Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää

 

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2012, suomennos 2015, oma painokseni 2016 

Sivuja: 476

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kun Will tulee kylvystä, Lissa on hereillä, nojaa tyynyihin ja selailee Willin sängyn vieressä olleita matkaesitteitä."

-

Kun joku naapureistani jätti Jojo Moyesin tunnetuimman teoksen roskakatokseen löydettäväkseni, tiesin etten voisi enää vältellä romaaniin tutustumista. Vein kirjan sisään ja päätin aloittaa teokseen tutustumisen jo samana päivänä. 

Ylevä tavoitteeni oli kahlata koko tiiliskivimäinen teos viikonlopun aikana läpi, mutta sain romaanin lopulta luettua paljon, paljon suunniteltua hitaammin. Yllätyin verkkaisesta lukutahdistani, sillä olin kuullut teosta luonnehdittavan helppolukuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Moyesin käyttämä kieli onkin kieltämättä varsin arkista ja helpostilähestyttävää, mutta romaanin muut puutteet saivat lukuintoni laskemaan merkittävästi. Kerro minulle jotain hyvää muodostui yhdeksi niistä teoksista, jotka päätin saada luettua loppuun pelkällä tahdonvoimalla. 

Kun viittaan kerronnan puutteisiin, tarkoitan esimerkiksi kliseistä asetelmaa, ennalta-arvattavaa juonikuviota ja yksiulotteisia hahmoja. Teos kertoo hieman höpsöstä, suurisydämisestä Louisasta ("Lou"), joka perheensä sosiaalisesta ja taloudellisesta painostuksesta ajautuu nuoren, uskomattoman komean ja käsittämättömän rikkaan Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avustaja on oikeastaan väärä termi, sillä Louisa palkataan tosiasiassa Willin seuraneidiksi. Kultaisella ja epäitsekkäällä sydämellä varustettu Lou on vaikean paikan edessä, kun neliraajahalvaantunut Will paljastuu masentuneeksi ja vieraita kohtaan äärimmäisen varautuneeksi tiuskijaksi, jonka kova kuori vaatii runsaasti pehmittämistä. Vaikka hahmot tuntuvat rämpivän hämmentyneinä tunteiden suossa, lukijalle on heti alusta alkaen selvää, että nämä kaksi valokeilaan nostettua henkilöhahmoa tulevat rakastumaan toisiinsa. Toivoin kovasti, että tarinaan olisi keksitty jokin omaperäisempi ja kiinnostavampi käänne, mutta valitettavasti koko juoni nojaa Louisan ja Willin hitaastisyttyvän rakkauden varaan. 

Kerro minulle jotain hyvää noudattaa niinkutsuttua sankarin myyttisen matkan juonikuviota (esim. täällä lisätietoa) niin ennalta-arvattavasti, ettei lukeminen tarjoa suuria yllätyksiä. Tapahtumat seuraavat toisiaan itseään toistavana epäkiinnostavana massana. Täytyy toki muistaa, että romaani edustaa ns. chick lit -kirjallisuutta, jolle tietynlaiset kliseet ja ennalta-arvattavuus ovat ominaisia (ja joskus jopa toivottavia) piirteitä. Moyesin teoksesta puhuttaessa uskallan kuitenkin olla kriittinen, sillä romaanissa olisi ollut valtavasti potentiaalia paljon syvällisempään tulkintaan ja monitahoisiin näkökulmiin. Mikäli edes hahmojen lähtöasetelma olisi ollut hitusen mielikuvituksekkaampi, teos olisi voinut tarjota enemmän ajatuksia herättävän matkan hahmojen mukana. Lukiessani romaania en voinut lakata toivomasta, että särmikäs miljonääri Will olisikin ollut köyhä ja vähemmän komea. 

Kirjan kertojana toimii itsensä kanssa hieman eksyksissä oleva Louisa, joka ymmärtää asioiden laidan usein monta kymmentä sivua lukijaa hitaammin. Teosta kahlatessani tunsinkin oloni usein jokseenkin aliarvioiduksi. On oma taiteenlajinsa johdatella lukija hoksaamaan asioita hahmoja vikkelämmin, mutta Moyesin teoksen kohdalla lukija ehtii jopa pitkästyä odotellessaan, että hahmot vihdoin ymmärtävät saman kuin lukija jo parisataa sivua aiemmin. Kerronnan tahti tuntuukin Kerro minulle jotain hyvää -teoksessa ongelmalliselta, sillä se laahaa hitaasti niin tapahtumien kuin dialogienkin osalta. 

Kerrontaan on ripoteltu muutamia lukuja, joissa kertojan paikalle astuu joku teoksen sivuhenkilöistä. Tällaiset osiot olivat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä ne tarjoavat kliseiseen kertojahahmoon raikasta vaihtelua ja antavat myös lukijalle uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin. Olisinkin toivonut, että koko romaani olisi kirjoitettu tiheästi vaihtelevien kertojien äänillä. 

Monesti huomasin myös pohtivani, miten paljon enemmän teoksen tapahtumista olisi voinut saada irti, mikäli niitä olisi seurattu kokonaan ulkopuolisen henkilön silmin. Yksi tällainen potentiaalinen sivustaseuraaja voisi olla Louisan poikaystävä Patrick ("Pat"), joka on lähellä menettää järkensä Louisan ja Willin suhteen syventyessä. Sitä mukaa kun Louisa alkaa ajautua Willin pauloihin, Patrickin kontrollintarve kasvaa ja hän keskittyy urheiluun aina vain pakonomaisemmin. Harmi vain, että tämä kiinnostava psykologinen kuvaus jää varsin vähäiselle huomiolle. Patrickin tehtävä teoksessa on lähinnä olla Louisan tuttu ja tylsä poikaystävä, joka päähenkilön on uskallettava jossain vaiheessa jättää. Lukijana pohdin myös sitä, onko fyysisesti ylivoimainen poikaystävä vain pakollinen hahmo, jonka rinnalla halvaantuneen Willin kohtalo yritetään esittää mahdollisimman traagisena. 

Teoksen muihinkin hahmoihin liittyy ongelmallisuutta: henkilöhahmoja on paljon, eikä kaikilla heillä tunnu olevan kerronnassa suurta virkaa. Louisan suuri perhe esimerkiksi asuu pienessä nuhjuisessa talossa, jonne ovat pakkautuneet niin Louisa, äiti, isä, vaari, sisko kuin siskon poikakin. Näistä hahmoista merkittävimmässä roolissa on sisko, Katrina ("Treen"), joka on aina toiminut Louisan oppaana elämässä. Muiden hahmojen merkitys jää vaikeamminymmärrettäväksi. Heidän osuutensa tuntuu lähinnä olevan ahtaan asunnon täyttäminen, sillä perheen taloudellista ahdinkoa korostetaan jatkuvasti. Rahaongelmat ja köyhyyden olisi toki voinut toteuttaa myös vähemmän kliseisellä asetelmalla sekä merkityksellisemmällä hahmokavalkadilla. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksei Moyes ole käyttänyt perheen taloustilanteen kuvaamiseen mielikuvituksekkaampia tapoja. 

Kerro minulle jotain hyvää rakentuu päähenkilön hitaasta kasvutarinasta. Kasvuun kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen (Williin rakastuminen), mutta myös maailmankuvan avartuminen. Paikoin Moyes onnistuu kuvaamaan Louisan henkistä kehitystä suhteellisen onnistuneesti. Kerronnan edetessä Louisan hahmo muuttuu itsetietoisemmaksi ja rohkeammaksi. Vahvasti perheensä ja vanhempiensa ikeessä sinnittelevä päähenkilö oppii vihdoinkin sanomaan muille aikuisille vastaan ja vaatimaan kunnioitusta myös itselleen.

 Kaiken tämän onnistuneen kerronnan keskellä harmistuin kuitenkin kirjailijan tapaan kuvata Louisan suhdetta kivuliaaseen menneisyyteensä. Nuorena raiskauksen/hyväksikäytön (tapahtumasta ei anneta tarkkaa tietoa) uhriksi joutunut Louisa piilottelee salaisuuttaan. Hän on rakentanut omaperäisestä pukeutumistyylistä ikään kuin suojakuoren itselleen, ettei vain viekottelevilla tai viehkeillä asuvalinnoilla kannustaisi ketään koskemaan itseensä luvatta. Hassut sukkahousut ja uniikit vaatteet muodostavatkin Louisan tavaramerkin ja identiteetin. Will nauraa usein Louisan asuvalinnoille ja pitää niitä avoimesti pilkkanaan, joskin salaa hyväksyy naisen omituiset vaateparret. Ensimmäistä kertaa Will kuitenkin osoittaa Louisalle avointa ja rehellistä ihailua, kun nainen hieman vastentahtoisesti pukeutuu klassiseen punaiseen, varsin paljastavaan juhlamekkoon. Juuri tällaisia flirttailevia asuja Louisa on vuosikaupalla vältellyt. Siksi tuntuukin suorastaan kuvottavalta, että vasta rintavaon paljastava mekko saa Willin tunnustamaan orastavan ihastumisensa. Oletin Louisan tuntevan jonkinlaista ahdistusta siitä, että seksiä tihkuva vaate toimii ratkaisevana linkkinä rakastavaisten välillä. Asia ei kuitenkaan vaivaa Louisaa vähimmissäkään määrin, mikä tuntuu absurdilta ja epäuskottavalta. 

Louisan kivulias menneisyys vaikuttaakin vain pakolliselta salaisuudelta, jota päähenkilö kantaa ollakseen lukijan silmissä kiinnostavampi. Asetelma toimisi, jos sillä olisi merkittävää painoarvoa hahmon kehityksen kannalta. Louisan kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan hahmon toimintaan ja ajatuksiin Patrickin tai uuden ihastuksen kohdalla. Päähenkilön väkivaltainen menneisyys tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, jossa olisi ollut potentiaalia syvempään psykologiseen kuvaukseen. 

Tiedostan täysin, että Moyesin romaani edustaa kevyttä chick lit -kirjallisuutta, jossa tietyt kliseet on totuttu antamaan anteeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Moyes olisi tarvinnut kaikkia kuluneita kliseitä menestyäkseen kirjailijana. Jojo Moyesin kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä ja monenlaisten lukijoiden makuun sopiva, joten jo omaperäisempien hahmojen avulla tämäkin teos olisi voinut olla kiinnostavampi. Moyesilla on nimittäin kyky luoda värikkäitä ja uniikkeja henkilöhahmoja, esiintyihän heitä jo tämän romaanin sivuhenkilöinä. Toivon, että tällaiset monitahoiset sivuhenkilöt pääsevät kirjailijan muussa tuotannossa suurempaan rooliin. 

Kerro minulle jotain hyvää jäi mieleeni keskinkertaisena teoksena, joka ei valitettavasti houkuta tutustumaan kirjailijan muuhun tuotantoon. Lukemisen lomassa päätin kuitenkin selättää teoksen äänikirjaversion avulla, joten päädyin itse asiassa kuuntelemaan noin kolmasosan tästä romaanista. Huomasin, että Moyesin tyyli sopii paljon paremmin soljuvaan äänikirjaformaattiin kuin perinteiseen painotuotteeseen, joten ehkä seuraavaksi kokeilen lähestyä kirjailijan muita teoksia nimenomaan äänikirjan ominaisuuksien kautta. 

Romaanin suomennos tuntui välillä hätäiseltä ja takkuilevalta (kuten esimerkiksi sivulla 410 "salamien iskiessä aaltoihin"), joten saatan palata kirjailijan muihin teoksiin mieluummin alkuperäiskielellä.

Mieleni tekee paneutua Moyesin tuotantoon vielä paremmin, sillä useat lukijat tuntuvat pitävän kirjailijan teoksista kovasti. Ehkä jätänkin tämän opuksen jonkun iloksi kirjaston vaihtohyllyyn mieluummin kuin palautan sen takaisin roskalavalle. 

Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää ("Me before you", 2012). Suom. Heli Naski. Gummerus Kustannus Oy, 2016. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Tästä on tehty elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Kerro minulle jotain hyvää on ensimmäinen kirjasarjan kolmesta osasta)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-

Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 

Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 

Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light