Est modus in rebus - Kohtuudesta

 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin naisen väitetystä yhteydestä maailmojen tuhoon. Aivan hiljattain tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun viimeksi julkaisin tekstin kriitikon vallan väärinkäytöstä. Blogini historiassa olen näiden lisäksi ehtinyt käsitellä naisen heikonpuoleista osaa niin kirjallisuudessa kuin yleisestikin kulttuurin kentällä. 

Tuli maaliskuu 2023, ja kaikki nämä teemat törmäsivät toisiinsa yhden ainoan kulttuurikritiikin riveillä. Ennen itse teemojen käsittelyä on kuitenkin selkeyden nimissä huomautettava, ettei kyseinen kirja-arvostelu varsinaisesti palvele kritiikin tarkoitusperiä saatika noudata journalismin eettisiä periaatteita. Olisi siis oikeutettua sivuuttaa tekstin konteksti ja viitata siihen jonakin muuna, kuin korkeakulttuuria edustavana kulttuurikritiikkinä. Käsittelen kirjoitusta kuitenkin kirja-arvosteluna siitä syystä, että arvottavia ja vihamielisiä julkilausumia laskelmoidusti julkaistaan kritiikin nimissä jatkuvasti. Kyseisen kirjoituksen kaltaisia kannanottoja on siis totuttu kulttuurissamme pitämään kirja-arvosteluina tai kritiikkeinä, olivat ne kuinka subjektiivisesti värittyneitä tahansa. 

Helsingin Sanomien toimittaja Arttu Seppänen ruotii arvostelussaan vastajulkaistua Kiira Korven (2023) Hyppää vaan -runokirjaa kovin ja jopa vihamielisin sanankääntein. Kirjoittaja pitää Korven teosta esimerkkinä kustannusalan kriisistä, ja Korven kirjaan viittaa myös Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander julistaessaan: "Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin."

Vuosi sitten kritisoin samaisen lehden toimittaja Juuso Määttästä arvottavien sanavalintojen käytöstä, sillä tuolloin toimittaja kirjoitti kokonaisen kolumnin puolustaakseen (kyseenalaista) oikeuttaan luokitella kulttuurituotteen esimerkiksi "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi" subjektiivisten mielipiteiden, tai parhaimmillaankin vain länsimaisten ihanteiden perusteella. Määttäsen arrogantit sanavalinnat ja vanhakantainen käsitys kritiikin tarkoituksesta poiki melkoisen some-mylläkän, jonka keskiössä oli selkeä vaatimus: kritiikki ei saa olla vallan väärinkäyttöä, eikä henkilökohtainen mielipide riitä arvostelun argumentiksi. 

Määttäsen kolumnin jälkeen mediassa on kuitenkin toistuvasti julkaistu vastaavanlaisia vihamielisiä kirjoituksia, joiden polttopisteessä on usein sama uhri: naistaiteilija. Vuoden sisällä Helsingin Sanomat on esimerkiksi julistanut Hanna Brotheruksen tekstin olevan "kiusallista luettavaa", "banaalia"sekä "pelkkiä sanoja kansien välissä". Lähimenneisyyden esimerkkinä esille voi myös nostaa Helsingin Sanomien C. J. Tudorin (2023) Rovio-teosta käsittelevän kirja-arvostelun, jossa dekkarin juonellisia ratkaisuja kuvataan "typeriksi" ja kerronta "maistuu lattealta". Arvostelun lopussa kirjoittaja jopa vertaa romaania toisen kirjailijan luomukseen ja tekee mielipiteensä selväksi: "[vertailukohteena oleva teos] peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan."

Naiskirjailijoihin systemaattisesti kohdistuva provokatiivinen kritiikki on siis alkanut enemmissä määrin muistuttaa mielipidepalstaa. Korven runoteosta käsitellyt kritiikki vaikutti olevan useille viimeinen niitti. Vain muutaman päivän sisällä olen törmännyt esimerkiksi kirjallisuudentutkijoiden aikeisiin tuottaa tapauksesta naisvihaa tutkivia artikkeleita, lukijoiden haluun kirjoittaa tapahtuneesta mielipidepalstoille tai muilla tavoin kommentoida Seppäsen vihamieliseksi ja maalittavaksi tulkittua kritiikkiä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole aikeissa nousta barrikadeille naisvihamielisen journalismin tähden. Siinä, missä Seppäsen teksti on aiheuttanut paljon huolta eettisen journalismin puolesta, useat lukijat ovat myös ihmetelleet kritiikin aikaansaamaa kuohahdusta. Viime päivinä some onkin täyttynyt huomautuksista: teksti ei ehkä olekaan naisvihamielinen, sehän vain puolustaa kirjallisuuteen liittyviä korkeita odotuksia. Jotkut ovat myös kuvailleet Seppäsen tektiä "riemastuttavaksi luettavaksi" ja huomauttanut, että kritiikki saakin olla "viiltävää".

Näihin väitteisiin sisältyy ongelmia. Viimeisimpänä vastaani tuli erään miestuttavan kirjoittama pitkänpuoleinen ja puolusteleva teksti, jonka ytimessä oli mieslukijan oma kokemus: Seppäsen tekstistä en löytänyt naisvihaa. On varmasti aivan totta, ettei miespuolinen lukija törmää mediassa useinkaan naisvihaan saatika tunne sitä omissa nahoissaan.

Onkin ymmärrettävä, että tässä tapauksessa naisvihalla ei tarkoiteta yksittäisiä sanoja, lauseita tai edes yhtä kokonaista tekstiä. Ei ole elementtiä, jota voisi osoittaa sormella ja nimetä naisvihan kulminaatioksi. Naisviha on nimittäin abstrakti käsite, joka sijoittuu osaksi sukupuolitavan väkivallan surullisen laajaa kirjoa. Sukupuolittavalla väkivallalla taas tarkoitetaan esimerkiksi syrjintää tai muuta rakenteellista eriarvoisuutta tuottavaa, sukupuolen kanssa risteävää väkivaltaa (Karkulehto & Rossi 2017, 12). Helsingin Sanomien julkaisuja tai muita mediaan tuotettuja tekstejä kritisoidessa katse onkin syytä kiinnittää yksittäisten tekstien sijasta epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.

Naisvihamielisiksi, eli sukupuolittavaa väkivaltaa edustaviksi (ja tuottaviksi) rakenteiksi, voisi tässä tapauksessa nimetä esimerkiksi Helsingin Sanomien kaltaisen valtaapitävän instituution kaavamaisen tavan löylyttää naiskirjailijoita ja tuoda kritiikin nimissä esiin tarpeettomia arvottavia mielipiteitä. Kirja-arvostelu on julkinen puheenvuoro, joka antaa meille työkaluja ympäristömme sanoittamiseen. Mikäli erityisesti naistaiteilijoita käsitellään mediassa toistuvasti arvottavin, vihamielisin sanankääntein, vaikuttaa se tottumukseemme puhua naisista.

Sukupuolittavaa väkivaltaa, eli esimerkiksi naisvihamielisiä vaikeasti havaittavia kulttuurillisia rakenteita, tarkastellessa on myös syytä huomata kritiikin kohteiden valikoinnin vaikutus vihamielisten normien rakentumiseen. On esimerkiksi täysin perusteetonta julkaista Korven teosta haukkuva arvostelu ja naamioida se kommentiksi kustannusalan toimintaa kohtaan, kun samanaikaisesti palstatilaa annetaan kustannusalan ahdinkoa syvemmin käsittelevälle kirjoitukselle (jossa Korpi jälleen mainitaan). Näitä kahta samankaltaista tekstiä tarkastellessa on hyvin vaikea ymmärtää perusteita kummankin kirjoituksen julkaisemiselle. Ellei sitten erityisesti haluta mässäillä naiskirjailijan "surkeudella". 

Kirjailija Anne Martin huomautti omassa some-julkaisussaan, että institutionaalista valtaa omaava mediatalo voisi käyttää palstatilaa naisvihamielisten julkaisujen sijasta esimerkiksi esikoiskirjailijoiden esittelyyn. Toinen kirjallisuusalan kollegani taas kertoi, ettei muista Sanoma-konsernin ryöpyttäneen mieskirjailijoita lainkaan samanlaisin sanavalinnoin ja vastaavalla tiheydellä kuin Korpea ja muita naiskollegoitaan. Yleissivistyksen ja demokratian kulmakivenä vapaan median toivoisikin käyttävän sanavaltaansa ennemmin kirjallisuuden kentän monipuoliseen tarkasteluun, kuin julkaisevan samankaltaisia kirjoituksia päivästä toiseen. 

Naisvihamieliset rakenteet voivat näin ollen näkyä esimerkiksi mediatalon tapana nostaa jatkuvasti esille "epäonnistuneina" pitämiään naiskirjailijoita. Saman julkisen puheenvuoron voisi käyttää Martinin ehdotuksen mukaisesti kustannusohjelmien laajempaan erittelyyn tai muihin yleissivistäviin kulttuuriuutisiin. Tällainen monipuolinen kirjallisuuden käsittely voisi myös edesauttaa kustantamoiden ahdinkoa, jota Korven arvostelussa pintapuolisesti sivutaan. Vielä hedelmällisempää toki olisi kirjoittaa tutkiva ja objektiivinen artikkeli kustannusalan kriisistä, eikä naamioida naisvihamielistä kirja-arvostelua huolestuneeksi puheenvuoroksi kustantamoiden murrokseen liittyen. 

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi kirjoittaa. Kriitikon ei tarvitse olla suosittelija, kuten kollegani Määttäsen sanoin toteaa. On kuitenkin journalismin etiikan vastaista ja lukijaa vähättelevää täyttää kritiikki mielipiteillä, jotka nojaavat subjektiivisiin tuntemuksiin. Tällainen kritiikki ei perustu ammattitaitoon tai alan tuntemukseen, vaan esimerkiksi sukupuolittaviin rakenteisiin tai muihin näkymättömiin kulttuurillisiin normeihin. Riemastuttavaa ja nokkelaa kritiikkiä on mahdollista kirjoittaa ilman, että alentuu haukkumaan, loukkaamaan tai kiusaamaan arvostelun kohteena olevaa tekijää tai tämän tuotosta. Tämä vaatii tietenkin harjaantumista ja alan laajaa ymmärrystä. Kritiikin kirjoittamiseen tarvittavaa ammattitaitoa, taiteentuntemusta, kritiikin tarkoitusperiä ja tyylilajia olen laajemmin eritellyt aiemmassa julkaisussani.

Olenkin täysin samaa mieltä siitä, että kustannusalan haasteista, Korven runokirjasta ja kritiikeistä saa kirjoittaa. Se on kuitenkin tehtävä ammattitaidolla. Henkilökohtaisilla  tuntemuksilla, naisvihamielisillä normeilla ja vallan väärinkäytöllä kyllästetty arvostelu ei ole lukijaa palvelevaa kritiikkiä saatika vastuullista journalismia. Aggressiivinen ja provosoiva journalismi ei myöskään ruoki kustannusalaa tai ylipäänsä lukemiseen kannustavaa kulttuuria. Siksi onkin erityisen vaikea niellä toimittajan väittämää kustannusalan "vastuuttomuudesta". 

Kiihkomielinen, egoistinen journalismi saattaa tuottaa julkaisulle klikkejä ja herättää lukijoiden kiinnostuksen hetkellisesti teosta kohtaan. 

Laadukas journalismi kannustaa lukemaan, lukeminen kannustaa ostamaan kirjoja ja kirjojen ostaminen kannustaa kirjoittamaan vastuullisesti. Myös kritiikkejä.

-

-

Ps. Tämän julkaisun kuvituksena on käytetty sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joita et löydä Helsingin Sanomien sivuilta: 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu - Rajansa rinnoillakin 

Virve Sammalkorpi – Tehtävä 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tekstissä viitattu: 

KARKULEHTO, SANNA & ROSSI, LEENA-MAIJA (toim.) (2017) Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa. Helsinki: SKS

Satu Rämö – Hildur

 

Satu Rämö – Hildur (WSOY) 

* Teos saatu arvostelukappaleena

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 362

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Sleipnir kiihdytti askeltaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

-

Vuonna 2022 kotimaiseen dekkarimaisemaan kohosi vuoren lailla synkeänpuhuva järkäle, Hildur. Romaani on kirjailija-bloggaaja Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos. Hildur aloittaa päähenkilön nimeä kantavan dekkarisarjan, jossa pureudutaan niin Islannin kulttuuriin kuin Hildurin omaan menneisyyteenkin. 

Tarina etenee, kuten rikoskirjallisuudessa usein on tapana: menneisyyden haavoja yhä nuoleva poliisi tempautuu keskelle pikkukaupunkia koettelevaa omituista henkirikosten vyyhtiä. Odottamattomia apulaisia ilmaantuu, mutta lumivyöryn lailla etenevää murha-aaltoa ei saada kuriin. Lumen alta alkaa paljastua omituisia johtolankoja, mutta myös vihjeitä kauan, kauan sitten sattuneesta tragediasta. Lukujen välissä kasvoton murhaaja puhuu kursiivilla. Koko kertomusta kehystää paikallinen legenda muinaisista rakastajista. 

Hildurin rakenne on siis varsin tuttu rikoskirjallisuuden tuntijoille. Kaavaa edes jollain tapaa rikkoakseen kirjailija on tuonut tarinaan kevyehköjä, jopa arkisia elementtejä. Iso osa Hildurin tekstimassasta koostuukin islantilaisen kulttuurin kuvailusta, kuten paikallisen pullonpalautusjärjestelmän, käsityöperinteen, asemakaavojen, liikenneyhteyksien ja gastronomian esittelystä. Dekkarigenreen perehtynyt lukija saattaa tulkita näitä kuvauksia harhaanjohtavien motiivien ovelana ripotteluna, mutta useat arvostelijat ovat arvelleet kirjailijan pääasiassa toistavan tietokirjataustasta kumpuavia kirjoitustapoja. Rämö tunnetaankin ahkerana tietokirjailijana, joka on tuottanut runsaasti teoksia islantilaiseen elämäntapaan ja historiaan liittyen. 

Kirjailijan ymmärrys kulttuuristaan on vaikuttavaa, mutta tietoiskujen sijoittelu ja suhde muuhun tekstiin ei vie tarinaa eteenpäin tai täydennä sen aukkoja. Kerrontaan liimatut Islanti-esittelyt tuntuvat kieltämättä tietokirjamaisilta lapsuksilta. 

Useat lukijat ovatkin epäilleet Rämön some-taustan vaikuttaneen kustannusprosessin huolimattomuuteen, mikä näkyy esimerkiksi teoksen epäkoherentissa rakenteessa. Kriittisten arveluiden mukaan kustantamolla oli kiire saada markkinoille somesisällöstään ja trendaavista tietokirjoistaan tutun kirjoittajan teos. Sosiaalinen media ja opaskirjamaisuus paistavat Hildurin jääkuoren alta sisäistekijän muodossa. Ollakseen vakavastiotettava ja kylmäverinen murhakirja Hildur kaipaisi tietokirja- ja matkaopaskappaleiden karsimista. Nykyisessä muodossaan romaani muistuttaa Islanti-aiheista mainostempausta. Se on sääli, sillä kirjassa on kieltämättä runsaasti potentiaalia. Rämö nimittäin kirjoittaa sujuvasti ja osaa luoda myös uskottavia, monitahoisia henkilöhahmoja. 

Teoksen päähenkilö Hildurissa on piirteitä, jotka kapinoivat naishahmoille luotuja ikiaikaisia raameja vastaan. Rämön luoma rikosetsivä ei varsinaisesti kaipaa mieskollegaa rinnalleen, vaikka Suomesta sellainen lähetetäänkin. Hildur nostelee painoja, kaivaa miehiä lumen alta, syö rasvaista makkaraa ja antaa Jacobin istua pelkääjänpaikalla. Vaikka teos itsessään kylpee rikoskirjallisuuden latteuksissa, Hildurin kohdalla kirjailija on onnistunut väistämään ilmeisen itsestäänselvyyden: päähenkilöä ei kuvailla seksualisoivin, ahnain termein. Naishahmojen turhanpäinen seksualisointi on puistattava ja yleinen konventio, joka edelleen nostaa irvokasta päätään jopa ylistettyjen kirjauutuuksien sivuilla. 

On kuitenkin harmillista, etteivät Hildurin jämäkkyys ja luonteenlujuus ole sisäsyntyisiä piirteitä; kova kuori on oire psyykkisestä traumasta, jonka Hildur lapsena kokee. Tarinassa alleviivataan tätä maneeria monin paikoin, jotta lukija varmasti ymmärtää Hildurin rakentavan muuria ympärilleen. Ratkaisu on hieman kankea, sillä pakkomielteen orjuuttama rikosetsivä on jokseenkin kulunut dekkarien arkkityyppi. Olisipa ollut virkistävää lukea islantilaisesta poliisista, joka käsittelee lapsuustraumaansa aktiivisesti terapiassa ja havainnoi tunnelukkojaan. Tällainen moderni ratkaisu ei muuttaisi kertomuksen juonta juurikaan, sillä Hildur voisi silti jatkaa liikuntaharrastustaan. Aivan, kuten me monet muutkin traumattomat ja traumojamme käsittelevät tavan tallaajat teemme.  

Sanojen vääntäminen rautalankamaiseen malliin toistuu kerronnassa muutenkin, sillä Rämöllä on tapana pureskella lauseet lukijan puolesta: 

"Hildurin silmien korkeudella roikkuivat raskaan näköiset maastokengät. Naarmuuntuneet jalkineet olivat joskus kauan sitten olleet mustat ja kiiltävät. Nyt ne olivat kärjistä harmaantuneet ja linttaan astutut. Kengistä näki, että niillä oli kävelty paljon."

(Rämö 2022, 350.) 

Valmiiden syllogismien syöttäminen lukijalle ei ruoki itsenäistä aivotyötä, jota dekkarikirjallisuudessa tavallisesti tavoitellaan. Kirjailijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että tarinan loppuratkaisu on mielikuvituksekas ja ennalta-arvaamaton. Jopa niin odottamaton, että loppuvaiheilla paljastuvat elementit muistuttavat hieman kiusallisesti deus ex machina -tyyppistä ratkaisua, jossa puuttuvat ainesosat pudotetaan taivaalta. Karsimalla islantilaista knoppitietoa ja lisäämällä kertomukseen loppuratkaisun komponentteja Rämöllä olisi ollut ainekset mukaansatempaavaan ja koherenttiin rikosromaaniin. 

Kaikesta matkaopasmaisesta rönsyilystään huolimatta Hildur on lupaava esikoisdekkari, joka enteilee menestyksekästä jatkoa rikosetsivän seikkailuille. Usean romaanin jatkumo myös mahdollistaa esimerkiksi päähenkilön kehityksen, jolloin Hildurin suojamuurien kaatumisen suhteen on vielä toivoa. Varmaa kuitenkin on, että Hildur jatkaa raskaissa ja leveissä jalanjäljissä, jotka se nyt jo on painanut pohjoismaisen nordic noir -genren kentälle. Lukijana jään myös mielenkiinnolla seuraamaan, millä tavoin kirjailijan ja kustantamon yhteistyö etenee. Noudattamalla skandinaaviselle tyylille ominaista hillittyä eleganssia myös Hildur saattaa tulevissa seikkailuissaan saavuttaa vähäeleisen vaikuttavuuden, jota islantilaiset esimerkiksi tylpissä vuorissaan kovasti rakastavat. 

- 

"Hildur oli nostanut surffilaudan Brendan katolle, heittänyt märkäpuvun auton tavaratilaan ja lähtenyt ajamaan kohti länttä. Kun pimeys hellitti ja varjot alkoivat erottua, Hildur oli astunut lautansa kanssa mereen. Surffaamaan ei tietenkään olisi kannattanut lähteä yksin. Kaikkea voisi tapahtua. Hänhän voisi iskeä päänsä lautaansa, niellä liikaa merivettä tai arvioida aallon voiman väärin. 

Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Vaaran tunne oli jatkuvasti läsnä, ja ehkä juuri siitäkin syystä hän rakasti tätä lajia. Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin."

Rämö 2022, 331. 

-

- 

Rämö, Satu (2022) Hildur. WSOY: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (ja heidän salaperäisestä kuolemastaan)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (aka. kuinka selvitä Islannissa)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

24. Kirja kertoo urheilijasta

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (löyhästi)

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho (Enostone Kustannus) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 230

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perkele."

-

Pulmu Kailamon ja Taru Kumara-Moision (2022) yhteistyönä syntynyt Tenho-romaani on kuin pieni piippaava aikakapseli. Piipitys saattaa liittyä joko 1990-luvun miljööseen varhaisine somealustoineen, tai sitten sairaalan käytävillä kaikuviin tasaisiin äänimerkkeihin. Tällaista elämälle rytmiä antavaa säveltä tarinan päähenkilö Kata jahtaa nuorena IRC-alustalta ja varttuneempana lääkärikoulutuksen pääsykoemateriaalista. 

Romaania on kehuttu erityisesti eläväisen ja uskottavan ysärikulttuurin taltioijana. Alkukantaisten some-ilmiöiden, metallimusiikin ja opiskelijakulttuurin kuvaukset ovatkin kieltämättä teoksen hedelmällisintä antia. Kirjailijoiden tarkat aikalaishavainnot antavat tarttumapintaa jopa kaltaiselleni lukijalle, jolle 90-luvun nuorisotrendit eivät ole tuttuja. 

Itse tarina seuraa Katan identiteetin rakentumista kiihkeiden muoti-ilmiöiden vanavedessä. Suomimetallin ääniaalloilla kahlaava päähenkilö yrittää pysyä pinalla vaihtuvien villitysten ristiaallokossa, joita orastavan somen ja nettikulttuurin aikakaudella pulppuaa monesta suunnasta. Nuoruudesta selviäminen ei kuitenkaan riitä, sillä aikuisetkaan eivät ole immuuneja uusimpien trendien vetovoimalle: kauramaito ja seitanrulla lipuvat esihekilö-Helyn mukana Katan työpaikalle, ja pian sekä Hely että vegaaniruoat löytävät tiensä myös päähenkilön avioliittoon. Katan puoliso Jarkko on valmis loikkaamaan uusimpien aaltojen harjalle, mutta Kataa alkaa jo painaa kisaväsymys: 

"Helyn mielestä meidän on pidettävä rimamme korkealla joka päivä. Me valitsemme laatujournalismin. Paikallislehtikin saa haaveilla isosti. Sillä on lupa olla tulevaisuuden suunnannäyttäjä. Työpaikka jossa viihdytään, työpaikka jolla on arvot kohdallaan, työpaikka joka on Pirkanmaan ellei koko Suomen paras toimitus. [- - ] 

Minä en jaksa uudistua."

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 8-9.)

Iso elämänkriisi ajaa päähenkilön umpikujaan, jossa on pakko joko jälleen muuttua muodin mukaisesti tai lähteä päinvastaiseen suuntaan – yksin. Koko nuoruutensa hullutusten perässä juossut Kata päättää, ettei enää aio elää elämäänsä ketään tai mitään jahdaten. On tullut aika tehdä Katasta nainen, jota muut saavat ajaa takaa.

Nuoren ja varttuneemman Katan elämänvaiheet kulkevat rinnakkain halki kertomuksen. Aikatasojen vaihtelut eivät valitettavasti nivoudu saumattomasti yhteen, sillä niiden kerronnallinen funktio jää jokseenkin epäselväksi. Aikuisen Katan elämässä tapahtuu sen verran isoja ja juonellisesti merkittäviä asioita, ettei kehyskertomusta voi pitää pelkkänä raamina ysärijaksoille. Päähenkilön nuoruuteen sijoittuvat osiot taasen kattavat leijonanosan romaanin sivumäärästä, kuten ydinkertomuksen kuuluukin. 90-luvun Kata on kuitenkin moniulotteinen, kiinnostava ja kehittyvä hahmo, joka ei välttämättä kaipaisi rinnalleen aikuisen Katan keski-ikää uusine kriiseineen. Ainakaan kovin isossa mittakaavassa. 

Ruuhkavuosia elävän Katan ja nuoren naisen vertaileminen keskenään on toki tyylikeino, jolla päähenkilön kasvutarina saadaan ulottumaan aina nuoruuden päivistä keski-iän kynnykselle. Lukijaa saattaa huvittaa haihatusten huumaama Kata, joka teinivuosinaan vaihtaa niin miestä, musiikkimakua kuin tyyliäänkin useita kertoja kesän kuluessa. Vielä huvittavampaa on, ettei aikuinen Kata suostu uudistamaan käsitystään edes kahvimaidon merkistä. Tältä osin ymmärrän, minkälaista kerronnallista lisäarvoa aikuisen ja nuoren Katan esiintyminen tarinalle tuo. Lukijana koin kertomusten painopisteiden kuitenkin olevan hieman hukassa – keski-ikäinen Kata olisi ehkä voinut esiintyä vain sivuroolissa, sillä aikuisen päähenkilön edesottamukset taipuisivat kenties eheämmäksi kokonaisuudeksi omana romaaninaan. 

Olisikin kiinnostavaa lukea, miten lääkäriopinnoista haaveilevan Katan kertomus jatkuu. Tenho-romaani pursuaa aiheita, joihin Kata tai kirjailija ei kunnolla tartu: esimerkiksi incel-kulttuuri, peliriippuvuus, uusperhearki ja sukupolvelta toiselle siirtyvä vähäosaisuus jäävät joko irrallisiksi huomioiksi tai, toivottavammin, seuraavan tarinan siemeniksi. 

Tenho ansaitsisi jatko-osan siksikin, että kirjan kieli on sujuvaa ja taidokasta. Kailamo ja Kumara-Moisio ovat tehneet erinomaista yhteistyötä sulattaessaan kirjoitustyylinsä koherentiksi säveleksi. Yhteinen nuotti on niin toimiva, että se nousee minäkertojan sijaan romaanin kantavaksi ääneksi. Vaikka varhaisen somen aikakausi päättyy ja sairaalan piipitys karkaa koko ajan kauemmaksi, voimistuu Tenhon oma melodia sivu sivulta. Toivottavasti sävelmä saa jatkoa, lukija nimittäin jää kaipaamaan aikuisen Katan omaa kappaletta. 

-

"Ajatus sälähtää rikki, kun edessäni istuva punapää purkahtaa kovaääniseen nauruun ja paiskaa hiuksensa pitkinä piiskoina taaksepäin. Säikähdys kulkee terävänä vihlaisuna jalkoihini saakka. 

Kaikki ympärillä olevat tuijottavat, mutta tyttö ei huomaa. Se näyttää kelluvan omassa kuplassaan, tuijottaa vain ruutuaan ja kirjoittaa välillä jotain. Ja nauraa taas. Mikä ihme voi olla noin hauskaa?"

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 48.) 

-

-

Kailamo, Pulmu & Kumara-Moisio Taru (2022) Tenho. Enostone Kustannus: Vantaa. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Katan ja Mumman suhde on ohut sivujuoni, johon olisi voinut tarttua tiukemminkin)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

40. Kirjassa hylätään jotain (Esim. perhe, ura)