sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Aino Kivi – Joutonainen




 Aino Kivi – Joutonainen (Into) 


Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 276

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Seksistä joutuu aina maksamaan, ajattelen, kun herään sen työhuoneella ja huomaan nukkuneeni pommiin koulunkäyntiavustajan töistä."

 -


Aino Kiven (2022) toisinkoiseen, Joutonainen-romaaniin, liittyy paljon odotuksia. Kirjailijan esikoisteos Maailman kaunein tyttö (2016) keräsi nimittäin runsaasti huomiota ja kehuvia lauseita. Joutonainen ei vielä ole ehtinyt kiertää kirjasomettajien käsissä kauaa, mutta jo nyt teos on herättänyt lukijoissa innostusta ja tunteen lupausten lunastamisesta. 

Romaanin päähenkilöä on muissa arvosteluissa kuvattu virkistäväksi antisankariksi, eli kaikin puolin epäkiiltokuvamaiseksi hahmoksi. Noin kolmekymppinen Annu onkin syrjäytymisuhan laidalla keikkuva kapinallinen kulkija, joka ei suunnittele viikkoaan etukäteen. Fidasta ostetun "euron kaftaanin" saa korjattua teipillä ja kengät voi ottaa kaverin kaapista. Kun pätkätöistä tienatut rahat loppuvat, Annu siirtyy sukulaisen, ystävän tai esimerkiksi seksiseuralaisen sohvalle nukkumaan. Lähtiessään Annu poimii kangaskassiinsa vartioimattomat kännykkälaturit, alusvaatteet, asiakirjat ja avaimetkin. Aina välillä matka käy R-junaan ja Riihimäelle, jossa home hitaasti valtaa lapsuudenkodin kamareita. 

Romaanina Joutonainen sijoittuu trendikkääseen kotimaiseen 2020-luvun kirjagenreen, jossa polttopisteessä ovat hieman omintakeiset ja jokseenkin epäsuositut aikuiset naiset. Tämän tyylilajin teoksia ovat viime vuosina kirjoittaneet esimerkiksi Sisko Savonlahti sekä Henriikka Rönkkönen. Kysyntää tällaiselle moniulotteisia naishahmoja esiintuovalle kirjallisuudelle varmasti onkin, sillä miesten kirjoittaman kirjallisuushistorian sivuilla naiset on perinteisesti esitetty melko yksipuolisina toimijoina. Joutonaisenkin kuvaama epäsovinnainen naishahmo haastaa jo olemassaolollaan konventionaaliset viettelijättäret, naapurintytöt ja vanhatpiiat. 




Ehdin itsekin innostua Kiven päähenkilöstä, sillä olen kovasti kaivannut kotimaisen kirjallisuuden kentälle uudenlaisia hahmoja. Tarinan edetessä Annun ahdinko kuitenkin syvenee, ja jo valmiiksi kompleksiseen hahmoon kertyy lisää kurjia kerroksia: alkujaankin yhteiskunnan laitamilla värjöttelevän Annun niskaan kaadetaan asunnottomuus, mielen häiriöt, läheisriippuvuus, taloudelliset huolet, väkivaltainen lapsuus, perheensä hylännyt isä ja psykiatriseen sairaalaan toimitettu äiti. Puutteenalaisuuden huipulla iskee vielä pandemia. 

On toki loogista, että syrjäytyminen ja erilaiset ongelmat ruokkivat toisiaan. Siksi Annun hahmo on kaikessa surkeudessaan jopa hivenen lattea ja yllätyksetön. Vastoinkäymisten kasaantuessa en voinut olla toivomatta, että kerronnan keskiössä olisikin keskiluokkaisessa perheessä kasvanut aikuinen, joka ei nyky-yhteiskunnan puristuksessa ylläkään perheen asettamiin keskiluokkaisiin ihanteisiin. Teoksen synkkyyttä korostava asetelma tuntuu alleviivaavan ajatusta, jonka mukaan hankalissa oloissa kasvaneet lapset luisuvat lähes automaattisesti alimpiin sosiaaliluokkiin. Annun hahmo olisi siis varmasti toiminut mainiosti myös ilman maailmanloppua odottavaa äitiä ja homofobista isää, sillä myös normien mukaisesti elävät perheet voivat tuottaa ahdistuneita ja päämäärätiedottomia lapsia. 




Ongelmilla kyllästetty päähenkilö istuu toisaalta mutkattomasti romaanin tyyliin, sillä myös kerrontaan on ahdettu ajankohtaisia aiheita kerrakseen: tarinan aikana hahmot ehtivät käsitellä esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksiä, ilmastonmuutosta, sosiaaliluokkia, kulttuuripiirien tunkkaisuutta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, parisuhdenormeja, lapsensaantia ja perinteistä perhekäsitystä. Jokainen näistä aiheista olisi Kiven sisänsä taidokkaan kerronnan avulla voinut loistaa romaanin teemana, mutta hajanaisina aiheina ne hukkuvat tarinan runsauteen. 

Varsinaiseksi teemaksi nousee itse asiassa melko oivaltavasti home, sieni, tauti tai muu ei-toivottu vieras. Sitä mukaa, kun Annun pakkomielteet pahenevat, home leviää lapsuuden talon perustuksista huoneisiin. Siivoaminen ei auta, sillä itiöitä on jo kaikkialla. Mätä ulottaa hitaasti lonkeronsa myös Annun mieleen. Päähenkilö painii rehottavan lian kourissa, eikä kukaan muu tunnu kärsivän samasta vaivasta – ei, ennen kuin pandemia valtaa maailman ja ei-toivottu virus tunkeutuu myös etuoikeutettujen ihmisten elämään. 




Kirjailijan lahjakkuudesta kertookin värikäs kieli, joka kuljettaa lukijaa vaivattomasti kohti keskushenkilön alati laajenevaa ahdinkoa. Hienovaraisten vihjeiden avulla Kivi rakentaa eheän hahmon, joka ei lopulta poikkea paljoakaan psykiatrisista häiriöistä kärsivästä äidistään. Myös ympäristön paineet tuodaan esille virkistävän värittyneesti, sillä kerronnan näkökulma pysyttelee pakkomielteisen päähenkilön mielenmaisemassa. Narratiivi on myös oivallinen kurkistus sisäistettyyn naisvihaan. Juuri tämä oivaltava kerronta selittää Joutonaisen merkillisen viehätysvoiman. 

Joutonaisen kiinnostavuus ja kapinallisuus eivät rajoitu kuitenkaan vain boheemiin päähenkilöön, vaan ulottuvat myös tekstin tasolle. Kivi leikittelee sujuvasti kieliopilla sivuuttaen suvereenisti vaikkapa väliviivat, jotka esimerkiksi queer-termiin yleisesti vielä liitetään. Väliviivaa käytetään yhdyssanoissa muun muassa erottamaan vierasperäiset ja vakiintumattomat sanat suomenkielisestä alku- tai loppuosasta. Kirjoittamalla esimerkiksi queer-teorian ja tekstissä usein toistuvan queer-pukin ilman väliviivaa Kivi nostaa queer-termin vakiintuneiden suomenkielisten sanojen joukkoon. Typografisessa mielessä ele on pieni, sillä lyhyen väliviivan puuttumista tuskin huomaakaan. Tekona ele on sen sijaan väkevä ja kommentoi voimallisesti oman aikamme sateenkaarisanastoa.

On siis lopulta monestakin syystä täysin ymmärrettävää, että Joutonainen on riemastuttanut useita lukijoita. Monet ovat kertoneet ahmineensa teoksen hetkessä, mikä kielii sujuvasta sanankäytöstä ja kiinnostavista henkilöhahmoista. Joutonainen täyttää ongelmitta suuret odotukset, jotka Maailman kaunein tyttö aikoinaan asetti. Nähtäväksi jää, malttaako kirjailija karsia tarinan aiheita seuraavassa romaanissaan. Varmaa kuitenkin on, että Kiveltä uskaltaa jatkossakin odottaa taidokasta tarinankerrontaa tarkkasilmäisellä yhteiskuntakritiikillä höystettynä.


-



-

Ajat eivät ole juuri muuttuneet siitä, kun irtolaisuus oli rikos. Erehdyn selittämään tätä Samaille, tarkoitus ei ole, mutta jotenkin lipsahtaa, ajatus pääsee valloilleen kuin vyöryvä vesi. Samai hymisee. 

"Etkai sä vaan oo elämäntapaintiaaneja?" se tivaa. 

"Ha", vastaan. "En oo varma onko toi termi vielä kosher."

"Hitto tätä nykyaikaa", Samai huoahtaa. 

"Sä oot vaan salaa ultrakonservatiivinen", heitän. 

"Enkä oo", Samai puolustautuu. "Tai siis, en halunnut disauttaa. Tarkotan vaan että dharmapummina eläminen on helpompaa jos keskilämpötila on plussan puolella. Täällä se on melkoista ekstremeurheilua."

"Älä sano. Ilmastonmuutos etenee."

"Niin, jotain hyvää siitäkin."

Siinä ei oikeastaan ole mitään hauskaa. On mittaushistorian lämpimin talvi, taas, ja Australiassa koalat palavat puihin. Minkäs sille mahtaa, elettävä on.


(Kivi 2022, 159.) 


Kivi, Aino (2022) Joutonainen. Into Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 


1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Covid-19)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022







lauantai 5. marraskuuta 2022

Ex unitate vires – Helsingin Kirjamessut 2022




Helsingin Kirjamessut 2022 


Kuluneella viikolla somessa on puhututtanut Kirjamessujen ja kirjasomettajien yhteistyö. Tämä julkaisu sisältää ajatuksia Suomen suurimmasta kirjallisuusitapahtumasta sekä messujen suhteesta kirjasomeen. 


Perinteiset Helsingin Kirjamessut järjestettiin jälleen 27.-30.10. Helsingin Messukeskuksessa. Muutaman hiljaisemman koronavuoden jälkeen tapahtumassa riitti väkeä, sillä tänä vuonna messujen kävijämäärä lähenteli 80 000 osallistujaa. Se on paljon, sillä Kirjamessujen voimassaolevs kävijäennätys on n. 90 000 ihmistä. Kauas ei siis jääty post-korona-ajan kirjahuumasta. 

Aiemmin Kirjamessuja luotsannut Ronja Salmi astui tänä vuonna sivuun antaen paikkansa ohjelmajohtajana ensimmäistä kertaa toimineelle Ville Blåfieldille. Blåfield on kertonut halunneensa tuoda messuille uudenlaisena formaattina rakentava debatti -lavaohjelmat ja muun muassa näiden väittelyiden avulla kutoa kirjatapahtuman tiiviimmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tavoite on erinomainen, sillä esimerkiksi jo viime vuoden Kirjamessu-julkaisussa päivittelin tapahtuman vanhakantaisuutta ja ulossulkevaa esiintyjärajausta. Tänä vuonna myös marginaaliin painetut queer-kirjailijat saivat hieman enemmän näkyvyyttä, vaikkei messuilla vielä tälläkään kertaa nähty sateenkaariaiheille omistettua lavaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihmisten tuominen yhteen niin messu- kuin yhteiskuntatasolla oli yksi tämän vuoden kantavimmista kirjamessuteemoista. 




Sääli kuitenkin, ettei kirjaihmisten yhteensaattaminen toiminut aivan kaikkien kävijöiden näkökulmasta. Liikuin itse messuilla somevaikuttajan roolissa, eli pääsin tapahtumaan sisään kaikkina päivinä somepassini avulla. Passi myös oikeutti lehdistökeskuksen käyttöön, mediapaketin saamiseen ja esimerkiksi lehdistötilaisuuksiin osallistumiseen. Kaikki nämä ovat arvokkaita etuja, jos sattuu olemaan esimerkiksi journalisti. Some-sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole perinteinen toimittaja, vaan itsenäinen sosiaalisen median toimija. 

Kahden bloggaritapaamisen lisäksi viralliseen messuohjelmaan ei kuulunut lainkaan somevaikuttajille räätälöityä sisältöä. Somettajien osallistamisesta huolehtivat itse asiassa kirjasomen vapaaehtoiset, jotka saivat oma-aloitteisesti ja ilman korvausta ilmoittautua päivystämään kirjasomettajille rakennetulla pisteellä. Tämä kirjasomen kohtaamispaikaksi luotu nurkka piti sisällään muutaman istumapaikan, kuvausseinän sekä suuren taulun, jossa esiteltiin muutama kirjasometili. 




Somepassia hakiessa somettajilta pyydetään selvitystä siitä, minkälaista some-sisältöä he ovat valmiita tuottamaan sisäänpääsyä vastaan. Feminististä kirjasomea tuottavana tekijänä itseäni kiinnosti erityisesti naisviha-aiheinen debatti. Harmillisesti debatin kuvaaminen oli kuitenkin kielletty, joten visuaalisen sisällön tuottaminen kyseisestä ohjelmasta (kuten monesta muustakin) oli kirjaimellisesti estetty. Messuilla kierrellessäni ja pienenpientä somenurkkaa katsellessani en voinut olla pohtimatta, mistä tätä kovasti pyydeltyä sisältöä nyt oikeastaan keksisi. 

Sometusta messuilta todella odotettiinkin, sillä tapahtumaan jaettiin tänä vuonna noin 200 somepassia runsasta some-sisältöä vastaan. Halukkaita kirjasomettajia olisi kuulema ollut enemmänkin, eli lienee turvallista todeta tapahtuvan kiinnostavan sosiaalisen median kirjakansaa. Kirjasome onkin kasvava ilmiö, sillä esimerkiksi pelkästään Instagramissa kirja-aiheisia tilejä on jo yli 2000. 




Kirjasomettajille pystytetty kuvausseinä saattaisi riittää hauskaksi somesisällöksi, mikäli sitä olisi helppo hyödyntää. Oma ajatukseni oli napata messuilta mukaan seuraajieni ehdottamat kirjat ja kuvata niitä someseinää vasten. Mikäli kaikki 200 somettajaa tekisivät samoin, saataisiin helposti aikaan kiinnostava ja helpostitoteutettava somekampanja – toisin sanoen ilmaista näkyvyyttä erilaisille kirjailijoille ja tietenkin itse Kirjamessuille. 

Harmillisesti tämä idea kaatui arvostelukappaleiden puuttumiseen. Muutamat isohkot kustantamot, kuten Otava, Atena, Like ja Karisto olivat paikalla vain Suomalaisen Kirjakaupan toimipisteellä. Tavattavissa ei siksi ollut lainkaan (tai ainakaan kertaakaan asiaa udellessani) kustantamoiden edustajia, joiden kanssa olisi voinut sopia minkäänlaisen somesisällön tuottamisesta tai muutenkaan keskustella ajankohtaisista kirjallisuusilmiöistä. Myöskään monet omilla toimipisteillään toimivat kustantamot, kuten Teos ja Gummerus, eivät olleet varanneet mukaan ainoatakaan somettajille tarkoitettua arvostelukappaletta tai muuta somemateriaalia. Monille kutstantamoille tuntui tulevan melkoisena yllätyksenä, että messuille on kutsuttu toista sataa somettajaa. 




Nostin asian esille messujen puolessavälissä omassa somessani. Yllätyksekseni sain paljon viestejä kanssasomettajilta, jotka olivat yhtä lailla huomanneet ongelman. Erityisen nurkinkuriseksi koettiin, että somepassia vastaan somettajien odotettiin tänäkin vuonna järjestävän esimerkiksi lippuarvontoja tileillään ja siten tuottavan tapahtumalle valtavasti näkyvyyttä (puhutaan useista sadoista tuhansista ihmisistä), mutta itse somettajille ei ollut tarjolla messuilla juurikaan somemateriaalia. Sain myös vastauksia muutamilta kustantamoiden edustajilta, jotka perustelivat esimerkiksi arvostelukappaleiden puuttumista yksioikeiseen tyyliin: logistisesti mahdotonta

Tämä logistinen painajainen ei kuitenkaan näyttänyt estävän kaikkia. Esimerkiksi Enostone Kustannuksen kerrottiin kantaneen kassikaupalla arvostelukappaleita somettajien kohtaamispaikalle ja muutenkin lähestyneen sisällöntuottajia yhteistyömielessä. Kustantamon yrittäjät Kalle ja Satu-Maaria Niinikangas kertoivat suunnitelleensa näitä somettajien materiaalikasseja jo jonkin aikaa. Myös Moebius-kustantamon edustaja kommentoi somettajien kanssa tehtävää yhteistyötä arvostavaan sävyyn ja antoi yhdessä Enostonen yrittäjän kanssa pyytämättä mukaani useita teoksia, joita tulen nostamaan somessani esille myöhemmin. Jo kustantamon edustajien aito läsnäolo ja kiinnostus kirjasomea kohtaan jäivät mieleeni ja tarjosivat erinomaisia kohtaamisia – eli juuri sitä, mitä tapahtumalta lähdin hakemaankin. 

Samanlaista lämminhenkistä kirjakeskustelua viriteltiin Stresa-kustantamon osastolla, jossa kirjailija Maritta Hirvonen pudisteli päätään somettajien sivuuttamiselle lausuen samalla kauniisti: "Me emme ole täällä kaupan vuoksi, vaan ihmisiä ja kirjoja varten." 




Tätä ihmisten ja kirjojen etualalle asettamista harrasti myös Werner Söderström Osakeyhtiö omalla toimipisteellään. Useat seuraajani ovat toivoneet julkaisua Satu Rämön (2022) Hildurista, joten lähdin etsimään romaania WSOY:n alueelta. Heti kirjaan tartuttuani sain kuulla vieressäni seisoneelta kanssalukijalta suosituksen kyseisestä kertomuksesta. Samanlainen hersyvä kirjallisuuskeskustelu syntyi kustantamon edustajan kanssa, joka ilomielin antoi teoksen mukaani arvostelukäyttöä varten.

Myös Into Kustannuksen toimipisteellä somettajat otettiin vastaan kustantamon nimen mukaisesti intomielisesti, sillä kirjan lisäksi sain mukaani suosituksen somevaikuttajaohjelmasta. Someyhteistyötä oli ilahduttavasti miettinyt myös SKS-kustantamo, sillä lehdistökeskuksesta löytyi runsain määrin kustantamon selailukappaleita, joiden saatelehtisessä ystävällisesti kehotettiin hakemaan arvostelukappaleet SKS:n toimipisteeltä.







Näiden kohtaamisten valossa vaikuttaakin siltä, että "logistinen mahdottomuus" on este ensisijaisesti arvotasolla. Kyse ei ole ilmaisista kirjoista tai vähäpätöisestä ilmiöstä, sillä esimerkiksi Takakansi-podcastin Marko Suomi kertoo uusimmassa blogitekstissään kirjasomen sisällöntuottamisen vievän tuntikaupalla (usein palkatonta) aikaa ja vaativan monimediallista osaamista. Kirjasomen huomionarvoisuudesta kertonee sekin, että somettajien pisteellä osa somettajista sai tyytyä seisomaan, sillä tuoleja oli harvoin vapaana – varsinkaan silloin, kun paikalle saapui kirjasomettajien kokoontumiseen noin 70 sisällöntuottajaa.

Instagramissa erinomaista sisältöä tuottavan @kirjagramin_meemit -tilin järjestämän epävirallisen ja pienehkön (n. 80 vastaajaa) kyselytutkimuksen mukaan jo tämä pikkuinen kirjasomettajien joukko osti messuilta yhteensä 567 kirjaa.

Innostus ja rakkaus kirjasomeen näkyi tämän kaiken lisäksi myös tungoksena Kulttilavan ympärillä, kun (epävirallisessa messu-)ohjelmassa oli kirjagramin vaikutusmahdollisuuksia pohtiva paneelikeskustelu. "Kritiikin merkitys marginaalikirjallisuudelle" -paneelissa osallistumaan pääsi myös pitkän linjan kirjasomettaja Mari Leminen, joka ylläpitää Instagramissa suosittua @1001kirjaa-tiliä. Kirjamessujen virallisessa ohjelmassa sen sijaan ei tänäkään vuonna nähty kirjasomettajia lavoilla.





Kirjasome on kasvava ilmiö, joka synnyttää jatkuvasti uusia ja entistä isompia kirjallisuustapauksia. Kirjasomeen ei tuoteta monipuolista ja laadukasta sisältöä pelkällä ilmaisella sisäänpääsyllä, sillä kirjasomettaja tarkastelee kirjallisuuden ilmiöitä eri näkökulmasta kuin kuluttaja. Iso osa meistä tulisi tapahtumaan ilman ilmaisia pääsylippujakin, sillä myös tänä vuonna useat somettajat kustansivat itse osallistumisensa. Kirjasomettaja voi siis olla myös aktiivinen ja kirjakaupoille tuottoa tuova asiakas. Kirjasomettajan, kuten varmasti monen muunkin kirjamielisen ihmisen odotukset Kirjamessuja kohtaan ovat kuitenkin ylevät: "Olisipa Kirjamessuilla enemmän kirjaihmisten kohtaamisia, eikä vain läjäpäin bestsellereitä myynnissä", mainitsi eräs somettajakollegani messujen loppupuolella.

Lausunto ei osunut kovin kauas totuudesta ja messujen näkyvimmästä teemasta, sillä heti tapahtuman päätyttyä mediatiedotteen ensimmäisessä kappaleessa ilmoitettiin hienosta lopputuloksesta: "Kustantajat kertoivat hyvistä myyntiluvuista ja hienosta tunnelmasta." Myös tapahtuman viimeisten tuntien aikana julkaistu Helsingin Sanomien artikkeli arvioi jo otsikossaan Kirjamessujen onnistuneisuutta: "Kirjamessut olivat kaupallinen menestys – WSOY:n myynti messuilla kasvoi jopa 50 prosenttia".

Mikäli Helsingin Kirjamessut haluaa tulevaisuudessa olla ison kirjakaupan lisäksi aitoa yhteiskunnallista keskustelua synnyttävä tapahtuma, kannattanee harkita esimerkiksi kirjasomettajien tai muiden kirjallisuuden kentällä aktiivisten ihmisten kutsumista lavalle. Älkää huoliko, emme me pelkästään puhu kirjoista; kyllä me myös ostamme niitä. Ja kannustamme muitakin ostamaan.


-



-


Ps. Jälkipuintina mainittakoon, että Kirjamessut poiki aktiivisen kirjasomettajien ryhmän, joka jo nyt suunnittelee monipuolisempaa ja ajankohtaista kirjasomeohjelmaa ensi vuoden tapahtumaan. Liity Discord-alustalla toimivaan työryhmään tästä

P.p.s. Myös Blåfield on kommentoinut Helsingin Kirjamessujen Instagram-tilin kautta somettajien asemaa tämän vuoden tapahtumassa. Blåfield on suhtautunut korjasome-ilmiöön erittäin positiivisesti ja on siksi mukana suunnittelemassa kirjasomeystävällisempää ohjelmaa ensi vuoden messuille. 

-

Kuvat: @chains_of_light 






tiistai 25. lokakuuta 2022

Alice Oseman - Heartstopper 1-3



 Alice Oseman - Heartstopper 1-3 (Hachette Children's Group) 


Julkaisuvuosi: alkuperäiset 2018-2020, 1-osan suomennos 2022

Sivuja: Volume 1 - 263, Volume 2 - 295, Volume 3 - 351

Läpäiseekö Bechdelin testin: Volume 1 - ei, Volume 2 - nipin napin, Volume 3 - kyllä

Ensimmäinen lause: 

Volume 1: "Library?"

Volume 2: "Hi dad... Could you come and pick me up early?"

Volume 3: "There you go, Charlie."


Brittiläisen Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuva valloitti kirjamaailman ryminällä muutama vuosi sitten. Vuonna 2018 julkaistun Volume 1:n jälkeen on ehditty tuoda markkinoille yhteensä neljä graafista novellia, ja viidettä povataan jo talvelle 2023. Kuluvan vuoden keväällä myös suoratoistojätti Netflix tuotti oman versionsa Osemanin sarjakuvaromaaneista. Jo kaksi päivää julkaisemisensa jälkeen Heartstopper-suoratoistosarja kipusi Netflixin TOP 10 -listalle keräten parhaimmillaan 23.94 miljoonaa viikottaista katselutuntia. 




Heartstopper-sarjakuvia selaillessa onkin helppo havaita, mikä teoksissa ja tarinassa viehättää suurta yleisöä. Se lukee itse asiassa jo Volume 1:n kansilehdessä: "Boy meets boy." Piste. Mitään muuta ei lukija oikeastaan kaipaakaan. Pohdiskelin nimittäin jo Tiina Tuppuraisen "Sinä olet perheeni" -romaania lukiessani queer-hahmojen funktiota kirjallisuudessa: queer-hahmot on kautta kirjallisuuden historian liitetty hirvittäviin ihmiskohtaloihin, ja usein heidän osansa on toimia jonkinlaisena ihmisuhrina yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta. Ei siis ole ollenkaan tavatonta, että tarinan edetessä yksi tai useampi sateenkaarihahmo menehtyy tai ajautuu muulla tavoin kestämättömään tilanteeseen. Onnellinen loppukaan ei siksi välttämättä näiden hahmojen kohdalla tarkoita unelmien saavuttamista, vaan lähinnä väkivallalta välttymistä. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse Osemanin sarjakuvassa, sillä polttopiste on yhteiskunnallisen uhrilampauden sijaan paljon arkisemmassa asiassa - kahden sielun kohtaamisessa. 

Nämä kaksi sielua ovat nimeltään Charlie ja Nick. Pojat käyvät samaa koulua ja ystävystyvät jouduttuaan samalle kurssille. Lukuvuoden edetessä ystävyys syventyy ihastukseksi ja lopulta rakkaudeksi. Piste. 




Toki tarinaan mahtuu jonkinverran ahdasmielisiä suunpieksijöitä, joiden tehtävä on muistuttaa yhä valloillaan olevista konservatiivisista normeista. Hearstopper-sarjassa homofobisuus ei kuitenkaan ole normi, vaan ankea poikkeus. Fyysisen tai verbaalisen uhan ilmetessä yhteisö syöksyy onneksi välittömästi apuun, joten Nickin ja Charlesin suhde saa rauhassa kehittyä. Kertomus rikkookin ilahduttavalla tavalla aiemmin mainitsemiani sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltanormeja: kun esimerkiksi sivulla 204 luokan pojat ruotivat Nickin "antihomomaista" ulkonäköä, puuttuu liikunnanopettaja heti tilanteeseen. Vihapuhe kitketään kolmen ruudun aikana: 

"You can't tell whether people are gay by what they look like. And gay or straight aren't the only two options. Anyway, it is very rude to speculate about people's sexuality. Go home, lads." 

(Oseman 2018, 204.) 




Kun Nick ja Charlie jo ensimmäisen osan lopulla päätyvät tunnustamaan lämpimät tunteensa, jää neljään seuraavaan osaan paljon tyhjää tilaa. Tätä onttoutta paikkaillaan suhteellisen onnistuneesti muilla sateenkaarevilla teemoilla: oman seksuaalisuuden tunnistamisella, parisuhteen määrittämisellä ja esimerkiksi transsukupuolisuuden normalisoinnilla. Charlien ja Nickin tasaisesti vakiintuva parisuhde tarjoaakin lopulta rauhallisen ja helpostilähestyttävän alustan yleisille queer-teemoille. Ehkä juuri tämä turvallinen tila on yksi syy sarjan suurelle suosiolle. 




Poikien parisuhteen tasaantuessa kerronta kerää uusia kerroksia myös muista aiheista. Se on oikein tervetullutta, sillä queer-hahmot esitetään usein kirjallisuuden kentällä varsin mustavalkoisina: sateenkaarihahmon identiteetti ja moniulotteisuus rakentuu monesti seksuaalisuuteen tai sukupuoleen, eikä juuri muuhun. Nickissä ja Charliessa sen sijaan on muitakin puolia. Erityisesti sarjan kolmannessa osassa poikien perhesuhteet, terveys ja esimerkiksi kiinnostuksenkohteet pääsevät kunnolla esille. Tällainen hahmojen syventäminen olisi toki ollut paikallaan jo sarjan aiemmissa osissa. Yhtenäisenä kokonaisuutena teokset 1-2 muodostavat koherentin kokonaisuuden, johon ei vielä kuulu esimerkiksi perhedraamaa tai syömishäiriöitä. Kolmas osa jatkaa tarinaa, mutta lisää siihen problematiikkaa. Asetelma tuntuu tärkeältä, mutta suunnittelemattomalta: poikien elämään ilmestyy melko nopealla tahdilla kaikenlaisia murheita, joista ei ole ollut tietoakaan aikaisemmissa sarjakuvissa. 




Kerronnan eheyden ja sujuvuuden puolesta teokset rönsyilevät muutenkin melkoisesti. Koska Nickin ja Charlien suhteeseen liittyy verrattain vähän draamaa, täyttyvät sivut höpsöttelystä, hassuttelusta ja spontaaneista suukoista ja halailuista. Tällainen harmittoman rakkauden kuvaaminen on toki erityisen tärkeää queer-kirjallisuudessa, mutta kerronnan ongelmia se ei oikeuta. Esimerkiksi Volume 2 koostuu pitkällisestä ja poukkoilevasta identiteettipohdinnasta, joka paikoin toistaa itseään. Tällainen epädynaaminen kerronta lienee peruja sarjakuvan alkuperäisversiosta, joka julkaistiin nettisarjakuvana Tublrissa. Teosten julkaisuhistoria tarjoaa myös selityksen toisen ja kolmannen osan väliselle teemalliselle railolle, sillä Oseman julkaisi tarinan itse alunperin kaksiosaisena. Myös Hachette Children's Group hankki alunperin julkaisuoikeudet vain kahteen ensimmäiseen novelliin. 

Vaikka Heartstopper-sarjakuvan osat ovat siis juonellisesti jokseenkin epätasaisia, on niiden mittava suosio osoittanut teosten löytäneen lukijoiden sydämiin. Heartstopper-sarja toimiikin ehkä osuvana muistutuksena kirjallisuuden moninaisista funktioista. Kritiikeissä (kuten tässä omassakin tekstissäni) keskitytään usein ruotimaan kerronnan eheyttä, tarinan uskottavuutta tai kirjan sanataiteellisia ansioita. Aina välillä on kuitenkin tärkeää nostaa esiin myös kertomuksen kulttuurillinen kehys, eli sen suhde esimerkiksi yhteiskunnallisiin normeihin. Heartstopper-sarja purkaa tehokkaasti queer-kirjallisuuteen ja sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltakonventioita, mikä on arvokas ansio itsessään. Nämä kulttuurituotteiden normit heijastuvat nimittäin suoraan omaan arkeemme. Jotakin siis kertoo esimerkiksi se, että Heartstopper-suoratoistosarja ylsi TOP 10 -listalle myös sellaisissa maissa, joissa sateenkaariliitot edelleen 2020-luvulla luokitellaan lain vastaisiksi. 

-



 

-

"Sweetheart, you don't have to say you like girls if you don't..."

"No, I definitely like both!! It's – It's called... um... bisexuality... if you've heard of that"

*chuckle* "Yes, I've heard of that. I wasn't born in 1920."


(Oseman 2019, 552-553.) 



Kuvat: @chains_of_light 

Oseman, Alice (2018, 2019 & 2020) Heartstopper Volume 1, Volume 2 & Volume 3. Hachette Children's Group: Lontoo. 


Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Nick ihastuu Charlieen lumisodan aikana)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Volume 3: syömishäiriö)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (sarjassa on flashbackeja)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (Oseman esim. keräsi joukkorahoitukseen tarvittavan summan alle kahdessa tunnissa, se kertonee jotakin tarinaa ympäröineestä kuohunnasta)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan





lauantai 8. lokakuuta 2022

Paula Nivukoski – Mainingin varjo


 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)


Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."


Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 




Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 




Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 


"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)




Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 



Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 




Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 


-




-


"17. elok. 1911

Landet som inte finns 


Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."


(Nivukoski 2020, 59.)

-


Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 


-


 

-



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan



-




perjantai 30. syyskuuta 2022

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 


Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."


Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 




Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 




Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana.

(Martin 2022, 139.) 




Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 




Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 


-



-


"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 


Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022



tiistai 13. syyskuuta 2022

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan


Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne 

Liv Strömqvis – Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 

(Sammakko)

*teokset saatu arvostelukappaleina kustantajalta


Prinssi Charlesin tunne 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2010, suomennos 2017 

Sivuja: 133

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Prinssi Charlesin kihlauduttua Dianan kanssa häneltä kysyttiin lehdistötilaisuudessa: Are you in love?"

-


 Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 170

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Ei tunnu miltään"


-


Olen tässä blogissa aiemminkin käsitellyt sarjakuvaromaaneja, jotka juhlistavat sarjakuvan ilmaisuvoimaa. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja kunniatohtori Liv Strömquistin (2017 & 2021) Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan todistavat jälleen kerran sarjakuvan potentiaalin raskaiden aiheiden käsittelyalustana. 

Episodimaisiin lukuihin jaetut sarjakuvaromaanit tarkastelevat nyky-yhteiskunnan patriarkaalista normikoodistoa, joka määrittelee niin laajojen massojen kuin omassa "miniuskonnossaan" elävien pariskuntienkin käytöstä. Strömquistin polttopisteessä on miehen ja naisen välinen kulttuurinen kuilu, sillä yhteiskuntamme väkivaltaiset rakenteet ovat pitkälti muodostuneet vanhakantaisen sukupuolikäsityksen ympärille. Teoksista ei tästä syystä juuri löydä mainintoja muista sukupuolista, mutta se olisikin asioiden edelle kiirehtimistä; luodaksemme aidosti yhdenvertaisen yhteiskunnan meidän on ensin ymmärrettävä nykyisen sorron historia. 




Strömquist käyttää romanttisessa rakkaussuhteessa elävien pariskuntien arjesta nimitystä "miniuskonto", sillä vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseloon kieltämättä kuuluu lupaus ja odotus onnesta. Ja paljon muustakin. Aiemmin tällainen lupaus muodostui uskonnollisista sakramenteista, kun taas nykyään kyse on vain ihmisten itse luomasta uskonnonomaisesta normista. Arkiinnuttamalla ja uudelleensanoittamalla asioita tähän tapaan Strömquist tekee valtavienkin rakenteellisten ilmiöiden ymmärtämisestä vaivatonta, joten lukijan on helppo omaksua kirjailijan esittelemiä suuria yhteiskunnallisia kokonaisuuksia. Strömquistin teoksia on siis turha pelätä, vaikka pääasiassa mustavalkoinen ulosanti ja kolossaaliset tekstiseinät herättäisivätkin ensivilkaisulta epäröintiä. 

Yhtenä tehokkaana ilmaisukeinona kirjailija käyttää myös nykypäivän ja historian tarkastelua rinnakkain. Strömquistin teokset suorastaan pursuavat niin historiallisia hahmoja kuin oman aikamme kuuluisuuksiakin. Prinssi Charles on oiva esimerkki patriarkaatin synnyttämästä hahmosta, joka tarjoaa lukijalle perspektiiviä sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Nimikkohenkilöstään huolimatta Prinssi Charlesin tunne ei näin ollen ole syvätutkielma kuningas Charles III:sta, vaan nimenomaan miehen tunteista. Sama kaava toistuu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumissa, jossa kulttuurilliset normit kulminoituvat  Leonardo DiCaprio -hahmon tunnekylmyyteen. 




Tällaisten lukijoille tuttujen henkilöiden lisäksi sarjakuvat esittelevät liudan keskeisiä kulttuurisidonnaisia hahmoja, joiden käytösmallit kommentoivat joko vakiintumassa olevia tai jo selvästi vakiintuneita eriarvoistavia normeja. Erilaisten kultturialueiden tarinankerrontatraditioiden esittely länsimaiselle yleisölle on myös arvostettava ja merkityksellinen teko jo itsessään. Yksi Strömquistin teosten suurimmista anneista onkin monikulttuurisen kuvaston esilletuominen ja kunnioittaminen.

Liv Strömquistin ammattimaisuus sarjakuvantekijänä on esillä voimakkaimmin uudemmassa albumissa, jossa taiteilijan kuvallinen ilmaisu luo kerrontaan aivan erityisen samastumispinnan. Esimerkiksi Hilda Doolittle -hahmon hurmosmainen ihastumisen kokemus on esitetty hienovaraisen kuvituksen avulla, jossa railakkaat värit hitaasti hiipivät osaksi maisemaa. Kun hypnoottinen hetki on ohi, myös värit katoavat. (Strömquist 2021, 73-76.) Tällaisten salakavalien tyylikeinojen avulla Strömqvistin kerronta kerää kerroksia ympärilleen ja antaa lukijallekin mahdollisuuden kokea tapahtumat omien aistiensa avulla. 




Albumeissaan kirjailija toisin sanoen ruotii sukupuolia eriarvoistavia väkivaltaisia normeja herkän kuvituksen ja monitahoisen tekstin avulla. Strömquist käyttää usein väittämiensä tukena tietokirjallisuutta tai tutkimustietoa, mikä luonnollisesti luo tekstille uskottavan ja vankkumattoman perustan. Lukijana koin, että tämä myös madalsi kynnystäni vastaanottaa kirjailijan esittelemät mallit sekä väittämät. Helpostilähestyttävän narratiivin ja yksinkertaisen kuvituksen perusteella Strömquistin teoksia on siis turha luokitella kevyeksi kirjallisuudeksi. Kuten kotimainen feminististä sarjakuvaa edustava Tympeät tytöt (Tanskanen 2021), myös Strömqvistin teokset liikkuvat tyylilajiltaan proosan ja tietokirjan rajamailla. 

On kuitenkin vielä mainittava kirjailijan vahvin ja vaikuttavin tyylikeino: huumori. Strömquistin oivaltava kerronta miellyttävine kuvituksineen erittelee vakavia aiheita herisyttävän lempeällä otteella, joka tekee kunniaa myös perinteiselle sarjakuvalle. Hahmojen tyypittely, räiskyvä dialogi ja typografialla leikittely muodostavat albumeihin lämminhenkisen huumorin tason, joka kannattelee ajoittain synkkiäkin teemoja. 

Kokonaisuutena Strömquistin sarjakuvat ovat siis helppolukuisia ja tarkkanäköisiä kuvauksia omasta muuttuvasta yhteiskunnastamme sekä perinteistä sen taustalla. Sarjakuva-albumit limittyvät keskenään luontevaksi ja toimivaksi jatkumoksi, jotka tukevat ja täydentävät toistensa kriittistä ääntä. Teosten vakavasävyisten teemojen alta löytyy kuitenkin positiivinen ja varsin feministinen ydin: me itse muokkaamme yhteisen maailmamme. Strömquistin kirjojen tärkein sisältö on näin ollen osallistava sanoma, joka kannustaa lukijaa rakenteellisen väkivallan tunnistamiseen ja aktiiviseen dekonstruktoimiseen. 

-




"Ja nyt on vuorossa uusi sarjis nimeltä 

Theseus tune 

tai

JÄTIN SINUT YKSIN

SAARELLE, KUIN OLI-

SIT VAIN RANNALTA 

LÖYTYNYT, IKÄVYS-

TYTTÄVÄ ESINE


(Strömquist 2021, 145.) 

-



 

-


Strömquist, Liv (2021) Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan ("Den rödaste rosen slår ut", 2019). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Strömquist, Liv (2020) Prinssi Charlesin tunne ("Prins Charles känsla" 2017). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 


Kuvat: @chains_of_light 


-




--


Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esim. Hilda Doolittle teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet (ainakin joillakin)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (esim. "kaikkien crazy girlfriendien äiti" Caroline Lambin toiminta teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen







Aino Kivi – Joutonainen

 Aino Kivi – Joutonainen (Into)  Julkaisuvuosi: 2022 Sivuja: 276 Läpäiseekö Bechdelin testin : kyllä  Ensimmäinen lause:  "Seksistä jo...