Artemis Kelosaari – Etelän poika

 

Artemis Kelosaari – Etelän poika (Osuuskumma) 

* Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2024 

Sivuja: 370 

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei 

Ensimmäinen lause: 

"Laiva Uus-Ruskeesuon laiturissa erottui kauas." 

- 

Artemis Kelosaaren (2024) Etelän poika -romaani on herättänyt kiinnostusta kirjallisuuspiireissä kuluneen vuoden aikana. Muutakaan ei toisaalta voi odottaa teokselta, joka julistaa olevansa "maailman ensimmäinen ja ainoa post-apokalyptinen itäsuomalainen nahkahomofantasiaromaani". Lupaus pitää täysin paikkansa, sillä tiedossa on runsaasti narisevia nivustaipeita sekä maailmanlopun merkkejä. 

Etelän pojan tarina sijoittuu kotoisiin korpimaisemiin. Kertomusta varten Kelosaari on kelannut ihmiskunnan aikajanaa sen verran eteenpäin, että tuntemamme sivilisaatio on päässyt rappeutumaan. Tilalle on kasvanut yksittäisiä asutuskeskuksia, joista uusi uljas maailma vasta on ponnistamassa loistoonsa. Asetelma on hedelmällinen, sillä nykyisenkaltaisen yhteiskunnan murruttua jäljelle ovat jääneet vain sitkeimmät miehet ja äärimmäisimmät yksilöt. Kun tällaisille hahmoille tarjoaa valloittamistaan odottavan maan, on tietysti luvassa reviirikiistoja sekä verenvuodatusta. 

Rujo sommitelma ei kuitenkaan tarkoita pelkkää kirveidenheiluttelua. Kelosaaren romaanin punainen lanka on itse asiassa lainattu vanhasta maailmasta, tarkemmin sanottuna 1500-luvun Englannista. Perinteisen Romeo ja Julia -juonirakenteen molemmin puolin sijoittuvat etelästä saapunut Leimu sekä suureen sukuun syntynyt Kimmel. Miesten välinen rakkaus nostaa pintaan heimojen vanhoja salaisuuksia, edellisen sukupolven romanssin sekä toivon yhdenvertaisemmasta tulevaisuudesta. 

Vaikka romaani sijoittuu kauas tulevaisuuteen, on siinä havaittavissa useita yhtymäkohtia oman todellisuutemme kanssa. Etelän poika ottaa melko suorasukaisestikin kantaa nykypäivän yhteiskuntarakenteeseen – mitäpä muuta toisaalta voisi odottaakaan jyrkkäsanaisilta korvenmiehiltä: 

"Etelässä sä saat olla juuri tuollainen kuin olet", Stella lisäsi. "Kaikki saavat olla." 

Leimu ei sanonut mitään. Oikeus olla sellainen kuin oli ei ollut etelässä koskenut milloinkaan häntä. Tähteä se ehkä saattoikin koskea. Leimun, vesienkävijöiden pojan, oikea paikka oli tässä. Käymässä ikuista taistelua luonnonvoimia ja toisia eläviä vastaan. (Kelosaari 2024, 335.) 

Saimaan rannoilla omien lakiensa mukaan elävät korvenmiehet halveksivat nyky-yhteiskunnan pehmeitä arvoja. Korvenmiesten keskuudessa koskettamiseen ei pyydellä lupia, eikä rakastellessa käytetä liukasteita. Vain venematkan päässä Saimaan toisella laidalla sen sijaan kukoistaa Uus-Ruskeesuon kehittynyt asutuskeskus, jossa pitkälle viety tunnekasvatus on yksilön tarpeita tähdellisempää. Vierekkäiset kulttuurialueet muodostavat räikeän vastakkainasettelun, joka saa vastarannalla elelevät kansat pudistelemaan päitään ja rakentamaan suojamuureja. 

On siis selvää, että Kelosaaren romaanissa niin pehmeät arvot kuin pitkälle venytetty woke-kulttuurikin saavat kyytiä – aivan kirjaimellisesti, sillä tuli leviää pitkin Saimaan rantoja ketään säästämättä. Etelän poika ei kuitenkaan ole hyökkäys yksilönvapautta tai yhdenvertaisuutta vastaan. Juuri oikeus rakastaa ja valita itse oma polkunsa ovat arvoja, joiden vuoksi korvenmiehet kirveensä kohottavat. Vaikka Uus-Ruskeesuon asukkaat ja korvenmiehet kuvittelevat olevansa kovin erilaisia, yhdistää molempia ryhmittymiä sama ongelma: yksilön tarpeet huomioon ottavaa sääntöjärjestelmää on haastava luoda – aina joku haluaa lähteä. 

Teoksen arvomaailmaa eritellessä on olennaista huomata, että Kelosaari on valinnut miljööksi kotoisan Itä-Suomen. Ratkaisu sitoo tapahtumat omaan maailmaamme, vaikka korvenmiesten aikaan juuri mitään nyky-yhteiskunnasta ei olekaan jäljellä. Hävityksen keskellä on kuitenkin säästynyt pala paikallishistoriaa: itäsuomalainen puheenparsi. Etelän poika onkin saanut paljon kiitosta värikkäästä kieliasustaan. On myös kiitettävä kirjailijaa kekseliäistä valinnoista: moni sana on vanhan maailman tuhoutuessa menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja muovaantunut uudeksi. Kotisivuillaan Kelosaari kertoo esimerkiksi vaihtaneensa vutmi-termin merkitystä istuttaakseen sanan korvenmiesten arkeen. Hahmojen kieli muistuttaa ihmisen juurista – ihmiskunnan historiaa ei voi pyyhkiä täysin pois, vaikka kaiken polttaisi tuhkaksi. 

Leimu & Kimmel kuvattuna Tove Janssonin sekä hänen
ensimmäisen naisrakastettunsa, Vivica Bandlerin kanssa 

Vaikka iso kasa tunnistettavia elementtejä on selvinnyt vanhan maailman romahtaessa, on jotain myös muuttunut. Etelän poika on tyylilajiltaan spekulatiivista fiktiota, eli tarina sisältää myös mielikuvituksekkaita ja jossain määrin epärealistisia elementtejä. Korvemiehet esimerkiksi ovat aikojen saatossa oppineet lisääntymään keskenään. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen onnistuvat näin ollen täysin miehisin avuin, eikä puuhaan tarvita "naaroja" (tai "maitoperseitä", kuten Leimu ehkä sanoisi). Koska tarinan painopiste on itsensä etsimisessä, ei sivuja tuhlata biologisten kysymysten perkaamiseen. Korvenmiesten poikkeava lisääntymiskompetenssi jää siis suurimmilta osin lukijan ratkaistavaksi. Se on harmi, sillä Kelosaari avaa ansiokkaasti muita korvenmiesten kulttuurillisia käytänteitä. Olisin mielelläni kuullut vaikkapa tuhkamaalla kasvavasta yrtistä, jota nauttimalla lisääntymiselimistöä on mahdollista retusoida. Ilman selitystä suuret biologiset poikkeavuudet on hankala niellä. Aivan uudenlaiseksi, selittämättömäksi ihmislajiksi muovautuneet korvenmiehet saattavat tästä syystä jäädä myös vaikeasti samastuttaviksi hahmoiksi. 

Kelosaaren Etelän poika on kuitenkin kokonaisuudessaan rohkea romaani, joka haastaa oman aikamme yhdenvertaisuuskäsityksen. Leimun tarina muistuttaa, ettei yhdenvertaisuutta voi todellisuudessa saavuttaa, ellei myös vapautta vaalita. Kertomus on raikas tuulahdus queer-kirjallisuuden kentällä, sillä tarina tuo omaleimaisen narratiivin vähemmistötekstien maailmaan. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin homoromaanista teki onnellisen vain queer-hahmon henkiinjääminen. Saimaan rannalla moni kaatuukin nuolien lävistämänä, mutta aina välillä aseet lasketaan ja häitäkin vietetään. 

- 

-

"Mikä tuo arpi on?" Leimu kysyi yhtäkkiä. 

"Tämä?" 

Tarmo kosketti arpea. "No sehän on tietenkin aviomiehen arpi. Kun korvenmies männöö naimisiin, sen jompikumpi isä tai suvun parooni viiltää tulevalle siipalle haavan ranteeseen. Ja siipan isä tai parooni tekköö saman sille ihelleen. Molempien verien annetaan valua hääsalkoon ja salko tuikataan tuleen. Se merkithööp sitä, jotta aviopuolisoijen veret ja tulet on ja niijen pittää olla yhtä ja samaa. Siksi aviomiehen arpea pittää kantaa kunnialla." 

(Kelosaari 2024, 117.) 

- 

Kelosaari, Artemis (2024) Etelän poika. Osuuskumma-kustannus: Tampere.

Kuvat: @chains_of_light

- 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2025) seuraavat kohdat: 

2. Fantasiakirja

4. Kirjassa valvotaan yöllä (eli ei todellakaan nukuta)

6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

9. Kirjassa on konflikti

15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon (laivasta ei jää hylkyäkään jäljelle, mutta miehistöstä joku kyllä selviää)

21. Kirjassa on muusikko (Korvenmiehillä on tapana laulaa yhdessä ja soittaa esim. kampiliiraa)

26. Kirjassa on itse valittu perhe

28. Kirjassa ollaan järvellä

29. Kirjailijan viimeisin teos

30. Kirjassa on häät tai hautajaiset (molemmat)

35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

Taina Latvala – Torinon enkeli

 

Taina Latvala – Torinon enkeli (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2021 

Sivuja: 330

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Minusta tuli äiti 24. joulukuuta 2019." 

- 

Helsinkiläisen Taina Latvalan (2021) Torinon enkeli -romaani on ilmestymisestään lähtien esiintynyt säännönmukaisesti kirjasomettajien jouluvinkkilistoilla. Teos onkin vahvasti sesonkisatu, sillä kerronnan elementit väliotsikoita myöten linkittyvät tiukasti raamatun tapahtumiin, mutta myös nykyajan jouluun. "Ja tapahtui niinä päivinä" -jakso aloittaa tarinan, jossa kuljetaan evankeliumien, korinttilaiskirjeiden ja aina ilmestyskirjankin läpi. Raamatun tapahtumien, enkelien ja demonien taistelun sekä hyvän ja pahan voiman kamppailun näyttämö sijoittuu kuitenkin Italian ja Suomen tuttuun lähimenneisyyteen. Pyhiä kirjoja tuntemattomalle lukijalle teoksesta löytyy siis myös runsain määrin kulttuurillista helpostilähestyttävää tarttumapintaa. 

Matka Suomesta Italiaan kestää vain sivunkäännön verran, sillä lyhyet luvut vuorottelevat melko säännönmukaisesti kahden kulttuurin ja elämäntilanteen välillä. Lakastunutta parisuhdettaan pakeneva päähenkilö matkaa joulun kynnyksellä kirjailijaresidenssiin Torinoon, jossa häntä odottavat lihaksikas vuokraisäntä Lorenzo sekä pieni tyttö valkoisissa vaatteissa. Kumpikin vieras on omiaan auttamaan päähenkilön ajatukset pois umpikujasta, sillä sekä uusi mies että äitiä etsivä lapsi tuovat kaivattua näkökulmaa keskushenkilön mietteisiin.

Vaikka kertomus sisältää runsaasti maagisen realismin elementtejä ja vauhdikkaitakin kohtauksia, rakentuu romaani ennen kaikkea pohdinnan ja etsimisen ainesosista. Punainen lanka, joka lahjanarun lailla sitoo tarinan eheäksi paketiksi, on vanhemmuus. Kertoja kokee maailman epäreiluna hyvän ja pahan taisteluareenana, jolla ihminen joko tietää haluavansa vanhemmaksi tai sitten ei. Limbomaiseen välitilaan putoavat ne harvat ja yksinäiset kulkijat, jotka eivät ole ihan varmoja. Nämä orvot vaeltajat ovat tuomittuja poukkoilemaan ihmissuhteiden, kulttuurien, todellisuuden ja unimaailman välillä, kunnes löytävät vastauksen. 

Latvalan teoksessa vastaus astelee näyttämölle valkoisissa vaatteissa ja pienissä ballerinoissa. Tarina ei kuitenkaan lopu tytön saapumiseen, sillä pian "hänen käsistään lähti ihoa kuin käärmeellä" (Latvala 2021, 285). Kertomus kumartaa varsin näyttävästi Stephen Kingin kauhuklassikoille, joiden intertekstuaalinen yhteys tarinaan on kouriintuntuva. Latvala leikittelee taitavasti myös muilla kirjallisilla viittauksilla, minkä lisäksi hän on onnistuneesti upottanut teokseen totuuden ja fiktion rajamaille sijoittuvia aineksia. Residenssivieraiden listaa selatessaan tai vuokraisäntä-Lorenzon romaania etsiskellessään lukija saattaa tuntea olonsa yhtä epäluuloiseksi ja harhaanjohdetuksi kuin päähenkilö Torinon sokkeloisilla kujilla. 

Mutkikkaiden vanhojen katujen vastapainoksi Latvala kirjoittaa erittäin suoraviivaisella tyylillä. Romaanin kerronta on yleisesti ottaen niin tasaista, että teos sujahtaa luontevasti lukuromaanien kategoriaan. Termillä tarkoitetaan helppolukuista proosaa, joka ei liiemmin leikittele sanataiteella tai yhteiskuntakriittisellä sanomalla. Toki Latvala tarjoaa lukijalle matkan niin Italiaan kuin autofiktiomaiseen maailmaankin, mutta kertomuksen pääasiallinen sävy on kepeähkö. Kyseessä voi olla taktinen ratkaisu, sillä useat rakastetut jouluelokuvat pelaavat samoilla ainesosilla. 

Oman kerroksensa kevyeen kerrontaan tuovat kuitenkin erilaiset tekstityypit. Latvala ripottelee sivuille esimerkiksi vieraskirjan merkintöjä, sitaatteja kuvitteellisesta tietokirjasta, raamatun jakeita ja some-viestejä. Paikoin teksti ajautuu myös kappaleettoman tajunnanvirran puolelle. Erilaiset kirjoitustyylit sekä tekstilajit istuvat hieman irrallisina tarinaan ja horjuttavat runsaudessaan Latvalan muuten eheää kerrontaa.

Harmistuin myös hieman kertomuksen kapeahkosta hahmokavalkadista. Perinteisen joulutarinan tapaan sadusta löytyvät esimerkiksi hyväntahtoinen mies, kiltti vanha naapurin rouva, kirkassilmäinen lapsi sekä epämiellyttävä entinen puoliso. Erityisesti päähenkilön aiemman kumppanin kuvaus vaikuttaa karkealta ja liioitellulta: pahansisuinen puoliso on korostetun paha suustaan, ja siksi vanhemmuuspohdinta uhkaa hukkua huonovointisen parisuhteen alle. Virkistävämpää olisi ehkä ollut lukea tasapainoisesta kumppanuudesta, jonka keskellä lapsenhankkimista voi pohdiskella turvallisesti. Latvalan asetelma antaa ymmärtää ristiriitaisten ajatusten olevan pääosin tulosta painostavasta parisuhteesta, vaikka vanhemmuuskysymykset saattavat tosiasiassa vaivata myös kukoistavassa elämäntilanteessa eläviä. 

Päätös vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä on joka tapauksessa polttavan ajankohtainen puheenaihe. Vielä viime vuosinakin mediassa ja aina lainsäädännönkin tasolla on keskusteltu samanaikaisesti sekä synnyttämiseen pakottamisestä että lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Latvalan romaani ei ota oikeastaan lainkaan kantaa abortti- saatika translakikeskusteluun, mutta teos on silti erinomaista luettavaa median väkivaltaisten otsikoiden vastapainoksi. Torinon lumisilla kaduilla ehtii rauhassa viivähtää päähenkilön rinnalla pohtien ihmisen oikeutta omaan kehoonsa.

Vaikka Torinon enkeli ei ole ärhäkän yhteiskuntakriittinen tai muuten normeja ravisteleva teos, on se kuitenkin kaikessa kiiltokuvamaisuudessaankin ansainnut paikkansa pettämättömien joulutarinoiden joukossa. Kirja nimittäin tarjoaa kaiken sen, mitä lukija luultavasti odottaakin: elähdyttävän kuvauksen pyhäpäivän tapahtumista, hieman mystiikkaa ja ripauksen romantiikkaakin. Kauhukirjallisuuden hienovaraiset elementit lisäävät lukukokemukseen vivahteen, joka kutkuttelee syvällä ihon alla. Moniulotteinen romaani on myös oivallinen jouluherkku, sillä arvoituksellinen tarina jättää lukijalle runsaasti aukkoja täydennettäväksi. Kertomus kestää siis useita lukukertoja – vaikkapa joulusta toiseen. 

-

-

"Olisin halunnut sanoa hänelle, että rakastin häntä, että olin onnellinen kun olin löytänyt hänet, mutta en saanut sanoja suustani. Kai minä pelkäsin, että ne olisivat säikäyttäneet hänet pois. Toivoin, että hän tiesi muutenkin, mitä kaikkea sisälläni kannoin.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si"." 

(Latvala 2021, 245.) 

-

 

-

Latvala, Taina (2021) Torinon enkeli. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (residenssiä tai Lorenzoa teoksineen ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Taina Latvala -niminen hahmo vierailee tarinassa)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Tyttö)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Lorenzon tietokirja on nimeltään "Hyvän ja pahan voiman kaupunki")

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Hetkellisesti)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Vaikkakin alitajuinen sellainen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (Kannen korostettuna elementtinä on punainen sateenvarjo, jolla ei tosiasiassa ole minkäänlaista virkaa tarinan motiivina)

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."

- 

Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 

Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 

Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana." 

(Martin 2022, 139.) 

Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 

Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 

-

-

"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 

- 

Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022