Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu

 

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu  

Viesti

Menneen vuoden vihoviimeisenä päivänä vastaanotin viestin: 

"Jos kirja on huono, se on ainoastaan minun vika, siis kirjailijan. Ei kustantajan. [- -] Kukaan talon ulkopuolinen ei voi tietää tämän kirjan tai minkään muunkaan kirjan kustannusprosessista yhtään mitään, joten sitä ei voi mielestäni arvostella. Lopputuloksen arvostelut – siis sekä hyvät että huonot – teoksen tekijälle eli minulle. Ei tiimille. En jaksa enää lukea näitä kustantajan lyömisiä [kirjasarjaan] liittyen." 

Lainaus on ote pidemmästä tekstistä, jonka minulle lähetti eräs palkittu kotimainen kirjailija. Viesti on vastaus Instagramissa jakamaani julkaisuun, jossa kritisoin varsin menestyneen romaanin kustannusprosessia ja siihen mahdollisesti liittyviä motiiveja. 

Tätä tekstiä kirjoittaessa kyseinen romaani makaa työpöydälläni. Kirjoituspaikaltani näen yhtä selvästi kanteen painetun kustantamon kuin kirjailijankin nimen. Ensimmäisillä sivuilla kirjailijan ja kustantamon nimet esitetään allekkain, minkä lisäksi kirjailijan mainitaan saaneen tukea kustantamon kirjallisuussäätiöltä. Teoksen takakannessa ei ole kirjailijan nimeä lainkaan, sillä esittelytekstin alle on sijoitettu yksinomaan kustantamon logo. 

Viestin luettuani keitin kahvit ja istahdin alas miettimään kirjailijan toivetta. Kahvin tippumista odotellessa katseeni hakeutui jatkuvasti kirjahyllyyn, jossa kiistellyn romaanin selkämystä koristi kustantamon tunnistettava, sukupolvelta toiselle periytynyt logo. 

Valta 

Kirjailijan ja bloggaajan välinen keskustelu sijoittuu suuressa kuvassa osaksi laajaa kirjallisuuskeskustelua, jota menneeseen vuoteen toden teolla mahtui. Suomen Kuvalehti esimerkiksi uutisoi toukokuussa Suomen romahtaneesta tuloksesta kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, jossa nuorten lukutaitoa vuosittain mitataan. Myös Helsingin Sanomat esitti useita kirja-alan ahdinkoon liittyviä kannanottoja, joissa syyllistetään lukuinnottomia vanhempia ja "vastuuttomia" kustannustaloja. Jo aiemmin Opetushallitus ehti varoittavaan sävyyn kommentoimaan hyvin ja heikosti lukevien lasten välistä alati kasvavaa kuilua. 

Mediassakin vilahdelleella kirja-alan ahdinko -kuvauksella tarkoitetaan yleisesti lukutaidon ja -innostuksen heikkenemistä sekä kustantamoiden alati muuttuvaa roolia. Nämä kaksi ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, sillä kustantamoiden julkaisulla on merkittävä vaikutus suomalaisten lukukiinnostukseen ja siten myös lukutaitoon. 

Kustantamot ovat kulttuurillisia instituutioita, joilla on valtaa. Niin suurten kuin pientenkin kustantamoiden julkaisut tavoittavat lukijan muun muassa kirjakaupoissa, oppilaitoksissa, katalogeissa, kulttuuritapahtumissa ja kirjastoissa. Ajankohtaiset julkaisut herättävät herkästi yhteiskunnallista keskustelua, joka silloin tällöin johtaa laajoihin kansanliikkeisiin. Esimerkiksi ranskalaisen Vanessa Springoran vuonna 2021 ilmestynyt Suostumus-omaelämäkerta herätti niin kiivasta julkista keskustelua seksuaalirikoksiin liittyen, että valtion lakeja ryhdyttiin kirjan nostattaman kansanliikkeen vaatimuksista uudelleentarkastelemaan. Samanlaista vallankäyttöä edustaa argentiinalaisen Mariana Enriquezin (2021) novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät, joka toi 2010-luvun naisten polttomurhailmiön (nk. "Wanda Taddei" -efekti) länsimaalaisten kansojen tietouteen. 

Pelkkä valmis teksi ei kuitenkaan ole julkaisuprosessin ainoa vallan väline. Vaikka suomalaisten lukutaito vaikuttaa heikkenevän vuosi vuodelta, ei palo kirjoittamiseen näytä kadonneen. Esimerkiksi Lava Kustannus kertoo vastaanottavansa kuukausittain usein yli 200 käsikirjoitusta. Suurempien kustantamoiden voi siis olettaa läpikäyvän vähintään saman verran teosehdotuksia. Julkaistavaksi päätyy vain murto-osa, joten painotuotteeksi päätyvän käsikirjoituksen seulominen ehdokasmerestä on valikoivaa vallankäyttöä. Oli julkaistava teksi siis yhteiskuntakriittinen tai ei, sen päätyminen markkinoille on aina vallankäytön fyysinen ilmentymä. 

Vastuu

Työpöydälläni makaavan romaanin kustantanut taho kuvailee toimintaansa seuraavasti: "[kustantamo] työskentelee pitääkseen kirjat ja kirjallisuuden merkityksellisenä osana suomalaisten elämää sekä vaaliakseen kirjallista perintöään." 

Kulttuuriperinnön tuottaminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on arvokas tavoite. Kyseessä olevan kustantamon (kuten monien muidenkin vastaavien tahojen) pyrkimys on siis jättää jalanjälkensä kulttuurin kentälle ja tukea kirjallisuuden yleissivistävää asemaa. Myös Suomen Kustannusyhdistys nimeää yhdeksi strategisista painopisteistään jäseniensä vastuullisen toiminnan tukemisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta välttämättömässä tehtävässään. 

Suomalaisten lukutaidon ja -halukkuuden ylläpitämiseksi on ehdottoman tärkeää, että kustannusalalla toimivat tahot käyttävät valtaansa vastuullisesti. 

Jo kymmeniä vuosia kulttuurin kentällä vaikuttaneelta kustantamolta on oikeutettua odottaa laadukkaita, huolellisesti oikoluettuja julkaisuja. Kirjailijaksi voi pyrkiä kuka tahansa tarinankertoja, mutta kustannustoimittajan työ edellyttää usein alan tuntemusta sekä soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Vaikka Suomessa ei ole erillistä kustannustoimittajan ammattitutkintoa, katsovat useat kustantamot soveltuvan koulutuksen merkittäväksi eduksi tai välttämättömyydeksi kustannustalossa työskentelemiselle. 

Kustannustoimittaja on toisin sanoen kenttänsä tunteva ammattilainen, joka mitä todennäköisimmin on kouluttautunut tehtäväänsä. Lukija voi hyvällä syyllä olettaa ammattitaidon näkyvän myös lopputuotteessa. 

Vaikka käsikirjoitus on kirjailijan hengentuote, on kustannusprosessin läpikäynyt teos aina yhtä lailla kustantamon taidonnäyte. Valmis teksti on myös konkreettinen valintaprosessin tulos, sillä jokaista julkaistua teosta kohden kustantamo hylkää usein satojakin käsikirjoituksia. On tästä syystä täysin perusteltua tarkastella valmista painotuotetta niin kirjailijan kuin kustantamonkin käyntikorttina. 

Kotimaiset kustantamot käyttävät valtaansa harkitusti. Suomalainen kustannus- ja käännöstyö on laadultaan lähes poikkeuksetta erinomaista, ja siksi myös uusiin julkaisuihin kohdistuu suuria odotuksia. Usein lukijan odotukset joko täyttyvät tai ylittyvät. Silloin tällöin koittaa kuitenkin hetkiä, jolloin kirjaa lukiessani huomaan pohtivani kustannustoimittajan roolia ja sen mahdollista vaikutusta käsissä olevaan tekstiin. Kuten viestin lähettänyt kirjailija totesi, lukija ei voi koskaan tietää kustannusprosessin todellisia vaiheita. Prosessia ulkopuolelta tarkastellessani voin kuitenkin verrata lopputuotetta kustantamon tavoitteisiin ja todeta ristiriidan näiden kahden välillä.

Myös sananvapaus sijoittuu osaksi yleistä kirjallisuus- ja lukutaitokeskustelua. Jotta laadukkaita kirjoja voidaan tuottaa, täytyy olla kirjoittavia ihmisiä. Mielipidekirjoitusten, artikkelien, kritiikkien ja some-julkaisujen rajoittaminen ei palvele kirjallisuusperinteen periytyvyyttä. Vähättelemällä lukijan sananvaltaa ja oikeutta itsenäisiin tulkintoihin tullaan samalla rajoittaneeksi kirjan vastaanottokokemusta. Jos tekstin tulkinnalle asetetaan sääntöjä, sivuutetaan yksilöllinen lukukokemus. Lukijan tulkinnan kieltäminen voi pahimmillaan vaikuttaa kansalliseen tai vähintäänkin yksilökohtaiseen lukuinnostuksen heikkenemiseen. 

Viestin lähettänyt kirjailija, kuten hänen tekstejään julkaiseva kustantamo, voi rauhallisin mielin unohtaa hyvä-huono-jaottelun. Yksikään suomalaisen kustannusprosessin läpikäynyt romaani ei ole huono. Joka ikinen kustannussopimuksen alaisena syntynyt kirja on ammattitaidolla koostettu kokonaisuus. Kirjallisuuskritiikin tavoite ei ole eikä sen tule koskaan olla teoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi. Myös kirjallisuuskritiikin tavoite on valvoa kulttuuriperintöä sekä sen kentällä valtaa käyttäviä tahoja. 

-

-

Tämän tekstin kuvituksessa on käytetty teoksia, joiden lopullinen muoto antaa viitteitä erityisen ammattitaitoisesta kustannustyöstä: 

Catherine Pozzi – Agnés (Impromptu Kustannus 2023) 

Ulla-Lena Lundberg – Leo (Gummerus 2015) 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia 2018) 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (Aula & Co. 2021) 

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY 2021) 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika

 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (2021)

*Kirja saatu arostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen Temporada de huracanes 2017, suomennos 2021

Sivuja: 210

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"He saapuivat kanavalle joen törmää laskevaa jokea pitkin, ritsat viritettyinä ja silmät viiruina keskipäivän kirkkaudessa."

- 

Meksikolaisen Fernanda Melchorin toinen romaani Hurrikaanien aika (Aula & Co 2021) vie lukijan syvälle Latinalaisen Amerikan La Matosan kyläyhteisöön, jossa paikallinen noita on tapettu. Kirja ei kuitenkaan edusta tyylilajiltaan murhamysteeriä, sillä noidan kuolema toimii vain väkivaltaisena linkkinä Melchorin kuvaamien ihmissuhteiden välillä. 

Murhattu noita ei ole meksikolaisen maaseudun ensimmäinen loitsija. Tarina alkaa kuolleen noidan äidistä, joka myös harjoitti noituutta La Matosan pikkukylässä. Vanhan-Noidan luokse hakeutuvat niin nuoret kuin varttuneemmatkin kylän naiset, jotka hakevat helpotusta ei-toivottuihin raskauksiin sekä muihin häpeällisinä pidettyihin vaivoihin. Murhattu Pikku-Noita, transvestiittina pidetty okkultisti, sitä vastoin vetää puoleensa kylän miehiä, jotka saapuvat sankoin joukoin mökille nauttimaan noidan irstaista juhlista ja seksuaalisista nautinnoista. Kun Pikku-Noidan ruumis löytyy kanavasta, lähes kaikki kyläläiset tuntuvat tietävän rikoksesta jotakin. 

Melchor on kertonut inspiroituneensa meksikolaisten taikauskosta, joka edelleen näkyy asukkaiden arjessa. Hurrikaanien aika onkin tarkkanäköinen kuvaus sivistyksen ja kehityksen laitamille jääneestä kyläyhteisöstä, jossa vielä modernina aikana turvaudutaan vanhakantaisiin uskomuksiin ja eletään konservatiivisten sekä seksististen arvojen johdattamana.

Hurrikaanien aika on saanut innoituksensa tosielämän väkivaltaisista tapahtumista. Toimittajana työskentelevät Melchor kiinnostui paikallisesta noitana pidetyn naisen murhasta, mutta päätyi artikkelin sijasta luomaan fiktiivisen romaanin. Kuvitteellisen tarinan kirjoittaminen on meksikolaiselle toimittajalle turvallisempaa kuin tutkiva journalismi, sillä erityisesti Melchorin kuvaamalla Veracruzin alueella tapetaan paljon reporttereita. Hurrikaanien aika alkaakin vihjailevasti kirjailija Jorge Ibargüengoitian sitaatilla: “Jotkut tässä kerrottavista tapahtumista/ ovat todellisia. Kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia (Melchor 2021, 7).”

Melchor kirjoittaa tasaisella ja kiivaalla tahdilla. Teksti sisältää vain harvoja välimerkkejä, minkä vuoksi kerronnan rytmi on paikoin jopa hengästyttävä. Romaanissa ei myöskään ole käytetty lainkaan kappalejakoja tai sisennyksiä. Useat kirjan virkkeet jatkuvat peräti aukeaman verran. Näistä kerronnallisista ratkaisuista johtuen romaani muistuttaa rönsyilevää monologia. Mielleyhtymä lienee tarkoitettu, sillä iso osa kerronnasta rakentuu La Matosan onnettomien asukkaiden kiihkeästä yksinpuhelusta tai ajatustenjuoksusta. Laidasta laitaan ladotut sivut eivät tarjoa lukijalle pohtimisaikaa tai luonnollisia taukopaikkoja, joten lukija asettuu eräänlaiseen sivustaseuraajan rooliin ja kiinnittyy näin osaksi vauhdilla eteneviä tapahtumia.

Melchor on kertonut halunneensa kirjoittaa romaanin eteläisen Meksikon asukkaiden näkökulmasta ja heidän omalla kielellään. Hurrikaanien aika onkin alunperin kirjoitettu Veracruzin murteella, joka on kirjailijan mukaan varsin rivoa. Paikallisella puhetavalla kirjoitettu teksti erottuu edukseen meksikolaisten kirjakauppojen valikoimasta, sillä suurin osa Meksikossa myytävästä kirjallisuudesta on käännöskirjallisuutta tai alkukieleltään espanjaa. Alkuperäisestä kirjoitusasusta on jäänteitä myös Emmi Ketosen suomennoksessa, sillä tarinan musiikkia kuvaavat osiot on jätetty kääntämättä:

“ [- -] ja koska yhdet tyypit olivat seuranneet häntä maasturilla, kun hän oli kävellyt kohti Villan keskustaa, ja hänen oli pitänyt piiloutua ruoikkoon, kun auton lavalle kavunneet tyypit olivat kutsuneet häntä maiskutellen huuliaan kuin hän olisi koira, ja mies joka ajoi, vaalea tyyppi, jolla oli päässään tummat lasit ja stetsoni, oli laskenut autossa soineen musiikin äänenvoimakkuutta, me haré pasar por un hombre normal, ja käskenyt Norman hypätä kyytiin, que queda estar sin ti, que no se sienta mal, mutta tyttö oli pelästynyt kovin ja kadonnut juosten palstojen väliin ja värjötellyt siellä pensaiden keskellä [- -] (Melchor 2021, 108-109).” 

Kirjailija on kuvannut käyttämänsä murteen olevan “spicy way of talking”, eli rajuilla termeillä höystettyä ilmaisua. Kirjan kerronta onkin peittelemättömän groteskia. Väkevät ilmaukset tarjoavat luontevat kehykset tarinan brutaaleille aiheille: Hurrikaanien aika käsittelee noitavainoina esiintyvän naisvihan lisäksi kulttuurillista sovinismia, perheväkivaltaa, zoo- ja pedofiliaa sekä homofobiaa.
 

Romaani on ennenkaikkea kuvaus naisvihasta, jonka vuoksi useat naiset nykypäivänäkin kokevat väkivaltaa tai joutuvat jopa henkirikosten uhreiksi. Paikalliseen kulttuuriin iskostunut sovinismi näkyy naisiin kohdistuvissa konservatiivisissa odotuksissa, normalisoituneessa seksuaalisessa ja fyysisessä väkivallassa, raskaudenkeskeytysmahdollisuuksien niukkuudessa, asukkaiden naisvihamielisessä puhetavassa sekä naisten ja miesten taloudellisessa eriarvoisuudessa. 

Vaikka romaanin polttopisteessä on naisiin kohdistuva väkivalta, tulee aiheet sijoittaa nykypäivän kontekstiin ja tietouteen sukupuolen sekä seksuaalisuuden moninaisuudesta. Tarinaan mahtuukin heteronormatiivisesta oletuksesta poikkeavia vähemmistöryhmiin kuuluvia hahmoja, jotka kokevat henkistä ja fyysistä väkivaltaa sukupuolensa tai seksuaalisuutensa vuoksi. Vaikka naisiin kohdistuvan väkivallan juurista tiedetään paljon, tulee myös muistaa sukupuolittuneen väkivallan ja vuosituhansia jatkuneen patriarkaatin muut uhrit. Hurrikaanien aika onkin tarkka kuvaus ihmisten välisestä eriarvoisuudesta ja sukupuolen vaikutuksesta väkivallan uhkaan. 

Fernanda Melchorin romaani Hurrikaanien aika muistuttaa länsimaista lukijaa Latinalaisen Amerikan syrjäseuduilla rehottavasta väkivallan perinteestä. Kirjailijan kuvaamassa yhteisössä naiset ja alistetut vähemmistöt kärsivät yksin, sillä edes korruptoituneeseen virkavaltaan ei voi luottaa. Luotettavaa apua tarjoaa vain Vanha-Noita, joka tietää miten ei-toivotusta sikiöstä pääsee eroon ja milloin sekin on jo liian myöhäistä. Hurrikaanien aika on hurja kuvaus modernista ajasta, jossa ikiaikaiset patriarkaaliset perinteet raivaavat väkivaltaisesti tieltään kaiken, mikä miehistä valtaa uhkaa.

- 

"Hän pelkäsi, että hänet heitettäisiin ulos, koska äiti oli aina toitottanut, mitä tapahtuisi hölmöille tytöille, joille kävi sunnuntai seitsemät: heidät lähetettäisiin kadulle ja heidän pitäisi yksin oman onnensa nojassa hankkiutua siitä eroon miten parhaiten kykenivät, vain siksi että olivat antaneet miesten käyttää itseään hyväksi, siksi että he eivät olleet antaneet kunnioitusta, koska kaikkihan sen tiesivät, että miehet menevät juuri niin pitkälle kuin naiset sallivat."

(Melchor 2021, 116.)


-

Melchor, Fernanda (2021) Hurrikaanien aika (“Temporada de huracanes”, 2017). Suomentanut Emmi Ketonen. Aula & Co: Tallinna.

Kuvat: @chains_of_light 

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä (Teoksessa on useita LGBTQI+ -hahmoja)

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (noita)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (esim. kylän noitana tai prostituoituna toimiminen)

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (ja lauletaan myös)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista (teoksen voi nähdä ottavan kantaa eläinten viihdekäyttöön)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Abigail Dean – Tyttö A

Abigail Dean – Tyttö A (Aula & Co) 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 386

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Sinä et tunne minua, mutta olet luultavasti nähnyt kuvani."

-

“Nimeni on Alexandra Gracie ja minä olen viisitoistavuotias. Soittakaa poliisille”, lausuu Lex ääneti joka ilta. Hän harjoittelee lausetta ulkoa, jotta saisi sen suustaan, kun vihdoin pääsee pakoon.

Brittiläisen Abigail Deanin esikoisromaani on saanut innoituksensa tosielämän kylmäverisistä rikollisista, kuten yhdysvaltalaisesta Turpinin pariskunnasta sekä sarjamurhaajina toimineista englantilaisista Fred ja Rosemary Westistä. Tyttö A (Aula & Co 2021) kertoo Alexandra “Lex” Gracien pitkästä matkasta vapauteen kiihkouskovaisten vanhempien vallan alta. Lexin perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi viisi muuta lasta, joista kaksi ei selviä kauheista koettelemuksista. Tämä paljastetaan lukijalle jo romaanin alkupuolella, jolloin aikuinen juristina työskentelevä Lex keskustelee jo kuollutta äitiään hoitaneen vankilapapin kanssa. Tarinan aikatasot vaihtelevatkin tasatahtiin varttuneen Lexin ja lapsuuttaan elävän päähenkilön kokemusten välillä, jolloin kertomuksen polttopisteeksi muodostuu traumasta selviytyminen. Lukijan ei näin ollen tarvitse jännittää lasten kohtalon puolesta, sillä lopputulos tulee esille jo ensimmäisillä sivuilla. 

Lex pakenee väkivaltaisten vanhempiensa kotoa heti ensimmäisten takaumien aikana. Sankarillinen teko johdattaa niin virkavallan kuin ensiapuyksiköt Gracien perheen ovelle ja lapset pääsevät turvaan. Seuraavien satojen sivujen aikana seurataankin tapahtumista selvinneiden lasten kipuilua traumatisoituneina aikuisina. Kertomuksen rinnalla kulkevat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat takaumat, jotka valottavat kauhistuttavien tapahtumien hidasta kärjistymistä. 

Deanin romaani valottaa niin väkivaltaisten hirmutekojen taustoja kuin katastrofin jälkeisiä toimiakin. Teos on eräänlainen tutkielma ihmismielen ahneudesta, itsekkyydestä ja määrätietoisuudesta. Nämä piirteet määrittävät vahvasti esimerkiksi Lexin hurjaa isää, joka kahlitsee lapsensa sänkyyn ja antaa ruokaa vain juuri sen verran, että lapset pysyvät jotenkuten hengissä. Samat ominaisuudet puskevat kuitenkin pintaan myös lapsissa, jotka selviävät ulos “Kauhujen talosta”; Lexin isoveli Ethan on kääntänyt median huomion itseensä ja manipuloi lehdistöä tarkasti, aina oma etu mielessään. Myös nuorempi veli Gabriel yrittää hyötyä kurjasta taustastaan ja kaupittelee taloudellisen ahdingon keskellä vanhoja tavaroitaan:  

AINUTLAATUISIA esineitä AIDOSTA Kauhujen talosta! 

Tilaa omat muistoesineesi Gracien perheen Kauhujen talosta. Valittavana:  
Gabriel Gracien omistama huopa (esiintyy oheisessa Isaac Brachmannin valokuvassa, joka oli ehdolla useissa merkittävissä kilpailuissa) 
Gabriel Gracien päiväkirja (merkintöjä ikävuosilta 7-8) – noin 20 sivua 
Kirje Delilah Gracielta Gabriel Gracielle VANKEUDEN AIKANA, 2 sivua  
Uusia, ennen näkemättömiä perhekuvia 5 kpl  
Charles ja Deborah Gracien omistama perheraamattu 

Aitoustodistukset toimitetaan vaadittaessa. Koko sarjan ostajalle alennusta. 
(Dean 2021, 200)

Ahneus ja itsekkyys nostavat päätään myös lasten uusissa adoptiovanhemmissa. Gabrielin adoptioperhe pitää lapsen luonaan vain siihen asti, kunnes poika ehtii kasvaa aikuiseksi. Kun median huomio alkaa laantua, eikä Gabrielin läsnäolo enää hyödytä perhettä taloudellisesti, aikuinen Gabriel patistetaan pois perheen kodista. Esittämällä samat ahneuden ja määrätietoisuuden piirteet erilaisissa hahmoissa romaani pakottaakin lukijan tarkastelemaan väkivaltaisuuden, rikollisuuden ja mielipuolisten tekojen alkulähteitä. Aivan kuten uudet adoptiperheet, myös Gracien perhe oli alkujaan aivan tavallinen perhe, jonka isä järjestää IT-kursseja ja äiti leipoo sitruunakakkua. Sitten “[T]ilanne vain riistäytyi käsistä, siinä kaikki (Dean 2021, 328)”. 

Deanin luomat psykologiset kuvaukset ovat syvimmillään hahmojen ollessa lapsia. Aikuiset hahmot sen sijaan on esitetty kuluneen kiiltokuvamaisesti ja yllätyksettömästi. Vaikka tarinan lähtökohdat ovat omaleimaiset ja kiinnostavat, aikuisten hahmojen indentiteettejä hallitsevat lähinnä latteat ammatteihin liittyvät yleistykset. Päähenkilön yksiulotteiseen juristihahmoon on tosin yritetty tuoda kompleksisuutta suuren juonenkäänteeksi tarkoitetun paljastuksen avulla, mutta tapahtuma jää valitettavan ennalta-arvattavaksi kirjailijan käyttämien kuluneiden kaunokirjallisuuden konventioiden vuoksi. 

Teoksen nimi “Tyttö A” viittaa päähenkilöön, jota yksityisyyden suojaamiseksi puhutellaan mediassa ja viranomaispapereissa nimellä “Tyttö A”. Romaanin edetessä myös muut sisarukset, eli “Poika A”, “Poika B”, “Poika C”, “Poika D”, “Tyttö B” ja “Tyttö C” esitellään lukijalle. Luvut on otsikoitu kulloinkin valokeilassa olevan hahmon mukaan, joten esimerkiksi “Lex (Tyttö A)” -luku keskittyy päähenkilöön. Huolimattoman käännöstyön jäljiltä teoksen alkuperäiskieli paistaa kuitenkin paikoin läpi, kuten luvun 6. kohdalla, joka on muista kappaleista poiketen otsikoitu englanniksi “Evie (Girl C)”. Romaanin oikoluvussa on muitakin lapsuksia, sillä joissakin lauseissa on suoranaisia kirjoitusvirheitä. Käännöstyön suoraviivaisuus näkyy myös esimerkiksi kohdassa, jossa korostetaan Gabrielin hidasta lukemaan oppimista:

“[S]uurin osa Gabrielin luokkatovereista oli edennyt sanapurkkiin numero 6, jossa oli DELFIINI ja PINGVIINI. Gabriel oli jämähtänyt sanoihin KISSA ja KOIRA, jotka kuuluivat purkin numero 2 tylsiin kotieläimiin.”

(Dean 2021, 190.) 

Alkuperäiskielellä sanat “kissa” ja “koira” krjoitetaan yksitavuisessa “cat” ja “dog” -muodossa. Englanniksi miellettynä lause selittää näin ollen ymmärrettävämmin, miksi Gabrielin opiskelemat sanat ovat huomattavasti ikätovereiden pänttäämiä termejä yksinkertaisempia. Suomen kielen sanat “kissa” ja “koira” sen sijaan sisältävät kaksi tavua ja esimerkiksi haastavan kaksoiskonsonantin, jonka oppiminen ei kuulu lukemaan aloittelevan ensimmäisiin harjoitteisiin. Suomennos ei näin ollen palvele alkuperäisteoksen sanomaa, vaan esittää termit yksioikoisina käännöksinä.

Abigail Deanin Tyttö A on paikoin hyvinkin tarkkanäköinen kuvaus ihmisluonnon hitaasti muovautuvista taipumuksista, jotka voivat synkkyydessään jäljitellä eläimellisiä viettejä. Romaani on kuitenkin ennen kaikkea kertomus selviytymisestä, rohkeudesta ja määrätietoisuudesta. Teoksen ydin onkin ihmisen kyvyssä tutkia itseään ja kääntää voimakkaat vaistot palvelemaan yhteistä hyvää. Määrätietoisuus ohjaa Lexin isän pieksemään lapsiaan, jotta nämä pääsisivät maanpäällisessä elossaan lähemmäs jumalaa. Sama määrätietoisuus kuitenkin ohjaa Lexin tarttumaan lyöntikeppiin ja rikkomaan itselleen ikkunaan pienen aukon, josta paeta vapauteen.

Kuvat: @chains_of_light

Dean, Abigail (2021) Tyttö A (“Girl A”, 2021.) Suom. Kristiina Drews. Aula & Co. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (ja se myydään myöhemmin)

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksen pohjalta on tulossa samanniminen TV-sarja)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (päähenkilö on juristi & tällä on iso vaikutus tarinaan)

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (esimerkiksi häävalsseja)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

46. Kirjassa syödään herkkuja (sitruunakakkua)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

-

Note: olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.