Kayo Mpoyi – Virtaavan veden sukua (2020)

Kayo Mpoyi – Virtaavan veden sukua 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 252

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hain lakanoita ja pyyhkeitä, koska halusin tehdä pesän."

-



Ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisteos Virtaavan veden sukua (2020) on unenomainen kertomus tansanialaisen suvun vaiheista ja erityisesti suvun naisten rooleista. Kirjailija on käyttänyt romaanin inspiraationa oman tansanialaisen sukunsa tarinoita ja muistoja. Teos ei kuitenkaan ole autofiktiivinen, sillä kertomuksen hahmot ja tapahtumat ovat täysin kuviteltuja, eivätkä suoraan linkity kirjailijan omaan elämään. Kaiken keskiössä on suullinen tarinankerrontaperinne, jonka avulla perheenjäsenet rakentavat siltoja sukupolvien välille. Punaisena lankana toistuu perheen tytöille annettava nimi Mai, jonka yllä häilyy viidakkoon hylätyn kädettömän isomummu-Main kauhistuttava kirous.

Kun Upanga 81 -talokompleksiin muuttaa uusi naapuri, Monsieur Éléphant, alkaa viisivuotiaan Adin elämässä uusi ajanjakso. Omituisesti käyttäytyvä naapuri jahtaa Adia ja hänen 12-vuotiasta isosiskoaan, Dinaa, yrittäen houkutella heitä kattoterassille tai Monsieur Éléphantin makuuhuoneeseen. Pian Adi alkaa ihmetellä, mitä on “se valkoinen, jota valuu vatsaan ja tahmaa alapään" (Mpoyi 2020, 75). Adi nipistää reitensä tiukasti kiinni, jotta kukaan, varsinkaan perheen äkkipikainen ja voimakasluontoinen isä, ei saisi tietää tapahtuneesta. Jo lapsena Adi on nimittäin kuullut varoittavia tarinoita suvun naisista, jotka ovat toiminnallaan häpäisseet perheen ja saastuttaneet sukunsa. Kukaan ei nuhtele miehiä, sillä vika on aina vain naisissa. Virtaavan veden sukua osoittaakin uskottavasti ja samastuttavasti, miten vanhempien väkivaltaiset arvot sekä normit siirtyvät perimätietona lapsille. 

Lukija kulkee Adin mukana ja seuraa hänen kasvuaan vuosien ajan. Tarinan edetessä isosisko Dina ehtii karata kotoa ja pikkusisko Mai käy läpi sairastelun kierrettä, joka on tyypillistä suvun Mai-nimisille. Kertomus on kuin läpileikkaus suuren perheen vaiheista, jossa vanhimmat sisarukset elävät etäisinä hahmoina jossakin kaukana, ehkä aivan eri maassa. Yhtä etäisinä perheen toimintaan vaikuttavat edesmenneet sukulaiset, sillä heidän tekonsa ovat jättäneet jäljet koko suvun tuleviin vaiheisiin. Kaikkea yhdistää kuitenkin vesi, jolla on voima viedä mennessään ja tuoda tullessaan.

Teoksen käännöstyössä on käytetty värikästä kieltä. Adin elämä lapsen silmin näyttäytyy hyvin erilaisena, kuin perheen moniääniset sukutarinat. Teoksen kielestä paistavatkin läpi niin perheen äidin, isomummu-Main, isosisko Dinan ja monen muunkin hahmon omat äänet. Kerronnassa Adin narratiivi sekoittuu suvun tarinoihin ja suulliseen perimään, joten lopputulos on sekoitus lapsen havainnointia ja opittua tarinankerrontaa.

Romaanin kirjoitusasussa leikitellään useilla eri kielillä. Koska hahmot tansanialaisina sekä zairelaisina puhuvat useita paikallisia kieliä, sanoilla on oma merkityksensä tietyllä kielellä lausuttuna. Suomenkieliseen, käännettyyn sanastoon sekoittuu esimerkiksi lingalaa, englantia ja ranskaa. Useissa lauluissa ja sanonnoissa käännöksen rinnalle on jätetty alkuperäinen ilmaus, jotta lausahduksen ydin säilyisi muuttumattomana. Tällainen esimerkki löytyy sivulta 251, kun Adi laulaa siskonsa kanssa:

“Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä

Zamba mokili ya nyama Zamba, Metsä eläinten valtakunta

Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä” 

Virtaavan veden sukua on kertomus lapsen kasvamisesta yhteiskunnallisen kriisin keskellä. Kodin ulkopuolella, kaukaisissa kaupungeissa kärsitään levottomuuksista, sillä sisällissota runtelee maata. Yhteiskunnalliset murrokset eivät kuitenkaan kosketa Adin elämää, sillä lapsen silmin maailma on yhtä leikkiä ja kertomattomia tarinoita. Sisällissotaa kiinnostavampia ovat sisarukset, jotka kulkevat Adin kanssa kuka milloinkin samaa matkaa. Kirja kuvaakin uskottavasti Adin ja hänen sisarustensa välille syntyviä siteitä, jotka venyvät ja muuttavat muotoaan vuosien kuluessa.

Yhdeksi teoksen kantavaksi teemaksi muodostuu sukupolvelta toiselle periytyvä väkivalta. Sitä esiintyy kirjassa yksilön ja yhteiskunnan tasolla, sillä molemmat ovat lähes jatkuvasti läsnä. Niin Adin omassa elämässä kuin suvun tarinoissakin nainen joutuu usein kärsimään seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muusta voimankäytöstä. Raskaaksi tuleminen avioliiton ulkopuolella on suurimpia häpeän aiheita, joita nainen voi perheelleen tuottaa. Adi alkaakin pelätä vatsaansa korventavaa valkoista tahmaa, joka saattaa muuttua vauvaksi. Myös koulussa Adi kohtaa halveksuntaa, sillä opettaja patistaa hänet luokan eteen seisomaan ja kirjoittaa liitutaululle isoin kirjaimin “lost women”. Tultuaan seksuaalisesti hyväksikäytetyksi Adi asettuu sukunsa kertomusten jatkumoon, jossa naiset kantavat häpeää hiljaisina harteillaan. On selvää, että suullisessa tarinankertomusperinteessä syntiseksi leimataan ainoastaan naiset. Kukaan ei kerro tarinoita esiaviolliseen seksiin sortuneista miehistä, vaikka he syyllisiä ovatkin. 

Yhteiskunnallisen väkivallan elementti ilmenee teoksessä näkyvimmin Adin sisaruksista puhuttaessa. He asuvat Zairessa, jossa sisällissodan seurauksena kuolee ihmisiä päivittäin. Asetelma pakottaa hahmot ja lukijan vertailemaan eri väkivallan muotoja keskenään: miksi ihmisillä riittää myötätuntoa sodan uhreja kohtaan, mutta perheen sisällä tapahtuva väkivalta hyväksytään hiljaa? Kyse on loppujen lopuksi kulttuurillisista normeista ja kollektiivista arvoista. Adin perheen sukupolvelta toiselle siirtyneet tarinat valottavat arvojen syntyhistoriaa: kertomukset eivät selitä vain Adin suvun vaiheita, vaan myös sukupuolten välisen epätasa-arvon normalisoitumista. Vaikka sisällissota ravistelee vanhaa kulttuuria ja pakottaa yhteiskunnan uudistumaan, konservatiiviset arvot jatkavat elämäänsä äidiltä tyttärelle.

Kirja on kertomus yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta myös erinäisten mallien itsepintaisesta muuttumattomuudesta. Adi kasvaa historiallisesti hämmentävässä taitoskohdassa, jossa ihmiset vaativat vapautta, mutta perinteet eivät salli ihmisoikeuksien toteutumista. Ainoa horjumaton totuus, johon voi luottaa, on jumala. Adi käykin useita keskusteluja jumalansa kanssa yrittäen hahmottaa rajaa oikean ja väärän välillä. Lopulta kuitenkin myös jumala alkaa tuntua väärältä.

Kayo Mpoyin romaani Virtaavan veden sukua kertoo yksilön tarinan, mutta samalla se heijastelee kokonaisen yhteiskunnan ongelmia ja rajua muutosta. Väkivallan kulttuuri on läsnä kaikkialla, eikä se osoita merkkejä hiipumisesta. Adin kohtalo on kasvaa naiseksi, jonka ympärillä maailma muuttuu. Arvot eivät kuitenkaan muutu, joten isomummu-Main perintö kirouksineen jatkaa siirtymistä sukupolvelta toiselle – muodossa tai toisessa.


-

-

"Olen rukoillut ja rukoillut. Olemme puhuneet koko yön, eikä ole enää mitään sanottavaa. Taloni on vallannut pahuus, ja te lapset yritätte tuhota minut parhaan kykynne mukaan. Sinä Kimpa olet elänyt miehen kanssa Kinshasassa avioliiton ulkopuolella. Että minun piti kuulla sellaista naapuriltani, työkaveriltani! Olenko minä raatanut tällä tavoin joutuakseni kestämään tällaista? Mikä häpeä! Kuka teille on tällaista opettanut? Tiedän, se on oma syyni. Itsehän minä valitsin äitinne. Dina, sinä olet äitisi tytär! Että minun pitääkin katua valintaani näin katkerasti!"

(Mpoyi 2020, 121.)

-




Kuvat: @chains_of_light

Mpoyi, Kayo (2020) Virtaavan veden sukua (“Mai betyder vatten”, 2019). Atena Kustannus Oy.

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (teoksen sisäisen tarinankerronnan ydin rakentuu juuri tästä)
4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Mai tekee kuolemaa)
6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija (Mpoyin esikoisteos)
7. Kirja kertoo ystävyydestä
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (objekteja menneisyydestä)
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Kongon sisällissota)
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Zairen tasavalta)
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

-

Note: Olen julkaissut mukaelman tästä arvostelusta myös Maailmankirjat-blogissa. 

Delia Owens – Suon villi laulu

 

Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY) 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 416

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marskimaa ei ole suonryteikkö."

- 

Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu (WSOY) on tullut vastaan luultavasti jokaiselle, joka on tutustunut viime vuosien kirjauutuuksiin tai silmäillyt sosiaalisen median kirjallisuusryhmiä. Romaani nauttii valtavasta suosiosta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja ympäri maailman teosta on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Tekstistä on myös tekeillä elokuvasovitus. 

Tartuin silti kertomukseen varautuneesti, sillä laaja menekki ja kulttimainen kunnioitus kirjaa kohtaan tarkoittaa usein suurille massoille tuotettua kulunutta kerrontaa, joka sisältää käytettyjä ja latteita elementtejä. Suon villi laulu ei valitettavasti ollut tässä poikkeus, sillä romaani rakentuu muutamien mielikuvituksekkaiden asetelmien lisäksi niin ennalta-arvattavista juonikuvioista kuin yksiulotteisista henkilöhahmoistakin. Myös teoksen seksistinen kerrontatyyli ja epäuskottavat tapahtumat latistivat lukukokemusta. 

Vaikka teoksen karua suomiljöötä on kehuttu kiinnostavana ja tuoreena ympäristönä, tarinan laajempi tapahtuma-alue noudattaa kiusallisen kaavamaisesti useista muista pohjois-amerikkalaisista kertomuksista tuttua kenttää: kertomuksen murhamysteeri sijoittuu pohjoiscarolinalaisen pikkukylän ympäristöön, johon kuuluu runsaasti rämeikköä sekä valkoisille ja tummaihoisille rajatut omat asuinalueet. Kylällä asukkaat tuntevat toisensa ja tietävät tarkkaan, kuka pettää kenenkin vaimoa. Pienen kylän vanhanaikainen karisma kieltämättä vetoaa lukijoihin, sillä asetelma on tuttu lukuisista vastaavanlaisista kulttuurituotteista. 

Kuten arvata saattaa, pikkukylällä partioi pyylevä sheriffi apulaisineen. Donitseja syödään ja suolla tallustellaan kylänmiesten voimin etsimässä murhaajan jälkiä, mutta mitään ei lopulta tunnu löytyvän. Kun syyllisestä ei ole tietoakaan, joku täytyy muodon vuoksi nimetä tähän asemaan. Paikallisten katseet kääntyvät suolla yksinään asuvaan Kyaan, joka ei ole juuri ollut tekemisissä kyläläisten kanssa sitten ikävien peruskouluaikojen. Alkaa näyttävä periamerikkalainen oikeussalidraama, jossa asukkaiden rasistiset ennakkoluulot ja Kyan syvä ja villi viisaus asetetaan vastakkain. 

Romaanin runsaita luontokuvauksia on kehuttu, eikä turhaan. Owensin tarkkanäköiset havainnot kannattelevat tarinaa ja tunnelmaa niin vahvasti, että ennalta-arvattava ja naivisti rakennettu murhamysteeri tuntuu jopa turhalta juonikuviolta. 

Osa lukijoista on myös viehättynyt kirjailijan luomista hahmoista. Teoksen päähenkilö Kya onkin kiinnostava henkilö, joka kasvaa tarinan edetessä kompleksiseksi hahmoksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät valitettavasti yllä samoihin mittoihin, vaan jäävät suhteellisen latteiksi ja stereotypioihin nojaaviksi persooniksi. Hahmoihin on yritetty tuoda syvyyttä rakentamalla keskeisimmille sivuhenkilöille traagisia menneisyyden kokemuksia, mutta lopputulos on lähinnä vaivaannuttava. Kyan romanttinen kiinnostuksenkohde, Tate, esimerkiksi erottuu ennakkoluuloisista kyläläisistä avoimella ja hyväksyvällä mielenmaisemallaan. Hän on kiltti, kohtelias, kunnioittava ja turvallinen mies. Taten lempeyden taustalta paljastuu kuitenkin järkyttävä trauma ja siihen liittyvä syyllisyys. Hahmoon liitetty tragedia vaikuttaa päälleliimatulta ja vesittää muuten kiintoisan hahmon: mies ei ilmeisesti voi olla naista kohtaan hyvä ilman, että käytökseen liittyy syyllisyys aiemmista naissuhteista. Asetelma on suorastaan luotaantyöntävä, sillä se toistaa kirjallisuuden ja elokuvien seksististä kliseetä: naishahmoa groteskine kohtaloineen käytetään kerronnassa vain miehen motiivina.

Myös kuvaukset päähenkilön kasvusta tytöstä naiseksi on kyllästetty sukupuolisovinismilla. Yhdenkään muun hahmon vartalonmuotoja ei kuvata yhtä tarkasti kuin Kyan. Päähenkilön säärien pituudella tai sorjalla lantiolla ei lopulta ole mitään tekemistä tarinan etenemisen tai hahmojen motiivien kanssa, joten teini-ikäisen tytön kehoon kohdistuvat kuvaukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja antifeministisiltä kirjallisuuden vanhakantaisilta konventioilta, joiden kyseenalainen tarkoitus on herättää lukijassa kiinnostus seksuaalisuutensa kanssa hapuilevaan hahmoon. Kiyan viattomuutta käytetään tarinassa useasti ja seksuaalisestikin hyväksi, joten seksualisoimalla kirjan lapsipäähenkilön kirjailija asettaa lukijan varsin epämiellyttävään asemaan. 

Erakkonna kasvaneen naisen mielenmaisemaa on vaikea kuvata nykyaikaisen länsimaisin silmin, eikä Owens olekaan tässä täysin onnistunut. Kirjailija ei esimerkiksi perustele mitenkään erakko-Kyan kokemaa häpeää kuukautisverestään, vaikka kuukautishäpeä tunnetusti liittyy nimenomaan modernin sivilisaation muodostamiin arvoihin ja kulttuuriin. Mökissään lintujen ja muiden eläinten kanssa asuva Kya ei missään vaiheessa elämänsä aikana ehdi altistua nykyaikaisen yhteiskunnan kuukautistabuille, mutta osaa silti jostakin selittämättömästä syystä hävetä verenvuotoaan. Yksityiskohta on esimerkki Owensin banaalista kerronnasta sekä hahmojen ajoittaisesta litteydestä. Yhdessä epäuskottavat motiivit ja tarinan aukot muodostavat naivin kokonaisuuden, jonka totista yleissävyä on vaikea ottaa vakavasti. 

Vaikka Owensin teos on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, kirja on myös saanut kritiikkiä epäuskottavasta juonikuviostaan. Yhdyn epäileväisten joukkoon, sillä tuntuu kieltämättä mahdottomalta uskoa 8-vuotiaan Kya-tytön selviävän lähes vuosikausia yksinään rämeen keskellä mökissä. Vielä hämmentävämmäksi elementiksi nousee Kyan lähes yli-inhimillinen kyky oppia akateemista kieltä koulua käymättömänä. Tarina olisi toiminut maltillisemmillakin asetelmilla. Suolla koko ikänsä erakkona eläneen Kyan kohoaminen tiedeyhteisön ylistämäksi akateemikoksi vaikuttaa korkealentoiselta sadulta, jonka uskottavuus ei ole linjassa teoksen vakavamielisen ja vakuuttavan yleisilmeen kanssa. 

Kirjaa on myös kritisoitu aiheellisesti siitä, että kerronnan tyyli lainehtii epätasaisesti ja perusteettomasti vakavan draamakirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden välillä. Kyan ja Taten kiihkeät lemmenhetket ovat kieltämättä kuin eri kirjasta seuraavien lukujen vakavamielisen, jopa lyyrisen luontokuvauksen rinnalla. Ajoittain liikutaan myös isän sotatraumoissa ja välillä rotusorrossa. Näiden jälkeen palataan jälleen harlekiinimaisiin seksikohtauksiin. Kerronnan hajanaisuus häiritsee lukukokemusta ja tekee tekstistä paikoin lapsekkaan oloista. Keskushenkilöiden poukkoileva parisuhdekuvio yhdessä muiden irrallisten elementtien kanssa saa lukijan kaipaamaan tiivistämistä. Yli 400-sivuisessa tarinassa onkin kieltämättä runsain mitoin tyhjän päälle katettuja elementtejä. 

Vaikka romaani näin ollen sisältää useita lukijaa aliarvioivia elementtejä ja on laadultaan epätasainen, Suon villi laulu on kaikesta huolimatta viihdyttävä lukukokemus. Teoksen suurimmaksi ansioksi lukeutuvat kirjailijan vaikuttava luonnontieteen tuntemus sekä uskallus sijoittaa tarinan yhdintapahtumat epäkonventionaaliseen suoympäristöön. Murhamysteerinä kertomus ei yllä rikoskirjallisuuden mestareiden tai edes keskinkertaisten bestsellerien tasolle, mutta tarinaan on onnistuneesti sisällytetty joitakin yllättäviä elementtejä.

Kirjan luettuani jäin miettimään tarinan runsasta motiivien vyöryä. On vaikea uskoa kirjailijan unohtaneen kertoa, mitä tapahtui murhan ratkaisevalle johtolangalle. Kaikkia muita turhanpäiväisiäkin artefakteja nostetaan esille niin oikeussalissa kuin hahmojen ykistyiselämässäkin, joten tyyli antaa olettaa paljastuksen piilevän kirjan sivuilla. En silti löytänyt kertomuksesta mainintaa rakkauskirjeestä. 

-

"Myöhemmin Kya palasi taas kuistin rappusille ja odotti pitkän tovin. Tähytessään polun päähän hän ei itkenyt kyyneltäkään. Ilme oli tyyni, ja tarkkaavaisten silmien alla huulet pysyivät ohuena viivana. Mutta sinäkään päivänä äiti ei palannut." 

(Owens 2020, 20.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Owens, Delia (2020) Suon villi laulu ("Where the Crawdads sing" 2018). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 

 - 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

3. Historiallinen romaani

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Romaanista on tekeillä elokuva)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Kyan eri työt pitävät hänet hengissä, samoin Taten työ meribiologina on tärkeä osa kertomusta)

38. Kirja on käännetty hyvin

40. Kirjassa kerrotaan (villi-)eläinten oikeuksista

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa

 

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 376

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (hahmot tosin ovat tästä asiasta eri mieltä, s. 316) 

Ensimmäinen lause: 

"Sitä kuulee nykyään sanottavan paljon, että nuorisomme on pilalla."

- 

On aloitettava teoksen ytimestä: ystävyyden taiasta. Kyseinen jalo substanssi on kuitenkin jatkuvassa vaarassa, sillä sitä uhkaavat lukuisat ärsykkeet; diskriminoiva patriarkaatti, puoliautonomiset Skarisaks-robotit, leipomisesta pitävä Ermenegildo-hirmulisko sekä esimerkiksi tonttutaikaiset tulipallot. 

Jaro Karkisen neljäs romaani Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (tästä eteenpäin viitataan lyhenteellä "Tritor") leikittelee onnistuneesti fantasiakirjallisuuden klassisilla elementeillä yhdistellen niitä nykypäivän kulttuurituotteisiin. Tritor ei olekaan vain vauhdikas, monella eri aikatasolla ja maailmankaikkeuden kerrostumien väliköissä luikerteleva eeposmainen seikkailuromaani, vaan myös uusinta aikaa kommentoiva sanataideteos. 

Tritor kertoo jalosydämisen paladiini Tritorin tarinan, tai ainakin pienen pätkän sitä. Kirjan loppupuolelle liitetyn aikajanan mukaan nimikkohenkilön edesottamukset jatkuvat nimittäin vielä joidenkin satojen vuosien ajan. Tritorin matkassa saadaan kuitenkin viivähtää hetki jos toinenkin romaanin edetessä, sillä merenmiesritari ehtii kertomuksen aikana muun muassa edesauttaa mystisen ennustuksen täyteenpanoa, ottaa yhteen hiisien (varsin edistyneen) yhteisön kanssa, ajaa autoa, kohdata useamman arkkivihollisen, käväistä helvetin esikartanoilla, suorittaa kyselytutkimusta ja ennenkaikkea tutustua Toimistoja ja taloustaitoja -lautapelin yhdistämään ystäväporukkaan. 

Vaikka Karkisen romaani läpyttelee hieman liian lujaa liitävän lohikäärmeen lailla konfliktista toiseen, Tritorin ja hänen seikkailuseurueensa matkassa on miellyttävää poukkoilla. Keskeiseen osaan tässäkin Karkisen romaanissa nousee nimittäin kerronnan hämmästyttävä moniulotteisuus: kirjailijan kieli leikittelee erittäin viihdyttävästi niin intertekstuaalisilla viittauksilla kuin etymologisilla havainnoillakin. Karkiselle tyypilliseen tapaan hahmot on esimerkiksi nimetty runollisesti runsain kunnianimin, joten sellaiset henkilöt kuin Ipator Wilwin Gipperiguu Struumstout Grutgrut Ordgyderi Steppen-Tymbers ja Haðaragenar Ithëlcunornebelringmorningstar tulevat lukijalle nopeasti tutuiksi. Kielen havainnointi ei ilahduttavasti jää vain lukijan osaksi, sillä myös hahmot ovat varsin tietoisia omasta kirjallisuuskulttuuristaan ja hallitsevista diskursseista:

"Hetkinen, hetkinen", viivytti vielä Ipator ja kirjoitti kiireisesti taas taikomaansa pergamenttiin. "Siinä tapauksessa panen muistiin, että Llanfair-yng-Nghornwyn luoliin lähtivät luonnikkaat loistotyypit. En tahdo unohtaa hyvää alkusointua, kun nyt kerran olemme valinneet suuntamme."

"En tiedä, toimiiko alkusointu, jos ensimmäinen sana on niin pitkä", epäili Memenius.

"Lisäksi Llanfair-yng-Nghornwy oli kuningas", huomautti Ufuggard. "Luolien nimi oli Ysgolgyfungarthholwgdeuparthffordeugwybod."

"Äh, hyvä taiteilija kirjoittaa yleisölleen, ei totuudelle", huitaisi Ipator.

"Luulin, että yleisö saa painua hevonhelvettiin", muisteli Rokokoo.

"No niin, enpä enää jaa teille keskeneräisiä töitä", loukkaantui Ipator.

(Karkinen 2021, 103.)

Teoksen miljöönä toimii tarkemmin määrittelemätön vaihtoehtotodellisuus (tai oikeastaan pseudo-keskiaikainen settinki, esim. s. 163), joka kumartaa sellaisille fantasiakirjallisuuden jättiläisille kuin J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia ja Susan Cooperin Pimeä nousee -kirjasarja. Tritor edustaakin niin kutsuttua klassista eeppistä fantasiaa, jossa tapahtumat rymisevät kovaa tahtia ja erityisen mahtipontisesti eteenpäin, usein taisteluiden kautta. Miekanheilutusta mahtuu tähänkin teokseen erityisen paljon, ja ajoittain räväkäksi mäiskinnäksi yltyvät tappelukohtaukset tuntuvat tarjoavan tarinaan pääosin vain komediallista arvoa. Lukuisat viihteelliset ja mieltä ylentävät mittelöt toki kuuluvat lajityyppiin erottamattomasti, joten kyseessä voi olla kirjailijan tietoinen nyökkäys korkealle fantasialle kirjallisuuden genrenä.

Kirja on poikkeuksellinen ilmestys kotimaisen kirjallisuuden kentällä, sillä se yhdistelee saumattomasti ja erityisen rohkeasti korkean fantasian monimutkaisia elementtejä nykypäivän viihteelliseen kirjallisuuteen. Korkealle fantasialle ominaisesti tarinaan on esimerkiksi ujutettu kokonainen maailmankaikkeuden historiikki sekä omanlaisensa elävien olentojen lajisto. Yksityiskohtien tarkistamista varten teoksen loppuun on liitetty appendiksit A-C, jotka selittävät maailman eläimistön, historian ja magian relevanteimmat pääpiirteet. Koko tarkkaan mietittyä kokonaisuutta kuitenkin kannattelee rivien väleihin piilotettu oivaltava huumori, joka tuikkii niin hahmojen välisessä dialogissa kuin kerronnan moderneissa sanavalinnoissakin.

Koska Tritor kaikista fantasiaelementeistään huolimatta heijastelee omaa yhteiskuntaamme, romaanin voi lukea kirjallisia konventioita kommentoivaksi teokseksi. Karkisen aiempia kirjoja on jonkin verran arvosteltu niiden välittämästä vanhakantaisesta maskuliinisesta maailmankuvasta, jossa naisen rooliksi jää tukea mieshahmojen ylväitä pyrkimyksiä tai olla seksualisoituja miehen romanttisen kiinnostuksen kohteita. Tällaista miehistä genreä edustavat useat klassiset seikkaluteokset aina Ruohometsän kansasta James Bondiin ja Jules Vernestä Tintin seikkailuihin. Tritor jatkaa Karkisen aiempien romaanien maskuliinista seikkailuperinnettä, joskin ottaa siihen tietoisen itseironisen lähestymiskulman:


"Sitä paitsi koko hössötys miesten maailmasta on hupsutusta", vastasi myös Ufuggard. "Meidän yhteiskuntamme on hyvin tasa-arvoinen. Naiset saavat käyttää pussihousuja, muistatteko jutun sivulta 99?"

"Ja hölmön pussihousuasetuksenne myötä luulitte korjanneenne kaikki yhdenvertaisuusongelmat?" polki jalkaansa Loot Uar. "Se oli mitätön myönnytys, silkka symbolinen harhautus – sen sijaan, jos aloitamme vaikka ensiyön oikeud..."

[- -]

"Kun nyt tarkkaan katson ruutanasilmillä, maailmassa kieltämättä on joitain systemaattisen sorron sukupuolittuneita rakenteita."

"Paraskin puhuja, joukkomme Romeo ja kala-Adonis", tiuskaisi Tritrix. "Etkö ole piirittänyt minua jo puolensataa sivua, koska muitakaan naisia ei ole ollut näkösällä [- -]."

(Karkinen 2021, 257.)

Monivaiheisesta matkanteosta, hengätyttävän laajasta hahmokavalkadista ja ryöpsähtelevistä itertekstuaalisista viittauksista huolimatta Tritor on eheä ja tarkkasti punottu tarina, jonka pienimmillekin juonenkäänteille on paikkansa. Kerronnan vauhdikkaan tahdin ja rönsyilevien taistelukohtauksiensa osalta romaani muistuttaa suuresti kirjailijan aiempaa scifi-ilottelua, Richard 3 William ja hänen yrityksensä löytää elämän tarkoitus alati kasvavassa joukossa universumeja -teosta. Kuten Richard-romaanissa, myös Tritorissa olisi kuitenkin tiivistämisen varaa. Vaikka tapahtumat ovat perusteltuja, niiden kerronnallista kestoa voisi kummassakin romaanissa lyhentää. Luettavuudeltaan Tritor pärjää kuitenkin edeltäjäänsä paremmin, sillä runsaita toimintakohtauksia värittävät ja keventävät aiempaa selkeämmin modernit viittaukset. Tällaisia moderneja elementtejä ovat esimerkiksi tarinan laulut ja runot, joiden sanoituksista kuultaa läpi lukijan oma realimaailma.

Tritor on viihdyttävä ja raikas fantasiaromaani, jonka komediallinen arvo on suuri. Teoksessa on kuitenkin mukana myös murheellisia ja synkkiäkin elementtejä, joiden syvä ulottuvuus on tuttua erityisesi Karkisen vakavamielisempiä romaaneita (Krysanteemisyksy & Ruo'ot) lukeneille. Tritor pitää lukijan otteessaan halki Valssaavan Vaskitsan juottolan sekä rämerapujen hyökkäyksen. Loppupuolelle liitetyn appendiksi B:n viimeinen lause myös antaa vihjettä merenmiesritari Tritorin tulevaisuuden seikkailuista. Karkisen aiempi julkaisuhistoria tosin antaa aihetta odottaa, että ennen Tritorin uutta tulemista lukijoille on tarjolla jälleen vakavasävyisempää kertomusta.

-

"Sekoitat sen nyt kaakaoon", korjasi Tritrix. "Kahvi on peräisin Arabiasta. Tai mikä nyt tässä kosmoksessa sitä vastaakaan."

"Ei, kyllä tässä lukee alkuperämaa Arabia", luki Ufuggard paketista. 

"Ei se ole edes maa!" protestoi Ipator. "Sitä paitsi muistakaa, että puhumme keijukaiskahvista."

"Kaikki kahvi on keijukaiskahvia tässä maailmassa", kohautti Rokokoo harteitaan. "Eikä minua itse asiassa edes kiinnosta. Haluan Salvastrellan ennustuksen."

"Aivan kuin joku olisi täyttänyt sivua turhanpäiväisellä lätinällä saadakseen ennustuksen alkamaan seuraavalta sivulta", havainnoi Salvastrella kuudennella aistillaan. "Noniin, härifrån tvättas."

(Karkinen 2021, 163-164.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Karkinen, Jaro (2021) Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa. Varjo Kustannus: Puola. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (ainakin potentiaalisesti, tästä on huhuja liikkeellä)

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (esim. paladiini)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Heidi Airaksinen – Vierge Moderne

 

Heidi Airaksinen – Vierge Moderne (Arktinen Banaani) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 391

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Tämä oli yövuoron paras hetki."

- 

"Hän oli niin erilainen kuin monet muut. Hän puhui suorasukaisesti ja häpeilemättä asioista, joista ihmiset yleensä vaikenivat visusti. Tuntui, kuin olisin jälleen päässyt osaksi varjomaailmaa, joka vallitsi tavallisen maailman rinnalla. Siellä kuka tahansa saattoi elää sellaista elämää, josta tosimaailmassa rankaistiin vankilalla tai sairaalalla. Tosin kaiken piti tapahtua suljettujen ovien takana, sillä salaisuuksien paljastumisesta saattoi joutua maksamaan hengellään (Airaksinen 2021, 179)."

Heidi Airaksisen esikoisromaani Vierge Moderne sukeltaa arastelematta suoraan syviin vesiin: häpeällistä menneisyyttään diakonissalaitokseen paennut sisar Kerstin päätyy sattumalta osaksi modernisoituvan ajan arvojen vastakkainasettelua, kun väkivaltaisesti runneltu prostituoitu menehtyy hänen käsivarsilleen Helsingin kesäyössä. Tapahtumat sysäävät Kerstinin matkalle halki salaisten kerhotilojen, mysteeristen huviloiden, veneeristen tautien sairaalan ja siirtolapuutarhan pienten mökkien. Tarinassa pyöräillään pitkin 1930-luvun kivikatuja ja hiekkateitä, mutta ennen kaikkea kertomus on kurkistus kotimaiseen queer-historiaan ja sen varsin tuntemattomaksi jääneisiin yksityiskohtiin. 

Kirjan takakansi lupailee "samppanjankuohuista dekadenssia" ja "monikasvoista ihmisyyttä", minkä lisäksi romaanissa liikutaan tarkkanäköisesti 1800-luvun huviloiden pienillä parvekkeilla, köyhäinavun piirissä sinnittelevien perheiden lahoavilla kuisteilla, Pengerkadun poliisiasemalla sekä Kumpulan kartanon puutarhoissa. Airaksisella on kyky kirjoittaa miljööstä ja ihmisistä niin eläväisesti, että lukija tuntee melkein istuvansa Kerstinin tarakalla halki mukulakivikatujen ja muiden helteisten pyöräreittien.

On mainittava, että Vierge Moderne miellyttänee erityisesti helsinkiläislukijoita. Airaksinen on tehnyt kattavan ja perusteellisen taustoitustyön romaania varten, ja se näkyy. Jokaisella sivulla. Kertomus on rakennettu niin tarkkojen askelmerkkien mukaan, että Helsingin kartalle voi piirtää Kerstinin pyöräilyreitin ja muuan Henrikssonin automobiilin renkaanjäljet. Kartan tosin tulisi noudattaa 30-luvun asemakaavaa, sillä Helsinki on muuttunut melkoisesti niin asunnoiltaan kuin asenteiltaakin lähes sadassa vuodessa. Airaksinen onnistuu kuitenkin kuljettamaan lukijaa niin sulavasti vanhassa kaupungissa, että monet paikat ja reitit tuntuvat yhtä tutuilta ja tunnistettavilta kuin tänäkin päivänä Helsingissä kävellessä. 

Vierge Modernea on kuvattu niin cozy crime -kirjallisuudeksi kuin perinteiseksi dekkariksikin. Luettuani teoksen tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että olisi harhaanjohtavaa luokitella romaania murhan tai muiden rikosten perusteella, sillä pääasiallisesta juonilinjastaan huolimatta tarinan suurin ja merkittävin anti rakentuu suomalaisen LGBTQI+ -kulttuuripiirin sekä arvoristiriitojen kuvauksista. Olin hahmottavinani tällaisen arvojen esillenoston myös hahmojen motiivien kehityksessä, sillä tarinan edetessä varsinaisen rikoksen selvittelyn rinnalle nousee vähintäänkin yhtä merkitykselliseksi toiminnaksi kanssaeläjien tukeminen, sorrettujen auttaminen ja turvallisemman yhteisön rakentaminen. 

Teoksen henkilöhahmot ovat tarkkaan mietittyjä ja moniulotteisia, minkä vuoksi luonnehtisin teosta jossain määrin myös henkilökeskeiseksi romaaniksi. Hieman mysteerisiin ja identiteettiään salaileviin hahmoihin tutustuminen muodostuu lukijan (ja myös päähenkilön) intressiksi aivan yhtä lailla kuin salaperäisen väkivaltarikoksen selvittäminenkin. Airaksinen ripotteleekin toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja osaksi tarinaa harkitun järjestelmällisesti: alakulttuurin kenttä aukeaa sitä mukaa kun sen edustajat astelevat tanssilattialle. 

Jokaisella hahmolla on tarkkaan mietitty historia sekä erityinen merkitys juonenkulun kannalta. Joidenkin hahmojen toistuvat ja hieman kuluneet maneerit, kuten korostettu tupakointi tai alkoholinkäyttö saivat hahmot kuitenkin tuntumaan ajoittain hieman sarjakuvamaisilta ja tuttuja kliseitä toistavilta. En tosin laskisi sajakuvamaisuutta itsessään negatiiviseksi ansioksi, sillä aloin lukiessani pohtia romaanin mahdollisuuksia taipua muihinkin formaatteihin: Vierge Moderne toimisi selkeän kerrontansa vuoksi varmasti äänikirjana, mutta miksei myös vaikuttavana sarjakuvana. Mieleni tekikin lukuprosessin lomassa luonnostella tarinan uniikkeja hahmoja ja visualisoida kerronnan herättämät mielikuvat.  

Koin erittäin ansiokkaaksi ja onnistuneeksi kerronnalliseksi ratkaisuksi kirjailijan päätöksen olla alleviivaamatta hahmojen seksuaalisuutta tai sukupuolta. Heteronormatiivisessa (kirjallisuus-)kulttuurissa lukija on usein tottunut esimerkiksi sukupuolibinääristä poikkeavien hahmojen korostamiseen ja heidän ns. erilaisuutensa painottamiseen. Tällaisten hahmojen koko olemassaolo ja identiteetti perustuvat am. poikkeavuuteen, eikä heillä näin ollen usein ole muuta roolia kuin edustaa sukupuolta ja/tai seksuaalisuuttaan. Vierge Modernen hahmot sen sijaan esitetään lukijalle ilman ylimääräistä peräänkuuluttamista tai erittelyä. Tällainen menettely nostaa LGBTQI+ -hahmot vihdoinkin samalle viivalle heternonormatiivisten henkilöhahmojen kanssa, sillä se asettaa queer-henkilöt osaksi normia: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus ei ole mikään eriteltävä poikkeama, vaan tavanomainen osa ihmisyyttä. 

Teosta on kuitenkin jonkin verran kritisoitu sen epäkoherentista rakenteesta. Lukijana koin itsekin, että romaani olisi hyötynyt tiivistämisestä ja tapahtumaketjujen yhtenäistämisestä. Erityisesti kertomuksen ensimmäinen kolmannes kaipaisi karsimista tai lyhentämistä, sillä erinäiset tapahtumat jäävät kirjan mittakaavassa jokseenkin irrallisiksi. Esimerkiksi Kerstinin laupias toiminta köyhien orpolasten hyväksi lienee tarkoitettu kuvastamaan Kerstin tarvetta hyvittää syntinen menneisyys, mutta laajemman juonikuvion varjossa tapahtumat eivät tunnu saumattomasti nivoutuvan teoksen punaiseen lankaan. Vierge Modernelle on tosin syntymässä jatko-osa, joten voi olla, että kesken jääneet juonikuviot punoutuvat kokonaiseksi vasta seuraavassa teoksessa. 

Lopuksi on vielä nostettava esille tärkeä huomio, johon en ole tämän kirjan arvosteluissa vielä tarpeeksi törmännyt: Vierge Moderne keskittyy queer-historiaan ja marginaaliin työnnettyjen ihmisten kuvauksiin, mutta ennen kaikkea se on romaani ikiaikaisesta vallankäytöstä, patriarkaatista, sukupuolten eriarvoisuudesta ja näiden kaikkien rakenteellisista ilmentymistä. Kirja valottaa sitä, miten yhteiskunnan valta-asemat jakautuvat niille, joilla on jo valmiiksi paljon etuoikeuksia – ja miten vastaavasti heikoimmassa asemassa elävät saavat kestää kaikkein eniten sortamista. 

 

-

Vasta ulkona uskalsin hengittää kunnolla. Harrietin yhtäkkinen raivo oli järkyttänyt minua. Henriksson huomasi huoleni ja kun astuimme portista ulos, hän tarjosi minulle käsivartensa. 

"Harriet säikähti hyökkäystä pahemman kerran. Meidän täytyy auttaa toisiamme. Muuten olemme aivan yksin. Yön pimeys ei ainoastaan suojele. Sen varjoissa piilee vaaroja", Henriksson sanoi ääneen. 

"Luulin olevani aivan yksin, ennen kuin tapasin teidät", kuiskasin uskaltamatta katsoa seuralaiseeni. 

"Tiedän", hän vastasi. "Niin me kaikki luulimme joskus."

(Airaksinen 2021, 245.)

-

Kuvat: @chains_of_light, piirustukset @mirva_meri

Airaksinen, Heidi (2021) Vierge Moderne. Arktinen Banaani: Viro. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (prostituoitu-Ulrikan päiväkirja on merkittävässä osassa tarinaa)

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Airaksinen on steinerpedagogi)

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Vierge Modernelle on tekeillä jatko-osa)

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä (Ja paljon!)

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (pätee useampaan hahmoon)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi Bebe-leivonnaisia) 

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Lisa Taddeo – Kolme naista

Lisa Taddeo – Kolme naista (2020)

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2019, suomennos 2020

Sivuja: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Kun äitini oli nuori nainen, tuntematon mies seurasi häntä aamusi töihin hänen takanaan masturboiden."

-

Lisa Taddeo seuraa Kolme naista (Gummerus Kustannus Oy) -tietokirjassaan kolmen naisen elämää kahdeksan vuoden ajalta. Teoksessa esitetyt tapahtumat ja tilanteet ovat todellisia, mutta niiden arkaluontoisuuden vuoksi yksityiskohdat, kuten nimet ja ajankohdat, on muutettu. Vaikka tarina on näiden muutosten avulla etäännytetty aidoista tapahtumista, paljastaa kirja lukijalle totuudenmukaisen ja paikoin hyvin raadollisen kuvan yhteiskunnallisen rakenteellisen diskriminaation monista eri muodoista, joita naiset sukupuolensa sekä vallitsevien kulttuurillisten normien vuoksi joutuvat päivittäin kohtaamaan.

Naisten sosiaalista, poliittista ja taloudellista yhdenvertaisuutta ajava feminismi syntyi aatteena jo 1700-luvulla ja poliittisena liikkeenä 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa. Vaikka sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta on feminismin ja muiden liikkeiden kautta tehty työtä jo vuosisatoja, naisen ja miehen asema eriarvoisina toimijoina näkyy naisten arjessa vielä tänäkin päivänä. Kolme naista kertoo nimensä mukaisesti kolmen eri ikäisen ja eri elämäntilanteessa olevan naisen tarinan. Vaikka teos keskittyy kuvaamaan kolmea yksittäistä tapahtumaketjua, voidaan niiden nähdä heijastelevan maailmanlaajuisia sukupuolittuneita ongelmia.

Sukupuolten eriarvoisuus näkyy kautta maailman erilaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa, kuten lainsäädännössä ja kulttuurillisissa normeissa. Taddeon teos erittelee naisten alisteista asemaa tuomalla esille muun muassa lainsäädännön ongelmakohtia. Tällaisiin epäkohtiin kuuluvat esimerkiksi usean valtion linjaukset raiskauksen määritelmästä sekä seksuaalirikoslainsäädännön vanhentuneet käsitykset. Näiden linjausten mukaan raiskaus määritellään käytetyn väkivallan mukaan, eikä pelkällä uhrin kertomuksella tai suostumuksen puutteella ole merkittävää painoarvoa. 

Kolme naista -asiaproosateoksessa oikeudesta oman kehonsa koskemattomuuteen taistelee 23-vuotias Maggie, joka on alaikäisenä joutunut opettajansa raiskaamaksi. Oikeudessa opettaja kuitenkin todetaan syyttömäksi, sillä Maggiella ei ole muuta näyttöä tapahtumista kuin omat sanansa: 

“Hoy sanoo, että koko kanne tulee olemaan Maggien todistuksen varassa. Mitään raiskausvälinesettiä ei ole olemassa; ei ole mekolle jäänyttä siemennestevanaa (Taddeo 2020, 259).”

Maggien kohtalon voi rinnastaa tuhansien muidenkin seksuaalirikosten uhreiksi joutuneiden naisten kohtaloon, eikä ongelma ole uusi Suomessakaan. Amnesty International Suomen osaston tutkimuksen mukaan pelkästään Suomessa seksuaalista väkivaltaa kokee vuosittain noin 50 000 naista. Näistä tapahtumista 15 000 on raiskausrikoksia, mutta viranomaisten tietoon päätyy lopulta vain murto-osa kaikista tapauksista. Keskimäärin vain joka viides raportoitu tapaus johtaa oikeuskäsittelyyn, ja niistä vain joka seitsemäs johtaa raiskaustuomioon. Suomen tämänhetkinen seksuaalirikoslainsäädäntö ei näin ollen turvaa uhrin oikeuksia eikä kunnioita YK:n ihmisoikeussopimusta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden osalta. Sukupuolittunut väkivalta onkin yksi Taddeon teoksen keskeisimmistä teemoista, sillä se on vahvasti läsnä nyky-yhteiskunnassamme monessa eri muodossaan. 

Taddeon teos saa merkityksensä samastuttavuudesta. Useat naiset maailmanlaajuisesti pystyvät samastumaan juridista vääryyttä kokevan Maggien asemaan, mutta myös kirjan muut hahmot kohtaavat yleisesti tunnustettuja sukupuolittuneita ongelmia. Esimerkiksi tiiviissä saariyhteisössä asuva Sloane joutuu yhteisön silmätikuksi, kun hän aviomiehensä painostuksesta ajautuu harrastamaan seksiä toisen miehen kanssa. Kun tapahtumat paljastuvat yhteisölle, saaren asukkaat kääntyvät Sloanea vastaan ja halveksivat häntä puheissaan, mutta seksin toisena osapuolena ollut mies jatkaa elämäänsä normaalisti. Myös Sloanea yhdyntään yllyttänyt aviomies selviää tuomiotta. Tapahtumat heijastelevat vahvasti epätasa-arvoisia normeja, jotka esiintyvät niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä. Kyseiset normit ovat havaittavissa esimerkiksi erilaisissa medioissa. Päivälehtien luetuimpiin artikkeleihin lukeutuvatkin usein naispuolisten julkimoiden seksuaaliset toiminnat, kuten nuoremman rakastajan löytäminen tai muut normeista poikkeavat mieltymykset.

Sloanen tapaus tuo esille myös usein toistuvan asetelman, jossa miehen seksuaaliset tarpeet esitetään naisen tarpeita tärkeämpinä. Tällaisen epätasapainon voi nähdä kulttuurillisena normina, sillä pariskuntien välisen seksin oletetaan usein olevan penetraatiokeskeistä ja miehen orgasmiin tähtäävää. Kun aktissa keskitytään yksinomaan miehen tarpeiden tyydyttämiseen, naisen osa on usein olla pelkkä seksiobjekti ja miehen nautinnon mahdollistaja. Sloanen objektisointi alkaa jo nuoruusiässä: Sloanen isä tajuaa, että Sloanen “seksuaalienergia voitaisiin valjastaa hyödyksi liiketoimissa”, joten tytär painostetaan treffeille yrityksen johtajan pojan kanssa:

 “Keith, isäntäparikunnan poika, ja Sloane, tuon pariskunnan luottomiehen tytär, joka oli kaunis, hyvin kasvatettu, hoikka. He olivat kuin kaksi hevosta, jumalaisia ja valmiita lisääntymään (Taddeo 2020, 55).”

Myös Sloanen ja tämän aviomiehen, Richardin, välisessä seksissä miehen tarpeet menevät naisen halujen edelle. Richard esimerkiksi kiihottuu ajatuksesta, että Sloane harrastaa seksiä tietyn, Richardin valitseman miehen kanssa. Sloane ei aina pidä miehensä valintaa houkuttelevana, mutta suostuu silti seksiin miestään miellyttääkseen:

"Richard sanoi, että Sloanen pitäisi mennä tuttavapariskunnan huoneeseen. Oli varhainen aamu, ja aurinko paistoi ylenpalttisen kirkkaana. Sloane innostui ajatuksesta jossain määrin, muttei täysin. Hänellä oli hoikka ja nätti olo. Joskus sekin riitti seksin harrastamiseen. Hän laittoi pariskunnalle tekstiviestin. He vastasivat: tule tänne, ja lähettivät Sloanelle huoneensa numeron (Taddeo 2020, 274)." 

Naisen seksuaalisuus on länsimaalaisessa kirjallisuudessa esitetty varsin yksiulotteisena tai jopa vaiettuna asiana. Pitkään naisten seksuaaliset tarpeet tuotiin kirjallisuuden kentällä esille vain eroottisen, niin kutsutun harlekiinikirjallisuuden kautta. Tällaisissa julkaisuissa naisen seksuaaliset tarpeet on usein esitetty yksinkertaisina ja miehen haluja mukailevina. 2010- ja 2020-luvulla naisen monipuolisia seksuaalisia tarpeita sekä haluja kuvaavia teoksia on sen sijaan tuotettu paljon, minkä vuoksi myös yhteiskunnallinen käsitys seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on laajentunut. Mutta vaikka yleinen ymmärrys naisen seksuaalisista tarpeista on tarkentunut, aihe nähdään edelleen tietyissä yhteyksissä vanhoillisten arvojen ja uskomusten kautta. Taddeon teos Kolme naista ottaakin aiheellisesti kantaa julkiseen keskusteluun normalisoimalla naisten subjektiivisia seksuaalisia haluja. 

Kolmas Taddeon seuraama nainen on Lina. Hänen kauttaan kirjoittaja kuvaa konservatiivisten instituutioiden, kuten kristillisten oppilaitosten ja avioliiton ylläpitämiä vanhoillisia käytänteitä. 

Katolisessa koulussa kasvanut Lina joutuu kanssaopiskelijoidensa raiskaamaksi ja päätyy lopulta intohimottomaan avioliittoon. Oppilaitos ei ota kantaa Linan kokemaan väkivaltaan tai muuten pyri selvittämään tapausta. Kuten useissa vastaavissa tapauksissa, tapahtuma jää käsittelemättä ja Linasta aletaan puhua koululaisten kesken "halpana ja helppona naisena, joka nai kolmea kundia yhdessä illassa” (Taddeo 2020, 51). Myöskään terapeutin neuvot avioparin intiimielämän piristämiseksi eivät tuota toivottua tulosta: ammattilainen rohkaisee Linan miestä jatkossakin välttämään “vastenmielistä” kanssakäymistä, kuten suutelemista. Lina ei saa ohjeita omien tarpeidensa tyydyttämiseen, vaan joutuu tyytymään seksittömään avioliittoon.

Lisa Taddeon tietokirja Kolme naista maalaa surullisen ja synkän kuvan naisten asemasta patriarkaalisessa maailmassa. Muutettujen nimien vuoksi teos on helppo mieltää fiktioksi, mutta erityisesti naispuolinen lukija tunnistanee tapahtumien todenmukaisuuden. Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomessakin joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Taddeon seuraamien naisten kohdalla luku on vielä suurempi: kaksi kolmesta naisesta joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kolmaskaan nainen ei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti, vaan joutuu miehensä kontrolloimaksi ja yhteisön halveksumaksi. Sekä kyseisen tutkimuksen että Taddeon teoksen luvut vahvistavat käsitystä siitä, ettei totaalista sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta ole vieläkään saavutettu. Naisilla ei edelleenkään ole oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan vapautuneesti, sillä vanhoilliset normit ohjailevat vielä tänäkin päivänä yhteisöjen ajatusmalleja. Myös lainsäädännölliset epäkohdat asettavat erityisesti naiset epäoikeudenmukaiseen asemaan, sillä suurin osa seksuaalirikosten uhreista on naisia.

Kolme naista on peittelemättömän rehellinen dokumentti kolmen naisen elämästä, joka samastuttavuudellaan ottaa kantaa laajoihin, sukupuolittuneisiin ongelmiin. Maggie ei ole ainoa nainen, jonka raiskaaja julistettiin syyttömäksi. Sloanekaan ei ole ainoa nainen, joka joutuu puolisonsa kontrolloimaksi. Myöskään Lina ei ole ainoa nainen, joka raiskataan kolmesti saman illan aikana. Kolme naista kertoo Maggiesta, Sloanesta ja Linasta, mutta jokainen naispuolinen lukija löytää siitä jollain tasolla myös itsensä.

Kuvat: @chains_of_light

Taddeo, Lisa (2020) Kolme naista (“Three women”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua.

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

10. Kirjan nimessä on numero

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (Sloanella on menestyvä ja arvostettu ravintola)


Olen julkaissut tämän esseen lyhennettynä myös Maailmankirjat-blogissa. 

Maritta Hirvonen – Komediantit

 

Maritta Hirvonen – Komediantit (Stresa) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 264

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Metallinkirkas fanfaari katkaisee puheensorinan."

- 

Maritta Hirvosen esikoisteos Komediantit kertoo juutalaisvainoja pakenevasta Estheristä, joka sattumien kautta päätyy osaksi kiertävää sirkusta. Tapahtumien taustalla vaikuttavat toisen maailmansodan järkyttävät kansanmurhat sekä myöhemmin myös kylmän sodan jännittyneet suurvaltasuhteet. Sirkuksen maailmaan ei kuitenkaan mahdu huolta maailmantilasta tai kiinnostusta ympäröivistä muutoksista, sillä tärkeintä on vain jatkaa isien ja äitien perinteitä ja toistaa ikiaikaisia ohjelmanumeroita. 

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nuori Eshter, joka joutuu erilleen perheestään. Hän pakenee juutalaisvainoja salaisen identiteetin ("Arabella Richter") turvin ja aloittaa uuden elämän Sirkus Schreierin tanssijana. Huoli perheen kohtalosta sekä alkuperäisen kodin tilanteesta vaikeuttavat Arabellan kotiutumista uuteen ympäristöön, mutta tilalle tulee myös uutta ajateltavaa: kiertävän sirkuselämän ymmärtäminen, viihdetaiteen omaksuminen sekä tietenkin romanttiset intressit. Arabella kiinnostuukin välittömästi sirkuksen omistajapariskunnan komeasta Heinz-pojasta, joka on vastuussa esityksen hevosnumerosta. 

Tarina poukkoilee eri aikatasoilla varsin vikkelään tahtiin, joten lukijan on oltava tarkkana kerronnan erilaisten jaksojen kanssa. Tapahtumat kuvataan joko minäkertojan (Arabella) kuvausten, päiväkirjojen otteiden tai kirjeiden kautta. Punaisena lankana toimivat kuitenkin yhden ainoan illan tapahtumat, sillä luvut rakentuvat yksittäisen sirkusesityksen ja sen ohjelmanumeroiden herättämien muistojen ympärille. Kokonaisen ihmiselämän kattava tarina alkaa sisääntulosta ja päättyy finaaliin. 

Hirvosen kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä. Teos on nopealukuinen, mutta sisältää useita kauniita sekä tarkkanäköisiä kerronnan elementtejä. Erityisen ansiokkaasti kirjailija kuvaa liikkuvan sirkuksen miljöötä: kömpelöitä vaunuja, karkailevia papukaijoja, nuorallatanssijoiden matalalle viritettyjä harjoitusnuoria ja lapsia heittelemässä keiloja. Myös sirkuksen hahmojen rakentamiseen on käytetty aikaa ja ajatusta, sillä jokainen henkilö tuntuu verrattain moniulotteiselta ja merkitykselliseltä. Koen tämän suureksi ansioksi, sillä aiemmin sirkusteemaisia romaaneja lukiessani olen huomannut, kuinka helposti henkilökavalkadi karkaa tarkoituksettoman runsaaksi ja hahmot menettävät merkityksensä. 

Kirjailija onnistuu myös muilta osin välttämään sirkuskirjallisuuteen liittyvää kulunutta romantisointia. Hirvosen luoma sirkus on raitojen ja kimalteen alla vain pieni sinnikäs perheyritys, jossa on usein aivan samanlaisia ongelmia kuin muissakin perheissä. Hirvonen osaa myös ilahduttavasti ja uskottavasti luoda kuilua sirkuksen ja maailmansodan välille. Lopputuloksena on mieleenpainuva kurkistus maailman myllerrysten keskellä tasapainottelevan sirkuksen kulisseihin. Erityisen herkullista on seurata yrityksen toimintaa vuosikymmenien ajan ja nähdä, miten myös sirkuksen ajattomina pidetyt traditiot hitaasti, välillä jopa huomaamatta, mukautuvat uuteen aikaan. 

Lukijana koin kuitenkin, että teosta olisi voinut tiivistää ja yksinkertaistaa. Koska kerronta rakentuu useista erilaisista tyyleistä, joidenkin elementtien mukanaolo ei tuntunut mielestäni täysin perustellulta. Tällaiseksi ylimääräiseksi elementiksi koin Arabellan päiväkirjan, jonka avulla tapahtumia kirjan alkupuolella kuljetetaan eteenpäin. Romaanin kerronta tapahtuu jo valmiiksi hyvin intiimillä tasolla, eli ikääntyvän naisen minäkerronnan kautta. Koska Arabella pohtii päiväkirjan aiheita, kuten tuntemuksiaan ja rooliaan myös tavallisten kerrontajaksojen aikana, koin päiväkirjan jokseenkin perusteettomaksi lisäykseksi. Päiväkirjan poisjättäminen olisi luultavasti tuonut kerrontaan kaipaamaani dynaamisuutta, mutta on myös korostettava, etten mieltänyt päiväkirjan mukanaoloa varsinaiseksi suureksi ongelmaksi. 

Rakenteensa osalta teosta olisi voinut yhtenäistää. Siinä missä romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan Arabellan nuoruutta ja päiväkirjamerkintöjä, loppupuolella mukaan tulevat  lapsuudenystävä Giselan kirjeet sekä vanhemman Arabellan mietteet. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla tarinaan astelee Giselan lisäksi myös Arabellan vanha tuttu, Kurt. Sekä Gisela että Kurt esitellään lukijalle melko tuntemattomina hahmoina, sillä heidät mainitaan vain hyvin pikaisesti kirjan alkupuolella. Koin ratkaisun epäkoherenttina, sillä lukijana minun oli vaikea ymmärtää tuntemattomaksi jääneiden Kurtin ja Giselan merkitystä Arabellalle. Mikäli Arabellan suhteita lapsuudenystäviin olisi eritelty enemmän jo romaanin alussa, hahmojen myöhempi sisääntulo olisi voinut olla vaikuttavampi ja kiinnostavampi. 

Jäin myös harmittelemaan joidenkin tapahtumien kiirehtimistä. Eräät Arabellan elämän merkityksellisimmät ja vavisuttavimmat tapahtumat kuvataan todella nopeasti, vain muutaman lauseen avulla. Ratkaisu tuntuu hämmentävältä, sillä kyseiset hetket ja tapahtumat määrittävät Arabellan identiteettiä ja toimintaa koko muun kertomuksen ajan. Olisinkin toivonut, että kertomus olisi viivähtänyt hieman pidempään esimerkiksi Arabellan tarinan traumaattisissa alkuvaiheissa, jolloin lukijan ymmärrys Arabellan hahmosta ja toiminnasta olisi ollut paremmin pohjustettu myös myöhempää tarinaa ajatellen. 

Romaani sisältää useita järkyttäviä väkivallankuvauksia, mutta niiden vastapainoksi tarinassa riittää myös huumoria ja esimerkiksi romantiikkaa. Hirvonen onkin onnistunut rakentamaan tasapainoisen, elämänmakuisen kertomuksen, johon mahtuu lähes koko ihmiselon tunnekirjo. Myös sotien pelottavat vaiheet, uhkaavat aatteet ja hirveät tapahtumat on sijoitettu tarinaan siten, että vastapainona on elämänmyönteisempiä kuvauksia. Ratkaisu toimii, sillä se keventää rankkaa aihetta ja auttaa niin hahmoja kuin lukijoitakin jäsentämään raskaita ajatuksia. 

Kaikenkaikkiaan Komediantit on monipuolinen ja ravisuttava kertomus, joka onnistuu välttämään sirkusromantiikan yleisimmät kliseet. Erityisesti nautin kirjailijan kyvystä luoda samastuttava ja värikäs sirkusmaailma, joka on lähes täysin irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Tarinassa on useita hienosti rakennettuja juonenkäänteitä, joiden pyörteissä lukija yllättyy ja kokee vahvoja tunteita.Vaikutuin myös kertomuksen lomaan ujutetuista saksankielisistä lauseista ja lauluista. Yksityiskohtia on mietitty tarkoin. Kerronnan hiotuista detaljeista myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista taustaa taiteen kentällä toimimisesta. Erityisesti musiikin ja tanssinumeroiden esittely tuovat esille Hirvosen ammattitaidon ja kokemuksen Filharmonian intendenttinä. 

Komediantit on uniikki kuvaus muuttuvasta maailmasta, jonka keskellä ikivanhat perinteet sinnittelevät. Tarina rakentuu inhimillisen kärsimyksen ja menetyksen, mutta myös sisukkuuden, taistelutahdon ja rakkauden ympärille. Hirvonen on lisäksi ilahduttavasti saanut kerrontaan sisällytettyä feministisiä elementtejä, kuten pohdintaa sirkustaiteilijoiden sukupuolesta sekä sen vaikutuksesta vapauteen. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on hämmästyttävän monitahoinen ja vaikuttava. Komediantit onkin kuin mukaansatempaava sirkusesitys, jossa on varmasti jotakin tuttua, mutta ainakin yhtä paljon uutta ja yllättävää. 

-

– Kun eläimiä on niin paljon, niin eikö jo pelkkä sisääntulo kestä loputtoman kauan? kysyn Alfonsilta. 

– Se siinä just olikin, että piti ryhmitellä ne oikein. Isot ensin, pienimmät häntäpäässä, taiteilijat yhtäaikaa elukoiden ja niiden hoitajien seassa. 

– Ja aina vii-me-se-nä, Petra hihittää.

– Viimesenä tulee, Alfons kuiskaa ja katsoo vuorotellen jokaista neljää viekkaasti hymyillen. 

Lapset alkavat pomppia ja kiljua yhteen ääneen. Pikku Ilona taputtaa käsiään. 

– Viimesenä tulee kettu...

– Joka työntää... 

– Valkosta hanhee nukenrattaissa! 

(Hirvonen 2020, 217.) 

-

Maritta Hirvoselta on vastikään ilmestynyt uusi novellikokoelma, Pikkukamarimusiikkia.

Hirvonen, Maritta (2020) Komediantit. Stresa Kustannus: Tallinna. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (moni sirkustaiteilija)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (nuorallakävely, keiloilla jonglööraaminen)

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista (Teoksessa otetaan kantaa sirkuseläinten julmiin koulutusmetodeihin)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija