Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba (Karisto) 

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 197

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kello on seitsemän aamulla, joten sillalla ei ole vielä liikaa ihmisiä."

- 

Tiina Tuppuraisen (2023) tuorein romaani Elvi ja Ebba on nopeasti asettunut pysyväksi osaksi niin lukijoiden kokoelmia kuin kirjakauppojen sateenkaarihyllyjäkin. Tuppuraisen teos onkin ollut näkyvästi esillä kirjasomessa sekä jälleenmyyjien näyteikkunoissa kuluneen kesän aikana. 

Ei ole ihme, että Elvi ja Ebba on jo ehtinyt herättää positiivista huomiota kirjaharrastajien sekä LGBTQI+ -piirien keskuudessa. Tuppuraisen arkailemattomalle tyylille uskollisesti kirjan myötä kotimaisen kirjallisuuden kentälle marssii (tai pikemminkin tossuttelee) kirjava liuta moniulotteisia queer-hahmoja, jotka haastavat aikamme ahtaat kulttuurinormit. 

Elvi ja Ebba ovat kyllästyneet rajalliseen liikkumatilaan. He ovat eläneet jo seitsemisen vuosikymmentä niukkoja neliöitä kiertäen, ja yhdessä yössä puhkeavan kesän lailla myös naiset ryhtyvät kasvattamaan elintilaansa. Elvin ja Ebban odottamattomasta tapaamisesta lähtee liikkeelle arkinen, mutta suuria rakenteita järisyttävä tapahtumien sarja. Kun äkkiarvaamatta loistoonsa puhjennut kesä on täysillä eletty ja lumi jälleen valtaa maan, moni nainen on siirtänyt juurensa uusiin multiin. 

Kuten aiemmissa kaunokirjallisissa tuotoksissaan, myös Elvi ja Ebba -romaanissa Tuppurainen keskittyy rosoisten elämien yhteensovittamiseen. Hahmot etsivät jatkuvasti keinoja liittää itsensä osaksi toisen arkea, mutta esteitä riittää: 90-luvun väkivaltaiset seksuaalinormit, luokkaerot, eläväiset parisuhdekuviot sekä perhesiteet kiilautuvat alinomaa henkilöiden välille. Vuosia ehtii romaanin aikana vieriä useita kymmeniä, mutta aika ei hio hahmoja särmättömiksi. Iän myötä heidän juonteensa uurtuvat syvemmiksi, ja vanhat tavat pinttyvät arkeen maksaläiskien lailla. Mutta kuten vanha nainen vaihtaa leninkiä, myös uudistumiselle jää hieman tilaa. Huomaamatta muutosta itsekään jotkin hahmot alkavat kasvattaa ajatuksissaan ja sydämessään uusia versoja. 

Moni lukija on kuvaillut Tuppuraisen teosta hyvän mielen romaaniksi, mikä voi olla tietystä näkökulmasta katsottuna aiheellistakin. Kirjassa on runsaasti kauniita arkisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla tallennetuiksi musteena paperille: vanhan koiran uusi elämä, orastavat rakkaussuhteet, ikääntyvien ihmisten tarpeet huomioiva arkkitehtuuri sekä äidin upouusi mökki. Suloiset tapahtumat asettuvat kuitenkin osaksi arpeutuneita elämiä, joihin edelleen mahtuu surua. Tuppurainen kuvaa ytimekkäästi ja kiertelemättä myös raskaita aiheita, kuten eroprosessia, kuoleman odotusta ja kodin jättämistä. Vaikeat aiheet toimivat teoksen kantavina teemoina, joiden suuren varjon alle myös viehättävät hetket asettuvat. Romaania ei siis voi lukea yksinomaan hyvänmielen kertomuksena. Tarina jää lukijalle mieleen iloisena seikkailuna kenties juuri siksi, että synkkien hetkien rinnalla elämänmyönteiset tapahtumat loistavat erityisen kirkkaina.

Elvi ja Ebba -romaania on myös luonnehdittu nopealukuiseksi. Terminä nopealukuinen voi viitata monenlaisiin ominaisuuksiin: sujuvasti virtaavaan tekstiin, kompaktiin sivumäärään, mutkattomiin ilmaisuihin tai vaikka selkeään typografiaan. Romaani täyttääkin melkein jokaisen näistä piirteistä. Tuppuraisen teksti on kirjailijalle tuttuun tapaan toteavaa ja informatiivista. Teoksen tapahtumat etenevät ajatuksesta suunnitelmaan ja suunnitelmasta toteutukseen. Myös dialogi on kursailemattoman arkista ilman runollista rönsyilyä. Kaikki tämä sopii romaanin teemoihin ja aiheisiin, sillä keskiössä on sekä ihmissuhteiden että kodin uudelleenrakentaminen. Ison urakan kanssa kannattaakin pysytellä toimiviksi todetuissa kaavoissa. 

Vaikka nimikkohenkilöiden käynti on aikojen saatossa hidastunut, kulkee kertomuksen dialogi paikoin hurjaa vauhtia. Hahmot keskustelevat ahkerasti, ja repliikeistä kootut juttutuokiot edustavatkin Tuppuraisen tunnusomaista tapaa liikuttaa tarinan tapahtumia dialogin avulla. Repliikit itsessään tuovat henkilöihin persoonaa ja syvyyttä, mutta nopeatempoinen dialogi heikentää hieman kerronnan sujuvuutta. Kirjassa on lukuisia kohtauksia, joissa dialogiin osallistuu useita hahmoja samanaikaisesti. Keskustelu on kuitenkin rakennettu pitkistä repliikeistä, jotka saattavat sisältää useiden rivien verran puhetta. Vasta jälkimmäisen lainausmerkin jälkeen seuraa tieto, kuka pitkänomaisen puheenvuoron on käyttänyt. Kerronnan sujuvoittamiseksi moniäänisiin keskusteluihin olisi toivottavaa lisätä heti lausahduksen alkuun huomautus puhujasta. Tarinan ja sitä kuljettavien repliikkien seuraaminen hankaloituu, ellei lukija lausetta tavatessaan hahmota, kuka milloinkin on äänessä. 

Moniäänisyys on kuitenkin samanaikaisesti Elvin ja Ebban merkittävimpiä ansioita. Kertomuksessa erilaisista taustoista tulevat hahmot yhdistävät voimansa pystyttääkseen onnellisen, dynaamisen kommuunin. Uudenkarhea talo on tehokas metafora ihmiskunnan orastavasta yhdenvertaisemmasta aikakaudesta. Rosoistaan ja pinttyneistä tavoista huolimatta hahmot onnistuvat asettumaan sopuisasti saman katon alle – ainakin melkein. Unelmien yhteiskunnassakaan ei voine välttyä ajoittaisilta konflikteilta, joita ihmispersoonien välille väkisinkin puhkeaa. Turvallisessa ja yhdenvertaisessa ympäristössä konfliktit eivät kuitenkaan eskaloidu väkivallan tasolle, ja sellaisesta maailmasta moni syrjintää kokeva tälläkin hetkellä unelmoi. Elvi ja Ebba osoittavat opettavaisella tavalla, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella muutosta. 

Tuppurainen on romaaninsa loppuun sijoittanut asianmukaisen lähdeluettelon, josta selviää Elvin ja Ebban historiallinen diskurssi. Monipuolisena tekstin tuottajana Tuppurainen on kyennyt sisällyttämään proosatekstiin hyvin pohjustetun kerronnan tason, joka kommentoi kriittisesti myös omaa todellisuuttamme. Elvin ja Ebban fiktiivisessä maailmassa kokema diskriminaatio ei nimittäin ole kuviteltua, ja siitä Tuppuraisella on näyttää lähteitä. 

Hyvän mielen kertomuksen maineestaan huolimatta Elvi ja Ebba ei ole tarina, jossa kaikilla on väistämättä onnellinnen loppu. Hahmojen tulevat ajat jäävät itse asiassa lukijan täydennettäviksi, joten on vastaanottajan oikeus päättää, palaavatko henkilöt lopulta takaisin vanhoihin uomiinsa. Hahmojen kohtalo ei oikeastaan jää lukijan käsiin vain kuviteellisessa mielessä, sillä meidän sukupolvemme perii talon Elvin, Ebban ja muiden jälkeen. On kaikkien lukijoiden vastuulla valita, mitä aluilleen laitetulla hankkeella tehdään. 

-

-

" [- -] Mä puhun tässä nyt laajemmasta perspektiivistä. Siitä, miten me kaikki vanhetaan eikä se ole ihmiselle hyväksi, että on kaiken aikaa yksin tai edes kaksin, koska sitten kun toinen kuolee, toinen on pahimmillaan ihan avuton. Mä uskon siihen, että ihmisen on tarkoitus elää yhdessä muiden kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka on tukena ja auttaa, kun ote alkaa lipsua. Mieluiten mä haluaisin kuolla perheeni ympäröimänä, ja te kaikki olette mun perhettä."

(Tuppurainen 2023, 87.) 

-

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tuppurainen, Tiina (2023) Elvi ja Ebba. Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava: Hämeenlinna. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (monia hyödyllisiä vinkkejä asuntokaupoille)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (korona-rajoitteisiin ja ohjeistuksiin viitataan useasti)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Ebban puoliso Ulla on kirjailija)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (useastakin)

29. Kirjassa on minä-kertoja (Elvi ja Ebba)

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha koti)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Prinssi Harry – Varamies

 

Prinssi Harry – Varamies (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 591

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause: 

"Olimme sopineet tapaavamme muutamaa tuntia hautajaisten jälkeen."

Note: Varamies on Prinssi Harryn omaelämäkerta, jonka on puhtaaksikirjoittanut J. R. Moehringer. Tekstissäni käsittelen teosta tästä syystä erityisesti aiheiden ja tapahtumien näkökulmasta. Omaelämäkerta on yleensä tarkoitettu kommentiksi todellisuuden tapahtumille, joten tutkin kirjan tekstiä ensisijaisesti puheenvuorona. 

-

Iso-Britannian Prinssi Harryn (2023) omaelämäkerta Varamies julkaistiin keskellä hovin epävakaata muutoskautta. Prinssi Harryn ja puolisonsa Sussexin herttuatar Meghan Marklen istahdettua Oprah Winfreyn puutarhatuoleille vuonna 2021 monarkian kannatus nuorten brittiaikuisten keskuudessa laski alle kolmasosaan. Kohua aiheuttanut haastattelu sai brittiyleisön yskimään teetä, sillä keskustelu oli kuin moderni toisinto Prinsessa Dianan pahamaineiselle Panorama-ulostulolle. Kansan kyltymätön kiinnostus hovikarkureita kohtaan poiki myös skandaalinkäryisen Harry & Meghan -Netflix-dokumentin (2022). Prinssi Harryn ja Meghanin ympärille kasvoi siis nopeasti oheistuotteiden kasvava vyyhti, jonka jatkumoksi myös Varamies asettuu. 

Kaiken keinotekoisen tuotannon keskellä monarkiaa ovat viime vuosina ravistelleet myös täysin luonnolliset, perimysjärjestykseen erottamattomasti kuuluvat jännitystilat: Prinssi Phillipin menehtyminen vuonna 2021, ja sitä seuraavana vuonna pitkäaikaisen monarkin Kuningatar Elisabeth II:n kuolema. Horjuvan kuningaskunnan kruunua päähänsä sovittelee parhaillaan Kuningas Charles, joka eräänkin tutkimuksen mukaan on hallitsijana epäsuositumpi kuin useat kruununperimysjärjestyksessä kauempana olevat sukulaisensa. 

Ei siis ole ihme, että kuningashuoneen kannattajat ovat pelänneet Varamiehen olevan viimeinen isku murenevalle monarkialle. 

Monarkistien pelko on kuitenkin aiheeton. Prinssi Harryn omaelämäkerta hekumoi hovin vanhakantaisuudella, mutta kovin tuoretta näkökulmaa se ei kuitenkaan tarjoa. Teos on kirjoitettu kuningasperheen ytimessä kasvaneen Prinssin näkökulmasta, joten myös kertojaäänessä kaikuu hovin ummehtunut hengenlaatu. Tarkka lukija saattaakin huomata Varamiehen itse asiassa vahvistavan ihmisten käsitystä niin monarkian takapajuisuudesta kuin itse Prinssistäkin. 

Kuningashuoneen liberaaliksi kapinalliseksi itsensä brändännyt Prinssi Harry esittelee omaelämäkerrassaan identiteettinsä sotaprinssinä. Kirjasta noin kolmasosa käsittelee nuoren Prinssin kokemuksia Afganistanissa tai muissa armeijan tehtävissä. Hovi ja puolustusvoimat ovat ensimmäisistä hallitsijoista alkaen olleet erottamattomat, sillä Iso-Britanniassa hallitsijan moninaisiin titteleihin kuuluu esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikköys. Kovin suurta kohua ei siis synny siitä, että Prinssi pestautuu sotaväkeen. 

Ei kuitenkaan ole erityisen ajanmukaista ajatella asevoimien olevan hyväätekevä, uudenaikainen tai yhdenvertaisuutta edistävä instituutio. Kaikki nämä ovat nimittäin jaloja pyrkimyksiä, joiden ympärille Prinssi PR-toimistoineen on viime vuosina imagoaan ahkerasti rakentanut. Prinssi Harry puhuu avoimesti ja ylpeästikin tappamistaan talebaneista. Vaikka teurastusta perustellaan vihollisen vihamielisyydellä, asetelma ei muuta tosiasioita: Apache-sotakoneen ohjaksissa istuu yksi monarkian ja kokonaisen kulttuurialueen merkittävimmistä edustajista, joka työkseen tappaa toisinajattelijoita. 

On ehkä täysin utopistista kuvitella niin konservatiivisen instituution kuin monarkian koskaan eriytyvän asevoimista. Siksi on täysin järkeenkäypää, että ura sotilaana on Prinssin tärkeä ja luonnollinen elämäntehtävä. Varamiestä lukiessa jännitin kuitenkin hetkeä, jolloin Prinssi Harry havahtuu uravalintansa makaaberiin ja sovinnaiseen luonteeseen. Lukijan on kuitenkin turha pidättää hengitystään, sillä minkäänlaista heräämistä ei koskaan tapahdu. Edes tappamista ja sotakoneiston edustamista seuraavaa katumusta ei ilmene. 

Prinssi Harry kertoo liikuttavasti hetkistään vammautuneen koiran apuna ja kunnioituksestaan savannin jylhiä elefantteja kohtaan. Herttuatar Meghaniin kohdistuva vihapuhe ja rasismi saa Prinssin raivosta punaiseksi, siinä missä vakavasti sairaat lapset aiheuttavat hänelle itkukohtauksen kesken juhlapuheen. Talebanien tai muidenkaan afganistanilaisten vuoksi Prinssi ei kuitenkaan kyynelehdi. 

PR-koneisto on kiillottanut prinssin imagoa erityisesti hänen ja Meghanin astuttua avioon. Prinssi kuvaa kirjassaan kauniisti puolisonsa ääretöntä hyvyyttä, kuten tapaa muistaa tuntemattomiakin ihmisiä näiden surun keskellä: 

"Eräänä päivänä minulle ihan oikeasti valkeni, kuinka suuri hänen sydämensä on. Sain kuulla, että herra R:ää [- -] oli kohdannut suuri suru. Hänen aikuinen poikansa oli kuollut. 

Meg ei tuntenut herra R:ää. [- -] [H]än tunsi tavatonta myötätuntoa ja kirjoitti isälle kirjeen, jossa esitti osanottonsa ja sanoi, että olisi halunnut halata tätä [- -]. Hän liitti kirjeeseen mukaan gardenian istutettavaksi pojan muistolle."

(Prinssi Harry 2023, 501.)

On täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että Meghan todella on huomattavasti miellyttävämpi ihminen kuin ryvettynyt julkisuuskuvansa antaa ymmärtää. Nimenomaan Meghaniin kohdistuneen epäinhimillisen lokakampanjan vuoksi on ollut erityisen tärkeää tuoda hänen hyveellisiä ominaisuuksiaan uskottavassa kontekstissa esille. Tähän pyrkimystä ajatellen on melko loogista, että myös Prinssin omaa imagoa  hieman siloitellaan. Ei siis ole ihme, että juuri Meghanin astuttua kuvioihin myös Prinssi Harryn julkisuuskuva on kokenut dramaattisen muutoksen. Nykyään Meghanin puolisoa kuvataan termeillä "aviomies, isä, sotaveteraani, henkisen hyvinvoinnin ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja sekä ympäristön suojelija" (ote teoksen esittelytekstistä). 

Kaikki nämä nuhteettomuutta tihkuvat termit ovat kuitenkin kaukana ylpeästä ammattisotilaasta ja syntyperäisestä Sussexin herttuasta. Perityt arvonimet tai taistelulentäjän koulutus eivät nimittäin yleisellä tasolla ole linjassa Prinssin jalon kuvauksen kanssa. Monarkia ja siihen liittyvät etuoikeudet ovat äärimmäinen esimerkki kansan eriarvoistamisesta. Myöskään traumaperäistä stressihäiriötä, fyysisiä vammoja ja viattomia kuolemanuhreja tuottavan armeijalaitoksen ei voi sanoa edesauttavan henkistä hyvinvointia, ihmisoikeuksista puhumattakaan. 

Näistä syistä on kummallista, että Varamiestä pidetään hyökkäyksenä kuningashuonetta vastaan. Tuhoisimman iskun teos nimittäin tuntuu antavan Prinssi Harryn huolella hiotulle henkilökuvalle. Vavisuttavin päällekarkaus tapahtuu itse asiassa veljesten välillä Prinssi Williamin toistuvasti syöksyessä pikkuveljensä kimppuun. Mikäli kertomus pitää paikkansa, laskeutuu tulevan kuninkaan päälle hirvittävä ja tuomittava väkivaltaisuuden varjo. Mutta voiko toisaalta muuta odottaakaan vihamielisen instituution kasvateilta, jotka koulutetaan kunnioittamaan eriarvoisuutta ja armeijan kaltaisia teloituslaitoksia. 

Pohjimmiltaan omaelämäkerta esittelee näköalattoman Prinssin, joka kustantaa kirjan myyntituloilla ylellisen elämäntyylinsä hovin määrärahojen loputtua. Kuningas Charles nimittäin lakkasi myöntämästä pojalleen avustuksia sen jälkeen, kun herttuapariskunta vuonna 2020 virallisesti irtautui hovista. Prinssi Harryn ja Meghanin on siis jälleen pian keksittävä uusia tapoja rahoittaa arkensa. Varamies antoi hieman uutta näkökulmaa ja lisätietoa Harry & Meghan -dokumentissa käsitellyistä asioista, mutta varmasti paljon on edelleen kertomatta. Yleisön tuskin tarvitsee odottaa julkituloa kovin kauaa, sillä herttuatar Meghanin kerrotaan paraikaa valmistelevan omaa muistelmateostaan. 

-

-

"Komennukseni lähestyessä loppuaan vuoden 2012 joulukuun paikkeilla minua kyllä askarruttivat sotaan liittyvät kysymykset ja epäilykset, mutta niissä ei ollut kyse moraalista. Uskoin edelleen tehtävääni, ja olin joutunut miettimään kahdesti ainoastaan niiden laukausten kohdalla, joita en ampunut. 

[- -]

Kun pakkasin kamani ja heitin hyvästit, olin rehellinen itselleni: tunsin surua. Se oli kuitenkin tervettä surua. Olin pahoillani niiden asioiden takia, joita en ollut tehnyt. [- -] Harmittelin, ettei työ ollut vielä tehty."

(Prinssi Harry 2023, 321-322.)

-

Prinssi Harry (2023) Varamies ("Spare" 2023). Suom. Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää & Jussi Kivi. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

-

Ps. Olen tarkastellut kuninkaallisia skandaaleja aiemmin myös Satu Jaatisen tietokirjaa käsittelevässä kritiikissä. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Kuningatar Elisabeth II on tuttavallisesti "Mummi")

5. Kirjassa ollaan maan alla

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Teoksessa kuvataan esimerkiksi Meghanin jatkuvaa matkustelua Atlantin yli pariskunnan seurusteluaikoina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (Kuningas Charles on omistautunut kiihkeästi ilmastonmuutoksen tutkimiselle ja tiedon välittämiselle. Kirjan esittelytekstissä myös Prinssi Harryn mainitaan olevan "ympäristön suojelija", mutta tämä ei käy itse kertomuksessa ilmi)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (Monarkia perustuu ajatukseen hallitsijasta jumalan maanpäällisenä ilmentymänä)

40. Kirjassa hylätään jotain (Prinssi Harry ja Meghan hylkäävät kuningashuoneen)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Taina Latvala – Torinon enkeli

 

Taina Latvala – Torinon enkeli (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2021 

Sivuja: 330

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Minusta tuli äiti 24. joulukuuta 2019." 

- 

Helsinkiläisen Taina Latvalan (2021) Torinon enkeli -romaani on ilmestymisestään lähtien esiintynyt säännönmukaisesti kirjasomettajien jouluvinkkilistoilla. Teos onkin vahvasti sesonkisatu, sillä kerronnan elementit väliotsikoita myöten linkittyvät tiukasti raamatun tapahtumiin, mutta myös nykyajan jouluun. "Ja tapahtui niinä päivinä" -jakso aloittaa tarinan, jossa kuljetaan evankeliumien, korinttilaiskirjeiden ja aina ilmestyskirjankin läpi. Raamatun tapahtumien, enkelien ja demonien taistelun sekä hyvän ja pahan voiman kamppailun näyttämö sijoittuu kuitenkin Italian ja Suomen tuttuun lähimenneisyyteen. Pyhiä kirjoja tuntemattomalle lukijalle teoksesta löytyy siis myös runsain määrin kulttuurillista helpostilähestyttävää tarttumapintaa. 

Matka Suomesta Italiaan kestää vain sivunkäännön verran, sillä lyhyet luvut vuorottelevat melko säännönmukaisesti kahden kulttuurin ja elämäntilanteen välillä. Lakastunutta parisuhdettaan pakeneva päähenkilö matkaa joulun kynnyksellä kirjailijaresidenssiin Torinoon, jossa häntä odottavat lihaksikas vuokraisäntä Lorenzo sekä pieni tyttö valkoisissa vaatteissa. Kumpikin vieras on omiaan auttamaan päähenkilön ajatukset pois umpikujasta, sillä sekä uusi mies että äitiä etsivä lapsi tuovat kaivattua näkökulmaa keskushenkilön mietteisiin.

Vaikka kertomus sisältää runsaasti maagisen realismin elementtejä ja vauhdikkaitakin kohtauksia, rakentuu romaani ennen kaikkea pohdinnan ja etsimisen ainesosista. Punainen lanka, joka lahjanarun lailla sitoo tarinan eheäksi paketiksi, on vanhemmuus. Kertoja kokee maailman epäreiluna hyvän ja pahan taisteluareenana, jolla ihminen joko tietää haluavansa vanhemmaksi tai sitten ei. Limbomaiseen välitilaan putoavat ne harvat ja yksinäiset kulkijat, jotka eivät ole ihan varmoja. Nämä orvot vaeltajat ovat tuomittuja poukkoilemaan ihmissuhteiden, kulttuurien, todellisuuden ja unimaailman välillä, kunnes löytävät vastauksen. 

Latvalan teoksessa vastaus astelee näyttämölle valkoisissa vaatteissa ja pienissä ballerinoissa. Tarina ei kuitenkaan lopu tytön saapumiseen, sillä pian "hänen käsistään lähti ihoa kuin käärmeellä" (Latvala 2021, 285). Kertomus kumartaa varsin näyttävästi Stephen Kingin kauhuklassikoille, joiden intertekstuaalinen yhteys tarinaan on kouriintuntuva. Latvala leikittelee taitavasti myös muilla kirjallisilla viittauksilla, minkä lisäksi hän on onnistuneesti upottanut teokseen totuuden ja fiktion rajamaille sijoittuvia aineksia. Residenssivieraiden listaa selatessaan tai vuokraisäntä-Lorenzon romaania etsiskellessään lukija saattaa tuntea olonsa yhtä epäluuloiseksi ja harhaanjohdetuksi kuin päähenkilö Torinon sokkeloisilla kujilla. 

Mutkikkaiden vanhojen katujen vastapainoksi Latvala kirjoittaa erittäin suoraviivaisella tyylillä. Romaanin kerronta on yleisesti ottaen niin tasaista, että teos sujahtaa luontevasti lukuromaanien kategoriaan. Termillä tarkoitetaan helppolukuista proosaa, joka ei liiemmin leikittele sanataiteella tai yhteiskuntakriittisellä sanomalla. Toki Latvala tarjoaa lukijalle matkan niin Italiaan kuin autofiktiomaiseen maailmaankin, mutta kertomuksen pääasiallinen sävy on kepeähkö. Kyseessä voi olla taktinen ratkaisu, sillä useat rakastetut jouluelokuvat pelaavat samoilla ainesosilla. 

Oman kerroksensa kevyeen kerrontaan tuovat kuitenkin erilaiset tekstityypit. Latvala ripottelee sivuille esimerkiksi vieraskirjan merkintöjä, sitaatteja kuvitteellisesta tietokirjasta, raamatun jakeita ja some-viestejä. Paikoin teksti ajautuu myös kappaleettoman tajunnanvirran puolelle. Erilaiset kirjoitustyylit sekä tekstilajit istuvat hieman irrallisina tarinaan ja horjuttavat runsaudessaan Latvalan muuten eheää kerrontaa.

Harmistuin myös hieman kertomuksen kapeahkosta hahmokavalkadista. Perinteisen joulutarinan tapaan sadusta löytyvät esimerkiksi hyväntahtoinen mies, kiltti vanha naapurin rouva, kirkassilmäinen lapsi sekä epämiellyttävä entinen puoliso. Erityisesti päähenkilön aiemman kumppanin kuvaus vaikuttaa karkealta ja liioitellulta: pahansisuinen puoliso on korostetun paha suustaan, ja siksi vanhemmuuspohdinta uhkaa hukkua huonovointisen parisuhteen alle. Virkistävämpää olisi ehkä ollut lukea tasapainoisesta kumppanuudesta, jonka keskellä lapsenhankkimista voi pohdiskella turvallisesti. Latvalan asetelma antaa ymmärtää ristiriitaisten ajatusten olevan pääosin tulosta painostavasta parisuhteesta, vaikka vanhemmuuskysymykset saattavat tosiasiassa vaivata myös kukoistavassa elämäntilanteessa eläviä. 

Päätös vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä on joka tapauksessa polttavan ajankohtainen puheenaihe. Vielä viime vuosinakin mediassa ja aina lainsäädännönkin tasolla on keskusteltu samanaikaisesti sekä synnyttämiseen pakottamisestä että lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Latvalan romaani ei ota oikeastaan lainkaan kantaa abortti- saatika translakikeskusteluun, mutta teos on silti erinomaista luettavaa median väkivaltaisten otsikoiden vastapainoksi. Torinon lumisilla kaduilla ehtii rauhassa viivähtää päähenkilön rinnalla pohtien ihmisen oikeutta omaan kehoonsa.

Vaikka Torinon enkeli ei ole ärhäkän yhteiskuntakriittinen tai muuten normeja ravisteleva teos, on se kuitenkin kaikessa kiiltokuvamaisuudessaankin ansainnut paikkansa pettämättömien joulutarinoiden joukossa. Kirja nimittäin tarjoaa kaiken sen, mitä lukija luultavasti odottaakin: elähdyttävän kuvauksen pyhäpäivän tapahtumista, hieman mystiikkaa ja ripauksen romantiikkaakin. Kauhukirjallisuuden hienovaraiset elementit lisäävät lukukokemukseen vivahteen, joka kutkuttelee syvällä ihon alla. Moniulotteinen romaani on myös oivallinen jouluherkku, sillä arvoituksellinen tarina jättää lukijalle runsaasti aukkoja täydennettäväksi. Kertomus kestää siis useita lukukertoja – vaikkapa joulusta toiseen. 

-

-

"Olisin halunnut sanoa hänelle, että rakastin häntä, että olin onnellinen kun olin löytänyt hänet, mutta en saanut sanoja suustani. Kai minä pelkäsin, että ne olisivat säikäyttäneet hänet pois. Toivoin, että hän tiesi muutenkin, mitä kaikkea sisälläni kannoin.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si"." 

(Latvala 2021, 245.) 

-

 

-

Latvala, Taina (2021) Torinon enkeli. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (residenssiä tai Lorenzoa teoksineen ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Taina Latvala -niminen hahmo vierailee tarinassa)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Tyttö)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Lorenzon tietokirja on nimeltään "Hyvän ja pahan voiman kaupunki")

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Hetkellisesti)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Vaikkakin alitajuinen sellainen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (Kannen korostettuna elementtinä on punainen sateenvarjo, jolla ei tosiasiassa ole minkäänlaista virkaa tarinan motiivina)

Paula Nivukoski – Mainingin varjo

 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)

Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."

- 

Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 

Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 

Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 

"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)

Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 

Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 

Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 

-

-

"17. elok. 1911

Landet som inte finns 

Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."

(Nivukoski 2020, 59.)

-

Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


-

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa

 

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa (Otava) 

Ilmestymisvuosi: 2009, alkuperäinen 2008

Sivuja: 297

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Kello oli noin kuusi illalla lokakuun 20. päivänä vuonna 2006, kun äiti ja minä saavuimme ensimmäistä kertaa Dartmoor Wildlife Parkiin Devoniin eläintarhan uusina omistajina." 

- 

"Sometimes all you need is 20 seconds of insane courage. Just literally 20 seconds of just embarrassing bravery[.]"

(Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011) 

Olen törmännyt tähän lausahdukseen monesti viime vuosina, ja se on ajoittain innoittanut minua ylittämään itseni hankalissa tilanteissa. Olen myös lisännyt tämän inspiroivan sitaatin useisiin vaikuttamaan pyrkiviin Powerpoint-esityksiin, joten lukuisia kertoja olen tavannut viisauden alkuperää: Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011. Siksi erään kirjanvaihtohyllyn kohdalla seisahduin huomatessani kirjan kannessa tutun nimen. Arvoin hetken, antaisinko aikaani Getty Images -kuvilla kuorrutetulle romaanille, mutta päädyin lopulta tarjoamaan teokselle mahdollisuuden. 

Vaikka lähes jokaisen sivun tarpeettomien rönsyjen, turhien henkilöhahmojen, merkityksettömien tapahtumien selostusten ja kankean dialogin läpikäynti tosiaan tuntui todelliselta armon teolta, en kadu Meen romaaniin tarttumista. Viihdyin eläintarhan matkassa useina iltoina niinkin hyvin, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun itsekin jäsentelemään ajatuksiani uudelleen ja pohtimaan, mistä romaanin lumo lopulta rakentui. 

Tarina seuraa brittiläisen Benjamin Meen perhettä ja sen vaiherikasta matkaa pienen eläintarhan omistajaksi. Tarina on kirjoitettu dokumenttimaiseksi toisinnoksi tosielämän tapahtumista, sillä 2000-luvun alussa Mee äitinsä kanssa tosiaan osti ränsistyneen eläintarhan. Nuhjuisen puiston kunnostus onkin oma taipaleensa, jonka kirjailija selostaa tositapahtumille uskollisesti yksityiskohtia säästelemättä: jokainen uusi aidanpylväs, sorakuorma, ravintolan pöytä ja työtilan siivous on muistettu mainita. Tästä todellisten tapahtumien lojaalista toistamisesta johtuen teoksen rakenne on odotettavasti kömpelö ja hajanainen. Tosielämä nimittäin vain harvoin muodostaa jännittävän tai dynaamisesti etenevän draaman kaaren. Tästä huolimatta kertomus lopulta onnistuu kuljettamaan lukijaa yhtä itsevarmasti eteenpäin, kuin opas kierrättää kävijöitä halki eksoottisen eläintarhan. 

Meellä on nimittäin kirjailijana salainen ase: ennen eläintarhan omistajaksi ryhtymistään hän työskenteli Guardian-lehden kolumnistina. Ei siksi ole ihme, että Meen kirjoitustyyli onnistuu omituisella ja omaperäisellä tavalla sitomaan lukijan osaksi tapahtumien jatkuvaa vyöryä. Kirjoittajan toimittajatausta myös selittää teoksen nopean matkan työpöydältä valmiiksi romaaniksi – Mee perheineen osti eläintarhan vuonna 2006, ja romaanin alkuperäinen painos pääsi kauppoihin jo 2008. Toki kolumnimainen kirjoitustyyli myös tarkoittaa, että romaani kokonaisuutena muistuttaa hallitsemattoman pitkäksi venähtänyttä aikakauslehden artikkelia. Siksi teokseen voikin jo lähtökohtaisesti suhtautua journalistin koostamana dokumenttina. Koti eläintarhassa voisi yhtä hyvin olla kuusisivuisen lehtiartikkelin otsikko. 

Kuten kiinnostavassa lehtijutussa, myös Meen kirjassa julkisen puolen rinnalla häilyy intiimi taso. Suuren eläintarhaprojektin taustalla perheen arkea nimittäin varjostaa Katherine-äidin vakava aivokasvain. Paikoin eläintarhan ylläpidon ja vaimon hoivaamisen toimivaa tasapainoa on vaikea löytää. Tämä haastavassa tilanteessa tasapainottelu näkyy myös romaanin rakenteessa, sillä Katherinen sairaus ei ota istuakseen muuhun kerrontaan. Taistelu kauhistuttavaa tautia vastaan on paitsi hurja tosielämän tapahtuma, myös selvä journalistinen elementti, jonka tarkoitus on sitoa lukija tunteiden tasolla teoksen hahmoihin. Siinä se kieltämättä onnistuukin, mutta samalla ratkaisu luo tarinaan kaksi toisistaan eriävää juonikuviota.

Mikäli Meen romaania lähestyy journalistisesta näkökulmasta, on helpompi antaa anteeksi pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot. Erityisen harmillista on, ettei teokseen mahdu juurikaan naishahmoja. Monia miesten välisiä keskusteluja selostetaan sanatarkasti ja sivukaupalla, joten naishahmojen keskinäiselle pohdinnalle ei jää enää tilaa. Teos ei siksi läpäise Bechdelin testiä, eikä muutenkaan juuri irtoa minäkertojana toimivan Benjamin-hamon miehisestä näkökulmasta.

 Kirjoittajan toimittajatausta näkyy selvästi myös kerronnan järjestyksessä, sillä Mee todella alustaa eläintarhan ostamista hitaasti ja hartaasti. Kaikki alkaa tuhottoman kaukaa Toscanasta, josta Mee perheineen on juuri ostanut unelmiensa maatilan. Sieltä on pitkä matka Dartmoorin rähjäiseen eläinpuistoon. Mutta toki myös useissa henkilökuvien ympärille rakentuvissa artikkeleissa aloitetaan kaukaa: mistä kaikesta pitääkään luopua, jotta saa rakennettua portaat kohti arvokasta päämäärää.

Ja arvokas eläintarha onkin! Myös lukijana koin nimittäin juuri eläintarhan jälleenrakentamisen kirjan kiinnostavimpana ja tärkeimpänä osiona. Käytän tässä yhteydessä sanoja tärkeä ja arvokas, sillä Meen romaanilla tosiaan on kunnioitettava motiivi: uhanalaisten eläinten suojelemistyön tutuksi tekeminen. Yksi osa tätä tarkoitusperää on myös kuvata kiehtovia lajeja lähietäisyydeltä. Koin kirjailijan onnistuneen tässä tavoitteessaan hienosti, sillä kirjan sivujen kautta pääsin niin liki uskomattomia eläimiä, että voin edelleenkin nähdä mielessäni kohtaukset lehmänpäiden kiinnittämisestä puunoksiin (leijonien virikkeeksi), Fudge-karhun hampaidenhoito-operaatiosta sekä Zack-suden kivespussin poistosta: 

"Onneksi koirien ja susien kivessyövät eivät juuri koskaan lähetä etäpesäkkeitä – toisin kuin ihmisten. Mutta ääni, joka kuuluu, kun siemenjohdin ja ohut säie yhdistävää kudosta kiveksen ja vatsaontelon välissä leikataan, ei ole kovin miellyttävä. Siihen liittyy paljon ruston rousketta, ja yleisön joukossa säpsähdeltiin ja ristittiin jalkoja." (Mee 2009, 239.) 

Eläinten suurennuslasimaisen kuvaamisen lisäksi Mee tekee ansiokkaan työn esitellessään eri lajien uhanalaisuusluokituksia ja sivistämällä lukijaa luonnonsuojelutyön ajankohtaisista haasteista. Ostettuaan Dartmoor Wildlife Parkin Meen perhe päättikin ryhtyä edistämään puiston luonnontieteellistä potentiaalia ja muutti paikan uudeksi nimeksi Dartmoor Zoological Park. Sittemmin Mee on ollut mukana perustamassa uutta Education and Research Department -osastoa ja lopulta lahjoittanut eläintarhan Dartmoor Zoological Society -hyväntekeväisyysyhdistykselle. 

Vaikka Koti eläintarhassa on siis lopultakin vain varsin keskinkertainen romaani, se sijoittuu osaksi kulttuurillisesti arvokasta luonnonsuojelun prosessia. Kenties juuri rivien väleistä paistava vilpitön halu toimia eläinten hyväksi ja edesauttaa uhattujen lajien asemaa on se taika, joka pitää lukijan tiukassa otteessa halki kertomuksen. Selvitin itse tieni läpi teoksen lukemalla lyhyen pätkän kerrallaan. Yhtä lailla saattaisin istahtaa illalla alas selaamaan miellyttävää artikkelia eläinsuojelutyöstä. Voi siis olla, että romaani toimii parhaiten pienissä paloissa. Kuin kolumni kerrallaan. 

. 

"Yksi tärkeimpiä kohtia lupahakemuksessamme olivat suojelutoimenpiteet, joihin aioimme ryhtyä. [- -] Onneksi me olimme siinä onnekkaassa tilanteessa, että voisimme panna toimeen useampia. Dartmoorin nummi, jolla asuu paljon muualla maassa harvinaiseksi käyviä lajeja, on aivan vieressämme ja takaa meille loistavat mahdollisuudet auttaa näitä vähemmän hohdokkaita mutta yhtä uhanalaisia lajeja. Kuten pähkinähiiriä, hevosenkenkäyökköjä, haavoittuvia maassa pesiviä lintuja, vesiliskoja, etanoita, jopa joitakin sammalia ja jäkäliä." 

(Mee 2009, 254-255.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Mee, Benjamin (2009) Koti eläintarhassa ("We bought a Zoo. The amazing true story of a broken-down zoo, and the 200 animals that changed a family forever", 2008). Suom. Laura Beck. Otava: Helsinki. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä (myös eläinten ja ihmisten välisestä)

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (myös kapinoidaan eläintarhan vakiintuneita normeja vastaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Meen äiti ja lapset ovat isossa osassa tarinaa)

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ("Unelmatyösi", kirjoittaa Meen sisko eläintarhan myynti-ilmoitukseen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni (Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2022

Sivuja: 271

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Herään linnun kirkaisuun."

-

Sinä olet perheeni on kirjailija Tiina Tuppuraisen kolmas romaani. Teos jatkaa Kuvittelen sinut vierelleni (2020) ja Hänen valtansa alla (2021) -kertomusten tapaan queer-teemojen käsittelyä, kuten itse valitun perheen etsimistä, yhteiskunnan (näennäisen) yhdenvertaisuuden tarkastelua sekä queer-alakulttuurien esittelyä. 

Rakenteeltaan Tuppuraisen uusin romaani eroaa edeltäjistään selkeimmin kerronnallisten ratkaisujen osalta. Sinä olet perheeni -teoksessa on nimittäin kolme minäkertojaa, jotka vuorotellen jakavat puheenvuorot ja siten tarjoavat lukijalle intiimin kurkistuksen heteronormatiivisen yhteiskunnan ulkopuolella elävän ihmisen elämään. Tuppuraista on kiitelty kertojavalinnoista, mikä on varsin ymmärrettävää: lukijaa kuljettavat vuorotellen seniori-ikäinen Anna-Liisa, viisikymppinen Tarja sekä noin 40-vuotias Jasu. Suuren roolin tapahtumien keskellä saa myös muita hahmoja hieman nuorempi Lila. Erilaisiin elämänvaiheisiin sijoittuvat lukijat löytävät näin ollen romaanista helposti itsensä, tai ainakin monipuolista tarttumapintaa. 

Erityisen suureen suosioon lukijoiden keskuudessa on noussut eläkevuosiaan viettävä Anna-Liisa. Se ei liene ihme, sillä ainakin tällä hetkellä kotimainen queer-kirjallisuus sisältää varsin niukasti iäkkäämpien ikäluokkien representaatioita. Anna-Liisan kaltaiset esitykset ovat tästä syystä arvokkaita ja harvinaisia kuvauksia, joiden avulla queer-kirjallisuutta ja -kulttuuria voi rakentaa tiiviimmin osaksi yhteiskunnan arkipäiväisiä normeja. Anna-Liisan iäkäs hahmo ei siis ole merkityksellinen vain vanhempien lukijoiden samastumiskokemuksen luomiseksi, vaan myös muistuttaa queer-kirjallisuudessa vähemmälle huomiolle jäävistä alueista. 

Teoksen punainen lanka koostuu Tuppuraisen tapaan monenkirjavista aiheista, mutta lopulta kantavaksi teemaksi erottuu perheen muodostaminen. Tarina seuraa hahmojen kulkemista ihmissuhteesta toiseen, mikä on monille lukijoille tuttua jo kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Tuppurainen käyttää tässäkin kertomuksessa hyväkseen taitoaan kuvata eroa inhimillisellä ja rakentavalla tavalla. Useiden erilaisten kohtaamisten, tiedostettujen ja hieman tiedostamattomampien valintojen jälkeen hahmot löytävät lopulta identiteettiinsä ja onnellisuuskäsitykseensä sopivan paikan. Olennaista oman paikan löytämisessä ovat odotukset ja niiden kohtaaminen: hahmot joutuvat useaan otteeseen puntaroimaan omia arvojaan suhteessa ympäröivän yhteisön muodostamiin väkivaltaisiin odotuksiin. 

Tuppurainen on odotusten ristiaallokkoa kuvatessaan onnistunut rakentamaan erityisen kiinnostavasti hahmojen kasvun kohti aitoa yksilöllisyyttä. Tarinan onnelliseen loppuun tultaessa jokainen hahmo on ehtinyt varttua aidommaksi versioksi itsestään. Juuri hahmojen realistinen ja luontevan vähäeleinen kehitys pitää lukijan otteessaan romaanin alusta loppuun. On myös ilahduttavaa huomata, ettei hahmojen kypsyminen rajoitu vain päähenkilöihin: myös sivuhahmot käyvät läpi vaikeitakin kasvunpaikkoja, jotka vaikuttavat hahmojen lopullisen identiteetin muodostumiseen. 

Sinä olet perheeni -kirjaa on luonnehdittu helppolukuiseksi, mikä viitannee Tuppuraisen ytimekkääseen kirjoitustyyliin. Kirjailijan toimittajatausta näkyy teoksen suoraviivaisissa ja dynaamisissa lauseissa, jotka kertovat asiasta olennaisen – eivät juuri enempää. Tällainen kirjoitustyyli sijoittaa Tuppuraisen osaksi monimediallista kirjailijuutta, jossa kirjoitustyyli (usein tarkoituksenmukaisesti) heijastelee kirjoittajan muuta mediallista osaamista. Lehtijutun lailla etenevä kerronta tarjoaakin lukijalle helpostilähestyttävän tarinan. Tyylin suoraviivaisuus ontuu ainoastaan dialogissa, joka koostuu kuin tasapaksuista rakennuspalikoista: repliikit seuraavat toisiaan välillä niin tiiviisti, että vuorosanojen lausujaa on ajoittain vaikea hahmottaa. Kirjailija voisi helpottaa pitkien dialogien seuraamista pilkkomalla puhetta kerronnallisilla lauseilla, kuten muistuttamalla pitkän repliikin keskellä, kuka on äänessä. 

Tuppuraisen tuotantoa on myös jonkin verran arvosteltu kirjojen eksklusiivisesta queer-näkökulmasta, joka tuntuu välillä jopa jättävän heteronormatiivisen maailman tarinan ulkopuolelle. Yhdyn huomioon, mutten pidä valintaa ongelmallisena. Yhteiskunnan vallitseviin normeihin itsensä sijoittavat kirjailijat ovat kautta aikojen kirjoittaneet pääosin omasta heteronormatiivisesta kuplastaan työntäen kaikki normeista poikkeavat sivujen marginaaliin – jos sinnekään. Queer-kulttuurin sisäpuolelta kirjoittaminen ei ole vain vallan ottamista takaisin queer-väestölle, vaan myös muistutus maailmankuvien monenkirjavuudesta: se, ettei esimerkiksi hetero löydä tekstistä laajaa samastumispintaa, kertoo queer-kulttuurin eriytymisestä omaksi kentäkseen heteronormatiivisen yhteiskunnan keskellä. Asetelma myös auttaa heterolukijaa ymmärtämään paremmin queer-lukijan kokemuksia heteronormatiivisen kirjallisuuden keskellä. 

Tuppuraisen valitsemaa näkökulmaa kritisoivat keskustelut voivat kuitenkin pahimmillaan vahvistaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua, jossa queer-kulttuuri ja heteronormatiivisuus kilpailevat kirjallisuuden palstatilasta. Tosiasiassa esimerkiksi sukupuoli-identiteetin kaikkien kokemuksien kirjallisille representaatioille on tilaa ja tarvetta, eikä niille (toivottavasti) ole ennaltamäärättyä kiintiötä. 

Useasti yhteiskunnan arvojen ja odotusten meressä soutavat queer-hahmot sijoittuvat kaunokirjallisuuden kentällä traagisiin kertomuksiin, jotka päättyvät tavalla tai toisella onnettomasti. Kurjuutta korostava asetelma oli pitkään niin vakiintunut ja ylitsepääsemätön este queer-hahmojen onnellisuudelle, että brittiläinen kirjailija E. M. Forster joutui Maurice-teoksessaan (kirjoitettu 1914, julkaistu 1971) karkottamaan homomiehet yhteiskunnan laidalle erämaahan puunhakkaajiksi vain, jotta voisi tarjoilla tarinalle ja sen hahmoille edes tyydyttävän lopun. Mauricen kontekstissa onnellinen loppu tarkoitti siis sitä, etteivät aivan kaikki queer-hahmot kuolleet kertomuksen päättyessä. On surullista huomata, että myös nykypäivänä "onnellisen lopun" sisältävä queer-kirja tarkoittaa lähinnä sitä, ettei kukaan keskushenkilöistä menehdy tai ajaudu esimerkiksi loputtomaan yksinäiseloon. Perheen perustaminen (valitsemallaan tavalla) tulisikin olla jokaisen ihmisoikeus, ei poikkeuksellisen onnekas ja harvinainen tapahtuma. Konventio kertoo kulttuurimme diskriminoivasta eriarvoisuudesta, jossa queer-hahmon onnellinen loppu tarkoittaa kärjistettynä yhteiskunnan väkivaltaisuudesta elävänä selviämistä. 

Sinä olet perheeni osallistuu positiivisella ja toiveikkaalla tavalla uudenlaisen normijärjestelmän rakentamiseen, jossa viimeistään tulevilla sukupolvilla toivottavasti on oikeus arvokkaaseen elämään ilman erillistä taistelua tai syrjintää. Tällaiset kantaaottavat teokset ovat tärkeitä erityisesti aikana, jolloin moni lukija voi valitettavasti samastua hahmojen kokemaan eriarvoisuuteen. 

- 

-

"Sukupuoli on äkkiä pakottanut itsensä päälleni. Nainen. Naisen hormonit, elimet, lisääntymiseen valmistautuva kohtu. Kohtu. Edes tuo sana ei kuulosta omalta. En minä sovi yhteen sukupuoleen, en tällä tavalla." 

(Tuppurainen 2022, 233.) 

- 

Tuppurainen, Tiina (2022) Sinä olet perheeni. Karisto: Hämeenlinna. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos sopii seuraaviin kohtiin Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (kertomus sijoittuu realimaailmaan, mutta on fiktiivinen)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (esim. koru)

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (teoksesta löytyy jo useita arvosteluja)

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (tai ainakin Tinder-viestejä)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (useitakin)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022