torstai 22. huhtikuuta 2021

Cecilia Samartin – Nora & Alicia


Cecilia Samartin – Nora & Alicia (Bazar) 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäisteos 2004, suomennos 2011 

Sivuja: 390

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause:

"Eniten rakastan lämpöä, sitä miten se levittäytyy kaikkialle sormenpäitäni ja varpaitani myöten, kunnes minusta tuntuu että olen osa aurinkoa, että se kasvaa sisälläni."


Löysin Cecilia Samartinin esikoisteoksen Kampin kirjanvaihtohyllystä ja päätin, että on vihdoin tullut aikani tutustua monien ylistämään kuubalais-yhdysvaltaiseen kirjailijaan. Nora & Alicia onkin myyntimenestys ja esimakua Samartinin myöhemmälle tuotannolle. 

Nora & Alicia kertoo kuubalaisista serkuksista, jotka viettävät lapsuutensa aurinkoisella saarella hetkeä ennen vuoden 1953 kommunistista vallankumousta. Järisyttävän yhteiskunnallisen muutoksen myötä serkukset ajautuvat erilleen, sillä Noran perheen paetessa Amerikkaan Alician vanhemmat päättävät jäädä Kuubaan odottamaan parempia aikoja. Vuosien edetessä kulttuurierot ja elintasojen muutokset repivät syvän kuilun serkusten välille, mutta siitä huolimatta Nora ja Alicia jatkavat sinnikkäästi yhteydenpitoa. Kaikki muuttuu, kun Nora yli vuosikymmenen jälkeen saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta palata alkuperäiseen kotimaahansa tapaamaan Aliciaa ja tämän nuorta tytärtä. 

Kertomus sisältää useita järkyttäviä kuvauksia seksuaalisesta väkivallasta, poliittisten mielipidevankien kohtelusta, korruption erilaisista muodoista sekä pakolaisten epäinhimillisistä olosuhteista. Traagisia tapahtumia tasapainottaa kuitenkin elämänmyönteinen kerronta arkisine, lämpimine ja samastuttavine kuvauksineen. 




Samartinin kirjoja on nimitetty niin viihdekirjoiksi kuin lukuromaaneiksikin. Ymmärrän termien käytön siinä mielessä, että Samartinin teksti on jouhevaa ja mukaansatempaavaa. Nora & Alicia -romaani on myös selkeästi juonivetoinen, mutta nähdäkseni tämä ei poissulje kirjan monitahoisia psykologisia kuvauksia, yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta tai huikean ansiokasta kerrontaa. Samartinilla tuntuukin olevan harvinainen kyky kuvata miljöötä, hahmojen tuntemuksia ja esimerkiksi abstrakteja muistoja lähes käsinkosketeltavan kirjavasti: 

"Ajoimme Havannan kuoppaisilla teillä ja väistimme matkalla niin nuoria kuin vanhojakin. [- -] Valtaosa rakennuksista näytti olevan raunioina. Ne olivat kuin valtavia hääkakkuja, jotka mädäntyivät auringossa ja joiden entinen loisto oli luhistunut muruiksi jalkakäytäville. Kauniisti värjätyt lasi-ikkunat olivat hajonneet sirpaleiksi kuin raskaat kyyneleet (Samartin 2011, 245)."

Kirjailija osaa kuljettaa lukijaa sujuvasti halki vallankumouksen, vaikean pakomatkan, uuden elämän käänteiden ja menneisyyden haamujen. Vaikka kerronta leikittelee erilaisten aikatasojen ja esimerkiksi maagisen realismin tyylikeinoilla, lukijan on helppo seurata tapahtumia ja samastua päähenkilön tuntemuksiin. Päähenkilön ja muiden hahmojen matkassa on kiinnostavaa kulkea myös siitä syystä, että Samartin rakentaa hahmonsa niin sanotusti pyöreiksi, eli varsin moniulotteisiksi ja mielenliikkeiltään uskottaviksi. Tämä nostaa Samartinin psykologisen kuvauksen taitajien joukkoon. Tarinassa onkin useita hahmoja, jotka kokevat dramaattista henkistä kasvua ja suurta kipuilua yhteiskunnallisten arvojen kääntyessä päälaelleen. 




Nora & Alicia -kirjaa on jonkin verran kritisoitu sen mustavalkoisesta näkökulmasta. En ole tästä täysin samaa mieltä, sillä itse nautin nimenomaan vallankumoukseen liittyvästä epävarmuudesta ja problematiikasta, jota Samartin teoksessaan onnistuneesti kuvasi. Romaani antaa äänen niin kommunismin kannattajille, vastustajille kuin niillekin, jotka eivät ole varmoja mielipiteestään. Useat hahmot tasapainoilevat kommunismin ja kapitalismin välillä, monet heistä jopa vaihtavat poliittista leiriään tarinan edetessä. Mielestäni tämä on varsin uskottavaa, sillä suurten yhteiskunnallisten kriisien keskellä ihmisten on usein vaikea löytää paikkansa. 

Samartin on saanut kritiikkiä myös siitä, että esittää Kuuban tapahtumat pääosin varakkaan ja yläluokkaisen perheen näkökulmasta. Noran ja Alician yltäkylläisessä lapsuudessa Kuuba näyttäytyykin paratiisina, jossa ruokaa riittää ja sukulaiset asuvat valtavissa merenrantahuviloissa. Tosiasiassa myös vallankumousta ennen kuubalaiset kärsivät eriarvoisuudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä. Mielestäni Samartinin valitsema näkökulma ei silti ole ongelmainen, sillä sen kautta lukija pääsee lähemmäs erilaisten ääripäiden elämää ja ymmärtää erityisesti vallankumouksen vastustajia. Eikä kirjassa siltikään pysytellä vain polaarioppositioissa, sillä teos esittelee myös useiden keskiluokkaisten kuubalaisten arkea niin vallankumousta ennen kuin sen jälkeenkin. 

Nora & Aliciaa ei silti tule lukea dokumentaarisena läpileikkauksena Kuuban tapahtumista. Tarina on fiktiivinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla objektiivinen kuvaus vallankumouksesta. Juuri siksi kertomus on niin herkullinen: hirmuinen poliittinen kriisi kerrotaan ensin lapsen ja sitten aikuisen naisen näkökulmasta. Näkökulmaan avaruutta tuo Kuubaan jäänyt Alicia kirjeineen, joiden läpi maan hidas rappeutuminen kuultaa. 




Juonensa puolesta teos on koukuttava. Samartin kuvaa tapahtumia ja henkilöitä niin eläväisesti, että jokaista kohtausta tekee mieli jäädä tunnustelemaan kaikilla aisteilla. Noran ja yhdysvaltalaisen opettajan, Jeremyn, rakkaustarina esimerkiksi muodostuu teoksen kokonaiskuvassa vain yhdeksi pieneksi sivujuoneksi, mutta jo pelkästään siitä Samartin olisi voinut kirjoittaa oman romaaninsa. Myös muiden hahmojen ja näiden elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista, sillä kaikkien elämänvalinnat nivoutuvat lopulta yhteen monikulttuuriseksi arvojen ja normien kietoutumaksi. 

Kertomuksen loppupuolella Samartin sortuu melodramaattisuuteen, eivätkä viimeisten kohtausten tapahtumat tunnu kulkevan linjassa kerronnan muiden uskottavien elementtien kanssa. Teos sisältää kuitenkin runsaasti tajunnanvirtamaista maagista realismia, minkä kuvauksiksi myös viimeiset kohtaukset voi osittain lukea. Koin teoksen lopun kuitenkin juonellisesti pettymyksenä, sillä myös hieman vähäeleisimmillä ja uskottavammilla tapahtumilla Samartin olisi saanut rakennettua liikuttavan lopetuksen pitkään rakennetuille ihmiskohtaloille. 

Koin Nora & Alicia -teoksen yleisesti ottaen miellyttävänä ja koukuttavana lukukokemuksena, jolla on myös vahva yhteiskuntakriittinen ulottuvuus. Hieman rajoittuneesta näkökulmasta huolimatta tarina toi onnistuneesti esille poliittisia toisinajattelijoita, yhteiskunnan monenkirjavat kasvot, tuloerojen äärimmäisyyden sekä esimerkiksi naapurimaiden kylmän suhtautumisen humanitäärisen kriisin keskellä kamppailevaan valtioon. Kirjaa ei silti kannata vierastaa liian poliittisena tai kantaaottavana teoksena, sillä kertomuksen syvin ja kovaäänisin elementti rakentuu ystävyydestä, rakkaudesta ja perhekäsityksestä. Nora & Alicia on ennen kaikkea tarina omistaumisesta niin omalle perheelle kuin kotimaallekin, oli se sitten Kuubassa tai Yhdysvalloissa. 





Samartin, Cecilia (2011) Nora & Alicia. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Bazar Kustannus: Juva. 

Kuvat: @chains_of_light


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 


3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (uimaan oppiminen on tärkeässä osassa teosta)

36. Kirjassa liikutaan ajassa

38. Kirja on käännetty hyvin (Joskin nimi olisi voinut olla mielikuvituksekkaampi. Teoksen alkuperäinen nimi on "Broken paradise / Ghost heart".) 

46. Kirjassa syödään herkkuja (paahtovanukasta esimerkiksi)






maanantai 5. huhtikuuta 2021

Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat


 Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat 

*kirja saatu kirjailijalta 


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 281

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Muistan hämärästi verhot tai niiden välistä tulevan valon, joka saa hiljaisen huoneen tapetit tanssimaan."

Rivien väleihin putoajat on vuonna 2020 julkaistu romaani syrjäytyneistä tai muulla tavoin yhteiskunnan pyörien ulkopuolelle jäävistä ihmisistä, jotka tavanomaisesti eivät pääse kirjojen sivulla suureen rooliin. Ville Peltolan teos kuitenkin haastaa lukijan tarkastelemaan tällaisten syrjään joutuneiden tai sinne pakotettujen ihmisten elämää lähietäisyydeltä. Kirja ei valota vain epäonnisten hahmojen toimintaa, vaan tarjoaa lukijalle myös mahdollisuuden tutkia syrjäytymiseen johtavia monimutkaisia tapahtumaketjuja. 

Peltolan omakustanne syntyi onnistuneen mesenaattikampanjan avustuksella. Vastikkeina rahoitukselle markkinoitiin mm. mahdollisuutta nimetä yksi kirjan sivuhenkilöistä, keskeisistä hahmoista tai jopa itse päähenkilö. Koska tällaisen tilaisuuden lunastaneet rahoittajat saivat itse päättää maininnastaan kirjan kiitoksissa, jää lukijalle arvoitukseksi, kuka hahmot lopulta on nimennyt. Nyanssi ei toki muuta lukukokemusta dramaattisesti. Kyse ei myöskään ole täysin uudesta ilmiöstä (kts. esim. Chris Carterin nimikilpailu), mutta ilmentää kirjailijoiden tukalaa tilannetta nykypäivän ahtailla kulttuurimarkkinoilla.

Perinteisesti hahmojen nimillä, kuten muillakin tarinan elementeillä, on tärkeä rooli tai erityinen merkitys. Arpomalla nimetyt hahmot eivät tietenkään noudata tällaista konventiota, ja yleisesti ottaen pidän hahmojen sattumanvaraista nimeämistä laiskana hahmonrakentamisena. Peltolan teoksen kohdalla ratkaisu tuntuu kuitenkin hämmentävän toimivalta: lähes kaikki tarinan henkilöhahmot ovat syrjäytyneitä, vetäytyneitä tai muuten vain yhteiskunnan normeihin kyllästyneitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä usko valintojensa saati olemassaolonsa suurempaan merkitykseen. Sattumanvarainen nimi korostaa tällaista asetelmaa, jossa koko ihmisen elämä näyttäytyy vain hyvänä tai huonona arpaonnena. 

Rivien väleihin putoajat kertoo 80-luvulla syntyneestä syrjäytyneestä Mikosta, joka on omien sanojensa mukaan "koditon ja työtön 35-vuotias miehen irvikuva, joka joi paljon, ravasi avopuolison pakottamana jatkuvasti terapeutin puheilla eikä tuntunut onnistuvan oikein missään (Peltola 2020, 32)". Kirjan ensimmäinen osa keskittyy valottamaan Mikon repaleista menneisyyttä lastenkodissa, sijaisperheessä sekä epävakaissa kotioloissa. Muistelmapätkien välissä kuvataan Mikon nykyhetkeä ja siihen liittyviä haasteita, kuten alkoholismia sekä rakoilevaa avoliittoa. 

Oluen, tupakan ja likaisella sohvalla nukkumisen ympärillä pyörivä arki ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, sillä surullisesti päättyneen ryyppyreissun päätteeksi Mikon kännykkään kilahtaa viesti avovaimo-Katrilta: "Oon raskaana. Älä ota yhteyttä. älä vaivaa päätäs, mä hoidan kaiken (Peltola 2020, 44)." Tapaus pakottaa Mikon tarkastelemaan omaa lapsuuttaan sekä pohtimaan vanhemmuutta. Ajatteluprosessia edistää miehen äiti, joka kesken saunaillan toteaa Mikolle tämän isän ottaneen yhteyttä ja haluavan vihdoinkin tavata aikuisen poikansa. 



Kirjan toinen osa on klassinen matkakertomus, joka kuvaa niin Mikon fyysistä kuin henkistäkin matkaa kohti isää sekä vanhemmuutta. Matkalla mysteerisen isän luokse Uumajaan Mikko tapaa muita perheitä ja pääsee peilaamaan omia ajatuksiaan erilaisia vanhemmuusmalleja vasten. Kertomus on täynnä onnettomia ja normeista poikkeavia vanhempi-lapsi-suhteita, mutta myös mielikuvituksekkaita kulkupelejä: yli 2500 kilometrin matkaan mahtuu taivaltamista muun muassa puolitutun autolla, traktorilla, jalkapatikalla sekä sirkuksen pakettiautolla. Matkan varrella kyytiin nousee myös uusia ystäviä ja pari vihamiestäkin. 

Teoksen osiot poikkeavat tyylillisesti niin vahvasti toisistaan, että lukijana koin kokonaisuuden jokseenkin epäkoherentiksi ja paikoin väkinäiseksi. Rakenteellisesti kirja olisi voinut toimia dynaamisemmin, mikäli kehyskertomus olisi rakennettu Mikon pitkän ajomatkan varaan ja sen lomassa väläytelty kivuliaita muistoja lapsuudesta. Nykyinen jaottelu jakaa romaanin kahteen tunnelmaltaan ja tyyliltään täysin erilaiseen osioon, jotka eivät tunnu kuuluvan samaan kokonaisuuteen. Nämä eroavaisuudet ilmenevät esimerkiksi Mikon muistelmajaksojen sijoittumisella yksinomaan ensimmäiselle puoliskolle, sekä kirjailijan tavassa nimetä jälkimmäisen osion luvut avainhenkilöiden mukaan. Kirjan ensimmäisessä osassa luvut esitetään pelkkinä numeroina, joten osioiden yhtäkkinen nimeäminen tuntuu sekavalta. Mikäli lukujen nimeämisellä halutaan korostaa Mikolle merkityksellisten esikuvien tai muuten tärkeiden hahmojen läsnäoloa, tapaa olisi voinut laajentaa koskemaan myös romaanin ensimmäistä osiota. 

Kerronnan tyylien sekoittuminen näkyy myös minäkertojan kuvailussa. Välillä kertoja viittaa itseensä puhekielisesti ("mä", "mulle"), mutta saattaa piankin vaihtaa kerrontatyyliä kirjakielisempään ("minä", "minulle"). Tällaista kerrontatyylin vaihtelua ei perustella mitenkään, joten lukijana koin ratkaisun epäselvänä. Yleisesti ottaen minäkertojan käyttäminen ja puhetyylisyys Peltolan teoksessa ovat kuitenkin toimivia ratkaisuja, sillä ne lisäävät tarinan samastuttavuutta ja avaavat hieman varautuneen Mikon ajatusmaailmaa eksklusiivisella, jopa intiimillä tavalla.

 


Peltolan kirjoitustyyli on helppolukuista ja mukaansatempaavaa. Kustannustoimittajan puuttuminen näkyy kerronnan kielioppivirheissä. Ne ovat luonteeltaan kuitenkin varsin vähäpätöisiä, eivätkä haittaa lukukokemusta tai tekstin ymmärrettävyyttä. Romaani on yleisesti ottaen huolellisesti oikoluettu. Kerrontaa monipuolistavat myös nokkelat kielikuvat, värikäs dialogi sekä huumorin ja melankolian hallittu tasapaino. Erityisesti hahmojen tunnetilojen vaihdokset on kuvattu uskottavalla ja taidokkaalla tavalla. 

Myös keskeisimmät henkilöhahmot on rakennettu moniulotteisiksi. Sivuhenkilöt sitä vastoin jäävät usein melko litteiksi, sillä heistä paljastetaan monessa tapauksessa vain päällimmäinen pintakerros: nokkela kauppaneiti, tympääntynyt avovaimo tai puhelias äiti. Se on sääli, sillä teoksen hahmoissa olisi potentiaalia kuvastaa monimutkaisempiakin persoonallisuuksia. Mutta koska useat hahmot jäävät yksiulotteisiksi, heidän läsnäolonsa ei tunnu lukijasta merkitykselliseltä. Se on vahinko, sillä matkan varrella vastaantulevien hahmojen tarkoitus lienee nimenomaan herättää oivalluksia niin Mikossa kuin lukijassakin. 

Tarinan kaari on tuttu monista muista matkakertomuksista, kuten Tie pohjoiseen ja Napapiirin sankarit -elokuvista: sekalainen hahmokavalkadi käy hivenen epätoivoiseen matkaan, jonka ylevä määränpää osoittautuu lopulta itse kulkemista vähäpätöisemmäksi. Matkan varrelle mahtuu moninaisia sattumuksia sekä kommelluksia, jotka tarjoavat hahmoille uutta näkökulmaa tapahtumiin. Rivien väleihin putoajat ei poikkea tästä yleisestä draaman kaaresta. Ennalta-arvattavuus voi tietenkin olla lukukokemusta latistava tekijä, mutta on myös olemassa lukijakunta, joka nauttii tutusta ja turvallisesta. Voin hyvin kuvitella kirjan  elokuvasovituksen, joka uppoaa samaan yleisöön kuin muutkin suomalaiset matkakertomukset. 

 Kaiken kaikkiaan Rivien väleihin putoajat on miellyttävä ja massatuotannosta poikkeava lukukokemus. Teoksessa pääsevät estradille sellaiset hahmot, jotka usein toimivat vain muiden tarinoiden sivuhenkilöinä. Peltola on myös onnistuneesti tuonut esille erilaisia vanhemmuuden malleja aina heteronormatiivisen yhteiskunnan sisältä että sen ulkopuoleltakin, mikä on ilahduttavaa ja virkistävää. Kirjan sanoma tiivistyykin ajatukseen, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsia tai elää perheenä. Asiat menevät harvoin suunnitelmien mukaan, eikä koskaan voi tietää millaiseksi elämä lopulta muotoutuu. Syrjäytyneet ihmiset eivät usein ole tietoisesti valinneet väärin, vaan takana on monimutkainen ihmissuhteiden ja odottamattomien tilanteiden sekasotku. Juuri tällaista vaikeasti hahmotettavaa olosuhteiden umpisolmua Peltolan romaani tarkkanäköisesti kuvaa. 





"Kaikki on jotenkin paikoillaan, en saa liikutettua."

"Nyt kaikki liikkuu, eikö?", Janne kysyi. "Olet Ruotsissa etsimässä isääsi, koska saat lapsen"

"Totta, mutta ehkä on liian myöhäistä ja mitä jos isäkin on ihan huono?"

Janne kohautti olkiaan. "Mitä sitten? Jos olisin minun isä, en olisi tässä. Jos olisin isä, olisin kuollut alkoholiin jo aikaa sitten. Minä olen Janne ja rakennan perheelle talon"

"Ei se ole niin yksinkertaista"

(Peltola 2020, 258-259)


Peltola, Ville (2020) Rivien väleihin putoajat. Rihto kirjapaino: Leppävesi. 

Kuvat: @chains_of_light 




Tämä kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija



sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Sara Gruen – Vettä elefanteille


 Sara Gruen – Vettä elefanteille (Bazar) 



Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2006, oma painokseni 2011

Sivuja: 366

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause:

"Grillin punavalkoisen katoksen alle oli jäänyt vain kolme henkeä: Grady, minä ja kokki."

-


Tämä kirja päätyi käsiini sattumalta ja ehti lojua hyllyssäni muutaman kuukauden ilman, että edes ehdin ajatella teokseen tutustumista. Kevään edetessä kirjallisuudesta kiinnostuneet ystäväni alkoivat kuitenkin toistuvasti viitata Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja ylistää sen viehättävyyttä, minkä vuoksi päädyin itsekin tarttumaan teokseen heti, kun muilta lukuprojekteiltani ehdin.

Kirja kertoo 23-vuotiaasta Jacobista, joka erinäisten (hieman kiireellä kerrottujen) sattumien kautta päätyy kiertävän sirkuksen eläinlääkäriksi. Kehyskertomuksena toimii tarina yli 90-vuotiaasta Jacobista, jonka elämä vanhainkodissa on tapahtumaköyhää ja verkkaista. Hoitojaksojen välillä väsynyt Jacob torkahtelee ja palaa unissaan nuoruuden seikkailuihin, jotita Benzinin veljesten sirkuksessa koki. Muistot ovat kultaisia, vaikka tapahtumat synkkenevät sitä mukaa kuin sirkusjuna höyryää kohti pohjoista. 





Gruenin teos alkaa sekavalla selostuksella Benzinin sirkuksen pahamaineisesta tapaturmasta. Avainhenkilöiden nimet jätetään mainitsematta, minkä tarkoituksena lienee houkuttaa lukija ottamaan tarkemmin selvää katastrofin yksityiskohdista. Koin tämän hieman epäonnistuneena kerronnan keinona, sillä lukijan kiinnostuksen olisi voinut herätellä pelkällä kuuluisan tapaturman mainitsemisella. Epäselvä aloituskappale paljastaa lukijalle etukäteen tarinan suurimman kliimaksin, mikä ei mielestäni toiminut kerronnan rakenteen kannalta.

Romaanin tapahtumia olisi muutenkin voinut tiivistää, sillä esimerkiksi itseään toistavat vanhainkotijaksot eivät tuo oikeastaan mitään lisää tarinaan. Uskon, että kirjailijan tarkoitus oli luoda kontrastia nuoren ja vetreän sekä vanhan ja kiukkuisen Jacobin välille, mutta tämän asetelman olisi voinut saavuttaa esimerkiksi luopumalla kokonaan vanhainkotijaksoista ja viittaamalla päähenkilön myöhempiin vuosiin vain prologissa sekä epilogissa.





Teoksen punainen lanka rakentuu kolmiodraaman ympärille, jonka neljäntenä pyöränä tömistelee oikukas Rosie-elefantti. Tarinan edetessä Jacob hullantuu hevostenkouluttaja-Marlenaan, joka on surkeiden valintojen kautta päätynyt väkivaltaisen ja paranoidisesti skitsofreenisen eläintenkesyttäjän vaimoksi. Kolmikko onnistuu pitämään kohteliaasti yhtä saadakseen iäkkään Rosien temppuilemaan talousahdingossa painiskelevan sirkuksen pelastamiseksi, mutta näyttämön ulkopuolella mustasukkaisuus ja arvomaailmojen erot kaihertavat alati syvenevää kuilua eri osapuolten välille. 

Vanhainkodissa asetelma on kääntynyt päälaelleen: Jacobista on varttunut Rosie-norsun kaltainen oikuttelija, joka aiheuttaa päänvaivaa vanhainkodin henkilökunnalle – erityisesti Rosemary-nimiselle hoitajalle. Kehyskertomuksen asetelma on toki vitsikäs, mutta ei juuri edistä tarinan kulkua tai tarjoa uutta näkökulmaa pääjuoneen. 

Gruerin romaanin suurin ansio ja ehkä samalla suurin kompastuskivi on 1930-luvun sirkusmiljöö, jonka ytimeen henkilöt ja tapahtumat sijoittuvat. Kirjailija on tehnyt ansiokkaan taustatyön kartoittaessaan lama-ajan sirkustoimintaa, ja esimerkiksi tarinassakin useasti mainittu Ringlingin suursirkus on todellinen yritys. Myös monet kertomuksen uskomattomilta kuulostavat yksityiskohdat ovat todellisia sirkushistorian tapahtumia, kuten kuolleen virtahevon säilöminen formaliiniin tai näyttävän ruumissaaton järjestäminen kaksisataakiloiselle jättinaiselle, jonka hämmästystä herättävä ruumis sullottiin paraatin ajaksi norsuhäkkiin. Useat lukijat ovatkin maininneet viihtyneensä teoksen parissa nimenomaan eläväisesti kuvatun sirkusympäristön takia. Samalla kiiltokuvamainen ja useista, useista elokuvista sekä muista kulttuurituotteista tuttu kuvasto kuitenkin typistää hahmot stereotypisiksi artisteiksi, jotka jokaista kohtausta myöten näyttävät ja käyttäytyvät ennalta-arvattavasti. Keskeisimpiin henkilöihin kuuluvatkin yllätyksettömästi rahanhimoinen ja arrogantti sirkustirehtööri, tympeä klovni, uskomattoman viehättävä hevostaituri-Marlena sekä ilkikurinen strippari-Barbara. 





Teos tuntuu luottavan romanttiseen vanhan ajan sirkuseksotiikkaan niin vahvasti, että monien henkilöhahmojen epäuskottavat motiivit jäävät kokonaan perustelematta. Heti tarinan alussa Jacob esimerkiksi tutustuu työkyvyttömään rampaan, jonka selittämättömästä syystä (ja omaksi vahingokseen) ottaa asiakseen hankkia päähenkilölle työpaikan sirkuksesta. Hahmon motiiveja ei koskaan tarkenneta, vaikka työpaikan saaminen on arvattavasti tärkeimpiä juonenkäänteitä koko tarinassa. Lukijana koin tällaisen epämääräisen juonenpunonnan epäuskottavaksi, ja koin sen olevan myös räikeässä ristiriidassa kirjailijan suuren tautatyön kanssa. Uskottavaksi ja todentuntuiseksi tarkoitettu tarina heikkenee sitä mukaa, mitä lähemmäs kliimaksia päästään. 

Kirjalla on toki myös ansionsa, eikä ole ihmekään että se on saanut maailmanlaajuista suitsutusta osakseen sekä myös tarinaa mukailevan elokuvasovituksen. Lukuromaanina teos toimii mainiosti, sillä kirjan kieli on suhteellisen rullaavaa ja värikästä. Käännöstyö on tosin hieman kankeaa, mikä tulee ilmi esimerkiksi toistuvissa subjektia turhaan korostavissa lauseissa ("Minä ryömin lähemmäs" vrt. "ryömin lähemmäs"). 





Erityisen ilahduttavaa oli löytää tarinasta feministisiä kannanottoja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyen. Myös eläinten kaltoinkohtelu ja sen tuomitseminen on yksi teoksen kantavista teemoista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi muodostuukin erilaisuus ja sen ymmärtäminen. Vaikkei teos vastannutkaan odotuksiani, voin silti suositella sitä oikeastaan kenelle vain. Tarina on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että kirja on varmasti nopea ja yleisesti ottaen miellyttävä lukukokemus.

Teos tarjoaa myös ajankohtaisen näkökulman eläinten oikeuksiin, sillä villieläinten pitäminen sirkuskäytössä on edelleen yksi julmimmista (alueellisesti hyväksytyistä) eläinrääkkäyksen muodoista. Esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalian mukaan sirkuskäytössä olevat isot kissaeläimet viettävät noin 90% elämästään häkkeihin suljettuna. Gruenin teoksessa puhutaan "kiilahevosista", jotka tungetaan junan hevosvaunuun viimeisinä siten, että muut ratsut puristuvat yhteen kuljetuksen ajaksi. Myös nykypäivänä, melkein 100 vuotta tarinan tapahtumien jälkeen, sirkus- ja esimerkiksi teuraseläimiä kuljetetaan niin ahtaasti, etteivät ne pääse käätymään paikoiltaan saati laskeutumaan makuulle. Vettä elefanteille onkin kevyestä yleisvaikutelmastaan huolimatta kantaaottava romaani, jonka sanoma on valitettavasti ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. 






Gruen, Sara (2011) Vettä elefanteille ("Water for Elephants", 2006). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Bazar Kustannus: Nørhaven. 

Animalia
: Eläinten viihdekäyttö
https://animalia.fi/elainten-viihdekaytto/ 

Kuvat: @chains_of_light



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksesta on tehty samanniminen elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (monet erilaiset artistit)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (usein Gounodin valssia)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Tibor Noé Kiss – Inkognito

 


Tibor Noé Kiss – Inkognito (S&S) 

*kirja saatu kustantajalta 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2010, suomennos 2021

Sivuja: 157

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Astun kynnyksen yli."

-


Unkarilaisen Tibor Noé Kissin esikoisteos Inkognito julkaistiin kotimaassaan jo vuonna 2010, mutta teoksen suomennos tuli markkinoille vasta alkuvuodesta 2021. Koska Kissin omaelämäkerrallinen romaani kertoo transsukupuolisuudesta, siihen liittyvistä sosiaalisista paineista sekä virheellisistä ennakkokäsityksistä, teoksen ei toivoisi olevan enää ajankohtainen yli vuosikymmen alkuperäisen julkaisun jälkeen. Inkognito on kuitenkin valitettavan ajantasainen kirja, jonka esilletuoma diskriminaatio useissa eri muodoissaan on myös nykypäivän transsukupuolisille arkipäivää.

Tibor / Noémi viettää lapsuutensa ja nuoruutensa rakentaen itselleen uraa ammattijalkapalloilijana. Jatkuva harjoitteleminen ja otteluissa pärjääminen muodostuu Noémille keinoksi saavuttaa ankarien ja etäisten vanhempiensa hyväksyntä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Noémi alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi miesten joukkueessa ja päättää lopettaa urheilun. Päätökseen tyytymätön ja raivostunut isä tarttuu vasaraan ja lyö kotitalon hissinoveen yhdeksän reikää. Ammattiurheilusta eläköitynyt Tibor / Noémi ei uskalla järkyttää vanhempiaan puhumalla transsukupuolisuudestaan, vaan ryhtyy etsimään todellista identiteettiään salassa. 





Kissin romaani rakentuu lyyrisistä virkkeistä ja tajunnanvirtamaisesta kerronnasta. Kiss käyttää esimerkiksi rappeutunutta ja lahoavaa miljöötä Tiborin / Noémin päänsisäisen melankolian ja epämääräisen sukupuoli-identiteetin kuvaamiseen. Symboliset elementit muodostavat vertauskuvien ja metaforien verkoston, jonka keskellä Tibor / Noémi yrittää epätoivoisesti saada vastausta yhteen ainoaan kysymykseen: Olenko minä mies vai nainen?

Vastaus vaihtelee sen mukaan, keneltä kysyy. Nettitesti antaa tulokseksi sukupuoli-identiteetin häiriön ja kertoo päähenkilön olevan “mahdollisesti transsukupuolinen, joka on melkein androgyyni (Kiss 2021, 126).” Sivullisten mielikuvissa Tiborin alterego Noémi sen sijaan luokitellaan samaan kategoriaan hulluuden kanssa. Viranomainen taas puhuttelee häntä ensin herraksi ja sitten neidiksi, eikä Tibor / Noémi lopulta itse oikeastaan tiedä mitä nimitystä käyttää sukupuolestaan tai statuksestaan. Jatkuvasti vaihtuvat määritelmät sotkeutuvat toisiinsa ja aiheuttavat hämmennystä niin päähenkilössä kuin sivullisissakin. Arkisten asioiden monimutkaistumiseen ei tarvita monisivuisia kaavakkeita tai keskustelua lääkärin kanssa, sillä jo pelkkä visiitti kenkäkauppaan riittää pistämään niin päähenkilön kuin sivustaseuraajienkin ajatukset sekaisin:

Ooksä kundi? Nahkatakkinen mies mulkoili minua tiskiin nojaten. [- -] Hänen tyttöystävänsä tuijotti lattiaa, kassatyttö näyttöä. Turvamies siirtyi lähemmäs. Tiedämme kaikki vastauksen, ei minun tarvitse sanoa mitään, ajattelin. Mutta se ei riittänyt miehelle. Sä olet pervo (Kiss 2021, 60).” 





Teoksen nimi “Inkognito” viittaa latinan kielen sanaan incognitus, joka tarkoittaa ei-tiedettyä. Nykykielessä esimerkiksi latinasta johtuvalla italian termillä incognito viitataan tuntemattomaan tai tietyissä yhteyksissä outoon sekä hämäräperäiseen. Kaikki nämä käännökset sopivat Tiborin / Noémin sukupuoli-identiteetin kuvaukseksi, sillä transsukupuolisuuden määritelmä on tänä päivänäkin useissa maissa epämääräinen tai vanhentunut. Sanalle inkognito löytyisi suomen kielestä useita vakiintuneita synonyymejä, kuten peitenimi tai nimetön, mutta latinaan viittaavan termin käytön voi nähdä viittauksena maailmanlaajuiseen ja pitkäaikaiseen ongelmaan. Transsukupuolisuus ei nimittäin ole vain Tiborin, Noémin tai Unkarin päänvaiva, sillä sukupuolen moninaisuutta on aina esiintynyt kaikkialla maailmassa. Onkin oikeutettua viitata jo antiikin aikana käytettyyn termiin incognitus, joka muistuttaa sukupuolten moninaisuuden olleen olemassaoleva asia jo vuosituhansia sitten.

Kissin tapa kuvata päähenkilön raskasta prosessia tajunnanvirtamaisen kerronnan avulla tarjoaa lukijalle mahdollisuuden havainnoida tapahtumia transsukupuolisen näkökulmasta. Teoksen intradiegeettinen kertoja kuvaa ympäristöään ja kokemuksiaan hajanaisten havaintojen kautta, jotka sirpaleisuudessaan muodostavat kuvan mielen ja kehon jatkuvasta kamppailusta: “Nojatuolin jalan ympärille kerääntyneitä hiuksia, pölypalloja, paperinpalasia, lasiovi puoliksi auki, lääkäri viikoittain keinonahkanojatuolissa, kirjoituspöydän, ikkunan ääressä. Vääntelen käsiäni, haluaisin tietää, olenko oikeasti nainen vai mies (Kiss 2021, 95).”

Teoksen minimalistinen tyyli tarjoaa tiiviin mutta epäkoherentin kuvauksen identiteettikriisistä kaksinapaisessa yhteiskunnassa. Toisistaan näennäisesti irralliset lauseet on usein eroteltu toisistaan järkähtämättömillä pisteillä, jolloin virkkeiden yhdistäminen ja niiden keskinäisen suhteen täydentäminen jää lukijan vastuulle. Kissin teoksen voikin nähdä haastavan lukijan eräänlaiseen vuoropuheluun, jossa vastaanottajan on pakko täyttää kerronnan aukot omilla ajatuksillaan ja muodostaa jonkinlainen mielipide vallitseviin sukupuolinormeihin. 

Henkilökohtaisesti koin Kissin kirjoitustyylin paikoin toimivana, mutta useammin raskaana ja epäinformatiivisena. Tietyt motiivit, kuten pianonjuoksutukset, musiikkikanavat ja saappaat toistuvat mekaanisesti kerronnassa. Se auttaa jäsentämään hajanaiselta tuntuvaa teosta, sillä kirjailijan tyyli on todella aukkoista, töksähtelevää, abstraktia ja tajunnanvirtamaista. 





Sanomaltaan Inkognito on raadollisen rehellinen: Nyky-yhteiskunta on kahtiajakautunut vanhakantaisiin sukupuolikäsityksiin, eikä siinä ole sijaa väliinputoajille. Tällaisia väliinputoajia ovat muiden muassa transsukupuoliset, transvestiitit, androgyynit sekä naiselliset miehet – kaikki termejä, joilla Tibor / Noémi kuvailee itseään.

Tibor Noé Kissin Inkognito kuvaa sukupuolen moninaisuuteen liittyvää problematiikkaa paitsi päähenkilön subjektiivisesta näkökulmasta, myös yhteiskunnallisella tasolla. Tiborin / Noémin kipuilu ahtaiden sukupuoliroolien maailmassa kuvastaa samaa tuskaa, jota moni muukin sukupuolivähemmistöön kuuluva joutuu kokemaan. Ongelmat eivät ole pelkästään identiteetin etsimiseen liittyviä kasvukipuja, vaan myös lakiin kirjatun eriarvoisuuden sietämistä.

Kirjailijan kotimaassa, Unkarissa, sukupuolen juridinen muuttaminen ei ole enää ollut sallittua vuoden 2020-lakimuutoksen jälkeen (https://yle.fi/uutiset/3-11416014). Myös Suomessa transsukupuolisten ihmisoikeudet jäävät toteutumatta, sillä tänä päivänäkin käytössä oleva translaki edellyttää juridisen sukupuolensa muuttavia transsukupuolisia luopumaan lisääntymiskyvystään. Pakkosterilisaatio on jäännös vanhakantaisesta ja virheellisestä käsityksestä, jonka mukaan transsukupuolisuus on periytyvä mielenvikaisuudeksi luokiteltava sairaus. Nykypäivän tiedoilla ymmärretään jo, että laki perustuu täysin vanhentuneeseen tietoon. Vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä ei kuitenkaan ole vielä poistunut sukupuolenkorjausprosessista. Tällaisten epäinhimillisten lakien ja päivitystä vaativien sukupuolikäsitysten vuoksi on tärkeää, että Inkogniton kaltaisia kulttuurituotteita luodaan. On toivottavaa, että Kissin teos haastaa lukijan lisäksi kokonaisen yhteiskunnan pohtimaan arvomaailmaansa ja käsityksiään sukupuolen moninaisuudesta.







Kiss, Tibor Noé (2021) Inkognito. Suomentanut Saarni Laitinen. Kustantamo S&S, Helsinki. 


Unkarin uudessa laissa ihmisellä on muuttumaton "syntymäsukupuoli" – henkilötodistuksen näyttäminen on transsukupuoliselle pelottava tilanne. Uutinen: https://yle.fi/uutiset/3-11416014. Viitattu 14.3.2021. 


Kuvat: @chains_of_light


Tämä kirja täyttää seuraavat kohdat Helmet lukuhaasteesta (2021):


4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021


Olen julkaissut lyhennetyn version tästä esseestä myös Maailmankirjat-blogissa.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Elif Shafak – 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa



Elif Shafak – 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus)

*kirja saatu kustantajalta 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 359

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hänen nimensä oli Leila."



Elif Shafakin uusin suomennos 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) kertoo Istanbuliin alaikäisenä karanneesta Leilasta, joka joutuu ihmiskaupan uhriksi ja päätyy elättämään itsensä seksityöläisenä. Tarina alkaa siitä, mihin kaikki perinteisesti päättyy: Leila löytyy murhattuna roska-astiasta. Shafakin teoksen raamit muodostuvat kuitenkin ajatuksesta, jonka mukaan ihmisen tietoisuus jatkaa toimintaansa vielä 10 minuuttia ja 38 sekuntia sydämen pysähtymisen jälkeen. Näiden kymmenen minuutin ja 38 sekunnin aikana Leila ehtii uudelleenelää koko elämänsä iloineen ja vaikeuksineen. Kirjan toinen osa alkaa siitä, kun Leilan ajatustenjuoksu lopulta himmenee ja kerronta siirtyy Leilan ystäväpiiriin. Romaanin kolmannessa ja viimeisessä osassa tarina jatkuu Leilan sielun tuntemusten kuvauksella.

Shafakin teos keskittyy tarkastelemaan marginaaliin pakotettujen ihmisten elämää sekä heidän kokemaansa diskriminaatiota. Leila itse on vasten tahtoaan seksityöläiseksi päätynyt nainen, minkä lisäksi tarinassa esitellään lyhytkasvuinen Zaynab122, sosiaalisia kulisseja ylläpitävä Sabotaasi, väkivaltaisesta pakkoavioliitosta paennut Hollywood Humeyra, Leilan lailla ihmiskaupan uhriksi joutunut Jameelah sekä transnainen Nostalgia Nalan. He kaikki kuuluvat marginaaliin työnnettyihin vähemmistöihin, joiden on vaikea saada äänensä kuuluviin jatkuvan systemaattisen sorron keskellä.

Vaikka Shafakin kertomus on fiktiota, sen on kirjailijan omien sanojen mukaan tarkoitus maalata todenmukainen kuva konservatiivisesta Istanbulista ja sen monenlaisista asukkaista. Teoksessa esitetyt tapahtumat, kuten My Lain verilöyly vuonna 1968 sekä Istanbulin terrori-isku vapunpäivänä 1977 ovat tosielämän tapauksia. Myös useat tarinan miljööt noudattelevat todenmukaisia esikuviaan, sillä Istanbulissa tosiaan sijaitsee sama pahamaineinen bordellikatu, jolle Leilakin lopulta päätyy. Samoin Shafakin mainitsema Kilyosin “Yksinäisten hautausmaa” on todellinen paikka, jonne lasketaan lepoon halveksitut ja ongelmalliset vainajat. 





10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa rakentuu Leilan muistojen valottamista kulttuurillisista normeista, jotka kannattelevat sortavia yhteiskuntarakenteita. Naissukupuoleen kohdistuva yleinen halveksunta ja väheksyntä on Leilan elämässä läsnä aina ensihetkistä lähtien, kun vanhemmille selviää, ettei lapsi olekaan poika. Syntymästään saakka Leila joutuu kamppailemaan epäreiluja odotuksia vastaan vain sukupuolensa tähden. Shafak esittää nämä ongelmalliset ajatusmallit pääasiassa yhden henkilöhahmon kokemusten kautta, mutta tosiasiassa ne heijastelevat suurta yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Tämä tuodaan esille muun muassa lyhyissä kappaleissa, joissa kurkistetaan Leilan ystäväpiirin tarinoihin. Jokainen hahmoista kokee elämänsä aikana väkivaltaista syrjintää sukupuolensa tai muiden ulkoisten ominaisuuksiensa vuoksi. Kirjassa tarkastellaan esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan monenlaisia ilmenemismuotoja ja sen vaikeasti muutettavia taustatekijöitä:

“Hereillä ja unessa Humeyra oli kauhuissaan, että hänestä saattaisi tulla kunniamurhan uhri. [- -] Säädyttömyydestä syytettyjä naisia ei aina tapettu, hän tiesi. Joskus heidät vain taivuteltiin tappamaan itsensä. Pakotettujen itsemurhien määrä erityisesti pienissä kaakkois-aasialaisissa kaupungeissa oli kasvanut niin suuresti, että asiasta oli juttuja ulkomaisissa lehdissä. Batmanissa, ei kaukana hänen synnyinseuduiltaan, itsemurha oli nuorten naisten kuolleisuuden suurin syy (Shafak 2021, 189).”


Edes kaikkia ihmisiä yhdistävä loppu, kuolema, ei aseta seksityöläisenä elänyttä Leilaa samalle viivalle muiden kansalaisten kanssa. Jopa Leilan ruumista halveksutaan, eikä naisen ystäville anneta mahdollisuutta haudata vainaja kunniakkaasti. Samalle hautausmaalle Leilan kanssa kuuluvat Välimereen hukkuneet turvapaikanhakijat, huumeongelmaiset sekä parantumattomat rikolliset.

Vaikka tarina sijoittuu 1900- luvun jälkimmäiselle puoliskolle, teoksen näkökulmat ovat ajankohtaisia vielä nykypäivänäkin. Myös tänä päivänä Välimereen hukkuu sadoittain turvapaikanhakijoita ja pakolaisia, joiden perustavanlaatuinen ihmisoikeus turvapaikan hakemiseen on tehty haastavaksi tai jopa mahdottomaksi. Vielä 2020-luvulla näitä pakomatkalla hukkuneita ihmisiä haudataan Kilyosin “Yksinäisten hautausmaalle”, jossa hautakiviä ei ole, ja jossa ruumiiden paikat merkataan vain nimettömillä laudanpätkillä.





Shafakin teos koostuu taitavasti yhdistetyistä aikajanoista, jotka poukkoilevat Leilan muistojen ja kerronnan nykyhetken välillä. Kirjan heikointa ja hämmentävintä antia on teoksen toinen osa, "Ruumis", joka kertoo Leilan kuolemanjälkeisistä hetkistä. Tässä osiossa kerronta muuttuu dramaattisella tavalla muistuttamaan lähes hollywoodmaista action-elokuvaa kaikkine kuluneine kliseineen (haudanryöstö, hurjat takaa-ajokohtaukset virkavallan kanssa, vihaiset vahtikoirat ja niiden hämääminen ruoalla jne.). Romaanin kolmannessa osassa kerronnan tyyli muuttuu harmonisemmaksi ja palaa samoihin ajattomiin teemoihin, joita jo ensimmäisessä osassa esitellään. Olisinkin toivonut, että Shafak olisi jättänyt toisen osan joko kokonaan kirjoittamatta tai muuttanut sen tyyliltään yhteneväisemmäksi teoksen muiden osioiden kanssa. 

Teos on suomennettu alkuperäistä, englanninkielistä tekstiä kunnioittaen. Käännökseen on ujutettu esimerkiksi alkuperäiskielen ilmaisuja muistuttavia suomennoksia, kuten huumeriippuvaista ihmistä kuvaava termi “crackaddikti”. Kertomus myös vilisee turkkilaisia ilmauksia ja termejä, joita ei ole käännetty suomeksi. Kirjan lopusta löytyykin sanasto, jonka avulla lukija voi tarkistaa sanojen merkityksen. Romaanin kerronnassa käytetään myös esimerkiksi suomen kielestä poistunutta sanaa transseksuaali, joka virheellisesti kuvaa transsukupuolisuutta seksuaalisuuden ilmiönä. Kertomuksen tapahtumien aikoihin sana oli kuitenkin vielä yleisesti käytössä myös Suomessa, joten sen sisällyttäminen ekstradiegeettisen kertojan sanavarastoon on ymmärrettävä ratkaisu.

Vuoteen 1990 asti turkkilaisen rikoslain mukaan raiskaajan tuomiota voitiin keventää kolmasosalla, mikäli tekijä pystyi todistamaan uhrinsa olevan prostituoitu. Teoksessa todetaankin “murha-asteen seksityöläisten keskuudessa olevan 18 kertaa korkeampi kuin muiden naisten joukossa (Shafak 2021, 243)”. Muun muassa tällaiset seksuaalirikoslainsäädäntöön kirjatut eriarvoistavat pykälät asettavat jo valmiiksi turvattomassa asemassa olevat vähemmistöt erityisen alttiiksi väkivaltarikoksille, mikä ymmärrettävästi johtaa useissa tapauksissa myös henkirikoksiin. Vaikka kyseinen lakipykälä kumottiin 1990-luvulla, Turkin lainsäädäntö sisältää vielä tänäkin päivänä eriarvoistavia ja ihmisoikeuksia loukkaavia artikloita.

Erityisen merkittäväksi10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa -teoksen tekee kuitenkin se, että romaani käsittelee maailmanlaajuisia ongelmia. Vaikka polttopisteessä ovat erityisesti Istanbulin seksityöläiset ja Turkin lainsäädäntö, samankaltaisia ongelmallisia yhteiskuntarakenteita ja normeja esiintyy ympäri maailman. Myös Suomessa naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on ihmisoikeusongelmaksi luokiteltu ilmiö, jonka kitkemiseksi tulisi puuttua rakenteiden tasolla piilevään eriarvoisuuteen. Leilan kuolema ei ollut tarinan loppu, vaan toivottavasti rakentavan yhteiskuntakriittisen keskustelun alku.





Shafak, Elif (2021) 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (“10 Minutes 38 Seconds in this Strange World”, 2019). Gummerus Kustannus Oy: Liettua.  

Kuvat: @chains_of_light 


Olen julkaissut lyhennetyn version tästä tekstistä myös Maailmankirjat-blogissa.


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Shafak on valtiotieteiden tohtori ja on opettanut mm. Oxfordin yliopistossa) 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

10. Kirjan nimessä on numero

11. Kirja kertoo köyhyydestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021






maanantai 22. helmikuuta 2021

Sally Rooney – Normaaleja ihmisiä


 Sally Rooney – Normaaleja ihmisiä (Otava) 

*kirja saatu kustantajalta 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 258

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marianne avaa oven, kun Connell soittaa ovikelloa."

-


Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä kuvaa tarkkanäköisesti sosiaalisia normeja ja niiden vaikutuksia ihmissuhteisiin. Tarina rakentuu nuorten rakastavaisten, Connellin ja Mariannen ympärille. Molemminpuolinen ihastus – myöhemmin myös rakkaus – vetää heitä toisiaan kohden, mutta ympäröivien ihmisten asenteet ja odotukset vievät heidät jatkuvasti erilleen. Kertomus keskittyy kuvaamaan nuorten kipuilevaa yhdessäoloa, jota vain ulkopuoliset satunnaisesti nimittävät parisuhteeksi. Connell ja Marianne eivät osaa määritellä suhdettaan yleisesti käytössä olevilla termeillä, sillä heidän tapansa olla yhdessä rikkoo kaikkia yhteiskunnan olettamuksia ja odotuksia. 


Teoksessaan Rooney tarkastelee länsimaalaista yhteiskuntaa ja sen hierarkiaa. Yläkoulussa muut oppilaat pitävät älykästä, yläluokkaisesta kodista tulevaa Mariannea omituisena ja rumana, kun taas vaatimattomampiin oloihin syntynyt Connell on useiden eri kaveriporukoiden suosiossa. Kun yläkoulu vaihtuu yliopistoon, kääntyvät nuorten roolit päinvastaisiksi: hienoon seuraan tottumaton Connell ei löydä paikkaansa akateemisessa yhteisössä, kun taas Mariannesta kuoriutuu seurapiirien haluttu ja arvostettu jäsen. Connellin ja Mariannen muuttuvat roolit kuvastavat koulumaailman arvoja ja odotuksia: vaikka kummatkin ovat sosiaalisesti taitavia, älykkäitä ja kilttejä ihmisiä, he molemmat kokevat karua syrjintää ja hyljeksintää pelkän alkuperänsä tähden. 


Kirjan teemat pyörivät myös itsetunnon ja ihmisarvon ympärillä. Vauraassa perheessä kasvanut Marianne on lähisuhdeväkivallan uhri, joka joutuu kestämään jatkuvaa fyysisen ja henkisen väkivallan uhkaa kotonaan. Marianne pelkää isoveljeään, joka tarinan aikana useaan otteeseen käy häneen käsiksi. Jatkuva alistaminen ja vähättely vaikuttavat Mariannen itsetuntoon tuhoisasti, eikä hän lopulta enää näe itsellään minkäänlaista ihmisarvoa. Marianne pyytääkin seksikumppaneitaan lyömään ja kurittamaan häntä, sillä kokee ansaitsevansa fyysistä rankaisemista: “Ehkä mä haluan, että mua kohdellaan huonosti, Marianne sanoo. En mä tiedä. Joskus musta tuntuu, että mä ansaitsen kaikenlaista pahaa, koska mä olen paha ihminen (Rooney 2020, 134).” 






Rooneyn kuvaamassa maailmassa ihmiset ovat yksiulotteisia ja noudattavat vanhoillisia kaavoja: naishahmot ovat stereotypiseen tapaan pinnallisia, ilkeitä ja ulkonäkökeskeisiä. He työskentelevät perinteisesti naisten ammateiksi mielletyissä tehtävissä, kuten siivoojina tai kahvilatyöntekijöinä. Näitä litteitä hahmoja vasten Marianne korostuu moniulotteisena, nykyaikaisena ja vahvana naisena. Ympäristö ei kuitenkaan aina miellä häntä sellaiseksi: yläkoulun oppilaat hyljeksivät häntä, sillä akateemisuus ja kunnianhimoisuus ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi muodikasta ja naiselle sopivaa. 


Perinteisessä miehisessä roolissa paistatteleva Connell sen sijaan kerää yläkoulussa ihailijoita ympärilleen: hän on menestyksekäs jalkapalloilija, joka maskuliiniseen tapaan ei juuri puhu tunteistaan. Connellin pidättyneisyyttä ei pidetä epäterveenä tai töykeänä, vaan yleisesti ottaen miehisenä ja kiehtovana. Connell istuukin konventionaaliseen miehen rooliin ongelmitta: hän pitää huolta vähävaraisesta perheestään ja tapailee useita naisia. Ainoastaan outona ja epäviehättävänä pidetty Marianne ei sovi kuvaan. Connell päätyykin lopulta suojelemaan tarkoin varjeltua julkisuuskuvaansa ja hylkää Mariannen. Päätös on esimerkki sosiaalisista paineista, joita tiivis yhteisö voi jäsenilleen aiheuttaa. 


Myös Connellin ihannoitu, arvoituksellisena pidetty hiljaisuus osoittautuu myöhemmin huolestuttavaksi mielenterveydelliseksi häiriöksi: Connellilla diagnosoidaan vakava masennus ja itsetuhoisuutta. Tätä voidaan pitää kirjailijan kannanottona konventionaalisiin sukupuolirooleihin; myös miehille kuuluu oikeus puhua tunteistaan ilman, että heidän maskuliinisuutensa kärsii. 


Teoksen nimi Normaaleja ihmisiä viittaa sosiaalisiin normeihin. Sekä Connellilla että Mariannella onkin jatkuva pyrkimys elää “normaalissa parisuhteessa”. Kummankin kohdalla tavoite jää kuitenkin toteutumatta: Mariannen onneton suhde yläluokkaiseen Jamieen on täynnä seksuaalista tyytymättömyyttä ja henkistä väkivaltaa, kun taas Connell päätyy rakkaudettomaan suhteeseen lääkäriopiskelija Helenin kanssa. Ulkoisilta ansioiltaan kummankin liitot täyttävät yleiset normit: seurustelukumppanit ovat älykkäitä, hyvistä sosiaalisista piireistä tulevia ja ulkonäöltään viehättäviä. Henkilökohtaisten tarpeiden laiminlyönti kuitenkin kostautuu ja molemmat päätyvät suhteissaan kivuliaaseen eroon. Sekä Mariannen että Connellin tarve täyttää ulkopuolisten ihmisten odotukset ajavat heidät syvään onnettomuuteen ja jopa itsetuhoiseen käytökseen. 





Väkivalta ja sen eri ilmenemismuodot muodostavat mielenkiintoisen ja huolestuttavan elementin nuorten normeihin: kumpikin päähenkilö kykenee erittelemään “normaalien ihmisten” ja parisuhteen piirteet, mutta kupikaan ei kyseenalaista jatkuvaa väkivaltaa. Kesälomalla Connell esimerkiksi joutuu raiskausyrityksen uhriksi, mutta ei osaa pitää tapahtunutta vakavana tai huomionarvoisena asiana. Myös Marianne hyväksyy kotonaan ja parisuhteessaan ilmenevän väkivallan ja jopa hakeutuu kuritettavaksi. Mariannen tarvetta rangaistuksi tulemiselle ei kuitenkaan voi mieltää viehätykseksi sadomasokismiin, sillä hän toteaa, ettei nauti kuritettavana olemisesta. Sekä Connell että Marianne näin ollen hyväksyvät itseensä kohdistuvan väkivallan. Asetelma on tarkka kuvaus laajemmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta: lähisuhdeväkivalta on edelleen yksi suurimmista länsimaisista ihmisoikeusongelmista. Vaikka julkinen keskustelu väkivallan eri muodoista on tuomitsevaa, yksilötasolla väkivaltaan on edelleen vaikea puuttua.  


Kirjoitusteknisenä huomiona on vielä nostettava esiin Rooneyn valinta muotoilla dialogi osaksi tekstin massaa ilman ajatusviivoja tai lainausmerkkejä. Vuorosanat on upotettu osaksi kerrontaa ilman erityistä korostusta, mikä tekee tarinasta puhutun kertomuksen omaisen. Romaanin lukeminen tuntuukin ystävän pitkän, salaisuuksia sisältävän puheenvuoron kuuntelemiselta. Siksi teos toimisi varmasti äänikirjanakin. Puheenomaisuus toimii hyvin, sillä se tekee kerronnasta intiimin. Ja kun lukijalla on ekslusiivinen olo, hän luultavasti vaalii kuulemaansa. 


Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä on kuvaus vallitsevista normeista. Kuvaus on realistisuudessaan kauhistuttava, sillä teos nostaa esille länsimaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmakohtia: syrjäytymisen, eriarvoisuuden ja ihmisarvojen jatkuvan polkemisen. Päähenkilöparin rakkaus on pysyvää ja pitkäkestoista, mutta melkein koko teoksen ajan se pysyy kuin purkitettuna piilossa muiden katseilta. Aito rakkaus ja siihen liittyvä kunnioitus pääsee esille vain harvoin, ja silloinkin se piilotetaan taas pian muiden näkemättömiin. Mariannen ja Connel vaalivat rakkauttaan kuin säilykepurkkia: aina valmiina, mutta vasta viimeisenä vaihtoehtona. 





Sally Rooney (2020) Normaaleja ihmisiä ("Normal people", 2018). Suom. Kaijamari Sivill. 

Kuvat: @chains_of_light 


Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (tästä on tehty TV-sarja) 

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi Italiassa mansikoita) 

torstai 18. helmikuuta 2021

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää

 


Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus) 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2012, suomennos 2015, oma painokseni 2016 

Sivuja: 476

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kun Will tulee kylvystä, Lissa on hereillä, nojaa tyynyihin ja selailee Willin sängyn vieressä olleita matkaesitteitä."

-


Kun joku naapureistani jätti Jojo Moyesin tunnetuimman teoksen roskakatokseen löydettäväkseni, tiesin etten voisi enää vältellä romaaniin tutustumista. Vein kirjan sisään ja päätin aloittaa teokseen tutustumisen jo samana päivänä. 

Ylevä tavoitteeni oli kahlata koko tiiliskivimäinen teos viikonlopun aikana läpi, mutta sain romaanin lopulta luettua paljon, paljon suunniteltua hitaammin. Yllätyin verkkaisesta lukutahdistani, sillä olin kuullut teosta luonnehdittavan helppolukuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Moyesin käyttämä kieli onkin kieltämättä varsin arkista ja helpostilähestyttävää, mutta romaanin muut puutteet saivat lukuintoni laskemaan merkittävästi. Kerro minulle jotain hyvää muodostui yhdeksi niistä teoksista, jotka päätin saada luettua loppuun pelkällä tahdonvoimalla. 

Kun viittaan kerronnan puutteisiin, tarkoitan esimerkiksi kliseistä asetelmaa, ennalta-arvattavaa juonikuviota ja yksiulotteisia hahmoja. Teos kertoo hieman höpsöstä, suurisydämisestä Louisasta ("Lou"), joka perheensä sosiaalisesta ja taloudellisesta painostuksesta ajautuu nuoren, uskomattoman komean ja käsittämättömän rikkaan Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avustaja on oikeastaan väärä termi, sillä Louisa palkataan tosiasiassa Willin seuraneidiksi. Kultaisella ja epäitsekkäällä sydämellä varustettu Lou on vaikean paikan edessä, kun neliraajahalvaantunut Will paljastuu masentuneeksi ja vieraita kohtaan äärimmäisen varautuneeksi tiuskijaksi, jonka kova kuori vaatii runsaasti pehmittämistä. Vaikka hahmot tuntuvat rämpivän hämmentyneinä tunteiden suossa, lukijalle on heti alusta alkaen selvää, että nämä kaksi valokeilaan nostettua henkilöhahmoa tulevat rakastumaan toisiinsa. Toivoin kovasti, että tarinaan olisi keksitty jokin omaperäisempi ja kiinnostavampi käänne, mutta valitettavasti koko juoni nojaa Louisan ja Willin hitaastisyttyvän rakkauden varaan. 

Kerro minulle jotain hyvää noudattaa niinkutsuttua sankarin myyttisen matkan juonikuviota (esim. täällä lisätietoa) niin ennalta-arvattavasti, ettei lukeminen tarjoa suuria yllätyksiä. Tapahtumat seuraavat toisiaan itseään toistavana epäkiinnostavana massana. Täytyy toki muistaa, että romaani edustaa ns. chick lit -kirjallisuutta, jolle tietynlaiset kliseet ja ennalta-arvattavuus ovat ominaisia (ja joskus jopa toivottavia) piirteitä. Moyesin teoksesta puhuttaessa uskallan kuitenkin olla kriittinen, sillä romaanissa olisi ollut valtavasti potentiaalia paljon syvällisempään tulkintaan ja monitahoisiin näkökulmiin. Mikäli edes hahmojen lähtöasetelma olisi ollut hitusen mielikuvituksekkaampi, teos olisi voinut tarjota enemmän ajatuksia herättävän matkan hahmojen mukana. Lukiessani romaania en voinut lakata toivomasta, että särmikäs miljonääri Will olisikin ollut köyhä ja vähemmän komea. 



Kirjan kertojana toimii itsensä kanssa hieman eksyksissä oleva Louisa, joka ymmärtää asioiden laidan usein monta kymmentä sivua lukijaa hitaammin. Teosta kahlatessani tunsinkin oloni usein jokseenkin aliarvioiduksi. On oma taiteenlajinsa johdatella lukija hoksaamaan asioita hahmoja vikkelämmin, mutta Moyesin teoksen kohdalla lukija ehtii jopa pitkästyä odotellessaan, että hahmot vihdoin ymmärtävät saman kuin lukija jo parisataa sivua aiemmin. Kerronnan tahti tuntuukin Kerro minulle jotain hyvää -teoksessa ongelmalliselta, sillä se laahaa hitaasti niin tapahtumien kuin dialogienkin osalta. 

Kerrontaan on ripoteltu muutamia lukuja, joissa kertojan paikalle astuu joku teoksen sivuhenkilöistä. Tällaiset osiot olivat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä ne tarjoavat kliseiseen kertojahahmoon raikasta vaihtelua ja antavat myös lukijalle uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin. Olisinkin toivonut, että koko romaani olisi kirjoitettu tiheästi vaihtelevien kertojien äänillä. 

Monesti huomasin myös pohtivani, miten paljon enemmän teoksen tapahtumista olisi voinut saada irti, mikäli niitä olisi seurattu kokonaan ulkopuolisen henkilön silmin. Yksi tällainen potentiaalinen sivustaseuraaja voisi olla Louisan poikaystävä Patrick ("Pat"), joka on lähellä menettää järkensä Louisan ja Willin suhteen syventyessä. Sitä mukaa kun Louisa alkaa ajautua Willin pauloihin, Patrickin kontrollintarve kasvaa ja hän keskittyy urheiluun aina vain pakonomaisemmin. Harmi vain, että tämä kiinnostava psykologinen kuvaus jää varsin vähäiselle huomiolle. Patrickin tehtävä teoksessa on lähinnä olla Louisan tuttu ja tylsä poikaystävä, joka päähenkilön on uskallettava jossain vaiheessa jättää. Lukijana pohdin myös sitä, onko fyysisesti ylivoimainen poikaystävä vain pakollinen hahmo, jonka rinnalla halvaantuneen Willin kohtalo yritetään esittää mahdollisimman traagisena. 

Teoksen muihinkin hahmoihin liittyy ongelmallisuutta: henkilöhahmoja on paljon, eikä kaikilla heillä tunnu olevan kerronnassa suurta virkaa. Louisan suuri perhe esimerkiksi asuu pienessä nuhjuisessa talossa, jonne ovat pakkautuneet niin Louisa, äiti, isä, vaari, sisko kuin siskon poikakin. Näistä hahmoista merkittävimmässä roolissa on sisko, Katrina ("Treen"), joka on aina toiminut Louisan oppaana elämässä. Muiden hahmojen merkitys jää vaikeamminymmärrettäväksi. Heidän osuutensa tuntuu lähinnä olevan ahtaan asunnon täyttäminen, sillä perheen taloudellista ahdinkoa korostetaan jatkuvasti. Rahaongelmat ja köyhyyden olisi toki voinut toteuttaa myös vähemmän kliseisellä asetelmalla sekä merkityksellisemmällä hahmokavalkadilla. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksei Moyes ole käyttänyt perheen taloustilanteen kuvaamiseen mielikuvituksekkaampia tapoja. 




Kerro minulle jotain hyvää rakentuu päähenkilön hitaasta kasvutarinasta. Kasvuun kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen (Williin rakastuminen), mutta myös maailmankuvan avartuminen. Paikoin Moyes onnistuu kuvaamaan Louisan henkistä kehitystä suhteellisen onnistuneesti. Kerronnan edetessä Louisan hahmo muuttuu itsetietoisemmaksi ja rohkeammaksi. Vahvasti perheensä ja vanhempiensa ikeessä sinnittelevä päähenkilö oppii vihdoinkin sanomaan muille aikuisille vastaan ja vaatimaan kunnioitusta myös itselleen.

 Kaiken tämän onnistuneen kerronnan keskellä harmistuin kuitenkin kirjailijan tapaan kuvata Louisan suhdetta kivuliaaseen menneisyyteensä. Nuorena raiskauksen/hyväksikäytön (tapahtumasta ei anneta tarkkaa tietoa) uhriksi joutunut Louisa piilottelee salaisuuttaan. Hän on rakentanut omaperäisestä pukeutumistyylistä ikään kuin suojakuoren itselleen, ettei vain viekottelevilla tai viehkeillä asuvalinnoilla kannustaisi ketään koskemaan itseensä luvatta. Hassut sukkahousut ja uniikit vaatteet muodostavatkin Louisan tavaramerkin ja identiteetin. Will nauraa usein Louisan asuvalinnoille ja pitää niitä avoimesti pilkkanaan, joskin salaa hyväksyy naisen omituiset vaateparret. Ensimmäistä kertaa Will kuitenkin osoittaa Louisalle avointa ja rehellistä ihailua, kun nainen hieman vastentahtoisesti pukeutuu klassiseen punaiseen, varsin paljastavaan juhlamekkoon. Juuri tällaisia flirttailevia asuja Louisa on vuosikaupalla vältellyt. Siksi tuntuukin suorastaan kuvottavalta, että vasta rintavaon paljastava mekko saa Willin tunnustamaan orastavan ihastumisensa. Oletin Louisan tuntevan jonkinlaista ahdistusta siitä, että seksiä tihkuva vaate toimii ratkaisevana linkkinä rakastavaisten välillä. Asia ei kuitenkaan vaivaa Louisaa vähimmissäkään määrin, mikä tuntuu absurdilta ja epäuskottavalta. 

Louisan kivulias menneisyys vaikuttaakin vain pakolliselta salaisuudelta, jota päähenkilö kantaa ollakseen lukijan silmissä kiinnostavampi. Asetelma toimisi, jos sillä olisi merkittävää painoarvoa hahmon kehityksen kannalta. Louisan kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan hahmon toimintaan ja ajatuksiin Patrickin tai uuden ihastuksen kohdalla. Päähenkilön väkivaltainen menneisyys tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, jossa olisi ollut potentiaalia syvempään psykologiseen kuvaukseen. 

Tiedostan täysin, että Moyesin romaani edustaa kevyttä chick lit -kirjallisuutta, jossa tietyt kliseet on totuttu antamaan anteeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Moyes olisi tarvinnut kaikkia kuluneita kliseitä menestyäkseen kirjailijana. Jojo Moyesin kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä ja monenlaisten lukijoiden makuun sopiva, joten jo omaperäisempien hahmojen avulla tämäkin teos olisi voinut olla kiinnostavampi. Moyesilla on nimittäin kyky luoda värikkäitä ja uniikkeja henkilöhahmoja, esiintyihän heitä jo tämän romaanin sivuhenkilöinä. Toivon, että tällaiset monitahoiset sivuhenkilöt pääsevät kirjailijan muussa tuotannossa suurempaan rooliin. 

Kerro minulle jotain hyvää jäi mieleeni keskinkertaisena teoksena, joka ei valitettavasti houkuta tutustumaan kirjailijan muuhun tuotantoon. Lukemisen lomassa päätin kuitenkin selättää teoksen äänikirjaversion avulla, joten päädyin itse asiassa kuuntelemaan noin kolmasosan tästä romaanista. Huomasin, että Moyesin tyyli sopii paljon paremmin soljuvaan äänikirjaformaattiin kuin perinteiseen painotuotteeseen, joten ehkä seuraavaksi kokeilen lähestyä kirjailijan muita teoksia nimenomaan äänikirjan ominaisuuksien kautta. 

Romaanin suomennos tuntui välillä hätäiseltä ja takkuilevalta (kuten esimerkiksi sivulla 410 "salamien iskiessä aaltoihin"), joten saatan palata kirjailijan muihin teoksiin mieluummin alkuperäiskielellä.

Mieleni tekee paneutua Moyesin tuotantoon vielä paremmin, sillä useat lukijat tuntuvat pitävän kirjailijan teoksista kovasti. Ehkä jätänkin tämän opuksen jonkun iloksi kirjaston vaihtohyllyyn mieluummin kuin palautan sen takaisin roskalavalle. 




Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää ("Me before you", 2012). Suom. Heli Naski. Gummerus Kustannus Oy, 2016. 

Kuvat: @chains_of_light 


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Tästä on tehty elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Kerro minulle jotain hyvää on ensimmäinen kirjasarjan kolmesta osasta)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia



Cecilia Samartin – Nora & Alicia

Cecilia Samartin – Nora & Alicia (Bazar)  Ilmestymisvuosi: Alkuperäisteos 2004, suomennos 2011  Sivuja: 390 Läpäiseekö Bechdelin testin...