Vladimir Nabokov – Lolita

Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 

Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)

Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 

Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 

Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 

Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 

Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 

-

Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)

Catherine Pozzi – Agnès

 

Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"

- 

Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 

Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.

Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 

Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 

"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)

Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia. 

Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy. 

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 

-

-

"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 

-

Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Vanessa Springora – Suostumus

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 174

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Lasten sadut ovat suuri viisauden lähde."

-

 Ranskalainen kustannustoimittajana työskentelevä Vanessa Springora kertoo Suostumus-omaelämäkerrassaan (2021), ettei olisi halunnut kirjoittaa sitä. Teos paljastaa piilotellut arvet, jotka lapsuuden hyväksikäyttö kirjailijaan jätti. Kirja on myös voimallinen isku vasten ylistetyn ranskalaiskirjailijan, Gabriel Matzneffin kunniakasta mainetta. Romaanissaan Springora kertoo yksityiskohtaisesti Matzneffin harjoittamasta seksuaalisesta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Matzneffin aiempaa tuotantoa kommentoiva Suostumus asettaa ihaillun kirjailijan tuotannon uudenlaiseen valoon ja luo kaivattua dialogia kirjallisuuden ja kulttuurin kentälle.

 Springoran teos on vahvan feministinen kuvaus seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemasta. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat vain muutaman vuoden aikaikkunaan, Springoran teini-ikään, teoksen sisäistekijä korostaa asenteiden ja lainsäädännön hidasta muutosta. Myös 2020-luvulla seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemassa on monin paikoin parantamisen varaa, sillä vielä nykypäivänäkään joidenkin valtioiden lainsäädännöt eivät tunnusta kaikkia uhrien oikeuksia. Kyseessä ei ole mielipidekysymys, vaan ihmisoikeusongelma. Springoran teos onkin ilmestyttyään herättänyt erityisesti Ranskassa kiivasta yhteiskunnallista keskustelua liittyen seksin harjoittamiseen alaikäisten kanssa. 

Teoksen konflikti rakentuu risteävien ajattelumallien ympärille. Tapahtumien aikoihin 13-vuotias Springora (teoksessa nimellä “V.”) uskoo vilpittömästi rakastavansa viisikymmenvuotiasta Matzneffia (“G.”). Myös G. uskoo palavaan rakkauteen teinityttöä kohtaan. G:n suurin motiivi on toimia hyväntekijänä, joka opastaa valitsemansa lapset seksin iloihin. Hän rehvastelee osaamisellaan, “jonka ansiosta hän on aina osannut viedä neitsyyden hyvin nuoriltakin tytöiltä satuttamatta heitä (Springora 2021, 43)”. 

Kun V. varttuu, hänen käsityksensä suhteesta muuttuu. V. ei enää näe G:tä suurena rakastajana, vaan itsekkäänä hyväksikäyttäjänä. V. kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei aikuisen ja varhaisteinin välinen seksisuhde voi koskaan olla oikein. G. sen sijaan ei muuta ajattelutapaansa. Hän jatkaa elämäntyötään “seksin eksperttinä” ja vaihtaa uhria. 

Vuosien kuluessa V:n hyväksikäyttäjä, G., kirjoittaa ylistettyjä menestysteoksia, joiden sivuille vangitsee alaikäiset uhrinsa. Myös V:n vuoro koittaa ja hän päätyy fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjojen tarkoitus ei kuitenkaan ole edistää alaikäisten itsemääräämisoikeutta, vaan puolustaa G:n mielestä epäreilusti tuomittuja aikuisia. Springora kirjoittaa G:n tuotannosta ja raiskauksen määritelmästä seuraavasti: 

“Hyväntekijän rooli, jonka G. mieluusti kirjoissaan itselleen suo, perustuu siihen, että ammattilainen, osaava asiantuntija eli suoraan sanottuna ekspertti opastaa nuoria seksin iloihin. Todellisuudessa tuo erityiskyky rajoittuu siihen, että hän ei aiheuta kumppanille kärsimystä. Ja kuten hyvin tiedämme, silloin kun tilanteessa ei ole kärsimystä eikä pakottamista, kyseessä ei ole raiskaus (Springora 2021, 135).”

 Alaikäisen lapsen seksuaalisuuden kahlitseminen romaanin sivuille on haavoittavaa, jopa traumatisoivaa. G. onnistuu myös hyödyntämään yksityisyyteen liittyvää puutteellista lainsäädäntöä julkaisemalla tunnistettavia valokuvia alaikäisestä V:stä ja sisällyttämällä hänen henkilökohtaiset rakkauskirjeensä osaksi fiktiivistä, joskin hyvin tunnistettavaa kertomusta. 30 vuotta myöhemmin Springora kääntää G:n aseen itseään vastaan ja kirjoittaa rehellisen omaelämänkerran, joka rakentaa sillan fiktion ja realimaailman välille. Suostumus onkin merkittävä teos, sillä se pakottaa lukijan tulkitsemaan Matzneffin tuotantoa ihmisoikeusnäkökulmasta ja biografisen tutkimuksen keinoin. 

Springora kirjoittaa romaanissaan kulttuurillisesta sokeudesta, jonka ansiosta karismaattiset ja taiteelliset ihmiset saavat nauttia hämmentävistä erivapauksista. Matzneff kirjoitti uransa aikana kymmeniä päiväkirjoja, novelleja, esseitä, tarinoita ja runoja, joissa fantasioi lasten hyväksikäytöstä ja kertoi kokemuksistaan. Springora kertoo teoksessaan, että G. tosiaan tunnettiin taiteilijapiireissä pedofiilina ja efebofiilina. G. osallistui myös moniin julkisiin tilaisuuksiin mukanaan alaikäinen seuralaisena. Karismaattinen kirjailija osasi kuitenkin kääntää yleisön huomion kirjallisiin ansioihinsa, eikä Matzneffia koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän sai monet kirjailijakollegansa jopa allekirjoittamaan laatimiaan pamfetteja ja addresseja, joissa puolustetaan aikuisen oikeutta kajota lapseen. 

Teoksen käännösoikeudet on myyty jo yli 20 maahan. Suomenkielisen painoksen on kääntänyt Lotta Toivanen. Käännöstyö on tarkkaa ja kunnioittaa alkuperäisjulkaisun suoraviivaista tyyliä. Moderni kirjoitusasu auttaa lukijaa pääsemään paremmin sisälle 13-vuotiaan V:n mielenmaisemaan, vaikka teos sisältääkin myös moniulotteisia lainauksia kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista. Springoran teksti esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitan rinnalla luo siteen perinteisen ja uudenaikaisen kirjallisuuden välille. Lainaukset korostavat tuskaisan hidasta muutosta: Lolitan kaltaisia tyttöjä on meidänkin aikanamme.

Suostumus on kirja, johon tiivistyy sanataiteen voima. Matzneff käytti kirjoittamista harhautuskeinona, jonka avulla oikeutti omat sairaalloiset halunsa. Springora sen sijaan päätti kirjoittaa ja julkaista Suostumuksen, sillä “yksikään näistä lukemattomista rakastajista ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa kirjaa ihanasta suhteestaan G:n kanssa (Springora 2021, 171).” Hiljaisuus voidaan edelleen tulkita esimerkiksi seksuaalirikoslaissa myöntymykseksi, joten myös Matzneffin uhrien vaitiolo on saattanut vaikuttaa vähäeleiseltä suostumukselta. Suostumus murtaa tämän myytin ja antaa äänen niin Matzneffin hyväksikäyttämille kuin muutoin seksuaalista väkivaltaa kokeneille lapsille, joita puutteellinen lainsäädäntö ei ole kyennyt suojelemaan. 

2020-luvun intersektionaalinen feminismi mahdollistaa Suostumuksen kaltaisen avoimen keskustelun. Myös useat muut taiteilijat ovat käyttäneet kirjallista tuotantoaan dialogin avaamiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Springoran lisäksi esimerkiksi Mercedes Bentso -taiteilijanimellä toimiva rap-artisti Linda-Maria Roine on kirjoittanut muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstään kertovan omaelämäkerran Ei koira muttei mieskään (2019). Myös useat Mercedes Bentson lyriikat perustuvat tositapahtumiin ja ovat peittelemättömiä syytöksiä hyväksikäyttäjiä kohtaan. Omana aikanamme taiteilija ja narratiivi sulautuvatkin usein toisiinsa, ja monet kirjailijat ovat hyödyntäneet tekniikkaa nostaakseen vaietut aiheet osaksi julkista keskustelua. Springoran Suostumus ei näin ollen ole tyylilajinsa ainoa teos, mutta muodostuu tärkeäksi rakennuspalikaksi osana kirjallisuuden feminististä verkostoa. Tämä kirjava kudelma rakentaa yksi teos kerrallaan tietä yhdenvertaisemmalle yhteiskunnalle ja universaaleja ihmisoikeuksia kunnioittavalle oikeudenmukaisuudelle. 

Vanessa Springora, Suostumus (“Le Consentement”, 2020). suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2021.

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Karolina Ramqvist – Karhunainen

 

Karolina Ramqvist – Karhunainen (Gummerus)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 363

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Käsitän nyt, ettei tällä tarinalla ole alkua eikä loppua."

-

Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos Karhunainen (2020) kertoo tarinan renessanssiajan aatelisnaisesta, Marguerite de la Rocquesta, joka joutui selviytymään fiktiivisen Robinson Crusoen tapaan autiolla saarella vuosikausia. Ramqvist yhdistelee romaanissaan Margueriten kokemuksia, kirjailijan omaa elämää sekä esseististä pohdintaa maailman yleisestä tilasta. 

Karhunaista voi kuvata vahvan feministiseksi teokseksi, sillä sen aiheet ja teema pyörivät sukupuoliproblematiikan ympärillä. Vaikka Margueriten julmasta kohtalosta on kulunut jo puoli vuosituhatta, naiset joutuvat myös nykypäivänä kohtaamaan kulttuurisidonnaista naisvihaa ja patriarkaalista vähättelyä. Ei siis ole ihme, että kirjailijan oma elämä kulkee teoksessa samaa tahtia Margueriten kokemusten kanssa. Autofiktiivisen teoksen narratiivi ei toki joudu viettämään aikaansa Margueriten tapaan yksinäisellä saarella, mutta naiseuteen liittyvät ongelmat ovat edelleen läsnä 2010-luvun Ruotsissakin. Lähimenneisyyteen sijoittuvissa osioissa kertoja pohtiikin esimerkiksi nuoren tyttärensä mahdollisuuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, historian tulkitsemiseen liittyviä seksistisiä olettamuksia sekä edelleen tabuna pidettyä naisen seksuaalisuutta. 

1500-luvulla eläneestä Margueritesta on jäljellä hyvin vähän tietoa, eivätkä säilyneetkään tekstit ole täysin luotettavia. Ramqvist on näin ollen joutunut kokoamaan teoksensa vain vähäisten faktojen varaan. Taustatyön vaikeus on yksi kirjan kantavista aiheista, sillä useat teoksen osat pureutuvat nimenomaan käsittelemään hankalaa tiedonsaantia. Lähteiden vähäinen määrä vaikuttaa väistämättä kerronnan tasapainoon sillä seurauksella, että Margueriten tarina jää välillä kaiken muun kertojan käsittelemän varjoon. Karhunainen koostuu niin suurilta osin taustatyöstä, pohdiskelusta, kertojan omista kokemuksista ja silkasta spekulaatiosta, että varsinaiselle tarinalle ei loppujen lopuksi jää juurikaan tilaa. 

Myös kertoja näyttää tunnistavan ongelman, sillä teoksessa viitataan moneen kertaan kirjoittamisen vaikeuteen ja kertojan jopa pakonomaiseen tarpeeseen työstää tekstiä oman elämänsä kautta: 

“[T]unsin itseinhoa, koska oli vieraantunut todellisuudesta ja kirjoittanut vain kirjoittamisen ilosta, mutta myös siksi että olin muuttanut jokaisen ongelmani tekstiksi kuin eläin, joka elää omilla jätteillään (Ramqvist 2020, 226).” 

Margueriten tarinaa selvittääkseen kertoja matkustaa Pariisiin, vierailee metsästysmuseossa, käy Margueriten mahdollisella kotiseudulla ja tutkii aikalaiskarttoja. Teoksessa esitetty vuosien taustatyö perustellaan sillä, ettei kertoja omien sanojensa mukaan tahdo keksiä itse mitään lisää Margueriten kammottavaan tarinaan. Pyrkimys on kuitenkin räikeässä ristiriidassa lopputuloksen kanssa, sillä Margueriten kertomusta käsittelevät osiot ovat hämmentävän tarkkoja: kertoja kuvaa, miten nainen kantaa pientä vauvaa vain yhdellä kädellä ja pitää miekkaa toisessa, miten hän hivelee lapsen pöhöttynyttä vatsaa, ja miten hän joutuu kuuntelemaan sairaan aviomiehensä kuumeista kuiskintaa. Ramqvist kirjoittaa moneen otteeseen teoksen tavoitteista, mutta rakentaa samaan aikaan Margueriten tarinaa spekuloitujen tapahtumien varaan. Teatraalinen lopputulos tuntuu muuttavan Margueriten fiktiiviseksi hahmoksi, jonka selviytymistarinan todenmukaisuudella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan arvoa. 

Marguerite ja kertoja vaikuttavat elävän kaukana toisistaan. Vaikka Ramqvistin tavoite on kietoa renesanssinaisen ja kertojan elämät toisiinsa, yhtymäkohtia on lopulta varsin vähän. Punaisena lankana kulkee kuitenkin naisen asema yhteiskunnassa, eivätkä siihen liittyvät perustavanlaatuiset ongelmat ole vielä omana aikanammekaan poistuneet. Siinä, missä Marguerite joutuu karkotetuksi esiaviollisen seksin vuoksi, myös nykypäivänä seksuaalirikoslainsäädännössä on uhrin asemaa vähätteleviä artikloita. Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, liittyikö Margueriten ja nimettömän miehen väliseen yhdyntään suostumusta. 

Vaikka Margueriten tapaus jää ratkaisemattomaksi, romaani pureutuu ihmisoikeuskysymyksiin niin renessanssinaisen kuin moderninkin ihmisen näkökulmasta. Yksi Ramqvistin vähäisistä läheistä on Margareeta Navarralainen, varhaisena feministinä pidetty renesanssikuningatar. Navarralinen kirjoitti novellikokoelma Heptamerónin, jonka useat kertomukset liittyvät raiskaukseen ja naisten oikeuksiin. Heptamerónin 67. tarina kertoo Margueritesta, joka siveettömyyden vuoksi hylättiin autiolle saarelle. Aluksi näyttää siltä, ettei Margueriten kanssa seksiä harrastanut mies joudu minkäänlaiseen vastuuseen teostaan, mutta myöhemmin myös hän päätyy saarelle. Lähteistä ei selviä, tapahtuuko saarelle asettuminen miehen vapaasta tahdosta, vai karkotetaanko hänetkin. Ainakaan useat aikalaismiehet eivät joutuneet vastuuseen teoistaan: esimerkiksi Margareeta Navarralaisen raiskannut upseeri ei herättänyt minkäänlaista paheksuntaa hovissa. Margareeta sen sijaan traumatisoitui tapahtuneesta niin pahoin, että päätyi kirjoittamaan Heptamerónin, lähes sadan novellin kokoelman naisten eriarvoisesta asemasta. 

Karhunaisen on kääntänyt Laura Kulmala. Teokseen on myös upotettu useita suoria lainauksia Ramqvistin lähdeteoksista, kuten Heptamerónista ja Louise Labén runoista. Suurin osa sitaateista on suomennettu, mutta seassa on myös alkuperäisessä kirjoitusasussaan olevia lainauksia. Esimerkiksi sivulla 193 kirjoittaja viittaa ranskankieliseen rakausrunoon suomentamattomalla sitaatilla: “Brief, le plus grand plaisir qui soit après amour, c’est d’en parler.” Alkuperäisen kirjoitusasun säilyttäminen vie lukijan lähemmäs lähdeteoksia ja konkretisoi kirjoittajan tutkimustyötä. Ranskan-, englannin- ja suomenkieliset lainaukset muodostavat hajanaisen lähteiden verkoston, jonka osasten varaan Ramqvistin teos on rakennettu. Tutkiessaan eri kielellä kirjoitettuja lainauksia lukijan on mahdollista asettua kirjoittajan asemaan ja pohtia Margueriten tarinan taustoja ja luotettavuutta. 

Karolina Ramqvistin Karhunainen kertoo sukupuolten eriarvoisuudesta, joka on yhtä lailla osa historiaa kuin myös nykypäivän kulttuuria. Aihe on valitettavan ajankohtainen, sillä tälläkin hetkellä esimerkiksi Puolassa valmistellaan lakimuutosta, joka vähentäisi raskaana olevien ihmisten itsemääräämisoikeutta entisestään. Marguerite de la Rocque joutui kokemaan patriarkaatin ylivallan julmalla ja epäinhimillisellä tavalla joutuessaan hylätyksi autiolle saarelle, mutta vielä noin viidensadan vuoden jälkeenkin naiset kärsivät eriarvoisesta asemastaan. Nykypäivän sukupuolivähemmistöt eivät joudu pelkäämään saarelle karkottamista, mutta heitä uhkaavat muut patriarkaatin ilmenemismuodot: eriarvoisuus työelämässä, sukupuolittuneet väkivaltarikokset ja epäoikeudenmukaiset kouluttautumismahdollisuudet. Ramqvistin Karhunainen on näin ollen ajankohtainen teos, jonka teema puhuttelee lukijaa sukupolvesta ja -puolesta riippumatta. 

Ramqvist, Karolina (2020) Karhunainen (“Björnkvinnan”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua. 

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.

Jeanette Winterson – Aikakuilu

Jeanette Winterson – Aikakuilu 
*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aikaisemmin Maailmankirjat-blogissa. 

-

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 330

Ensimmäinen lause: 

"Näin jotain tosi outoa tänään."

-

Jeanette Wintersonin romaani Aikakuilu (2020) kuuluu Johnny Kniga -kustantamon Shakespeare-teossarjaan. Sarja käsittää kahdeksan William Shakespearen klassisia näytelmäteoksia mukailevaa teosta. Aikakuilun tarina ja teema punoutuvatkin tiukasti Shakespearen Talvisen tarinan (1611) ympärille. Winterson leikittelee alkuperäisteoksen hahmoilla ja sijoittaa heidät ajan mystiseen jatkumoon mielikuvituksen ja realimaailman taitoskohtaan. Kertomuksen ydin piileekin taidemaailman kaanonissa ja sen rajojen venyttämisessä: Wintersonin ja Shakespearen hahmot elävät samaan aikaan sekä kirjan sivuilla, menneisyydessä, nykyisyydessä että ajattomassa ikuisuudessa.

Wintersonin teos alkaa Shakespearen Talvisen tarinan tiivistelmällä: Ruhtinaat Poliksenes ja Leontes elävät sovussa, kunnes Leontes alkaa epäillä pian syntyvää tytärtään Polikseneen lapseksi. Leontes hankkiutuu lapsesta eroon, ja vasta vuosien päästä tytär löytää takaisin kotiin ja tapaa oikean perheensä. Wintersonin tarina rakentuu teoriaan, jonka mukaan Shakespearen hahmot eivät tarinan lopussa jääneetkään näytelmätekstin sivuille, vaan jatkoivat elämäänsä ajan kuilussa:

“Ilman enempiä selityksiä, varoituksia saati psykologisia tulkintoja näytelmän loppu sinkoaa kaikki henkilöt uuteen elämään. Miten he pärjäävät, se jää aikakuilun asiaksi (Winterson 2020, 16).”

Wintersonin tarina mukailee Talvisen tarinan juonta niin tarkasti, että lukija osaa ennakoida tapahtumien kulun. Tätä kerronnallista ratkaisua voidaan pitää tyylikeinona, joka antaa lukijalle mahdollisuuden syventyä hahmojen motiiveihin: tulkitsijan on helppo tarkastella ja arvioida hahmojen toimintaa, kun tietää jo etukäteen tapahtumien lopputuloksen.

Shakespearen tarinassa Leonteen ainoa poika, Mamilus, menettää henkensä. Jo tarinan alkaessa on näin ollen selvää, että Wintersonin luoma Mamilusta vastaava Milo-poika tulee menehtymään. Alkuperäistarinan tunteva lukija toimii hahmojen ja tapahtumien yläpuolella liikkuvana tarkkailijana, joka voi halutessaan palata Talvisen tarinan pariin ja tarkistaa, millainen kohtalo kutakin hahmoa odottaa. Lukijan ja hahmojen asetelma heijastelee aikakuilua, jonka olemassaolosta myös hahmot ovat tietoisia: useaan otteeseen he toivovat voivansa kääntää ajan kulkusuunnan ja palata menneeseen, tai ainakin tietää jotakin tulevasta.

Kirjailijan luomat hahmot liikkuvat todellisuutta vastaavassa miljöössä, joka on täynnä viitteitä ja sidoksia realimaailmaan nimien ja tuttujen ilmiöiden muodossa. Winterson sijoittaa myös itsensä tarinaan mainitsemalla, että eräs keskeisistä hahmoista on näytellyt juuri Wintersonin teoksesta tehdyssä näytelmäsovituksessa. Romaanin lopussa kerronta siirtyy tarinasta Wintersonin omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Kertomuksen sulautuminen kirjailijan pohdinnaksi sulattaa seinän fiktion ja todellisuuden välillä. Persoonattomana pysytellyt narratiivi paljastuu kirjailijaksi itsekseen, mikä yhdistää tarinan tapahtumat tosielämään. Kertojan persoonan paljastuminen saa lukijan palaamaan tapahtumiin jälleen uuden näkökulman siivittämänä. Kyseessä on taas uusi kerronnan keino, jolla Winterson yhdessä lukijan kanssa kääntää aikaa eteen- ja taaksepäin.

Wintersonin valinta muuttaa Shakespearen hahmot nykyajan henkilöiksi toimii selkeytensä puolesta, mutta tuo teokseen naiveja, karikatyyrimäisiä elementtejä. Shakespearen Leontes-hahmo on Wintersonin versiossa nimeltään Leo, samoin kuin Hermione on MiMi ja Poliksenes on Xeno. Nimien yksinkertaiset muunnokset yhdessä hahmojen liioiteltujen piirteiden kanssa tekevät hahmoista karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Hahmot jäävät myös varsin yksiulotteisiksi, sillä heidän roolinsa on lähinnä toistaa ja jäljitellä Shakespearen luomusten toimintaa. Tämä johtaa siihen, että myös tarinan käänteet tuntuvat melodramaattisilta ja epäuskottavilta. Tapahtumien suurentelu, hahmojen ylidramaattisuus ja yhteys Talviseen tarinaan muistuttavat kuitenkin lukijaa siitä, että Aikakuilukin on loppujen lopuksi vain hyvin perinteinen satu.

“Aikakuilu”-termi esiintyy teoksessa useassa eri yhteydessä. Jo Talvisen tarinan tiivistelmässä kertoja vihjaa hahmojen syöksyneen aikakuiluun, mutta termiä käytetään pitkin tarinaa myös sen muissa muodoissa: MiMin yhtyeen nimi on “The Gap of Time”, minkä lisäksi Xeno kehittelee koko tarinan ajan kunnianhimoista virtuaalitodellisuudessa pelattavaa peliä nimeltä “Aikakuilu”. Myös Leo harmittelee useaan otteeseen aikaa ja sen kulumista. Hän katsoo kerta toisensa jälkeen Superman-elokuvan, jossa Supermies kääntää ajankulun suuntaa lentämällä tarpeeksi nopeasti vastapäivään.

“Aikakuilulla” Winterson ei siis viittaa vain yksittäiseen, tiettyyn asiaan, vaan ihmisiä yhdistävään haluun hallita ajan kulkua ja hyödyntää sitä omiin tarpeisiinsa.

Romaani sisältää runsaasti viittauksia ja suoria sitaatteja muista teoksista. Shakespeare-käännösten (Cajander 1894 & Vainonen 2006) lisäksi tarinassa lainataan säkeitä muun muassa amerikkalaiselta runoilijalta, T. S. Eliotilta. Myös esimerkiksi ote Peter Sarstedtin laulusta Where Do You Go To (My Lovely) on lainattu Hectorin suomennoksesta Kuningatar.

Kirjan on suomentanut Saara Pääkkönen, joka oli myös yksi WSOY:n Shakespeare-sarjan kustannustoimittajista. Jeanette Wintersonin Aikakuilu on kunnianosoitus klassiselle näytelmäkirjallisuudelle ja sen ajattomalle luonteelle.

William Shakespearen Talvinen tarina esitettiin oletettavasti ensimmäistä kertaa jo 1600-luvun alussa, mutta lukijat ovat kuitenkin palanneet teoksen äärelle vielä vuosisatoja myöhemmin ja näytelmästä on tehty useita moderneja sovituksia. Tällainen sovitus on Aikakuilun lisäksi esimerkiksi BBC Television Shakespearen tuottama The Winter’s Tale -elokuva vuodelta 1980. Shakespearen samastuttavat hahmot ominaispiirteineen, tutut mutta jännittävät juonenkäänteet ja ajattomat kysymykset herättävät lukijan kiinnostuksen myös nykypäivänä.

Vaikka Winterson on Aikakuilussa sijoittanut hahmot täysin erilaiseen ympäristöön ja lisännyt tarinaan uudenlaisia yksityiskohtia, perustavanlaatuiset kysymykset pysyvät muuttumattomina: lukija jää teoksen luettuaan pohtimaan, onko olemassa kohtaloa, tai edes vapaata tahtoa. Kertomus myös herättää kysymyksen siitä, onko ihmisen toiminta määritelty ennalta jo jossain aiemmassa elämässä – kenties aikakuilun tuntemattomassa poimussa.

Kuvat: @chains_of_light

Jeanette Winterson, Aikakuilu (“The Gap of Time”, 2015). suom. Saara Pääkkönen, Johnny Kniga Kustannus, 2020.

Édouard Louis – Väkivallan historia

Édouard Louis – Väkivallan historia 

*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aiemmin Maailmankirjat-blogissa. 

-

Sivuja: 196

Ensimmäinen lause: 

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

-

Édouard Louis kirjoittaa uusimmassa teoksessaan henkisestä, fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta. Ei enää Eddyn tekijän uusi romaani Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016) rakentuu jouluyön tapahtumien ympärille: ranskalainen Édouard tuo kotiinsa tuntemattoman miehen, Redan, ja päätyy raiskauksen ja tapon yrityksen uhriksi.

Teoksen ydintapahtumat esitetään jo tarinan ensimmäisessä lauseessa:

“Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas .” (s.7)

Koska tarinan merkittävimmät tapahtumat paljastetaan lukijalle jo ensimmäisten virkkeiden aikana, kerronnan painopiste on väkivallan historian erittelyssä ja uhrin oikeuksien toteutumisessa. Raiskatuksi ja lähes tapetuksi tullut Edouard joutuu kamppailemaan saadakseen lääketieteellistä, juridista ja henkistä apua tapahtumien jälkeen, eikä edes kertojan lähipiiri tunnu ymmärtävän uhrin ahdinkoa.

Perhepiiristään erilleen ajautunut Édouard palaa traumaattisten tapahtumien jälkeen siskonsa Claran luokse maaseudulle ja kuulee oman tarinansa sisaren referoimana. Kertomus sisältää vääristelyä, liioittelua, epäkohtia ja siskon omaa pohdintaa. Claran hengästyttävät monologit syövät kerronnassa tilaa Édouardin omalta ääneltä, mikä korostaa entisestään väkivaltarikoksen uhrin heikkoa asemaa: Édouard joutuu pinnistelemään saadakseen tarinansa ymmärretyksi ja kuulluksi. Sama asetelma toistuu pitkin kertomusta: viranomaiset ja lääkärit vaativat kertojaa toistamaan tapahtumien kulkua niin monesti, että Édouard lopulta uupuu omien kokemustensa todisteluun ja jatkuvaan vakuutteluun.

Tarinan monipolvinen ja poukkoileva kerronta alleviivaa teoksessa esitettyjä näkökulmia ja tulkintaeroja. Narratiivina toimii koko teoksen ajan Édouard, mutta usein hän viittaa tapahtumiin siskonsa kertomina. Claran monologit taas viittaavat Claran ja Édouardin välillä käytyihin keskusteluihin, joita ei missään vaiheessa esitetä lukijalle sellaisinaan. Lähes koko teos rakentuu näin ollen referaateista ja usean eri keskustelun kautta kiertäneistä tulkinnoista. Lukijan onkin mahdoton tietää, puhuuko Clara aina totta. Lukijan on myös vaikea arvioida, muistaako Édouard tapahtuneet oikein. Tulkinnanvaraisista kerronnan pirstaleista rakentuu lopulta raadollinen tapahtumien verkko, joka kulminoituu jouluyön tapahtumiin.

Kääntäjä Lotta Toivanen on suomentanut Claran kerronnan poukkoilevaksi puhekieleksi. Claran värikäs, jopa arkinen tyyli puhua asioista eroaa selvästi Édouardin akateemisesta kerrontatavasta. Kerronnan erot korostavat hahmojen erilaisia elämäntyylejä ja suhtautumista rikoksiin. Useassa kohdassa Clara syyllistää Édouardia ja sättii tämän toimintaa. Ilmiö ei ole väkivallan uhreille vieras, sillä esimerkiksi raiskatuksi joutuneet ihmiset kokevat merkittävissä määrin syyllistämistä, vähättelyä ja halveksintaa. Tämä näkyy jopa lainsäädännön tasolla, sillä useissa valtioissa raiskauksen määritelmään vaikuttavat itse tekoon liittymättömät aspektit, kuten käytetyn väkivallan määrä ja uhrin vaatetus. Myös Édouard joutuu todistelemaan tapahtumia ja tarjoamaan näyttöä fyysisestä väkivallasta: kerrontansa tueksi hänen on käytävä nöyryyttävissä tutkimuksissa, joissa etsitään raiskauksen jälkiä todisteeksi tapahtumista.

Yhdeksi teoksen merkittävimmistä teemoista nousee uhrin suhde omaan tarinaansa. Kertomuksen repiminen ja ripotteleminen eri tahoille toteutuu jo monipolvisen kerrontaratkaisun myötä, mutta ilmiötä korostaa myös narratiivin jatkuva pohdinta asiaan liittyen. Nöyryyttävän ja uuvuttavan juridisen prosessin eri vaiheissa Édouardo sanoittaa suhdettaan eri tavoin:

“En tunnistanut enää omaa kertomustani. En tunnistanut enää omia muistojani kertoessani niistä; poliisit esittivät kysymyksiä, jotka pakottivat minut kuvaamaan Redan kanssa viettämääni yötä toisin kuin olisin halunnut, enkä tunnistanut enää omaa kokemustani siinä muodossa, johon he kertomukseni pakottivat ”. (84)

Édouardin vaihteleva tarve puhua tai vaieta tapahtuneesta kielii ammatillisen avun puutteesta ja lääketieteellisen sekä juridisen prosessin kohtuuttomasta uuvuttavuudesta. Teos voidaankin nähdä läpileikkauksena yhteiskunnan monipolvisista systeemeistä, joissa uhrin auttaminen ja aito välittäminen eivät ole keskiössä.

Väkivallan historia nostaa esille länsimaisen yhteiskunnan normalisoituneita rakenteita, jotka olemassaolollaan ylläpitävät väkivallan ja vihan kulttuuria. Tällaisia rakenteita edustavat Louisin teoksessa esimerkiksi poliisiviranomaiset, joiden huomio tapahtuneen sijasta kiinnittyy raiskaajan etniseen taustaan. Raadollisen rehellinen romaani myös paljastaa välähdyksiä siitä, miten tällaiset eriarvoistavat rakenteet pääsevät syntymään: Kuunneltuaan viranomaisten rasistista pohdintaa ja jouduttuaan alleviivaamaan jatkuvasti Redan kabyylitaustaa päähenkilö tunnustaa muuttuneensa itsekin rasistiksi:

“Minusta oli tullut rasisti. [- -] Yritin salata Cyrililta, että tunsin oloni turvallisemmaksi silloin kun lähelläni käveli joku jonka tunnistin valkoihoiseksi amerikkalaiseksi tai saksalaiseksi”. (184 – 186)

Esimerkki tuo esille yhteiskunnallisten rakenteiden normalisoitumiseen liittyvän prosessin ja taipumuksen vahvistua yhteisön sisällä. Viranomaisten avoin rasismi kertoo myös siitä, miten vaikeaa rasismia ja vihapuhetta on tunnistaa rakenteiden sisältä käsin.

Édouard Louisin Väkivallan historia on autofiktiivinen teos väkivallan yhteiskunnallisista rakenteista ja kulttuurista. Kirja tuo surullisella tavalla ilmi uhrin vähäpätöisyyden ja heikon aseman, sillä kuten tässäkin tarinassa, useinkaan rikoksen tarina ei lopulta ole kokijan omaa omaisuutta. Oikeuden hakeminen ja avun etsiminen pakottaa väkivaltarikoksen uhrin kivuliaan ja epäoikeudenmukaisen prosessin läpi, joka itsessään vähättelee uhrin kokemuksia.

Louisin teos voidaankin lukea avoimeksi kritiikiksi länsimaista oikeuskäsitystä kohtaan. Kirjaa lukiessa voi ajatella, ettei teoksen nimi viittaa vain jouluyön yksittäisiin rikoksiin, vaan yhteisön rakentamaan ja ylläpitämään väkivaltaiseen järjestelmään.

 

Louis, Édouard (2020) Väkivallan historia (“Histoire de le violence”, 2016). Tammi, Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light