Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12)

Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12), Tammi 




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1997-2004, suom. 2001-2013

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Hämähäkit ovat aina kiinnostaneet minua."

- Friikkisirkus, 2001




-




Kaikki, mitä vampyyreista tiedetään, on valhetta. Näin ainakin väittää brittiläisen Darren Shanin (oikealta nimeltään Darren O'Shaughnessy) (1997-2001) kirjasarjan päähenkilö Darren, joka on vastikään veretetty puolivampyyriksi. Darrenin maailmassa vampyyrien maku valkosipulin suhteen vaihtelee, mutta vanhalla kunnon vaarnalla saa vaivutettua vampyyrin kuin vampyyrin ikiuneen arkunpohjalle. Saman asian ajavat myös luodit, veitset, keihäät tai vaikka jousipyssyt. Toisin sanoen kaikki sellaiset välineet, joilla ihmisetkin ovat toisiaan vuosisatojen saatossa puhkoneet. Samastuakseen Shanin yliluonnollisiin olentoihin ei siis tarvitse olla maaginen – riittää, että tuntee yleismaailmaista pelkoa lyömäaseita ja teräviä esineitä kohtaan.

Darren Shanin tarina on fantasiakirjallisuuden kulttiklassikoita, joka kutkuttanee erityisesti milleniaalien nostalgiahermoja. Darrenin tarina liihotteli lepakon lailla lukijoiden kirjahyllyihin samassa fantasia-aallossa J. K. Rowlingin Harry Pottereiden ja W.i.t.c.h.-sarjakuvien kanssa. Samoihin aikoihin julkaistiin myös J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -filmatisoinnit, joten 2000-luvun alku on syystä jäänyt monelle kulttuuriharrastajalle mieleen fantasian kultakautena.

Darrenin tarina kuitenkin eroaa Pottereista, W.i.t.c.h.-sarjakuvista ja Sormusten herrasta siltä osin, ettei keskiössä ole suurten velhojen tai noitien kamppailu. Darrenin maailmassa on nimittäin vain yksi noitamainen nainen, jota ei noidaksi saa kutsua (tai hän päästää myrkkysammakot irti). Darrenin maailma pyörii vampyyrien ympärillä. Ei sellaisten, kuin Strokerin Dracula. Tämä kertomus kuvaa alkukantaisia, villejä yön kulkijoita, joista Stroker inspiraationsa aikanaan kertoman mukaan ammensi. 

Kaikki alkaa Friikkisirkuksesta. Laitonta kummajaisesitystä seuraamaan saapunut nuori Darren viehättyy kuolettavan myrkyllisestä hämähäkistä, jota hurja vampyyri, Herra Crepsley, telepaattisesti ohjailee. Alkaa veretseisauttava tapahtumien sarja, jonka aikana Darren ryöstää otuksen ja vahingossa antaa hämähäkin purra Darrenin parasta ystävää, Steve Leopardia. Vaihtoehdot ja Steven elinaika hupenevat sitä mukaa, kun hämähäkki punoo verkkoaan Darrenin kaapissa. Vain vampyyri voi auttaa. Mutta vampyyri, jolta on varastettu harvinainen ja hyvin myrkyllinen hämähäkki, voi olla melkoisen vihainen. Vastamyrkyn hinta saattaa olla kallis – jopa niin kallis, että se mitataan ihmishengissä.

Friikkisirkus (2001) on groteski kuvaus siitä, miten nuori Darren päätyy makaamaan hauta-arkkuun niska pirstaleina. Toisin kuin monet tarinat, kertomus ei kuitenkaan lopu päähenkilön hautaamiseen. Maakerrosten alla hengittää nimittäin hitain vedoin poika, jonka tarina jatkuu vielä yhdentoista kirjan verran. Ensimmäisen teoksen lopussa päättyy siis vain Darrenin elämä ihmisenä, jotta puolivampyyrin aikakausi voi alkaa. 

Luonnostellessaan Friikkisirkusta kevyehkönä sivuprojektina kirjailija tuskin osasi arvata, minkälaiseksi eeposmaiseksi taruksi Darrenin tarina vielä paisuisi. Darrenin saagassa ehditään tutustua niin vampyyrien historiaan, tapoihin, tulevaisuuden uhkakuviin kuin vihollisiinkin. Kirjasarja kasvaa ja lihoo jokaisen romaanin myötä lopulta sellaisiin mittoihin, että kertomuksesta voi poimia jopa korkean fantasian tunnusomaisia elementtejä. Tällaisia ovat esimerkiksi olentojen tarkasti kuvatut historiankirjoitukset, lukuisat rinnakkaiset todellisuudet, antilineaarinen aikakäsitys sekä kohtaamiset universumin voimia hallitsevien myyttisten petojen kanssa. 

Massiivisen kirjasarjan jäsentämistä auttavat kuitenkin teemat, jotka määrittävät Darrenin matkaa kohti vampyyriyden ydintä. Saaga on jaettu neljään erilaiseen teemakokonaisuuteen: Vampire Blood, Vampire Rites, Vampire War ja Vampire Destiny. Teokset etenevät siis kolmen romaanin sykleissä, jotka yhdessä muodostavat kaksitoistaosaisen puolivampyyrin elämäkerran.

Shan kirjoitti koko saagan vain seitsemän vuoden aikana, mikä tarkoittaa lähes kahden romaanin vuosivauhtia. Suoritus on kieltämättä kunnioitettava, mutta näkyy myös lopputuloksessa: sarjan puolivälin paikkeilla tapahtumaketjujen vauhti kiihtyy siinä määrin, että kerronta sekä hahmot alkavat tuntua kuiviksi imetyiltä. Erityisesti viimeiset neljä kirjaa istuvat kaanoniin hieman kankeasti, sillä sekä seikkailuseurueen kokoonpano että motiivit muuttuvat useaan otteeseen ja vieläpä melkoisen radikaalilla tavoilla. Sarjan kymmenes osa Sielujen järvi (2010) sopii teemoiltaan enää vain vaivoin osaksi kokonaisuutta, ja lukukokemuksena romaani tuntuu sivutuotemaiselta välikertomukselta. 

Saagan ensimmäinen puolisko sen sijaan muodostaa eheämmän kokonaisuuden ja edustaa lähes oppikirjaesimerkin lailla perinteistä poikakirjallisuutta. Tapahtumien edetessä nuori poika oppii voimakkaiden, raakalaismaisten ja rujojen yön kulkijoiden tavoille. Vampyyrien maailma on poikakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan verrattain miehinen: vampyyrien klaani asustaa askeettisessa Vampyyrivuoressa, jonka kammioissa suuret urhot ottavat toisistaan mittaa välillä kuolemaan saakka. 

Saagan aikana kertomukseen mahtuu mukaan vain neljä keskeistä naishahmoa, joista yksi ainoa on vampyyri. Kaikkein keskeisin naishahmo, ihmisneito Debbie, on Darrenin romanttisen kiinnostuksen kohde. Muilla sanoilla Debbietä on vaikea kuvailla, sillä hahmolle ei ole annettu juuri muita piirteitä. Konventionaalisen naishahmon tapaan Debbie odottelee useaan otteeseen maskuliinista pelastajaansa, ja neljän viimeisen kirjan aikana Debbietä ehditään pitää köysiin sidottuna panttivankina vaatimattomat nelisen kertaa.

Moderniin poikakirjallisuuteen mahtuu syväluotaava tunteidenkäsittely, mutta Darrenin tarina edustaa melko klassista ja spartalaista poikakirjallisuuden aikakautta. Lienee siis selvää, ettei kerronnan taso kurota kovin syvälle miehisten tunnetaitojen sammioon. Darrenin tarina kattaa yhteensä kahdeksantoista vuoden jakson, jonka aikana Darren kasvaa esiteinistä aikuiseksi mieheksi. Ja vaikka Darrenin tarina on tarkoitettu nuorille aikuisille ja vanhemmillekin lukijoille, teoksissa viitataan romantiikkaan, seksiin sekä tunteidenkäsittelyyn vain harvinaisissa sivulauseissa. Edes Darrenin ja Debbien välillä ei ole mainittavaa seksuaalista saatika romanttista jännitettä. Aikuiseksi ja kunnon vampyyriksi kasvaminen tarkoittaakin Darrenin maailmassa ennen kaikkea taistelutaitojen, vampyyrin kunnian, koruttoman elämäntyylin ja elon raakuuden oppimista.

Myös teemoissa ja aiheissa vahvasti läsnä kulkevan kuoleman käsittely jää pintapuoliseksi. Kirjasarjan aikana Darren ehtii lavastaa oman kuolemansa ja menettää useita ystäviään sekä läheisiään. Päähenkilön pohdinta poismenoon liittyen ei kuitenkaan nouse oivallusten, hyväksymisen tai edes hellän muistelun tasolle. Kuolleisiin hahmoihin viitataan pääasiassa juonenkulun vahvistamiseksi tai motivoimiseksi. Vain muutamissa tapauksissa Darren jää mietiskelemään irvokkaiden kuolemantapausten laajempaa merkitystä, mutta näissä tapauksissa kuvatuin tunne on katkeruus. Kaunaa kantava vampyyri on toki hahmona kiinnostava ja herkullinen, mutta samalla kovin lattea. Vaikka karvaan päähenkilön luominen olisikin ollut kirjailijan tarkoituksena, olisi kertomukseen mahtunut myös ripaus empatiaa. Tällaiselle tunnetaitojen reflektoinnille olisi ollut mainiosti tilaa esimerkiksi (naispuolisten) sivuhahmojen repliikeissä, mutta harmillisesti heidän suunsa on kunnon panttivankien tapaan usein tukittu suukapuloilla.

Emotionaalisten tasojen puuttuminen ei kuitenkaan tee Darrenin tarinasta epäkiinnostavaa lukukokemusta. Saaga on kaiken kaikkiaan varmaa toiminnantäyteistä fantasiarymistelyä alusta loppuun. Kirjasarjan alussa kupliva klassinen poikamainen huumori jää hieman vähemmälle viimeisissä osissa, kun juoni ja tapahtumat saavat ympärilleen tummanpuhuvia sävyjä. Silti kerronnan imu pitää lukijan kohtalaisen hyvin otteessaan minne ikinä Friikkisirkus matkaakaan.

Kahdentoista dramaattisen lukukokemuksen jälkeen lukija jää varmasti vielä monena yönä pohtimaan pimeässä matkaavia olentoja. Onneksi sarjan suurimmat ystävät voivat herkutella myös Takahiro Arain (2006-2009) mainiolla The Saga of Darren Shan -mangalla tai Friikkisirkus: Vampyyrin oppipoika -elokuvasovituksella (joka tosin putoaa huomattavan kauas alkuperäisestä hahmo- ja juonirakennelmasta). Shan on myös kirjoittanut herra Crepsleyn oman elämäkerran, The Saga of Larten Crepsley. Darrenin kaanoniin syvyyttä lisäävät myös lyhytkertomukset, jotka on julkaistu vain kirjailijan verkkosivuilla. Darrenin saagan lopussa hieman avonaisiksi jäävät tiettyjen hahmojen kohtalot jättävät tilaa jatkokertomuksillekin, mutta ainakaan toistaiseksi Shan ei ole raottanut verhoa Darrenin jälkeiseen maailmaan – paitsi siihen, jossa itsekin elämme. Lue ja tiedä!




- 

-


"Noniin", Paris sanoi juhlallisen näköisenä. "Meidän on aika palata keskustelemaan oppipojastasi. Me kaikki tiedämme, että maailma on muuttunut valtavasti muutaman viime vuosisadan aikana. Ihmiset suojelevat toisiaan entistä paremmin ja heidän lakinsa ovat tiukemmat kuin koskaan, varsinkin kun on kyse lapsista. Siksi me emme enää veretä lapsia. Ennen vanhaankaan heitä ei veretetty monta. Siitä on yhdeksänkymmentä vuotta, kun viimeksi otimme joukkoomme alaikäisen. Kerrohan, Larten, miksi päätit uhmata viimeaikaisia perinteitä?"

Crepsley rykäisi ja katsoi suoraan prinsseihin, jokaiseen vuoron perään ja pysähtyi Mikaan. "Minulla ei ole siihen mitään pätevää syytä", hän sanoi rauhallisesti, ja salista alkoi kuulua vaivoin pidäteltyjä huudahduksia ja vaimeaa, levotonta puheensorinaa.

"Hiljaisuus salissa!" Paris huusi ja kaikki äänet vaikenivat siinä samassa. "Noniin, Larten, älä viitsi leikitellä. Sinä et verettäisi poikaa hetken mielijohteesta. Siihen täytyy olla jokin syy."

(Shan, 2004: Vampyyrivuori. 144.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Shan, Darren (2001-2013) Darren Shanin tarina ("The Saga of Darren Shan). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi: Helsinki. 


-



Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):




5. Kirjassa ollaan maan alla (tunneleissa ja Vampyyrivuorella)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009)

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Darren saa paljon oppeja kunnon vampyyriksi kasvamiseen)

12. Kirjan nimi liittyy veteen (kts. Sielujen järvi, 2010)

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (joskin uskomuksemme vampyyreistä ovat Darrenin mukaan täysin virheellisiä)

40. Kirjassa hylätään jotain (ihmiselämä)

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useitakin, kuten käärmepoika ja puolivampyyri)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009 & Yön liittolaiset, 2009)

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."

- 

Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 

Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 

Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana." 

(Martin 2022, 139.) 

Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 

Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 

-

-

"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 

- 

Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä

 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021 (Scarabe kustannus 2017)

Sivuja: 355

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin) 

Ensimmäinen lause: 

"Oli yö."

- 

Kirjailija Anu Kuusenoksan vampyyrisarjan aloittava Prinssi jolla ei ollut sydäntä luo mahtipontisen pohjan kertomuksen myöhemmille osille. Teoksen on alunperin julkaissut Scarabe kustannus vuonna 2017, mutta vuonna 2021 Kuusenoksan perustama Varjo Kustannus tuotti kirjasta korjatun painoksen. Prinssi jolla ei ollut sydäntä aloittaa monipolviseksi sukutarinaksi muodostuvan vampyyrisarjan, josta on toistaiseksi ilmestynyt viisi osaa. 

Kuusenoksan kertomus tarjoaa harvinaisempaa herkkua niille vampyyrikirjallisuuden ystäville, jotka kaipaavat Suomeen (tai ainakin hyvin sen tapaiseen miljööseen) sijoittuvaa tarinaa. Vaikka vampyyrikirjallisuus on jo pitkään hallinnut vahvasti maailmanlaajuista fantasiakenttää, tuppaavat myyttiset olennot useimmiten seikkailemaan jossakin muualla, kuin kylmässä pohjoisessa. Myös Kuusenoksan teoksessa lähdetään pitkälle matkalle kauas kotoa, mutta kertomus alkaa koukuttavasti tutuista maisemista. Sijoittamalla seikkailun alun tapahtumat koti-Suomeen kirjailija muodostaa fantasiateokseen yllättävää ja toimivaa samatumispintaa. Tapahtumapaikka on myös ovelasti perusteltu: yöenergiasta voimansa saavia vampyyreita kiinnostaa tietenkin maa, jossa aurinko ei talvella nouse lainkaan. 

Kun mäntymetsät ja pikkumökki jäävät taakse, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin suuren maailman tahtiin. Uusia hahmoja ja juonenmutkia esitellään sellaisella tahdilla, että ryhdyin itsekin kirjoittamaan tärkeimpiä asioita ylös muistaakseni erinäiset yksityiskohdat vampyyrien verilinjoista, elintavoista, motiiveista, historiasta ja yliluonnollisista kyvyistä. Kuusenoksa on rakentanut tarinan detaljit tarkkaan, mutta lukijalle tietoa näistä yksityiskohdista ripotellaan varsin hitaasti pitkin kertomusta. Lukija pääsee siis päättelemään paljon, mikä toki sitoo lukijaa teokseen ja sen tapahtumiin. Korkean fantasian ystävänä ratkaisu miellytti minua, mutta suoraviivaisempaa kerrontaa suosivat saattavat tuntea olonsa eksyneeksi vampyyrien monimutkaisten verilinjojen keskellä. 

Kirjassa esitellään uniikkien olentojen rinnalla tunnetumpia elementtejä, kuten kiehtovaa kulttuurien kuvausta sekä historianharrastajille tuttua etymologiaa. Juoni saakin kerroksia ympärilleen muinaisen Persian, kristillisten kertomusten, antiikin Rooman sekä kreikkalaisen mytologian elementeistä. Kirjailija on myös tutustunut tarkkaan esimerkiksi Japanin ja Italian kulttuureihin, jotka tarinan edetessä kietoutuvat osaksi monivaiheista kertomusta. 

Laaja kulttuurintuntemus onkin Kuusenoksan tapauksessa välttämätöntä, sillä vampyyrit elävät satojen, usein jopa tuhansien vuosien ikäisiksi. On siis ymmärrettävää, että yhdellä vampyyrilla on muistoja muinaisesta kuningaskunnasta ja toisella elävä mielikuva gladiaattoriareenasta. Ripottelemalla tarinaan tarkkaan referoituja historiallisia viittauksia kirjailija luo tarinalleen uskottavan ja vakavastiotettavan pohjavireen. 

Prinssi jolla ei ollut sydäntä on siis raskaista historiallisista elementeistä rakennettu kertomus, joka kuitenkin sijoittuu nykypäivään. Teoksen päähenkilö on 19-vuotias Aurora, joka vasten tahtoaan tempautuu osaksi vampyyrien ikiaikaista välienselvittelyä. Auroran opastajaksi ja isälliseksi suojelijaksi sattumien kautta päätyy Judas, yhteisönsä hyljeksimä vampyyri. Juudas Taddeuksen mukaan nimetty vampyyri ei muista alkuperäänsä, eikä mikään hänessä ole kuin muissa yön olennoissa. Menneisyydestä muistuttaa ainoastaan kultainen ristiriipus, johon on kaiverrettu "ps. 91:11". Auroran elämään saapuu pian myös muita vampyyreita, sillä Judaksen ja muiden olentojen välille on ehtinyt vuosisatojen kuluessa keittyä pahaa verta. 

Kuusenoksan luoma vampyyrien yhteisö on monimuotoinen ja kiinnostava. Tarinaan kuuluu myös ilahduttavan paljon naishahmoja mikä ei ole vampyyrikirjallisuuden kohdalla mikään itsestäänselvyys. Kuusenoksan kertomus sijoittuu kuitenkin perinteisen maskuliinisen seikkailun maailmaan, jossa suuret motiivit kietoutuvat tiukasti miesten ympärille. Kirjasta oli vaikeaa löytää dialogin pätkiä, jossa naishahmot keskustelisivat keskenään miehiin liittymättömistä asioista. Tarinassa valetaan kuitenkin vankkaa pohjaa Auroran seuraaville vaiheille, joten uskon päähenkilönaisen roolin vahvistuvan ja monipuolistuvan kirjasarjan myöhemmissä osissa. 

Vaikka vampyyri- ja fantasiakirjallisuus mielletään usein luonnostaan myös lapsille soveliaaksi, tulee Kuusenoksan romaania tarkastella aikuisille ja nuorille kohdennettuna teoksena. Tarinassa on voimakas seksuaalinen taso, groteskeja elementtejä sekä runsaasti yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa. Teoksen brutaaleimmat juonikuviot tuovat mieleen sadistisesta kiduttamisesta tunnettuja true crime -tapauksia, kuten vaikkapa japanilaisen Junko Furutan kauhistuttavan murhan. Vaikka romaani siis sijoittuu tyylilajiltaan fantasian kentälle, löytää siitä helposti yhtymäkohtia realimaailmaan. Vampyyrien ja ihmisten perusluonto ei lopulta poikkea merkittävästi toisistaan, sillä kummatkin olennot ovat kykeneväisiä niin syvään rakkauteen kuin vulgaariin raakuuteenkin. 

Painavan historiallisen sisältönsä, suurten moraalikysymystensä ja haarautuvien sukupuidensa vuoksi teos on jokseenkin raskaslukuinen. Pikaisesti etenevät tapahtumat kuvataan paikoin lyhyiden (vain yhden kappaleen mittaisten) pätkien kautta, jolloin myös kerronnan näkökulma poukkoilee vauhdilla. Myös kontrasti tarinan verkkaisen alkuosan ja nopeatempoisen jatkon välillä on kova. Tarinassa olisi siis ollut jonkin verran joko tiivistämisen varaa tai syytä jakaa teos useampaan osioon. Olen kuitenkin törmännyt arvosteluihin, joissa Kuusenoksan myöhempiä tuotoksia kuvataan huolellisesti rakennetuiksi ja kirjallisilta ansioiltaan vaikuttaviksi. On siis täysin mahdollista, että kirjailijan kerronta hioutuu tasapainoisemmaksi vampyyrisarjan edetessä. 

Koin Kuusenoksan luomat henkilöhahmot kuitenkin vetovoimaisiksi ja kiinnostaviksi, joten mielenkiinto tapahtumia ja juonen etenemistä kohtaan rakentui ainakin omalla kohdallani vahvasti henkilökaartin varaan. Erityisen kauniisti kirjailija kuvaa Judaksen ja Auroran suhteen kehittymistä. Onkin kutkuttava ajatus, että teos on vasta moniosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, ja hahmot pääsevät kasvamaan ja muuttumaan kompleksisimmiksi tulevien tarinoiden myötä.

Sarjan aloittava Prinssi jolla ei ollut sydäntä on kokonaisuudessaan raikas ja tervetullut lisä kotimaisen fantasian kentälle. Kuusenoksa on tehnyt valtavan ja vaikuttavan työn eeppisen vampyyriuniversumin koostamisessa ja jäsentelyssä. Teos on kuin suuri lupausta täynnä oleva ovenavaus mahtipontiseen fantasiaseikkailuun. Sarjan ensimmäisen osan tärkein tehtävä on luoda vankka ja potentiaalia pursuava pohja tarinan jatko-osille, ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisesti. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Auroran tarinan seuraavia vaiheita. 

-

"Ihmisillä on tapana pelätä sitä, mitä eivät ymmärrä. Tarinoiden alkuperä muuttuu aikojen saatossa monien kauniiden asioiden muuttuessa rumaksi. Kyse on sanoista, niiden merkityksistä. Sanoilla on voima muuttaa, tuhota tai luoda. Sanat ovat voimakkain ase maailmassa."

Aurora tärisi kauttaaltaan. Hän haurastui Bardiyan edessä pieneksi ja särkyväksi. 

"Ennen minäkin näin maailman kauniina. Ajan saatossa kadotin kauneuden, ja näin vain julmuudet ja verityöt, sodat toisensa perään, toinen toistaan julmemmat johtajat ja tyrannit. Ihmiset ja heitä vielä pahemmat – kaltaiseni, raakalaismaisia, hirviöitä toinen toisilleen. Maailma oli ruma paikka. En nähnyt sen kauneutta missään."

Bardiya oli hetken hiljaa. Auroran täytyi keskittyä hengittämiseen mutta huomasi toistuvasti pidättelevänsä henkeään. 

"Luulin ettei mikään koskettaisi minua, toisi iloa. Mutta sinä olet jotain, mikä koskettaa minua tavalla, jonka luulin kadonneen ikuisesti", Bardiya sanoi hiljaa. 

(Kuusenoksa 2021, 154–155.)

- 

Kuvat: @chains_of_light

Kuusenoksa, Anu (2021) Prinssi jolla ei ollut sydäntä. Varjo Kustannus: Puola. 

Vaatteet & korut: moi namaste

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet (2022) -lukuhaasteesta: 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esimerkki yllä sitaatissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (hetken aikaa)

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Persia, antiikin Rooma)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa

 

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 376

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (hahmot tosin ovat tästä asiasta eri mieltä, s. 316) 

Ensimmäinen lause: 

"Sitä kuulee nykyään sanottavan paljon, että nuorisomme on pilalla."

- 

On aloitettava teoksen ytimestä: ystävyyden taiasta. Kyseinen jalo substanssi on kuitenkin jatkuvassa vaarassa, sillä sitä uhkaavat lukuisat ärsykkeet; diskriminoiva patriarkaatti, puoliautonomiset Skarisaks-robotit, leipomisesta pitävä Ermenegildo-hirmulisko sekä esimerkiksi tonttutaikaiset tulipallot. 

Jaro Karkisen neljäs romaani Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (tästä eteenpäin viitataan lyhenteellä "Tritor") leikittelee onnistuneesti fantasiakirjallisuuden klassisilla elementeillä yhdistellen niitä nykypäivän kulttuurituotteisiin. Tritor ei olekaan vain vauhdikas, monella eri aikatasolla ja maailmankaikkeuden kerrostumien väliköissä luikerteleva eeposmainen seikkailuromaani, vaan myös uusinta aikaa kommentoiva sanataideteos. 

Tritor kertoo jalosydämisen paladiini Tritorin tarinan, tai ainakin pienen pätkän sitä. Kirjan loppupuolelle liitetyn aikajanan mukaan nimikkohenkilön edesottamukset jatkuvat nimittäin vielä joidenkin satojen vuosien ajan. Tritorin matkassa saadaan kuitenkin viivähtää hetki jos toinenkin romaanin edetessä, sillä merenmiesritari ehtii kertomuksen aikana muun muassa edesauttaa mystisen ennustuksen täyteenpanoa, ottaa yhteen hiisien (varsin edistyneen) yhteisön kanssa, ajaa autoa, kohdata useamman arkkivihollisen, käväistä helvetin esikartanoilla, suorittaa kyselytutkimusta ja ennenkaikkea tutustua Toimistoja ja taloustaitoja -lautapelin yhdistämään ystäväporukkaan. 

Vaikka Karkisen romaani läpyttelee hieman liian lujaa liitävän lohikäärmeen lailla konfliktista toiseen, Tritorin ja hänen seikkailuseurueensa matkassa on miellyttävää poukkoilla. Keskeiseen osaan tässäkin Karkisen romaanissa nousee nimittäin kerronnan hämmästyttävä moniulotteisuus: kirjailijan kieli leikittelee erittäin viihdyttävästi niin intertekstuaalisilla viittauksilla kuin etymologisilla havainnoillakin. Karkiselle tyypilliseen tapaan hahmot on esimerkiksi nimetty runollisesti runsain kunnianimin, joten sellaiset henkilöt kuin Ipator Wilwin Gipperiguu Struumstout Grutgrut Ordgyderi Steppen-Tymbers ja Haðaragenar Ithëlcunornebelringmorningstar tulevat lukijalle nopeasti tutuiksi. Kielen havainnointi ei ilahduttavasti jää vain lukijan osaksi, sillä myös hahmot ovat varsin tietoisia omasta kirjallisuuskulttuuristaan ja hallitsevista diskursseista:

"Hetkinen, hetkinen", viivytti vielä Ipator ja kirjoitti kiireisesti taas taikomaansa pergamenttiin. "Siinä tapauksessa panen muistiin, että Llanfair-yng-Nghornwyn luoliin lähtivät luonnikkaat loistotyypit. En tahdo unohtaa hyvää alkusointua, kun nyt kerran olemme valinneet suuntamme."

"En tiedä, toimiiko alkusointu, jos ensimmäinen sana on niin pitkä", epäili Memenius.

"Lisäksi Llanfair-yng-Nghornwy oli kuningas", huomautti Ufuggard. "Luolien nimi oli Ysgolgyfungarthholwgdeuparthffordeugwybod."

"Äh, hyvä taiteilija kirjoittaa yleisölleen, ei totuudelle", huitaisi Ipator.

"Luulin, että yleisö saa painua hevonhelvettiin", muisteli Rokokoo.

"No niin, enpä enää jaa teille keskeneräisiä töitä", loukkaantui Ipator.

(Karkinen 2021, 103.)

Teoksen miljöönä toimii tarkemmin määrittelemätön vaihtoehtotodellisuus (tai oikeastaan pseudo-keskiaikainen settinki, esim. s. 163), joka kumartaa sellaisille fantasiakirjallisuuden jättiläisille kuin J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia ja Susan Cooperin Pimeä nousee -kirjasarja. Tritor edustaakin niin kutsuttua klassista eeppistä fantasiaa, jossa tapahtumat rymisevät kovaa tahtia ja erityisen mahtipontisesti eteenpäin, usein taisteluiden kautta. Miekanheilutusta mahtuu tähänkin teokseen erityisen paljon, ja ajoittain räväkäksi mäiskinnäksi yltyvät tappelukohtaukset tuntuvat tarjoavan tarinaan pääosin vain komediallista arvoa. Lukuisat viihteelliset ja mieltä ylentävät mittelöt toki kuuluvat lajityyppiin erottamattomasti, joten kyseessä voi olla kirjailijan tietoinen nyökkäys korkealle fantasialle kirjallisuuden genrenä.

Kirja on poikkeuksellinen ilmestys kotimaisen kirjallisuuden kentällä, sillä se yhdistelee saumattomasti ja erityisen rohkeasti korkean fantasian monimutkaisia elementtejä nykypäivän viihteelliseen kirjallisuuteen. Korkealle fantasialle ominaisesti tarinaan on esimerkiksi ujutettu kokonainen maailmankaikkeuden historiikki sekä omanlaisensa elävien olentojen lajisto. Yksityiskohtien tarkistamista varten teoksen loppuun on liitetty appendiksit A-C, jotka selittävät maailman eläimistön, historian ja magian relevanteimmat pääpiirteet. Koko tarkkaan mietittyä kokonaisuutta kuitenkin kannattelee rivien väleihin piilotettu oivaltava huumori, joka tuikkii niin hahmojen välisessä dialogissa kuin kerronnan moderneissa sanavalinnoissakin.

Koska Tritor kaikista fantasiaelementeistään huolimatta heijastelee omaa yhteiskuntaamme, romaanin voi lukea kirjallisia konventioita kommentoivaksi teokseksi. Karkisen aiempia kirjoja on jonkin verran arvosteltu niiden välittämästä vanhakantaisesta maskuliinisesta maailmankuvasta, jossa naisen rooliksi jää tukea mieshahmojen ylväitä pyrkimyksiä tai olla seksualisoituja miehen romanttisen kiinnostuksen kohteita. Tällaista miehistä genreä edustavat useat klassiset seikkaluteokset aina Ruohometsän kansasta James Bondiin ja Jules Vernestä Tintin seikkailuihin. Tritor jatkaa Karkisen aiempien romaanien maskuliinista seikkailuperinnettä, joskin ottaa siihen tietoisen itseironisen lähestymiskulman:


"Sitä paitsi koko hössötys miesten maailmasta on hupsutusta", vastasi myös Ufuggard. "Meidän yhteiskuntamme on hyvin tasa-arvoinen. Naiset saavat käyttää pussihousuja, muistatteko jutun sivulta 99?"

"Ja hölmön pussihousuasetuksenne myötä luulitte korjanneenne kaikki yhdenvertaisuusongelmat?" polki jalkaansa Loot Uar. "Se oli mitätön myönnytys, silkka symbolinen harhautus – sen sijaan, jos aloitamme vaikka ensiyön oikeud..."

[- -]

"Kun nyt tarkkaan katson ruutanasilmillä, maailmassa kieltämättä on joitain systemaattisen sorron sukupuolittuneita rakenteita."

"Paraskin puhuja, joukkomme Romeo ja kala-Adonis", tiuskaisi Tritrix. "Etkö ole piirittänyt minua jo puolensataa sivua, koska muitakaan naisia ei ole ollut näkösällä [- -]."

(Karkinen 2021, 257.)

Monivaiheisesta matkanteosta, hengätyttävän laajasta hahmokavalkadista ja ryöpsähtelevistä itertekstuaalisista viittauksista huolimatta Tritor on eheä ja tarkkasti punottu tarina, jonka pienimmillekin juonenkäänteille on paikkansa. Kerronnan vauhdikkaan tahdin ja rönsyilevien taistelukohtauksiensa osalta romaani muistuttaa suuresti kirjailijan aiempaa scifi-ilottelua, Richard 3 William ja hänen yrityksensä löytää elämän tarkoitus alati kasvavassa joukossa universumeja -teosta. Kuten Richard-romaanissa, myös Tritorissa olisi kuitenkin tiivistämisen varaa. Vaikka tapahtumat ovat perusteltuja, niiden kerronnallista kestoa voisi kummassakin romaanissa lyhentää. Luettavuudeltaan Tritor pärjää kuitenkin edeltäjäänsä paremmin, sillä runsaita toimintakohtauksia värittävät ja keventävät aiempaa selkeämmin modernit viittaukset. Tällaisia moderneja elementtejä ovat esimerkiksi tarinan laulut ja runot, joiden sanoituksista kuultaa läpi lukijan oma realimaailma.

Tritor on viihdyttävä ja raikas fantasiaromaani, jonka komediallinen arvo on suuri. Teoksessa on kuitenkin mukana myös murheellisia ja synkkiäkin elementtejä, joiden syvä ulottuvuus on tuttua erityisesi Karkisen vakavamielisempiä romaaneita (Krysanteemisyksy & Ruo'ot) lukeneille. Tritor pitää lukijan otteessaan halki Valssaavan Vaskitsan juottolan sekä rämerapujen hyökkäyksen. Loppupuolelle liitetyn appendiksi B:n viimeinen lause myös antaa vihjettä merenmiesritari Tritorin tulevaisuuden seikkailuista. Karkisen aiempi julkaisuhistoria tosin antaa aihetta odottaa, että ennen Tritorin uutta tulemista lukijoille on tarjolla jälleen vakavasävyisempää kertomusta.

-

"Sekoitat sen nyt kaakaoon", korjasi Tritrix. "Kahvi on peräisin Arabiasta. Tai mikä nyt tässä kosmoksessa sitä vastaakaan."

"Ei, kyllä tässä lukee alkuperämaa Arabia", luki Ufuggard paketista. 

"Ei se ole edes maa!" protestoi Ipator. "Sitä paitsi muistakaa, että puhumme keijukaiskahvista."

"Kaikki kahvi on keijukaiskahvia tässä maailmassa", kohautti Rokokoo harteitaan. "Eikä minua itse asiassa edes kiinnosta. Haluan Salvastrellan ennustuksen."

"Aivan kuin joku olisi täyttänyt sivua turhanpäiväisellä lätinällä saadakseen ennustuksen alkamaan seuraavalta sivulta", havainnoi Salvastrella kuudennella aistillaan. "Noniin, härifrån tvättas."

(Karkinen 2021, 163-164.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Karkinen, Jaro (2021) Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa. Varjo Kustannus: Puola. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (ainakin potentiaalisesti, tästä on huhuja liikkeellä)

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (esim. paladiini)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Richard Adams – Ruohometsän kansa

Richard Adams – Ruohometsän kansa

 

Ilmestymisvuosi: 1988

Sivuja: 414

Ensimmäinen lause: 

"Kuoro: Miksi huudat näin, kuin jonkin hirmunäyn tähden?

[- -]

Esikkojen aika oli ohi."

-

En onnekseni kuulu niihin nuoriin aikuisiin, jotka tulivat nuorempana katsoneeksi Ruohometsän kansasta tehdyn elokuvasovituksen luullen sitä lapsille sopivaksi piirretyksi. Paras ystäväni sen sijaan lainasi videon kirjastoautosta ja kertoi seuraavana päivänä animaation järkyttävästä sisällöstä: "Yhdessäkin kohtaa rautalanka kuristi erään jäniksen niin, että sen suusta tuli verta ja se lanka pureutui melkein sen kurkun läpi." 

Ruohometsän kansa olikin aikoinaan erikoinen ilmestys. Teos antaa niin suloisen grafiikkansa kuin nimensäkin puolesta ymmärtää kyseessä olevan harmiton kuvaus metsän eläimistä. Todellisuudessa kirjailija Richard Adams kertoo villijänisten kautta tarinan, joka käsittelee useita vaikeasti tiivistettäviä aiheita: eriarvoistavia yhteiskuntarakenteita, (sotilas-)diktatuuria, sukupuolten välistä eriarvoisuutta, sukupolvien käsitys- ja kokemuseroja, sekä uskontoa. Adams käyttääkin Ruohometsän kansassa George Orwellilta tuttua mallia, jossa yhteiskunnalliset ongelmakohdat tuodaan esille pienen (eläin-)yhteisön kautta. Esitystapa auttaa lukijaa hahmottamaan erilaisten rakenteiden syntyä, sillä kaikki kuvataan hyvin pienessä mittakaavassa. 

Ruohometsän kansan juoni on oikeastaan varsin yksinkertainen: villijänisten alkuperäinen asuinpaikka tuhoutuu, kun tilalle pystytetään rakennustyömaa. Hirvittävästä hävityksestä selviytyneet jänisyksilöt lähtevät etsimään uutta paikkaa, jonne perustaa seuraavan sukupolven yhdyskunta. Matkalla jänisryhmä törmää muihin eläimiin, yhteisöihin, vaaroihin ja lajikumppaneihin. Suurimman uhan aiheuttaa sotilasdiktatuurin johtohahmona toimiva ylikaaniini kenraali Ratamo armeijoineen. Tarinan edetessä jänisryhmä joutuu oppimaan uutta, kyseenalaistamaan perintötietona kulkeneet ajatuksensa sekä luomaan uudenlaisia toimintamalleja. Tapahtumien lomassa jäniksillä on aikaa myös jutustella keskenään ja kertoa suullisena perintönä kulkeneita tarinoita. 

Teos onnistuu mahduttamaan kertomukseensa niin paljon, että sitä on vaikeaa tiivistää tähän blogipostaukseen. Yhtenä suurimmista teemoistaan kirja käsittelee johtajuutta. Tarinaan mahtuukin useita erilaisia johtajia: alkuperäisen yhdyskunnan seniili ylikaniini Threarah ("ruhtinas Pihlaja"), joka edustaa ajastaan jälkeenjäänyttä, jämähtänyttä hallintomallia. Matkaa tekevän jänisryhmän johtohahmona taas toimii Pähkinä, joka on nähtävissä modernina johtajana: Pähkinä on toiminnallinen hahmo, joka jakaa vastuuta myös ryhmän muille jäsenille kunkin yksilön osaamisen mukaan. Äärimmäistä diktatuuria edustaa kenraali Ratamo, joka hallitsee pelolla ja väkivallalla. Ratamon yhdyskunnassa, Efrafassa, jänikset ovat erityisen eriarvoisia. 

Koska tapahtumat kuvataan puhuvien jänisten kautta, tuntuu kertomus fantasian kaltaiselta etäiseltä tarinalta. Eläinten käytös ja ajatusmallit ovat kuitenkin täydellisen samastuttavia, myös yhteisöjen kuvaukset herättävät assosiaatioita liittyen realimaailmaan. Kuten tarinan eläimet, myös ihmiset joutuvat välillä toimimaan hyvin alkukantaisten vaistojen varassa. Kaikkea käyttäytymistä ei kuitenkaan voi selittää pelkillä eläimellisillä vaistoilla: osa toiminnasta on opittua käytöstä, kuten väkivallalla hallitseminen ja tietynlaisiin uskomuksiin turvautuminen. Teos saakin lukijan pohtimaan oman ympäristönsä vaikutuksia ja sitä, minkälaiset normit ja arvot vaikuttavat toimintaamme. 

Adamsin kuvaus kaniinien elämästä on häkellyttävän tarkkaa ja monisyistä: jäniksillä on oma kieli, oma uskonto, omat kansantarut sekä omanlaisensa hierarkia. Yhdyskunnan jäsenet voivat esimerkiksi elää tavanomaisina rivikaniineina tai pyrkiä owslaan: 

"Melkein kaikissa yhdyskunnissa on owsla, joukko vahvoja tai älykkäitä yli yksivuotiaita kaniineja jotka ovat ryhmittyneet ylikaniinin ja sen naaraan ympärille ja käyttävät valtaa. Owslat ovat erilaisia. Jossakin yhdyskunnassa se saattaa olla sotapäällikön kaarti, toisessa siihen saattaa kuulua hyviä eränkävijöitä tai puutarhanryöstäjiä. Toisinaan mukaan mahtuu tarinankertojia, tietäjiä tai intuitiivinen kaniini (Adams 1988, 11)."

Kirjailija on luonut eläimille niin monimutkaisen ja tarkasti rakentuneen maailman, että se tuntuu melkein todelliselta. Ruohometsän kansan samastuttavuus ja ymmärrettävyys johtuukin hienopiirteisesti kuvatusta maailmasta, jossa jänikset elävät. Vaikka eläimillä on oma uskontonsa, ne käyttäytyvät silti meillekin tutulla, lajityypillisellä tavallaan. Adams käyttikin Ruohometsän kansaa varten paljon aikaa R. M. Lockleyn The Private Life of the Rabbit -tietokirjan parissa. Lopputuloksena on sekoitus realistista luontokuvausta ja fantasiamaailmaa, johon lukijakin voi omituisella tavalla sijoittaa itsensä.

Vaikka luin Ruohometsän kansan jo vuosia sitten, sen tapahtumat pyörivät yhä edelleen päässäni aika-ajoin. En niinkään mieti kertomuksen pelottavia ja groteskeja (painajaismaisia) osioita, vaan teoksen muita tasoja: kertomusta Inlén mustasta kaniinista (kuoleman ruumiillistuma), El-ahrairahista (kaniinien myyttinen sankari) ja kirjan ilmeistä yhteyttä Homeroksen Odysseiaan. Tarina Odysseuksen myyttisestä matkasta oli useassa eri kertomuksessa käytetty jo silloin, kun Homeros kokosi runon eepokseksi. Ei siis ihme, että draaman kaari ja hahmojen kasvu tuntuu lukijasta tutulta. Sama asetelma sankarin matkasta toistuukin myös useissa uudemmissa teoksissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Disneyn elokuva Nemoa etsimässä, Kalevala, Tolkienin Taru sormusten herrasta sekä vaikkapa Rosa Liksomin klassikkoteos Hytti nro 6. 

Vaikka Ruohometsän kansan elokuvasovitus on kenties liian väkivaltainen ja vaikeastiymmärrettävä lasten katsottavaksi, on romaania silti pidetty myös lastenkirjallisuutena. En itse luokittelisi teosta lastenkirjallisuudeksi, sillä kerronnan yhteiskuntakriittiset tasot vaativat laajaa ymmärrystä ympäröivästä maailmasta ja kulttuureista. Sen sijaan myöhemmin julkaistu kokoelma Ruohometsän tarinoita (1996) soveltuu erinomaisesti lastenkin luettavaksi, sillä se jatkaa alkuperäisteoksen kauneinta antia: Watershipin vuoren kaniinikansan ja heidän myyttisen sankarinsa uusia seikkailuja. 

Adams, Richard (1988) Ruohometsän kansa ("Watership down", 1972). WSOY, Juva. 

Kuvat: @chains_of_light