maanantai 18. lokakuuta 2021

Delia Owens – Suon villi laulu

 



Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY) 


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 416

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marskimaa ei ole suonryteikkö."



Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu (WSOY) on tullut vastaan luultavasti jokaiselle, joka on tutustunut viime vuosien kirjauutuuksiin tai silmäillyt sosiaalisen median kirjallisuusryhmiä. Romaani nauttii valtavasta suosiosta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja ympäri maailman teosta on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Tekstistä on myös tekeillä elokuvasovitus. 

Tartuin silti kertomukseen varautuneesti, sillä laaja menekki ja kulttimainen kunnioitus kirjaa kohtaan tarkoittaa usein suurille massoille tuotettua kulunutta kerrontaa, joka sisältää käytettyjä ja latteita elementtejä. Suon villi laulu ei valitettavasti ollut tässä poikkeus, sillä romaani rakentuu muutamien mielikuvituksekkaiden asetelmien lisäksi niin ennalta-arvattavista juonikuvioista kuin yksiulotteisista henkilähahmoistakin. Myös teoksen seksistinen kerrontatyyli ja epäuskottavat tapahtumat latistivat lukukokemusta. 

Vaikka teoksen karua suomiljöötä on kehuttu kiinnostavana ja tuoreena ympäristönä, tarinan laajempi tapahtuma-alue noudattaa kiusallisen kaavamaisesti useista muista pohjois-amerikkalaisista kertomuksista tuttua kenttää: tarinan murhamysteeri sijoittuu pohjoiscarolinalaisen pikkukylän ympäristöön, johon kuuluu runsaasti rämeikköä sekä valkoisille ja tummaihoisille rajatut omat asuinalueet. Kylällä asukkaat tuntevat toisensa ja tietävät tarkkaan, kuka pettää kenenkin vaimoa. Pienen kylän vanhanaikainen karisma kieltämättä vetoaa lukijoihin, sillä asetelma on tuttu lukuisista vastaavanlaisista kulttuurituotteista. 




Kuten arvata saattaa, pikkukylällä partioi pyylevä sheriffi apulaisineen. Donitseja syödään ja suolla tallustellaan kylänmiesten voimin etsimässä murhaajan jälkiä, mutta mitään ei lopulta tunnu löytyvän. Kun syyllisestä ei ole tietoakaan, joku täytyy muodon vuoksi nimetä tähän asemaan. Paikallisten katseet kääntyvät suolla yksinään asuvaan Kyaan, joka ei ole juuri ollut tekemisissä kyläläisten kanssa sitten ikävien peruskouluaikojen. Alkaa näyttävä periamerikkalainen oikeussalidraama, jossa asukkaiden rasistiset ennakkoluulot ja Kyan syvä ja villi viisaus asetetaan vastakkain. 

Romaanin runsaita luontokuvauksia on kehuttu, eikä turhaan. Owensin tarkkanäköiset havainnot kannattelevat tarinaa ja tunnelmaa niin vahvasti, että ennalta-arvattava ja naivisti rakennettu murhamysteeri tuntuu jopa turhalta juonikuviolta. 

Osa lukijoista on myös viehättynyt kirjailijan luomista hahmoista. Teoksen päähenkilö Kya onkin kiinnostava henkilö, joka kasvaa tarinan edetessä kompleksiseksi hahmoksi. Muut kertomuksen hahmot eivät valitettavasti yllä samoihin mittoihin, vaan jäävät suhteellisen latteiksi ja stereotypioihin nojaaviksi persooniksi. Hahmoihin on yritetty tuoda syvyyttä rakentamalla keskeisimmille sivuhenkilöille traagisia menneisyyden kokemuksia, mutta lopputulos on lähinnä vaivaannuttava. Kyan romanttinen kiinnostuksenkohde, Tate, esimerkiksi erottuu ennakkoluuloisista kyläläisistä avoimella ja hyväksyvällä mielenmaisemallaan. Hän on kiltti, kohtelias, kunnioittava ja turvallinen mies. Taten lempeyden taustalta paljastuu kuitenkin järkyttävä trauma ja siihen liittyvä syyllisyys. Hahmoon liitetty tragedia vaikuttaa päälleliimatulta ja vesittää muuten kiintoisan hahmon: mies ei ilmeisesti voi olla naista kohtaan hyvä ilman, että käytökseen liittyy syyllisyys aiemmista naissuhteista. Asetelma on suorastaan luotaantyöntävä, sillä se toistaa kirjallisuuden ja elokuvien seksististä kliseetä: naishahmoa groteskine kohtaloineen käytetään kerronnassa vain miehen motiivina.




Myös kuvaukset päähenkilön kasvusta tytöstä naiseksi on kyllästetty sukupuolisovinismilla. Yhdenkään muun hahmon vartalonmuotoja ei kuvata yhtä tarkasti kuin Kyan. Päähenkilön säärien pituudella tai sorjalla lantiolla ei lopulta ole mitään tekemistä tarinan etenemisen tai hahmojen motiivien kanssa, joten teini-ikäisen tytön kehoon kohdistuvat kuvaukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja antifeministisiltä kirjallisuuden vanhakantaisilta konventioilta, joiden kyseenalainen tarkoitus on herättää lukijassa kiinnostus seksuaalisuutensa kanssa hapuilevaan hahmoon. Kiyan viattomuutta käytetään tarinassa useasti ja seksuaalisestikin hyväksi, joten seksualisoimalla kirjan lapsipäähenkilön kirjailija asettaa lukijan varsin epämiellyttävään asemaan. 

Erakkonna kasvaneen naisen mielenmaisemaa on vaikea kuvata nykyaikaisen länsimaisin silmin, eikä Owens olekaan tässä täysin onnistunut. Kirjailija ei esimerkiksi perustele mitenkään erakko-Kyan kokemaa häpeää kuukautisverestään, vaikka kuukautishäpeä tunnetusti liittyy nimenomaan modernin sivilisaation muodostamiin arvoihin ja näkymätöntämisen kulttuuriin. Mökissään lintujen ja muiden eläinten kanssa asuva Kya ei missään vaiheessa elämänsä aikana ehdi altistua nykyaikaisen yhteiskunnan kuukautistabuille, mutta osaa silti jostakin selittämättömästä syystä hävetä verenvuotoaan. Yksityiskohta on esimerkki Owensin banaalista kerronnasta sekä hahmojen ajoittaisesta litteydestä. Yhdessä epäuskottavat motiivit ja tarinan aukot muodostavat naivin kokonaisuuden, jonka totista yleissävyä on vaikea ottaa vakavasti. 

Vaikka Owensin teos on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, kirja on myös saanut kritiikkiä epäuskottavasta juonikuviostaan. Yhdyn epäileväisten joukkoon, sillä tuntuu kieltämättä mahdottomalta uskoa 8-vuotiaan Kya-tytön selviävän lähes vuosikausia yksinään rämeen keskellä mökissä. Vielä hämmentävämmäksi elementiksi nousee Kyan lähes yli-inhimillinen kyky oppia akateemista kieltä koulua käymättömänä. Tarina olisi toiminut maltillisemmillakin asetelmilla. Suolla koko ikänsä erakkona eläneen Kyan kohoaminen tiedeyhteisön ylistämäksi akateemikoksi vaikuttaa korkealentoiselta sadulta, jonka uskottavuus ei ole linjassa teoksen vakavamielisen ja vakuuttavan yleisilmeen kanssa. 



Kirjaa on myös kritisoitu aiheellisesti siitä, että kerronnan tyyli lainehtii epätasaisesti ja perusteettomasti vakavan draamakirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden välillä. Kyan ja Taten kiihkeät lemmenhetket ovat kieltämättä kuin eri kirjasta seuraavien lukujen vakavamielisen, jopa lyyrisen luontokuvauksen rinnalla. Kerronnan hajanaisuus häiritsee lukukokemusta ja tekee tekstistä paikoin lapsekkaan oloista. Keskushenkilöiden poukkoileva parisuhdekuvio yhdessä muiden irrallisten elementtien kanssa saa lukijan kaipaamaan tiivistämistä. Yli 400-sivuisessa tarinassa onkin kieltämättä runsain mitoin tyhjän päälle katettuja elementtejä. 

Vaikka romaani näin ollen sisältää useita lukijaa aliarvioivia elementtejä ja on laadultaan epätasainen, Suon villi laulu on kaikesta huolimatta viihdyttävä lukukokemus. Teoksen suurimmaksi ansioksi lukeutuvat kirjailijan vaikuttava luonnontieteen tuntemus sekä uskallus sijoittaa tarinan yhdintapahtumat epäkonventionaaliseen suoympäristöön. Murhamysteerinä kertomus ei yllä rikoskirjallisuuden mestareiden tai edes keskinkertaisten bestsellerien tasolle, mutta tarinaan on onnistuneesti sisällytetty joitakin yllättäviä elementtejä.

Kirjan luettuani jäin miettimään tarinan runsasta motiivien vyöryä. On vaikea uskoa kirjailijan unohtaneen kertoa, mitä tapahtui murhan ratkaisevalle johtolangalle. Kaikkia muita turhanpäiväisiäkin artefakteja nostetaan esille niin oikeussalissa kuin hahmojen ykistyiselämässäkin, joten tyyli antaa olettaa paljastuksen piilevän kirjan sivuilla. En silti löytänyt kertomuksesta mainintaa rakkauskirjeestä. 


-

"Myöhemmin Kya palasi taas kuistin rappusille ja odotti pitkän tovin. Tähytessään polun päähän hän ei itkenyt kyyneltäkään. Ilme oli tyyni, ja tarkkaavaisten silmien alla huulet pysyivät ohuena viivana. Mutta sinäkään päivänä äiti ei palannut." 

(Owens 2020, 20.)

-



Kuvat: @chains_of_light

Owens, Delia (2020) Suon villi laulu ("Where the Crawdads sing" 2018). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 


 - 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 


3. Historiallinen romaani

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Romaanista on tekeillä elokuva)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Kyan eri työt pitävät hänet hengissä, samoin Taten työ meribiologina on tärkeä osa kertomusta)

38. Kirja on käännetty hyvin

40. Kirjassa kerrotaan (villi-)eläinten oikeuksista





sunnuntai 29. elokuuta 2021

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla




Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla (Otava 2021)


* Kirja saatu kustantajalta



Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 186, äänikirjana 4 h 46 min

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"On paikka, jossa sijaitsee heikkoutta, valoherkkyyttä katseille ja sanoille."

-




Toimittajataustainen kirjailija Tiina Tuppurainen käsittelee toisessa fiktiivisessä romaanissaan työpaikkakiusaamista ja suorituskeskeisen yhteiskunnan epäterveellisiä normeja. Hänen valtansa alla on tiivis kertomus kahdesta naisesta, joiden elämä näyttäytyy vinttikoiramaisena ratajuoksuna mekaanisen jäniksen perässä. Tosin konekanin sijasta Jennaa ja Birgitiä kirittävät kierroksesta toiseen työpaikkojen taloudelliset vaikeudet, yhteisön kankeat parisuhdenormit, yksityiselämään kohdistuva kollektiivinen arvostelu sekä pakonomainen tarve saada hyväksyntää omissa projekteissa.

Teoksen toinen keskushahmo, Jenna, on nuori toimittaja, joka on joutunut päättämään lupaavasti alkaneen jalkapallouransa vakavan loukkaantumisen vuoksi. Hänen esihenkilönään saapastelee korkeissa koroissaan ja aina yli sadan euron puseroissa Birgit, kokenut journalismin ja sisällöntuotannon ammattilainen. Jenna ja Birgit työskentelevät kertomuksen aikana ajoittain eri tahoilla, mutta heidän polkunsa kohtaavat elämässä useilla muillakin reiteillä. Se on ongelmallista, sillä työpaikan valtahierarkia pääsee siten ujuttautumaan hitaasti osaksi myös naisten yksityiselämää ja vaikuttamaan olennaisesti niin Jennan kuin Birgitinkin identiteettiin.

Kuten kirjailijan aiemmassa romaanissa (Kuvittelen sinut vierelleni, Otava 2020), myös tässä teoksessa ihmissuhteet ja niihin liittyvä kipuilu kuuluvat kerronnan keskiöön. Tuppurainen on saanut positiivista palautetta erityisesti eron taitavana kuvaajana, eikä ollenkaan suotta. Hänen valtansa alla käsitteleekin terävästi ja tarkkanäköisesti sosiaalisien suhteiden kipukohtia, ja myös eron monitahoinen elementti on taidokkaasti liitetty osaksi henkilöhahmojen kasvua. 
 




Tuppurainen kuvaa taitavasti kahden keskenään erilaisen naisen elämää. Birgit on keski-ikäinen, karismaattinen ESTJ-A-persoonallisuustyyppiä mukaileva määrätietoinen johtohahmo. Jenna sen sijaan edustaa hiljaisempaa ja harkitsevampaa luonnetta, jonka ominaisiin tapoihin kuuluvat pitkälliset pohdinnat sekä fyysinen suorittaminen. Kerronta vaihtelee Birgitin ja Jennan välillä sulavasti, eikä tarinaan jää suuria aukkoja lukijan täydennettäväksi.

Kertomus olisi kuitenkin voinut olla dynaamisempi ja mielenkiintoisempi, mikäli romaani olisi kirjoitettu kokonaan Birgitin näkökulmasta. Mieleeni tulee vain muutamia kirjailijoita, jotka ovat rohjenneet tehdä voimakastahtoisista, normeista selkeästi poikkeavista ihmishirviöistä teostensa päähenkilöitä. Tällaisia hurjia henkilöhahmoja ovat lähietäisyydeltä kuvanneet esimerkiksi F. M. Dostojevski, Emily Brontë sekä Oscar Wilde. Birgit ei toki ole Raskolnikovin kaltainen kirvesmurhaaja, mutta hahmoon kieltämättä kietoutuu samanlaista kiehtovuutta kuin vaikkapa Stephen Kingin kauhuromaanien keskushenkilöihin. Psykologisempi sekä hieman kattavampi katsaus Birgitin maailmaan olisi voinut toimia teoksen jännittävänä koukkuna, sillä ainakin kotimaisen kirjallisuuden kentällä tällaisiin kuvauksiin törmää harmillisen harvoin. 

Teoksen juoni on suhteellisen suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta kirjan voima piileekin kirjoittajan kriittisessä otteessa yhteiskunnallisia valtarakenteita kohtaan. Tuppurainen kritisoi romaanillaan esimerkiksi erilaisille ihmissuhteille asetettuja odotuksia, jotka eivät ole linjassa yksilöiden omien tarpeiden kanssa tai muutenkaan noudata rationaalista ajattelua. Tällaisiin ongelmiin törmää esimerkiksi Jenna, joka kamppailee löytääkseen tasapainon parisuhteen, asumisratkaisujen, muiden sosiaalisten suhteiden ja risteävien arvomaailmojen välillä: hänen kumppaninsa, Lotta, on rakastettava ja kaikin puolin miellyttävä, mutta ei valitettavasti täytä yhtäkään sosiaalisten normien lokeroa. Helppoa ei tosin ole Birgitilläkään, sillä perhe ei enää mahdu tavanomaiseen onnellisen ydinperheen muottiin: parisuhde kipuilee ja myös lapset alkavat oireilla. Vaikka ongelmat ilmenevät perheen sisällä, niiden aiheuttaja löytyy lopulta ympäröivästä yhteisöstä. 





Tuppuraisen toimittajatausta näkyy kerronnan napakassa tyylissä. Lauseet ovat tarkkaan mietittyjä ja suhteellisen riisuttuja. Kerronnan kuvaileva, mutta hallitun tiivistetty tyyli herättää lukijassa mielleyhtymiä aikakauslehtien artikkeleihin. Ytimekäs tyyli tekee teoksesta nopealukuisen, mikä sopii tarinan kompaktiin luonteeseen loistavasti.

Kirjailijan taustan vuoksi myös teoksen miljöö ja yleinen journalismin maailma vaikuttavat todentuntuisilta, minkä voi lukea teoksen ansioksi ja voimavaraksi. Uskottava konsepti sitoo kertomuksen realimaailmaan ja lisää tällä tavoin lukijan samastumispintaa. On myös mielenkiintoista pohtia, kuinka paljon romaani sisältää autofiktiivisiä elementtejä tai muita mahdollisia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Hänen valtansa alla on kuitenkin tyylilajiltaan täysin fiktiivinen teos, jota ei tule lukea dokumenttina Tuppuraisen omasta taustasta journalismin kentällä. Kirjan voi kuitenkin tulkita todellista maailmaa kriittisesti kommentoivaksi romaaniksi, jonka sivuille lukija pystyy kuvittelemaan myös itsensä. 





Tarina rakentuu menneen ja nykyisyyden ajoittain kivuliaistakin yhtymäkohdista, joten menneisyyden tapahtumien erittely on täysin perustelua. Kertomuksen ominaispiirteeksi nousee kuitenkin toistuva, paikoin hämmentäväkin perfektin käyttö. Kerronnallisena ratkaisuna perfektin käyttö ei tue tekstin ymmärrettävyyttä, sillä harvinaisemman aikamuodon kaavamaista toistuvuutta ei perustella millään tavoin. Kerrontaa olisi voinut tuoda lähemmäs kirjallisuuden vakiintuneita konventioita vaihtamalla perfektin pluskvamperfektiin tai paikoin imperfektiin. Tällaisen vallitsevan kerronnan käytänteen noudattaminen helpottaisi teoksen aikatasojen ymmärtämistä sekä liittäisi tapahtumien syy-seuraussuhteet selkeämmin toisiinsa. Kaavamaisesti käytettynä perfektillä toki pääsee samankaltaiseen lopputulokseen, mutta varsinaista lisäarvoa se ei kerrontaan tuo.

Kokonaisuutena Hänen valtansa alla on tiivis ja ammattitaitoisesti koostettu kuvaus niin henkisestä kuin fyysisestäkin väkivallasta. Kirja kuvaa erityisen taidokkaasti sekä fyysisen koskemattomuuden että sietokyvyn rajojen venymistä – ja lopulta myös niiden hämärtymistä. Tarina nostaa ansiokkaasti esiin myös aikakautemme nopeat yhteiskunnalliset muutokset: feministiset arvot ovat jo pitkään olleet osa yhteiskunnan ajattelua ja arvomaailmaa, mutta vasta viimeisimpien vuosikymmenien aikana ne ovat tosissaan alkaneet saada jalansijaa myös ikiaikaisten toimintamallien kentällä. Suunta on oikea, mutta kaikki eivät pysy kyydissä mukana. Birgit ei varmasti olekaan ainoa esihenkilöasemassa työskentelevä, jolla on vaikeuksia hahmottaa oman tyylinsä vanhentuneita, jopa väkivaltaisia käytänteitä.

-


"Vallan huipentuma on alapuolella olevien kokemus oikeutuksesta: mekanismi, joka rankaisee vallankäytön kohteita. Uhri on riisuttu alasti, hänen häpeänsä voi haistaa. Sellainen häpeä voi tarttua, jos menee liian lähelle. Oli aina niin hankala. Väitti vastaan. Kyllä minä ainakin olen aina tullut toimeen. Onhan riidassa aina kaksi osapuolta. Joskus kemiat eivät vain kohtaa. Ei sopeutunut työyhteisöön. Provosoi itsekin.
Onhan niissä aina jotain vikaa, joille käy näin." 

(Tuppurainen 2021, 46.)

-


Tuppurainen, Tiina (2021) Hänen valtansa alla. Kustannusosakeyhtiö Otava. Karisto kustannusliike: Hämeenlinna.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):



6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021



keskiviikko 4. elokuuta 2021

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa

 


Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 376

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (hahmot tosin ovat tästä asiasta eri mieltä, s. 316) 

Ensimmäinen lause: 

"Sitä kuulee nykyään sanottavan paljon, että nuorisomme on pilalla."


On aloitettava teoksen ytimestä: ystävyyden taiasta. Kyseinen jalo substanssi on kuitenkin jatkuvassa vaarassa, sillä sitä uhkaavat lukuisat ärsykkeet; diskriminoiva patriarkaatti, puoliautonomiset Skarisaks-robotit, leipomisesta pitävä Ermenegildo-hirmulisko sekä esimerkiksi tonttutaikaiset tulipallot. 

Jaro Karkisen neljäs romaani Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (tästä eteenpäin viitataan lyhenteellä "Tritor") leikittelee onnistuneesti fantasiakirjallisuuden klassisilla elementeillä yhdistellen niitä nykypäivän kulttuurituotteisiin. Tritor ei olekaan vain vauhdikas, monella eri aikatasolla ja maailmankaikkeuden kerrostumien väliköissä luikerteleva eeposmainen seikkailuromaani, vaan myös uusinta aikaa kommentoiva sanataideteos. 

Tritor kertoo jalosydämisen paladiini Tritorin tarinan, tai ainakin pienen pätkän sitä. Kirjan loppupuolelle liitetyn aikajanan mukaan nimikkohenkilön edesottamukset jatkuvat nimittäin vielä joidenkin satojen vuosien ajan. Tritorin matkassa saadaan kuitenkin viivähtää hetki jos toinenkin romaanin edetessä, sillä merenmiesritari ehtii kertomuksen aikana muun muassa edesauttaa mystisen ennustuksen täyteenpanoa, ottaa yhteen hiisien (varsin edistyneen) yhteisön kanssa, ajaa autoa, kohdata useamman arkkivihollisen, käväistä helvetin esikartanoilla, suorittaa kyselytutkimusta ja ennenkaikkea tutustua Toimistoja ja taloustaitoja -lautapelin yhdistämään ystäväporukkaan. 





Vaikka Karkisen romaani läpyttelee hieman liian lujaa liitävän lohikäärmeen lailla konfliktista toiseen, Tritorin ja hänen seikkailuseurueensa matkassa on miellyttävää poukkoilla. Keskeiseen osaan tässäkin Karkisen romaanissa nousee nimittäin kerronnan hämmästyttävä moniulotteisuus: kirjailijan kieli leikittelee erittäin viihdyttävästi niin intertekstuaalisilla viittauksilla kuin etymologisilla havainnoillakin. Karkiselle tyypilliseen tapaan hahmot on esimerkiksi nimetty runollisesti runsain kunnianimin, joten sellaiset henkilöt kuin Ipator Wilwin Gipperiguu Struumstout Grutgrut Ordgyderi Steppen-Tymbers ja Haðaragenar Ithëlcunornebelringmorningstar tulevat lukijalle nopeasti tutuiksi. Kielen havainnointi ei ilahduttavasti jää vain lukijan osaksi, sillä myös hahmot ovat varsin tietoisia omasta kirjallisuuskulttuuristaan ja hallitsevista diskursseista:

"Hetkinen, hetkinen", viivytti vielä Ipator ja kirjoitti kiireisesti taas taikomaansa pergamenttiin. "Siinä tapauksessa panen muistiin, että Llanfair-yng-Nghornwyn luoliin lähtivät luonnikkaat loistotyypit. En tahdo unohtaa hyvää alkusointua, kun nyt kerran olemme valinneet suuntamme."

"En tiedä, toimiiko alkusointu, jos ensimmäinen sana on niin pitkä", epäili Memenius.

"Lisäksi Llanfair-yng-Nghornwy oli kuningas", huomautti Ufuggard. "Luolien nimi oli Ysgolgyfungarthholwgdeuparthffordeugwybod."

"Äh, hyvä taiteilija kirjoittaa yleisölleen, ei totuudelle", huitaisi Ipator.

"Luulin, että yleisö saa painua hevonhelvettiin", muisteli Rokokoo.

"No niin, enpä enää jaa teille keskeneräisiä töitä", loukkaantui Ipator.

(Karkinen 2021, 103.)



Teoksen miljöönä toimii tarkemmin määrittelemätön vaihtoehtotodellisuus (tai oikeastaan pseudo-keskiaikainen settinki, esim. s. 163), joka kumartaa sellaisille fantasiakirjallisuuden jättiläisille kuin J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia ja Susan Cooperin Pimeä nousee -kirjasarja. Tritor edustaakin niin kutsuttua klassista eeppistä fantasiaa, jossa tapahtumat rymisevät kovaa tahtia ja erityisen mahtipontisesti eteenpäin, usein taisteluiden kautta. Miekanheilutusta mahtuu tähänkin teokseen erityisen paljon, ja ajoittain räväkäksi mäiskinnäksi yltyvät tappelukohtaukset tuntuvat tarjoavan tarinaan pääosin vain komediallista arvoa. Lukuisat viihteelliset ja mieltä ylentävät mittelöt toki kuuluvat lajityyppiin erottamattomasti, joten kyseessä voi olla kirjailijan tietoinen nyökkäys korkealle fantasialle kirjallisuuden genrenä.

Kirja on poikkeuksellinen ilmestys kotimaisen kirjallisuuden kentällä, sillä se yhdistelee saumattomasti ja erityisen rohkeasti korkean fantasian monimutkaisia elementtejä nykypäivän viihteelliseen kirjallisuuteen. Korkealle fantasialle ominaisesti tarinaan on esimerkiksi ujutettu kokonainen maailmankaikkeuden historiikki sekä omanlaisensa elävien olentojen lajisto. Yksityiskohtien tarkistamista varten teoksen loppuun on liitetty appendiksit A-C, jotka selittävät maailman eläimistön, historian ja magian relevanteimmat pääpiirteet. Koko tarkkaan mietittyä kokonaisuutta kuitenkin kannattelee rivien väleihin piilotettu oivaltava huumori, joka tuikkii niin hahmojen välisessä dialogissa kuin kerronnan moderneissa sanavalinnoissakin.




Koska Tritor kaikista fantasiaelementeistään huolimatta heijastelee omaa yhteiskuntaamme, romaanin voi lukea kirjallisia konventioita kommentoivaksi teokseksi. Karkisen aiempia kirjoja on jonkin verran arvosteltu niiden välittämästä vanhakantaisesta maskuliinisesta maailmankuvasta, jossa naisen rooliksi jää tukea mieshahmojen ylväitä pyrkimyksiä tai olla seksualisoituja miehen romanttisen kiinnostuksen kohteita. Tällaista miehistä genreä edustavat useat klassiset seikkaluteokset aina Ruohometsän kansasta James Bondiin ja Jules Vernestä Tintin seikkailuihin. Tritor jatkaa Karkisen aiempien romaanien maskuliinista seikkailuperinnettä, joskin ottaa siihen tietoisen itseironisen lähestymiskulman:


"Sitä paitsi koko hössötys miesten maailmasta on hupsutusta", vastasi myös Ufuggard. "Meidän yhteiskuntamme on hyvin tasa-arvoinen. Naiset saavat käyttää pussihousuja, muistatteko jutun sivulta 99?"

"Ja hölmön pussihousuasetuksenne myötä luulitte korjanneenne kaikki yhdenvertaisuusongelmat?" polki jalkaansa Loot Uar. "Se oli mitätön myönnytys, silkka symbolinen harhautus – sen sijaan, jos aloitamme vaikka ensiyön oikeud..."

[- -]

"Kun nyt tarkkaan katson ruutanasilmillä, maailmassa kieltämättä on joitain systemaattisen sorron sukupuolittuneita rakenteita."

"Paraskin puhuja, joukkomme Romeo ja kala-Adonis", tiuskaisi Tritrix. "Etkö ole piirittänyt minua jo puolensataa sivua, koska muitakaan naisia ei ole ollut näkösällä [- -]."

(Karkinen 2021, 257.)



Monivaiheisesta matkanteosta, hengätyttävän laajasta hahmokavalkadista ja ryöpsähtelevistä itertekstuaalisista viittauksista huolimatta Tritor on eheä ja tarkkasti punottu tarina, jonka pienimmillekin juonenkäänteille on paikkansa. Kerronnan vauhdikkaan tahdin ja rönsyilevien taistelukohtauksiensa osalta romaani muistuttaa suuresti kirjailijan aiempaa scifi-ilottelua, Richard 3 William ja hänen yrityksensä löytää elämän tarkoitus alati kasvavassa joukossa universumeja -teosta. Kuten Richard-romaanissa, myös Tritorissa olisi kuitenkin tiivistämisen varaa. Vaikka tapahtumat ovat perusteltuja, niiden kerronnallista kestoa voisi kummassakin romaanissa lyhentää. Luettavuudeltaan Tritor pärjää kuitenkin edeltäjäänsä paremmin, sillä runsaita toimintakohtauksia värittävät ja keventävät aiempaa selkeämmin modernit viittaukset. Tällaisia moderneja elementtejä ovat esimerkiksi tarinan laulut ja runot, joiden sanoituksista kuultaa läpi lukijan oma realimaailma.

Tritor on viihdyttävä ja raikas fantasiaromaani, jonka komediallinen arvo on suuri. Teoksessa on kuitenkin mukana myös murheellisia ja synkkiäkin elementtejä, joiden syvä ulottuvuus on tuttua erityisesi Karkisen vakavamielisempiä romaaneita (Krysanteemisyksy & Ruo'ot) lukeneille. Tritor pitää lukijan otteessaan halki Valssaavan Vaskitsan juottolan sekä rämerapujen hyökkäyksen. Loppupuolelle liitetyn appendiksi B:n viimeinen lause myös antaa vihjettä merenmiesritari Tritorin tulevaisuuden seikkailuista. Karkisen aiempi julkaisuhistoria tosin antaa aihetta odottaa, että ennen Tritorin uutta tulemista lukijoille on tarjolla jälleen vakavasävyisempää kertomusta.


-


"Sekoitat sen nyt kaakaoon", korjasi Tritrix. "Kahvi on peräisin Arabiasta. Tai mikä nyt tässä kosmoksessa sitä vastaakaan."

"Ei, kyllä tässä lukee alkuperämaa Arabia", luki Ufuggard paketista. 

"Ei se ole edes maa!" protestoi Ipator. "Sitä paitsi muistakaa, että puhumme keijukaiskahvista."

"Kaikki kahvi on keijukaiskahvia tässä maailmassa", kohautti Rokokoo harteitaan. "Eikä minua itse asiassa edes kiinnosta. Haluan Salvastrellan ennustuksen."

"Aivan kuin joku olisi täyttänyt sivua turhanpäiväisellä lätinällä saadakseen ennustuksen alkamaan seuraavalta sivulta", havainnoi Salvastrella kuudennella aistillaan. "Noniin, härifrån tvättas."

(Karkinen 2021, 163-164.)

-


Kuvat: @chains_of_light

Karkinen, Jaro (2021) Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa. Varjo Kustannus: Puola. 



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (ainakin potentiaalisesti, tästä on huhuja liikkeellä)

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (esim. paladiini)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021






tiistai 20. heinäkuuta 2021

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät

 



Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät (WSOY) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 255, äänikirjana 6 h 50 min 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perheeni pitää minua hulluna, koska päätin muuttaa asumaan Constitucióniin , isäni vanhempien omistamaan kiinteistöön."



Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät valottaa Argentiinan synkkää kulttuurihistoriaa aina noitavainoista lähisuhdeväkivaltaan, elävältä syötyihin kissoihin ja lapsiin, jotka murhaavat toisia lapsia. Teos koostuu ytimekkäistä novelleista, joiden aiheet kiertelevät luonnottomien tapahtumaketjujen ja psykedeelisten aistiharhojen rajamailla. Jokaista lyhyttä tarinaa yhdistää selittämätön väkivalta.

Novellikokoelma alkaa noituuden ja saatananpalvontaan viittaavien rituaalien kuvauksella: tupakantumpeilla pistelty lapsi löytyy irvokkaasti runneltuna ja seksuaalisesti pahoinpideltynä. Constituciónin alue hiljenee hetkeksi, sillä groteski tapaus järkyttää jopa levottomalla alueella koko ikänsä asuneita paikallisia. Jokaisen uutislähetyksen myötä murhasta vuotaa lisää tietoa julkisuuteen ja ihmiset alkavat ymmärtää ennenäkemättömän pahuuden levittäytyneen kaupunkiin. Vaikka järkyttävän illan tapahtumat alkavat valottua yksi kerrallaan, novelli ehtii loppua ennen kuin syyllinen paljastuu. Kesken jäänyt hirveyksien sarja aloittaa kauhunovellien jatkumon, jossa keskiössä ei ole loppuratkaisu vaan ihmisen hauras, hitaasti pirstaloituva ymmärrys ympäristöstään.





Enriquez käyttää novelleissaan taitavasti hyväksi maagisen realismin keinoja. Lukijan on vaikea välillä hahmottaa, milloin kerronta liukuu todellisista tapahtumista aistiharhojen puolelle. Koska Enriquez hyödyntää novelleissaan usein homodiegeettistä kertojaa, eli tarkastelee tapahtumia ensimmäisessä persoonassa osana tarinaa, kerronta on välillä epäluotettavaa. Kertoja uskoo omiin aistimuksiinsa, mutta lukijalle ne näyttäytyvät psykedeelisinä harhoina. Aina ero illuusion ja todellisen elämän välillä ei ole selkeä, joten lukija joutuu aktiiviseen rooliin selvittäessään tapahtumien totuudenmukaista kulkua. Tällaisen lukijaa haastavan kerronnan voi nähdä tyylikeinona, joka kannustaa lukijaa tarkastelemaan kriittisesti myös teoksen miljöötä. Mitä liekit meiltä veivät kommentoikin Argentiinan brutaaleja käytänteitä sekä yhä tänäkin päivänä käytössä olevia väkivaltaisia perinteitä tavalla, joka jää kummittelemaan lukijan mieleen. 





Koska teoksen novelleissa toistuvat maaginen realismi ja selittämättömät tapahtumat, lukija arvaa jo kertomuksen alussa tiettyjen toistuvien elementtien ilmentävän harhoja tai muunlaisia illuusioita. Kun “Naapurin sisäpiha” -novellin päähenkilö Paula esimerkiksi huomaa viereisellä terassilla kaltoinkohdellun lapsen, lukija osaa jo epäillä hahmoon liittyvän jotakin odottamatonta: 

“Jalka se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän erotti nyt myös vähän ylävartaloa ja varmistui, ettei pihassa seissyt aikuinen vaan hintelä lapsi, joka oli täysin alasti; hän näki vilauksen pojan sukuelimistä. Iho oli likaisen harmaa. [- -] Hän ei ollut aiemmin huomannut kahletta patiolla [- -] eikä kuullut pojan ääntä kertaakaan terassilla ollessaan (Enriquez 2021, 171).”

Ulkopuolisen tarkkailijan asemassa lukija tutkii hahmojen aistimuksia eräänlaisessa kaikkitietävän sivustaseuraajan roolissa. Asetelma toistaa tosielämän kaavaa, jossa hyväosaiset ihmiset tarkkailevat heikommassa asemassa olevien elämää turvallisen välimatkan päästä. Enriquezin teosta onkin nimitetty poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkevaksi sukupolvikirjallisuudeksi. 





Enriquez on nimennyt kirjallisiksi esikuvikseen useat angloamerikkalaista tyyliä edustavat goottilaisen kirjallisuuden klassikot, kuten Mary Shelleyn Frankensteinin sekä psykologista kauhua hyödyntävän Stephen Kingin tuotannon. Mitä liekit meiltä veivät -novellikokoelmassa Enriquez leikittelee länsimaisen kauhukirjallisuuden tyylikeinoilla yhdistellen niitä pohjoisargentiinalaiseen kansanuskoon ja brittiläissyntyiseen okkultismiin. Suomennoksessakin on havaittavissa näiden elementtien yhteentörmäyksiä, sillä teos toistaa uskollisesti Shelleyn ja Kingin tyyliä ujuttaa epänormaali aivan lähelle tavanomaisia tapahtumia. Suomennos myös kunnioittaa kirjailijan pyrkimystä yhdistää länsimainen gotiikka Latinalaisen Amerikan kulttuuriperinteeseen, sillä esimerkiksi hyvin omaleimaiset espanjankieliset ilmaukset on jätetty kääntämättä: hahmot viljelevät puheessaan muun muassa termejä gringa, chamiga, che ja don

Novellikokoelman yhteys reaalimaailman Argentiinaan on kiistaton. Useat teoksen tapahtumat pohjautuvat todellisiin tapauksiin, joissa kulttuuriperintönä levinnyt väkivalta saa ennenäkemättömät, kauhistuttavat mittasuhteet. Teoksen aloittavan “Likainen poika” -novellin hirmuteot esimerkiksi toistavat vuoden 2006 rituaalimurhaa, jonka uhriksi 12-vuotias “Ramonciton”-poika joutui (Selander 2021, 252). Myös nimikkonovellissa esitetyt naisten polttomurhat viittaavat 2010-vuoden niin kutsuttuun “Wanda Taddei” -efektiin, jonka seurauksena Argentiinan poliisin tietoon tuli seuraavien vuosien aikana 132 naisten polttomurhayritystä (Selander 2021, 253). 





Novellikokoelman viimeinen kertomus sulkee ympyrän, jonka teoksen ensimmäinen kertomus aloittaa: “Mitä liekit meiltä veivät” -novelli palaa takaisin noituuteen ja naistenpolttamisperinteeseen. Nimikkonovelli kommentoi tuhansia vuosia jatkunutta traditiota, jossa miehet sytyttävät naisia liekkeihin. Enriquezin tarinassa naiset saavat alistamisesta tarpeekseen ja päättävät riistää miehiltä mahdollisuuden jatkaa sortavaa perinnettä polttamalla itse itsensä. Naiset eivät tapa itseään, vaan astuvat liekkeihin vain siksi aikaa, että iho ehtii sulaa. Omaehtoisen palamisen tarkoitus ei näin ollen ole kuolla, vaan ottaa väkevällä tavalla kantaa väkivaltaisiin perinteisiin sekä miesten määrittelemiin normeihin: 

“Jos tämä jatkuu, miehet saavat luvan tottua meihin. Suurin osa naisista tulee näyttämään tältä, samanlaisilta kuin minä, jos säilyvät hengissä. Hieno juttu, vai mitä? Kaunis saa ihan uuden merkityksen (Enriquez 2021, 237).” 

Mitä liekit meiltä veivät on voimakassanainen kannanotto Argentiinan haitallisiin traditioihin sekä naisten maailmanlaajuiseen sortoon. Novellikokoelma on ajankohtainen niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Suomessakin, sillä naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty ihmisoikeusongelmaksi myös kotimaassamme. “Wanda Taddei” -efektiä seuranneen feministisen kansanliikkeen myötä Argentiinan rikoslakia muutettiin lähisuhdeväkivallan osalta. Myös Mitä liekit meiltä veivät on osa maailmanlaajuista feminististä liikehdintää, jonka pyrkimys on kyseenalaistaa rakenteellinen, vuosituhansia jatkunut väkivaltainen diskriminaatio.









Kuvat: @chains_of_light 




Enriquez, Mariana (2021) Mitä liekit meiltä veivät (“Las cosas que perdimos en el fuego”, 2016.) Suom. Sari Selander. WSOY. 

Selander, Sari (2021) Suomentajan jälkisanat, teoksessa Mitä liekit meiltä veivät. WSOY. 

Oikeuksien arpapeli: Naisiin kohdistuvat raiskausrikokset ja uhrin oikeuksien toteutuminen Suomessa. Amnesty International Suomen osasto. Tutkimus: https://www.amnesty.fi/uploads/2021/03/oikeuksien-arpapeli_final.pdf. Viitattu 20.7.2021.


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 


7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Teoksen feminismi koskettaa myös suomalaislukijoita)

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi choripaneja)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021


Note: Tämä teksti tullaan julkaisemaan myös Maailmankirjat-blogissa.





sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Ann-Christin Antell – Puuvillatehtaan varjossa




Ann-Christin Antell – Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus)


Ilmestymisvuosi: 2021

Suvuja: 335, äänikirjana 8 h 45 min 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Jenny seisoi purevan kylmässä tuulessa ja hytisi."


Ann-Christin Antellin esikoisromaani ehti tulla monessa paikassa vastaan, ennen kuin tartuin kyseiseen (ääni)kirjaan. Puuvillatehtaan varjossa on noussut nopeasti kotimaisten lukijoiden suosioon, ja aivan syystä: teos kertoo 1800-luvun lopulla Turun seurapiireissä liikkuvan Jennyn tarinan niin historiallisia henkilöitä, oikeita tapahtumapaikkoja kuin taitavia kaunokirjallisia tyylikeinojakin käyttäen. Romaani tuo mieleen joitakin vuosia takaperin ilmestyneen Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet (2019) sekä esimerkiksi Minna Canthin tuotannon. Kotimaiset historialliset feministiset romaanit tuntuvatkin nauttivan erityistä suosiota 2020-luvun intersektionaalisen feminismin hitaasti mutta varmasti levitessä yhä kiinteämmäksi osaksi yhteiskunnallista toimintaa. 

Antellin kertomuksen päähenkilö Jenny Malmström on koulutettu leski, joka on hiljattain menettänyt sekä puolisonsa että pienen lapsensa. Naimaton ja lapseton kirkkoherran tytär on tavoiteltua seuraa akateemisen kaupungin seurapiireissä, sillä niin yhteiskunta kuin sen yksittäiset edustajatkin näkevät Jennyn ensisijaisesti vain potentiaalisena vaimona tai äitinä. Antellin maalaama ajankuva heijasteleekin aitoa 1800-luvun ajatusmaailmaa, jossa sukupuolten eriarvoisuus määritti erityisesti naisen elämää aina syntymästä kuolemaan. Naisilla ei esimerkiksi yleisesti ottaen ollut mahollisuutta opiskella itselleen kunnollista ammattia saati elättää itseään. Jenny itse kuuluu harvalukuiseen yläluokkaan, minkä vuoksi hän kykenee jotenkuten kustantamaan asumiskulunsa ja pärjäämään omillaan. Ratkaisu on kuitenkin vain väliaikainen, sillä Jennyn säästöt ovat kulumassa loppuun. Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan soveliaan miehen vaimoksi suostuminen. 




Kosijoista ei onneksi ole kuitenkaan pulaa, sillä teokseen mahtuu useampikin Jennyn kättä tavoitteleva herrasmies. Kaikkein kiivaimmin ja hieman epäsovinnaisikin keinoin häntä liehittelee Turun puuvillatehtaan omistaja John Barkerin salskea mutta koppava poika, Fredrik. Vaikka Jenny ja Fredrik tulevat samasta sosiaaliluokasta, heidän välillään ammottaa keskinäisen ymmärtämättömyyden syvä ja ylitsepääsemättömältä vaikuttava kuilu: siinä missä Jenny on omistanut elämänsä huono-osaisten auttamiselle, Fredrik Barker pakottaa työläisensä puurtamaan riittämättömällä palkalla ja vähättelee tehtaan kestämättömiä työoloja. Kilpakosijoiden ilmaantuessa useammastakin suunnasta tilanne kiristyy entisestään, eivätkä sitä missään nimessä helpota Jennyn aina vain pahenevat talousongelmat. 

Antellin romaania on kiitelty sen tarkasta ajankuvasta. Puuvillatehtaan varjossa kuvaakin takkanäköisesti Suomen entistä pääkaupunkia pappiloineen ja arkeologisine kaivauksineen. Kirjailija osaa taitavasti rakentaa miljöön uskottavaksi kaikkine hajuineen ja äänimaisemineen. Myös aikalaisten elintapoja on selvästi tutkittu tarkkaan teosta varten, sillä Antell kirjoittaa ongelmitta eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien hahmojen elämästä sekä sosiaaliluokkiin liittyvistä haasteistakin. Antell kuvaa niin eläväisesti esimerkiksi Jennyn kesäretkeä tuttavan huvilalle, että lukijasta tuntuu kuin hän olisi osa tätä yläluokkaista retkuetta. 

Monet lukijat ovatkin nostaneet esille Antellin tarkkanäköisyyden. Esimerkiksi kirjassa esitetyt Koroisten piispanlinnan arkeologiset kaivaukset on eritelty sellaisella ammattitaidolla, että kerronnan läpi kuultavat selkeästi Antellin historian ja arkeologian opinnot. Pidin itsekin tarinan arkeologiaan linkittyviä jaksoja kerronnallisesti vahvimpina kohtina, sillä erityisesti niiden aikana kirjalijan selkeä historiantuntemus kannatteli tekstiä ilman ylimääräisiä toiminnan kuvauksia. 



Kirjan tekstiä on luonnehdittu kevyeksi ja helppolukuiseksi. Yhdyn tähän näkemykseen, sillä kuuntelin teosta äänikirjana vaivattomasti niin ruokakaupassa, ratikassa, kotitöiden ohella kuin pyöräillessäkin. Teksi soljuu luvusta ja kuvauksesta toiseen ikään kuin omalla painollaan, sillä Antell taitaa niin Jennyn sisäisen mielenmaiseman maalaamisen kuin uskottavan dialoginkin luomisen. Tästä syystä teksti kuljettaa lukijaa mukanaan ja kannattelee vaivatta yllättäviäkin juonenkäänteitä. 

Olisin kuitenkin toivonut tarinan hahmoihin lisää syvyyttä. Kertomuksen keskushenkilö, Jenny, on raikkaan feministinen hahmo. Sen sijaan useat teoksen mieshenkilöt on rakennettu lähes jokaiselle romanttiselle romaanille tutuista palasista: erityisen viehättävä ulkomuoto, akateeminen koulutus ja mahtava varallisuus. Toki kaikki kirjan mieshahmot eivät edusta näitä kliseitä, mutta olin silti aavistuksen pettynyt miesten yksipuoliseen ja liiankin tuttuun esitystapaan. Olisipa ollut jännittävää, jos edes tässä romaanissa päähenkilön romanttiseksi intressiksi olisikin valikoitunut alemman sosiaaliluokan edustaja epäkonventionaalisine ulkonäköineen ja taustoineen!




Romaania on myös jonkin verran kritisoitu sen yltiöromanttisista käänteistä: Jennyä kositaan useampaankin otteeseen, minkä lisäksi ihastuneet miehet turvautuvat mitä julkeampiin keinoihin saadakseen hurmaavan ja kunniallisen leskirouvan omakseen. Olen yhtä mieltä monien kanssa siitä, että kaunis historiankuvaus ja henkilöhahmojen syventäminen olisivat riittäneet viemään tarinaa eteenpäin ilman romanttisia, toinen toistaan häkellyttävämpiä juonenkäänteitä. Useat lukijat ovat kuitenkin nimenneet kirjan romantiikan ja siihen liittyvät rönsyilyt koko kertomuksen suurimmaksi vahvuudeksi, joten kyse lienee loppujen lopuksi makuasiasta. 

Puuvillatehtaan varjossa on joka tapauksessa ammattitaidolla koostettu historiallinen romaani, jonka intersektionaalisen feministinen näkökulma tarjoaa raikkaan kuvauksen tuttuun kotimaan menneisyyteen. Kirjalle on tekeillä myös ainakin yksi jatko-osa, mutta olen myös törmännyt puheisiin kolmiosaisen sarjan luomisesta. Varmaa jokatapauksessa on, että teoksen rakastettujen hahmojen elämä jatkuu uudessa romaanissa. Koska Jenny päätyy Puuvillatehtaan varjossa -kertomuksen lopussa valitsemaan itselleen oman sydämenvalitun, jää nähtäväksi, minkälaisista elementeistä jatko-osan oletettu romantiikka rakentuu. 


Ps. Romaanin nimi, Puuvillatehtaan varjossa, lienee nyökkäys Toivo Pekkasen klassikkoteokselle, Tehtaan varjossa (1932) -romaanille. Pekkasen kertomus seuraa työläismiehen, Samuelin rankkaa elämää, jota tehtaan kapitalistinen pauke rytmittää. Myös Antellin teos antaa äänen teollistuvan yhteiskunnan kärsijöille, sillä Jenny on valveutunut rouvashenkilö, jonka elämäntehtäväksi muodostuu vähäosaisten auttaminen. Yhdessä romaanit kritisoivat kapitalistisen maailmankuvan epäinhimillisyyttä ja ihmistenvälistä perusteetonta eriarvoisuutta. 





Antell, Ann-Christin (2021) Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus Kustannus Oy: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 
-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet -lukuhaasteesta (2021)

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa

19. Kirjassa leikitään (esimerkiksi kissanpentujen kanssa)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Jenny toimii ajoittain tyttökoulun opettajana)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021



perjantai 28. toukokuuta 2021

Heidi Airaksinen – Vierge Moderne

 


Heidi Airaksinen – Vierge Moderne (Arktinen Banaani) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 391

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Tämä oli yövuoron paras hetki."


"Hän oli niin erilainen kuin monet muut. Hän puhui suorasukaisesti ja häpeilemättä asioista, joista ihmiset yleensä vaikenivat visusti. Tuntui, kuin olisin jälleen päässyt osaksi varjomaailmaa, joka vallitsi tavallisen maailman rinnalla. Siellä kuka tahansa saattoi elää sellaista elämää, josta tosimaailmassa rankaistiin vankilalla tai sairaalalla. Tosin kaiken piti tapahtua suljettujen ovien takana, sillä salaisuuksien paljastumisesta saattoi joutua maksamaan hengellään (Airaksinen 2021, 179)."


Heidi Airaksisen esikoisromaani Vierge Moderne sukeltaa arastelematta suoraan syviin vesiin: häpeällistä menneisyyttään diakonissalaitokseen paennut sisar Kerstin päätyy sattumalta osaksi modernisoituvan ajan arvojen vastakkainasettelua, kun väkivaltaisesti runneltu prostituoitu menehtyy hänen käsivarsilleen Helsingin kesäyössä. Tapahtumat sysäävät Kerstinin matkalle halki salaisten kerhotilojen, mysteeristen huviloiden, veneeristen tautien sairaalan ja siirtolapuutarhan pienten mökkien. Tarinassa pyöräillään pitkin 1930-luvun kivikatuja ja hiekkateitä, mutta ennen kaikkea kertomus on kurkistus kotimaiseen queer-historiaan ja sen varsin tuntemattomaksi jääneisiin yksityiskohtiin. 

Kirjan takakansi lupailee "samppanjankuohuista dekadenssia" ja "monikasvoista ihmisyyttä", minkä lisäksi romaanissa liikutaan tarkkanäköisesti 1800-luvun huviloiden pienillä parvekkeilla, köyhäinavun piirissä sinnittelevien perheiden lahoavilla kuisteilla, Pengerkadun poliisiasemalla sekä Kumpulan kartanon puutarhoissa. Airaksisella on kyky kirjoittaa miljööstä ja ihmisistä niin eläväisesti, että lukija tuntee melkein istuvansa Kerstinin tarakalla halki mukulakivikatujen ja muiden helteisten pyöräreittien.



On mainittava, että Vierge Moderne miellyttänee erityisesti helsinkiläislukijoita. Airaksinen on tehnyt kattavan ja perusteellisen taustoitustyön romaania varten, ja se näkyy. Jokaisella sivulla. Kertomus on rakennettu niin tarkkojen askelmerkkien mukaan, että Helsingin kartalle voi piirtää Kerstinin pyöräilyreitin ja muuan Henrikssonin automobiilin renkaanjäljet. Kartan tosin tulisi noudattaa 30-luvun asemakaavaa, sillä Helsinki on muuttunut melkoisesti niin asunnoiltaan kuin asenteiltaakin lähes sadassa vuodessa. Airaksinen onnistuu kuitenkin kuljettamaan lukijaa niin sulavasti vanhassa kaupungissa, että monet paikat ja reitit tuntuvat yhtä tutuilta ja tunnistettavilta kuin tänäkin päivänä Helsingissä kävellessä. 

Vierge Modernea on kuvattu niin cozy crime -kirjallisuudeksi kuin perinteiseksi dekkariksikin. Luettuani teoksen tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että olisi harhaanjohtavaa luokitella romaania murhan tai muiden rikosten perusteella, sillä pääasiallisesta juonilinjastaan huolimatta tarinan suurin ja merkittävin anti rakentuu suomalaisen LGBTQI+ -kulttuuripiirin sekä arvoristiriitojen kuvauksista. Olin hahmottavinani tällaisen arvojen esillenoston myös hahmojen motiivien kehityksessä, sillä tarinan edetessä varsinaisen rikoksen selvittelyn rinnalle nousee vähintäänkin yhtä merkitykselliseksi toiminnaksi kanssaeläjien tukeminen, sorrettujen auttaminen ja turvallisemman yhteisön rakentaminen. 



Teoksen henkilöhahmot ovat tarkkaan mietittyjä ja moniulotteisia, minkä vuoksi luonnehtisin teosta jossain määrin myös henkilökeskeiseksi romaaniksi. Hieman mysteerisiin ja identiteettiään salaileviin hahmoihin tutustuminen muodostuu lukijan (ja myös päähenkilön) intressiksi aivan yhtä lailla kuin salaperäisen väkivaltarikoksen selvittäminenkin. Airaksinen ripotteleekin toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja osaksi tarinaa harkitun järjestelmällisesti: alakulttuurin kenttä aukeaa sitä mukaa kun sen edustajat astelevat tanssilattialle. 

Jokaisella hahmolla on tarkkaan mietitty historia sekä erityinen merkitys juonenkulun kannalta. Joidenkin hahmojen toistuvat ja hieman kuluneet maneerit, kuten korostettu tupakointi tai alkoholinkäyttö saivat hahmot kuitenkin tuntumaan ajoittain hieman sarjakuvamaisilta ja tuttuja kliseitä toistavilta. En tosin laskisi sajakuvamaisuutta itsessään negatiiviseksi ansioksi, sillä aloin lukiessani pohtia romaanin mahdollisuuksia taipua muihinkin formaatteihin: Vierge Moderne toimisi selkeän kerrontansa vuoksi varmasti äänikirjana, mutta miksei myös vaikuttavana sarjakuvana. Mieleni tekikin lukuprosessin lomassa luonnostella tarinan uniikkeja hahmoja ja visualisoida kerronnan herättämät mielikuvat.  

Koin erittäin ansiokkaaksi ja onnistuneeksi kerronnalliseksi ratkaisuksi kirjailijan päätöksen olla alleviivaamatta hahmojen seksuaalisuutta tai sukupuolta. Heteronormatiivisessa (kirjallisuus-)kulttuurissa lukija on usein tottunut esimerkiksi sukupuolibinääristä poikkeavien hahmojen korostamiseen ja heidän ns. erilaisuutensa painottamiseen. Tällaisten hahmojen koko olemassaolo ja identiteetti perustuvat am. poikkeavuuteen, eikä heillä näin ollen usein ole muuta roolia kuin edustaa sukupuolta ja/tai seksuaalisuuttaan. Vierge Modernen hahmot sen sijaan esitetään lukijalle ilman ylimääräistä peräänkuuluttamista tai erittelyä. Tällainen menettely nostaa LGBTQI+ -hahmot vihdoinkin samalle viivalle heternonormatiivisten henkilöhahmojen kanssa, sillä se asettaa queer-henkilöt osaksi normia: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus ei ole mikään eriteltävä poikkeama, vaan tavanomainen osa ihmisyyttä. 



Teosta on kuitenkin jonkin verran kritisoitu sen epäkoherentista rakenteesta. Lukijana koin itsekin, että romaani olisi hyötynyt tiivistämisestä ja tapahtumaketjujen yhtenäistämisestä. Erityisesti kertomuksen ensimmäinen kolmannes kaipaisi karsimista tai lyhentämistä, sillä erinäiset tapahtumat jäävät kirjan mittakaavassa jokseenkin irrallisiksi. Esimerkiksi Kerstinin laupias toiminta köyhien orpolasten hyväksi lienee tarkoitettu kuvastamaan Kerstin tarvetta hyvittää syntinen menneisyys, mutta laajemman juonikuvion varjossa tapahtumat eivät tunnu saumattomasti nivoutuvan teoksen punaiseen lankaan. Vierge Modernelle on tosin syntymässä jatko-osa, joten voi olla, että kesken jääneet juonikuviot punoutuvat kokonaiseksi vasta seuraavassa teoksessa. 

Lopuksi on vielä nostettava esille tärkeä huomio, johon en ole tämän kirjan arvosteluissa vielä tarpeeksi törmännyt: Vierge Moderne keskittyy queer-historiaan ja marginaaliin työnnettyjen ihmisten kuvauksiin, mutta ennen kaikkea se on romaani ikiaikaisesta vallankäytöstä, patriarkaatista, sukupuolten eriarvoisuudesta ja näiden kaikkien rakenteellisista ilmentymistä. Kirja valottaa sitä, miten yhteiskunnan valta-asemat jakautuvat niille, joilla on jo valmiiksi paljon etuoikeuksia – ja miten vastaavasti heikoimmassa asemassa elävät saavat kestää kaikkein eniten sortamista. 

 

-


Vasta ulkona uskalsin hengittää kunnolla. Harrietin yhtäkkinen raivo oli järkyttänyt minua. Henriksson huomasi huoleni ja kun astuimme portista ulos, hän tarjosi minulle käsivartensa. 

"Harriet säikähti hyökkäystä pahemman kerran. Meidän täytyy auttaa toisiamme. Muuten olemme aivan yksin. Yön pimeys ei ainoastaan suojele. Sen varjoissa piilee vaaroja", Henriksson sanoi ääneen. 

"Luulin olevani aivan yksin, ennen kuin tapasin teidät", kuiskasin uskaltamatta katsoa seuralaiseeni. 

"Tiedän", hän vastasi. "Niin me kaikki luulimme joskus."


(Airaksinen 2021, 245.)

-



Kuvat: @chains_of_light, piirustukset @mirva_meri

Airaksinen, Heidi (2021) Vierge Moderne. Arktinen Banaani: Viro. 




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 



1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (prostituoitu-Ulrikan päiväkirja on merkittävässä osassa tarinaa)

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Airaksinen on steinerpedagogi)

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Vierge Modernelle on tekeillä jatko-osa)

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä (Ja paljon!)

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (pätee useampaan hahmoon)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi Bebe-leivonnaisia) 

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021



lauantai 22. toukokuuta 2021

Lisa Taddeo – Kolme naista




Lisa Taddeo – Kolme naista (2020)

*kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2019, suomennos 2020

Sivuja: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Kun äitini oli nuori nainen, tuntematon mies seurasi häntä aamusi töihin hänen takanaan masturboiden."

-


Lisa Taddeo seuraa Kolme naista (Gummerus Kustannus Oy) -tietokirjassaan kolmen naisen elämää kahdeksan vuoden ajalta. Teoksessa esitetyt tapahtumat ja tilanteet ovat todellisia, mutta niiden arkaluontoisuuden vuoksi yksityiskohdat, kuten nimet ja ajankohdat, on muutettu. Vaikka tarina on näiden muutosten avulla etäännytetty aidoista tapahtumista, paljastaa kirja lukijalle totuudenmukaisen ja paikoin hyvin raadollisen kuvan yhteiskunnallisen rakenteellisen diskriminaation monista eri muodoista, joita naiset sukupuolensa sekä vallitsevien kulttuurillisten normien vuoksi joutuvat päivittäin kohtaamaan.

Naisten sosiaalista, poliittista ja taloudellista yhdenvertaisuutta ajava feminismi syntyi aatteena jo 1700-luvulla ja poliittisena liikkeenä 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa. Vaikka sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta on feminismin ja muiden liikkeiden kautta tehty työtä jo vuosisatoja, naisen ja miehen asema eriarvoisina toimijoina näkyy naisten arjessa vielä tänäkin päivänä. Kolme naista kertoo nimensä mukaisesti kolmen eri ikäisen ja eri elämäntilanteessa olevan naisen tarinan. Vaikka teos keskittyy kuvaamaan kolmea yksittäistä tapahtumaketjua, voidaan niiden nähdä heijastelevan maailmanlaajuisia sukupuolittuneita ongelmia.

Sukupuolten eriarvoisuus näkyy kautta maailman erilaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa, kuten lainsäädännössä ja kulttuurillisissa normeissa. Taddeon teos erittelee naisten alisteista asemaa tuomalla esille muun muassa lainsäädännön ongelmakohtia. Tällaisiin epäkohtiin kuuluvat esimerkiksi usean valtion linjaukset raiskauksen määritelmästä sekä seksuaalirikoslainsäädännön vanhentuneet käsitykset. Näiden linjausten mukaan raiskaus määritellään käytetyn väkivallan mukaan, eikä pelkällä uhrin kertomuksella tai suostumuksen puutteella ole merkittävää painoarvoa. 
Kolme naista -asiaproosateoksessa oikeudesta oman kehonsa koskemattomuuteen taistelee 23-vuotias Maggie, joka on alaikäisenä joutunut opettajansa raiskaamaksi. Oikeudessa opettaja kuitenkin todetaan syyttömäksi, sillä Maggiella ei ole muuta näyttöä tapahtumista kuin omat sanansa: 

“Hoy sanoo, että koko kanne tulee olemaan Maggien todistuksen varassa. Mitään raiskausvälinesettiä ei ole olemassa; ei ole mekolle jäänyttä siemennestevanaa (Taddeo 2020, 259).”




Maggien kohtalon voi rinnastaa tuhansien muidenkin seksuaalirikosten uhreiksi joutuneiden naisten kohtaloon, eikä ongelma ole uusi Suomessakaan. Amnesty International Suomen osaston tutkimuksen mukaan pelkästään Suomessa seksuaalista väkivaltaa kokee vuosittain noin 50 000 naista. Näistä tapahtumista 15 000 on raiskausrikoksia, mutta viranomaisten tietoon päätyy lopulta vain murto-osa kaikista tapauksista. Keskimäärin vain joka viides raportoitu tapaus johtaa oikeuskäsittelyyn, ja niistä vain joka seitsemäs johtaa raiskaustuomioon. Suomen tämänhetkinen seksuaalirikoslainsäädäntö ei näin ollen turvaa uhrin oikeuksia eikä kunnioita YK:n ihmisoikeussopimusta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden osalta. Sukupuolittunut väkivalta onkin yksi Taddeon teoksen keskeisimmistä teemoista, sillä se on vahvasti läsnä nyky-yhteiskunnassamme monessa eri muodossaan. 

Taddeon teos saa merkityksensä samastuttavuudesta. Useat naiset maailmanlaajuisesti pystyvät samastumaan juridista vääryyttä kokevan Maggien asemaan, mutta myös kirjan muut hahmot kohtaavat yleisesti tunnustettuja sukupuolittuneita ongelmia. Esimerkiksi tiiviissä saariyhteisössä asuva Sloane joutuu yhteisön silmätikuksi, kun hän aviomiehensä painostuksesta ajautuu harrastamaan seksiä toisen miehen kanssa. Kun tapahtumat paljastuvat yhteisölle, saaren asukkaat kääntyvät Sloanea vastaan ja halveksivat häntä puheissaan, mutta seksin toisena osapuolena ollut mies jatkaa elämäänsä normaalisti. Myös Sloanea yhdyntään yllyttänyt aviomies selviää tuomiotta. Tapahtumat heijastelevat vahvasti epätasa-arvoisia normeja, jotka esiintyvät niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä. Kyseiset normit ovat havaittavissa esimerkiksi erilaisissa medioissa. Päivälehtien luetuimpiin artikkeleihin lukeutuvatkin usein naispuolisten julkimoiden seksuaaliset toiminnat, kuten nuoremman rakastajan löytäminen tai muut normeista poikkeavat mieltymykset.

Sloanen tapaus tuo esille myös usein toistuvan asetelman, jossa miehen seksuaaliset tarpeet esitetään naisen tarpeita tärkeämpinä. Tällaisen epätasapainon voi nähdä kulttuurillisena normina, sillä pariskuntien välisen seksin oletetaan usein olevan penetraatiokeskeistä ja miehen orgasmiin tähtäävää. Kun aktissa keskitytään yksinomaan miehen tarpeiden tyydyttämiseen, naisen osa on usein olla pelkkä seksiobjekti ja miehen nautinnon mahdollistaja. Sloanen objektisointi alkaa jo nuoruusiässä: Sloanen isä tajuaa, että Sloanen “seksuaalienergia voitaisiin valjastaa hyödyksi liiketoimissa”, joten tytär painostetaan treffeille yrityksen johtajan pojan kanssa:

 “Keith, isäntäparikunnan poika, ja Sloane, tuon pariskunnan luottomiehen tytär, joka oli kaunis, hyvin kasvatettu, hoikka. He olivat kuin kaksi hevosta, jumalaisia ja valmiita lisääntymään (Taddeo 2020, 55).”




Myös Sloanen ja tämän aviomiehen, Richardin, välisessä seksissä miehen tarpeet menevät naisen halujen edelle. Richard esimerkiksi kiihottuu ajatuksesta, että Sloane harrastaa seksiä tietyn, Richardin valitseman miehen kanssa. Sloane ei aina pidä miehensä valintaa houkuttelevana, mutta suostuu silti seksiin miestään miellyttääkseen:

"Richard sanoi, että Sloanen pitäisi mennä tuttavapariskunnan huoneeseen. Oli varhainen aamu, ja aurinko paistoi ylenpalttisen kirkkaana. Sloane innostui ajatuksesta jossain määrin, muttei täysin. Hänellä oli hoikka ja nätti olo. Joskus sekin riitti seksin harrastamiseen. Hän laittoi pariskunnalle tekstiviestin. He vastasivat: tule tänne, ja lähettivät Sloanelle huoneensa numeron (
Taddeo 2020, 274)." 

Naisen seksuaalisuus on länsimaalaisessa kirjallisuudessa esitetty varsin yksiulotteisena tai jopa vaiettuna asiana. Pitkään naisten seksuaaliset tarpeet tuotiin kirjallisuuden kentällä esille vain eroottisen, niin kutsutun harlekiinikirjallisuuden kautta. Tällaisissa julkaisuissa naisen seksuaaliset tarpeet on usein esitetty yksinkertaisina ja miehen haluja mukailevina. 2010- ja 2020-luvulla naisen monipuolisia seksuaalisia tarpeita sekä haluja kuvaavia teoksia on sen sijaan tuotettu paljon, minkä vuoksi myös yhteiskunnallinen käsitys seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on laajentunut. Mutta vaikka yleinen ymmärrys naisen seksuaalisista tarpeista on tarkentunut, aihe nähdään edelleen tietyissä yhteyksissä vanhoillisten arvojen ja uskomusten kautta. Taddeon teos Kolme naista ottaakin aiheellisesti kantaa julkiseen keskusteluun normalisoimalla naisten subjektiivisia seksuaalisia haluja. 





Kolmas Taddeon seuraama nainen on Lina. Hänen kauttaan kirjoittaja kuvaa konservatiivisten instituutioiden, kuten kristillisten oppilaitosten ja avioliiton ylläpitämiä vanhoillisia käytänteitä. 
Katolisessa koulussa kasvanut Lina joutuu kanssaopiskelijoidensa raiskaamaksi ja päätyy lopulta intohimottomaan avioliittoon. Oppilaitos ei ota kantaa Linan kokemaan väkivaltaan tai muuten pyri selvittämään tapausta. Kuten useissa vastaavissa tapauksissa, tapahtuma jää käsittelemättä ja Linasta aletaan puhua koululaisten kesken "halpana ja helppona naisena, joka nai kolmea kundia yhdessä illassa” (Taddeo 2020, 51). Myöskään terapeutin neuvot avioparin intiimielämän piristämiseksi eivät tuota toivottua tulosta: ammattilainen rohkaisee Linan miestä jatkossakin välttämään “vastenmielistä” kanssakäymistä, kuten suutelemista. Lina ei saa ohjeita omien tarpeidensa tyydyttämiseen, vaan joutuu tyytymään seksittömään avioliittoon.

Lisa Taddeon tietokirja Kolme naista maalaa surullisen ja synkän kuvan naisten asemasta patriarkaalisessa maailmassa. Muutettujen nimien vuoksi teos on helppo mieltää fiktioksi, mutta erityisesti naispuolinen lukija tunnistanee tapahtumien todenmukaisuuden. Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomessakin joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Taddeon seuraamien naisten kohdalla luku on vielä suurempi: kaksi kolmesta naisesta joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kolmaskaan nainen ei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti, vaan joutuu miehensä kontrolloimaksi ja yhteisön halveksumaksi. Sekä kyseisen tutkimuksen että Taddeon teoksen luvut vahvistavat käsitystä siitä, ettei totaalista sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta ole vieläkään saavutettu. Naisilla ei edelleenkään ole oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan vapautuneesti, sillä vanhoilliset normit ohjailevat vielä tänäkin päivänä yhteisöjen ajatusmalleja. Myös lainsäädännölliset epäkohdat asettavat erityisesti naiset epäoikeudenmukaiseen asemaan, sillä suurin osa seksuaalirikosten uhreista on naisia.

Kolme naista on peittelemättömän rehellinen dokumentti kolmen naisen elämästä, joka samastuttavuudellaan ottaa kantaa laajoihin, sukupuolittuneisiin ongelmiin. Maggie ei ole ainoa nainen, jonka raiskaaja julistettiin syyttömäksi. Sloanekaan ei ole ainoa nainen, joka joutuu puolisonsa kontrolloimaksi. Myöskään Lina ei ole ainoa nainen, joka raiskataan kolmesti saman illan aikana. Kolme naista kertoo Maggiesta, Sloanesta ja Linasta, mutta jokainen naispuolinen lukija löytää siitä jollain tasolla myös itsensä.






Kuvat: @chains_of_light

Taddeo, Lisa (2020) Kolme naista (“Three women”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua.



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

10. Kirjan nimessä on numero

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (Sloanella on menestyvä ja arvostettu ravintola)


Olen julkaissut tämän esseen lyhennettynä myös Maailmankirjat-blogissa






Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...