992 & 1997, yhteispainoksen suomennos 1997

Sivuja: 312

Ensimmäinen lause:

"[Ensimmäinen muistikuvani] on todella lastenvaunujen tuoksu."




-




2020-luvun alussa tapahtui murros sukupolvienvälisessä kulttuurillisessa kuvastossa, kun uusimman sukupolven silmissä Walesin prinsessa Diana muuttui lähimenneisyyden toimijasta historialliseksi henkilöksi.

Walesin prinsessa muistetaan kuningashuoneen jäsenenä, joka tietoisesti ja tahtomattaankin nosti kuninkaallisten seuraamisen kiinteäksi osaksi modernia mediaa. Brittiläisen Andrew Mortonin (1992) Diana : hänen tarinansa -elämäkertaa voikin pitää eräänlaisena Diana-mediailmiön huipentumana. Vaikka myös muista hovin jäsenistä on kautta aikojen tuotettu syväluotaavia tekstejä, yksikään niistä ei ole saavuttanut Mortonin teoksen kaltaista kulttimainetta. 

Vuonna 1997 ilmestynyt laajennettu painos sisältää alkuperäisen elämäkerran lisäksi litteroidun version Dianan haastattelusta sekä Mortonin jälkisanat prinsessan traagisen menehtymisen jälkeen. Vaikka Diana kuoli ranskassa elokuussa 1997, ehti Mortonin uudistettu kirja markkinoille vielä samana vuonna. Mortonia on sittemmin kritisoitu kiirehtimisestä, eikä vain Dianan tarinan kohdalla: Mortonin (2022) kirjoittama The Queen – A life -elämäkerta puskettiin markkinoille vain kaksi kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan pitkäaikaisimman hallitsijan kuningatar Elisabeth II:n menehtymisen jälkeen. Pikaisesti kirjakauppojen hyllyille saateltua teosta on pidetty pintakiiltoisena ja jokseenkin kierrätysmateriaalista koottuna, sillä sen on koettu uusiokäyttävän materiaalia Mortonin aiemmista elämäkerroista. 

Myös Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -teoksen rakenne viittaa kiirehdittyyn kustannus- ja kirjoitusprosessiin. Hänen tarinansa -leipäteksti on jo ikoniseen maineeseen noussut kuvaus Dianan onnettomasta elämästä. Tämän osuuden Morton on koostanut yhteistyössä prinsessan kanssa, ja uudistetussa vuoden 1997-laitoksessa onkin mukana jopa valokopioita prinsessan punakynän jäljestä (Morton 1997, 17). Dianan menehtymisen jälkeen kiireesti kirjoitettu Hänen elämänsä -osio sen sijaan huokuu onnettomuudenjälkeistä epätoivoa, johon suuri osa länsimaisesta maailmasta vajosi sydänten prinsessan traagisesti kuollessa odottamattomassa auto-onnettomuudessa. Viimeisen luvun alkusanat paljastavat sekä kansakunnan että kirjoittajan hyökyvät tuntemukset: "[H]änen kasvonsa olivat seesteiset, lähes kuin enkelillä." (Morton 1997, 295.) 

Hänen elämänsä -osioon mahtuu rojaali liuta muitakin mahtipontisia ilmaisuja, joiden kautta vastikään menehtynyttä prinsessaa kuvaillaan:

"Oli kuin olisi syntynyt sateenkaari, kun paikalle virtasi nuoria ja vanhoja [- -] Jollakin tavalla Dianan elämä – hänen haavoittuvaisuutensa, hänen voimansa, hänen haurautensa, hänen kauneutensa, hänen myötätuntoisuutensa ja hänen täyttymyksen tavoittelunsa – oli koskettanut noita ihmisiä, innoittanut heitä ja liikuttanut heitä kenties enemmän kuin mikään muu heidän elämässään." (Morton 1997, 305.)

Kirjoittajan käyttäessä rönsyileviä lauseita maalailevine termeineen on vaikea muistaa kyseessä olevan elämäkerta, toisin sanoen tietokirja. Elämäkertoja on kuitenkin kautta kirjallisuuden historian pidetty proosan ja tietokirjallisuuden välimaastossa tasapainoilevina teoksina, joten Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -painosta voi perustellusti pitää erittäin kaunokirjallisena tulkintana prinsessan elämästä. 

Vaikka Mortonin ylitsevuotavat sanat on kirjoitettu heti hirvittävän onnettomuuden jälkeen, saattaisi myös nykykirjailija sortua ylisanoihin Dianasta kirjoittaessaan. Prinssi Harryn (2023)Varamies-omaelämäkerrassa prinssi itse kuvailee äitiään varsin kaunopuheisesti:

"Vaikka äitini oli prinsessa, joka oli saanut nimensä jumalattarelta, molemmat määreet olivat minusta aina tuntuneet heikoilta, riittämättömiltä. Häntä tavattiin verrata ikoneihin ja pyhimyksiin, Nelson Mandelasta Äiti Teresaan ja Jean d'Arciin, mutta mikään näistä vertauksista, niin yleviä ja kunnioittavia kuin ne olivatkin, ei minusta osunut kohdalleen. [- -] Miten oli mahdollista, että saatoin nähdä hänet samalla tavalla kuin joutsenen, joka lipui minua kohti järven kirkkaansinistä pintaa pitkin? [- -] hän oli pelkkää valoa, puhdasta loistavaa valoa" (Prinssi Harry, 2023. 13-14.)

Mortonin ja prinssi Harryn luonnehdintojen ikävöivissä sävyissä on sama kaiku, vaikka kirjoitushetkien välissä on yli kaksi vuosikymmentä. Mortonin tekstistä voi huomata hiljattaisen tragedian aikaansaaman mielenliikutuksen vaikutuksen tekstiin, kun taas Harryn kommentissa voi nähdä vuosikymmeniä kannettujen muistojen raskauden. 

Mortonin kirjoittaman elämäkerran ilmestyessä rivejä tavasivat aikalaiset, jotka saattoivat kokea prinsessan menetyksen hyvin henkilökohtaisella tasolla. Nykylukija ei näe Mortonin tekstiä lähimenneisyyden raporttina, vaan historialliseen henkilöön liittyvänä tulkintana. Lukijasukupolven vaihtuessa myös lukulinssi muuttuu, eivätkä tekstiä enää väritä lukijan henkilökohtaiset muistot edesmenneestä prinsessasta. Erityisesti tästä syystä Mortonin liikutusta pursuavat ilmaukset tuntuvat tarpeettomilta ja epätieteellisiltä, mutta kontekstissaan ne voi tulkita arvokkaaksi aikalaiskokemukseksi ja osaksi ennennäkemätöntä Diana-ilmiötä, joka myös kirja-alaa ravisteli.

Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä on värittyneestä aikalaisnäkökulmastaan huolimatta tärkeä artefakti ajalta, jolloin menneen maailman monarkia ja moderni media törmäsivät. Prinsessa Diana ei elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa tai kirjoituttaa rehellistä omaelämäkertaa, sillä myös Mortonin teoksen kannanottojen väitettiin kummunneen muualta kuin prinsessan omilta huulilta. Vasta onnettomuuden jälkeen Morton tunnusti tietojen lähteeksi Dianan omat lausunnot. Mortonin teos on siis ainoa prinsessa Dianaa käsittelevä elämäkerrallinen teos, jonka kirjoitusprosessiin prinsessa on itse osallistunut. Vaikka litteroitujen haastattelunauhojen julkaisemista on jälkikäteen kritisoitu erityisesti journalistisen etiikan ja tragedialla rahastamisen nimissä, ovat kirjaan sisällytetyt Dianan omat sanat ainoita jälkipolville välittyneitä prinsessan autenttisia lausuntoja. Mortonin elämäkertaa voi tästäkin syystä pitää arvokkaana aikakapselina.

Menehdyttyään tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa prinsessa Diana jätti monarkistien massaan sydämenmuotoisen aukon, jota ei sittemmin ole kyetty parsimaan umpeen. Mortonin uudistettu laitos ei ole ainoa kulttuurituote, joka surutyötä tekevää kansaa on sykähdyttänyt: Dianasta on sittemmin tuotettu useita elokuvia, kirjallisuutta ja myös dokumentaarisia TV-sarjoja. Dianan poismeno oli tragedia, josta kansa tai monarkia ei ole kyennyt kokonaan toipumaan. Prinsessan menehtyminen aiheuttikin uudenlaisen ongelman, joka myös nykyhetken monarkiassa on havaittavissa: jonkun on oltava Diana.


-



Prinsessa Dianasta ja 1990-luvun feminismikäsityksestä:

"Prinsessa pyrki kohti aiempaa epämuodollisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää kuninkaallista tyyliä. "Tämä tarvitsee naisen kosketusta", oli hänen toistuva lausahduksensa ja näkemys, joka paljasti, että feminismi oli alkanut kehkeytyä Dianan yksityisessä ja julkisessa elämässä. Pohjimmiltaan hän oli sitä mieltä, että varsin monet kysymykset ja ongelmat miesten hallitsemassa maailmassa juontuivat aggressiivisesta, puhumista kaihtavasta ja usein tunteettomasta maskuliinisesta egosta. Dianasta tuntui, että ongelmia voitaisiin lähestyä helpommin, jos yhtälöön lisättäisiin naisellisia ominaisuuksia, kuten vaistonvaraisuus, myötätuntoisuus, sovittelunhalu ja rauhallisuus. Dianan ajattelu oli saanut vaikutteita new age -opastajilta, ja sillä oli juurensa myös hänen kyllästymisessään monarkiaan miesten hallitsemana intituutiona, hänen epäonnistuneen avioliittonsa synnyttämässä eittämättömässä kyynisyydessä vastakkaista sukupuolta kohtaan sekä hänen monissa yksityisissä vierailuissaan Chiswickin naisten turvakotiin."

(Morton 1997, 278-279.)




- 

Blogissa aiemmin käsiteltyä: 

Prinssi Harry – Varamies 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

-




Morton, Andrew (1997) Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä ("Diana: Her own story in her own words, 1997). Suom. Liisa Paakkanen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

14. Kirjassa harrastetaan (Diana harrasti intohimoisesti mm. balettia sekä uimista)

16. Kirjassa on valokuvia

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (Esim. joulu 1979, jolloin Diana sai lahjaksi henkilökohtaisen turvahälyttimen)

33. Kirjassa muutetaan maalle (Dianan perheen muutto Althorpiin)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

41. Kirjassa syntyy lapsi

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Suomalainen painos vastaa alkuperäistä Her own story in her own words -julkaisua, joka sisältää vuoden 1992 -elämäkerran sekä 1997 uudistetun julkaisun)

Catherine Pozzi – Agnès

 

Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"

- 

Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 

Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.

Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 

Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 

"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)

Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia. 

Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy. 

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 

-

-

"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 

-

Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván

Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta 
 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 176

Ensimmäinen lause: 

"Urheilu on ihmiselle mitä parhaimpia kasvualustoja."

- 

Tiina Tuppuraisen (teksti) ja Teemu Silvánin (kuvat) tietokirja Rakkaudesta lajiin tekee sen, mitä tietokirjat eivät perinteisesti tee: antaa kasvot ilmiölle. 

Konventionaalisessa mielessä tietokirjat lähestyvät tapahtumia, ihmisiä ja ilmiöitä laajojen kokonaisuuksien kautta. Henkilökuviinkin keskittyvät teokset perinteisesti esittelevät nimihenkilön elon vaiheita, eivätkä niinkään vaiheiden ympärille kietoutuvia kulttuuri-ilmiöitä. Rakkaudesta lajiin ravistelee tätä kaavaa rohkein sanoin ja kuvin, sillä tietokirja lähestyy urheilumaailman väkivaltaista heteronormatiivisuutta uhrien näkökulmasta. 

Sanana uhri antaa kuitenkin väärän käsityksen teoksen henkilöistä. Kirjan sivuilla esiintyy yhteensä 14 urheilijanuorta, minkä lisäksi syrjintää käsittelee esipuheessa ammattinyrkkeilijä ja valmentaja Elina Gustafsson. Voitokkaan uran tehneitä urheilijoita voisikin ennemmin nimittää termein selviytyjä tai menestyjä. 

Sateenkaarinuorten kohdalla urheilun kentällä menestyminen ei tarkoita vain tavoitteellista harjoittelua tai fyysisten esteiden ylittämistä. Tuppuraisen haastattelemien nuorten tarinoista käy varsin suorasanaisesti ilmi, että voittojen taakse kätkeytyy myös vihaa, väkivaltaa ja jopa byrokraattisia esteitä. Vaikka sateenkaarinuorten oikeudet on turvattu laissa, ei useiden seurojen valmentajilla tosiasiassa ole käsitystä lajiliittonsa yhdenvertaisuussuunnitelmasta. Monien haastateltavien kertomuksista käykin ilmi, ettei seuralla ole ollut tarpeeksi tietotaitoa tai konkreettisia keinoja syrjinnän kitkemiseksi. Tästä syystä voitto ei urheilevalle sateenkaarinuorelle tarkoita välttämättä pelkkää kisamenestystä, vaan konkreettista selviytymistä. 

Lajiliittojen yhdenvertaisuushaasteet ovat juurisyitä isommille epäkohdille, jotka voisi kategorisoida myös ihmisoikeusongelmiksi. Vasta hiljattain Kansainvälinen urheiluliitto esimerkiksi linjasi, etteivät transsukupuoliset osallistujat saa enää kilpailla naisten yleisurheilulajeissa testosteronitasostaan riippumatta. Tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki kuitenkin kieltävät syrjinnän esimerkiksi sukupuolen perusteella. Lakia vastustavat linjaukset eivät valitettavasti ole uusia ilmiöitä, sillä myös Tuppuraisen jälkisanoissa todetaan, että urheilu nähdään edelleen lain ulottumattomissa olevana pelikenttänä. Tietokirjasta käykin selvästi ilmi, etteivät lait onnistu turvaamaan nuorten oikeutta syrjinnästä vapaaseen harrastukseen saatika ammattiin. 

Yhdenvertaisten toimintatapojen puuttuminen nousee liikuntapiireissä esille toistuvasti. Aivan hiljattain kotimaisen juniorijääkiekon kentällä on pyöritty rasismiin liittyvän selkkauksen ympärillä. Tapaus on erinomainen esimerkki lajiliittojen kummallisesta autonomiasta, joka mahdollistaa lakien kiertämisen:

Pelicans-joukkueen pelaajaa väitettiin solvatun rasistisesti U13-junioriottelussa, minkä seurauksena valmentaja Juha Sokka määräsi joukkueensa pukukoppiin kesken pelin. Rasistiseen välikohtaukseen puuttunut valmentaja määrättiin väliaikaiseen toimintakieltoon, minkä lisäksi uhrin joukkueelle määrättiin tuhannen euron sakko pelin keskeytymisestä. Lajiliitto ei myöhemmin ole pyytänyt toimintaansa anteeksi rasismia kohdanneelta pelaajalta, vaan pahoitellut ainoastaan hänen kuulemisensa sivuuttamista. Helsingin Sanomien haastattelussa Sokka tunnustaa lajiliittojen itsevaltaisen aseman ongelmallisuuden: 

”Olen tuonut heti alkuunsa liitolle tietoon, että kilpailusäännöt eivät voi mennä Suomen lakien yli. Mutta ajatellaanko liitossa, että he ovat niin kaikkivoipaisia, ettei ole mitään väliä mitä tapahtuu, kunhan kilpailusääntöihin ei kosketa. Se on mielestäni aika järkyttävää.” (HS 16.5.2023, viitattu 24.5.2023.)

Lain tavoittamattomissa olevat urheiluseurat muodostavat siis turvattoman ympäristön sekä sateenkaarinuorille että muille haavoittuvaisessa asemassa oleville urheilijoille. Oman seksuaalisuuden tai sukupuolen julkituominen omalle joukkuelle tai yhteisölle on tekstien perusteella tänäkin päivänä päätös, joka saattaa vaikuttaa heikentävästi urheilijan uramahdollisuuksiin. Esimerkiksi entinen ammattijääkiekkoilija Janne Puhakka kertoo vältelleensä seksuaalisesta suuntauksestaan puhumista aktiiviuransa aikana, sillä ei "uskaltanut ottaa sen suhteen mitään riskejä" (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Puhakka ei osaa sanoa varmasti, millaisia seuraamuksia homoudesta puhuminen saattaisi jääkiekkoilijalle aiheuttaa, mutta epäilee ovien sulkeutuvan sukkelasti esimerkiksi Venäjän suunnalla (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Ammattiurheilijalle liikunnassa on kyse konkreettisen elannon hankkimisesta, joten isojen ovien sulkeminen voi tarkoittaa koko uran loppumista. Sateenkaariurheilijoiden on tästä syystä tänäkin päivänä tehtävä päätös identiteettinsä mukaisen elämisen tai ammattinsa harjoittamisen väliltä.  

Sateenkaarinuorten ahdasta asemaa alleviivaavat myös Silvánin vaikuttavat valokuvat, jotka tyylillisesti muistuttavat kuvajournalistisia otoksia. Silvánin valokuvat antavat helpostilähestyttävät ja mieleenpainuvat kasvot kirjan nuorille. Journalistinen tyyli on myös linjassa Tuppuraisen aikakauslehtimäisen ytimekkään ja dynaamisen kirjoitustavan kanssa. Kirjan tyyli herättelee lukijaa pohtimaan sateenkaariurheilijoita koskevaa uutisointia, tai ehkä jopa sen puutetta. Mikä tahansa Silvánin valokuvista sopisi sateenkaariurheilua koskevan artikkelin kuvitukseksi, mikäli sellaisia julkaistaisiin. Tällaisten julkaisujen määrä on edelleen vähäistä, joten Rakkaudesta Lajiin -kirjan kuvat paikkaavat urheilukuvaston konkreettisia aukkoja. 

Rakkaudesta lajiin -tietokirja sisältää arvokasta informaatiota kaikille yhdenvertaisuuden edistämisestä kiinnostuneille lukijoille. Vielä arvokkaampaa luettavaa teos on lajiliittojen kaltaisille tahoille, jotka vasta kehittävät yhdenvertaisuussuunnitelmiaan tai selvittelevät tasa-arvolain vaatimuksia. Tietokirjan loppuun on koottu sekä sateenkaarisanastoa että kymmenen konkreettista keinoa inklusiivisempaan urheiluun, joten teos tarjoaa myös työvälineitä ongelmien korjaamiseen. Vaikka yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatisi investointeja, kouluttamista, liiton sääntöjen päivittämistä tai vanhojen periaatteiden kuoppaamista, yhteinen matka kannattaa; liikunnan parissa toimivien on syytä muistaa, ettei yhdenvertaisuuslain kunnioittaminen edistä vain marginaaliin painettuja urheilijoita, vaan luo turvallisen sekä vastaanottavaisen ympäristön kaikille liikunnan harrastajille. 

- 

"Urheilussa ykkösprioriteetti on olla paras, voittaja. Muut asiat ovat toissijaisia. Siksi erilaisuuden hyväksymistä ja kaikkien mukaan ottamista ei arvosteta niin paljon. Jo 14-vuotiaista ajatellaan, että eiväthän kaikki nyt voi pelata, koska jotkut ovat parempia kuin toiset. Tällainen naurettava mentaliteetti iskostaa mieleen, että on ne hyvät ja on ne huonot. On ne, jotka saavat olla mukana, ja ne, jotka eivät saa. Tarvittaisiin rakennemuutos – ajatus siitä, että kaikkien mukaan ottaminen on ihan yhtä tärkeää kuin se, että ollaan hyviä ja voitetaan."

(Tuppurainen & Silván 2022, 73.) 

- 

-

Tuppurainen, Tiina & Silván Teemu (2022) Rakkaudesta Lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa. Like & Kustannusosakeyhtiö Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate (Kannessa korkeushyppäähä Jade Nyström urheiluvarustuksessaan)


8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (Useat haastateltavat kertovat kokemuksistaan pienen kaupungin urheilupiireissä)


9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä


10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on 10 keinoa inklusiivisemman urheilukulttuurin edistämiseen)


13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs


20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Monestakin)


24. Kirja kertoo urheilijasta


29. Kirjassa on minä-kertoja


40. Kirjassa hylätään jotain (Moni haastateltava luopuu lopulta urastaan)


42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa


43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

-

Blogissa aiemmin käsiteltyjä Tiina Tuppuraisen teoksia: 

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla 

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin naisen väitetystä yhteydestä maailmojen tuhoon. Aivan hiljattain tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun viimeksi julkaisin tekstin kriitikon vallan väärinkäytöstä. Blogini historiassa olen näiden lisäksi ehtinyt käsitellä naisen heikonpuoleista osaa niin kirjallisuudessa kuin yleisestikin kulttuurin kentällä. 

Tuli maaliskuu 2023, ja kaikki nämä teemat törmäsivät toisiinsa yhden ainoan kulttuurikritiikin riveillä. Ennen itse teemojen käsittelyä on kuitenkin selkeyden nimissä huomautettava, ettei kyseinen kirja-arvostelu varsinaisesti palvele kritiikin tarkoitusperiä saatika noudata journalismin eettisiä periaatteita. Olisi siis oikeutettua sivuuttaa tekstin konteksti ja viitata siihen jonakin muuna, kuin korkeakulttuuria edustavana kulttuurikritiikkinä. Käsittelen kirjoitusta kuitenkin kirja-arvosteluna siitä syystä, että arvottavia ja vihamielisiä julkilausumia laskelmoidusti julkaistaan kritiikin nimissä jatkuvasti. Kyseisen kirjoituksen kaltaisia kannanottoja on siis totuttu kulttuurissamme pitämään kirja-arvosteluina tai kritiikkeinä, olivat ne kuinka subjektiivisesti värittyneitä tahansa. 

Helsingin Sanomien toimittaja Arttu Seppänen ruotii arvostelussaan vastajulkaistua Kiira Korven (2023) Hyppää vaan -runokirjaa kovin ja jopa vihamielisin sanankääntein. Kirjoittaja pitää Korven teosta esimerkkinä kustannusalan kriisistä, ja Korven kirjaan viittaa myös Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander julistaessaan: "Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin."

Vuosi sitten kritisoin samaisen lehden toimittaja Juuso Määttästä arvottavien sanavalintojen käytöstä, sillä tuolloin toimittaja kirjoitti kokonaisen kolumnin puolustaakseen (kyseenalaista) oikeuttaan luokitella kulttuurituotteen esimerkiksi "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi" subjektiivisten mielipiteiden, tai parhaimmillaankin vain länsimaisten ihanteiden perusteella. Määttäsen arrogantit sanavalinnat ja vanhakantainen käsitys kritiikin tarkoituksesta poiki melkoisen some-mylläkän, jonka keskiössä oli selkeä vaatimus: kritiikki ei saa olla vallan väärinkäyttöä, eikä henkilökohtainen mielipide riitä arvostelun argumentiksi. 

Määttäsen kolumnin jälkeen mediassa on kuitenkin toistuvasti julkaistu vastaavanlaisia vihamielisiä kirjoituksia, joiden polttopisteessä on usein sama uhri: naistaiteilija. Vuoden sisällä Helsingin Sanomat on esimerkiksi julistanut Hanna Brotheruksen tekstin olevan "kiusallista luettavaa", "banaalia"sekä "pelkkiä sanoja kansien välissä". Lähimenneisyyden esimerkkinä esille voi myös nostaa Helsingin Sanomien C. J. Tudorin (2023) Rovio-teosta käsittelevän kirja-arvostelun, jossa dekkarin juonellisia ratkaisuja kuvataan "typeriksi" ja kerronta "maistuu lattealta". Arvostelun lopussa kirjoittaja jopa vertaa romaania toisen kirjailijan luomukseen ja tekee mielipiteensä selväksi: "[vertailukohteena oleva teos] peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan."

Naiskirjailijoihin systemaattisesti kohdistuva provokatiivinen kritiikki on siis alkanut enemmissä määrin muistuttaa mielipidepalstaa. Korven runoteosta käsitellyt kritiikki vaikutti olevan useille viimeinen niitti. Vain muutaman päivän sisällä olen törmännyt esimerkiksi kirjallisuudentutkijoiden aikeisiin tuottaa tapauksesta naisvihaa tutkivia artikkeleita, lukijoiden haluun kirjoittaa tapahtuneesta mielipidepalstoille tai muilla tavoin kommentoida Seppäsen vihamieliseksi ja maalittavaksi tulkittua kritiikkiä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole aikeissa nousta barrikadeille naisvihamielisen journalismin tähden. Siinä, missä Seppäsen teksti on aiheuttanut paljon huolta eettisen journalismin puolesta, useat lukijat ovat myös ihmetelleet kritiikin aikaansaamaa kuohahdusta. Viime päivinä some onkin täyttynyt huomautuksista: teksti ei ehkä olekaan naisvihamielinen, sehän vain puolustaa kirjallisuuteen liittyviä korkeita odotuksia. Jotkut ovat myös kuvailleet Seppäsen tektiä "riemastuttavaksi luettavaksi" ja huomauttanut, että kritiikki saakin olla "viiltävää".

Näihin väitteisiin sisältyy ongelmia. Viimeisimpänä vastaani tuli erään miestuttavan kirjoittama pitkänpuoleinen ja puolusteleva teksti, jonka ytimessä oli mieslukijan oma kokemus: Seppäsen tekstistä en löytänyt naisvihaa. On varmasti aivan totta, ettei miespuolinen lukija törmää mediassa useinkaan naisvihaan saatika tunne sitä omissa nahoissaan.

Onkin ymmärrettävä, että tässä tapauksessa naisvihalla ei tarkoiteta yksittäisiä sanoja, lauseita tai edes yhtä kokonaista tekstiä. Ei ole elementtiä, jota voisi osoittaa sormella ja nimetä naisvihan kulminaatioksi. Naisviha on nimittäin abstrakti käsite, joka sijoittuu osaksi sukupuolitavan väkivallan surullisen laajaa kirjoa. Sukupuolittavalla väkivallalla taas tarkoitetaan esimerkiksi syrjintää tai muuta rakenteellista eriarvoisuutta tuottavaa, sukupuolen kanssa risteävää väkivaltaa (Karkulehto & Rossi 2017, 12). Helsingin Sanomien julkaisuja tai muita mediaan tuotettuja tekstejä kritisoidessa katse onkin syytä kiinnittää yksittäisten tekstien sijasta epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.

Naisvihamielisiksi, eli sukupuolittavaa väkivaltaa edustaviksi (ja tuottaviksi) rakenteiksi, voisi tässä tapauksessa nimetä esimerkiksi Helsingin Sanomien kaltaisen valtaapitävän instituution kaavamaisen tavan löylyttää naiskirjailijoita ja tuoda kritiikin nimissä esiin tarpeettomia arvottavia mielipiteitä. Kirja-arvostelu on julkinen puheenvuoro, joka antaa meille työkaluja ympäristömme sanoittamiseen. Mikäli erityisesti naistaiteilijoita käsitellään mediassa toistuvasti arvottavin, vihamielisin sanankääntein, vaikuttaa se tottumukseemme puhua naisista.

Sukupuolittavaa väkivaltaa, eli esimerkiksi naisvihamielisiä vaikeasti havaittavia kulttuurillisia rakenteita, tarkastellessa on myös syytä huomata kritiikin kohteiden valikoinnin vaikutus vihamielisten normien rakentumiseen. On esimerkiksi täysin perusteetonta julkaista Korven teosta haukkuva arvostelu ja naamioida se kommentiksi kustannusalan toimintaa kohtaan, kun samanaikaisesti palstatilaa annetaan kustannusalan ahdinkoa syvemmin käsittelevälle kirjoitukselle (jossa Korpi jälleen mainitaan). Näitä kahta samankaltaista tekstiä tarkastellessa on hyvin vaikea ymmärtää perusteita kummankin kirjoituksen julkaisemiselle. Ellei sitten erityisesti haluta mässäillä naiskirjailijan "surkeudella". 

Kirjailija Anne Martin huomautti omassa some-julkaisussaan, että institutionaalista valtaa omaava mediatalo voisi käyttää palstatilaa naisvihamielisten julkaisujen sijasta esimerkiksi esikoiskirjailijoiden esittelyyn. Toinen kirjallisuusalan kollegani taas kertoi, ettei muista Sanoma-konsernin ryöpyttäneen mieskirjailijoita lainkaan samanlaisin sanavalinnoin ja vastaavalla tiheydellä kuin Korpea ja muita naiskollegoitaan. Yleissivistyksen ja demokratian kulmakivenä vapaan median toivoisikin käyttävän sanavaltaansa ennemmin kirjallisuuden kentän monipuoliseen tarkasteluun, kuin julkaisevan samankaltaisia kirjoituksia päivästä toiseen. 

Naisvihamieliset rakenteet voivat näin ollen näkyä esimerkiksi mediatalon tapana nostaa jatkuvasti esille "epäonnistuneina" pitämiään naiskirjailijoita. Saman julkisen puheenvuoron voisi käyttää Martinin ehdotuksen mukaisesti kustannusohjelmien laajempaan erittelyyn tai muihin yleissivistäviin kulttuuriuutisiin. Tällainen monipuolinen kirjallisuuden käsittely voisi myös edesauttaa kustantamoiden ahdinkoa, jota Korven arvostelussa pintapuolisesti sivutaan. Vielä hedelmällisempää toki olisi kirjoittaa tutkiva ja objektiivinen artikkeli kustannusalan kriisistä, eikä naamioida naisvihamielistä kirja-arvostelua huolestuneeksi puheenvuoroksi kustantamoiden murrokseen liittyen. 

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi kirjoittaa. Kriitikon ei tarvitse olla suosittelija, kuten kollegani Määttäsen sanoin toteaa. On kuitenkin journalismin etiikan vastaista ja lukijaa vähättelevää täyttää kritiikki mielipiteillä, jotka nojaavat subjektiivisiin tuntemuksiin. Tällainen kritiikki ei perustu ammattitaitoon tai alan tuntemukseen, vaan esimerkiksi sukupuolittaviin rakenteisiin tai muihin näkymättömiin kulttuurillisiin normeihin. Riemastuttavaa ja nokkelaa kritiikkiä on mahdollista kirjoittaa ilman, että alentuu haukkumaan, loukkaamaan tai kiusaamaan arvostelun kohteena olevaa tekijää tai tämän tuotosta. Tämä vaatii tietenkin harjaantumista ja alan laajaa ymmärrystä. Kritiikin kirjoittamiseen tarvittavaa ammattitaitoa, taiteentuntemusta, kritiikin tarkoitusperiä ja tyylilajia olen laajemmin eritellyt aiemmassa julkaisussani.

Olenkin täysin samaa mieltä siitä, että kustannusalan haasteista, Korven runokirjasta ja kritiikeistä saa kirjoittaa. Se on kuitenkin tehtävä ammattitaidolla. Henkilökohtaisilla  tuntemuksilla, naisvihamielisillä normeilla ja vallan väärinkäytöllä kyllästetty arvostelu ei ole lukijaa palvelevaa kritiikkiä saatika vastuullista journalismia. Aggressiivinen ja provosoiva journalismi ei myöskään ruoki kustannusalaa tai ylipäänsä lukemiseen kannustavaa kulttuuria. Siksi onkin erityisen vaikea niellä toimittajan väittämää kustannusalan "vastuuttomuudesta". 

Kiihkomielinen, egoistinen journalismi saattaa tuottaa julkaisulle klikkejä ja herättää lukijoiden kiinnostuksen hetkellisesti teosta kohtaan. 

Laadukas journalismi kannustaa lukemaan, lukeminen kannustaa ostamaan kirjoja ja kirjojen ostaminen kannustaa kirjoittamaan vastuullisesti. Myös kritiikkejä.

-

-

Ps. Tämän julkaisun kuvituksena on käytetty sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joita et löydä Helsingin Sanomien sivuilta: 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu - Rajansa rinnoillakin 

Virve Sammalkorpi – Tehtävä 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tekstissä viitattu: 

KARKULEHTO, SANNA & ROSSI, LEENA-MAIJA (toim.) (2017) Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa. Helsinki: SKS

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho (Enostone Kustannus) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 230

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perkele."

-

Pulmu Kailamon ja Taru Kumara-Moision (2022) yhteistyönä syntynyt Tenho-romaani on kuin pieni piippaava aikakapseli. Piipitys saattaa liittyä joko 1990-luvun miljööseen varhaisine somealustoineen, tai sitten sairaalan käytävillä kaikuviin tasaisiin äänimerkkeihin. Tällaista elämälle rytmiä antavaa säveltä tarinan päähenkilö Kata jahtaa nuorena IRC-alustalta ja varttuneempana lääkärikoulutuksen pääsykoemateriaalista. 

Romaania on kehuttu erityisesti eläväisen ja uskottavan ysärikulttuurin taltioijana. Alkukantaisten some-ilmiöiden, metallimusiikin ja opiskelijakulttuurin kuvaukset ovatkin kieltämättä teoksen hedelmällisintä antia. Kirjailijoiden tarkat aikalaishavainnot antavat tarttumapintaa jopa kaltaiselleni lukijalle, jolle 90-luvun nuorisotrendit eivät ole tuttuja. 

Itse tarina seuraa Katan identiteetin rakentumista kiihkeiden muoti-ilmiöiden vanavedessä. Suomimetallin ääniaalloilla kahlaava päähenkilö yrittää pysyä pinalla vaihtuvien villitysten ristiaallokossa, joita orastavan somen ja nettikulttuurin aikakaudella pulppuaa monesta suunnasta. Nuoruudesta selviäminen ei kuitenkaan riitä, sillä aikuisetkaan eivät ole immuuneja uusimpien trendien vetovoimalle: kauramaito ja seitanrulla lipuvat esihekilö-Helyn mukana Katan työpaikalle, ja pian sekä Hely että vegaaniruoat löytävät tiensä myös päähenkilön avioliittoon. Katan puoliso Jarkko on valmis loikkaamaan uusimpien aaltojen harjalle, mutta Kataa alkaa jo painaa kisaväsymys: 

"Helyn mielestä meidän on pidettävä rimamme korkealla joka päivä. Me valitsemme laatujournalismin. Paikallislehtikin saa haaveilla isosti. Sillä on lupa olla tulevaisuuden suunnannäyttäjä. Työpaikka jossa viihdytään, työpaikka jolla on arvot kohdallaan, työpaikka joka on Pirkanmaan ellei koko Suomen paras toimitus. [- - ] 

Minä en jaksa uudistua."

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 8-9.)

Iso elämänkriisi ajaa päähenkilön umpikujaan, jossa on pakko joko jälleen muuttua muodin mukaisesti tai lähteä päinvastaiseen suuntaan – yksin. Koko nuoruutensa hullutusten perässä juossut Kata päättää, ettei enää aio elää elämäänsä ketään tai mitään jahdaten. On tullut aika tehdä Katasta nainen, jota muut saavat ajaa takaa.

Nuoren ja varttuneemman Katan elämänvaiheet kulkevat rinnakkain halki kertomuksen. Aikatasojen vaihtelut eivät valitettavasti nivoudu saumattomasti yhteen, sillä niiden kerronnallinen funktio jää jokseenkin epäselväksi. Aikuisen Katan elämässä tapahtuu sen verran isoja ja juonellisesti merkittäviä asioita, ettei kehyskertomusta voi pitää pelkkänä raamina ysärijaksoille. Päähenkilön nuoruuteen sijoittuvat osiot taasen kattavat leijonanosan romaanin sivumäärästä, kuten ydinkertomuksen kuuluukin. 90-luvun Kata on kuitenkin moniulotteinen, kiinnostava ja kehittyvä hahmo, joka ei välttämättä kaipaisi rinnalleen aikuisen Katan keski-ikää uusine kriiseineen. Ainakaan kovin isossa mittakaavassa. 

Ruuhkavuosia elävän Katan ja nuoren naisen vertaileminen keskenään on toki tyylikeino, jolla päähenkilön kasvutarina saadaan ulottumaan aina nuoruuden päivistä keski-iän kynnykselle. Lukijaa saattaa huvittaa haihatusten huumaama Kata, joka teinivuosinaan vaihtaa niin miestä, musiikkimakua kuin tyyliäänkin useita kertoja kesän kuluessa. Vielä huvittavampaa on, ettei aikuinen Kata suostu uudistamaan käsitystään edes kahvimaidon merkistä. Tältä osin ymmärrän, minkälaista kerronnallista lisäarvoa aikuisen ja nuoren Katan esiintyminen tarinalle tuo. Lukijana koin kertomusten painopisteiden kuitenkin olevan hieman hukassa – keski-ikäinen Kata olisi ehkä voinut esiintyä vain sivuroolissa, sillä aikuisen päähenkilön edesottamukset taipuisivat kenties eheämmäksi kokonaisuudeksi omana romaaninaan. 

Olisikin kiinnostavaa lukea, miten lääkäriopinnoista haaveilevan Katan kertomus jatkuu. Tenho-romaani pursuaa aiheita, joihin Kata tai kirjailija ei kunnolla tartu: esimerkiksi incel-kulttuuri, peliriippuvuus, uusperhearki ja sukupolvelta toiselle siirtyvä vähäosaisuus jäävät joko irrallisiksi huomioiksi tai, toivottavammin, seuraavan tarinan siemeniksi. 

Tenho ansaitsisi jatko-osan siksikin, että kirjan kieli on sujuvaa ja taidokasta. Kailamo ja Kumara-Moisio ovat tehneet erinomaista yhteistyötä sulattaessaan kirjoitustyylinsä koherentiksi säveleksi. Yhteinen nuotti on niin toimiva, että se nousee minäkertojan sijaan romaanin kantavaksi ääneksi. Vaikka varhaisen somen aikakausi päättyy ja sairaalan piipitys karkaa koko ajan kauemmaksi, voimistuu Tenhon oma melodia sivu sivulta. Toivottavasti sävelmä saa jatkoa, lukija nimittäin jää kaipaamaan aikuisen Katan omaa kappaletta. 

-

"Ajatus sälähtää rikki, kun edessäni istuva punapää purkahtaa kovaääniseen nauruun ja paiskaa hiuksensa pitkinä piiskoina taaksepäin. Säikähdys kulkee terävänä vihlaisuna jalkoihini saakka. 

Kaikki ympärillä olevat tuijottavat, mutta tyttö ei huomaa. Se näyttää kelluvan omassa kuplassaan, tuijottaa vain ruutuaan ja kirjoittaa välillä jotain. Ja nauraa taas. Mikä ihme voi olla noin hauskaa?"

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 48.) 

-

-

Kailamo, Pulmu & Kumara-Moisio Taru (2022) Tenho. Enostone Kustannus: Vantaa. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Katan ja Mumman suhde on ohut sivujuoni, johon olisi voinut tarttua tiukemminkin)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

40. Kirjassa hylätään jotain (Esim. perhe, ura)

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa

 

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa (Otava) 

Ilmestymisvuosi: 2009, alkuperäinen 2008

Sivuja: 297

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Kello oli noin kuusi illalla lokakuun 20. päivänä vuonna 2006, kun äiti ja minä saavuimme ensimmäistä kertaa Dartmoor Wildlife Parkiin Devoniin eläintarhan uusina omistajina." 

- 

"Sometimes all you need is 20 seconds of insane courage. Just literally 20 seconds of just embarrassing bravery[.]"

(Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011) 

Olen törmännyt tähän lausahdukseen monesti viime vuosina, ja se on ajoittain innoittanut minua ylittämään itseni hankalissa tilanteissa. Olen myös lisännyt tämän inspiroivan sitaatin useisiin vaikuttamaan pyrkiviin Powerpoint-esityksiin, joten lukuisia kertoja olen tavannut viisauden alkuperää: Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011. Siksi erään kirjanvaihtohyllyn kohdalla seisahduin huomatessani kirjan kannessa tutun nimen. Arvoin hetken, antaisinko aikaani Getty Images -kuvilla kuorrutetulle romaanille, mutta päädyin lopulta tarjoamaan teokselle mahdollisuuden. 

Vaikka lähes jokaisen sivun tarpeettomien rönsyjen, turhien henkilöhahmojen, merkityksettömien tapahtumien selostusten ja kankean dialogin läpikäynti tosiaan tuntui todelliselta armon teolta, en kadu Meen romaaniin tarttumista. Viihdyin eläintarhan matkassa useina iltoina niinkin hyvin, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun itsekin jäsentelemään ajatuksiani uudelleen ja pohtimaan, mistä romaanin lumo lopulta rakentui. 

Tarina seuraa brittiläisen Benjamin Meen perhettä ja sen vaiherikasta matkaa pienen eläintarhan omistajaksi. Tarina on kirjoitettu dokumenttimaiseksi toisinnoksi tosielämän tapahtumista, sillä 2000-luvun alussa Mee äitinsä kanssa tosiaan osti ränsistyneen eläintarhan. Nuhjuisen puiston kunnostus onkin oma taipaleensa, jonka kirjailija selostaa tositapahtumille uskollisesti yksityiskohtia säästelemättä: jokainen uusi aidanpylväs, sorakuorma, ravintolan pöytä ja työtilan siivous on muistettu mainita. Tästä todellisten tapahtumien lojaalista toistamisesta johtuen teoksen rakenne on odotettavasti kömpelö ja hajanainen. Tosielämä nimittäin vain harvoin muodostaa jännittävän tai dynaamisesti etenevän draaman kaaren. Tästä huolimatta kertomus lopulta onnistuu kuljettamaan lukijaa yhtä itsevarmasti eteenpäin, kuin opas kierrättää kävijöitä halki eksoottisen eläintarhan. 

Meellä on nimittäin kirjailijana salainen ase: ennen eläintarhan omistajaksi ryhtymistään hän työskenteli Guardian-lehden kolumnistina. Ei siksi ole ihme, että Meen kirjoitustyyli onnistuu omituisella ja omaperäisellä tavalla sitomaan lukijan osaksi tapahtumien jatkuvaa vyöryä. Kirjoittajan toimittajatausta myös selittää teoksen nopean matkan työpöydältä valmiiksi romaaniksi – Mee perheineen osti eläintarhan vuonna 2006, ja romaanin alkuperäinen painos pääsi kauppoihin jo 2008. Toki kolumnimainen kirjoitustyyli myös tarkoittaa, että romaani kokonaisuutena muistuttaa hallitsemattoman pitkäksi venähtänyttä aikakauslehden artikkelia. Siksi teokseen voikin jo lähtökohtaisesti suhtautua journalistin koostamana dokumenttina. Koti eläintarhassa voisi yhtä hyvin olla kuusisivuisen lehtiartikkelin otsikko. 

Kuten kiinnostavassa lehtijutussa, myös Meen kirjassa julkisen puolen rinnalla häilyy intiimi taso. Suuren eläintarhaprojektin taustalla perheen arkea nimittäin varjostaa Katherine-äidin vakava aivokasvain. Paikoin eläintarhan ylläpidon ja vaimon hoivaamisen toimivaa tasapainoa on vaikea löytää. Tämä haastavassa tilanteessa tasapainottelu näkyy myös romaanin rakenteessa, sillä Katherinen sairaus ei ota istuakseen muuhun kerrontaan. Taistelu kauhistuttavaa tautia vastaan on paitsi hurja tosielämän tapahtuma, myös selvä journalistinen elementti, jonka tarkoitus on sitoa lukija tunteiden tasolla teoksen hahmoihin. Siinä se kieltämättä onnistuukin, mutta samalla ratkaisu luo tarinaan kaksi toisistaan eriävää juonikuviota.

Mikäli Meen romaania lähestyy journalistisesta näkökulmasta, on helpompi antaa anteeksi pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot. Erityisen harmillista on, ettei teokseen mahdu juurikaan naishahmoja. Monia miesten välisiä keskusteluja selostetaan sanatarkasti ja sivukaupalla, joten naishahmojen keskinäiselle pohdinnalle ei jää enää tilaa. Teos ei siksi läpäise Bechdelin testiä, eikä muutenkaan juuri irtoa minäkertojana toimivan Benjamin-hamon miehisestä näkökulmasta.

 Kirjoittajan toimittajatausta näkyy selvästi myös kerronnan järjestyksessä, sillä Mee todella alustaa eläintarhan ostamista hitaasti ja hartaasti. Kaikki alkaa tuhottoman kaukaa Toscanasta, josta Mee perheineen on juuri ostanut unelmiensa maatilan. Sieltä on pitkä matka Dartmoorin rähjäiseen eläinpuistoon. Mutta toki myös useissa henkilökuvien ympärille rakentuvissa artikkeleissa aloitetaan kaukaa: mistä kaikesta pitääkään luopua, jotta saa rakennettua portaat kohti arvokasta päämäärää.

Ja arvokas eläintarha onkin! Myös lukijana koin nimittäin juuri eläintarhan jälleenrakentamisen kirjan kiinnostavimpana ja tärkeimpänä osiona. Käytän tässä yhteydessä sanoja tärkeä ja arvokas, sillä Meen romaanilla tosiaan on kunnioitettava motiivi: uhanalaisten eläinten suojelemistyön tutuksi tekeminen. Yksi osa tätä tarkoitusperää on myös kuvata kiehtovia lajeja lähietäisyydeltä. Koin kirjailijan onnistuneen tässä tavoitteessaan hienosti, sillä kirjan sivujen kautta pääsin niin liki uskomattomia eläimiä, että voin edelleenkin nähdä mielessäni kohtaukset lehmänpäiden kiinnittämisestä puunoksiin (leijonien virikkeeksi), Fudge-karhun hampaidenhoito-operaatiosta sekä Zack-suden kivespussin poistosta: 

"Onneksi koirien ja susien kivessyövät eivät juuri koskaan lähetä etäpesäkkeitä – toisin kuin ihmisten. Mutta ääni, joka kuuluu, kun siemenjohdin ja ohut säie yhdistävää kudosta kiveksen ja vatsaontelon välissä leikataan, ei ole kovin miellyttävä. Siihen liittyy paljon ruston rousketta, ja yleisön joukossa säpsähdeltiin ja ristittiin jalkoja." (Mee 2009, 239.) 

Eläinten suurennuslasimaisen kuvaamisen lisäksi Mee tekee ansiokkaan työn esitellessään eri lajien uhanalaisuusluokituksia ja sivistämällä lukijaa luonnonsuojelutyön ajankohtaisista haasteista. Ostettuaan Dartmoor Wildlife Parkin Meen perhe päättikin ryhtyä edistämään puiston luonnontieteellistä potentiaalia ja muutti paikan uudeksi nimeksi Dartmoor Zoological Park. Sittemmin Mee on ollut mukana perustamassa uutta Education and Research Department -osastoa ja lopulta lahjoittanut eläintarhan Dartmoor Zoological Society -hyväntekeväisyysyhdistykselle. 

Vaikka Koti eläintarhassa on siis lopultakin vain varsin keskinkertainen romaani, se sijoittuu osaksi kulttuurillisesti arvokasta luonnonsuojelun prosessia. Kenties juuri rivien väleistä paistava vilpitön halu toimia eläinten hyväksi ja edesauttaa uhattujen lajien asemaa on se taika, joka pitää lukijan tiukassa otteessa halki kertomuksen. Selvitin itse tieni läpi teoksen lukemalla lyhyen pätkän kerrallaan. Yhtä lailla saattaisin istahtaa illalla alas selaamaan miellyttävää artikkelia eläinsuojelutyöstä. Voi siis olla, että romaani toimii parhaiten pienissä paloissa. Kuin kolumni kerrallaan. 

. 

"Yksi tärkeimpiä kohtia lupahakemuksessamme olivat suojelutoimenpiteet, joihin aioimme ryhtyä. [- -] Onneksi me olimme siinä onnekkaassa tilanteessa, että voisimme panna toimeen useampia. Dartmoorin nummi, jolla asuu paljon muualla maassa harvinaiseksi käyviä lajeja, on aivan vieressämme ja takaa meille loistavat mahdollisuudet auttaa näitä vähemmän hohdokkaita mutta yhtä uhanalaisia lajeja. Kuten pähkinähiiriä, hevosenkenkäyökköjä, haavoittuvia maassa pesiviä lintuja, vesiliskoja, etanoita, jopa joitakin sammalia ja jäkäliä." 

(Mee 2009, 254-255.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Mee, Benjamin (2009) Koti eläintarhassa ("We bought a Zoo. The amazing true story of a broken-down zoo, and the 200 animals that changed a family forever", 2008). Suom. Laura Beck. Otava: Helsinki. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä (myös eläinten ja ihmisten välisestä)

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (myös kapinoidaan eläintarhan vakiintuneita normeja vastaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Meen äiti ja lapset ovat isossa osassa tarinaa)

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ("Unelmatyösi", kirjoittaa Meen sisko eläintarhan myynti-ilmoitukseen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan