Ulla-Lena Lundberg – Leo

 

Ulla-Lena Lundberg – Leo 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen "Leo" 1989, suomennos 2015

Sivuja: 405

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kylä on tässä."

-

Tutustuessani Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon Finlandia-voittaja Jään (2012) kautta ja luettuani sen jälkeen massiivisen Marsipaanisotilaan (2001) nousin luottavaisin mielin Leon matkaan. Lunbergin tyyliä ja teemoja tunteville Leo on kuin vakaa alus, joka kuljettaa tarinan pullein purjein satamaan saakka. Toisin sanoen romaani kantaa valtavan tarinansa vakaasti, pehmein liikkein ja Lundbergin tunnusomaisella rauhallisella tyylillä. 

Toisin kuin monissa Lundbergin teoksissa, Leossa lukijan luotsina toimii minäkertoja. Tarinaa kuljettaa Ahvenanmaan Leander. Kirjan kertojaääni kuuluu siis hahmojen kanssa rinnakkain asustavalle torpparille, joka seurailee tarkoin silmin laivanvarustajien ja heidän perheidensä elämää. Kertojan sijoittaminen osaksi yhteisöä palvelee oivallisesti Lundbergille ominaista värikästä kerrontaa, johon huokaukset ja huudahdukset erottamattomasti kuuluvat. Leanderin voivottelut ja riemunhuudot auttavat lukijaa tuntemaan kyläläisten suuret tunteet myös oman ihon alla. 

Vahvaa myötäelämistä teos vaatiikin, sillä kertomus kuljettaa lukijaa halki eripituisten ihmiselojen sekä kuunarien lyhyehkön loiston kauden. Tarina alkaa Ahvenanmaalta 1800-luvun loppupuolelta, kun ensimmäisiä mastoja vasta hakataan. Leo-laivan taipaleelle mahtuu kokonaisia sukupolvia, sillä kaikki perijät eivät ennätä edes astua laivaan. Taudit, kovat saaristolaisolot ja vähäiset ruokavarat kuormittavat ahvenanmaalaisia, eivätkä satamaan palaavat kapteenit koskaan tiedä, ketkä ovat jäljellä heitä vastaanottamaan: 

"– Ovatko kaikki elossa? kysytään yleensä ensiksi, kun olemme tulleet kuuluville. – Mikäpä meistä lopun tekisi? me huudamme tavallisesti vastaan. Useimmiten vain joku vanhus on kuollut, se on odotettu ja etäinen asia. Olemme varovaisempia, jos vainaja on joku läheisempi, äiti tai isä tai sisar tai jopa vaimo. Silloin emme huuda kuulumisiamme saman tien, vaan odotamme, kunnes olemme omalla joukolla." (Lundberg 2015, 160-161.) 

Jään ja Marsipaanisotilaan tavoin Lundberg rakentaa tarinan jännityksen arvaamattoman arkipäivän varaan. Leon juoni ei siis koostu jännittävien tapahtumien kulminoitumisesta, vaan tavanomaisesta elon kirjosta: hääjuhlista, sadonkorjuusta, arkun rakentamisesta ja sairauksista. Kirjailijalle tyypillisesti kertomuksen keskushenkilö vaihtuu muutamaan otteeseen romaanin edetessä, aivan kuten jotkut laivat palaavat ja toiset jäävät merelle. Lundberg koostaa hahmonsa harkitusti ja laskelmoiden, täsmälleen samalla ammattitaidolla kuin Ahvenanmaan suurmies Erik Petter rakennuttaa mahtavat purjealuksensa. Moniulotteisten henkilökuvien vuoksi jokainen Eskils-tilan maille laskettava arkku tuntuu henkilökohtaiselta menetykseltä. Lienee siis turvallista todeta, että myös hahmoihin väistämättä syntyvä tunneside pitää lukijan tiukasti kiinni tarinassa – silloinkin, kun ajat ovat masentavan kovat.

Vaikeutuvan merenkulun ja heikkojen satokausien keskeltä kasvaa kuitenkin harvinaista herkkua: "Simonsin Kristina ei ole kuin suloruusu taikka viherjän laakson lilja. Hän on kuin täydellinen juurikas, joka muhii mullassa ja odottaa aikaansa. [- -] Kukat ja kalliit kivet ja muut, mihin tyttöjä keksitään verrata, on pelkkää koreutta ja silmäniloa." (Lundberg 2015, 99.) 

Kristinan kaltaiset kompleksiset ja samastuttavat naishahmot loistavat miesvapaassa ympäristössä. Suurimman osan vuodesta herrat kuorivat perunoita satamien välillä, joten naisten täytyy kantaa tosiasiallinen vastuu suvun selviytymisestä. Kipparien kotisatamaan tuoduilla rahakirstuilla ei nimittäin ole osaa eikä arpaa sen kanssa, kuinka monta poikaa on enää seuraavana kesänä kapteeninmanttelia perimässä. Historiallisen romaanin ajankuvaan sopivasti Lundberg kunnioittaa vanhakantaisia sukupuolirooleja, mutta ohjaa lukijan huomion tavanomaisten askareiden tärkeyteen: avioliiton laskelmoiva suunnittelu, sulhaspaidan ompelu, kuolevan lapsen kantaminen ja seuraavien synnyttäminen ovat kaikki tapoja, joilla elämän jatkuvuus varmistetaan. 

Leon aistikkuus ja viehätys eivät siis maskuliinisista merenkulkuaiheista huolimatta piile miehisissä seikkailuissa, vaan kotiin jäävien omaisten taloustöissä. Naisten ja muiden perheenjäsenten on huolehdittava kaikesta siitä, mitä kaukana seilaavat miehet eivät tee. Lundbergin nokkela teksti ja sukupuolten konservatiivinen asetelma korostavat kirjailijalle ominaisesti naisen aktiivista toimijuutta ja avainroolia usean miehen menestyksen takana. Siinä, missä Jään Mona jaksaa keitellä seurakunnalle kahvia ja Marsipaanisotilaan Martha lähetellä paketteja rintamalle, löytää myös Kristina vuodesta toiseen voimaa kulkea vatsa pystyssä pellolla. Inhimillisen kärsimyksen kuvauksen moniottelijana Lundberg tiivistää naisen jatkuvan taistelun muutamaan lauseeseen: 

"[O]n luonnollista, että hän on väsynyt. Hän on valvonut Eva Stinan kanssa ja järjestänyt hautajaiset. Lapset ja elukat ovat öin päivin hänen vastuullaan. Viljankorjuu on alkanut, ja hänen on pidettävä työväki ruoassa ja häntä tarvittaisiin itseäänkin pellolla sitomassa. Jokainen emäntä joutuu joskus panemaan pitkäkseen ja itkemään, ettei jaksa enää elää." (Lundberg 2015, 314.) 

Miehen ja naisen osat näyttäytyvät siis pintapuolisesti kahtena eri maailmana, mutta tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata sillan sukupuolten välillä: kertoja Leander ei pääse merelle suurten miesten tavoin, vaan jää kotiin hoitamaan perhettä ja tilaansa. Samaa tekevät kaikki naiset hänen ympärillään. Jään feminiinisen Petterin tapaan myös Leander on kuvattu perinteistä maskuliinisuutta ravistelevana mieshahmona, joka seuraa naisten uupumatonta raatamista ja ottaa siihen osaa itsekin. Leander toimiikin naisen näkymättömän työn havainnoijana ja sanoittajana. Vaikka pitkälle on tultu 1800-luvun Ahvenanmaalta, Leanderin kaltaisia miesääniä tarvitaan vielä nykypäivänäkin. Feminiinisen (hoiva)työn arvon esilletuomiseen vaaditaan nimittäin valtaapitävän luokan meteliä, eikä sitä synny kaukana merellä miesten omassa kuplassa. 

Romaanin loppupuolella käy tuskallisen groteskin tapahtumaketjun myötä selväksi, että nimenomaan hoivatyö jää usein naisen harteille. Sairas, uupunut tai muuten pahoinvoiva nainen kantaa Lundbergin tekstissä ja usein myös tosielämässä hoivavastuun, vaikka kuormitus olisi yli-inhimillinen. Leossa asetelma korostuu karulla tavalla: miehet ottavat hoivatyön tehtäväkseen vasta, kun naisia ei kirjaimellisesti enää ole. 

Viimeisillä sivuilla miehiksi kasvaneet pojat nousevat tuntemattomien alusten kyytiin, eikä aiemmin niin teräväkatseinen Leander enää erota virsikirjan sanoja. On siis oletettavaa, että kertojan muitakin huomioita reunustaa hämärä ja aavistus lähenevästä lopun ajasta. Siitä syystä lukijakaan ei voi täysin luottaa kertojan havaintoihin, joiden varaan viimeiset lauseet rakentuvat. Lundberg jättää siis jälleen kerran lukijan päätettäväksi, mille merille kukin hahmo lopulta katoaa, ja kuka vaimoista jatkaa työtään ikuisesti yksin. 

-

-

"[H]än tihrustelee Carl Gustafiin päin ja kysyy: – Tahdotko että minä autan? Koko Lemlandin hienoimmat arkut ovat lähteneet minun käsistäni. 

[--]

– Tekisikö isä sen? Se olisi hirveän kauniisti tehty, ja minä kiitän kovasti. 

– Totta minä sen teen, ukko lupaa suureellisesti. – Komeat arkut tein sisaruksillesi, ja kaikista hienoimman saa sinun poikasi. 

Ukko pitää sanansa. Siitä tulee sievä pieni kirstu, kaunismuotoinen ja tiivis kuin matka-arkku ja höylätty sileäksi kuin tanssikallio. Naisväki vuoraa sen ja pukee pojan. Kaikki on valmista, kun Kristina keskipäivällä herää. Yöllä hän nukkuu taas, ja varhain seuraavana aamuna hän nousee ja menee navettaan. 

Kun emäntä menee navettaan, ovat talon asiat kunnossa."

(Lundberg 2015, 220-221.)

- 

Lundberg, Ulla-Lena (2015) Leo ("Leo", 1989). Käänt. Leena Vallisaari. Gummerus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

12. Kirjan nimi liittyy veteen (Leo on merkittävä kuunari)

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (esim. torpparit, talonpoikaiskapteenit)

Ulla-Lena Lundberg – Jää

 

Ulla-Lena Lundberg – Jää (Teos & Schildts & Söderströms) 

Ilmestymisvuosi: 2012

Sivuja: 575

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

- 

Tartuin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaan viime kesänä. Teoksen maaginen miljöö ja kerronta osoittivat upeasti voimansa, sillä vaikka kahlasin tiiliskivimäisen romaanin sivuja heinäkuisen Helsingin lämmössä, mieleeni ovat jääneet rosoiset jäälautat, ulkoluotojen hyinen viima sekä kylmä, armoton meri. 

Jää kertoo kauas ulkosaaristoon asettuvasta papin perheestä. Elämä Luodoilla on rankkaa ja luonnonvoimien säätelemää. Asiat siellä on tehtävä ajallaan ja mielellään ennen jään tuloa: sato täytyy kylvää ja korjata, uusi silta rakentaa, lapset tehdä ja tutkinto suorittaa. Talvella mikään ei liiku: raskas jääkansi vaimentaa meren äänet ja elämä Luodoilla hiljenee. Pimeyden ja ankaran kylmyyden keskellä nuoren papin on kuitenkin jaksettava valaa luotolaisiin uskoa. Vähällä ei myöskään pääse pastorska, jonka harteilla koko pappila lepää. 

Joissakin kirjoituksissa Lundbergin teosta on moitittu hitaasti eteneväksi ja tapahtumaköyhäksi. Lukijana olen kuitenkin toista mieltä, sillä Luodoilla tapahtuu koko ajan jotakin. Pienessä saaristolaisyhteisössä liike vain on pienimuotoisempaa kuin kaupungissa. Olennaisiksi tapahtumiksi muodostuvatkin arjen asiat, kuten lehmien lypsäminen, saarnan pitäminen tai jatkuva, loputon kahvin keitto sekä kestitseminen. Lundbergin kerronnan hienovaraisuus on teoksen suurin voima: elämän jatkuva virta rakentuu pienistä teoista sekä lähes huomaamattomista valinnoista, joita selviytyäksemme teemme. 

Kerronnan elävä tyyli värikkäine ilmauksineen tekee Jään lukemisesta suoranaista nautintoa. Lundbergilla on taito rakentaa hahmojensa mielenmaisema tunnistettavaksi ja uskottavaksi varsin vähäeleisten ilmaisujen kautta. Lundberg sulattaa hahmojen vuorosanat ja kerronnan sulavasti toisiinsa hylkäämällä välillä lainausmerkit. Vaikka tuntematon kertoja tarkkailee hahmojen toimintaa etäältä ja ulkopuolisesta näkökulmasta, kerronnan inhimilliset sävyt ja voihkaisut luovat kuvaa persoonallisesta kertojaäänestä. Eläytyvä kerronta myös vahvistaa tapahtumien volyymia: kun jotain kauheaa tapahtuu, myös kertojaääni huokaisee. Tällainen monisyinen kerronta auttaa lukijaa elämään hahmojen mukana ja kokemaan tapahtumat omakohtaisemmin. 

Olen myös törmännyt jonkin verran kritiikkiin, joka käsittelee Jään yksiulotteiseksi koettuja henkilöhahmoja. Tässäkin korostan lukijan tarkkanäköisyyttä: monilla hahmoilla on hallitsevia piirteitä, jotka kätkevät alleen varjellumpia ja intiimimpiä puolia. Esimerkiksi papin rouva Mona esitetään tarinassa usein kovassa valossa. Hänestä maalataan kuvaa kylmänä, äkäisenä ja suorituskeskeisenä ihmisenä. Jyrkän ulosannin taakse kätkeytyy kuitenkin huolehtivainen, lämmin ja syvän rakastunut nuori nainen, joka tekee kaikkensa pitääkseen niin pappilan kuin omankin ulkokuorensa kasassa. Nämä Monan herkemmät piirteet tulevat esille vain harvoina pilkahduksina, sillä pastorskalta odotetaan kaikkea muuta kuin sentimentaalisuutta. Lukija onkin teoksessa ulkopuolisen tarkkailijan osassa, eikä hahmojen mielenmaisemaan ole helppo päästä käsiksi. Juuri tämä teki mielestäni teoksen hahmoista kiinnostavia: he tuntuivat todellisilta ihmisiltä, joihin täytyy tutustua ennen kuin heidät voi todella oppia tuntemaan. 

Luodon asukkaat ja karu luonto muodostavat yhdessä harmonisen kokonaisuuden, joka elää ja sykkii kaukana kaupungin valoista omilla ehdoillaan. Otsikko "Jää" ei kuvasta ainoastaan armotonta luonnonvoimaa, vaan ihmisten välistä kylmyyttä. Luotolaiset muodostavat hyvin eksklusiivisen sisäpiirin, jonka osaksi ei pääse aivan helposti. Osa saarelaisista ajatteleekin, että luotolaiseksi voi vain syntyä. Papin perhe muodostaa tähän sääntöön poikkeuksen, sillä nuori Petter-pappi perheineen sujahtaa kuin luonnostaan osaksi pientä saariyhteisöä. Luotolaiseksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita pelkkää hyvää, sillä saarella vallitsee karu kulttuuri, jossa lähteville veneille ei ole tapana vilkuttaa. 

Keskittymällä kuvaamaan eristäytyneen yhteisön toimintaa Lundberg käsittelee pohjoisen kansan dynamiikkaa. Jokaisella saarelaisella on oma roolinsa, kuten omituisella tohtori Gyllenillä, itkuisella pikku-Sannalla ja ahkeralla Adele Bergmanillakin. He kaikki tarvitsevat toisiaan, vaikka elävätkin etäällä. Symboliseksi kohtaukseksi muodostuukin sillan rakentaminen, joka hetkeksi liittää saarelaiset tiiviisti toisiinsa ja myös konkreettisesti muodostaa yhteyden kaikkien saarella elävien välille. Luotojen kuvaus ja  yhteisön toiminnan tarkastelu on rinnastettavissa kokonaisen pienen kansan väestöön. Suomalaislukijoiden on helppo samastua luotolaisiin, sillä myös kotimaan lähimenneisyyteen kuuluu kovia ponnistuksia, jotka aikoinaan hitsasivat eripuraisen kansan yhteen. 

Moni lukija on myös kertonut liikuttuneensa noin teoksen viimeisen kolmanneksen paikkeilla ja jopa itkeneensä kirjan edetessä kohti loppuaan. Ymmärrän hyvin, sillä itsekin koin romaanin loppuvaiheet raskaina ja dramaattisina. Teoksen loppuvaiheilla myös kerronnan balanssi muuttaa muotoaan, sillä päähenkilön voidaan katsoa vaihtuvan kesken tarinan. Asetelmanmuutos pakottaa myös lukijan tutkimaan hahmoja uudesta näkökulmasta. Jään päähenkilöstä puhuttaessa ymmärrän senkin aspektin, ettei keskushenkilöä oikeastaan alun alkajaankaan ole: pääosassa sen sijaan toimivat luonnonvoimat sekä yhteisön elämä. 

Tulkitsen Jään vahvan feministiseksi teokseksi. Erityisesti huomioni kiinnittyi Monan hahmoon ja yhteisön konservatiivisiin olettamuksiin häntä kohtaan. Mona kokkaa, hoitaa lehmät, kasvattaa lapset, korjaa sadon ja auttaa miestään pappilan juoksevissa asioissa. Silti saarelaiset kyseenalaistavat hänen osaamisensa ja selviytymiskykynsä. Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa teoksen juonesta, mutta haluan kiinnittää lukijoiden huomion naisiin kohdistuviin vanhanaikaisiin yleistyksiin. Kun Petter ei ole paikalla, luotolaiset ovat kovasti huolissaan Monan kyvystä toimia ja pärjätä. Monan hahmo on kuitenkin perinteisellä mittapuulla varsin maskuliininen, siinä missä Petter esitetään feminiinisenä pidettyjen piirteiden kautta. Onkin siis suorastaan huvittavaa, miten luotolaiset väheksyvät Monan toimijuutta ja surkuttelevat hänen yksinäistä eloaan vain hahmon sukupuolen tähden. Ajattelumallin järjettömyys korostuu kohtauksissa, joissa asetelma on päinvastainen: kun Petter lähtee yksin matkaan, kukaan ei kyseenalaista hänen kykeneväisyyttään. Loppujen lopuksi pappi on pariskunnasta se osapuoli, joka suljettujen ovien takana tarvitsee eniten tukea työssään. 

Ulla-Leena Lundbergin Jää on vavahduttava lukukokemus, joka päästää lukijan hetkeksi osaksi saaristoseurakunnan korutonta elämää. Teos on myös kuvaus ihmisen osasta luonnonvoimien keskellä. Vaikka siltoja voidaan rakentaa vetten yli, meri ei muuta tapojaan. Jää saapuu joka vuosi.

Lundberg, Ulla-Leena (2012) Jää ("Is" 2012). Teos & Schildts & Söderströms. 

Kuvat: @chains_of_light  

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija