perjantai 30. syyskuuta 2022

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 


Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."


Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 




Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 




Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana.

(Martin 2022, 139.) 




Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 




Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 


-



-


"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 


Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022



tiistai 13. syyskuuta 2022

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan


Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne 

Liv Strömqvis – Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 

(Sammakko)

*teokset saatu arvostelukappaleina kustantajalta


Prinssi Charlesin tunne 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2010, suomennos 2017 

Sivuja: 133

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Prinssi Charlesin kihlauduttua Dianan kanssa häneltä kysyttiin lehdistötilaisuudessa: Are you in love?"

-


 Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 170

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Ei tunnu miltään"


-


Olen tässä blogissa aiemminkin käsitellyt sarjakuvaromaaneja, jotka juhlistavat sarjakuvan ilmaisuvoimaa. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja kunniatohtori Liv Strömquistin (2017 & 2021) Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan todistavat jälleen kerran sarjakuvan potentiaalin raskaiden aiheiden käsittelyalustana. 

Episodimaisiin lukuihin jaetut sarjakuvaromaanit tarkastelevat nyky-yhteiskunnan patriarkaalista normikoodistoa, joka määrittelee niin laajojen massojen kuin omassa "miniuskonnossaan" elävien pariskuntienkin käytöstä. Strömquistin polttopisteessä on miehen ja naisen välinen kulttuurinen kuilu, sillä yhteiskuntamme väkivaltaiset rakenteet ovat pitkälti muodostuneet vanhakantaisen sukupuolikäsityksen ympärille. Teoksista ei tästä syystä juuri löydä mainintoja muista sukupuolista, mutta se olisikin asioiden edelle kiirehtimistä; luodaksemme aidosti yhdenvertaisen yhteiskunnan meidän on ensin ymmärrettävä nykyisen sorron historia. 




Strömquist käyttää romanttisessa rakkaussuhteessa elävien pariskuntien arjesta nimitystä "miniuskonto", sillä vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseloon kieltämättä kuuluu lupaus ja odotus onnesta. Ja paljon muustakin. Aiemmin tällainen lupaus muodostui uskonnollisista sakramenteista, kun taas nykyään kyse on vain ihmisten itse luomasta uskonnonomaisesta normista. Arkiinnuttamalla ja uudelleensanoittamalla asioita tähän tapaan Strömquist tekee valtavienkin rakenteellisten ilmiöiden ymmärtämisestä vaivatonta, joten lukijan on helppo omaksua kirjailijan esittelemiä suuria yhteiskunnallisia kokonaisuuksia. Strömquistin teoksia on siis turha pelätä, vaikka pääasiassa mustavalkoinen ulosanti ja kolossaaliset tekstiseinät herättäisivätkin ensivilkaisulta epäröintiä. 

Yhtenä tehokkaana ilmaisukeinona kirjailija käyttää myös nykypäivän ja historian tarkastelua rinnakkain. Strömquistin teokset suorastaan pursuavat niin historiallisia hahmoja kuin oman aikamme kuuluisuuksiakin. Prinssi Charles on oiva esimerkki patriarkaatin synnyttämästä hahmosta, joka tarjoaa lukijalle perspektiiviä sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Nimikkohenkilöstään huolimatta Prinssi Charlesin tunne ei näin ollen ole syvätutkielma kuningas Charles III:sta, vaan nimenomaan miehen tunteista. Sama kaava toistuu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumissa, jossa kulttuurilliset normit kulminoituvat  Leonardo DiCaprio -hahmon tunnekylmyyteen. 




Tällaisten lukijoille tuttujen henkilöiden lisäksi sarjakuvat esittelevät liudan keskeisiä kulttuurisidonnaisia hahmoja, joiden käytösmallit kommentoivat joko vakiintumassa olevia tai jo selvästi vakiintuneita eriarvoistavia normeja. Erilaisten kultturialueiden tarinankerrontatraditioiden esittely länsimaiselle yleisölle on myös arvostettava ja merkityksellinen teko jo itsessään. Yksi Strömquistin teosten suurimmista anneista onkin monikulttuurisen kuvaston esilletuominen ja kunnioittaminen.

Liv Strömquistin ammattimaisuus sarjakuvantekijänä on esillä voimakkaimmin uudemmassa albumissa, jossa taiteilijan kuvallinen ilmaisu luo kerrontaan aivan erityisen samastumispinnan. Esimerkiksi Hilda Doolittle -hahmon hurmosmainen ihastumisen kokemus on esitetty hienovaraisen kuvituksen avulla, jossa railakkaat värit hitaasti hiipivät osaksi maisemaa. Kun hypnoottinen hetki on ohi, myös värit katoavat. (Strömquist 2021, 73-76.) Tällaisten salakavalien tyylikeinojen avulla Strömqvistin kerronta kerää kerroksia ympärilleen ja antaa lukijallekin mahdollisuuden kokea tapahtumat omien aistiensa avulla. 




Albumeissaan kirjailija toisin sanoen ruotii sukupuolia eriarvoistavia väkivaltaisia normeja herkän kuvituksen ja monitahoisen tekstin avulla. Strömquist käyttää usein väittämiensä tukena tietokirjallisuutta tai tutkimustietoa, mikä luonnollisesti luo tekstille uskottavan ja vankkumattoman perustan. Lukijana koin, että tämä myös madalsi kynnystäni vastaanottaa kirjailijan esittelemät mallit sekä väittämät. Helpostilähestyttävän narratiivin ja yksinkertaisen kuvituksen perusteella Strömquistin teoksia on siis turha luokitella kevyeksi kirjallisuudeksi. Kuten kotimainen feminististä sarjakuvaa edustava Tympeät tytöt (Tanskanen 2021), myös Strömqvistin teokset liikkuvat tyylilajiltaan proosan ja tietokirjan rajamailla. 

On kuitenkin vielä mainittava kirjailijan vahvin ja vaikuttavin tyylikeino: huumori. Strömquistin oivaltava kerronta miellyttävine kuvituksineen erittelee vakavia aiheita herisyttävän lempeällä otteella, joka tekee kunniaa myös perinteiselle sarjakuvalle. Hahmojen tyypittely, räiskyvä dialogi ja typografialla leikittely muodostavat albumeihin lämminhenkisen huumorin tason, joka kannattelee ajoittain synkkiäkin teemoja. 

Kokonaisuutena Strömquistin sarjakuvat ovat siis helppolukuisia ja tarkkanäköisiä kuvauksia omasta muuttuvasta yhteiskunnastamme sekä perinteistä sen taustalla. Sarjakuva-albumit limittyvät keskenään luontevaksi ja toimivaksi jatkumoksi, jotka tukevat ja täydentävät toistensa kriittistä ääntä. Teosten vakavasävyisten teemojen alta löytyy kuitenkin positiivinen ja varsin feministinen ydin: me itse muokkaamme yhteisen maailmamme. Strömquistin kirjojen tärkein sisältö on näin ollen osallistava sanoma, joka kannustaa lukijaa rakenteellisen väkivallan tunnistamiseen ja aktiiviseen dekonstruktoimiseen. 

-




"Ja nyt on vuorossa uusi sarjis nimeltä 

Theseus tune 

tai

JÄTIN SINUT YKSIN

SAARELLE, KUIN OLI-

SIT VAIN RANNALTA 

LÖYTYNYT, IKÄVYS-

TYTTÄVÄ ESINE


(Strömquist 2021, 145.) 

-



 

-


Strömquist, Liv (2021) Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan ("Den rödaste rosen slår ut", 2019). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Strömquist, Liv (2020) Prinssi Charlesin tunne ("Prins Charles känsla" 2017). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 


Kuvat: @chains_of_light 


-




--


Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esim. Hilda Doolittle teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet (ainakin joillakin)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (esim. "kaikkien crazy girlfriendien äiti" Caroline Lambin toiminta teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen







tiistai 30. elokuuta 2022

Kate Elizabeth Russell – Vanessa


 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 


Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."


Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 


"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 




Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 



Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 


Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)


Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)




Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 


-



-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.


(Russell 2020, 118.) 


Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-





Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])






keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa

 


Benjamin Mee – Koti eläintarhassa (Otava) 


Ilmestymisvuosi: 2009, alkuperäinen 2008

Sivuja: 297

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Kello oli noin kuusi illalla lokakuun 20. päivänä vuonna 2006, kun äiti ja minä saavuimme ensimmäistä kertaa Dartmoor Wildlife Parkiin Devoniin eläintarhan uusina omistajina." 


"Sometimes all you need is 20 seconds of insane courage. Just literally 20 seconds of just embarrassing bravery[.]"

(Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011) 


Olen törmännyt tähän lausahdukseen monesti viime vuosina, ja se on ajoittain innoittanut minua ylittämään itseni hankalissa tilanteissa. Olen myös lisännyt tämän inspiroivan sitaatin useisiin vaikuttamaan pyrkiviin Powerpoint-esityksiin, joten lukuisia kertoja olen tavannut viisauden alkuperää: Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011. Siksi erään kirjanvaihtohyllyn kohdalla seisahduin huomatessani kirjan kannessa tutun nimen. Arvoin hetken, antaisinko aikaani Getty Images -kuvilla kuorrutetulle romaanille, mutta päädyin lopulta tarjoamaan teokselle mahdollisuuden. 

Vaikka lähes jokaisen sivun tarpeettomien rönsyjen, turhien henkilöhahmojen, merkityksettömien tapahtumien selostusten ja kankean dialogin läpikäynti tosiaan tuntui todelliselta armon teolta, en kadu Meen romaaniin tarttumista. Viihdyin eläintarhan matkassa useina iltoina niinkin hyvin, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun itsekin jäsentelemään ajatuksiani uudelleen ja pohtimaan, mistä romaanin lumo lopulta rakentui. 



Tarina seuraa brittiläisen Benjamin Meen perhettä ja sen vaiherikasta matkaa pienen eläintarhan omistajaksi. Tarina on kirjoitettu dokumenttimaiseksi toisinnoksi tosielämän tapahtumista, sillä 2000-luvun alussa Mee äitinsä kanssa tosiaan osti ränsistyneen eläintarhan. Nuhjuisen puiston kunnostus onkin oma taipaleensa, jonka kirjailija selostaa tositapahtumille uskollisesti yksityiskohtia säästelemättä: jokainen uusi aidanpylväs, sorakuorma, ravintolan pöytä ja työtilan siivous on muistettu mainita. Tästä todellisten tapahtumien lojaalista toistamisesta johtuen teoksen rakenne on odotettavasti kömpelö ja hajanainen. Tosielämä nimittäin vain harvoin muodostaa jännittävän tai dynaamisesti etenevän draaman kaaren. Tästä huolimatta kertomus lopulta onnistuu kuljettamaan lukijaa yhtä itsevarmasti eteenpäin, kuin opas kierrättää kävijöitä halki eksoottisen eläintarhan. 




Meellä on nimittäin kirjailijana salainen ase: ennen eläintarhan omistajaksi ryhtymistään hän työskenteli Guardian-lehden kolumnistina. Ei siksi ole ihme, että Meen kirjoitustyyli onnistuu omituisella ja omaperäisellä tavalla sitomaan lukijan osaksi tapahtumien jatkuvaa vyöryä. Kirjoittajan toimittajatausta myös selittää teoksen nopean matkan työpöydältä valmiiksi romaaniksi – Mee perheineen osti eläintarhan vuonna 2006, ja romaanin alkuperäinen painos pääsi kauppoihin jo 2008. Toki kolumnimainen kirjoitustyyli myös tarkoittaa, että romaani kokonaisuutena muistuttaa hallitsemattoman pitkäksi venähtänyttä aikakauslehden artikkelia. Siksi teokseen voikin jo lähtökohtaisesti suhtautua journalistin koostamana dokumenttina. Koti eläintarhassa voisi yhtä hyvin olla kuusisivuisen lehtiartikkelin otsikko. 

Kuten kiinnostavassa lehtijutussa, myös Meen kirjassa julkisen puolen rinnalla häilyy intiimi taso. Suuren eläintarhaprojektin taustalla perheen arkea nimittäin varjostaa Katherine-äidin vakava aivokasvain. Paikoin eläintarhan ylläpidon ja vaimon hoivaamisen toimivaa tasapainoa on vaikea löytää. Tämä haastavassa tilanteessa tasapainottelu näkyy myös romaanin rakenteessa, sillä Katherinen sairaus ei ota istuakseen muuhun kerrontaan. Taistelu kauhistuttavaa tautia vastaan on paitsi hurja tosielämän tapahtuma, myös selvä journalistinen elementti, jonka tarkoitus on sitoa lukija tunteiden tasolla teoksen hahmoihin. Siinä se kieltämättä onnistuukin, mutta samalla ratkaisu luo tarinaan kaksi toisistaan eriävää juonikuviota.




Mikäli Meen romaania lähestyy journalistisesta näkökulmasta, on helpompi antaa anteeksi pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot. Erityisen harmillista on, ettei teokseen mahdu juurikaan naishahmoja. Monia miesten välisiä keskusteluja selostetaan sanatarkasti ja sivukaupalla, joten naishahmojen keskinäiselle pohdinnalle ei jää enää tilaa. Teos ei siksi läpäise Bechdelin testiä, eikä muutenkaan juuri irtoa minäkertojana toimivan Benjamin-hamon miehisestä näkökulmasta.

 Kirjoittajan toimittajatausta näkyy selvästi myös kerronnan järjestyksessä, sillä Mee todella alustaa eläintarhan ostamista hitaasti ja hartaasti. Kaikki alkaa tuhottoman kaukaa Toscanasta, josta Mee perheineen on juuri ostanut unelmiensa maatilan. Sieltä on pitkä matka Dartmoorin rähjäiseen eläinpuistoon. Mutta toki myös useissa henkilökuvien ympärille rakentuvissa artikkeleissa aloitetaan kaukaa: mistä kaikesta pitääkään luopua, jotta saa rakennettua portaat kohti arvokasta päämäärää.



Ja arvokas eläintarha onkin! Myös lukijana koin nimittäin juuri eläintarhan jälleenrakentamisen kirjan kiinnostavimpana ja tärkeimpänä osiona. Käytän tässä yhteydessä sanoja tärkeä ja arvokas, sillä Meen romaanilla tosiaan on kunnioitettava motiivi: uhanalaisten eläinten suojelemistyön tutuksi tekeminen. Yksi osa tätä tarkoitusperää on myös kuvata kiehtovia lajeja lähietäisyydeltä. Koin kirjailijan onnistuneen tässä tavoitteessaan hienosti, sillä kirjan sivujen kautta pääsin niin liki uskomattomia eläimiä, että voin edelleenkin nähdä mielessäni kohtaukset lehmänpäiden kiinnittämisestä puunoksiin (leijonien virikkeeksi), Fudge-karhun hampaidenhoito-operaatiosta sekä Zack-suden kivespussin poistosta: 

"Onneksi koirien ja susien kivessyövät eivät juuri koskaan lähetä etäpesäkkeitä – toisin kuin ihmisten. Mutta ääni, joka kuuluu, kun siemenjohdin ja ohut säie yhdistävää kudosta kiveksen ja vatsaontelon välissä leikataan, ei ole kovin miellyttävä. Siihen liittyy paljon ruston rousketta, ja yleisön joukossa säpsähdeltiin ja ristittiin jalkoja." (Mee 2009, 239.) 

Eläinten suurennuslasimaisen kuvaamisen lisäksi Mee tekee ansiokkaan työn esitellessään eri lajien uhanalaisuusluokituksia ja sivistämällä lukijaa luonnonsuojelutyön ajankohtaisista haasteista. Ostettuaan Dartmoor Wildlife Parkin Meen perhe päättikin ryhtyä edistämään puiston luonnontieteellistä potentiaalia ja muutti paikan uudeksi nimeksi Dartmoor Zoological Park. Sittemmin Mee on ollut mukana perustamassa uutta Education and Research Department -osastoa ja lopulta lahjoittanut eläintarhan Dartmoor Zoological Society -hyväntekeväisyysyhdistykselle. 

Vaikka Koti eläintarhassa on siis lopultakin vain varsin keskinkertainen romaani, se sijoittuu osaksi kulttuurillisesti arvokasta luonnonsuojelun prosessia. Kenties juuri rivien väleistä paistava vilpitön halu toimia eläinten hyväksi ja edesauttaa uhattujen lajien asemaa on se taika, joka pitää lukijan tiukassa otteessa halki kertomuksen. Selvitin itse tieni läpi teoksen lukemalla lyhyen pätkän kerrallaan. Yhtä lailla saattaisin istahtaa illalla alas selaamaan miellyttävää artikkelia eläinsuojelutyöstä. Voi siis olla, että romaani toimii parhaiten pienissä paloissa. Kuin kolumni kerrallaan. 



"Yksi tärkeimpiä kohtia lupahakemuksessamme olivat suojelutoimenpiteet, joihin aioimme ryhtyä. [- -] Onneksi me olimme siinä onnekkaassa tilanteessa, että voisimme panna toimeen useampia. Dartmoorin nummi, jolla asuu paljon muualla maassa harvinaiseksi käyviä lajeja, on aivan vieressämme ja takaa meille loistavat mahdollisuudet auttaa näitä vähemmän hohdokkaita mutta yhtä uhanalaisia lajeja. Kuten pähkinähiiriä, hevosenkenkäyökköjä, haavoittuvia maassa pesiviä lintuja, vesiliskoja, etanoita, jopa joitakin sammalia ja jäkäliä." 

(Mee 2009, 254-255.) 





Kuvat: @chains_of_light

Mee, Benjamin (2009) Koti eläintarhassa ("We bought a Zoo. The amazing true story of a broken-down zoo, and the 200 animals that changed a family forever", 2008). Suom. Laura Beck. Otava: Helsinki. 





Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä (myös eläinten ja ihmisten välisestä)

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (myös kapinoidaan eläintarhan vakiintuneita normeja vastaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Meen äiti ja lapset ovat isossa osassa tarinaa)

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ("Unelmatyösi", kirjoittaa Meen sisko eläintarhan myynti-ilmoitukseen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan






torstai 19. toukokuuta 2022

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä

 



Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: 2021 (Scarabe kustannus 2017)

Sivuja: 355

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin) 

Ensimmäinen lause: 

"Oli yö."


Kirjailija Anu Kuusenoksan vampyyrisarjan aloittava Prinssi jolla ei ollut sydäntä luo mahtipontisen pohjan kertomuksen myöhemmille osille. Teoksen on alunperin julkaissut Scarabe kustannus vuonna 2017, mutta vuonna 2021 Kuusenoksan perustama Varjo Kustannus tuotti kirjasta korjatun painoksen. Prinssi jolla ei ollut sydäntä aloittaa monipolviseksi sukutarinaksi muodostuvan vampyyrisarjan, josta on toistaiseksi ilmestynyt viisi osaa. 

Kuusenoksan kertomus tarjoaa harvinaisempaa herkkua niille vampyyrikirjallisuuden ystäville, jotka kaipaavat Suomeen (tai ainakin hyvin sen tapaiseen miljööseen) sijoittuvaa tarinaa. Vaikka vampyyrikirjallisuus on jo pitkään hallinnut vahvasti maailmanlaajuista fantasiakenttää, tuppaavat myyttiset olennot useimmiten seikkailemaan jossakin muualla, kuin kylmässä pohjoisessa. Myös Kuusenoksan teoksessa lähdetään pitkälle matkalle kauas kotoa, mutta kertomus alkaa koukuttavasti tutuista maisemista. Sijoittamalla seikkailun alun tapahtumat koti-Suomeen kirjailija muodostaa fantasiateokseen yllättävää ja toimivaa samatumispintaa. Tapahtumapaikka on myös ovelasti perusteltu: yöenergiasta voimansa saavia vampyyreita kiinnostaa tietenkin maa, jossa aurinko ei talvella nouse lainkaan. 

Kun mäntymetsät ja pikkumökki jäävät taakse, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin suuren maailman tahtiin. Uusia hahmoja ja juonenmutkia esitellään sellaisella tahdilla, että ryhdyin itsekin kirjoittamaan tärkeimpiä asioita ylös muistaakseni erinäiset yksityiskohdat vampyyrien verilinjoista, elintavoista, motiiveista, historiasta ja yliluonnollisista kyvyistä. Kuusenoksa on rakentanut tarinan detaljit tarkkaan, mutta lukijalle tietoa näistä yksityiskohdista ripotellaan varsin hitaasti pitkin kertomusta. Lukija pääsee siis päättelemään paljon, mikä toki sitoo lukijaa teokseen ja sen tapahtumiin. Korkean fantasian ystävänä ratkaisu miellytti minua, mutta suoraviivaisempaa kerrontaa suosivat saattavat tuntea olonsa eksyneeksi vampyyrien monimutkaisten verilinjojen keskellä. 



Kirjassa esitellään uniikkien olentojen rinnalla tunnetumpia elementtejä, kuten kiehtovaa kulttuurien kuvausta sekä historianharrastajille tuttua etymologiaa. Juoni saakin kerroksia ympärilleen muinaisen Persian, kristillisten kertomusten, antiikin Rooman sekä kreikkalaisen mytologian elementeistä. Kirjailija on myös tutustunut tarkkaan esimerkiksi Japanin ja Italian kulttuureihin, jotka tarinan edetessä kietoutuvat osaksi monivaiheista kertomusta. 

Laaja kulttuurintuntemus onkin Kuusenoksan tapauksessa välttämätöntä, sillä vampyyrit elävät satojen, usein jopa tuhansien vuosien ikäisiksi. On siis ymmärrettävää, että yhdellä vampyyrilla on muistoja muinaisesta kuningaskunnasta ja toisella elävä mielikuva gladiaattoriareenasta. Ripottelemalla tarinaan tarkkaan referoituja historiallisia viittauksia kirjailija luo tarinalleen uskottavan ja vakavastiotettavan pohjavireen. 

Prinssi jolla ei ollut sydäntä on siis raskaista historiallisista elementeistä rakennettu kertomus, joka kuitenkin sijoittuu nykypäivään. Teoksen päähenkilö on 19-vuotias Aurora, joka vasten tahtoaan tempautuu osaksi vampyyrien ikiaikaista välienselvittelyä. Auroran opastajaksi ja isälliseksi suojelijaksi sattumien kautta päätyy Judas, yhteisönsä hyljeksimä vampyyri. Juudas Taddeuksen mukaan nimetty vampyyri ei muista alkuperäänsä, eikä mikään hänessä ole kuin muissa yön olennoissa. Menneisyydestä muistuttaa ainoastaan kultainen ristiriipus, johon on kaiverrettu "ps. 91:11". Auroran elämään saapuu pian myös muita vampyyreita, sillä Judaksen ja muiden olentojen välille on ehtinyt vuosisatojen kuluessa keittyä pahaa verta. 

Kuusenoksan luoma vampyyrien yhteisö on monimuotoinen ja kiinnostava. Tarinaan kuuluu myös ilahduttavan paljon naishahmoja mikä ei ole vampyyrikirjallisuuden kohdalla mikään itsestäänselvyys. Kuusenoksan kertomus sijoittuu kuitenkin perinteisen maskuliinisen seikkailun maailmaan, jossa suuret motiivit kietoutuvat tiukasti miesten ympärille. Kirjasta oli vaikeaa löytää dialogin pätkiä, jossa naishahmot keskustelisivat keskenään miehiin liittymättömistä asioista. Tarinassa valetaan kuitenkin vankkaa pohjaa Auroran seuraaville vaiheille, joten uskon päähenkilönaisen roolin vahvistuvan ja monipuolistuvan kirjasarjan myöhemmissä osissa. 




Vaikka vampyyri- ja fantasiakirjallisuus mielletään usein luonnostaan myös lapsille soveliaaksi, tulee Kuusenoksan romaania tarkastella aikuisille ja nuorille kohdennettuna teoksena. Tarinassa on voimakas seksuaalinen taso, groteskeja elementtejä sekä runsaasti yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa. Teoksen brutaaleimmat juonikuviot tuovat mieleen sadistisesta kiduttamisesta tunnettuja true crime -tapauksia, kuten vaikkapa japanilaisen Junko Furutan kauhistuttavan murhan. Vaikka romaani siis sijoittuu tyylilajiltaan fantasian kentälle, löytää siitä helposti yhtymäkohtia realimaailmaan. Vampyyrien ja ihmisten perusluonto ei lopulta poikkea merkittävästi toisistaan, sillä kummatkin olennot ovat kykeneväisiä niin syvään rakkauteen kuin vulgaariin raakuuteenkin. 

Painavan historiallisen sisältönsä, suurten moraalikysymystensä ja haarautuvien sukupuidensa vuoksi teos on jokseenkin raskaslukuinen. Pikaisesti etenevät tapahtumat kuvataan paikoin lyhyiden (vain yhden kappaleen mittaisten) pätkien kautta, jolloin myös kerronnan näkökulma poukkoilee vauhdilla. Myös kontrasti tarinan verkkaisen alkuosan ja nopeatempoisen jatkon välillä on kova. Tarinassa olisi siis ollut jonkin verran joko tiivistämisen varaa tai syytä jakaa teos useampaan osioon. Olen kuitenkin törmännyt arvosteluihin, joissa Kuusenoksan myöhempiä tuotoksia kuvataan huolellisesti rakennetuiksi ja kirjallisilta ansioiltaan vaikuttaviksi. On siis täysin mahdollista, että kirjailijan kerronta hioutuu tasapainoisemmaksi vampyyrisarjan edetessä. 




Koin Kuusenoksan luomat henkilöhahmot kuitenkin vetovoimaisiksi ja kiinnostaviksi, joten mielenkiinto tapahtumia ja juonen etenemistä kohtaan rakentui ainakin omalla kohdallani vahvasti henkilökaartin varaan. Erityisen kauniisti kirjailija kuvaa Judaksen ja Auroran suhteen kehittymistä. Onkin kutkuttava ajatus, että teos on vasta moniosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, ja hahmot pääsevät kasvamaan ja muuttumaan kompleksisimmiksi tulevien tarinoiden myötä.

Sarjan aloittava Prinssi jolla ei ollut sydäntä on kokonaisuudessaan raikas ja tervetullut lisä kotimaisen fantasian kentälle. Kuusenoksa on tehnyt valtavan ja vaikuttavan työn eeppisen vampyyriuniversumin koostamisessa ja jäsentelyssä. Teos on kuin suuri lupausta täynnä oleva ovenavaus mahtipontiseen fantasiaseikkailuun. Sarjan ensimmäisen osan tärkein tehtävä on luoda vankka ja potentiaalia pursuava pohja tarinan jatko-osille, ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisesti. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Auroran tarinan seuraavia vaiheita. 

-


"Ihmisillä on tapana pelätä sitä, mitä eivät ymmärrä. Tarinoiden alkuperä muuttuu aikojen saatossa monien kauniiden asioiden muuttuessa rumaksi. Kyse on sanoista, niiden merkityksistä. Sanoilla on voima muuttaa, tuhota tai luoda. Sanat ovat voimakkain ase maailmassa."

Aurora tärisi kauttaaltaan. Hän haurastui Bardiyan edessä pieneksi ja särkyväksi. 

"Ennen minäkin näin maailman kauniina. Ajan saatossa kadotin kauneuden, ja näin vain julmuudet ja verityöt, sodat toisensa perään, toinen toistaan julmemmat johtajat ja tyrannit. Ihmiset ja heitä vielä pahemmat – kaltaiseni, raakalaismaisia, hirviöitä toinen toisilleen. Maailma oli ruma paikka. En nähnyt sen kauneutta missään."

Bardiya oli hetken hiljaa. Auroran täytyi keskittyä hengittämiseen mutta huomasi toistuvasti pidättelevänsä henkeään. 

"Luulin ettei mikään koskettaisi minua, toisi iloa. Mutta sinä olet jotain, mikä koskettaa minua tavalla, jonka luulin kadonneen ikuisesti", Bardiya sanoi hiljaa. 


(Kuusenoksa 2021, 154–155.)





Kuvat: @chains_of_light

Kuusenoksa, Anu (2021) Prinssi jolla ei ollut sydäntä. Varjo Kustannus: Puola. 

Vaatteet & korut: moi namaste

-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet (2022) -lukuhaasteesta: 


1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esimerkki yllä sitaatissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (hetken aikaa)

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Persia, antiikin Rooma)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan



maanantai 9. toukokuuta 2022

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen


 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen 

*kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 199

Ensimmäinen lause

"Lokakuussa 2020 Euroopan valtiot julistivat matkustuskieltoja ja vaativat kansalaisiltaan äärimmäistä varovaisuutta koronaviruksen aiheuttaman maailmanlaajuisen epidemian vuoksi."


Kuninkaalliset ovat aina olleet aikansa julkimoita, ja heidän edesottamuksiinsa on kieltämättä usein suhtauduttu samanlaisella draamanjanoisuudella, kuin vaikkapa suurten artistien aiheuttamiin kohuihin. Katastrofeja kuninkaalliset ovatkin kieltämättä aikojen saatossa aikaansaaneet, sillä instituutiona monarkia on lopulta varsin hauras ja altis skandaaleille. Tällaisista hoviväen jupakoista kertoo Satu Jaatisen (2021) uusin tietokirja Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

Jaatisen teos esittelee pääasiassa eurooppalaisia hoveja ravistelleita kohuja. Kirjailija on tehnyt kunnioitettavan taustatyön kuninkaallisten katastrofeja seuloessaan, sillä kirja esittelee kriisejä aina sydänkeskiajalta viimeisimpiin Sussexin herttuaparin aiheuttamiin mediamylläköihin. Aasialaiset hallitsijat ja esimerkiksi islamilaisen maailman monarkit sen sijaan jäävät kirjassa harmillisen vähälle huomiolle, sillä heidät mainitaan lähinnä eurooppalaisten kuninkaallisten kommellusten vastapareina tai epäonnisina sivuhenkilöinä. Rajaus on harmillisen ahdas, mutta mahdollistaa esimerkiksi laajemmalti monarkioita käsittelevän jatko-osan myöhemmän julkaisemisen. 




Vaikka skandaalit eivät Jaatisen tekstissä sijoitu kronologisesti etenevälle aikajanalle, on niiden välisten syy- ja seuraussuhteiden hahmottaminen helppoa teoksen selkeän rakenteen vuoksi. Teoksen suuren informaatiotulvan sisäistämistä helpottaakin tekstin selkeä jäsentely, jonka avulla kuninkaalliset katastrofit on jaoteltu erilaatuisiin skandaaleihin. Kirja käsittelee esimerkiksi kiellettyjen rakastajien aiheuttamia vahinkoja, kruunusta eroamista ja vain vaivoin vältettyjä kohuja. Tietokirjaa keventää myös teoksen väljä taitto, joka mahdollistaa erilaisten tietolaatikoiden, nostojen, kuvituksen ja graafien sijoittumisen osaksi lukukokemusta. Tyyliteltyine tekstinostoineen ja kuohuttavine väliotsikoineen kirja muistuttaakin paikoin aikakauslehteä. Mielleyhtymä on teoksen eduksi, sillä kevyt ja aikakauslehtimäistä matalaa kynnystä imitoiva rakenne laajentaa tietokirjan kohdeyleisöä. 

Mediaan ja journalismiin kytkeytyvät assosiaatiot lukeutuvat teoksen ansioiksi siksikin, että ne auttavat lukijaa jäsentämään kirjan sisältöä ja asettamaan sen nykypäivän kontekstiin. Kuninkaallisten tehtävä on kautta aikain ollut toimia valtion ylimpänä käskynhaltijana ja vallankäyttäjänä, mutta nykypäivän demokratiaa vaalivassa (läntisessä) maailmassa kruunupäiden rooli on typistynyt kulttuurialueen kasvoina toimimiseen. Kuninkaallisten kytkös tosiasialliseen vallankäyttöön on modernissa maailmassa niin olematon, että jopa iltapäivälehdet julkaisevat kuninkaallisia käsittelevät artikkelinsa "viihde"-osion alla. Hovien tapahtumiin suhtaudutaankin omana aikanamme ennen kaikkea viihteellisinä kommelluksina. On siis perusteltua käyttää viihdeuutisiin ja kevyeen kirjallisuuteen viittaavia elementtejä myös kuninkaallisia käsittelevässä tietokirjassa. 




Jaatisen kirjoitustyyli on lennokas, mutta napakka. Kirjailija etenee sulavasti kohusta toiseen kuljettaen lukijaa tapahtumien mukana vaivattomasti. Jaatinen on onnistunut muotoilemaan monimutkaisimmatkin sukupuut, pakoreitit, hierarkiat ja lakipykälät helposti ymmärrettäviksi virkkeiksi, joten lukija pysyy perillä skandaalien elementeistä ilman erityisiä ponnisteluja. Tapahtumaketjujen hahmottamista helpottavat myös runsaat kaaviot, jotka valottavat esimerkiksi tietyn hallitsijasuvun kruununperimysjärjestystä. 

Erityisen ilahduttavaa on huomata, että Jaatinen on sisällyttänyt tietokirjaansa runsaasti myös monelle lukijalle tuttuja katastrofeja. Dianasta, Charlesista ja Camillasta on toki kirjoitettu jo useamman tietokirjan verran, mutta vasta prinsessan sijoittaminen osaksi kuninkaallisten skandaalien ikiaikaista kaanonia asettaa 80- ja 90-luvun tapahtumat laajempaan mittakaavaan. Englannin tulevan kuninkaan avioliittokriisi avautuu lukijalle lopulta osana hovien loputonta draaman kaarta, joka nousee ja laskee kunkin hallitsijan aikakaudella. 



Kuninkaallisten murhenäytelmiä itsekin seuranneena petyin kuitenkin siihen, ettei teos esitellyt esimerkiksi Ruotsin prinsessa Madeleinen tapahtumarikasta lähihistoriaa tai Norjan prinsessa Märtha Louisen rakkauskohua julkimoita parantavan Durek Verrett -shamaanin kanssa. Prinsessa Märtha Louisen ja Verrettin järjestämä kaupallinen "Prinsessa ja shamaani" -kiertue aiheutti vuonna 2019 niin suurta mielipahaa norjalaisten keskuudessa, että prinsessaa vaadittiin luopumaan kruunustaan ja arvonimestään. Kohun tuoreus ei selitä tapauksen puuttumista kirjasta, sillä prinsessa on ehtinyt aiheuttaa kuohahduksia kansan keskuudessa jo aiemmin: vuonna 2007 hän perusti vaihtoehtoista lääketiedettä opettavan enkelikoulun (Soulspring) ja vain hetkeä myöhemmin julkaisi kaksi kirjaa*, joissa opetetaan enkeleiden kanssa kommunikointia. 

Madeleinen ja Martha Louisen aiheuttamat skandaalit olisivat sopineet teoksen teemaan siksikin, että huomattavan kaavamaisesti naiset ovat olleet kuninkaallisten katastrofien keskiössä. Tietokirja valottaa surullisella tavalla naisia syyllistäviä perinteitä, joiden avulla valtaapitäviä mieshallitsijoita on pyritty suojelemaan. Historian saatossa täysin syyttömiäkin naisia on loattu kuninkaan maineen säästämiseksi. Misogyninen traditio jatkuu edelleen, sillä esimerkiksi Sussexin herttuapariin keskittyvät lehtiotsikot ovat kerta toisensa jälkeen korostaneet Meghan Marklen syyllisyyttä skandaaliin. Marklea moittiva media sai jopa vakiinnutettua herttuaparin hovista irtautumista kuvaavan "Megxit"-termin, joka vähättelee prinssi Henryn osuutta päätöksentekoon.



Jaatisen tietokirja muistuttaa, että kuninkaalliset käryt ovat olleet kautta aikain osa haurasta kruununperimysjärjestelmää. Jokaiseen hallitsijasukuun kuuluu skandaali jos toinenkin. Iso-Britannian hovin viimeaikaiset tapahtumat tai Ruotsin kuningasperheen kriisit ovat siten vain inhimillisiä seurauksia jäykästä perinteestä, joka vaalii kuninkaallisia jumalasta seuraavina. Se, millaiset seuraamukset kuninkaallisten edesottamuksilla lopulta on, riippuu aina viimekädessä kansasta. Paremmissa piireissä muistuttaakin vallan tosiasiallisesta jakautumisesta: vaikka kruunu symboloi ehdotonta mahtia, suurinta valtaa käyttävät aina kansalaiset. 

-


Kuninkaallisten viimeiset ateriat ja juomat


Englannin Henrik I kuoli järviankeriaista saatuun ruokamyrkytykseen vuonna 1135. 

Englannin Juhana Maaton menehtyi vuonna 1216 kertoman mukaan nautittuaan liikaa persikoita ja siideriä. 

Englannin Edward IV:n veli, Clarencen herttua George tuomittiin vuonna 1478 maanpetoksesta kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan mestattu, vaan hänet hukutettiin viinitynnyriin Towerin linnassa. 

Ruotsin Aadolf Fredrik kuoli vuonna 1771 syötyään illalliseksi hummeria, naurista, kaviaaria, hapankaalia, keitettyä lihaa, samppanjaa ja jälkiruuaksi kuumassa maidossa pehmitettyä laskiaispullaa. 

Viimeisen aterian ei aina ole tarvinnut olla ruokaa. Tanskan kuninkas Knut II kuoli kesällä 1042 noin 24-vuotiaana erään rikkaan maanomistajan häissä. Kuningas oli juuri noussut nostamaan maljaa morsiamelle, kun hän kuoli niille sijoilleen. Syyksi äkkikuolemaan epäiltiin sairaskohtausta, jossa valtavalla määrällä alkoholia oli myös oma osuutensa. 

Ainahan sitä häissä on viinaa juotu. Skotlannin kuningas Jaakko IV käytti vuonna 1503 neljänneksen vuoden määrärahoistaan omien häidensä viinitarjoiluun. 

                                                                                        

                                                                                                                    (Jaatinen 2021, 71.)

-


Kuvat: @chains_of_light

Jaatinen, Satu (2021) Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen. Docendo: Liettua. 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2022 -lukuhaasteesta: 


5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esimerkiksi Maria Verisen sairastuminen syöpään vuonna 1555. Syöpää luultiin raskaudeksi, ja kuningatar sulkeutui Hampton Courtin linnaan valmistautumaan synnytykseen. Lasta ei koskaan kuulunut, mutta Maria jaksoi loppuunsa asti odottaa vauvan syntymää. (Jaatinen 2021, 106–108.)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Kun preussilaissyntyiset Keisarinna Katariina ja puolisonsa Pietari III asettuivat uuteen kotimaahansa Venäjälle, ryhtyi vuonna 1762 hallitsijaksi noussut Pietari III suosimaan vanhaa kotimaatansa Venäjän ja Preussin välisessä sodassa. Keisarinna Katariina nousi miestään vastaan ja kapinallisten avulla syrjäytti hallitsijan vallasta. Pietari III kuoli epäselvissä olosuhteissa vain hetki vangitsemisensa jälkeen. Kuolemantapauksen mysteerisyydestä johtuen muutamia Pietareita ilmestyi Katariinan valtakauden aikana eri puolilta Venäjää vaatimaan valtaistuina takaisin. (Jaatinen 2021, 84–85.)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (Englannin prinsessa Margaret nukkui myöhään, makoili kylvyssä, pukeutui vasta puolenpäivän jälkeen ja siirtyi nauttimaan lounasta vasta, kun oli saanut juotavakseen vodkatuoremehua. (Jaatinen 2021, 90.)

33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan (Kirja kertoo esimerkiksi Espanjan kuningas Juan Carlosin epäonnisesta metsästysretkestä Botswanaan vuonna 2012 (Jaatinen 2021, 184).

35. Kirjassa on oikeudenkäynti (Esimerkiksi vuonna 1952 Ruotsin kuningas Kustaa Vi Aadolf haastoi sukuaan piinanneen Kurt Hajbyn oikeuteen edesmenneen kuninkaan kiristämisestä. Hovi voitti tapauksen ja Hajby tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. (Jaatinen 2021, 26–27.)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Esim. Preussi).

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen



*Louise, Märtha (2009) Møt din skyttsengel & Englenes hemmeligheter. Deres natur, språk og hvordan du åpner opp for dem. 




Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

  Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni)  *Teos saatu arvostelukappaleena  Julkaisuvuosi: 2022 Sivuja: 368 Läpäiseekö Bech...