Satu Rämö – Hildur

 

Satu Rämö – Hildur (WSOY) 

* Teos saatu arvostelukappaleena

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 362

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Sleipnir kiihdytti askeltaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

-

Vuonna 2022 kotimaiseen dekkarimaisemaan kohosi vuoren lailla synkeänpuhuva järkäle, Hildur. Romaani on kirjailija-bloggaaja Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos. Hildur aloittaa päähenkilön nimeä kantavan dekkarisarjan, jossa pureudutaan niin Islannin kulttuuriin kuin Hildurin omaan menneisyyteenkin. 

Tarina etenee, kuten rikoskirjallisuudessa usein on tapana: menneisyyden haavoja yhä nuoleva poliisi tempautuu keskelle pikkukaupunkia koettelevaa omituista henkirikosten vyyhtiä. Odottamattomia apulaisia ilmaantuu, mutta lumivyöryn lailla etenevää murha-aaltoa ei saada kuriin. Lumen alta alkaa paljastua omituisia johtolankoja, mutta myös vihjeitä kauan, kauan sitten sattuneesta tragediasta. Lukujen välissä kasvoton murhaaja puhuu kursiivilla. Koko kertomusta kehystää paikallinen legenda muinaisista rakastajista. 

Hildurin rakenne on siis varsin tuttu rikoskirjallisuuden tuntijoille. Kaavaa edes jollain tapaa rikkoakseen kirjailija on tuonut tarinaan kevyehköjä, jopa arkisia elementtejä. Iso osa Hildurin tekstimassasta koostuukin islantilaisen kulttuurin kuvailusta, kuten paikallisen pullonpalautusjärjestelmän, käsityöperinteen, asemakaavojen, liikenneyhteyksien ja gastronomian esittelystä. Dekkarigenreen perehtynyt lukija saattaa tulkita näitä kuvauksia harhaanjohtavien motiivien ovelana ripotteluna, mutta useat arvostelijat ovat arvelleet kirjailijan pääasiassa toistavan tietokirjataustasta kumpuavia kirjoitustapoja. Rämö tunnetaankin ahkerana tietokirjailijana, joka on tuottanut runsaasti teoksia islantilaiseen elämäntapaan ja historiaan liittyen. 

Kirjailijan ymmärrys kulttuuristaan on vaikuttavaa, mutta tietoiskujen sijoittelu ja suhde muuhun tekstiin ei vie tarinaa eteenpäin tai täydennä sen aukkoja. Kerrontaan liimatut Islanti-esittelyt tuntuvat kieltämättä tietokirjamaisilta lapsuksilta. 

Useat lukijat ovatkin epäilleet Rämön some-taustan vaikuttaneen kustannusprosessin huolimattomuuteen, mikä näkyy esimerkiksi teoksen epäkoherentissa rakenteessa. Kriittisten arveluiden mukaan kustantamolla oli kiire saada markkinoille somesisällöstään ja trendaavista tietokirjoistaan tutun kirjoittajan teos. Sosiaalinen media ja opaskirjamaisuus paistavat Hildurin jääkuoren alta sisäistekijän muodossa. Ollakseen vakavastiotettava ja kylmäverinen murhakirja Hildur kaipaisi tietokirja- ja matkaopaskappaleiden karsimista. Nykyisessä muodossaan romaani muistuttaa Islanti-aiheista mainostempausta. Se on sääli, sillä kirjassa on kieltämättä runsaasti potentiaalia. Rämö nimittäin kirjoittaa sujuvasti ja osaa luoda myös uskottavia, monitahoisia henkilöhahmoja. 

Teoksen päähenkilö Hildurissa on piirteitä, jotka kapinoivat naishahmoille luotuja ikiaikaisia raameja vastaan. Rämön luoma rikosetsivä ei varsinaisesti kaipaa mieskollegaa rinnalleen, vaikka Suomesta sellainen lähetetäänkin. Hildur nostelee painoja, kaivaa miehiä lumen alta, syö rasvaista makkaraa ja antaa Jacobin istua pelkääjänpaikalla. Vaikka teos itsessään kylpee rikoskirjallisuuden latteuksissa, Hildurin kohdalla kirjailija on onnistunut väistämään ilmeisen itsestäänselvyyden: päähenkilöä ei kuvailla seksualisoivin, ahnain termein. Naishahmojen turhanpäinen seksualisointi on puistattava ja yleinen konventio, joka edelleen nostaa irvokasta päätään jopa ylistettyjen kirjauutuuksien sivuilla. 

On kuitenkin harmillista, etteivät Hildurin jämäkkyys ja luonteenlujuus ole sisäsyntyisiä piirteitä; kova kuori on oire psyykkisestä traumasta, jonka Hildur lapsena kokee. Tarinassa alleviivataan tätä maneeria monin paikoin, jotta lukija varmasti ymmärtää Hildurin rakentavan muuria ympärilleen. Ratkaisu on hieman kankea, sillä pakkomielteen orjuuttama rikosetsivä on jokseenkin kulunut dekkarien arkkityyppi. Olisipa ollut virkistävää lukea islantilaisesta poliisista, joka käsittelee lapsuustraumaansa aktiivisesti terapiassa ja havainnoi tunnelukkojaan. Tällainen moderni ratkaisu ei muuttaisi kertomuksen juonta juurikaan, sillä Hildur voisi silti jatkaa liikuntaharrastustaan. Aivan, kuten me monet muutkin traumattomat ja traumojamme käsittelevät tavan tallaajat teemme.  

Sanojen vääntäminen rautalankamaiseen malliin toistuu kerronnassa muutenkin, sillä Rämöllä on tapana pureskella lauseet lukijan puolesta: 

"Hildurin silmien korkeudella roikkuivat raskaan näköiset maastokengät. Naarmuuntuneet jalkineet olivat joskus kauan sitten olleet mustat ja kiiltävät. Nyt ne olivat kärjistä harmaantuneet ja linttaan astutut. Kengistä näki, että niillä oli kävelty paljon."

(Rämö 2022, 350.) 

Valmiiden syllogismien syöttäminen lukijalle ei ruoki itsenäistä aivotyötä, jota dekkarikirjallisuudessa tavallisesti tavoitellaan. Kirjailijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että tarinan loppuratkaisu on mielikuvituksekas ja ennalta-arvaamaton. Jopa niin odottamaton, että loppuvaiheilla paljastuvat elementit muistuttavat hieman kiusallisesti deus ex machina -tyyppistä ratkaisua, jossa puuttuvat ainesosat pudotetaan taivaalta. Karsimalla islantilaista knoppitietoa ja lisäämällä kertomukseen loppuratkaisun komponentteja Rämöllä olisi ollut ainekset mukaansatempaavaan ja koherenttiin rikosromaaniin. 

Kaikesta matkaopasmaisesta rönsyilystään huolimatta Hildur on lupaava esikoisdekkari, joka enteilee menestyksekästä jatkoa rikosetsivän seikkailuille. Usean romaanin jatkumo myös mahdollistaa esimerkiksi päähenkilön kehityksen, jolloin Hildurin suojamuurien kaatumisen suhteen on vielä toivoa. Varmaa kuitenkin on, että Hildur jatkaa raskaissa ja leveissä jalanjäljissä, jotka se nyt jo on painanut pohjoismaisen nordic noir -genren kentälle. Lukijana jään myös mielenkiinnolla seuraamaan, millä tavoin kirjailijan ja kustantamon yhteistyö etenee. Noudattamalla skandinaaviselle tyylille ominaista hillittyä eleganssia myös Hildur saattaa tulevissa seikkailuissaan saavuttaa vähäeleisen vaikuttavuuden, jota islantilaiset esimerkiksi tylpissä vuorissaan kovasti rakastavat. 

- 

"Hildur oli nostanut surffilaudan Brendan katolle, heittänyt märkäpuvun auton tavaratilaan ja lähtenyt ajamaan kohti länttä. Kun pimeys hellitti ja varjot alkoivat erottua, Hildur oli astunut lautansa kanssa mereen. Surffaamaan ei tietenkään olisi kannattanut lähteä yksin. Kaikkea voisi tapahtua. Hänhän voisi iskeä päänsä lautaansa, niellä liikaa merivettä tai arvioida aallon voiman väärin. 

Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Vaaran tunne oli jatkuvasti läsnä, ja ehkä juuri siitäkin syystä hän rakasti tätä lajia. Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin."

Rämö 2022, 331. 

-

- 

Rämö, Satu (2022) Hildur. WSOY: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (ja heidän salaperäisestä kuolemastaan)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (aka. kuinka selvitä Islannissa)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

24. Kirja kertoo urheilijasta

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (löyhästi)

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio – Tenho (Enostone Kustannus) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 230

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perkele."

-

Pulmu Kailamon ja Taru Kumara-Moision (2022) yhteistyönä syntynyt Tenho-romaani on kuin pieni piippaava aikakapseli. Piipitys saattaa liittyä joko 1990-luvun miljööseen varhaisine somealustoineen, tai sitten sairaalan käytävillä kaikuviin tasaisiin äänimerkkeihin. Tällaista elämälle rytmiä antavaa säveltä tarinan päähenkilö Kata jahtaa nuorena IRC-alustalta ja varttuneempana lääkärikoulutuksen pääsykoemateriaalista. 

Romaania on kehuttu erityisesti eläväisen ja uskottavan ysärikulttuurin taltioijana. Alkukantaisten some-ilmiöiden, metallimusiikin ja opiskelijakulttuurin kuvaukset ovatkin kieltämättä teoksen hedelmällisintä antia. Kirjailijoiden tarkat aikalaishavainnot antavat tarttumapintaa jopa kaltaiselleni lukijalle, jolle 90-luvun nuorisotrendit eivät ole tuttuja. 

Itse tarina seuraa Katan identiteetin rakentumista kiihkeiden muoti-ilmiöiden vanavedessä. Suomimetallin ääniaalloilla kahlaava päähenkilö yrittää pysyä pinalla vaihtuvien villitysten ristiaallokossa, joita orastavan somen ja nettikulttuurin aikakaudella pulppuaa monesta suunnasta. Nuoruudesta selviäminen ei kuitenkaan riitä, sillä aikuisetkaan eivät ole immuuneja uusimpien trendien vetovoimalle: kauramaito ja seitanrulla lipuvat esihekilö-Helyn mukana Katan työpaikalle, ja pian sekä Hely että vegaaniruoat löytävät tiensä myös päähenkilön avioliittoon. Katan puoliso Jarkko on valmis loikkaamaan uusimpien aaltojen harjalle, mutta Kataa alkaa jo painaa kisaväsymys: 

"Helyn mielestä meidän on pidettävä rimamme korkealla joka päivä. Me valitsemme laatujournalismin. Paikallislehtikin saa haaveilla isosti. Sillä on lupa olla tulevaisuuden suunnannäyttäjä. Työpaikka jossa viihdytään, työpaikka jolla on arvot kohdallaan, työpaikka joka on Pirkanmaan ellei koko Suomen paras toimitus. [- - ] 

Minä en jaksa uudistua."

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 8-9.)

Iso elämänkriisi ajaa päähenkilön umpikujaan, jossa on pakko joko jälleen muuttua muodin mukaisesti tai lähteä päinvastaiseen suuntaan – yksin. Koko nuoruutensa hullutusten perässä juossut Kata päättää, ettei enää aio elää elämäänsä ketään tai mitään jahdaten. On tullut aika tehdä Katasta nainen, jota muut saavat ajaa takaa.

Nuoren ja varttuneemman Katan elämänvaiheet kulkevat rinnakkain halki kertomuksen. Aikatasojen vaihtelut eivät valitettavasti nivoudu saumattomasti yhteen, sillä niiden kerronnallinen funktio jää jokseenkin epäselväksi. Aikuisen Katan elämässä tapahtuu sen verran isoja ja juonellisesti merkittäviä asioita, ettei kehyskertomusta voi pitää pelkkänä raamina ysärijaksoille. Päähenkilön nuoruuteen sijoittuvat osiot taasen kattavat leijonanosan romaanin sivumäärästä, kuten ydinkertomuksen kuuluukin. 90-luvun Kata on kuitenkin moniulotteinen, kiinnostava ja kehittyvä hahmo, joka ei välttämättä kaipaisi rinnalleen aikuisen Katan keski-ikää uusine kriiseineen. Ainakaan kovin isossa mittakaavassa. 

Ruuhkavuosia elävän Katan ja nuoren naisen vertaileminen keskenään on toki tyylikeino, jolla päähenkilön kasvutarina saadaan ulottumaan aina nuoruuden päivistä keski-iän kynnykselle. Lukijaa saattaa huvittaa haihatusten huumaama Kata, joka teinivuosinaan vaihtaa niin miestä, musiikkimakua kuin tyyliäänkin useita kertoja kesän kuluessa. Vielä huvittavampaa on, ettei aikuinen Kata suostu uudistamaan käsitystään edes kahvimaidon merkistä. Tältä osin ymmärrän, minkälaista kerronnallista lisäarvoa aikuisen ja nuoren Katan esiintyminen tarinalle tuo. Lukijana koin kertomusten painopisteiden kuitenkin olevan hieman hukassa – keski-ikäinen Kata olisi ehkä voinut esiintyä vain sivuroolissa, sillä aikuisen päähenkilön edesottamukset taipuisivat kenties eheämmäksi kokonaisuudeksi omana romaaninaan. 

Olisikin kiinnostavaa lukea, miten lääkäriopinnoista haaveilevan Katan kertomus jatkuu. Tenho-romaani pursuaa aiheita, joihin Kata tai kirjailija ei kunnolla tartu: esimerkiksi incel-kulttuuri, peliriippuvuus, uusperhearki ja sukupolvelta toiselle siirtyvä vähäosaisuus jäävät joko irrallisiksi huomioiksi tai, toivottavammin, seuraavan tarinan siemeniksi. 

Tenho ansaitsisi jatko-osan siksikin, että kirjan kieli on sujuvaa ja taidokasta. Kailamo ja Kumara-Moisio ovat tehneet erinomaista yhteistyötä sulattaessaan kirjoitustyylinsä koherentiksi säveleksi. Yhteinen nuotti on niin toimiva, että se nousee minäkertojan sijaan romaanin kantavaksi ääneksi. Vaikka varhaisen somen aikakausi päättyy ja sairaalan piipitys karkaa koko ajan kauemmaksi, voimistuu Tenhon oma melodia sivu sivulta. Toivottavasti sävelmä saa jatkoa, lukija nimittäin jää kaipaamaan aikuisen Katan omaa kappaletta. 

-

"Ajatus sälähtää rikki, kun edessäni istuva punapää purkahtaa kovaääniseen nauruun ja paiskaa hiuksensa pitkinä piiskoina taaksepäin. Säikähdys kulkee terävänä vihlaisuna jalkoihini saakka. 

Kaikki ympärillä olevat tuijottavat, mutta tyttö ei huomaa. Se näyttää kelluvan omassa kuplassaan, tuijottaa vain ruutuaan ja kirjoittaa välillä jotain. Ja nauraa taas. Mikä ihme voi olla noin hauskaa?"

(Kailamo & Kumara-Moisio 2022, 48.) 

-

-

Kailamo, Pulmu & Kumara-Moisio Taru (2022) Tenho. Enostone Kustannus: Vantaa. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Katan ja Mumman suhde on ohut sivujuoni, johon olisi voinut tarttua tiukemminkin)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

40. Kirjassa hylätään jotain (Esim. perhe, ura)

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia)

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2018

Sivuja: 236

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause: 

"Seitsemän Piikin Kruunun Pyhälle Rouvalle, Tahrattomalle, Taivaaseenastuneelle Neitsyt Marialle"

-

Italian ulkoasiain ja kansainvälisen yhteistyön ministeriön käännöstuen avulla suomennetun Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus -romaanin lukeminen on kuin kynttilän sytyttäminen pimeään. Italialaisen Antonella Cilenton (2018) teos luo nimittäin pilkahduksen valoa patriarkaatin painostavaan pimeyteen. Toivon liekki ei kuitenkaan syty modernissa #metoo-liikkeen ravistelemassa sivilisaatiossa, vaan kaukana barokin aikaisessa Napolissa. Ikivanhojen kivilinnojen seinät huokaavat ja murenevat, kun yhteiskunnalliset murrokset hyökyvät liekkimeren saattamana Euroopan yli. 

Vallankumouksen keskellä korkea-arvoisen komentajan tytär Lisario karkaa salaiseen luolaan kirjoittamaan viestejä Neitysyt Marialle. Lisarion on pysyteltävä piilossa, sillä kirjoittamisen taitava nainen oli vielä barokinkin aikoihin vaarassa päätyä roviolle. Pyhimykset eivät kuitenkaan kykene estämään Lisarion vanhempia naittamasta tytärtään "kuolaavan ja kihtisen vanhuksen" (Cilento 2018, 12) kanssa. Vailla suojelijaa tai itsemääräämisoikeutta Lisario pakenee pakkoavioliittoa ikuiseen uneen: 

"Tunnen vihan kasvavan sisälläni, nostan nyrkkini kohti Taivasta ja ilmoitan äänettömästi, että tästä lähtien kirjoitan ainoastaan Sinulle mitä tahdon ja mitä en tahdo. Ja koska kukaan ei kuule minua, nukun, nukun niin kuin silloin Kirurgin käsittelyn jälkeen. Nukun päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Ristin sormeni, sylkäisen maahan ja vannon etten koskaan enää herää! 

Syteen tai saveen!

Hyvästi, Maailma, Hyvästi Napoli, Hyvästi Suloinen Rouva!

Lisario, joka kuolee 6. päivänä heinäkuuta Herran vuonna 1644"

(Cilento 2018, 13.)

Huutaminen, ravistelu, läimäyttely tai veitsellä raapiminenkaan eivät saa Lisariota heräämään. Vaikka Lisarion uinuminen vain jatkuu, väkivalta ei pääty. Viimeisenä keinona linnaan kutsutaan nuori Avicente Iguelmano, vastavalmistunut tohtori, joka ryhtyy suorittamaan Lisariolla vulgaareja kokeita. Suljettujen ovien takana ja paksujen tuffikiviseinien suojassa Avicente tutkii potilaansa brutaalein, kauhistuttavin keinoin. Julmien tutkimusten lomassa käy kuitenkin jotakin yllättävää: aivan vahingossa tohtori aiheuttaa Lisariolle nautintoa. 

Tekoa on vaikea toistaa, eikä mies pysty käsittämään potilaan vaihtelevia reaktioita. Naisesta satunnaisesti tihkuva hurmio puristaa tohtorin tukalaan tunnetilaan; tapaus tykyttää paineena niin housuissa kuin otsalohkossakin, sillä naisen ehtymättömässä nautinnossa on jotakin uhkaavaa. Harvat ja vaietut aikalaistutkimukset osoittavat naisesta tuntuvan nautinnon hetkellä siltä, "kuin sen suunnaton voima voisi sortaa palatseja alleen ja repiä puita juurilaan" (Cilento 2018, 61). Erään pakanallisen filosofin muistiinpanoista löytyy jopa huomautus, jonka mukaan tämä hurja vimma tulisi pitää aisoissa, sillä muuten mahti leimahtaisi ilmiliekkeihin ja johtaisi maailman sotiin ja onnettomuuksiin. Tohtori käsittää, että miehistä valtaa uhkaava naisen loppumaton energia on vangittava iäksi.

Vapaus kohoaa teoksen keskeisemmäksi teemaksi, vaikka itse tarina seuraakin Lisarion sulkemista sellistä toiseen. Minkäänlainen miehinen mahti tai karsinan rakentaminen ei nimittäin onnistu kahlitsemaan alkukantaista elinvoimaa, joka nautinnosta versoo. Teoksessa otetaan hienovaraisin elein kantaa myös niihin rakenteisiin, jotka miehet ovat rakentaneet oman nautinnonsa esteeksi. Tällaisista rajoituksista kärsii erityisesti Avicenten ystävä, ritari Sweerts, joka viettää elämänsä seuraten salaista rakkauttaan, taidemaalari Jacquesia. 

Tarinan aikana lukija kulkee hahmojen matkassa halki Euroopan. Myös maailmankausi vaihtuu, sillä vallankumouksen myötä uudet arvot rantautuvat varovaisin askelin Italiaan ja vähitellen muuallekin. Eriarvoistavia rakenteita vastaan kapinoivat kansalaiset muistuttavat kuitenkin ikiaikaisista valtasuhteista, joita ei heinäseipäitä heiluttamalla kukisteta. 

Ei siis ole ihme, että naisia tänäkin päivänä syyllistetään niin maailmanlaajuisista kuin yksilötasolla tapahtuvista raakamaisuuksista. Lukijaa saattaa huvittaa Avicenten kollegan näkemys naisten syyllisyydestä maailman tuhoon, mutta vielä 2020-luvullakin ihmisen syntistä käytöstä perustellaan raamatun Eevan lankeemuksella. Henkilökohtaisissa muistoissani elää hirvittävä yläasteen oppitunti, jonka aikana yhteiskuntaopin opettaja nimesi Afganistanin sodan syttymissyyksi paikallista kulttuuria loukkaavat amerikkalaisten naissotilaiden lyhyet shortsit ja pienet topit. 

Sekä fiktiiviset että todellisetkin tarkastelijat näin ollen tuntuvat pitävän naisia ihmislajin pahimpana uhkana. Esimerkiksi tästä syystä naisiin kohdistuu erityisen paljon väkivaltaa. Ilmiö on niin laaja, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty käsittelee sitä maailmanlaajuisena ihmisoikeuongelmana. Vuosisatojen vieriessä naiset kokevat siis yhä samanlaista seksuaalista väkivaltaa, jota Lisario yrittää koko elämänsä ajan paeta. Myös ritari Sweertsin kaltaiset kulkijat käyvät edelleen pitkin maanteitä etsien suojaisaa linnaketta, jossa maskuliinisuuden ahtaat vaatimukset eivät rusentaisi heidän ihmisyyttään. 

Erityisen hienovireisesti ja ajattomasti Cilento tarkastelee sukupuolta ja siihen liitettyjä odotuksia. Miehet hallitsevat niin Napolia kuin kirjan sivujakin, sillä tarinaan ei mahdu yhtä ainoaa dialogia naisten kesken. Tai ainakaan sellaista keskustelua, jossa mies ei olisi jutustelun motiivi. Väkevä tyylikeino korostaa vallan epätasaista jakautumista, jossa naiset ja muunsukupuoliset ovat häviäjiä jo syntyessään. Paitsi nautinnon osalta.

Naiset, muunsukupuoliset ja seksuaalivähemmistöt ovat Cilenton romaanissa löytäneet seksuaalisuudesta voimavaran, josta useimmat miehet eivät tunnu saavan otetta – ainakaan perinteisin keinoin, eli miekkoja, nyrkkejä tai rahapusseja heiluttamalla. Tämä voimavara antaa monelle hahmolle uskoa elämään ja sen jatkuvuuteen. Vaikka katkerat miehet polttavat soihtuinensa kokonaisia linnoja, tulen keskellä syntyy uusia lapsia. 

Historiallisen romaanin tapahtumia on helppo ja hedelmällistä verrata nykypäivään, sillä omanakin aikanamme seksuaalisuutta pidetään erityisesti patriarkaattia murentavana uhkana – niinkuin asia taitaa ollakin. Cilenton Lisario on vavahduttava ja mieleenpainuva kertomus siitä, miksi kynttilän sytyttäminen sorron aikana on merkityksellistä. Ei siis liene sattumaa, että esimerkiksi vähemmistöjen asiaa ajavan Amnestyn tunnus on hämärässä pilkottava kynttilä. Vaikka liekin kajo on vain pieni ja lepattava, se luo lohtua ja toivoa tuntemattoman hämärän keskelle. 

Samanlaista arkaa unelmaa yhdenvertaisesta huomispäivästä edustaa kuninkaallisen palatsin näyttämölle asteleva mystinen Candela-laulaja, joka näyttää Avicenten silmiin omituisen tutulta. Mutta miten mies voi muistuttaa naista, sitä tohtori ei osaa selittää. 

-

"Oletteko tutkineet myös naisten häpyhermoja?"Avicente sai kysyttyä [- -]. "Mitä tiedätte... naisten nautinnosta?"

Töde hymyili huuletonta hymyään. "Kaiken, mitä aikuinen mies yleensäkin tietää, tohtori." Hän teki laajan eleen kohti salia. "Täältä minä en kuitenkaan ole löytänyt mitään nautintoon viittaavaa. Löydättekö te?" Hän osoitti sormellaan lasiastioita, joissa oli spriitä ja ihmisen osia. 

"Olette oikeassa, mutta..." Avicente jatkoi, "he nauttivat, ja minä en ymmärrä, miten se tapahtuu... he nauttivat ilman meitä..."

"Miksi te tuollaisella päätänne vaivaatte?"

"Siksi, että... he toiminnallaan ikään kuin varastavat meiltä jotakin."

"Nämä vuohetko?" Töde osoitti ruumiita. 

"Jos he pystyvät nauttimaan ilman meitä, pystyvät he mahdollisesti tekemään muutakin ilman meitä..." 

[- -]

"Olisimme lapsia synnyttävien ja kasvattavien naisten armoilla... Pian he pitelisivät kukkaronnyörejäkin hyppysissään ja hoitaisivat raha-asioita..."

Töde nauroi ja sanoi: "Katsokaa nyt ympärillenne, hyvä mies. Nämä naiset ovat kuolleita, eikä heillä elossa ollessaan ollut pienintäkään käskynvaltaa. Hourailette."

(Cilento 2018, 141-143.) 

-

- 

Cilento, Antonella (2018) Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus ("Lisario o il piacere infinito delle donne"). Suom. Taru Nyström. Aporia: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

-

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

5. Kirjassa ollaan maan alla (Esimerkiksi kalmistossa)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Lisario voitti Premio letterario Boccaccio -palkinnon ja oli myös ehdolla Strega-kirjallisuuspalkinnon saajaksi)

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (Feodalismi) 

40. Kirjassa hylätään jotain (Esim. Lapsi)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

 

Prinssi Harry – Varamies

 

Prinssi Harry – Varamies (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 591

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause: 

"Olimme sopineet tapaavamme muutamaa tuntia hautajaisten jälkeen."

Note: Varamies on Prinssi Harryn omaelämäkerta, jonka on puhtaaksikirjoittanut J. R. Moehringer. Tekstissäni käsittelen teosta tästä syystä erityisesti aiheiden ja tapahtumien näkökulmasta. Omaelämäkerta on yleensä tarkoitettu kommentiksi todellisuuden tapahtumille, joten tutkin kirjan tekstiä ensisijaisesti puheenvuorona. 

-

Iso-Britannian Prinssi Harryn (2023) omaelämäkerta Varamies julkaistiin keskellä hovin epävakaata muutoskautta. Prinssi Harryn ja puolisonsa Sussexin herttuatar Meghan Marklen istahdettua Oprah Winfreyn puutarhatuoleille vuonna 2021 monarkian kannatus nuorten brittiaikuisten keskuudessa laski alle kolmasosaan. Kohua aiheuttanut haastattelu sai brittiyleisön yskimään teetä, sillä keskustelu oli kuin moderni toisinto Prinsessa Dianan pahamaineiselle Panorama-ulostulolle. Kansan kyltymätön kiinnostus hovikarkureita kohtaan poiki myös skandaalinkäryisen Harry & Meghan -Netflix-dokumentin (2022). Prinssi Harryn ja Meghanin ympärille kasvoi siis nopeasti oheistuotteiden kasvava vyyhti, jonka jatkumoksi myös Varamies asettuu. 

Kaiken keinotekoisen tuotannon keskellä monarkiaa ovat viime vuosina ravistelleet myös täysin luonnolliset, perimysjärjestykseen erottamattomasti kuuluvat jännitystilat: Prinssi Phillipin menehtyminen vuonna 2021, ja sitä seuraavana vuonna pitkäaikaisen monarkin Kuningatar Elisabeth II:n kuolema. Horjuvan kuningaskunnan kruunua päähänsä sovittelee parhaillaan Kuningas Charles, joka eräänkin tutkimuksen mukaan on hallitsijana epäsuositumpi kuin useat kruununperimysjärjestyksessä kauempana olevat sukulaisensa. 

Ei siis ole ihme, että kuningashuoneen kannattajat ovat pelänneet Varamiehen olevan viimeinen isku murenevalle monarkialle. 

Monarkistien pelko on kuitenkin aiheeton. Prinssi Harryn omaelämäkerta hekumoi hovin vanhakantaisuudella, mutta kovin tuoretta näkökulmaa se ei kuitenkaan tarjoa. Teos on kirjoitettu kuningasperheen ytimessä kasvaneen Prinssin näkökulmasta, joten myös kertojaäänessä kaikuu hovin ummehtunut hengenlaatu. Tarkka lukija saattaakin huomata Varamiehen itse asiassa vahvistavan ihmisten käsitystä niin monarkian takapajuisuudesta kuin itse Prinssistäkin. 

Kuningashuoneen liberaaliksi kapinalliseksi itsensä brändännyt Prinssi Harry esittelee omaelämäkerrassaan identiteettinsä sotaprinssinä. Kirjasta noin kolmasosa käsittelee nuoren Prinssin kokemuksia Afganistanissa tai muissa armeijan tehtävissä. Hovi ja puolustusvoimat ovat ensimmäisistä hallitsijoista alkaen olleet erottamattomat, sillä Iso-Britanniassa hallitsijan moninaisiin titteleihin kuuluu esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikköys. Kovin suurta kohua ei siis synny siitä, että Prinssi pestautuu sotaväkeen. 

Ei kuitenkaan ole erityisen ajanmukaista ajatella asevoimien olevan hyväätekevä, uudenaikainen tai yhdenvertaisuutta edistävä instituutio. Kaikki nämä ovat nimittäin jaloja pyrkimyksiä, joiden ympärille Prinssi PR-toimistoineen on viime vuosina imagoaan ahkerasti rakentanut. Prinssi Harry puhuu avoimesti ja ylpeästikin tappamistaan talebaneista. Vaikka teurastusta perustellaan vihollisen vihamielisyydellä, asetelma ei muuta tosiasioita: Apache-sotakoneen ohjaksissa istuu yksi monarkian ja kokonaisen kulttuurialueen merkittävimmistä edustajista, joka työkseen tappaa toisinajattelijoita. 

On ehkä täysin utopistista kuvitella niin konservatiivisen instituution kuin monarkian koskaan eriytyvän asevoimista. Siksi on täysin järkeenkäypää, että ura sotilaana on Prinssin tärkeä ja luonnollinen elämäntehtävä. Varamiestä lukiessa jännitin kuitenkin hetkeä, jolloin Prinssi Harry havahtuu uravalintansa makaaberiin ja sovinnaiseen luonteeseen. Lukijan on kuitenkin turha pidättää hengitystään, sillä minkäänlaista heräämistä ei koskaan tapahdu. Edes tappamista ja sotakoneiston edustamista seuraavaa katumusta ei ilmene. 

Prinssi Harry kertoo liikuttavasti hetkistään vammautuneen koiran apuna ja kunnioituksestaan savannin jylhiä elefantteja kohtaan. Herttuatar Meghaniin kohdistuva vihapuhe ja rasismi saa Prinssin raivosta punaiseksi, siinä missä vakavasti sairaat lapset aiheuttavat hänelle itkukohtauksen kesken juhlapuheen. Talebanien tai muidenkaan afganistanilaisten vuoksi Prinssi ei kuitenkaan kyynelehdi. 

PR-koneisto on kiillottanut prinssin imagoa erityisesti hänen ja Meghanin astuttua avioon. Prinssi kuvaa kirjassaan kauniisti puolisonsa ääretöntä hyvyyttä, kuten tapaa muistaa tuntemattomiakin ihmisiä näiden surun keskellä: 

"Eräänä päivänä minulle ihan oikeasti valkeni, kuinka suuri hänen sydämensä on. Sain kuulla, että herra R:ää [- -] oli kohdannut suuri suru. Hänen aikuinen poikansa oli kuollut. 

Meg ei tuntenut herra R:ää. [- -] [H]än tunsi tavatonta myötätuntoa ja kirjoitti isälle kirjeen, jossa esitti osanottonsa ja sanoi, että olisi halunnut halata tätä [- -]. Hän liitti kirjeeseen mukaan gardenian istutettavaksi pojan muistolle."

(Prinssi Harry 2023, 501.)

On täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että Meghan todella on huomattavasti miellyttävämpi ihminen kuin ryvettynyt julkisuuskuvansa antaa ymmärtää. Nimenomaan Meghaniin kohdistuneen epäinhimillisen lokakampanjan vuoksi on ollut erityisen tärkeää tuoda hänen hyveellisiä ominaisuuksiaan uskottavassa kontekstissa esille. Tähän pyrkimystä ajatellen on melko loogista, että myös Prinssin omaa imagoa  hieman siloitellaan. Ei siis ole ihme, että juuri Meghanin astuttua kuvioihin myös Prinssi Harryn julkisuuskuva on kokenut dramaattisen muutoksen. Nykyään Meghanin puolisoa kuvataan termeillä "aviomies, isä, sotaveteraani, henkisen hyvinvoinnin ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja sekä ympäristön suojelija" (ote teoksen esittelytekstistä). 

Kaikki nämä nuhteettomuutta tihkuvat termit ovat kuitenkin kaukana ylpeästä ammattisotilaasta ja syntyperäisestä Sussexin herttuasta. Perityt arvonimet tai taistelulentäjän koulutus eivät nimittäin yleisellä tasolla ole linjassa Prinssin jalon kuvauksen kanssa. Monarkia ja siihen liittyvät etuoikeudet ovat äärimmäinen esimerkki kansan eriarvoistamisesta. Myöskään traumaperäistä stressihäiriötä, fyysisiä vammoja ja viattomia kuolemanuhreja tuottavan armeijalaitoksen ei voi sanoa edesauttavan henkistä hyvinvointia, ihmisoikeuksista puhumattakaan. 

Näistä syistä on kummallista, että Varamiestä pidetään hyökkäyksenä kuningashuonetta vastaan. Tuhoisimman iskun teos nimittäin tuntuu antavan Prinssi Harryn huolella hiotulle henkilökuvalle. Vavisuttavin päällekarkaus tapahtuu itse asiassa veljesten välillä Prinssi Williamin toistuvasti syöksyessä pikkuveljensä kimppuun. Mikäli kertomus pitää paikkansa, laskeutuu tulevan kuninkaan päälle hirvittävä ja tuomittava väkivaltaisuuden varjo. Mutta voiko toisaalta muuta odottaakaan vihamielisen instituution kasvateilta, jotka koulutetaan kunnioittamaan eriarvoisuutta ja armeijan kaltaisia teloituslaitoksia. 

Pohjimmiltaan omaelämäkerta esittelee näköalattoman Prinssin, joka kustantaa kirjan myyntituloilla ylellisen elämäntyylinsä hovin määrärahojen loputtua. Kuningas Charles nimittäin lakkasi myöntämästä pojalleen avustuksia sen jälkeen, kun herttuapariskunta vuonna 2020 virallisesti irtautui hovista. Prinssi Harryn ja Meghanin on siis jälleen pian keksittävä uusia tapoja rahoittaa arkensa. Varamies antoi hieman uutta näkökulmaa ja lisätietoa Harry & Meghan -dokumentissa käsitellyistä asioista, mutta varmasti paljon on edelleen kertomatta. Yleisön tuskin tarvitsee odottaa julkituloa kovin kauaa, sillä herttuatar Meghanin kerrotaan paraikaa valmistelevan omaa muistelmateostaan. 

-

-

"Komennukseni lähestyessä loppuaan vuoden 2012 joulukuun paikkeilla minua kyllä askarruttivat sotaan liittyvät kysymykset ja epäilykset, mutta niissä ei ollut kyse moraalista. Uskoin edelleen tehtävääni, ja olin joutunut miettimään kahdesti ainoastaan niiden laukausten kohdalla, joita en ampunut. 

[- -]

Kun pakkasin kamani ja heitin hyvästit, olin rehellinen itselleni: tunsin surua. Se oli kuitenkin tervettä surua. Olin pahoillani niiden asioiden takia, joita en ollut tehnyt. [- -] Harmittelin, ettei työ ollut vielä tehty."

(Prinssi Harry 2023, 321-322.)

-

Prinssi Harry (2023) Varamies ("Spare" 2023). Suom. Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää & Jussi Kivi. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

-

Ps. Olen tarkastellut kuninkaallisia skandaaleja aiemmin myös Satu Jaatisen tietokirjaa käsittelevässä kritiikissä. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Kuningatar Elisabeth II on tuttavallisesti "Mummi")

5. Kirjassa ollaan maan alla

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Teoksessa kuvataan esimerkiksi Meghanin jatkuvaa matkustelua Atlantin yli pariskunnan seurusteluaikoina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (Kuningas Charles on omistautunut kiihkeästi ilmastonmuutoksen tutkimiselle ja tiedon välittämiselle. Kirjan esittelytekstissä myös Prinssi Harryn mainitaan olevan "ympäristön suojelija", mutta tämä ei käy itse kertomuksessa ilmi)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (Monarkia perustuu ajatukseen hallitsijasta jumalan maanpäällisenä ilmentymänä)

40. Kirjassa hylätään jotain (Prinssi Harry ja Meghan hylkäävät kuningashuoneen)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin

 Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin (Enostone) 

*Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 167

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Pelästyittekö?" 

-

Leena Sainion blogiromaani Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin kuvaa kokemuspohjaisesti liian isojen rintojen kanssa elämistä. Vaikka kirja ei ole autofiktiivinen, on Sainio korostanut omien kokemustensa tärkeyttä aiheen ymmärtämisen kannalta. Sainio on kertonut halunneensa tuoda tekstinsä avulla esille rintarauhasen liikakasvun mukanaan tuomia moninaisia ongelmia, joista yleisesti tiedostetaan lähinnä niska- ja hartiasäryt. 

Painetta, jomotusta ja kirvelyä tekstiin ymmärrettävästi mahtuukin. Teoksessa seurataan Leenun kivuliasta matkaa kohti kunnallista rintojenpienennysleikkausta. Etenemistä tarkkailevat lukijan lisäksi "Jykke", "Kirsimarja" ja "Emäntä", sekä muut Leenun blogin vakituiset kommentoijat. Teksti koostuu päähenkilön blogiteksteistä sekä niihin tulvivista (usein melko vihamielisistä) kommenteista. 

Blogiromaanit alkavat olla reliikkejä 2010-luvulta, jolloin blogeja ryhdyttiin taivuttelemaan yleensä humoristisen proosan muotoon. Blogiromaanilla tarkoitetaan siis kirjaa, jolla on näkyvä yhteys joko olemassaolevaan tai fiktiiviseen blogiin. Blogiromaani voi näin ollen sisältää konkreettisia blogipätkiä ja sen luvut saattavat pohjautua fiktiivisen tai olemassaolevan blogin julkaisuihin. Esimerkiksi Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää käsittelevät teokset saivat alkunsa kirjailijan Sinkkublogi-sivustosta. Rönkkösen romaaneissa ei kuitenkaan kirjoiteta konkreettista blogia. Sainion tapauksessa fiktiivinen päähenkilö Leenu ylläpitää liian suuria rintoja käsittelevää blogia, jonka päivityksistä romaani rakentuu.

Siinä, missä Leenun julkaisut käyvät ansiokkaasti läpi rintavan ihmisen moninaisia sosiaalisia, mentaalisia ja fyysisiä vaivoja, pysyttelevät lukijoiden lausahdukset tasapaksulla tasolla. Blogiromaaniin mahtuu yhteensä 35 Leenun blogipäivitystä, joista jokaisen perässä on kourallinen kommentteja. Sen lisäksi, että vakituinen seuraaja "Jykke" ehtii postata "ttuupppaaa tänne..." -seksifantasiansa lähes kolmekymmentä kertaa hieman eri sanamuodoin, myös muut kommentit toistavat itseään. Blogiromaanin tekstimassasta noin kolmas- tai neljäsosa koostuu näistä hokemia muistuttavista kommenteista: 

"'Ttuup tänne runuillaan yhesä miulla on Uuno kailasta täällä perintökirja. Uuno oli isosetä, luullakseni oikeettin Uno oli korti peli t, Jykke'

[- -]

'Mitä vittuuuuu runous on ihan lepakon peräaukosta!!! t. Kirsimarja'

'Meillä luetaan lehmille iltarunoja, Kirsi Kunnaksesta ne tykkää eniten. Kun tulee se kohta se PIIPOOOO, lehmät vastaa että MUUMÖÖ. Aijettä ne tykkää siitä. t. Emäntä'"

(Sainio 2022, 98-99.)

Vaikka useat kommentit latistuvat yksiulotteiseksi vatvonnaksi, piilee toistossa myös vakava pohjavire: naisten kokema seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat erityisesti Suomessa ongelmia, jotka on laajuudessaan todettu ihmisoikeusongelmiksi. Kotimainen feministinen aktivismiyhteisö Cult Cunth järjesti taannoin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen naisvihaisinta tilaa. Äänestyksen voitti melko yllätyksettömästi sosiaalinen media, johon myös Leenun blogi lokeroituu. Mikäli lukija siis kyllästyy tai hermostuu vihamielisen kommenttitulvan pyörteissä, kertoo se vain rahtusen verran todellisen ympäristömme rasittavuudesta. 

Rasite onkin erinomainen sana kuvaamaan Leenun blogiin kilahtelevia vihakommentteja, mutta myös itse blogin aihetta. Leenu kokee sairaalloisen isojen rintojen kanssa elämisen niin raskaaksi, että erittelee jokaisessa julkaisussaan rintojen aiheuttaa taakkaa. Leenu kuvaakin teksteissään rintojen aikaansaamia vaikeuksia esimerkiksi autoa ajaessa, kaupan sovituskopissa, laulutunneilla ja sosiaalisissa tilanteissa. Ja kun pelkkä kuvailu ei riitä, Leenu ryhtyy tositoimiin: hän rakentaa ystävälleen tekorinnat, jotta tämä voisi tuntea edes päivän ajan, miltä kahden ja puolen kilon rinnat tuntuvat: 

"Irman selkä on kuin hakattu, betoninkovia hartioita kiristää, iho on rikkoontunut rintapussien alta ja golfpallot ovat jyskyttäneet kylkiluitten kohdille kunnon mustelmat. Päätä särkee ja olkapäät ovat kääntyneet sisäänpäin, eikä Irman niskalihaksissa ja epäkkäissä ole voimaa kiskoa olkia jatkuvasti taaksepäin."

(Sainio 2022, 51.)

Vaikka romaani on fiktiivinen, voi sen teemasta saada näkökulmaa myös tosielämään. Leenun ja sijaiskärsijä-Irman kivut kuvaavat kouriintuntuvasti sitä, minkälaiseksi fyysiseksi ja psyykkiseksi terveyshaitaksi liian isot rinnat saattavat muodostua. Leenun pitkä ja hidas matka kunnalliseen rintojenpienennysleikkaukseen ei nimittäin ole ainoa uuvuttava taival, joka rintavien ihmisten tulee kulkea; Sainion teos kuvaa tunnistettavasti myös kehoon liittyviä ulkoisia odotuksia ja paineita. Vaikka Leenun blogiin kirjoitetut kommentit koostuvat pitkälti pienen sisäpiirin huomautuksista, todellisuudessa ne heijastelevat kokonaista yhteiskunnallista kehorauhan puutetta. Nykyisessä maailmassamme rintojen kommentointi ei jää vain blogikommenttien tasolle, vaan seuraa uhrejaan niin kadulle, kouluihin, kotiin kuin kännykkäänkin. 

-

"OSTA UUDET TISSIT! Ammattitaitoiset kirurgimme leikkaavat sinut kuin parhaan naudanfileen! Kaikkia muotoja, kaikkia kokoja! 

BOSAKLINIKAN SUPERTARJOUS! Yksi tissi 3900€, kaksi tissiä 5200€!"

(Sainio 2022, 40.)

- 

-

Sainio, Leena (2022) Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin. Enostone kustannus: Vantaa.

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2023 -lukuhaasteesta:

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Leenu esimerkiksi auttaa lukijaa löytämään isorintaisille sopivia urheilulajeja, kuten pyöräily etukorilla)

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

15. Kirjan nimessä on ja-sana

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkall

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (Romaanissa on 167 sivua, ja teksti on ladottu väljästi)

40. Kirjassa hylätään jotain (Entinen elämä liian isojen rintojen kanssa)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Taina Latvala – Torinon enkeli

 

Taina Latvala – Torinon enkeli (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2021 

Sivuja: 330

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Minusta tuli äiti 24. joulukuuta 2019." 

- 

Helsinkiläisen Taina Latvalan (2021) Torinon enkeli -romaani on ilmestymisestään lähtien esiintynyt säännönmukaisesti kirjasomettajien jouluvinkkilistoilla. Teos onkin vahvasti sesonkisatu, sillä kerronnan elementit väliotsikoita myöten linkittyvät tiukasti raamatun tapahtumiin, mutta myös nykyajan jouluun. "Ja tapahtui niinä päivinä" -jakso aloittaa tarinan, jossa kuljetaan evankeliumien, korinttilaiskirjeiden ja aina ilmestyskirjankin läpi. Raamatun tapahtumien, enkelien ja demonien taistelun sekä hyvän ja pahan voiman kamppailun näyttämö sijoittuu kuitenkin Italian ja Suomen tuttuun lähimenneisyyteen. Pyhiä kirjoja tuntemattomalle lukijalle teoksesta löytyy siis myös runsain määrin kulttuurillista helpostilähestyttävää tarttumapintaa. 

Matka Suomesta Italiaan kestää vain sivunkäännön verran, sillä lyhyet luvut vuorottelevat melko säännönmukaisesti kahden kulttuurin ja elämäntilanteen välillä. Lakastunutta parisuhdettaan pakeneva päähenkilö matkaa joulun kynnyksellä kirjailijaresidenssiin Torinoon, jossa häntä odottavat lihaksikas vuokraisäntä Lorenzo sekä pieni tyttö valkoisissa vaatteissa. Kumpikin vieras on omiaan auttamaan päähenkilön ajatukset pois umpikujasta, sillä sekä uusi mies että äitiä etsivä lapsi tuovat kaivattua näkökulmaa keskushenkilön mietteisiin.

Vaikka kertomus sisältää runsaasti maagisen realismin elementtejä ja vauhdikkaitakin kohtauksia, rakentuu romaani ennen kaikkea pohdinnan ja etsimisen ainesosista. Punainen lanka, joka lahjanarun lailla sitoo tarinan eheäksi paketiksi, on vanhemmuus. Kertoja kokee maailman epäreiluna hyvän ja pahan taisteluareenana, jolla ihminen joko tietää haluavansa vanhemmaksi tai sitten ei. Limbomaiseen välitilaan putoavat ne harvat ja yksinäiset kulkijat, jotka eivät ole ihan varmoja. Nämä orvot vaeltajat ovat tuomittuja poukkoilemaan ihmissuhteiden, kulttuurien, todellisuuden ja unimaailman välillä, kunnes löytävät vastauksen. 

Latvalan teoksessa vastaus astelee näyttämölle valkoisissa vaatteissa ja pienissä ballerinoissa. Tarina ei kuitenkaan lopu tytön saapumiseen, sillä pian "hänen käsistään lähti ihoa kuin käärmeellä" (Latvala 2021, 285). Kertomus kumartaa varsin näyttävästi Stephen Kingin kauhuklassikoille, joiden intertekstuaalinen yhteys tarinaan on kouriintuntuva. Latvala leikittelee taitavasti myös muilla kirjallisilla viittauksilla, minkä lisäksi hän on onnistuneesti upottanut teokseen totuuden ja fiktion rajamaille sijoittuvia aineksia. Residenssivieraiden listaa selatessaan tai vuokraisäntä-Lorenzon romaania etsiskellessään lukija saattaa tuntea olonsa yhtä epäluuloiseksi ja harhaanjohdetuksi kuin päähenkilö Torinon sokkeloisilla kujilla. 

Mutkikkaiden vanhojen katujen vastapainoksi Latvala kirjoittaa erittäin suoraviivaisella tyylillä. Romaanin kerronta on yleisesti ottaen niin tasaista, että teos sujahtaa luontevasti lukuromaanien kategoriaan. Termillä tarkoitetaan helppolukuista proosaa, joka ei liiemmin leikittele sanataiteella tai yhteiskuntakriittisellä sanomalla. Toki Latvala tarjoaa lukijalle matkan niin Italiaan kuin autofiktiomaiseen maailmaankin, mutta kertomuksen pääasiallinen sävy on kepeähkö. Kyseessä voi olla taktinen ratkaisu, sillä useat rakastetut jouluelokuvat pelaavat samoilla ainesosilla. 

Oman kerroksensa kevyeen kerrontaan tuovat kuitenkin erilaiset tekstityypit. Latvala ripottelee sivuille esimerkiksi vieraskirjan merkintöjä, sitaatteja kuvitteellisesta tietokirjasta, raamatun jakeita ja some-viestejä. Paikoin teksti ajautuu myös kappaleettoman tajunnanvirran puolelle. Erilaiset kirjoitustyylit sekä tekstilajit istuvat hieman irrallisina tarinaan ja horjuttavat runsaudessaan Latvalan muuten eheää kerrontaa.

Harmistuin myös hieman kertomuksen kapeahkosta hahmokavalkadista. Perinteisen joulutarinan tapaan sadusta löytyvät esimerkiksi hyväntahtoinen mies, kiltti vanha naapurin rouva, kirkassilmäinen lapsi sekä epämiellyttävä entinen puoliso. Erityisesti päähenkilön aiemman kumppanin kuvaus vaikuttaa karkealta ja liioitellulta: pahansisuinen puoliso on korostetun paha suustaan, ja siksi vanhemmuuspohdinta uhkaa hukkua huonovointisen parisuhteen alle. Virkistävämpää olisi ehkä ollut lukea tasapainoisesta kumppanuudesta, jonka keskellä lapsenhankkimista voi pohdiskella turvallisesti. Latvalan asetelma antaa ymmärtää ristiriitaisten ajatusten olevan pääosin tulosta painostavasta parisuhteesta, vaikka vanhemmuuskysymykset saattavat tosiasiassa vaivata myös kukoistavassa elämäntilanteessa eläviä. 

Päätös vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä on joka tapauksessa polttavan ajankohtainen puheenaihe. Vielä viime vuosinakin mediassa ja aina lainsäädännönkin tasolla on keskusteltu samanaikaisesti sekä synnyttämiseen pakottamisestä että lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Latvalan romaani ei ota oikeastaan lainkaan kantaa abortti- saatika translakikeskusteluun, mutta teos on silti erinomaista luettavaa median väkivaltaisten otsikoiden vastapainoksi. Torinon lumisilla kaduilla ehtii rauhassa viivähtää päähenkilön rinnalla pohtien ihmisen oikeutta omaan kehoonsa.

Vaikka Torinon enkeli ei ole ärhäkän yhteiskuntakriittinen tai muuten normeja ravisteleva teos, on se kuitenkin kaikessa kiiltokuvamaisuudessaankin ansainnut paikkansa pettämättömien joulutarinoiden joukossa. Kirja nimittäin tarjoaa kaiken sen, mitä lukija luultavasti odottaakin: elähdyttävän kuvauksen pyhäpäivän tapahtumista, hieman mystiikkaa ja ripauksen romantiikkaakin. Kauhukirjallisuuden hienovaraiset elementit lisäävät lukukokemukseen vivahteen, joka kutkuttelee syvällä ihon alla. Moniulotteinen romaani on myös oivallinen jouluherkku, sillä arvoituksellinen tarina jättää lukijalle runsaasti aukkoja täydennettäväksi. Kertomus kestää siis useita lukukertoja – vaikkapa joulusta toiseen. 

-

-

"Olisin halunnut sanoa hänelle, että rakastin häntä, että olin onnellinen kun olin löytänyt hänet, mutta en saanut sanoja suustani. Kai minä pelkäsin, että ne olisivat säikäyttäneet hänet pois. Toivoin, että hän tiesi muutenkin, mitä kaikkea sisälläni kannoin.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si"." 

(Latvala 2021, 245.) 

-

 

-

Latvala, Taina (2021) Torinon enkeli. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (residenssiä tai Lorenzoa teoksineen ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Taina Latvala -niminen hahmo vierailee tarinassa)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Tyttö)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Lorenzon tietokirja on nimeltään "Hyvän ja pahan voiman kaupunki")

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Hetkellisesti)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Vaikkakin alitajuinen sellainen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (Kannen korostettuna elementtinä on punainen sateenvarjo, jolla ei tosiasiassa ole minkäänlaista virkaa tarinan motiivina)