sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Meri Valkama – Sinun, Margot




Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY)




Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 556

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

-




-




Meri Valkaman (2021) esikoisromaani Sinun, Margot oli yksi risteilylaivan pikkukaupan kymmenestä myyntiartikkelista. Reissuun lähtiessäni en ollut muistanut pakata luettavaa mukaan, joten jouduin turvautumaan aluksen mikrokokoiseen kirjapuotiin. Metrin levyisestä hyllystä noin puolet oli varattu ruotsinkieliselle kirjallisuudelle, joten suomenkielisille painotuotteille oli tilaa vain kyynärvarren verran. Vaikka Valkaman romaani julkaistiin jo muutama talvi takaperin, oli pienimuotoisesta hyllytilasta uhrattu teokselle kirjanselän vaatimat viitisen senttimetriä. Viisi senttiä puolesta metristä on jo niin paljon, että hyllytilan antamiselle on oltava painava syy. Laivapuodin näkökulmasta syy on selvä: jokainen senttimetri maksaa itsensä takaisin. 

Ei ole yllätys, että vielä vuosien päästä julkaisuhetkestä Valkaman romaani komeilee myyntilistojen kärjessä ja edelleen vilahtelee ahkerasti myös kirjasomen sivuilla. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi valittu opus kiertää lukijoiden käsissä talvesta toiseen. Ajan kuluminen ja kiinnostuksen säilyminen sointuu mainiosti myös teoksen teemoihin, sillä romaanissaan Valkama käsittelee järisyttävien historiallisten (ja yksilötasolla tapahtuvien) tapauksien vaikutusta nykyhetkeen. Kerronnan polttopisteessä on identiteetin rakentuminen ulkopuolisten tarkkailijoiden sanelemana. 





Kun hiljattain isänsä menettänyt Vilja löytää Margot-nimiseltä naiselta saapuneet kirjeet, jokin muistiarkistoissa nytkähtää. Isän ja Margotin kirjeenvaihdon läpikäynti muuttuu salatun identiteetin tirkistelyksi. Vilja löytää tiensä piilotettuihin muistoihin, jotka yllättäen alkavat kietoutua myös Viljan minäkuvan ja itseymmärryksen ympärille.

Valkaman romaania on kehuttu tinkimättömän huolellisesta ajankuvan rakentamisesta. Tutkiessaan isänsä menneisyyttä Vilja joutuu palaamaan mielessään 1980-luvun Itä-Berliiniin, jonka muuri on juuri murtumassa. Kirjailijan kattava taustatyö ja aiheentuntemus tihkuvat jokaisen rivin välistä, sillä tarkan kerronnan ansiosta myös milleniaalit ja nuoremmat lukijat pystyvät kuvittelemaan askelensa Viljan jalanjäljissä sosialistisen Itä-Saksan maaperälle. Valkaman suorasukainen ja anteeksipyytelemätön miljöö poikkeaa vahvasti länsimaisen kirjallisuuden konventioista, joissa itäblokin maita on perinteisesti kuvattu arvottavaan sävyyn. Valkaman teksti sitä vastoin huokuu todellisuudentajua ja ymmärrystä: Saksojen yhdistyessä eivät tuhoutuneet vain maiden rajat, vaan myös ihmisten kodit ja kulttuuri. 





"[Onko] mennyttä ylipäänsä mahdollista rekonstruoida vuosikymmeniä myöhemmin pelkkien papereiden varassa?" (Valkama 2021, 362–363) kysyy Vilja itseltään isän kirjeitä penkoessaan. Laajemmassa mittakaavassa Viljan pohdinnan voi ulottaa kokonaisen kansallisidentiteetin ymmärtämiseen sekä jälleenrakentamisyrityksiin. Valkama kertoo tällä tavoin valtarakenteiden alistaman kansakunnan tarinaa helpostilähestyttävän yksilötason kautta. Isän todellisten kasvojen hitaasti paljastuessa myös itä-saksalaisen väestön autenttiset kerrokset tulevat kuorituiksi esiin. 





Kolme erilaista kerronnan tasoa kuljettavat sekä lukijaa että Viljaa pitkin muuttuvaa maailmaa. Isän tarina paljastuu suorasukaisimmin Margotin lähettämistä kirjeistä. Nykyhetkessä Vilja loikkii valtionrajojen yli ristiin rastiin vihjeitä etsiskellen. Kolmantena tasona toimii 1980-luku, johon ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja usein lukijan kuljettaa. Viljalla ei ole samanlaista aikakonetta vanhempiensa nuoruuteen, joten Viljan pohdinta rakentuu nykypäivään sijoittuvalta tasolta kerättävistä johtolangoista sekä Margotin kryptisistä kirjoituksista. Kerronnan tasojen monipuolisuus takaa moniulotteisen kuvan tarinan vaiheista, mutta kertomuksen dynaamisuuden kannalta tasoja on yksi liikaa. Lukija on helppo tympäännyttää sisällyttämällä kerrontaan paljon sellaista informaatiota, jonka salapoliisina toimiva päähenkilö keksii vasta paljon myöhemmin. Salamyhkäisempi kokonaisuus olisi ollut mahdollista luoda jättämällä 1980-luvun kerronta kokonaan pois ja rakentamalla tarina vain Viljan oman selvitystyön sekä mysteeristen kirjeiden avulla. Kolmella tasolla tapahtuva kerronta ei onnistu ylläpitämään jännitettä, sillä Viljan selvitellessä menneisyyttään lukija tietää jo tapahtumien kulun.

Kerronnan keskittäminen Viljan kokemuksiin olisi siksikin perusteltua, että Valkaman ymmärrys menneisyyden ja nykyhetken valtavista kontrasteista on herkullisimmillaan Viljan näkökulmasta tarkasteltuna. Selvittäessään isänsä salaisuuksia Vilja matkustelee pitkin Eurooppaa aina Ruusulankadulta Tšernobyliin. Rajat eivät rajoita nykypäivänä elävän hahmon elämää, toisin kuin monien muiden. Astuessaan vaaralliselle säteilyalueelle Vilja ei tule ajatelleeksi ylitsepääsemätöntä jakolinjaa, joka Itä- ja Länsi-Berliinin toisistaan erotti. Kummankin miljöön saarrettu alue kuitenkin muokkaa sisäpuolelleen jääneitä kansalaisia niin vahvasti, että kauhut ovat nähtävissä vielä sukupolvia myöhemmin. 





Myös kysymys vanhemmuudesta periytyy äidiltä tyttärelle. Etsiessään omaa identiteettiään kasvattajana Vilja tulee hiponeeksi rajaviivoja, jotka Luise (alias Margot) omana aikanaan ylittää. Viljan ja Luisen hahmot peilaavat toisiaan edustaen eri aikakausien näkökulmia. Muuttunut maailma heijastuu henkilöissä, sillä äiti-identiteettiä etsiessään kumpikin hahmo turvautuu aikansa arvoihin. Kiihkeänä sosialistina Luise uskoo yhteisomistukseen sekä tasajakoon. Nämä näkemykset kumpuavat tasa-arvoajatuksesta, jossa jokaiselle kuuluu yhtäläinen määrä – niin viljaa kuin lapsiakin. Uudempaa aikaa elävä Vilja sen sijaan vannoo yhdenvertaisuuden nimeen. Tasa-arvosta poiketen yhdenvertaisuudella tarkoitetaan jakoa, jossa jokaiselle jaetaan tarpeidensa mukaan. Viljan ja Luisen tarinat kertovat näin ollen myös samanarvoisuuden historiasta ja siihen liittyvistä kulttuurillisista aate-eroista. 

Myös omana aikanamme käsitys yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta menevät silloin tällöin sekaisin. Usein kuulee esimerkiksi väitettävän tasa-arvon olevan saavutettu. Tosiasiassa tasa-arvo on vanhentunut termi, joka ei ota huomioon yksilöiden uniikkeja tarpeita. On siis sekä ajastaan jäänyttä että virheellistä puhua "saavutetusta tasa-arvosta", sillä länsimaisessakin yhteiskunnassa elää nykypäivänä alistettuja kansanryhmiä. Vilja itse kuuluu seksuaalivähemmistöön, joka tutkimusten mukaan on ihmisryhmänä erityisen altis sekä fyysiselle että rakenteelliselle väkivallalle. 

Valkaman romaanin viisi ja puolisataa sivua voivat tuntua mammuttimaisilta kuin Itä-Berliinin kerrostalot. Suurten teemojen perusteellinen käsittely vaatii kuitenkin moniäänisen tarinan, ja sellaisen Valkama todella onnistuu ahtamaan alle kuuteensataan sivuun. Vaikka fyysinen romaani on lukijan käsissä raskas, rakentuu teoksen todellinen paino kaikista niistä kohtaloista, jotka länsimaalaiset kynät ovat perinteisesti kirjoittaneet piiloon. Länsimaisen kirjallisuuden kentällä olisi enemmänkin tilaa vaiennetuille ihmisryhmille ja valtarakenteiden vaurioittamille kansanperinteille. Siksi kirjakaupan viiden ja puolen sentin hyllytila ei tunnu ylimitoitetulta. Eikä myöskään kirjan 11,90 € -hinta, jota ei muuten saanut alaspäin henkilökuntakortillakaan. "Kaikesta muusta paitsi kirjoista tulee henksualennus", mainisti myyjä viivakoodia skannatessaan. "Muuten romaaneista ei jää lainkaan katetta."






-




"Ottakaa yhteystietoni ja antakaa asian hautua", mies oli sanonut ja kirjoittanut numeronsa paperille, jonka oli ojentanut Rosalle, mutta Rosa oli purskahtanut nauruun, nauranut tavalla, jolla saattoi nauraa vain ihmine, jolla ei ollut minkäänlaista todellista vaaraa, joka saattoi koska tahansa suojautua mielivallalta pelkän kansalaisuutensa turvin, ja kaikkien niiden puolesta, joilla ei samaa etuoikeutta ollut, hän oli tarttunut ovenkahvaan ja vetänyt oven auki, juuri ennen sisään astumista katsonut miestä syvälle silmiin ja sanonut:

"Haistakaa pitkä paska."


(Valkama 2021, 448–449.)

-

Valkama, Meri (2021) Sinun, Margot. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):




1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (Itä-Berliini, Tšernobyl)

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi)

23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Helsinki & Berliini)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta

29. Kirjassa valehdellaan

33. Kirjassa muutetaan maalle (ainakin kesäksi)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (maaseudulla)





lauantai 6. tammikuuta 2024

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu

 


Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu  


Viesti

Menneen vuoden vihoviimeisenä päivänä vastaanotin viestin: 

"Jos kirja on huono, se on ainoastaan minun vika, siis kirjailijan. Ei kustantajan. [- -] Kukaan talon ulkopuolinen ei voi tietää tämän kirjan tai minkään muunkaan kirjan kustannusprosessista yhtään mitään, joten sitä ei voi mielestäni arvostella. Lopputuloksen arvostelut – siis sekä hyvät että huonot – teoksen tekijälle eli minulle. Ei tiimille. En jaksa enää lukea näitä kustantajan lyömisiä [kirjasarjaan] liittyen." 

Lainaus on ote pidemmästä tekstistä, jonka minulle lähetti eräs palkittu kotimainen kirjailija. Viesti on vastaus Instagramissa jakamaani julkaisuun, jossa kritisoin varsin menestyneen romaanin kustannusprosessia ja siihen mahdollisesti liittyviä motiiveja. 

Tätä tekstiä kirjoittaessa kyseinen romaani makaa työpöydälläni. Kirjoituspaikaltani näen yhtä selvästi kanteen painetun kustantamon kuin kirjailijankin nimen. Ensimmäisillä sivuilla kirjailijan ja kustantamon nimet esitetään allekkain, minkä lisäksi kirjailijan mainitaan saaneen tukea kustantamon kirjallisuussäätiöltä. Teoksen takakannessa ei ole kirjailijan nimeä lainkaan, sillä esittelytekstin alle on sijoitettu yksinomaan kustantamon logo. 

Viestin luettuani keitin kahvit ja istahdin alas miettimään kirjailijan toivetta. Kahvin tippumista odotellessa katseeni hakeutui jatkuvasti kirjahyllyyn, jossa kiistellyn romaanin selkämystä koristi kustantamon tunnistettava, sukupolvelta toiselle periytynyt logo. 





Valta 

Kirjailijan ja bloggaajan välinen keskustelu sijoittuu suuressa kuvassa osaksi laajaa kirjallisuuskeskustelua, jota menneeseen vuoteen toden teolla mahtui. Suomen Kuvalehti esimerkiksi uutisoi toukokuussa Suomen romahtaneesta tuloksesta kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, jossa nuorten lukutaitoa vuosittain mitataan. Myös Helsingin Sanomat esitti useita kirja-alan ahdinkoon liittyviä kannanottoja, joissa syyllistetään lukuinnottomia vanhempia ja "vastuuttomia" kustannustaloja. Jo aiemmin Opetushallitus ehti varoittavaan sävyyn kommentoimaan hyvin ja heikosti lukevien lasten välistä alati kasvavaa kuilua

Mediassakin vilahdelleella kirja-alan ahdinko -kuvauksella tarkoitetaan yleisesti lukutaidon ja -innostuksen heikkenemistä sekä kustantamoiden alati muuttuvaa roolia. Nämä kaksi ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, sillä kustantamoiden julkaisulla on merkittävä vaikutus suomalaisten lukukiinnostukseen ja siten myös lukutaitoon. 

Kustantamot ovat kulttuurillisia instituutioita, joilla on valtaa. Niin suurten kuin pientenkin kustantamoiden julkaisut tavoittavat lukijan muun muassa kirjakaupoissa, oppilaitoksissa, katalogeissa, kulttuuritapahtumissa ja kirjastoissa. Ajankohtaiset julkaisut herättävät herkästi yhteiskunnallista keskustelua, joka silloin tällöin johtaa laajoihin kansanliikkeisiin. Esimerkiksi ranskalaisen Vanessa Springoran vuonna 2021 ilmestynyt Suostumus-omaelämäkerta herätti niin kiivasta julkista keskustelua seksuaalirikoksiin liittyen, että valtion lakeja ryhdyttiin kirjan nostattaman kansanliikkeen vaatimuksista uudelleentarkastelemaan. Samanlaista vallankäyttöä edustaa argentiinalaisen Mariana Enriquezin (2021) novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät, joka toi 2010-luvun naisten polttomurhailmiön (nk. "Wanda Taddei" -efekti) länsimaalaisten kansojen tietouteen. 

Pelkkä valmis teksi ei kuitenkaan ole julkaisuprosessin ainoa vallan väline. Vaikka suomalaisten lukutaito vaikuttaa heikkenevän vuosi vuodelta, ei palo kirjoittamiseen näytä kadonneen. Esimerkiksi Lava Kustannus kertoo vastaanottavansa kuukausittain usein yli 200 käsikirjoitusta. Suurempien kustantamoiden voi siis olettaa läpikäyvän vähintään saman verran teosehdotuksia. Julkaistavaksi päätyy vain murto-osa, joten painotuotteeksi päätyvän käsikirjoituksen seulominen ehdokasmerestä on valikoivaa vallankäyttöä. Oli julkaistava teksi siis yhteiskuntakriittinen tai ei, sen päätyminen markkinoille on aina vallankäytön fyysinen ilmentymä. 





Vastuu

Työpöydälläni makaavan romaanin kustantanut taho kuvailee toimintaansa seuraavasti: "[kustantamo] työskentelee pitääkseen kirjat ja kirjallisuuden merkityksellisenä osana suomalaisten elämää sekä vaaliakseen kirjallista perintöään." 

Kulttuuriperinnön tuottaminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on arvokas tavoite. Kyseessä olevan kustantamon (kuten monien muidenkin vastaavien tahojen) pyrkimys on siis jättää jalanjälkensä kulttuurin kentälle ja tukea kirjallisuuden yleissivistävää asemaa. Myös Suomen Kustannusyhdistys nimeää yhdeksi strategisista painopisteistään jäseniensä vastuullisen toiminnan tukemisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta välttämättömässä tehtävässään. 

Suomalaisten lukutaidon ja -halukkuuden ylläpitämiseksi on ehdottoman tärkeää, että kustannusalalla toimivat tahot käyttävät valtaansa vastuullisesti. 




Jo kymmeniä vuosia kulttuurin kentällä vaikuttaneelta kustantamolta on oikeutettua odottaa laadukkaita, huolellisesti oikoluettuja julkaisuja. Kirjailijaksi voi pyrkiä kuka tahansa tarinankertoja, mutta kustannustoimittajan työ edellyttää usein alan tuntemusta sekä soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Vaikka Suomessa ei ole erillistä kustannustoimittajan ammattitutkintoa, katsovat useat kustantamot soveltuvan koulutuksen merkittäväksi eduksi tai välttämättömyydeksi kustannustalossa työskentelemiselle. 

Kustannustoimittaja on toisin sanoen kenttänsä tunteva ammattilainen, joka mitä todennäköisimmin on kouluttautunut tehtäväänsä. Lukija voi hyvällä syyllä olettaa ammattitaidon näkyvän myös lopputuotteessa. 

Vaikka käsikirjoitus on kirjailijan hengentuote, on kustannusprosessin läpikäynyt teos aina yhtä lailla kustantamon taidonnäyte. Valmis teksti on myös konkreettinen valintaprosessin tulos, sillä jokaista julkaistua teosta kohden kustantamo hylkää usein satojakin käsikirjoituksia. On tästä syystä täysin perusteltua tarkastella valmista painotuotetta niin kirjailijan kuin kustantamonkin käyntikorttina. 




Kotimaiset kustantamot käyttävät valtaansa harkitusti. Suomalainen kustannus- ja käännöstyö on laadultaan lähes poikkeuksetta erinomaista, ja siksi myös uusiin julkaisuihin kohdistuu suuria odotuksia. Usein lukijan odotukset joko täyttyvät tai ylittyvät. Silloin tällöin koittaa kuitenkin hetkiä, jolloin kirjaa lukiessani huomaan pohtivani kustannustoimittajan roolia ja sen mahdollista vaikutusta käsissä olevaan tekstiin. Kuten viestin lähettänyt kirjailija totesi, lukija ei voi koskaan tietää kustannusprosessin todellisia vaiheita. Prosessia ulkopuolelta tarkastellessani voin kuitenkin verrata lopputuotetta kustantamon tavoitteisiin ja todeta ristiriidan näiden kahden välillä.

Myös sananvapaus sijoittuu osaksi yleistä kirjallisuus- ja lukutaitokeskustelua. Jotta laadukkaita kirjoja voidaan tuottaa, täytyy olla kirjoittavia ihmisiä. Mielipidekirjoitusten, artikkelien, kritiikkien ja some-julkaisujen rajoittaminen ei palvele kirjallisuusperinteen periytyvyyttä. Vähättelemällä lukijan sananvaltaa ja oikeutta itsenäisiin tulkintoihin tullaan samalla rajoittaneeksi kirjan vastaanottokokemusta. Jos tekstin tulkinnalle asetetaan sääntöjä, sivuutetaan yksilöllinen lukukokemus. Lukijan tulkinnan kieltäminen voi pahimmillaan vaikuttaa kansalliseen tai vähintäänkin yksilökohtaiseen lukuinnostuksen heikkenemiseen. 

Viestin lähettänyt kirjailija, kuten hänen tekstejään julkaiseva kustantamo, voi rauhallisin mielin unohtaa hyvä-huono-jaottelun. Yksikään suomalaisen kustannusprosessin läpikäynyt romaani ei ole huono. Joka ikinen kustannussopimuksen alaisena syntynyt kirja on ammattitaidolla koostettu kokonaisuus. Kirjallisuuskritiikin tavoite ei ole eikä sen tule koskaan olla teoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi. Myös kirjallisuuskritiikin tavoite on valvoa kulttuuriperintöä sekä sen kentällä valtaa käyttäviä tahoja. 


-




-


Tämän tekstin kuvituksessa on käytetty teoksia, joiden lopullinen muoto antaa viitteitä erityisen ammattitaitoisesta kustannustyöstä: 


Catherine Pozzi – Agnés (Impromptu Kustannus 2023) 

Ulla-Lena Lundberg – Leo (Gummerus 2015) 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia 2018) 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (Aula & Co. 2021) 

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY 2021) 



Kuvat: @chains_of_light 


-






keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Väinö Linna – Sotaromaani

 


Väinö Linna – Sotaromaani (WSOY) 


Julkaisuvuosi: 2000

Sivuja: 517

Ensimmäinen lause: 

"Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”


Kaikkivaltiaan laupeudentyö verisine välivaiheineen 

Väinö Linnan (2000) Sotaromaani-suurteoksen analysoinnin voi aloittaa jumalasta. Kulttuurilliseksi suurmieheksi nousseen kirjailijan aloitussanat sitovat sodanjälkeisen lukijakunnan ja narratiivin yhtenäiseksi entiteetiksi, jolla on valta ja ymmärrys arvioida niin kaitselmuksen kuin oman valtionjohtonsa työtä: "Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.” (Linna 2000, 33.) 

Suomen häviöön ja yli 63 000 kotimaan sotilaan kaatumiseen johtanut jatkosota oli seuraamusta Suomen liitosta Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Kansainvälisen konfliktin edetessä lähes 160 000 rintamamiestä haavoittui, yli 2000 suomalaista vangittiin ja noin tuhat siviiliä menehtyi. Tarinan alussa paloaukealla harjoittelevat miehet saivat kiittää jumalansa kaukonäköisyyttä sopivan harjoituskentän raivaamisesta, ja samalla tavalla nykylukija voi kääntää katseensa menneisiin vuosiin arvioidakseen Kaikkivaltiaan suurta suunnitelmaa sen verta vaatineine välivaiheineen. Sisäiskertojan sävy ja sanoma ovat löydettävissä lukijan oman nahan alta: sodan mahdollistaminen ei voi olla laupeudentyö, katsoi tilannetta sitten paloaukealta tai hieman etäämmältä. Piikittelevät alkusanat antavat katkeran ja sodanvastaisen sävyn koko 500-sivuiselle käsikirjoitukselle, jonka karvaat tapahtumat ovat vuosien saatossa muuttuneet kollektiiviseksi kansanperinnöksi. 

Tuntematon sotilas (1954) ja kirjan käsikirjoitusversio Sotaromaani ovat lähes seitsemänkymmenen vuoden ajan muistuttaneet kansakuntaa sodanaikaisista yli-inhimillisistä menetyksistä sekä konfliktinaikaisen sukupolven uhrauksista, vaikka tietokirjoista ei kyse olekaan. Teokset ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet artefaktimaisiksi perintökaluiksi, jotka fiktiivisestä tyylistään huolimatta heti ilmestyessään virheellisesti dokumentaarisiksi luokiteltiin. Erityisesti Tuntematonta sotilasta on heti 1954-vuoden julkaisuhetken jälkeen tulkittu totuuteenpyrkivänä sodankuvauksena, ja tästä syystä romaani herätti aikanaan voimakasta paheksuntaa esimerkiksi aktiiviupseerien ja militaristien keskuudessa. Sotaromaanin ilmestyessä lähes puoli vuosisataa myöhemmin käsitys (sota-)fiktiosta oli ehtinyt kypsyä ja kehittyä kansakunnan parissa siten, ettei Sotaromaanin yleisesti odoteta kuvaavan todenmukaisesti jatkosodan tapahtumia. 





Kuolemantuomio taistelun tarkoituksenmukaisuudelle

Suurten väkijoukkojen suosimat sotaromaanit niputetaankin herkästi militarismia ihannoivan nationalistisen kirjallisuuden pakkiin. Linnan Tuntematonta sotilasta ja etenkin Sotaromaani-käsikirjoitusta tarkastellessa on kuitenkin aiheellista huomioida teosten sodanvastainen, jopa antinationalistiseksi kasvava pohjavire. Väittelyä Tuntemattoman sotilaan mahdollisesta pasifistisesta sanomasta on käyty jo vuosikymmenien ajan, mutta alkuperäiskäsikirjoitusta uskollisemmin noudatteleva Sotaromaani ei jätä sotamieliselle tulkinnalle tilaa: 

"Se [teloitus] oli vapautus kaikesta [- -] ja mikä ironisinta, sen piti myös todistaa loppuun uupuneille miehille, kuinka kallis on isänmaan asia.

[- -] Tuntui, kuin tuossa julistuksessa olisi luettu kuolemantuomio koko heidän taistelunsa tarkoituksenmukaisuudelle. Ihanteellisinkin sotamies, ja syvimmin ehkä juuri hän, tajusi, ettei ihannetta enää oikeastaan ollut. Se oli häväissyt itsensä murhalla." 

(Linna 2000, 305.) 

On  siis varsin hämmentävää, että nimenomaan Suomen sodan- ja valtionjohtoa arvosteleva teos on kohonnut eräänlaiseksi itsenäisyyden muistomerkiksi. Tuntematon sotilas ja varsinkin Sotaromaani marssittavat näyttämölle suuren joukon samastuttavia velikultia, jollaisia myös todellisten hautausmaiden sankarihaudoissa lepää. Tämän näkökulman avulla romaanit auttavat nykylukijaakiin astumaan sotilaan saappaisiin ja siten myös tuntemaan itsenäisyyttä uhanneen hyökkäyksen paineen omassa sohvapoterossaan. Yksi selitys Linnan teosten isänmaalliselle maineelle onkin alkukantaisen heimotunteen nostattaminen, jota vieraan vallan alle jääminen nykylukijoissakin herättää. 





Rintamakarkureista kansallisaarteiksi 

Saatuaan Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksen työpöydälleen kustannustoimittaja Asser Jokinen ryhtyi yliviivaamaan lauseita sekä paikoin kokonaisia sivuja. Karsintaprosessin ytimessä oli jälkiviisastelun, kristillisen kuvaston ja sodanjohdon arvostelun poistaminen. WSOY:n pääjohtaja Yrjö Jäntti ilmoitti Linnalle, "että siellä täällä tehdään aivan pieniä kaikkein pahimpien sotilaskarkeuksien pyyhkimisiä" (Varpio 2000, 8-9). Kun tehtyjen poistojen laajuus selvisi Linnalle, hän hermostui erityisesti yleisiin kysymyksiin suuntautuneen kritiikin poisjättämisestä. Linna sanoitti huolensa pääjohtajalle osoitetussa kirjeessä: Vastaiset lukijat ehkä ajattelisivat, ettei kirjailijalla ollut mitään huomautettavaa sitä henkeä vastaan, joka oli sodan henkinen käyttövoima (Varpio 2000, 12). 

Sotaromaanin sodan- ja valtionjohtoa arvostelevia kohtauksia lukiessa Linnan alkuperäinen sodanvastainen sanoma käy selväksi. Sotaromaania voi perustellusti nimittää myös antinationalistiseksi romaaniksi, sillä kerronnan keskiössä ovat sotaan pakotetut miehet, joilla ei ole isänmaallista paloa puolustaa maataan. Osa komppanian sotilaista pohtii rintamakarkuruutta, ainakin yksi myös toteuttaa yrityksen. Kaksi tuntematonta sotilasta teloitetaan rangaistuksena karkausyrityksestä. Miehiä ei siis aja soiden ja mäntymetsien läpi rakkaus isänmaahan, vaan halu selviytyä hengissä mielettömänä aikana: 

"Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema." (Linna 2000, 217.) 

Ainoa häivähdys isänmaallisuudesta pilkahtaa vain Rokan silmissä miehen puhuessa menetetystä Kannaksen alueesta. Näissä muistelmissaan Rokka pohtii pellolla puurtavaa vaimoaan ja lapsuuden huolettomia uintipäiviä lähijoella. Rakkaus Kannakseen ei herätä edes Rokassa erityistä nationalistista kotimaanpuolustustahtoa, vaan itsekkään halun vallata takaisin oman perheen koti. Hetkittäin Rokka jopa valittaa, ettei pääse osallistumaan Kannaksen takaisinvaltaamiseen. Muiden rajaviivojen puolustaminen kun ei mestaritaistelijassa herätä suurtakaan kiinnostusta. 

Epäisänmaallisesta ja antinationalistisesta vireestään huolimatta Tuntematon sotilas -elokuvan ympärille on tapana kerääntyä lähes joka perhepiirissä itsenäisyyspäivänä. Monessa kodissa Edvin Laineen (1955)  elokuvaa pyörittävä televisionäyttö heijastuu seinällä olevista Mannerheim-valokuvista, vaikka pojat itse marsalkasta viis veisaavat:  "Joku muisti viimein senkin, että oli Mannerheimin syntymäpäivä, mutta maljaa hänelle ei juotu, koska kiljua säästettiin, ja kun uusi kierros tuli, oli Mannerheim jo jälleen unohtunut." (Linna 2000, 335.) 




Sotaorpojen hyväntekijästä seksuaalirikolliseen

Kirjailijan sodanvastaisesta ja epäisänmaallisesta pyrkimyksestä huolimatta Tuntematon sotilas on irvokkaalla tavalla kohonnut kansakunnan nationalistiseksi kruununjalokiveksi. Myös monet muut Linnan tarkoitusperät ovat nykytulkinnoissa hautautuneet ajankohtaisempien motiivien alle. Hyvä esimerkki tästä on vuonna 2017 valmistunut Tuntematon sotilas -elokuvasovitus ja sen huomiotaherättäneet näyttelijävalinnat. 

Kun Aku Louhimies ohjasi Sotaromaaniin perustuvan Tuntematon sotilas -elokuvan, päätti hän valita lämminsydämistä aliupseeri Hietasta esittämään näyttelijä Aku Hirviniemen. Hietanen on romaanin hahmoista ainoa, joka sodan riehuessa tuntee empatiaa sotaorpoja ja siviilejä kohtaan. Mieleenpainuva esimerkki Hietasen inhimillisyydestä on kohtaus, jossa aliupseeri tarjoaa oman päiväannoksensa orvoille viipurilaislapsille. Hirviniemi sen sijaan muistetaan esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta ahdistelustatapauksesta, johon hovioikeus totesi hänen syyllistyneen vuonna 2018. Hirviniemen on myös toistuvasti raportoitu syyllistyneen seksuaaliseen häirintään erilaisten produktioiden kulisseissa. Vaikkei näyttelijää ja hahmoa voi ajatella yhtenäisenä eliönä, on huomattava julkisuuden henkilöihin liittyvät mielikuvat. Hirviniemen näyttelijäsuoritusta voi tästä syystä olla epämiellyttävää katsella erityisesti sellaisten kohtausten aikana, joissa Hietanen seurustelee läheisesti naisten tai lasten kanssa. Luodessaan sodan keskellä inhimillisyyttä vaalivan Hietasen kirjailija ei luultavasti olisi arvannut, että kasvot tälle laupiaalle hahmolle tulee valkokankaalla antamaan seksuaalirikoksiin syyllistynyt näyttelijä. 

Valjastamalla rooliin täysin hahmon arvojen vastaisesti elävän ihmisen Louhimies osoitti käsikirjoituksen nykyarvon: Linnan teksti on tänä päivänä isänmaallinen itsestäänselvyys, jonka ympärillä myös suuret rahamassat liikkuvat. Näyttelijävalinnan aikaansaamat toivotut tuotot lienevät painaneen vaakakupissa enemmän kuin Linnan alkuperäiset arvot. 





Naiset, viholliset ja muut ei-ihmiset 

Särön Linnan pasifistiseen kuvaukseen ja syvän inhimilliseen kuvaukseen tekevät tekstipätkät, joissa kerronnan polttopisteessä ovat naiset tai vastapuoli. Toisin sanoen kaikki muut, paitsi miessotilaat. 

Koko viisisataasivuisen kertomuksen aikana kertoja viittaa sodan vastapuoleen neutraalein termein vain muutamia kertoja. Yhden käden sormilla voi laskea kohtaukset, joissa vastapuoli kuvataan neuvostoliittolaisina, venäläisinä tai ihmisinä. Kautta tarinan kyseessä on yleisesti vihollinen tai jopa 'ryssä'. 

Käyttämällä vihamielisiä ja provokatiivisia termejä kerronta luo kuvan uhkaavasta vastavoimasta, joka on hyvin kaukana sympaattisista velikullista. Kontrasti kotimaan poikien ja vastapuolen välillä on niin suuri, ettei venäläisiä hahmoja ole helppo tunnistaa edes ihmisiksi. Näin vahvat ja kiihkoittavat kerronnalliset keinot vaikuttavat voimakkaasti kulttuurilliseen kuvastoon, ja siksi asia on huomionarvoinen. On perusteetonta nimittää täysin sodanvastaiseksi romaania, joka tarkoituksenmukaisesti epäinhimillistää konfliktin toisen osapuolen. Tällainen kerronta päin vastoin luo väkivaltaisia ja vihaan lietsovia mielleyhtymiä, jotka voivat äärimmillään jopa vahvistaa hyökkäysmielialaa. 

On tärkeää korostaa, että provokatiivinen sanasto liittyy nimenomaan kertojaääneen. Linnan kertoja ei ole neutraali tarkkailija, vaan mielipiderikas kansanääni. Tämä painottuu erityisesti hetkissä, jolloin kertojaääni omaksuu ilmauksia suoraan sotilailta: Vanhalan saadessa lempeänivallisen Priha-lempinimen ryhtyy myös kertoja häneen Prihana viittaamaan (kts. esim. Linna 2000, 379). Priha-nimi ja sen tarkoitettu huumoriarvo juontavat juurensa viipurilaisten hassunkurisena pidettyyn puhetapaan ja epäpuhtaaseen suomenkielen osaamiseen. Tämänkin termin omaksuessaan kertojaääni asettuu venäläisiä pilkkaavalle puolelle. 

Linnan ihmisyyttä arvostava pyrkimys on helppo huomioida hetkissä, jolloin lukija liikuttuu kyyneliin tutun miehenalun kaatuessa. Vaikeammaksi inhimillisen sanoman hahmottaminen koituu kohtauksissa, joissa sodan jalkoihin onkin jäänyt eri kulttuurialueen edustaja: 

"Kaatuneilla ei ollut huovikkaita. Se nähtiin seuraavana päivänä, kun vihollinen vetäytyi takaisin luovutettuaan valtaamansa kylän. [- -] Suolta löytyi viisikymmentäkaksi kaatunutta. Lampisen laskujen mukaan Rokka oli tyhjentänyt seitsemäntoista rumpulipasta." (Linna 2000, 325.) 

Lainauksen etäännyttävä näkökulma muuttuu merkitsevästi, jos kaatuneiden tilalle kuvittelee esimerkiksi tapetut miehet. Myös provokatiivinen vihollinen-termi on mahdollista inhimillistää käyttämällä vaikkapa neutraalia vastapuoli-sanaa. 

Kirjailijan inhimilliset arvot tuntuvat näin ollen ulottuvan vain harmaissa kauluksissa talsiviin miehiin. Pelkkä kotoinen univormu ei riitä, sillä korkokenkien ilmestyessä saappaiden tilalle marssii tiehensä myös kertojan empatiakyky: 

"Hän oli surkeasti pettynyt laskuissaan. Lotan maalaisuus, johon hän oli toiveensa perustanut, olikin osoittautunut siksi vastukseksi, johon ne kukistuivat. Korpikylän tyttö ei sentään antautunut metsäpolulla kuin koira, ja tyhjin toimin, kupeet kiristävinä sai Lammio palata. 'Landen friidu' oli ollut vähän vauhko ja metsittynyt." (Linna 2000, 57.) 

Naisiin kohdistuva miehinen, arvottava katse on tunnustettu ilmiö. Siksi haukkumasanat istuvat luontevasti turhautuneiden sotilaiden suihin. Kertojan omaksuessa vähättelevät termit koko kirjan sävy kuitenkin muuttuu naisvihamieliseksi. 

Monesti julkisessa keskustelussa esiin nousee naishahmojen vähyys, mutta sukupuolijakauma on helppo selittää valitulla näkökulmalla: rintamalla palveli enimmäkseen miehiä, ja kerronta pysyttelee konekiväärikomppanian mukana. Kertojaääneen liitetyt vähättelevät ja vihamieliset termit sen sijaan kielivät yleisestä naisiin kohdistuvasta kunnioituksen puutteesta. Ilman ainoatakaan lottia tai naisia puolustavaa lausetta kirjan halveksiva naiskuva on kyseenalaistamaton. 





Menetetyt miehet ja mielet 

Useat lukijat ovat kommentoineet löytäneensä keskushahmoista itsensä, ystävänsä tai sotilastoverinsa. Vastoin tahtoaan maanpuolustustehtäviin joutuneet miehet mielletään usein samastuttaviksi henkilöiksi. Monien mielessä nuoruutensa asepalvelukselle luovuttaneet miehet ovat juuri niitä uhreja, joiden vuoksi itsenäisyyspäivänäkin sytytetään kynttilöitä. 

Välkehtivän liekin valossa voi perustellusti muistella viattomia kaatuneita. Linnan tekstirivien ja erityisesti dialogin rakoihin kätkeytyy kuitenkin myös toinen uhri: ammattisotilas. Hahmojen ja kertojankin halveksinta esimerkiksi luutnantti Lammiota kohtaan on niin kouriintuntuvaa, että Suomen armeija aikanaan kieltäytyi lainaamasta kalustoa Tuntematon sotilas -elokuvasovitusta varten

Luutnantti Lammio on yksi komppanian rohkeimmista miehistä, joka käyttäytyy ja ajattelee aina ohjekirjan mukaisesti. Lammio toteuttaa armeijalaitoksen ihanteita jopa niin säntillisesti, ettei kanssaupseerien ihmillinen ymmärrys ja empatia useinkaan ulotu Lammioon. Juuri armeijalaitoksen epäinhimillistävät ihanteet, joita Lammio pilkuntarkasti edustaa, saavat muiden upseerien ja sotilaiden veren kiehumaan. Lammio on kuitenkin uhrannut elämänsä, arvonsa ja ihmisyytensä sotakoneiston käytettäväksi. Koska Tuntemattoman sotilaan sanoma on sodanvastainen ja armeijalaitosta kritisoiva, ovat kritiikin kohteina myös Lammion kaltaiset ammattisotilaat. Jokaista "kuovinaskelta" myöten Lammio kuitenkin itse uskoo toimivansa esimerkillisen miehen tavoin. Sodanvastaisen sanoman sisäistävä lukija sen sijaan näkee Lammiossa surullisen hahmon, jonka mielen ja ihanteet väkivaltainen sotakoneisto on myrkyttänyt. Sekä hahmot että lukija pysähtyvät huokaamaan kaatuneiden miesten, suurten inhimillisten menetysten äärellä. Harva hahmo, jos yksikään, seisahtuu miettimään Lammiossa menetettyä miestä. 




Sotaromaani 

Nykylukijan silmin Linnan Sotaromaani ja Tuntematon sotilas edustavat aikansa kirjallisuutta, joissa hehkuvat hävityn sodan arvet ja aikansa arvot. Rivien välistä helottava viha sodan- ja valtionjohtoa kohtaan on jäänyt perinnöksi jälkipolville. Myöhemmät sukupolvet ovat kuitenkin tulkinneet romaanit milloin virheellisiksi sotadokumenteiksi, milloin maanpuolustushenkeä nostattaviksi militaarituotteiksi. 

Vaikka Linna oletettavasti tarkoitti tekstinsä sodanvastaiseksi, ei käsikirjoitus onnistu täysin välittämään pasifistista sanomaa. Ajan venäläisviha paistaa kerronnallisissa ratkaisuissa. Myös naisiin kohdistuvat vähättelevät kuvaukset kielivät ajan polarisoituneista arvoista, jotka vihjaavat sotasankaruuden lepäävän yksinomaan miehisillä harteilla. 

Romaaneja lukemalla voi kuitenkin ymmärtää sodanjälkeistä mielialaa. Kauhu tulevia sotia ja niiden mielettömyyttä kohtaan näkyy kerronnan kohdissa, joissa ihmisyys kohoaa militaaristen ihanteiden ylitse. Rauhan järkkyminen on uhka, jonka myös nykylukija on viime vuosina oppinut tuntemaan. 


-

"– Minä en syytä miehiä. Ei syy ole heissä. Heidät heitettiin tämän keskelle valmistamatta. Koko armeijan mieliala on ollut suunnatonta huijausta. Nyt maksetaan jokaisesta valeesta katkerasti. Ei tehty tietä miehen mielelle ja niin se on hajalla... Ei toivoton tilannekaan tätä selitä. Ei talvisodassakaan mitään toivoa ollut, ja kuitenkin miehet yrittivät.

[- -]

Maailmanlopun työ on tuo ampuminen. 

[- -]

Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahenna asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskevat tuollaiset teot murhiksi...

Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti: 

– Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan."


(Linna 2000, 428. Tuntemattomasta sotilaasta poistettu dialogi Koskelan ja Kariluodon välillä.) 

-




-


Linna, Väinö (2000) Sotaromaani. WSOY: Helsinki. 

Varpio, Yrjö (2000) "Sensuroitiinko Linnan sotaromaani?". Teoksessa Linna, Väinö (2000) Sotaromaani. WSOY: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 







lauantai 25. marraskuuta 2023

Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua




Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua (Pokuto)

*Teos saatu arvostelukappaleena 



Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 204

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Otetaan tuo."




-




Avi Heikkistä ja Aapo Kukkoa voi perustellusti nimittää kotimaisen sarjakuvataiteen konkareiksi. Ennen uusinta albumiaan Heikkinen (2019) on pienimuotoisempien julkaisuiden lisäksi tuottanut suurta huomiota herättäneen Valotusaika-sarjakuvaromaanin, joka aikanaan oli myös ehdolla sarjakuva-Finlandian voittajaksi. Oululaisella Kukolla taas on vyöllään useita menestyneitä julkaisuja, joiden on muun muassa luonnehdittu muistuttavan legendaarisen Hugo Prattin luomuksia. Sekä Kukon että Heikkisen toistamat teemat kietoutuvat raskaan maskuliinisuuden syvimpiin kerroksiin.

Ethän kuole ennen minua -yhteisjulkaisussaan Heikkinen ja Kukko (2023) pistävät niin taiteellisen kykeneväisyytensä kuin miehisen asiantuntijuutensa lujille. Ethän kuole ennen minua on sekä fyysisenä artefaktina että ilmaisuvoimaisena puheenvuorona raskas teos. Sarjakuvanovelleissaan tekijät käsittelevät isyyteen liittyviä epävarmuuden tunteita, pelkoa ja sukupolvelta toiselle siirtyvää miehen perintöä.





Sijoitan Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaanin hyllyssäni Art Spiegelmanin ja Liv Strömquistin väliin. Kukon ja Heikkisen romaani asettuu samaan (lähes) mustavalkoiseen kaanoniin, jota sekä Spiegelman että Strömqvist edustavat. Suurten naapuriteostensa lailla Heikkisen ja Kukon teos leikittelee jyrkillä kontrasteilla, jotka muodostavat ensivilkaisulta pelottavan kaksiulotteiden todellisuuden. Kaksijakoisuus luo alkuasetelman myös juonen punaiselle langalle: kuoleeko lapsi ennen isää? Harmaata aluetta ei ole, jommankumman on menehdyttävä ensin. Sillä tavoin elämä on kuljettanut jo isoisiämme sekä kaikkia poikia heidän jälkeensä.

Tarkka lukija löytää kuitenkin mustavalkoisilta sivuilta häivähdyksiä välisävyistä. Armottoman luonnonvalinnan keskellä myös ihminen voi ajatuksissaan, unissaan ja kauhukuvissaan luoda vaihtoehtoisen reitin elämäntielle. Tällaisen tuntemattoman polun varrelle myös sarjakuvan kohtaukset sijoittuvat. Maagisen realismin keinoja hyödyntäen tekijät kuljettavat lukijan syvälle ihmismielen painajaisiin, joissa tilanteet eivät noudata todellisuuden lakeja.

Myös piirrostyyli rikkoo tuttuja rajapintoja. Kun lapsi "Ero"-tarinassa katoaa realimaailman ja tuonpuoleisen välimaastoon, heilahtavat ruudut paikoiltaan ja piirtäjän kynästä purskahtaa paksumpaa mustetta. Synkiksi paisuneet ääriviivat tuntuvat korostavan painavaksi muuttunutta ajatusta lapsen hukkumisesta. Aukeaman taustaa värittää harmaa massa, jonne lapsi on eksynyt. Lääkäri tulkitsee pintaan nousevat kuplat hiivan käymisreaktioksi, mutta isä näkee pullonpohjan läpikin lapsen joenpohjassa. (Heikkinen & Kukko 2023, 6263.)






Ethän kuole ennen minua on kokoelma, jota lukija tulkitsee voimallisimmin aistihavaintojen kautta. Koska todellisuus ja luonnonlait eivät kahlitse kerronnan rajoja, voi vastaanottaja heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi. Tekijät houkuttelevatkin aisteja esiin monin tavoin. Esimerkiksi nimikkotarina alkaa roihuavia lastenaunuja esittävällä massiivisella ruudulla, jonka kunnolla nähdäkseen lukija joutuu avaamaan aukeaman ääriään myöten ja siten pysäyttämään sivua kääntävän käden liikkeen. Vastaanottaja konkreettisesti seisahtuu kuvan äärelle. Vaikka seuraavan sivun siirtymän myötä kuvakulma vaihtuu aamiaispöytään, ei liekehtivien vaunujen sihinä vaikene lukijan korvissa. "SHHSH"-humina pyörii nimittäin ruuduissa, kunnes lopulta katoaa kodinhoitajan imuriin. (Heikkinen & Kukko 2023, 144-146.) Ääniefektiä kuljettamalla tekijät luovat sillan aistihavaintojen ja todellisuuden välille. Lukija joutuu kääntämään sivuja edestakaisin muodostaakseen oman tulkintansa huminan todellisesta luonteesta. Ruutujen välissä seikkaileva lukija päätyy näin itsekin osaksi tarinaa.

Lukijan kutsuminen osalliseksi kertomukseen on keino, jolla vastaanottaja sidotaan myös teoksen teemoihin. Ethän kuole ennen minua ei kuvaa vain lapsen menettämisen pelkoa, vaan myös ympäristön suhdetta tunteita näyttävään mieheen. Vallitsevassa tunneilmaisun kulttuurissa miehisyyttä määrittää usein miesten kyky pitää tunteensa sisällään (Illouz 2014, 153). Ilmiö on niin vahva, että mediassa on alettu puhua tunnekylmistä miehistä. Tällaisen keskustelun virratessa tosin usein jätetään huomiotta suuria ja vaikeitakin tunteita näyttävät miehet, joita on aina ollut olemassa: räyhäävät miehet, tappelevat miehet ja vihaiset miehet.





Heikkisen ja Kukon teoksessa lavalle marssitetaan kokonainen joukko vaikeita tuntemuksia, joita isyyteen liittyy. Usein tunteet liittyvät perinteiseen, niin sanottuun myrkylliseen maskuliinisuuteen. Epämiellyttäviä tunteita kohdatessaan myös sarjakuvien isät toksisen maskuliinisuuden hengessä huutavat, komentelevat ja heristävät nyrkkejään. Tällaiset tunteenpurkaukset ovat usein merkki heikonlaisista tunnetaidoista ja padotuista tuntemuksista. Tunnetaitojen puuttuminen on yhteiskunnassamme erityisesti miesten keskuudessa yleinen ilmiö, ja se voi äärimmillään johtaa syrjäytymiseen tai väkivallan erilaisiin muotoihin. Tunnetaitojen opettamista pojille ei ole kulttuurissamme priorisoitu, ja nykymuodossaan tilanne määritelläänkin yhdenvertaisuusongelmaksi.

Miehisen raivon uhreja eivät ole vain ympärillä olevat läheiset, vaan myös mies itse. Tunteidenilmaisun kanssa kamppaileva mies kohtaa muureja oman mielensä lisäksi yhteiskunnan rakenteissa, ja tämän myös sarjakuvien isät saavat huomata. Kun yksinhuoltajaisä yrittää "Ero"-tarinassa saada terveysasemalta apua lapsensa itsetuhoiseen käytökseen, kohdistaa lääkäri huomionsa isän alkoholiongelmaan. Päihdeongelmaisen miehen todistus ei lääkärin mielestä ole vakavastiotettava, eikä hän myöskään saa apua soittaessaan hätänumeroon. (Heikkinen & Kukko 2023, 66-67 & 73.) 





Syitä miesten jäämiselle mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle ovat kyselyiden mukaan tietämättömyys palveluista, voimavarojan puute sekä miehisyyden kyseenalaistaminen. Heikkisen ja Kukon sarjakuvaromaani näyttää konkreettisin esimerkein miehen osan terveyspalveluiden väliinputoajana. Läheisen ihmisen menetyksestä kärsiviä miehiä ei yhdessäkään kertomuksessa ohjata kriisiapuun, vaikka esimerkiksi "Ero"-tarinan isä aktiivisesti asioi sosiaaliviranomaisten kanssa. Miehiseen kykeneväisyyteen liittyvät odotukset ovat yhteisössämme niin ehdottomat, ettei mies välttämättä uskalla sanoittaa tilannettaan edes perheelle. Myös "Ero"-tarinan isä salaa työttömyyden ja siihen liittyvät haastavat tunteet läheisiltään.

Tunnekylminä pidettyjen miesten kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin lämpimiä, jopa kuplivia tunteita. Heikkinen ja Kukko piirtävät kauniisti esiin intiimit hetket, jolloin isät uskaltavat tuntea avoimesti ja olla haavoittuvaisia. Myös isät itkevät. Tällaiset tarinat ja piirrokset asettuvat osaksi uudenlaista kulttuurillista kuvastoa, jossa vilahtelee tunnetaitoisia ja positiivisiakin tunteita näyttäviä miehiä. Ethän kuole ennen minua normalisoi siis myös maskuliinisuutta, johon kuuluvat herkät ja pehmeät tunteet. Ikävä kyllä ympäristö ei monissa tapauksissa ole vielä valmis kohtaamaan avoimia miehiä, ja se näkyy esimerkiksi kanssamiesten vähättelevissä asenteissa (kts. esim. Heikkinen & Kukko 2023, 183).

Tunteitaan tulkitsevien ja apua pyytävien miesten kuvaaminen on kulttuuriteko. Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaani ei siis ole vain moniulotteinen luotaus nykymiehisyyden ytimeen, vaan myös yhdenvertaisemman kulttuurin muovaamiseen tarvittava työkalu. Romaanista löytänevät samastumispintaa erityisesti mieslukijat. Myös meidän muiden on kuitenkin tärkeää tutustua tunteita näyttäviin miehiin ja oltava valmiina vastaanottamaan heidät silloin, kun he apua hakevat.


-





-

"Ehkä olin onnekas nähdessäni kaiken mitä sinulle tapahtui. Oma äitini haaveili näkevänsä minut ylioppilaana, mutta kuoli ennen valmistumistani.

Hän ei nähnyt ensimmäistä työpaikkaani eikä ensimmäistä poikaystävääni, ei häitäni...

... eikä sinua."

(Heikkinen & Kukko 2023, 165.)

-

Heikkinen, Avi & Kukko, Aapo (2023) Ethän kuole ennen minua. Pokuto. 

Kuvat: @chains_of_light 

Viitattu: 
Illouz, Eva (2014) Därför gör kärlek on – En sociologisk förklaring. Daidalos.

-

 



-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):


6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Työstetään sarjakuva-albumia, kts. "Odotusaika"-tarina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (kts. "Ethän kuole ennen minua" -tarina)

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (kts. "Isä meidän" -tarina)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023







sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia

 



Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia (Stresa)

*teos saatu kustantajalta 


Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 121

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäinen aistimus on freesian tuoksu, sen jälkeen hiljainen barokkimusiikki kaiuttimista."



Maritta Hirvonen on tullut tunnetuksi kotimaisissa kulttuuripiireissä niin Tampere Filharmonian intendenttinä, elämäkertakirjailijana kuin fiktiivisen proosan tuottajanakin. Pikkukamarimusiikkia on Hirvosen kompakti novellikokoelma vuodelta 2021. 

Teos sisältää kuusitoista novellia, joiden teemat kietoutuvat monilta osin yhteen. Hirvosen kerrontaa kannattelevat toistuvat aiheet, kuten epävakaat parisuhteet sekä musiikkimaailma. Näiden aiheiden sekaan Hirvonen upottaa painaviakin teemoja. Useassa novellissa käsitellään esimerkiksi oman identiteetin löytämistä sekä kulttuurillisten naisvihamielisten normien vastustamista. 

Novellien kieli on soljuvaa ja varmaa, kuin kepeää musiikkia. Kirjailija kuljettaa lukijaa voimakkaiden aiheiden ääreltä toiselle kertomus kerrallaan, ja yhdessä väkevän kepeät tekstit muodostavat sinfoniamaisen taidekokonaisuuden. Hirvosen novellit kuuluvat eittämättä samojen kansien väliin, sillä teemojen toistuvuus ja kielen koherenttius sitoo näennäisesti itsenäiset tekstit toisiinsa. 





Lukukokemusta rytmittää myös musiikki, joka kaiken taustalla lähes koko ajan soi. Hirvosen vankka kokemus Filharmonian riveissä näkyy erityisesti asiantuntevana musiikkisanastona ja -historiantuntemuksena. Beethoven, Olavi Virta, Bach sekä monet muut lukijallekin tutut musiikkialan vaikuttajat tunnusomaisine kappaleineen on ripoteltu rivien väleihin kuin pirskahtelevat nuotit. Paikoin musiikki on läsnä vain taustavireenä, kuten vaikkapa silloin, "kun Vesa lähti sen nuoren harpistin matkaan" (Hirvonen 2021, 61). Ajoittain musiikki kuitenkin voimistuu ja ottaa tekstin kannateltavakseen aina novellin otsikkoa myöten. 

Hirvosen novellikokoelmaa voi siis pitää vahvasti intertekstuaalisena teoksena, joka ei kommunikoi ainoastaan lyriikan ja proosatekstien kesken, vaan käy dialogia myös musiikin kanssa. Hetkittäin proosa, lyriikka ja musiikkikenttä yhdistyvät. Näin käy esimerkiksi silloin, kun matkalla Joensuuhun junavaunun perältä alkaa kuulua kitaran tapailua ja tuttuja lyriikoita: 


– Tässä on henkilö jota olen menossa tapaamaan, Eeva sanoo ja osoittaa tyttöä. 

– Ahaa, joku sukulainenko? 

– Äitini.

– No nyt en kyllä yhtään ymmärrä. Eikö sulla pari viikkoa sitten ollut äidin hautajaiset? 

Kitarapoika vaunun perällä on päässyt reggaen kertosäkeeseen:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan. Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt...

(Hirvonen 2021, 63.) 



Hirvosella on taito tiivistää suuria tunteita ytimekkäisiin tekstipätkiin. Paikoittain vain muutaman liuskan pituisiin kertomuksiin on saatu ujutettua niin väkeviä huomioita ihmiselon ajattomista kysymyksistä, että niiden voisi kuvitella taipuvan myös pidemmän proosatekstin muotoon. Hirvonen osaa kuitenkin pysäyttää kerronnan tunteitanostattavimmalla hetkellä. Kuten kapellimestari leikkaa jylisevät soinnut tahtipuikollaan, painaa kirjailija sivunvaihtoa ja viiltää tekstin poikki juuri silloin, kun lukijassa herää toivo tarinan jatkumisesta. Tekstin pätkäiseminen herkullisimmalla hetkellä voi tuntua brutaalilta tyylikeinolta, mutta tarkasti ajoitettu lopetus ohjaa lukijan täydentämään kertomuksen omilla tulkinnoillaan. Orkesterin lopettaessa konserttisali värisee hetken pontevien sävelten jäljiltä, ja sama värinä jää lukijaan tekstin katketessa. 

Suuria tunteita ja ajatuksia nostattanee myös voimakasääninen kritiikki, joka kokoelman sivuilla kaikuu. Teos ottaa kantaa erityisesti sukupuolten rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja naisiin kohdistuviin vanhakantaisiin asenteisiin. Musiikki korvaantuu tytön itkulla, kun Puolijuoksua-novellissa Pirkko-Liisa ei pääse kisaamaan potkulautamestaruudesta poikien kanssa. Jouduttuaan osallistumaan nukenvaununtyöntöön ja hävittyään kisan Pirkko-Liisa ryhtyy suunnittelemaan uutta maailmaa, jossa tytöt voivat puhua ja toimia oman mielensä mukaan. Aikuisten mielestä kovin suurta tragediaa ei ole ehtinyt tapahtua, sillä "kyllä meidän likka vaan oli kaikista nätein" (Hirvonen 2021, 44). 

Hirvonen nostaa samanlaisia kulttuurisidonnaisia naisvihamielisiä rakenteita esille myös muissa novelleissa. Tutut paikannimet ja maininnat historiallisista muusikoista tekevät selväksi, että naisiin kohdistuva diskriminaatio ja vihamieliset asenteet ovat osa nimenomaan omaa kulttuuriamme. Myös meidän maailmassamme tukahdutettuja tunteita voi paeta Ruisrockiin – aivan, kuten Pystymetsää ja laakeeta peltoo -kertomuksen Eeva saatuaan tietää biologinen äitinsä tulleen karkotetuksi perheestä syntisen raskauden takia vain 17-vuotiaana. 

Maritta Hirvosen Pikkukamarimusiikkia on siis pienen kokonsa ja siron nimensä vastaisesti suuri ja painava teos, jonka sivuille mahtuu niin kovaäänistä kritiikkiä kuin hempeitä sävellyksiäkin. Vaikka tarinat käsittelevät myös ratkaisemattomia ongelmia, kuten sukupuolten eriarvoisuutta, on sanojen väliin piilotettu ripaus toivoakin: musiikki kulkee lahjan lailla sukupolvelta seuraavalle. Naisvihamielistä kulttuuria voi paeta hetkeksi Mozartin sävelmiin, aivan kuten aikalaisetkin ovat ehkä jo vuosisatoja sitten tehneet. 



"Konsertin loppuosassa se ei enää narise mistään, vaan tuijottaa silmät selällään Maria Piccinini -nimistä italiatarta. Huulet töröllä nainen hyväilee kultaista huiluaan ja heiluu puolelta toiselle. Samalla heiluvat tissit ja tukka. Kun Debussyn Syrinxin viimeinen sävel hiipuu, huilunsoittajattaren raskasluominen katse näyttää kohdistuvan suoraan Paavoon. 

Kyllä kyllä, tulen toisenkin kerran, se vakuuttaa kun lähdetään. Ostaa ala-aulasta kaksi Piccininin levytystä. Toisella niistä on Syrinx. Siitä on tullut Paavolle polkassa hyppivät emännät mieleen."

(Hirvonen 2021, 113.) 





-


Hirvonen, Maritta (2021) Pikkukamarimusiikkia. Stresa Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 


Olen aiemmin käsitellyt Maritta Hirvosen tuotantoa Komediantit-romaaniin keskittyvässä julkaisussa. 




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (kts. esim. Enkelikello-novelli)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (kts. esim. Pystymetsää ja laakeeta peltoo -novelli)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

29. Kirjassa on minä-kertoja (kts. esim. Vivaldin kevät -novelli)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

40. Kirjassa hylätään jotain (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)






Meri Valkama – Sinun, Margot

Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY) Julkaisuvuosi: 2021 Sivuja: 556 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä Ensimmäinen lause: " Tytön m...