sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Catherine Pozzi – Agnès

 



Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta


Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"


Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 




Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.




Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 



Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 


"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)


Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia




Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 


-





-


"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 


-


Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light


Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 


-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023





tiistai 22. elokuuta 2023

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba




Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba (Karisto) 

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 


Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 197

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kello on seitsemän aamulla, joten sillalla ei ole vielä liikaa ihmisiä."



Tiina Tuppuraisen (2023) tuorein romaani Elvi ja Ebba on nopeasti asettunut pysyväksi osaksi niin lukijoiden kokoelmia kuin kirjakauppojen sateenkaarihyllyjäkin. Tuppuraisen teos onkin ollut näkyvästi esillä kirjasomessa sekä jälleenmyyjien näyteikkunoissa kuluneen kesän aikana. 

Ei ole ihme, että Elvi ja Ebba on jo ehtinyt herättää positiivista huomiota kirjaharrastajien sekä LGBTQI+ -piirien keskuudessa. Tuppuraisen arkailemattomalle tyylille uskollisesti kirjan myötä kotimaisen kirjallisuuden kentälle marssii (tai pikemminkin tossuttelee) kirjava liuta moniulotteisia queer-hahmoja, jotka haastavat aikamme ahtaat kulttuurinormit. 

Elvi ja Ebba ovat kyllästyneet rajalliseen liikkumatilaan. He ovat eläneet jo seitsemisen vuosikymmentä niukkoja neliöitä kiertäen, ja yhdessä yössä puhkeavan kesän lailla myös naiset ryhtyvät kasvattamaan elintilaansa. Elvin ja Ebban odottamattomasta tapaamisesta lähtee liikkeelle arkinen, mutta suuria rakenteita järisyttävä tapahtumien sarja. Kun äkkiarvaamatta loistoonsa puhjennut kesä on täysillä eletty ja lumi jälleen valtaa maan, moni nainen on siirtänyt juurensa uusiin multiin. 




Kuten aiemmissa kaunokirjallisissa tuotoksissaan, myös Elvi ja Ebba -romaanissa Tuppurainen keskittyy rosoisten elämien yhteensovittamiseen. Hahmot etsivät jatkuvasti keinoja liittää itsensä osaksi toisen arkea, mutta esteitä riittää: 90-luvun väkivaltaiset seksuaalinormit, luokkaerot, eläväiset parisuhdekuviot sekä perhesiteet kiilautuvat alinomaa henkilöiden välille. Vuosia ehtii romaanin aikana vieriä useita kymmeniä, mutta aika ei hio hahmoja särmättömiksi. Iän myötä heidän juonteensa uurtuvat syvemmiksi, ja vanhat tavat pinttyvät arkeen maksaläiskien lailla. Mutta kuten vanha nainen vaihtaa leninkiä, myös uudistumiselle jää hieman tilaa. Huomaamatta muutosta itsekään jotkin hahmot alkavat kasvattaa ajatuksissaan ja sydämessään uusia versoja. 




Moni lukija on kuvaillut Tuppuraisen teosta hyvän mielen romaaniksi, mikä voi olla tietystä näkökulmasta katsottuna aiheellistakin. Kirjassa on runsaasti kauniita arkisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla tallennetuiksi musteena paperille: vanhan koiran uusi elämä, orastavat rakkaussuhteet, ikääntyvien ihmisten tarpeet huomioiva arkkitehtuuri sekä äidin upouusi mökki. Suloiset tapahtumat asettuvat kuitenkin osaksi arpeutuneita elämiä, joihin edelleen mahtuu surua. Tuppurainen kuvaa ytimekkäästi ja kiertelemättä myös raskaita aiheita, kuten eroprosessia, kuoleman odotusta ja kodin jättämistä. Vaikeat aiheet toimivat teoksen kantavina teemoina, joiden suuren varjon alle myös viehättävät hetket asettuvat. Romaania ei siis voi lukea yksinomaan hyvänmielen kertomuksena. Tarina jää lukijalle mieleen iloisena seikkailuna kenties juuri siksi, että synkkien hetkien rinnalla elämänmyönteiset tapahtumat loistavat erityisen kirkkaina.

Elvi ja Ebba -romaania on myös luonnehdittu nopealukuiseksi. Terminä nopealukuinen voi viitata monenlaisiin ominaisuuksiin: sujuvasti virtaavaan tekstiin, kompaktiin sivumäärään, mutkattomiin ilmaisuihin tai vaikka selkeään typografiaan. Romaani täyttääkin melkein jokaisen näistä piirteistä. Tuppuraisen teksti on kirjailijalle tuttuun tapaan toteavaa ja informatiivista. Teoksen tapahtumat etenevät ajatuksesta suunnitelmaan ja suunnitelmasta toteutukseen. Myös dialogi on kursailemattoman arkista ilman runollista rönsyilyä. Kaikki tämä sopii romaanin teemoihin ja aiheisiin, sillä keskiössä on sekä ihmissuhteiden että kodin uudelleenrakentaminen. Ison urakan kanssa kannattaakin pysytellä toimiviksi todetuissa kaavoissa. 




Vaikka nimikkohenkilöiden käynti on aikojen saatossa hidastunut, kulkee kertomuksen dialogi paikoin hurjaa vauhtia. Hahmot keskustelevat ahkerasti, ja repliikeistä kootut juttutuokiot edustavatkin Tuppuraisen tunnusomaista tapaa liikuttaa tarinan tapahtumia dialogin avulla. Repliikit itsessään tuovat henkilöihin persoonaa ja syvyyttä, mutta nopeatempoinen dialogi heikentää hieman kerronnan sujuvuutta. Kirjassa on lukuisia kohtauksia, joissa dialogiin osallistuu useita hahmoja samanaikaisesti. Keskustelu on kuitenkin rakennettu pitkistä repliikeistä, jotka saattavat sisältää useiden rivien verran puhetta. Vasta jälkimmäisen lainausmerkin jälkeen seuraa tieto, kuka pitkänomaisen puheenvuoron on käyttänyt. Kerronnan sujuvoittamiseksi moniäänisiin keskusteluihin olisi toivottavaa lisätä heti lausahduksen alkuun huomautus puhujasta. Tarinan ja sitä kuljettavien repliikkien seuraaminen hankaloituu, ellei lukija lausetta tavatessaan hahmota, kuka milloinkin on äänessä. 

Moniäänisyys on kuitenkin samanaikaisesti Elvin ja Ebban merkittävimpiä ansioita. Kertomuksessa erilaisista taustoista tulevat hahmot yhdistävät voimansa pystyttääkseen onnellisen, dynaamisen kommuunin. Uudenkarhea talo on tehokas metafora ihmiskunnan orastavasta yhdenvertaisemmasta aikakaudesta. Rosoistaan ja pinttyneistä tavoista huolimatta hahmot onnistuvat asettumaan sopuisasti saman katon alle – ainakin melkein. Unelmien yhteiskunnassakaan ei voine välttyä ajoittaisilta konflikteilta, joita ihmispersoonien välille väkisinkin puhkeaa. Turvallisessa ja yhdenvertaisessa ympäristössä konfliktit eivät kuitenkaan eskaloidu väkivallan tasolle, ja sellaisesta maailmasta moni syrjintää kokeva tälläkin hetkellä unelmoi. Elvi ja Ebba osoittavat opettavaisella tavalla, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella muutosta. 




Tuppurainen on romaaninsa loppuun sijoittanut asianmukaisen lähdeluettelon, josta selviää Elvin ja Ebban historiallinen diskurssi. Monipuolisena tekstin tuottajana Tuppurainen on kyennyt sisällyttämään proosatekstiin hyvin pohjustetun kerronnan tason, joka kommentoi kriittisesti myös omaa todellisuuttamme. Elvin ja Ebban fiktiivisessä maailmassa kokema diskriminaatio ei nimittäin ole kuviteltua, ja siitä Tuppuraisella on näyttää lähteitä. 

Hyvän mielen kertomuksen maineestaan huolimatta Elvi ja Ebba ei ole tarina, jossa kaikilla on väistämättä onnellinnen loppu. Hahmojen tulevat ajat jäävät itse asiassa lukijan täydennettäviksi, joten on vastaanottajan oikeus päättää, palaavatko henkilöt lopulta takaisin vanhoihin uomiinsa. Hahmojen kohtalo ei oikeastaan jää lukijan käsiin vain kuviteellisessa mielessä, sillä meidän sukupolvemme perii talon Elvin, Ebban ja muiden jälkeen. On kaikkien lukijoiden vastuulla valita, mitä aluilleen laitetulla hankkeella tehdään. 


-




-


" [- -] Mä puhun tässä nyt laajemmasta perspektiivistä. Siitä, miten me kaikki vanhetaan eikä se ole ihmiselle hyväksi, että on kaiken aikaa yksin tai edes kaksin, koska sitten kun toinen kuolee, toinen on pahimmillaan ihan avuton. Mä uskon siihen, että ihmisen on tarkoitus elää yhdessä muiden kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka on tukena ja auttaa, kun ote alkaa lipsua. Mieluiten mä haluaisin kuolla perheeni ympäröimänä, ja te kaikki olette mun perhettä."

(Tuppurainen 2023, 87.) 


-





Kuvat: @chains_of_light 

Tuppurainen, Tiina (2023) Elvi ja Ebba. Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava: Hämeenlinna. 


-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 



9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (monia hyödyllisiä vinkkejä asuntokaupoille)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (korona-rajoitteisiin ja ohjeistuksiin viitataan useasti)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Ebban puoliso Ulla on kirjailija)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (useastakin)

29. Kirjassa on minä-kertoja (Elvi ja Ebba)

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha koti)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023






sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12)





Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12), Tammi 




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1997-2004, suom. 2001-2013

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Hämähäkit ovat aina kiinnostaneet minua."

- Friikkisirkus, 2001




-




Kaikki, mitä vampyyreista tiedetään, on valhetta. Näin ainakin väittää brittiläisen Darren Shanin (oikealta nimeltään Darren O'Shaughnessy) (1997-2001) kirjasarjan päähenkilö Darren, joka on vastikään veretetty puolivampyyriksi. Darrenin maailmassa vampyyrien maku valkosipulin suhteen vaihtelee, mutta vanhalla kunnon vaarnalla saa vaivutettua vampyyrin kuin vampyyrin ikiuneen arkunpohjalle. Saman asian ajavat myös luodit, veitset, keihäät tai vaikka jousipyssyt. Toisin sanoen kaikki sellaiset välineet, joilla ihmisetkin ovat toisiaan vuosisatojen saatossa puhkoneet. Samastuakseen Shanin yliluonnollisiin olentoihin ei siis tarvitse olla maaginen – riittää, että tuntee yleismaailmaista pelkoa lyömäaseita ja teräviä esineitä kohtaan.

Darren Shanin tarina on fantasiakirjallisuuden kulttiklassikoita, joka kutkuttanee erityisesti milleniaalien nostalgiahermoja. Darrenin tarina liihotteli lepakon lailla lukijoiden kirjahyllyihin samassa fantasia-aallossa J. K. Rowlingin Harry Pottereiden ja W.i.t.c.h.-sarjakuvien kanssa. Samoihin aikoihin julkaistiin myös J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -filmatisoinnit, joten 2000-luvun alku on syystä jäänyt monelle kulttuuriharrastajalle mieleen fantasian kultakautena.

Darrenin tarina kuitenkin eroaa Pottereista, W.i.t.c.h.-sarjakuvista ja Sormusten herrasta siltä osin, ettei keskiössä ole suurten velhojen tai noitien kamppailu. Darrenin maailmassa on nimittäin vain yksi noitamainen nainen, jota ei noidaksi saa kutsua (tai hän päästää myrkkysammakot irti). Darrenin maailma pyörii vampyyrien ympärillä. Ei sellaisten, kuin Strokerin Dracula. Tämä kertomus kuvaa alkukantaisia, villejä yön kulkijoita, joista Stroker inspiraationsa aikanaan kertoman mukaan ammensi. 





Kaikki alkaa Friikkisirkuksesta. Laitonta kummajaisesitystä seuraamaan saapunut nuori Darren viehättyy kuolettavan myrkyllisestä hämähäkistä, jota hurja vampyyri, Herra Crepsley, telepaattisesti ohjailee. Alkaa veretseisauttava tapahtumien sarja, jonka aikana Darren ryöstää otuksen ja vahingossa antaa hämähäkin purra Darrenin parasta ystävää, Steve Leopardia. Vaihtoehdot ja Steven elinaika hupenevat sitä mukaa, kun hämähäkki punoo verkkoaan Darrenin kaapissa. Vain vampyyri voi auttaa. Mutta vampyyri, jolta on varastettu harvinainen ja hyvin myrkyllinen hämähäkki, voi olla melkoisen vihainen. Vastamyrkyn hinta saattaa olla kallis – jopa niin kallis, että se mitataan ihmishengissä.

Friikkisirkus (2001) on groteski kuvaus siitä, miten nuori Darren päätyy makaamaan hauta-arkkuun niska pirstaleina. Toisin kuin monet tarinat, kertomus ei kuitenkaan lopu päähenkilön hautaamiseen. Maakerrosten alla hengittää nimittäin hitain vedoin poika, jonka tarina jatkuu vielä yhdentoista kirjan verran. Ensimmäisen teoksen lopussa päättyy siis vain Darrenin elämä ihmisenä, jotta puolivampyyrin aikakausi voi alkaa. 





Luonnostellessaan Friikkisirkusta kevyehkönä sivuprojektina kirjailija tuskin osasi arvata, minkälaiseksi eeposmaiseksi taruksi Darrenin tarina vielä paisuisi. Darrenin saagassa ehditään tutustua niin vampyyrien historiaan, tapoihin, tulevaisuuden uhkakuviin kuin vihollisiinkin. Kirjasarja kasvaa ja lihoo jokaisen romaanin myötä lopulta sellaisiin mittoihin, että kertomuksesta voi poimia jopa korkean fantasian tunnusomaisia elementtejä. Tällaisia ovat esimerkiksi olentojen tarkasti kuvatut historiankirjoitukset, lukuisat rinnakkaiset todellisuudet, antilineaarinen aikakäsitys sekä kohtaamiset universumin voimia hallitsevien myyttisten petojen kanssa. 

Massiivisen kirjasarjan jäsentämistä auttavat kuitenkin teemat, jotka määrittävät Darrenin matkaa kohti vampyyriyden ydintä. Saaga on jaettu neljään erilaiseen teemakokonaisuuteen: Vampire Blood, Vampire Rites, Vampire War ja Vampire Destiny. Teokset etenevät siis kolmen romaanin sykleissä, jotka yhdessä muodostavat kaksitoistaosaisen puolivampyyrin elämäkerran.

Shan kirjoitti koko saagan vain seitsemän vuoden aikana, mikä tarkoittaa lähes kahden romaanin vuosivauhtia. Suoritus on kieltämättä kunnioitettava, mutta näkyy myös lopputuloksessa: sarjan puolivälin paikkeilla tapahtumaketjujen vauhti kiihtyy siinä määrin, että kerronta sekä hahmot alkavat tuntua kuiviksi imetyiltä. Erityisesti viimeiset neljä kirjaa istuvat kaanoniin hieman kankeasti, sillä sekä seikkailuseurueen kokoonpano että motiivit muuttuvat useaan otteeseen ja vieläpä melkoisen radikaalilla tavoilla. Sarjan kymmenes osa Sielujen järvi (2010) sopii teemoiltaan enää vain vaivoin osaksi kokonaisuutta, ja lukukokemuksena romaani tuntuu sivutuotemaiselta välikertomukselta. 




Saagan ensimmäinen puolisko sen sijaan muodostaa eheämmän kokonaisuuden ja edustaa lähes oppikirjaesimerkin lailla perinteistä poikakirjallisuutta. Tapahtumien edetessä nuori poika oppii voimakkaiden, raakalaismaisten ja rujojen yön kulkijoiden tavoille. Vampyyrien maailma on poikakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan verrattain miehinen: vampyyrien klaani asustaa askeettisessa Vampyyrivuoressa, jonka kammioissa suuret urhot ottavat toisistaan mittaa välillä kuolemaan saakka. 

Saagan aikana kertomukseen mahtuu mukaan vain neljä keskeistä naishahmoa, joista yksi ainoa on vampyyri. Kaikkein keskeisin naishahmo, ihmisneito Debbie, on Darrenin romanttisen kiinnostuksen kohde. Muilla sanoilla Debbietä on vaikea kuvailla, sillä hahmolle ei ole annettu juuri muita piirteitä. Konventionaalisen naishahmon tapaan Debbie odottelee useaan otteeseen maskuliinista pelastajaansa, ja neljän viimeisen kirjan aikana Debbietä ehditään pitää köysiin sidottuna panttivankina vaatimattomat nelisen kertaa.

Moderniin poikakirjallisuuteen mahtuu syväluotaava tunteidenkäsittely, mutta Darrenin tarina edustaa melko klassista ja spartalaista poikakirjallisuuden aikakautta. Lienee siis selvää, ettei kerronnan taso kurota kovin syvälle miehisten tunnetaitojen sammioon. Darrenin tarina kattaa yhteensä kahdeksantoista vuoden jakson, jonka aikana Darren kasvaa esiteinistä aikuiseksi mieheksi. Ja vaikka Darrenin tarina on tarkoitettu nuorille aikuisille ja vanhemmillekin lukijoille, teoksissa viitataan romantiikkaan, seksiin sekä tunteidenkäsittelyyn vain harvinaisissa sivulauseissa. Edes Darrenin ja Debbien välillä ei ole mainittavaa seksuaalista saatika romanttista jännitettä. Aikuiseksi ja kunnon vampyyriksi kasvaminen tarkoittaakin Darrenin maailmassa ennen kaikkea taistelutaitojen, vampyyrin kunnian, koruttoman elämäntyylin ja elon raakuuden oppimista.

Myös teemoissa ja aiheissa vahvasti läsnä kulkevan kuoleman käsittely jää pintapuoliseksi. Kirjasarjan aikana Darren ehtii lavastaa oman kuolemansa ja menettää useita ystäviään sekä läheisiään. Päähenkilön pohdinta poismenoon liittyen ei kuitenkaan nouse oivallusten, hyväksymisen tai edes hellän muistelun tasolle. Kuolleisiin hahmoihin viitataan pääasiassa juonenkulun vahvistamiseksi tai motivoimiseksi. Vain muutamissa tapauksissa Darren jää mietiskelemään irvokkaiden kuolemantapausten laajempaa merkitystä, mutta näissä tapauksissa kuvatuin tunne on katkeruus. Kaunaa kantava vampyyri on toki hahmona kiinnostava ja herkullinen, mutta samalla kovin lattea. Vaikka karvaan päähenkilön luominen olisikin ollut kirjailijan tarkoituksena, olisi kertomukseen mahtunut myös ripaus empatiaa. Tällaiselle tunnetaitojen reflektoinnille olisi ollut mainiosti tilaa esimerkiksi (naispuolisten) sivuhahmojen repliikeissä, mutta harmillisesti heidän suunsa ovat kunnon panttivankien tapaan usein tukittuina suukapuloilla.





Emotionaalisten tasojen puuttuminen ei kuitenkaan tee Darrenin tarinasta epäkiinnostavaa lukukokemusta. Saaga on kaiken kaikkiaan varmaa toiminnantäyteistä fantasiarymistelyä alusta loppuun. Kirjasarjan alussa kupliva klassinen poikamainen huumori jää hieman vähemmälle viimeisissä osissa, kun juoni ja tapahtumat saavat ympärilleen tummanpuhuvia sävyjä. Silti kerronnan imu pitää lukijan kohtalaisen hyvin otteessaan minne ikinä Friikkisirkus matkaakaan.

Kahdentoista dramaattisen lukukokemuksen jälkeen lukija jää varmasti vielä monena yönä pohtimaan pimeässä matkaavia olentoja. Onneksi sarjan suurimmat ystävät voivat herkutella myös Takahiro Arain (2006-2009) mainiolla The Saga of Darren Shan -mangalla tai Friikkisirkus: Vampyyrin oppipoika -elokuvasovituksella (joka tosin putoaa huomattavan kauas alkuperäisestä hahmo- ja juonirakennelmasta). Shan on myös kirjoittanut herra Crepsleyn oman elämäkerran, The Saga of Larten Crepsley. Darrenin kaanoniin syvyyttä lisäävät myös lyhytkertomukset, jotka on julkaistu vain kirjailijan verkkosivuilla. Darrenin saagan lopussa hieman avonaisiksi jäävät tiettyjen hahmojen kohtalot jättävät tilaa jatkokertomuksillekin, mutta ainakaan toistaiseksi Shan ei ole raottanut verhoa Darrenin jälkeiseen maailmaan – paitsi siihen, jossa itsekin elämme. Lue ja tiedä!








-


"Noniin", Paris sanoi juhlallisen näköisenä. "Meidän on aika palata keskustelemaan oppipojastasi. Me kaikki tiedämme, että maailma on muuttunut valtavasti muutaman viime vuosisadan aikana. Ihmiset suojelevat toisiaan entistä paremmin ja heidän lakinsa ovat tiukemmat kuin koskaan, varsinkin kun on kyse lapsista. Siksi me emme enää veretä lapsia. Ennen vanhaankaan heitä ei veretetty monta. Siitä on yhdeksänkymmentä vuotta, kun viimeksi otimme joukkoomme alaikäisen. Kerrohan, Larten, miksi päätit uhmata viimeaikaisia perinteitä?"

Crepsley rykäisi ja katsoi suoraan prinsseihin, jokaiseen vuoron perään ja pysähtyi Mikaan. "Minulla ei ole siihen mitään pätevää syytä", hän sanoi rauhallisesti, ja salista alkoi kuulua vaivoin pidäteltyjä huudahduksia ja vaimeaa, levotonta puheensorinaa.

"Hiljaisuus salissa!" Paris huusi ja kaikki äänet vaikenivat siinä samassa. "Noniin, Larten, älä viitsi leikitellä. Sinä et verettäisi poikaa hetken mielijohteesta. Siihen täytyy olla jokin syy."


(Shan, 2004: Vampyyrivuori. 144.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Shan, Darren (2001-2013) Darren Shanin tarina ("The Saga of Darren Shan). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi: Helsinki. 


-



Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):




5. Kirjassa ollaan maan alla (tunneleissa ja Vampyyrivuorella)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009)

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Darren saa paljon oppeja kunnon vampyyriksi kasvamiseen)

12. Kirjan nimi liittyy veteen (kts. Sielujen järvi, 2010)

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (joskin uskomuksemme vampyyreistä ovat Darrenin mukaan täysin virheellisiä)

40. Kirjassa hylätään jotain (ihmiselämä)

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useitakin, kuten käärmepoika ja puolivampyyri)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009 & Yön liittolaiset, 2009)











perjantai 9. kesäkuuta 2023

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)




Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)




Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 2016, suomennos 2023

Sivuja: 428

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause:

"Kun istun tässä Bostonin katujen yllä toinen jalka reunamuurin yli heitettynä ja katselen alas kahdennestatoista kerroksesta, en voi olla miettimättä itsemurhaa."




-



Colleen Hooverin Tik Tok -sensaationa tunnettu romaani Se päättyy meihin sai suomennoksensa vihdoinkin vuonna 2023. Maailmanlaajuisesti hänen teoksiaan on ehditty myydä jo yli 20 miljoonaa kappaletta, minkä lisäksi Hoover on nimetty sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon Time-lehden vuoden 2023 listauksessa.

Kyseessä ei siis ole pelkkä romaani, vaan kokonainen ilmiö. Tästä syystä Hooverin teosta voi tarkastella paitsi kirjallisten ansioidensa näkökulmasta, myös kontekstin kautta.

Kertomuksen synopsis on helppo tiivistää muutamaan lauseeseen: Väkivaltaisia kotioloja paennut nuori Lily ottaa itsenäisen elämän ensiaskelia vieraassa kaupungissa. Lily perustaa kukkakaupan ja löytää intohimonsa lisäksi uusia ystäviä. Puotiin astelee myös komea neurokirurgi Ryle, joka ryhtyy sinnikkäästi piirittämään Lilyä. Pariskunta vakiintuu nopeasti ja muuttaa yhteen. Sairaalassa ihmisiä työkseen korjaava Ryle paljastuu suljetuissa kotioloissa väkivaltaiseksi kumppaniksi, joka säälimättä hajottaa oman puolisonsa. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja juridisestikin Ryleen sitoutunut Lily joutuu kasvokkain saman päätöksen kanssa, jota Lilyn äiti ei koskaan suostunut kohtaamaan.






Moni lukija on arvostellut romaanin kliseiseksi koettuja henkilöhahmoja sekä alleviivaavaa kerrontaa. On totta, että Hooverin teos leikittelee varsin perinteisillä kerronnan keinoilla ja tunnistettavilla hahmotyypeillä. Heti Rylen saapastellessa tarinaan kertomuksen kolmannella sivulla lukija arvannee miehen position päähenkilön romanttisena intressinä. Lilyllä itsellään kestää vielä jonkin aikaa ymmärtää miehen merkitys:

"Ovi läimähtää jälleen kiinni, ja askelet harppovat nopeasti katon poikki. En edes vaivaudu nostamaan katsettani. Olipa se kuka tahansa, hän ei todennäköisesti edes huomaa minun istuvan takareunuksella oven vasemmalla puolella." (Hoover 2023, 11.)

Juuri ennalta-arvattavuus ja teemojen pureskelu lukijan puolesta tekevät joidenkin lukijoiden mielestä romaanista pitkästyttävän lukukokemuksen. Ehdin itsekin ajatuksissani useassa otteessa päähenkilön mietteiden edelle, joten hahmojen naivihkot monologit sekä dialogit tuntuivat paikoin hidastelevalta kerronnalta. Mutta kirjan tuomitseminen arvottomammaksi kuin maineensa näiden seikkojen perusteella ei ole täysin perusteltua. 






Hooverin kertomusta tarkastellessa on olennaista hahmottaa kirjan kohderyhmä. Moni perheväkivaltaa ja eroottisia kohtauksia kauhisteleva lukija on suositellut romaania vain täysi-ikäiselle yleisölle, mutta tosiasiassa Hooverin #CoHo-yhteisö koostuu päasiassa alaikäisistä lukijoista. Kirja on tiettävästi löytänyt myös useiden esiteinien lukulistoille. Kun otetaan huomioon tarinan nuorenpuoleinen lukijakunta, monet aikuisen silmiin typerryttävinä näyttäytyvät kerronnalliset ratkaisut ovat itse asiassa tärkeitä ja oikeutettuja.

Sukupolvelta toiselle periytyvä perheväkivalta itsessään on sen verran raskas pääteema, ettei se etenkään nuortenkirjassa välttämättä kaipaa ympärilleen kompleksista kerrontaa tai monikudoksista juonta. Myös väkivaltaa syväluotaavat nuortenkirjat ovat ehdottomasti tervetulleita kirjallisuuden kentälle, mutta niiden ymmärtämiseen tarvitaan ensin yksinkertaisempia teoksia. Perheväkivalta on edelleen nuortenkirjoissa suhteellisen harvinainen teema, jota ei useinkaan käsitellä samastuttavasti tai kovin suoraan. Asiaa selvitellessäni ja omia lukukokemuksia muistellessani mieleeni tuli lähinnä britti-legenda Jacqueline Wilsonin (2005) Lola Rose, jossa lähisuhdeväkivalta näyttäytyy lähinnä uhkana. Konkreettisia perheväkivallan ilmentymiä voi siis olla vaikea löytää erityisesti nuortenkirjallisuudesta, ja siksi #CoHo-ilmiön arvo rakentuu ensisijaisesti teeman suorasukaisesta käsittelystä ja teoksen helpostilähestyttävyydestä. 

Hoover on kertonut Se päättyy meihin -romaanin muokanneen hänen motiivejaan kirjailijana: "Aiemmin olen aina sanonut, että kirjoitan vain viihdetarkoituksessa. En kirjoita opettaakseni, taivutellakseni tai levittääkseni tietoa. Tämä kirja on erilainen." (Hoover 2023, 423.) 






Kun siis otetaan huomioon teoksen tarkoitusperät, Hooverin kerronnalliset ratkaisut ja kliseisiin nojaavat hahmot ovat täysin ymmärrettäviä. Tutut elementit pehmentävät tabumaista teemaa ja tekevät tarinasta helpostilähestyttävän. Hoover on jopa avoimesti kertonut koostaneensa Lilyn ja Rylen taipaleen lähes identtiseksi omien vanhempiensa kokemusten kanssa, joten kertomuksessa on läsnä myös todentuntuinen ja samastuttava taso. Juuri tämä perinteisistä hahmoista ja tosielämän tapahtumista koottu yhdistelmä saattaa olla syynä laajan lukijakunnan kertymiseen. Se päättyy meihin on nimittäin rankasta teemastaan huolimatta kevyehkö kertomus, jossa on myös onnellinen loppu. Tällaisiin teoksiin saattavat tarttua erityisesti sellaiset lukijat, joille kynnys aloittaa uusi kirja on korkea. Tällaisiin teoksiin oletettavasti tarttuvat myös juuri ne lukijat, jotka todenäköisimmin kohtaavat lähisuhdeväkivaltaa omassa elämässään.

Naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta on alettu viime vuosina puhua ihmisoikeusloukkausnäkökulmasta, sillä ilmiö on globaali ja rakenteellinen. Vuoden 2020 vuosiraportissaan ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tiedotti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntyneen maailmanlaajuisesti. Korona-pandemian suljettua perheet koteihinsa erityisesti lähisuhdeväkivallan on raportoitu lisääntyneen, ja YK onkin lausunnoissaan nimittänyt naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa koronan varjopandemiaksi. Hooverin teema on siis kaikin puolin ajankohtainen ja valitettavasti läsnä myös usean lukijan elämässä.

Tiedon levittäminen ja ilmiön tunnistaminen ovat tärkeimpiä työkaluja ongelmaa vastaan taistellessa. Koska suurin osa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia, on erityisen tärkeää auttaa naisia tunnistamaan varoitusmerkit ajoissa. Hooverin teos täyttää tarkoituksenmukaisesti kaikki kliseet, joilla kevyttä viihdettä etsiviä naislukijoita usein houkutellaan: suloinen kansi, intensiivinen romanssi, rakastettava henkilökaarti ja samastuttava naispäähenkilö. Moni lukija onkin luullut tarttuvansa kepeähköön chick lit -romaaniin ja yllättynyt melkoisesti tarinan sävyjen synkentyessä. Tällaiset vahingossakin aihepiirin äärelle eksyneet lukijat ovat tärkeitä, sillä tietoa väkivallasta on levitettävä erityisesti niille, jotka sitä eivät edes etsi.

Olivat Hooverin kerronnalliset ratkaisut sitten tarkoituksenmukaisia tai eivät, ne palvelevat kirjailijan motiiveja sekä lukijayhteisön odotuksia. Vaikeimpien asioiden purkaminen on usein aloitettava aivan ruohonjuuritasolta, eli yksinkertaisista asioista. Siksi yksinkertainen teksti, yksinkertaiset hahmot, yksinkertainen juoni ja yksinkertainen opetus ovat juuri sitä, mihin Hooverin kirja pyrkiikin. Kun yhteiskunnallisella tasolla päästään pidemmälle lähisuhdeväkivallan torjumisessa ja tunnistamisessa, alkaa varmasti myös nuorille olla tarjolla moniulotteisempia perheväkivallan kuvauksia. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin vaatii, että opettelemme ensin tunnistamaan väkivallan. Ja siinä tarkoituksessa yksinkertaiset, opettavat lauseet toimivat parhaiten.




-





-




"Anteeksi", Ryle sanoo jälleen. Vetäydyn taaksepäin, ja hänen silmänsä punoittavat enkä ole koskaan nähnyt häntä niin surullisena. "Minä panikoin. En tarkoittanut tönäistä sinua pois, minä vain panikoin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin maanantain leikkausta ja kättäni ja... Olen niin pahoillani." Hän painaa suunsa suulleni ja hengittää minua.

Ryle ei ole kuin isäni. Hän ei voi olla. Hän ei ole yhtään samanlainen kuin se välinpitämätön kusipää.

Olemme molemmat poissa tolaltamme ja hämmentyneitä ja surullisia ja suutelemme. En ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista – niin rumaa ja tuskallista. Mutta jotenkin ainoa asia, mikä lievittää tuskaa, jonka tuo mies juuri äsken aiheutti, on tuo mies itse."

Hoover 2023, 218-219.




-




Hoover, Colleen (2023) Se päättyy meihin ("It Ends with Us, 2016). Suom. Sirpa Parviainen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä kirja täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):



10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on ohjeita lähisuhdeväkivaltaa kokeville)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (Rylen työ neurokirurgina on vahvasti läsnä tarinassa)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

40. Kirjassa hylätään jotain (Koti, parisuhde)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023





keskiviikko 24. toukokuuta 2023

Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván


Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta 
 


Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 176

Ensimmäinen lause: 

"Urheilu on ihmiselle mitä parhaimpia kasvualustoja."



Tiina Tuppuraisen (teksti) ja Teemu Silvánin (kuvat) tietokirja Rakkaudesta lajiin tekee sen, mitä tietokirjat eivät perinteisesti tee: antaa kasvot ilmiölle. 

Konventionaalisessa mielessä tietokirjat lähestyvät tapahtumia, ihmisiä ja ilmiöitä laajojen kokonaisuuksien kautta. Henkilökuviinkin keskittyvät teokset perinteisesti esittelevät nimihenkilön elon vaiheita, eivätkä niinkään vaiheiden ympärille kietoutuvia kulttuuri-ilmiöitä. Rakkaudesta lajiin ravistelee tätä kaavaa rohkein sanoin ja kuvin, sillä tietokirja lähestyy urheilumaailman väkivaltaista heteronormatiivisuutta uhrien näkökulmasta. 

Sanana uhri antaa kuitenkin väärän käsityksen teoksen henkilöistä. Kirjan sivuilla esiintyy yhteensä 14 urheilijanuorta, minkä lisäksi syrjintää käsittelee esipuheessa ammattinyrkkeilijä ja valmentaja Elina Gustafsson. Voitokkaan uran tehneitä urheilijoita voisikin ennemmin nimittää termein selviytyjä tai menestyjä





Sateenkaarinuorten kohdalla urheilun kentällä menestyminen ei tarkoita vain tavoitteellista harjoittelua tai fyysisten esteiden ylittämistä. Tuppuraisen haastattelemien nuorten tarinoista käy varsin suorasanaisesti ilmi, että voittojen taakse kätkeytyy myös vihaa, väkivaltaa ja jopa byrokraattisia esteitä. Vaikka sateenkaarinuorten oikeudet on turvattu laissa, ei useiden seurojen valmentajilla tosiasiassa ole käsitystä lajiliittonsa yhdenvertaisuussuunnitelmasta. Monien haastateltavien kertomuksista käykin ilmi, ettei seuralla ole ollut tarpeeksi tietotaitoa tai konkreettisia keinoja syrjinnän kitkemiseksi. Tästä syystä voitto ei urheilevalle sateenkaarinuorelle tarkoita välttämättä pelkkää kisamenestystä, vaan konkreettista selviytymistä. 

Lajiliittojen yhdenvertaisuushaasteet ovat juurisyitä isommille epäkohdille, jotka voisi kategorisoida myös ihmisoikeusongelmiksi. Vasta hiljattain Kansainvälinen urheiluliitto esimerkiksi linjasi, etteivät transsukupuoliset osallistujat saa enää kilpailla naisten yleisurheilulajeissa testosteronitasostaan riippumatta. Tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki kuitenkin kieltävät syrjinnän esimerkiksi sukupuolen perusteella. Lakia vastustavat linjaukset eivät valitettavasti ole uusia ilmiöitä, sillä myös Tuppuraisen jälkisanoissa todetaan, että urheilu nähdään edelleen lain ulottumattomissa olevana pelikenttänä. Tietokirjasta käykin selvästi ilmi, etteivät lait onnistu turvaamaan nuorten oikeutta syrjinnästä vapaaseen harrastukseen saatika ammattiin. 





Yhdenvertaisten toimintatapojen puuttuminen nousee liikuntapiireissä esille toistuvasti. Aivan hiljattain kotimaisen juniorijääkiekon kentällä on pyöritty rasismiin liittyvän selkkauksen ympärillä. Tapaus on erinomainen esimerkki lajiliittojen kummallisesta autonomiasta, joka mahdollistaa lakien kiertämisen:

Pelicans-joukkueen pelaajaa väitettiin solvatun rasistisesti U13-junioriottelussa, minkä seurauksena valmentaja Juha Sokka määräsi joukkueensa pukukoppiin kesken pelin. Rasistiseen välikohtaukseen puuttunut valmentaja määrättiin väliaikaiseen toimintakieltoon, minkä lisäksi uhrin joukkueelle määrättiin tuhannen euron sakko pelin keskeytymisestä. Lajiliitto ei myöhemmin ole pyytänyt toimintaansa anteeksi rasismia kohdanneelta pelaajalta, vaan pahoitellut ainoastaan hänen kuulemisensa sivuuttamista. Helsingin Sanomien haastattelussa Sokka tunnustaa lajiliittojen itsevaltaisen aseman ongelmallisuuden: 

”Olen tuonut heti alkuunsa liitolle tietoon, että kilpailusäännöt eivät voi mennä Suomen lakien yli. Mutta ajatellaanko liitossa, että he ovat niin kaikkivoipaisia, ettei ole mitään väliä mitä tapahtuu, kunhan kilpailusääntöihin ei kosketa. Se on mielestäni aika järkyttävää.” (HS 16.5.2023, viitattu 24.5.2023.)





Lain tavoittamattomissa olevat urheiluseurat muodostavat siis turvattoman ympäristön sekä sateenkaarinuorille että muille haavoittuvaisessa asemassa oleville urheilijoille. Oman seksuaalisuuden tai sukupuolen julkituominen omalle joukkuelle tai yhteisölle on tekstien perusteella tänäkin päivänä päätös, joka saattaa vaikuttaa heikentävästi urheilijan uramahdollisuuksiin. Esimerkiksi entinen ammattijääkiekkoilija Janne Puhakka kertoo vältelleensä seksuaalisesta suuntauksestaan puhumista aktiiviuransa aikana, sillä ei "uskaltanut ottaa sen suhteen mitään riskejä" (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Puhakka ei osaa sanoa varmasti, millaisia seuraamuksia homoudesta puhuminen saattaisi jääkiekkoilijalle aiheuttaa, mutta epäilee ovien sulkeutuvan sukkelasti esimerkiksi Venäjän suunnalla (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Ammattiurheilijalle liikunnassa on kyse konkreettisen elannon hankkimisesta, joten isojen ovien sulkeminen voi tarkoittaa koko uran loppumista. Sateenkaariurheilijoiden on tästä syystä tänäkin päivänä tehtävä päätös identiteettinsä mukaisen elämisen tai ammattinsa harjoittamisen väliltä.  





Sateenkaarinuorten ahdasta asemaa alleviivaavat myös Silvánin vaikuttavat valokuvat, jotka tyylillisesti muistuttavat kuvajournalistisia otoksia. Silvánin valokuvat antavat helpostilähestyttävät ja mieleenpainuvat kasvot kirjan nuorille. Journalistinen tyyli on myös linjassa Tuppuraisen aikakauslehtimäisen ytimekkään ja dynaamisen kirjoitustavan kanssa. Kirjan tyyli herättelee lukijaa pohtimaan sateenkaariurheilijoita koskevaa uutisointia, tai ehkä jopa sen puutetta. Mikä tahansa Silvánin valokuvista sopisi sateenkaariurheilua koskevan artikkelin kuvitukseksi, mikäli sellaisia julkaistaisiin. Tällaisten julkaisujen määrä on edelleen vähäistä, joten Rakkaudesta Lajiin -kirjan kuvat paikkaavat urheilukuvaston konkreettisia aukkoja. 

Rakkaudesta lajiin -tietokirja sisältää arvokasta informaatiota kaikille yhdenvertaisuuden edistämisestä kiinnostuneille lukijoille. Vielä arvokkaampaa luettavaa teos on lajiliittojen kaltaisille tahoille, jotka vasta kehittävät yhdenvertaisuussuunnitelmiaan tai selvittelevät tasa-arvolain vaatimuksia. Tietokirjan loppuun on koottu sekä sateenkaarisanastoa että kymmenen konkreettista keinoa inklusiivisempaan urheiluun, joten teos tarjoaa myös työvälineitä ongelmien korjaamiseen. Vaikka yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatisi investointeja, kouluttamista, liiton sääntöjen päivittämistä tai vanhojen periaatteiden kuoppaamista, yhteinen matka kannattaa; liikunnan parissa toimivien on syytä muistaa, ettei yhdenvertaisuuslain kunnioittaminen edistä vain marginaaliin painettuja urheilijoita, vaan luo turvallisen sekä vastaanottavaisen ympäristön kaikille liikunnan harrastajille. 




"Urheilussa ykkösprioriteetti on olla paras, voittaja. Muut asiat ovat toissijaisia. Siksi erilaisuuden hyväksymistä ja kaikkien mukaan ottamista ei arvosteta niin paljon. Jo 14-vuotiaista ajatellaan, että eiväthän kaikki nyt voi pelata, koska jotkut ovat parempia kuin toiset. Tällainen naurettava mentaliteetti iskostaa mieleen, että on ne hyvät ja on ne huonot. On ne, jotka saavat olla mukana, ja ne, jotka eivät saa. Tarvittaisiin rakennemuutos – ajatus siitä, että kaikkien mukaan ottaminen on ihan yhtä tärkeää kuin se, että ollaan hyviä ja voitetaan."

(Tuppurainen & Silván 2022, 73.) 






-


Tuppurainen, Tiina & Silván Teemu (2022) Rakkaudesta LajiinUrheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa. Like & Kustannusosakeyhtiö Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 


6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate (Kannessa korkeushyppäähä Jade Nyström urheiluvarustuksessaan)


8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (Useat haastateltavat kertovat kokemuksistaan pienen kaupungin urheilupiireissä)


9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä


10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on 10 keinoa inklusiivisemman urheilukulttuurin edistämiseen)


13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs


20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Monestakin)


24. Kirja kertoo urheilijasta


29. Kirjassa on minä-kertoja


40. Kirjassa hylätään jotain (Moni haastateltava luopuu lopulta urastaan)


42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa


43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

-

Blogissa aiemmin käsiteltyjä Tiina Tuppuraisen teoksia: 








perjantai 14. huhtikuuta 2023

Case: Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot

 



Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot (osa I) 


Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 1997

Sivuja: 272

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Roope Ankka on maailman rikkain ankka."


-




-

Painokoneet seis!

Sarjakuvapiireissä kuohahti, kun Walt Disney Company helmikuussa tiedotti lopettavansa kahden ikoniseen asemaan nousseen Roope Ankka -tarinan julkaisemisen. Kummatkin kertomukset on käsikirjoittanut ja piirtänyt amerikkalainen sarjakuvataiteilija Don Rosa (1997), ja ne sisältyvät fiktiiviseen Roope Ankan elämä ja teot -kokoelmaan. 

Päätöstä on perusteltu arvovalinnalla, sillä sarjakuvan rodullistavia stereotypioita ylläpitävät hahmot eivät enää ole linjassa Disneyn yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta edistävien sitoumusten kanssa. 

Monia sarjakuvaharrastajia päätös harmittaa ja jopa suututtaa. Erinäiset (valkoiseen enemmistöön kuuluvat) toimittajat ovat syyttäneet yhtiötä ylireagoinnista ja verraneet rasistisia hahmoja vaarattomiin hahmoihin, kuten piippua polttavaan Nuuskamuikkuseen. Tämän lisäksi yhtiötä on syytetty kaksinaismoralistisesta julkisuuskuvan kiillottamisesta. Julkinen keskustelu on seuraillut median pöyristymistä, sillä mm. erilaisilla keskusteluforumeilla Disneyn päätöstä kritisoidaan ankarasti ja yhtiötä jopa syytetään historian piilottelusta. 

Myös Rosa itse on kritisoinut Disneyn päätöstä kovin sanoin. Taiteilija olisi itse toivonut teoksiinsa liitettävän varoitustekstin, mutta Disney on toistaiseksi pysynyt kannassaan lopettaa kyseisten tarinoiden julkaiseminen kokonaan. 

Sarjakuvina Rosan luomuksien katsotaan usein kuuluvan sukupolvelta toiselle kestävien klassikoiden luokkaan, ja tapaus on siksi saanut erityisen paljon näkyvyyttä länsimaisissa kulttuuripiireissä. Klassikko, näkyvyys ja kulttuuri ovatkin termejä, jotka sijoittuvat tapauksen ytimeen. 





Räpylät väkivallan portailla

Kohun keskiöön on tempautunut Bombie-hahmo (alkuperäisessä julkaisussa "Bombie the Zombie"), jonka yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Carl Barks loi vuonna 1949 julkaistua Voodoo Hoodoo -tarinaa varten. Kertomuksessaan Barks esittelee Bombien osana stereotypistä voodoo-ihmisten ("Voodoo people")  turpeahuulista yhteisöä, jonka poppamies langettaa Roopen ylle kauhistuttavan kirouksen. Rosan sarjakuva jatkaa Barksin aloittamaa tarinaa ja asettuu samaan kaanoniin alkuperäisen julkaisun kanssa. Näitä kahta sarjakuvaa tuleekin lukea keskenään kommunikoivina rinnakkaisteoksina, sillä tämän lukuohjeen Rosa on myös itse lukijoilleen antanut. 

Moni Disneyn hyllytyspäätöstä kritisoinut kommentoija pitää kaksinaamaisena sarjakuvajätin tapaa tuomita stereotypisenä nähty Zombie-hahmo, vaikka Rosan tarinassa esiintyy yhtä lailla stereotypisesti kuvattuja länsimaalaisten miesten representaatioita. Tällaista syytöstä tarkastellessa on kuitenkin syytä asettaa hahmot kontekstiinsa: Roope Ankan elämä ja teot -kertomuksen aikana maapallo kierretään useaan otteeseen, ja koko lähes 300-sivuisen sarjan sivuilla esiintyy laskentatavasta riippuen satoja tai jopa tuhansia hahmoja. Näistä ympäri maailmaa ripotelluista hahmoista seitsemän on kuvattu tummaihoisina. Kaikki seitsemän hahmoa ovat sarjakuvan kielellä sanoen villejä, voodoo-ihmisiä tai alkuperäiskansojen erakkomaisia edustajia. Toisin sanoen yksikään modernissa ankkayhteiskunnassa elävä hahmo ei ole tumma, minkä lisäksi ainokaiset etniset hahmot on esitetty kaukana sivilisaatiosta samoavina alkukantaisina asukkeina. 




Stereotypisoivat representaatiot ovatkin ongelma, jonka vähemmistöt tunnistavat. Kun transtutkija Kaarna Tuomenvirralta erään paneelikeskustelun aikana kysyttiin, miksi homersimpsonmaisten valkoisten hahmojen esittäminen on hyväksyttävää, mutta kaikkia stereotypioihin nojaavia seksuaalivähemmistön kuvauksia pidetään haitallisina, oli tutkijan vastaus yksoikoinen: "Minä vähemmistön edustajana hyväksyn stereotypiset transhahmot sitten, kun vähemmistöstäni on tuotettu yhtä paljon ja monipuolisesti representaatioita kuin valkoisista miehistä." 

Hahmojen lukumäärällä ja laadulla on siis väliä, sillä yksipuolinen representaatio aikaansaa yleistäviä normeja. Seitsemän alkukantaisen hahmon perusteella käsitys tummaihoisista hahmoista jää latteaksi: he ovat villejä, jopa eläimellisiä otuksia. Ja koska neutraalissa valossa kuvattuja valkoihoisia hahmoja on teoksen sivuilla tarjolla satoja tai tuhansia, ei muutama isomahainen sikahahmo juurikaan pahenna lukijan yleiskäsitystä länsimaalaisista henkilöistä.

 



Sarjakuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista muistaa, että puhutaan nimenomaan representaatioista. Roope Ankan elämä ja teot ei ole dokumentaarinen kuvaus omasta todellisuudestamme, vaikka yhtymäkohtia löytyykin. Juuri näiden yhtymäkohtien tunnistaminen luo joka tapauksessa sillan realimaailman ja fiktion välille. Tarinaa ei siksi tule tarkastella todellisuudesta irrallisena satuna, jolla ei olisi vaikutusta taide- ja ihmiskäsitykseemme. Kertomus onkin pohjimmiltaan tosimaailmaa kommentoiva luomus, jonka avulla myös lukija saattaa sanoittaa ympäristöään. Tästä syystä on merkityksellistä paneutua tarinan kannanottoihin ja haitallisiin arkisiin normeihimme, joita sarjakuva mahdollisesti vahvistaa. 

Ongelmallisiin, mutta usein huomaamattomiin, normeihin kuuluvat esimerkiksi etnisten vähemmistöjen piirteiden venyttäminen naurettaviin mittasuhteisiin. Länsimaisissa julkaisuissa esitettyjä etnisiä vähemmistöjä halventavia pilapiirroksia on kautta kolonialismin historian käytetty vallan välineenä, ja loukkaavat hahmot on siksi systemaattisesti rinnastettu tosielämän ihmisryhmiin. Alkuperäisasukkaiden kuvaaminen apinamaisina ja eläimellisinä olentoina on tapa eritellä ihmiset heihin ja meihin. Vähemmistön edustajien esittäminen naurettavina otuksina vahvistaa siis sortavan ryhmän valta-asemaa ja normalisoi etnisten ryhmien nöyryyttämistä. Pilakuvat, haukkumanimet ja muut vaarattomiksi mielletyt vitsit ovat väkivallan portaiden ensimmäisiä askelmia.  

Vaikka kauas on onneksi tultu rotuerottelun fyysisimmistä ilmentymistä, yhteiskuntamme rakenteisiin kätkeytyy edelleen etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia sortavia rakenteita sekä konkreettista väkivaltaa. Disneyn kritisoijat ovatkin oikeassa siinä, että huomiota pitäisi kiinnittää entistä enemmän isojen rakenteellisten eriarvoisuuksien purkamiseen. Mutta jotta valtavat ongelmat saadaan pysyvästi poistettua, täytyy kaivaa esille niiden  pienet ja sitkeät juuret. Kuten esimerkiksi naurettavan hölmöt apinahahmot, joille moni lukija on jo lapsena tottunut nauramaan. 



Hahmojen ulkonäkö ei siis ole vain leikkisää pilailua. Ja jos onkin, se on sitä vain valkoista enemmistöä edustavalle piirtäjälle ja hänen länsimaalaiselle yleisölleen, joka ei tunne rasistista naureskelua omassa nahassaan. 

Eräät kritisoijat saattavat huomauttaa, ettei Rosan tarkoitus varmasti ollut luoda heitä ja meitä, vaan koherentti sarjakuvamaailma. Samat vastaanväittäjät voivat mainita, että rasismia näkevät vain ne, jotka sitä erikseen etsivät. Jokaisella tarkkanäköisellä lukijalla on kuitenkin tosiasiassa mahdollisuus havaita samat eroavaisuudet, jotka jakavat Rosan (ja siten myös Barksin) hahmot heihin ja meihin: toiset ovat koiria, toiset ihmisiä. 

Ankkauniversumia valvova Disney onkin tullut tunnetuksi tiukasta linjastaan vaatia kaikille ihmisiä representoiville hahmoille koirannenän. Koirannaama tekee ihmismäisistä otuksista selvästi fiktiivisiä, jolloin lukijakin tietää tarkastelevansa keksittyä hahmoa. Sekä Barks että Rosa ovat kuitenkin tarinoissaan päätyneet kuvaamaan useat tummaihoiset hahmot ihmiskasvoisina, toisin kuin vaaleat koirakansalaiset. Nämä samat tummat ihmishahmot on kuvattu yhdessä stereotypisten elementtien, kuten mustan magian, naivistisen voodoo-maskien, zombien ja jopa rasistisiksi luokitelluilta elokuvilta lainattujen repliikkien kanssa. Ja vaikka Barksin alkuperäistä Voodoo hoodoo -tarinaa on kertaalleen jo korjattu neutraalimpaan suuntaan, on korjauksen jälkeenkin esimerkiksi tummaihoiselle Zombielle tietoisesti päätetty jättää ihmisen kasvot. Ihmis- ja koirahahmojen erottelu jakaa otukset näin ollen kahteen toisistaan merkittävästi eroavaan, ja selvästi myös keskenään eriarvoiseen ryhmään. Yhteiskuntamme ei ole immuuni tällaisille vaikutteille. 


Barksin alkuperäinen Bombie ja korjattu versio (© Walt Disney Company) 


Ankkavaino ja kirjarovioiden sietämätön odotus 

Vaikka useat lukijat ymmärtävät vanhojen tarinoiden ongelmallisuuden, pidetään Disneyn hyllytyspäätöstä monissa piireissä kaikesta huolimatta kohtuuttomana. Yhtenä argumenttina päätöstä vastaan on käytetty etnisten hahmojen vähäpätöistä osaa ison tarinan mittakaavassa. Hahmojen rooli kieltämättä on melkoisen olematon, sillä seitsemän hahmoa tuhansien muiden joukossa ei tosiaan ole huima lukema. Hahmojen todellista merkittävyyttä ja tunnettuutta arvioidessa on kuitenkin otettava huomioon julkaisukonteksti: Rosan ja Barksin tarinat ovat legendaarisina pidettyjä kertomuksia, ja Roope Ankan elämä ja teot onkin yksi Suomen painetuimpia sarjakuvia. Väkilukuun suhteutettuna missään päin maailmaa ei väitetysti lueta Disney-sarjakuvia yhtä ahkerasti kuin Suomessa. Ja vaikka Aku Ankka -lehden lukijoiden keski-ikä vuonna 2022 oli 28,5 vuotta, on lähes puolet nykytilaajista kertonut oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla. Ankkatarinoita selaavat siis pelkästään Suomessa sekä vanhat että nuoret, ja useille kertomukset ovat ihkaensimmäinen kosketus kirjallisuuden maailmaan. Lienee siksi turvallista todeta, että pienestä roolistaan huolimatta Barksin ja Rosan stereotypiset hahmot ovat tulleet monille lukijoille tutuiksi. 

Lukemaan opettelevien lasten ja heidän vanhempiensa ei kuitenkaan kannata pelätä historian piilottelua, sillä hurjalta kuulostava sensuuri ei yllä kotihyllyihin tai kauppoihinkaan asti: kaikki olemassaolevat tarinat saa säilyttää, yhtäkään ankkaa tai zombieta ei ole määrätty roviolle. Orwellmaisia mielleyhtymiä aikaansaavalla sensuuri-sanalla tarkoitetaan ainoastaan Disneyn ja sen lisenssinhaltijoiden luopumista rasististen tarinoiden uudelleenjulkaisuista. Pitkällä tähtäimellä muutos tulee siis ennen kaikkea näkymään Disneyn kassalippaassa, sillä uusintapainoksista luopuminen estää yhtiötä pumppaamasta enempää rahaa rasistisiksi luokitelluilla tarinoilla. 

Vaikka monilla kokoontumisalustoilla ja kotisohvilla siis istutaan järkytyksen jäljiltä dystooppisissa tunnelmissa, voi tulevaisuudessa nähdä pilkahduksen, tai pikemminkin spottivalon verran toivoa. On nimittäin täysin oletettavaa ja todennäköistä, että vanhentuneet julkaisut vähitellen siirtyvät museotavaraksi ja osaksi keräilijöiden tarkoin vaalittuja, arvokkaita kokoelmia. Zombie-satujen sijoittaminen valaistulle korokkeelle osaksi sarjakuvamuseon näyttelykokonaisuutta asettaa tarinat asiaankuuluvaan korkeakulttuurikontekstiin ja antaa teoksille samalla sen historiallisen arvon, joka kyseisille kertomuksille kuuluukin. On siis erittäin toivottavaa ja jopa todennäköistä, että myös tulevaisuuden ankkafanit lukevat Rosan ja Barksin klassikkosarjoja elämänsä kaikissa vaiheissa: kotona, kaupoilla ja vielä yliopiston kursseillakin. 




-


Rosa, Don (1997) Roope Ankan elämä ja teot ("The Life and Times of Scrooge McDuck"). Käänt. Markku Saarinen. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä & Elina Toppari. Helsinki Media Company Oy. 

Kuvat: @chains_of_light 





Catherine Pozzi – Agnès

  Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus)  * Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos...