tiistai 2. helmikuuta 2021

Ulla-Leena Lundberg – Jää

 


Ulla-Leena Lundberg – Jää (Teos & Schildts & Söderströms) 


Ilmestymisvuosi: 2012

Sivuja: 575

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."


Tartuin Ulla-Leena Lundbergin Finlandia-voittajaan viime kesänä. Teoksen maaginen miljöö ja kerronta osoittivat upeasti voimansa, sillä vaikka kahlasin tiiliskivimäisen romaanin sivuja heinäkuisen Helsingin lämmössä, mieleeni ovat jääneet rosoiset jäälautat, ulkoluotojen hyinen viima sekä kylmä, armoton meri. 

Jää kertoo kauas ulkosaaristoon asettuvasta papin perheestä. Elämä Luodoilla on rankkaa ja luonnonvoimien säätelemää. Asiat siellä on tehtävä ajallaan ja mielellään ennen jään tuloa: sato täytyy kylvää ja korjata, uusi silta rakentaa, lapset tehdä ja tutkinto suorittaa. Talvella mikään ei liiku: raskas jääkansi vaimentaa meren äänet ja elämä Luodoilla hiljenee. Pimeyden ja ankaran kylmyyden keskellä nuoren papin on kuitenkin jaksettava valaa luotolaisiin uskoa. Vähällä ei myöskään pääse pastorska, jonka harteilla koko pappila lepää. 

Joissakin kirjoituksissa Lundbergin teosta on moitittu hitaasti eteneväksi ja tapahtumaköyhäksi. Lukijana olen kuitenkin toista mieltä, sillä Luodoilla tapahtuu koko ajan jotakin. Pienessä saaristolaisyhteisössä liike vain on pienimuotoisempaa kuin kaupungissa. Olennaisiksi tapahtumiksi muodostuvatkin arjen asiat, kuten lehmien lypsäminen, saarnan pitäminen tai jatkuva, loputon kahvin keitto sekä kestitseminen. Lundbergin kerronnan hienovaraisuus on teoksen suurin voima: elämän jatkuva virta rakentuu pienistä teoista sekä lähes huomaamattomista valinnoista, joita selviytyäksemme teemme. 

Kerronnan elävä tyyli värikkäine ilmauksineen tekee Jään lukemisesta suoranaista nautintoa. Lundbergilla on taito rakentaa hahmojensa mielenmaisema tunnistettavaksi ja uskottavaksi varsin vähäeleisten ilmaisujen kautta. Lundberg sulattaa hahmojen vuorosanat ja kerronnan sulavasti toisiinsa hylkäämällä välillä lainausmerkit. Vaikka tuntematon narratiivi tarkkailee hahmojen toimintaa etäältä ja ulkopuolisesta näkökulmasta, kerronnan inhimilliset sävyt ja voihkaisut luovat kuvaa persoonallisesta kertojaäänestä. Eläytyvä kerronta myös vahvistaa tapahtumien volyymia: kun jotain kauheaa tapahtuu, myös narratiivi huokaisee. Tällainen monisyinen kerronta auttaa lukijaa elämään hahmojen mukana ja kokemaan tapahtumat omakohtaisemmin. 

Olen myös törmännyt jonkin verran kritiikkiin, joka käsittelee Jään yksiulotteiseksi koettuja henkilöhahmoja. Tässäkin korostan lukijan tarkkanäköisyyttä: monilla hahmoilla on hallitsevia piirteitä, jotka kätkevät alleen varjellumpia ja intiimimpiä puolia. Esimerkiksi papin rouva Mona esitetään tarinassa usein kovassa valossa. Hänestä maalataan kuvaa kylmänä, äkäisenä ja suorituskeskeisenä ihmisenä. Jyrkän ulosannin taakse kätkeytyy kuitenkin huolehtivainen, lämmin ja syvän rakastunut nuori nainen, joka tekee kaikkensa pitääkseen niin pappilan kuin omankin ulkokuorensa kasassa. Nämä Monan herkemmät piirteet tulevat esille vain harvoina pilkahduksina, sillä pastorskalta odotetaan kaikkea muuta kuin sentimentaalisuutta. Lukija onkin teoksessa ulkopuolisen tarkkailijan osassa, eikä hahmojen mielenmaisemaan ole helppo päästä käsiksi. Juuri tämä teki mielestäni teoksen hahmoista kiinnostavia: he tuntuivat todellisilta ihmisiltä, joihin täytyy tutustua ennen kuin heidät voi todella oppia tuntemaan. 




Luodon asukkaat ja karu luonto muodostavat yhdessä harmonisen kokonaisuuden, joka elää ja sykkii kaukana kaupungin valoista omilla ehdoillaan. Otsikko "Jää" ei kuvasta ainoastaan armotonta luonnonvoimaa, vaan ihmisten välistä kylmyyttä. Luotolaiset muodostavat hyvin eksklusiivisen sisäpiirin, jonka osaksi ei pääse aivan helposti. Osa saarelaisista ajatteleekin, että luotolaiseksi voi vain syntyä. Papin perhe muodostaa tähän sääntöön poikkeuksen, sillä nuori Petter-pappi perheineen sujahtaa kuin luonnostaan osaksi pientä saariyhteisöä. Luotolaiseksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita pelkkää hyvää, sillä saarella vallitsee karu kulttuuri, jossa lähteville veneille ei ole tapana vilkuttaa. 

Keskittymällä kuvaamaan eristäytyneen yhteisön toimintaa Lundberg käsittelee pohjoisen kansan dynamiikkaa. Jokaisella saarelaisella on oma roolinsa, kuten omituisella tohtori Gyllenillä, itkuisella pikku-Sannalla ja ahkeralla Adele Bergmanillakin. He kaikki tarvitsevat toisiaan, vaikka elävätkin etäällä. Symboliseksi kohtaukseksi muodostuukin sillan rakentaminen, joka hetkeksi liittää saarelaiset tiiviisti toisiinsa ja myös konkreettisesti muodostaa yhteyden kaikkien saarella elävien välille. Luotojen kuvaus ja  yhteisön toiminnan tarkastelu on rinnastettavissa kokonaisen pienen kansan väestöön. Suomalaislukijoiden on helppo samastua luotolaisiin, sillä myös kotimaan lähimenneisyyteen kuuluu kovia ponnistuksia, jotka aikoinaan hitsasivat eripuraisen kansan yhteen. 

Moni lukija on myös kertonut liikuttuneensa noin teoksen viimeisen kolmanneksen paikkeilla ja jopa itkeneensä kirjan edetessä kohti loppuaan. Ymmärrän hyvin, sillä itsekin koin romaanin loppuvaiheet raskaina ja dramaattisina. Teoksen loppuvaiheilla myös kerronnan balanssi muuttaa muotoaan, sillä päähenkilön voidaan katsoa vaihtuvan kesken tarinan. Asetelmanmuutos pakottaa myös lukijan tutkimaan hahmoja uudesta näkökulmasta. Jään päähenkilöstä puhuttaessa ymmärrän senkin aspektin, ettei keskushenkilöä oikeastaan alun alkajaankaan ole: pääosassa sen sijaan toimivat luonnonvoimat sekä yhteisön elämä. 

Tulkitsen Jään vahvan feministiseksi teokseksi. Erityisesti huomioni kiinnittyi Monan hahmoon ja yhteisön konservatiivisiin olettamuksiin häntä kohtaan. Mona kokkaa, hoitaa lehmät, kasvattaa lapset, korjaa sadon ja auttaa miestään pappilan juoksevissa asioissa. Silti saarelaiset kyseenalaistavat hänen osaamisensa ja selviytymiskykynsä. Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa teoksen juonesta, mutta haluan kiinnittää lukijoiden huomion naisiin kohdistuviin vanhanaikaisiin yleistyksiin. Kun Petter ei ole paikalla, luotolaiset ovat kovasti huolissaan Monan kyvystä toimia ja pärjätä. Monan hahmo on kuitenkin perinteisellä mittapuulla varsin maskuliininen, siinä missä Petter esitetään feminiinisenä pidettyjen piirteiden kautta. Onkin siis suorastaan huvittavaa, miten luotolaiset väheksyvät Monan toimijuutta ja surkuttelevat hänen yksinäistä eloaan vain hahmon sukupuolen tähden. Ajattelumallin järjettömyys korostuu kohtauksissa, joissa asetelma on päinvastainen: kun Petter lähtee yksin matkaan, kukaan ei kyseenalaista hänen kykeneväisyyttään. Loppujen lopuksi pappi on pariskunnasta se osapuoli, joka suljettujen ovien takana tarvitsee eniten tukea työssään. 

Ulla-Leena Lundbergin Jää on vavahduttava lukukokemus, joka päästää lukijan hetkeksi osaksi saaristoseurakunnan korutonta elämää. Teos on myös kuvaus ihmisen osasta luonnonvoimien keskellä. Vaikka siltoja voidaan rakentaa vetten yli, meri ei muuta tapojaan. Jää saapuu joka vuosi.




Lundberg, Ulla-Leena (2012) Jää ("Is" 2012). Teos & Schildts & Söderströms. 

Kuvat: @chains_of_light  


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...