lauantai 18. toukokuuta 2024

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

 


Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia 


Julkaisuvuosi: 

Lähdin veljen luo: alkuperäinen 2018, suomennos 2021 

Viedään äiti pohjoiseen: alkuperäinen 2019, suomennos 2022 

Sitten menin kotiin: alkuperäinen 2020, suomennos 2022


Sivumäärä: 

Lähdin veljen luo: 294 

Viedään äiti pohjoiseen: 332

Sitten menin kotiin: 320 


Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause, Lähdin veljen luo

"Lähdin veljen luo." 


-



Ruotsalaisen Karin Smirnoffin romaanitrilogia vyöryi kotimaan markkinoille ja käännösalueille vimmaista vauhtia 2010- ja 2020-luvun taitoksessa. Kolme painavaa romaania jysähti kirjakauppojen hyllyille vuoden päästä toisistaan, mikä on melkoinen tahti kaunokirjallisuudelle kustannus- ja painoprosesseineen. Käännösalueille teoksia kiidätettiin sitäkin tiukemmalla temmolla, sillä esimerkiksi suomalaisiin kauppoihin trilogian keskimmäinen ja viimeinen teos kiirehdittiin saamaan jo saman vuoden aikana. 

Janakippo-trilogiaksikin kutsutun kokonaisuuden suosio on helppo ymmärtää. Ainakin suomalaisena lukijana. Romaanien keskeinen tapahtumapaikka, fiktiivinen Smalångerin kylä, on saanut inspiraationsa kirjailijan kotiseudusta, Pohjois-Ruotsin Västerbottenista. Vaikka miljöö kuvitteellinen onkin, moni pohjoismainen lukija varmasti tunnistaa Smirnoffin kuvaaman pikkukylän hylättyine pientiloineen, metsään unohdettuine romuautoineen sekä yksinäisine vanhuksineen. 




Maaseudun autioituminen ja yhteiskunnan hoivaresurssien riittämättömyys onkin yksi trilogian keskeisimmistä teemoista. Päähenkilö Jana Kippo palaa romaanisarjan aloitusosassa lapsuudenkotiinsa, jonne Bror-veli on jäänyt yksin asuttamaan rapistuvaa Kipon tilaa. Taloudellinen ahdinko ajaa Janan etsimään töitä kotipaikkakunnalta, ja niitä löytyykin jo seuraavaksi aamuksi: 

"Työhaastattelussa suuni liikkui automaattisesti. Se lisäsi vastauksiin kiitollisen sävyn siitä että minulle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä eniten apua tarvitsevien kuntalaisten kanssa heidän yksinäisissä tönöissään kuoppaisten hiekkateiden varsilla. Siitä huolimatta että en ollut tehnyt koskaan kotihoitajan hommia ja ymmärsin vain hämärästi mitä siinä vaadittiin.

Aloitat huomenna märitljungvist sanoi." 

(Smirnoff 2021, 38–39.) 




Vaikka paikkakunta on kuvitteellinen, ovat Smirnoffin kuvaavat ongelmat aitoja. Vuonna 2023 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet Ruotsin vanhustenhoidossa työskentelevistä hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Alalla työskentelevistä 37% on sitä mieltä, että viikottainen ja päivittäinen henkilöstövaje on muodostunut hoidettaville terveysriskiksi. Myös Ruotsissa perinteisesti vaalittu kotona asumisen periaate on alkanut aiheuttaa haasteita iäkkään väestön lisäksi omaisille, sillä kotihoidon tai vanhainkotien resurssit eivät hiljattaisten leikkausten ja lakkautusten jäljiltä enää riitä vastaamaan väestön todellisiin tarpeisiin. Suomalaiset lukijat tunnistanevat kuvatut ongelmat myös kotimaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Ainakin vuonna 2023 julkaistun tiedotteen mukaan lähes kaikki hyinvointialueiden johtajat arvioivat hoitajien ylikuormittuvan lähitulevaisuudessa resurssipulan vuoksi. 




Smirnoff tai Jana eivät kuitenkaan jää seisoskelemaan kriisien kasautuessa. Kirjailija kävelyttää lukijan Janan askelissa halki pikkukylässä sinnittelevän kotihoitokonsernin. Vaikka kolmannessa osassa kunnallinen kotihoito siirtyy yksityiseen omistukseen ja johtoon astuu "pullooveri" triplavuoroineen sekä muine uusine kestämättömine resurssiensäästötemppuineen, vanhuksia ei jätetä makaamaan märkiin lakanoihin. Pelkkä perustarpeista huolehtiminen ei kuitenkaan aina riitä. Trilogian aikana moni ikäihminen ehtii menehtyä ennen kuin saa tarvitsemaansa apua. Niin käy esimerkiksi Kippojen pitkäaikaiselle naapurille, joka hamstrausmereen hautauduttuaan lopulta ampuu itsensä. 

Jana ehtii kertomuksen aikana löytää niin monta hahmoa kuolleena tai kuolemaisillaan, että juoniteknillisesti asetelma alkaa toistaa itseään. Se saattaa olla tarkoituskin. Heitteillejätettyjen vanhusten menehtyminen koteihinsa on valitettavasti nykyterveydenhuollon tavanomainen ongelma, joka myös tosielämässä kuuluu monen hoitajan arkipäivään. 




Kirjoissa esitetyt terveydenhuollon kriisin ja naisvaltaiseen alaan kohdistuvat kiristyskeinot voi nähdä rakenteellisen väkivallan kuvauksina. Äärimmilleen viety väkivalta ja sitä seuraava kuolema ovat myös muilla tasoilla Smirnoffin trilogian polttopisteessä. Kirjailija kuvaa brutaalin yksityiskohtaisesti Kippojen tilalla sukupolvelta toiselle periytyvää kurituskulttuuria moninaisine ilmenemismuotoineen. Pedofilia, insesti, eläimiin kohdistuva väkivalta sekä esimerkiksi heitteillejättö ovat oleellisia teemoja trilogian kaikissa osissa. Väkivaltaan liittyy kuitenkin aina yksi ja sama motiivi: valta. 





Lähdin veljen luo -romaanissa Smirnoff repii auki Janan lapsuuden ja erityisesti isäsuhteen: taatto on mies, joka oman isänsä tavoin pyrkii turvaamaan valta-asemansa sitomalla lapsensa liekaan ja ampumalla koiria. Äiti kietoo huivia tiukemmin mustelmiensa ympärille ja jatkaa ruoanlaittoa, vaikka isä on lukinnut kapinoivan tyttären keittiön lattialautojen alle. Trilogian toisessa osassa Smirnoff valottaa äidinkin taustoja ja paljastaa ylisukupolvisen väkivaltaperinteen, jonka juuret kumpuavat vanhoillisen uskonyhteisön arvoista. Erityisesti Viedään äiti pohjoiseen -tarinassa Smirnoff onnistuu tarkkanäköisesti erittelemään väkivallan ja uskonnollisen vallankäytön sidoskohtia. 

Vaikka trilogian sivuille mahtuu runsaasti kestämätöntä väkivaltaa, piilee rivien väleissä paljon toiveikkuutta. Jokaisella hahmolla on syynsä sinnitellä. Esimerkiksi vanhoillista uskonyhteisöä kuvatessaan kirjailija saa nostettua esille myös näkökulmia, jotka saavat hahmot jäämään: jaettu usko, yhteisön vankkumaton tuki sekä henkilökohtaisesta jumalasuhteesta saatava lohtu on tuotu tarinassa selkeästi esille. 



Moninäkökulmaisuus ulottuu myös Smirnoffin hahmokavalkadiin. Erityisen taidokkaasti kirjailija käsittelee  partiarkaalisia mieshahmoja, jotka käyttävät valtaansa itsekkäisiin ja vahingollisiin tarkoitusperiin. Usean kirjan kohdalla olen blogihistoriani aikana kritisoinut vastaavia hahmoja, jotka on typistetty yksiulotteisiksi pahuuden perikuviksi (kts. esim. Mainingin varjo). Smirnoffin väkivaltaiset miehet ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on kovan pinnan alla tunteet. Suljettujen ovien takana Janan isä ei vain pakota tytärtään riisuutumaan, vaan veistelee myös koristesydämiä. Juuri hahmojen moniulotteisuus ja piilevä hellyys tekee heistä inhimillisen kompleksisia. Kohdatessaan kuolleita Jana usein pohtii, päätyvätkö pahantekijät lopulta taivaaseen vai Gehennaan. Samaa jää miettimään lukija.



Smirnoff ravistelee skandivaanista kirjakenttää samalla nöyristelemättömällä tavalla, jolla meksikolainen Fernanda Melchor menestyksekkäästi uudisti Latinalaisen Amerikan kirjakonventioita: siinä, missä Melchor kertoo tarinansa anteeksipyytelemättä Veracruzin rujolla murtella ("Spicy way of talking", kuten kirjailija itse kieltä kuvaa), rakentaa Smirnoff tekstiä pohjois-ruotsalaisen västerbottenilaisen puhetavan keinoin. Puheen nuotille uskollisesti teokset toimivat erinomaisesti äänikirjoina, mutta eniten tarttumapintaa kerrontaan saanee lukemalla kirjat fyysisinä opuksina. Tällöin lukija pääsee tavaamaan lauseita omaan tahtiin ja täydentämään välimerkittömät virkkeet. Rakentamalla oman päänsisäisen lukutavan lukija sitoo itsensä tekstiin ainutlaatuisella tavalla ja joutuu väkisinkin pohtimaan lauseiden painopisteitä. 

Smirnoffin vahvasta ja eheästä kirjoitustyylistä sekä halki trilogian kantavista teemoista huolimatta kokonaisuus pirstaloituu jonkin verran viimeisessä osassa. Sitten menin kotiin -kertomus on rakenteeltaan selkeästi aiempia teoksia hajanaisempi. Kun isän ja äidin menneisyys on edellisissä kirjoissa käyty läpi, jää jäljelle vain Janan oma tausta. Smirnoff onnistuu kokoamaan uskottavan taustatarinan nuorelle Janalle, joka etsii omaa polkuaan opintovuosiensa keskellä. Pieni juonilinja Janan seurusteluajoilta valottaa perheväkivallan kierrettä ja tuo viiltävällä tavalla ilmi sosiaalisia rakenteita, joiden vuoksi väkivallan uhri on suuressa riskissä joutua toistekin pahanteon kohteeksi. Janan menneisyyden rinnalla kuvataan kuitenkin myös nykypäivän tukholmalaisia taidepiirejä, taakse jäänyttä uskonyhteisöä, tuonpuoleista, rannikkokylää sekä yksinäistä saarta aaltojen keskellä. Välillä pohditaan Italiaan matkustamista. Siinä, missä sarjan ensimmäinen osa keskittyi Smalångerin kyläyhteisön kuvaamiseen ja seuraava kertomus seurasi uskonyhteisön pikkupaikkakuntaa, sirpaloituu viimeinen teos vaihtuvine miljöineen epädynaamiseksi kokonaisuudeksi. 




Kolmea kirjaa yhdistää kuitenkin vahva punainen lanka, tai oikeastaan useampikin nyöri. Yksi merkittävimmistä sidosaineista on naisiin kohdistuva väkivalta. Smirnoff tuo esille niin rakenteellisia kuin yksilötasollakin esiintyviä patriarkaalisia ongelmia, kuten naisvaltaisten alojen resurssipulan sekä isältä pojalle periytyvän vitsankäytön. Kirjailija ottaa suurieleisesti kantaa myös naisen oikeuteen omaan kehoonsa. Vaikka Smirnoff nostaa aborttikysymyksen näkyvimmin esille vanhoillisen uskonyhteisön yhteydessä, voi lukija pohtia esimerkiksi USA:ssa joitakin vuosia sitten tehtyjä lakimuutoksia, joiden seurauksena lukuisat osavaltiot ovat kieltäneet abortin kokonaan

Ajankohtaiset teemat, ajattomat valtakysymykset ja uuttaluovan kerronnan tyylin huomioonottaen ei ole ihme, että Smirnoffin trilogia on ollut myyntimenestys. Tarina tulee monin paikoin epämiellyttävän lähelle lukijan omaa todellisuutta. Toivottavaa kuitenkin on, etteivät Janan maailmasta järkyttyneet lukijat jää taivastelemaan kauheuksia omaan kuplaansa, vaan Janan lailla käärivät hihansa ja jatkavat epäoikeudenmukaisuuden vastustamista – vaikkapa kirjoittamalla toiminnan naisista. Kirjallisuus tarvitsee lisää Jana Kipon kaltaisia naishahmoja, jotka kirjallisen esiäiti-Judithin tavoin ovat valmiit katkomaan pään paikalliselta Holoferneeltä asettuen siten voimakkaiden naishahmojen vielä lihan lyhyeen kaanoniin. 


-


"Veljen olkapää ei ole kunnossa sanoin. Sen pitäisi päästä lääkäriin. 

Katin kontit tuhahti äitimuori ja oikaisi huiviaan. Kyllä jokaisen pitää pientä kipua kestää. Ihminen syntyy tuskasta älkää unohtako sitä. 

Mutta onko muka oikein ampua koiranpentu ja panna veli ketjuihin kysyin. Äitimuori ei vastannut. Pyyhkäisi vain kädellään veljen päätä ikään kuin silottaakseen yön jäljiltä pörröttävän tukan. 

Ainoa mitä voimme tehdä on rukoilla hän sanoi. 

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai."

(Smirnoff 2021, 96.)


-






Smirnoff, Karin (2021) Lähdin veljen luo ("Jag for ner till bror", 2018). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Viedään äiti pohjoiseen ("Vi for upp med mor", 2019). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Sitten menin kotiin ("Sen for jag hem", 2020). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 






maanantai 8. huhtikuuta 2024

Vladimir Nabokov – Lolita





Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 





Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)





Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 





Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 






Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 





Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 





Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi 
(Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 





Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 


-



Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)





sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Andrew Morton – Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä





Andrew Morton – Diana, Hänen tarinansa – Hänen elämänsä




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1992 & 1997, yhteispainoksen suomennos 1997

Sivuja: 312

Ensimmäinen lause:

"[Ensimmäinen muistikuvani] on todella lastenvaunujen tuoksu."




-




2020-luvun alussa tapahtui murros sukupolvienvälisessä kulttuurillisessa kuvastossa, kun uusimman sukupolven silmissä Walesin prinsessa Diana muuttui lähimenneisyyden toimijasta historialliseksi henkilöksi.

Walesin prinsessa muistetaan kuningashuoneen jäsenenä, joka tietoisesti ja tahtomattaankin nosti kuninkaallisten seuraamisen kiinteäksi osaksi modernia mediaa. Brittiläisen Andrew Mortonin (1992) Diana : hänen tarinansa -elämäkertaa voikin pitää eräänlaisena Diana-mediailmiön huipentumana. Vaikka myös muista hovin jäsenistä on kautta aikojen tuotettu syväluotaavia tekstejä, yksikään niistä ei ole saavuttanut Mortonin teoksen kaltaista kulttimainetta. 




Vuonna 1997 ilmestynyt laajennettu painos sisältää alkuperäisen elämäkerran lisäksi litteroidun version Dianan haastattelusta sekä Mortonin jälkisanat prinsessan traagisen menehtymisen jälkeen. Vaikka Diana kuoli ranskassa elokuussa 1997, ehti Mortonin uudistettu kirja markkinoille vielä samana vuonna. Mortonia on sittemmin kritisoitu kiirehtimisestä, eikä vain Dianan tarinan kohdalla: Mortonin (2022) kirjoittama The Queen – A life -elämäkerta puskettiin markkinoille vain kaksi kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan pitkäaikaisimman hallitsijan kuningatar Elisabeth II:n menehtymisen jälkeen. Pikaisesti kirjakauppojen hyllyille saateltua teosta on pidetty pintakiiltoisena ja jokseenkin kierrätysmateriaalista koottuna, sillä sen on koettu uusiokäyttävän materiaalia Mortonin aiemmista elämäkerroista. 

Myös Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -teoksen rakenne viittaa kiirehdittyyn kustannus- ja kirjoitusprosessiin. Hänen tarinansa -leipäteksti on jo ikoniseen maineeseen noussut kuvaus Dianan onnettomasta elämästä. Tämän osuuden Morton on koostanut yhteistyössä prinsessan kanssa, ja uudistetussa vuoden 1997-laitoksessa onkin mukana jopa valokopioita prinsessan punakynän jäljestä (Morton 1997, 17). Dianan menehtymisen jälkeen kiireesti kirjoitettu Hänen elämänsä -osio sen sijaan huokuu onnettomuudenjälkeistä epätoivoa, johon suuri osa länsimaisesta maailmasta vajosi sydänten prinsessan traagisesti kuollessa odottamattomassa auto-onnettomuudessa. Viimeisen luvun alkusanat paljastavat sekä kansakunnan että kirjoittajan hyökyvät tuntemukset: "[H]änen kasvonsa olivat seesteiset, lähes kuin enkelillä." (Morton 1997, 295.) 





Hänen elämänsä -osioon mahtuu rojaali liuta muitakin mahtipontisia ilmaisuja, joiden kautta vastikään menehtynyttä prinsessaa kuvaillaan:

"Oli kuin olisi syntynyt sateenkaari, kun paikalle virtasi nuoria ja vanhoja [- -] Jollakin tavalla Dianan elämä – hänen haavoittuvaisuutensa, hänen voimansa, hänen haurautensa, hänen kauneutensa, hänen myötätuntoisuutensa ja hänen täyttymyksen tavoittelunsa – oli koskettanut noita ihmisiä, innoittanut heitä ja liikuttanut heitä kenties enemmän kuin mikään muu heidän elämässään." (Morton 1997, 305.)

Kirjoittajan käyttäessä rönsyileviä lauseita maalailevine termeineen on vaikea muistaa kyseessä olevan elämäkerta, toisin sanoen tietokirja. Elämäkertoja on kuitenkin kautta kirjallisuuden historian pidetty proosan ja tietokirjallisuuden välimaastossa tasapainoilevina teoksina, joten Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -painosta voi perustellusti pitää erittäin kaunokirjallisena tulkintana prinsessan elämästä. 





Vaikka Mortonin ylitsevuotavat sanat on kirjoitettu heti hirvittävän onnettomuuden jälkeen, saattaisi myös nykykirjailija sortua ylisanoihin Dianasta kirjoittaessaan. Prinssi Harryn (2023)Varamies-omaelämäkerrassa prinssi itse kuvailee äitiään varsin kaunopuheisesti:

"Vaikka äitini oli prinsessa, joka oli saanut nimensä jumalattarelta, molemmat määreet olivat minusta aina tuntuneet heikoilta, riittämättömiltä. Häntä tavattiin verrata ikoneihin ja pyhimyksiin, Nelson Mandelasta Äiti Teresaan ja Jean d'Arciin, mutta mikään näistä vertauksista, niin yleviä ja kunnioittavia kuin ne olivatkin, ei minusta osunut kohdalleen. [- -] Miten oli mahdollista, että saatoin nähdä hänet samalla tavalla kuin joutsenen, joka lipui minua kohti järven kirkkaansinistä pintaa pitkin? [- -] hän oli pelkkää valoa, puhdasta loistavaa valoa" (Prinssi Harry, 2023. 13-14.)

Mortonin ja prinssi Harryn luonnehdintojen ikävöivissä sävyissä on sama kaiku, vaikka kirjoitushetkien välissä on yli kaksi vuosikymmentä. Mortonin tekstistä voi huomata hiljattaisen tragedian aikaansaaman mielenliikutuksen vaikutuksen tekstiin, kun taas Harryn kommentissa voi nähdä vuosikymmeniä kannettujen muistojen raskauden. 





Mortonin kirjoittaman elämäkerran ilmestyessä rivejä tavasivat aikalaiset, jotka saattoivat kokea prinsessan menetyksen hyvin henkilökohtaisella tasolla. Nykylukija ei näe Mortonin tekstiä lähimenneisyyden raporttina, vaan historialliseen henkilöön liittyvänä tulkintana. Lukijasukupolven vaihtuessa myös lukulinssi muuttuu, eivätkä tekstiä enää väritä lukijan henkilökohtaiset muistot edesmenneestä prinsessasta. Erityisesti tästä syystä Mortonin liikutusta pursuavat ilmaukset tuntuvat tarpeettomilta ja epätieteellisiltä, mutta kontekstissaan ne voi tulkita arvokkaaksi aikalaiskokemukseksi ja osaksi ennennäkemätöntä Diana-ilmiötä, joka myös kirja-alaa ravisteli.

Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä on värittyneestä aikalaisnäkökulmastaan huolimatta tärkeä artefakti ajalta, jolloin menneen maailman monarkia ja moderni media törmäsivät. Prinsessa Diana ei elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa tai kirjoituttaa rehellistä omaelämäkertaa, sillä myös Mortonin teoksen kannanottojen väitettiin kummunneen muualta kuin prinsessan omilta huulilta. Vasta onnettomuuden jälkeen Morton tunnusti tietojen lähteeksi Dianan omat lausunnot. Mortonin teos on siis ainoa prinsessa Dianaa käsittelevä elämäkerrallinen teos, jonka kirjoitusprosessiin prinsessa on itse osallistunut. Vaikka litteroitujen haastattelunauhojen julkaisemista on jälkikäteen kritisoitu erityisesti journalistisen etiikan ja tragedialla rahastamisen nimissä, ovat kirjaan sisällytetyt Dianan omat sanat ainoita jälkipolville välittyneitä prinsessan autenttisia lausuntoja. Mortonin elämäkertaa voi tästäkin syystä pitää arvokkaana aikakapselina.

Menehdyttyään tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa prinsessa Diana jätti monarkistien massaan sydämenmuotoisen aukon, jota ei sittemmin ole kyetty parsimaan umpeen. Mortonin uudistettu laitos ei ole ainoa kulttuurituote, joka surutyötä tekevää kansaa on sykähdyttänyt: Dianasta on sittemmin tuotettu useita elokuvia, kirjallisuutta ja myös dokumentaarisia TV-sarjoja. Dianan poismeno oli tragedia, josta kansa tai monarkia ei ole kyennyt kokonaan toipumaan. Prinsessan menehtyminen aiheuttikin uudenlaisen ongelman, joka myös nykyhetken monarkiassa on havaittavissa: jonkun on oltava Diana.


-



Prinsessa Dianasta ja 1990-luvun feminismikäsityksestä:

"Prinsessa pyrki kohti aiempaa epämuodollisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää kuninkaallista tyyliä. "Tämä tarvitsee naisen kosketusta", oli hänen toistuva lausahduksensa ja näkemys, joka paljasti, että feminismi oli alkanut kehkeytyä Dianan yksityisessä ja julkisessa elämässä. Pohjimmiltaan hän oli sitä mieltä, että varsin monet kysymykset ja ongelmat miesten hallitsemassa maailmassa juontuivat aggressiivisesta, puhumista kaihtavasta ja usein tunteettomasta maskuliinisesta egosta. Dianasta tuntui, että ongelmia voitaisiin lähestyä helpommin, jos yhtälöön lisättäisiin naisellisia ominaisuuksia, kuten vaistonvaraisuus, myötätuntoisuus, sovittelunhalu ja rauhallisuus. Dianan ajattelu oli saanut vaikutteita new age -opastajilta, ja sillä oli juurensa myös hänen kyllästymisessään monarkiaan miesten hallitsemana intituutiona, hänen epäonnistuneen avioliittonsa synnyttämässä eittämättömässä kyynisyydessä vastakkaista sukupuolta kohtaan sekä hänen monissa yksityisissä vierailuissaan Chiswickin naisten turvakotiin."

(Morton 1997, 278-279.)








Blogissa aiemmin käsiteltyä: 


Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen


-




Morton, Andrew (1997) Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä ("Diana: Her own story in her own words, 1997). Suom. Liisa Paakkanen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):


1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

14. Kirjassa harrastetaan (Diana harrasti intohimoisesti mm. balettia sekä uimista)

16. Kirjassa on valokuvia

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (Esim. joulu 1979, jolloin Diana sai lahjaksi henkilökohtaisen turvahälyttimen)

33. Kirjassa muutetaan maalle (Dianan perheen muutto Althorpiin)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

41. Kirjassa syntyy lapsi

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Suomalainen painos vastaa alkuperäistä Her own story in her own words -julkaisua, joka sisältää vuoden 1992 -elämäkerran sekä 1997 uudistetun julkaisun)









sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Meri Valkama – Sinun, Margot




Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY)




Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 556

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

-




-




Meri Valkaman (2021) esikoisromaani Sinun, Margot oli yksi risteilylaivan pikkukaupan kymmenestä myyntiartikkelista. Reissuun lähtiessäni en ollut muistanut pakata luettavaa mukaan, joten jouduin turvautumaan aluksen mikrokokoiseen kirjapuotiin. Metrin levyisestä hyllystä noin puolet oli varattu ruotsinkieliselle kirjallisuudelle, joten suomenkielisille painotuotteille oli tilaa vain kyynärvarren verran. Vaikka Valkaman romaani julkaistiin jo muutama talvi takaperin, oli pienimuotoisesta hyllytilasta uhrattu teokselle kirjanselän vaatimat viitisen senttimetriä. Viisi senttiä puolesta metristä on jo niin paljon, että hyllytilan antamiselle on oltava painava syy. Laivapuodin näkökulmasta syy on selvä: jokainen senttimetri maksaa itsensä takaisin. 

Ei ole yllätys, että vielä vuosien päästä julkaisuhetkestä Valkaman romaani komeilee myyntilistojen kärjessä ja edelleen vilahtelee ahkerasti myös kirjasomen sivuilla. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi valittu opus kiertää lukijoiden käsissä talvesta toiseen. Ajan kuluminen ja kiinnostuksen säilyminen sointuu mainiosti myös teoksen teemoihin, sillä romaanissaan Valkama käsittelee järisyttävien historiallisten (ja yksilötasolla tapahtuvien) tapauksien vaikutusta nykyhetkeen. Kerronnan polttopisteessä on identiteetin rakentuminen ulkopuolisten tarkkailijoiden sanelemana. 





Kun hiljattain isänsä menettänyt Vilja löytää Margot-nimiseltä naiselta saapuneet kirjeet, jokin muistiarkistoissa nytkähtää. Isän ja Margotin kirjeenvaihdon läpikäynti muuttuu salatun identiteetin tirkistelyksi. Vilja löytää tiensä piilotettuihin muistoihin, jotka yllättäen alkavat kietoutua myös Viljan minäkuvan ja itseymmärryksen ympärille.

Valkaman romaania on kehuttu tinkimättömän huolellisesta ajankuvan rakentamisesta. Tutkiessaan isänsä menneisyyttä Vilja joutuu palaamaan mielessään 1980-luvun Itä-Berliiniin, jonka muuri on juuri murtumassa. Kirjailijan kattava taustatyö ja aiheentuntemus tihkuvat jokaisen rivin välistä, sillä tarkan kerronnan ansiosta myös milleniaalit ja nuoremmat lukijat pystyvät kuvittelemaan askelensa Viljan jalanjäljissä sosialistisen Itä-Saksan maaperälle. Valkaman suorasukainen ja anteeksipyytelemätön miljöö poikkeaa vahvasti länsimaisen kirjallisuuden konventioista, joissa itäblokin maita on perinteisesti kuvattu arvottavaan sävyyn. Valkaman teksti sitä vastoin huokuu todellisuudentajua ja ymmärrystä: Saksojen yhdistyessä eivät tuhoutuneet vain maiden rajat, vaan myös ihmisten kodit ja kulttuuri. 





"[Onko] mennyttä ylipäänsä mahdollista rekonstruoida vuosikymmeniä myöhemmin pelkkien papereiden varassa?" (Valkama 2021, 362–363) kysyy Vilja itseltään isän kirjeitä penkoessaan. Laajemmassa mittakaavassa Viljan pohdinnan voi ulottaa kokonaisen kansallisidentiteetin ymmärtämiseen sekä jälleenrakentamisyrityksiin. Valkama kertoo tällä tavoin valtarakenteiden alistaman kansakunnan tarinaa helpostilähestyttävän yksilötason kautta. Isän todellisten kasvojen hitaasti paljastuessa myös itä-saksalaisen väestön autenttiset kerrokset tulevat kuorituiksi esiin. 





Kolme erilaista kerronnan tasoa kuljettavat sekä lukijaa että Viljaa pitkin muuttuvaa maailmaa. Isän tarina paljastuu suorasukaisimmin Margotin lähettämistä kirjeistä. Nykyhetkessä Vilja loikkii valtionrajojen yli ristiin rastiin vihjeitä etsiskellen. Kolmantena tasona toimii 1980-luku, johon ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja usein lukijan kuljettaa. Viljalla ei ole samanlaista aikakonetta vanhempiensa nuoruuteen, joten Viljan pohdinta rakentuu nykypäivään sijoittuvalta tasolta kerättävistä johtolangoista sekä Margotin kryptisistä kirjoituksista. Kerronnan tasojen monipuolisuus takaa moniulotteisen kuvan tarinan vaiheista, mutta kertomuksen dynaamisuuden kannalta tasoja on yksi liikaa. Lukija on helppo tympäännyttää sisällyttämällä kerrontaan paljon sellaista informaatiota, jonka salapoliisina toimiva päähenkilö keksii vasta paljon myöhemmin. Salamyhkäisempi kokonaisuus olisi ollut mahdollista luoda jättämällä 1980-luvun kerronta kokonaan pois ja rakentamalla tarina vain Viljan oman selvitystyön sekä mysteeristen kirjeiden avulla. Kolmella tasolla tapahtuva kerronta ei onnistu ylläpitämään jännitettä, sillä Viljan selvitellessä menneisyyttään lukija tietää jo tapahtumien kulun.

Kerronnan keskittäminen Viljan kokemuksiin olisi siksikin perusteltua, että Valkaman ymmärrys menneisyyden ja nykyhetken valtavista kontrasteista on herkullisimmillaan Viljan näkökulmasta tarkasteltuna. Selvittäessään isänsä salaisuuksia Vilja matkustelee pitkin Eurooppaa aina Ruusulankadulta Tšernobyliin. Rajat eivät rajoita nykypäivänä elävän hahmon elämää, toisin kuin monien muiden. Astuessaan vaaralliselle säteilyalueelle Vilja ei tule ajatelleeksi ylitsepääsemätöntä jakolinjaa, joka Itä- ja Länsi-Berliinin toisistaan erotti. Kummankin miljöön saarrettu alue kuitenkin muokkaa sisäpuolelleen jääneitä kansalaisia niin vahvasti, että kauhut ovat nähtävissä vielä sukupolvia myöhemmin. 





Myös kysymys vanhemmuudesta periytyy äidiltä tyttärelle. Etsiessään omaa identiteettiään kasvattajana Vilja tulee hiponeeksi rajaviivoja, jotka Luise (alias Margot) omana aikanaan ylittää. Viljan ja Luisen hahmot peilaavat toisiaan edustaen eri aikakausien näkökulmia. Muuttunut maailma heijastuu henkilöissä, sillä äiti-identiteettiä etsiessään kumpikin hahmo turvautuu aikansa arvoihin. Kiihkeänä sosialistina Luise uskoo yhteisomistukseen sekä tasajakoon. Nämä näkemykset kumpuavat tasa-arvoajatuksesta, jossa jokaiselle kuuluu yhtäläinen määrä – niin viljaa kuin lapsiakin. Uudempaa aikaa elävä Vilja sen sijaan vannoo yhdenvertaisuuden nimeen. Tasa-arvosta poiketen yhdenvertaisuudella tarkoitetaan jakoa, jossa jokaiselle jaetaan tarpeidensa mukaan. Viljan ja Luisen tarinat kertovat näin ollen myös samanarvoisuuden historiasta ja siihen liittyvistä kulttuurillisista aate-eroista. 

Myös omana aikanamme käsitys yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta menevät silloin tällöin sekaisin. Usein kuulee esimerkiksi väitettävän tasa-arvon olevan saavutettu. Tosiasiassa tasa-arvo on vanhentunut termi, joka ei ota huomioon yksilöiden uniikkeja tarpeita. On siis sekä ajastaan jäänyttä että virheellistä puhua "saavutetusta tasa-arvosta", sillä länsimaisessakin yhteiskunnassa elää nykypäivänä alistettuja kansanryhmiä. Vilja itse kuuluu seksuaalivähemmistöön, joka tutkimusten mukaan on ihmisryhmänä erityisen altis sekä fyysiselle että rakenteelliselle väkivallalle. 

Valkaman romaanin viisi ja puolisataa sivua voivat tuntua mammuttimaisilta kuin Itä-Berliinin kerrostalot. Suurten teemojen perusteellinen käsittely vaatii kuitenkin moniäänisen tarinan, ja sellaisen Valkama todella onnistuu ahtamaan alle kuuteensataan sivuun. Vaikka fyysinen romaani on lukijan käsissä raskas, rakentuu teoksen todellinen paino kaikista niistä kohtaloista, jotka länsimaalaiset kynät ovat perinteisesti kirjoittaneet piiloon. Länsimaisen kirjallisuuden kentällä olisi enemmänkin tilaa vaiennetuille ihmisryhmille ja valtarakenteiden vaurioittamille kansanperinteille. Siksi kirjakaupan viiden ja puolen sentin hyllytila ei tunnu ylimitoitetulta. Eikä myöskään kirjan 11,90 € -hinta, jota ei muuten saanut alaspäin henkilökuntakortillakaan. "Kaikesta muusta paitsi kirjoista tulee henksualennus", mainisti myyjä viivakoodia skannatessaan. "Muuten romaaneista ei jää lainkaan katetta."






-




"Ottakaa yhteystietoni ja antakaa asian hautua", mies oli sanonut ja kirjoittanut numeronsa paperille, jonka oli ojentanut Rosalle, mutta Rosa oli purskahtanut nauruun, nauranut tavalla, jolla saattoi nauraa vain ihmine, jolla ei ollut minkäänlaista todellista vaaraa, joka saattoi koska tahansa suojautua mielivallalta pelkän kansalaisuutensa turvin, ja kaikkien niiden puolesta, joilla ei samaa etuoikeutta ollut, hän oli tarttunut ovenkahvaan ja vetänyt oven auki, juuri ennen sisään astumista katsonut miestä syvälle silmiin ja sanonut:

"Haistakaa pitkä paska."


(Valkama 2021, 448–449.)

-

Valkama, Meri (2021) Sinun, Margot. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):




1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (Itä-Berliini, Tšernobyl)

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi)

23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Helsinki & Berliini)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta

29. Kirjassa valehdellaan

33. Kirjassa muutetaan maalle (ainakin kesäksi)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (maaseudulla)





lauantai 6. tammikuuta 2024

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu

 


Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu  


Viesti

Menneen vuoden vihoviimeisenä päivänä vastaanotin viestin: 

"Jos kirja on huono, se on ainoastaan minun vika, siis kirjailijan. Ei kustantajan. [- -] Kukaan talon ulkopuolinen ei voi tietää tämän kirjan tai minkään muunkaan kirjan kustannusprosessista yhtään mitään, joten sitä ei voi mielestäni arvostella. Lopputuloksen arvostelut – siis sekä hyvät että huonot – teoksen tekijälle eli minulle. Ei tiimille. En jaksa enää lukea näitä kustantajan lyömisiä [kirjasarjaan] liittyen." 

Lainaus on ote pidemmästä tekstistä, jonka minulle lähetti eräs palkittu kotimainen kirjailija. Viesti on vastaus Instagramissa jakamaani julkaisuun, jossa kritisoin varsin menestyneen romaanin kustannusprosessia ja siihen mahdollisesti liittyviä motiiveja. 

Tätä tekstiä kirjoittaessa kyseinen romaani makaa työpöydälläni. Kirjoituspaikaltani näen yhtä selvästi kanteen painetun kustantamon kuin kirjailijankin nimen. Ensimmäisillä sivuilla kirjailijan ja kustantamon nimet esitetään allekkain, minkä lisäksi kirjailijan mainitaan saaneen tukea kustantamon kirjallisuussäätiöltä. Teoksen takakannessa ei ole kirjailijan nimeä lainkaan, sillä esittelytekstin alle on sijoitettu yksinomaan kustantamon logo. 

Viestin luettuani keitin kahvit ja istahdin alas miettimään kirjailijan toivetta. Kahvin tippumista odotellessa katseeni hakeutui jatkuvasti kirjahyllyyn, jossa kiistellyn romaanin selkämystä koristi kustantamon tunnistettava, sukupolvelta toiselle periytynyt logo. 





Valta 

Kirjailijan ja bloggaajan välinen keskustelu sijoittuu suuressa kuvassa osaksi laajaa kirjallisuuskeskustelua, jota menneeseen vuoteen toden teolla mahtui. Suomen Kuvalehti esimerkiksi uutisoi toukokuussa Suomen romahtaneesta tuloksesta kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, jossa nuorten lukutaitoa vuosittain mitataan. Myös Helsingin Sanomat esitti useita kirja-alan ahdinkoon liittyviä kannanottoja, joissa syyllistetään lukuinnottomia vanhempia ja "vastuuttomia" kustannustaloja. Jo aiemmin Opetushallitus ehti varoittavaan sävyyn kommentoimaan hyvin ja heikosti lukevien lasten välistä alati kasvavaa kuilua

Mediassakin vilahdelleella kirja-alan ahdinko -kuvauksella tarkoitetaan yleisesti lukutaidon ja -innostuksen heikkenemistä sekä kustantamoiden alati muuttuvaa roolia. Nämä kaksi ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, sillä kustantamoiden julkaisulla on merkittävä vaikutus suomalaisten lukukiinnostukseen ja siten myös lukutaitoon. 

Kustantamot ovat kulttuurillisia instituutioita, joilla on valtaa. Niin suurten kuin pientenkin kustantamoiden julkaisut tavoittavat lukijan muun muassa kirjakaupoissa, oppilaitoksissa, katalogeissa, kulttuuritapahtumissa ja kirjastoissa. Ajankohtaiset julkaisut herättävät herkästi yhteiskunnallista keskustelua, joka silloin tällöin johtaa laajoihin kansanliikkeisiin. Esimerkiksi ranskalaisen Vanessa Springoran vuonna 2021 ilmestynyt Suostumus-omaelämäkerta herätti niin kiivasta julkista keskustelua seksuaalirikoksiin liittyen, että valtion lakeja ryhdyttiin kirjan nostattaman kansanliikkeen vaatimuksista uudelleentarkastelemaan. Samanlaista vallankäyttöä edustaa argentiinalaisen Mariana Enriquezin (2021) novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät, joka toi 2010-luvun naisten polttomurhailmiön (nk. "Wanda Taddei" -efekti) länsimaalaisten kansojen tietouteen. 

Pelkkä valmis teksi ei kuitenkaan ole julkaisuprosessin ainoa vallan väline. Vaikka suomalaisten lukutaito vaikuttaa heikkenevän vuosi vuodelta, ei palo kirjoittamiseen näytä kadonneen. Esimerkiksi Lava Kustannus kertoo vastaanottavansa kuukausittain usein yli 200 käsikirjoitusta. Suurempien kustantamoiden voi siis olettaa läpikäyvän vähintään saman verran teosehdotuksia. Julkaistavaksi päätyy vain murto-osa, joten painotuotteeksi päätyvän käsikirjoituksen seulominen ehdokasmerestä on valikoivaa vallankäyttöä. Oli julkaistava teksi siis yhteiskuntakriittinen tai ei, sen päätyminen markkinoille on aina vallankäytön fyysinen ilmentymä. 





Vastuu

Työpöydälläni makaavan romaanin kustantanut taho kuvailee toimintaansa seuraavasti: "[kustantamo] työskentelee pitääkseen kirjat ja kirjallisuuden merkityksellisenä osana suomalaisten elämää sekä vaaliakseen kirjallista perintöään." 

Kulttuuriperinnön tuottaminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on arvokas tavoite. Kyseessä olevan kustantamon (kuten monien muidenkin vastaavien tahojen) pyrkimys on siis jättää jalanjälkensä kulttuurin kentälle ja tukea kirjallisuuden yleissivistävää asemaa. Myös Suomen Kustannusyhdistys nimeää yhdeksi strategisista painopisteistään jäseniensä vastuullisen toiminnan tukemisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta välttämättömässä tehtävässään. 

Suomalaisten lukutaidon ja -halukkuuden ylläpitämiseksi on ehdottoman tärkeää, että kustannusalalla toimivat tahot käyttävät valtaansa vastuullisesti. 




Jo kymmeniä vuosia kulttuurin kentällä vaikuttaneelta kustantamolta on oikeutettua odottaa laadukkaita, huolellisesti oikoluettuja julkaisuja. Kirjailijaksi voi pyrkiä kuka tahansa tarinankertoja, mutta kustannustoimittajan työ edellyttää usein alan tuntemusta sekä soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Vaikka Suomessa ei ole erillistä kustannustoimittajan ammattitutkintoa, katsovat useat kustantamot soveltuvan koulutuksen merkittäväksi eduksi tai välttämättömyydeksi kustannustalossa työskentelemiselle. 

Kustannustoimittaja on toisin sanoen kenttänsä tunteva ammattilainen, joka mitä todennäköisimmin on kouluttautunut tehtäväänsä. Lukija voi hyvällä syyllä olettaa ammattitaidon näkyvän myös lopputuotteessa. 

Vaikka käsikirjoitus on kirjailijan hengentuote, on kustannusprosessin läpikäynyt teos aina yhtä lailla kustantamon taidonnäyte. Valmis teksti on myös konkreettinen valintaprosessin tulos, sillä jokaista julkaistua teosta kohden kustantamo hylkää usein satojakin käsikirjoituksia. On tästä syystä täysin perusteltua tarkastella valmista painotuotetta niin kirjailijan kuin kustantamonkin käyntikorttina. 




Kotimaiset kustantamot käyttävät valtaansa harkitusti. Suomalainen kustannus- ja käännöstyö on laadultaan lähes poikkeuksetta erinomaista, ja siksi myös uusiin julkaisuihin kohdistuu suuria odotuksia. Usein lukijan odotukset joko täyttyvät tai ylittyvät. Silloin tällöin koittaa kuitenkin hetkiä, jolloin kirjaa lukiessani huomaan pohtivani kustannustoimittajan roolia ja sen mahdollista vaikutusta käsissä olevaan tekstiin. Kuten viestin lähettänyt kirjailija totesi, lukija ei voi koskaan tietää kustannusprosessin todellisia vaiheita. Prosessia ulkopuolelta tarkastellessani voin kuitenkin verrata lopputuotetta kustantamon tavoitteisiin ja todeta ristiriidan näiden kahden välillä.

Myös sananvapaus sijoittuu osaksi yleistä kirjallisuus- ja lukutaitokeskustelua. Jotta laadukkaita kirjoja voidaan tuottaa, täytyy olla kirjoittavia ihmisiä. Mielipidekirjoitusten, artikkelien, kritiikkien ja some-julkaisujen rajoittaminen ei palvele kirjallisuusperinteen periytyvyyttä. Vähättelemällä lukijan sananvaltaa ja oikeutta itsenäisiin tulkintoihin tullaan samalla rajoittaneeksi kirjan vastaanottokokemusta. Jos tekstin tulkinnalle asetetaan sääntöjä, sivuutetaan yksilöllinen lukukokemus. Lukijan tulkinnan kieltäminen voi pahimmillaan vaikuttaa kansalliseen tai vähintäänkin yksilökohtaiseen lukuinnostuksen heikkenemiseen. 

Viestin lähettänyt kirjailija, kuten hänen tekstejään julkaiseva kustantamo, voi rauhallisin mielin unohtaa hyvä-huono-jaottelun. Yksikään suomalaisen kustannusprosessin läpikäynyt romaani ei ole huono. Joka ikinen kustannussopimuksen alaisena syntynyt kirja on ammattitaidolla koostettu kokonaisuus. Kirjallisuuskritiikin tavoite ei ole eikä sen tule koskaan olla teoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi. Myös kirjallisuuskritiikin tavoite on valvoa kulttuuriperintöä sekä sen kentällä valtaa käyttäviä tahoja. 


-




-


Tämän tekstin kuvituksessa on käytetty teoksia, joiden lopullinen muoto antaa viitteitä erityisen ammattitaitoisesta kustannustyöstä: 


Catherine Pozzi – Agnés (Impromptu Kustannus 2023) 

Ulla-Lena Lundberg – Leo (Gummerus 2015) 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia 2018) 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (Aula & Co. 2021) 

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY 2021) 



Kuvat: @chains_of_light 


-






Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

  Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia  Julkaisuvuosi:  Lähdin veljen luo : alkuperäinen 2018, suomennos 2021  Viedään äiti pohjoise...