maanantai 22. marraskuuta 2021

Raven Leilani – Kiilto



Raven Leilani – Kiilto (Otava 2021) 

*kirja saatu arvostelukappaleena



Ilmestymisvuosi: alkuperäinen ("Luster") 2020, suomennos 2021

Sivuja: 207

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 
"Ensimmäisen kerran harrastamme seksiä pöydän ääressä työaikana, täysissä pukeissa tietokoneen sinisessä valohehkussa."

-


Newyorkilaisen esikoiskirjailija Raven Leilanin yhteiskunnallisesti kantaaottava romaani Kiilto (2021) maalaa kuvan afrikkalais-amerikkalaisen nuoren naisen elämästä konservatiivisessa suurkaupungissa. Myös teoksen päähenkilö, 23-vuotias Edie, maalaa paljon. Hän työskentelee kustantamossa unelmoiden graafikon työstä. Edien taidetta vaivaa kuitenkin sama ongelma kuin useilla etnistä taustaa edustavilla ihmisillä länsimaissa: epätietoisuus omasta identiteetistä ja tunnistettavan omakuvan mahdottomuus. Kerta toisensa jälkeen Edie yrittää jäljentää piirteensä paperille, mutta saa aikaan vain geneerisiä toisintoja. Vasta kun hänen kasvoihinsa ilmestyy nyrkin aiheuttama mustelma, maalaus alkaa elää. 

Feminismin neljännen allon, eli intersektionaalisen feminismin rantautuminen useisiin länsimaihin näkyy myös Leilanin romaanissa ja henkilögalleriassa. Teoksen kertoja, Edie, edustaa alistettua vähemmistöä, jolta yhteiskunnallinen koneisto kuitenkin odottaa yhtäläistä osallistumista ja selviytymistä hyväosaisempien ehdoilla rakennetussa maailmassa. Esimerkiksi niin kutsutun etuoikeuskehän mukaan Edie sijoittuu peräti viidellä sektorilla kaikkein haavoittuvimpaan asemaan. Tämä tekee Ediestä etuoikeutettua väestönosaa huomattavasti huono-osaisemman, ja päähekilön elämä näyttäytyykin jatkuvana kamppailuna niin arkisten asioiden kuin perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisenkin suhteen; vuokra-asunnon saaminen, työpaikan pitäminen, seurustelukumppanin löytäminen ja jopa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen osoittautuvat haasteellisiksi kompastuskiviksi, jotka hidastavat Edien kasvamista itsenäiseksi ja ympäristönsä kanssa yhdenvertaiseksi toimijaksi.




Edie on vähävarainen, keskipainoinen, asunnoton, biseksuaali, toimintarajoitteinen, cis-sukupuolinen musta nainen, jonka afrikkalais-amerikkalainen etnisyys erottaa hänet valkoihoisesta valtavirrasta. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät Ediestä heikko-osaisemman kuin hänen emäntänsä, hyvätuloisen vaaleaihoisen Rebeccan. Myös Edien rakastaja, Eric, on valkoisena heteroseksuaalina keski-ikäisenä miehenä suorastaan ylivertaisessa asemassa päähenkilöön nähden. Eriarvoinen asetelma urautuu kuin luonnonlakina Edien ja Ericin välille ja tekee myös päähenkilön sekä Rebeccan suhteesta tasapainottoman. Yhteiskunnallisen hierarkian ohjaamana Edie päätyykin tahtomattaan modernin piian asemaan Ericin ja Rebeccan kotiin, jossa erilaisuutensa kanssa kipuilee myös parin afrikkalais-amerikkalainen adoptiotytär, Akila. 

Edien, Ericin, Rebeccan ja Akilan sattumien kautta muodostama yhteisö on kuin miniatyyrimalli 2000-luvun länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen syvälle juurtuneista käytänteistä, jotka muodostavat rakenteellisen diskriminaation mallin. Rebecca käyttää hyväkseen Edien taloudellista ahdinkoa ja tiedostamattaan pakottaa päähenkilön puunaamaan perheen kotia. Esiteini-ikäinen Akila elää murrosvaihetta, jossa alkaa hahmottaa oman eriarvoisuutensa, mutta myös kyseenalaistaa sitä. Absoluuttisinta ja ikiaikaisinta patriarkaalista valtaa edustaa kuitenkin Eric, jonka seksuaaliset päähänpinttymät ja oman edun tavoittelu huojuttavat koko perheen jalustaa. Hahmot hallitsevat toisiaan erilaisten sosiaalisten ja fyysisten pakotteiden välityksellä, eivätkä he itse hahmota tätä näkymätöntä kontrollin verkostoa. Näkyvää on lopulta vain iho ja sen tummuus, sillä pigmentti erottaa automaattisesti useimmat vallan välineet käyttäjästään. 




Diskriminaation rakenteet piiloutuvat modernissa yhteiskunnassa tiedostamattomiin käytösmalleihin ja normalisoituneisiin käytänteisiin. Kulttuurillinen naisviha ja rasismi ilmenevät Ediessä sisäistettynä väkivaltaisena kontrollointina, jonka juuret ulottuvat yhteiskunnalliseen ulossulkemiseen ja sukupuolittavaan väkivaltaan. Mustana naisena Edie kokee jatkuvasti väkivaltaa niin rakastajiensa, viranomaisten kuin perheenjäsentensäkin tahoilta. Myös erilaisissa valta-asemissa vaikuttavat henkilöt, kuten työn- ja vuokrantantajat painostavat Edieä aggressiivisesti vain oman etuoikeutetun asemansa vahvistamiseksi. Eläminen hierarkisen yhteiskunnan vähäosaisena aikaansaa päähenkilössä lopulta tarpeen rankaista itse itseään. Edie pyytääkin rakastajiaan kurittamaan häntä, sillä kokee ansaitsevansa lyönnit ja tukehduttamisen.

Kirjallisuuden kentällä on erityisesti kuluvana vuonna käyty kompleksista keskustelua siitä, kuka sää kääntää kenenkin tekstejä. Alisteisessa asemassa olevien kirjoittajien sanoja ja tekstejä on kautta tunnetun historian muokattu, sensuroitu ja jopa hävitetty, minkä vuoksi jotkut nykykirjailijat pitävät ensiarvoisen tärkeänä kääntäjän identiteettiä ja sen mukana tulevaa ymmärrystä esimerkiksi sanataiteen etnisiin merkityksiin liittyen. Yhdysvaltalaisen mustan runoilijan, Amanda Gormanin, The Hill We Climb -runoteoksen (2021) käännösoikeutta ei esimerkiksi annettu katalonialaiselle valkoihoiselle kääntäjälle, sillä hänen profiiliaan pidettiin “vääränlaisena”. Itsenäisyytensä kanssa kamppaileva katalonia ja sen latinolaiskansa ei välttämättä olisikaan hyväksynyt valkoihoisen kääntäjän eläytymistä sorretun mustan asemaan. Sen sijaan kääntäjiksi ovat kirjailijan mielestä paremmin soveltuneet esimerkiksi mustat sanataiteilijat, joilla on henkilökohtaista kokemuspintaa rasismiin ja etniseen identiteettin. 





Kiillon on kuitenkin suomentanut suomalainen Kaijamari Sivill, joka ei edusta samaa etnistä perimää kuin Leilani. Sivill on aiemmin suomentanut esimerkiksi Toni Morrisonin teoksia ja hän on saanut käännöstyöstään muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005. Sivillin suomennos on tarkkanäköinen ja siinä on kunnioitettu alkuperäisteoksen voimakkaita ilmaisuja, kuten myös 2000-luvulle ominaista kielten sekoittumista. Lauseessa “se vaatii yksityistä showta (Leilani 2021, 132)” kääntäjä on esimerkiksi jättänyt vierasperäisen sanan suomentamatta ja poistanut siitä kieliopin vaatiman heittomerkin. Käännöstyön lopputuloksena on moderni ilmaisu, jonka läpi paistaa alkuperäisen tekstin muotoilu. Valkoisena lukijana on toki mahdotonta hahmottaa tekstiin jätettyjä tai siitä mahdollisesti puuttuvia mustaan identiteettiin sidonnaisia merkityksiä. Kielen tasolla Kiillon käännöstyöstä loistaa kuitenkin kääntäjän oman kielen taito ja taju, jonka avulla teksti kulkee suomalaislukijan silmin luontevasti tapahtumasta ja lauseesta toiseen. 

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on mustan naisen puheenvuoro. Edien kaltainen hahmo ei ole perinteinen romaanin päähenkilö, vaan tyypillinen taustatoimija. Tuomalla moderniin kirjallisuuteen näkyviä, nykypäivänäkin alisteisessa asemassa sinnitteleviä hahmoja, kirjailijat kommentoivat yhteiskuntansa väkivaltaisia valtarakenteita, joiden purkamiseksi vielä tälläkin hetkellä ja tulevaisuudessa tulee tehdä kollektiivista työtä. Yksi tapa toimia diskriminaation ja sisäistettyjen eriarvoisten normien purkamiseksi on tiedostaa kirjallisuuden modernit konventiot, kuten kirjailijan etnisyys, kääntäjän identiteetti ja ammattitaito sekä oma asema lukijana ja viestin vastaanottajana. Joskus myrkylliset konventiot ovat niin huomaamattomia, ettei niitä paljasta kuin pieni pintakiilto. Leilanin romaanissa kiiltoa esiintyykin havaittavasti vain kahdessa paikassa: Edien ruskealla iholla ja kuolleen valkoisen miehen sydämessä, joka “on kiiltävä ja iso ja vuotaa keltaista plakkia (Leilani 2021, 168)”. 

-


-

"Niin että juu, vanhempi mies on ihme, koska hän on maksanut sähkölaskuja kolmekymmentäkahdeksan vuotta ja selvinnyt ruokamyrkytyksestä ja lukenut ilmastoraportit eikä siltikään ole tappanut itseään, mutta kun minä olen elossa kahdenkymmenenkolmen naisena eletyn vuoden, munasarjan kiertymän ja opintolainan ja nappikauluspaitaisten uusnatsien jälkeen, niin se on itse asiassa huomattavampi saavutus."




(Leilani 2021, 189.)


-

Kuvat: @chains_of_light

Leilani, Raven (2021) Kiilto (“Luster” 2020). Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava: Keuruu.


Sähköiset lähteet:

Ahola, Suvi 2021: Kenen käännös? Helsingin sanomat 11.7.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008107036.html. Viitattu 27.9.2021.

Huolman, Sanna 2021: (Epä)reilu pala kakkua. Helsingin sanomat 29.4.2021. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007946151.html. Viitattu 27.9.2021.

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

6. Kirja kertoo rakkaudesta (ja sen puutteesta)

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä (hetken)

19. Kirjassa leikitään (cossataan)

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä (kunnes se varastetaan)

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (kiharan hiustyypin hoitaminen)

37. Kirjan henkilön työ (tai sen menettäminen) on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (erityisesti kasaria)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021









lauantai 13. marraskuuta 2021

Helsingin Kirjamessut 2021 – Amor omnibus idem




Helsingin Kirjamessut 2021




Tämä julkaisu sisältää pohdintaa tämän vuotisten Helsingin Kirjamessujen ohjelmatarjonnasta sekä tapahtuman kyvystä mukautua ajankohtaisiin kirjallisuuden ilmiöihin.



-

Helsingin Kirjamessut järjestettiin vuoden koronatauon jälkeen Helsingin Messukeskuksessa 28.-31.10. Helsingin Kirjamessut on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurifoorumi, jossa kirjailijat, poliitikot, taiteilijat ja asiantuntijat keskustelevat aikamme ilmiöistä. Kirjamessujen tärkeimpiä arvoja ovat virallisen tiedotteen mukaan sananvapaus, suvaitsevaisuus ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.

Messukeskus järjestää Helsingin Kirjamessut yhteistyössä Suomen Kustannusyhdistyksen ja Kirjakauppaliiton kanssa. Helsingin Kirjamessujen yhteydessä on Antikvaariset Kirjamessut, jotka järjestetään yhteistyössä Suomen Antikvariaattiyhdistyksen kanssa.

Helsingin Kirjamessut oli ensimmäinen suuri yleisötapahtuma Messukeskuksessa lähes kahteen vuoteen ja se keräsi kymmeniä tuhansia kävijöiltä. Kirjamessulla myytiin paljon kirjoja ja jotkut ylittivät jopa edellisen tapahtuman myyntiluvut. Helsingin Kirjamessuille osallistui 250 yritystä ja kävijöitä oli neljän päivän aikana yli 52 000. Verkkoyhteyden kautta kirjamessujen ohjelmaa seurattiin lähes 4000 päätelaitteelta.

Neljän päivän aikana messujen viidellätoista lavalla ehdittiin nähdä yli tuhat esiintyjää. Lavojen teemat vaihtelivat viihteestä dekkareihin, runoista tietokirjoihin ja äänikirjoista kirjallisuuden ilmiöihin.






Messuilla kierrellessä oli helppo huomata yleisön kerääntyvän erityisesti suurten lavojen ympärille. Näillä lavoilla nähtiin esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia yhdistelevää kokeellista ohjelmaa, mutta pääasiassa niiden sisältö painottui pitkää tai erityisen menestynyttä uraa tehneiden kirjailijoiden haastatteluihin. Pienemmillä lavoilla nähtiin rajatumpiin aihepiireihin keskittynyttä ohjelmaa, kuten fantasia- ja nuortenkirjallisuutta käsitteleviä esityksiä.


Huomionarvoista oli, että vaikka kotimaisen kirjallisuuden kentällä on erityisesti viime vuosina julkaistu runsaasti ansioituneita queer-kirjoja, niiden läsnäolo ei näkynyt messuilla yhdenkään lavan kattoteemassa. Queer-kirjallisuudelle ei omistettu yhtäkään kirjamessujen viidestätoista lavasta, vaikka juuri sateenkaarikirjojen kasvanut julkaisumäärä sekä kustannettujen teosten monipuolistuminen on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden näkyvimpiä ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta merkittävimpiä ilmiöitä viime vuosina.

Vuonna 2021 julkaistiin runsaasti niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuja queer-aiheita sisältäviä teoksia. Tällaisia kirjoja olivat esimerkiksi Niko Hallikaisen, Heidi Airaksisen, Tiina Tuppuraisen, Dess Terentjevan & Susanna Hynysen, Salla Simukan, Magdalena Hain, Elina Gustafssonin, Ursula Mursun, Susi Nousiaisen sekä J. S. Meresmaan teokset. Lähes jokaisen suuren kustantamon (kuten Otavan, WSOY:n, Tammen ja Into Kustannuksen) kevään tai syksyn julkaisulistoilta löytyi kotimaista queer-kirjallisuutta. Näistä teoksista myös Terentjevan säeromaani Ihana (2021) valittiin kuluvan vuoden lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. 





Vastaani on useasti viime vuosina tullut termi queer-kirjailija. Yhä useammat kirjailijat haluavat tietoisesti identifioitua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevän tuotantonsa mukaan. Queer-kirjailijuuteen liittyy olennaisesti myös omakohtainen kokemus seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisesta. Tällainen henkilökohtainen tarttumapinta asiaan on aiheellinen, sillä erityisesti viime vuosina julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua siitä, kenen kuuluu kertoa (sorrettujen) vähemmistöjen tarinat ja kenen äänellä.

Queer-kirjallisuus on näin ollen ilmiö, joka näkyy niin kirjakauppojen hyllyillä, kirjailijoiden profiloitumisessa kuin arvostetuissa kirjallisuuden kentän tunnustuksissakin. Tästä kaikesta huolimatta Suomen suurimmassa kirjallisuustapahtumassa yhdenkään lavan ohjelma ei keskittynyt käsittelemään queer-kirjallisuutta tai siihen liittyviä kysymyksiä. 





Kirjamessuilla nähtiin toki queer-kirjallisuutta sivuavaa ohjelmaa, kuten erinäisten queer-kirjailijoiden haastatteluja. Kyseisiä haastatteluja järjestettiin, mikäli queer-kirjailijan teos sijoittui aiheiltaan jonkin lavan teeman mukaiselle alueelle, kuten vaikkapa hyvinvointiin. Tällainen rajaus karsii monet ajankohtaiset sateenkaariteokset esitysten ulkopuolelle, sillä useiden queer-kirjojen pääasiallinen teema liittyy nimenomaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tämänhetkiseen tai historialliseen asemaan. Koska LGBTQI+ -teemoille ei ollut omaa lavaa, monet ajankohtaiset queer-teokset eivät päässeet messuilla esille lainkaan. 

Sateenkaarikirjallisuuden esiin nostaminen ei Helsingin Kirjamessujen valtavassa mittakaavassa kuitenkaan tapahdu vain satunnaisia queer-kirjailijoita jututtamalla. Tapahtuma onkin saanut kritiikkiä varsin heteronormatiivisesta ohjelmakattauksestaan. Perusteeksi queer-lavan puuttumiselle Kirjamessujen järjestävät ovat esittäneet kuluvaa ja aiempaa kirjavuotta: Helsingin Kirjamessut rakentuu kuluvan ja aiemman kirjavuoden näköiseksi. Tämän argumentin perusteella queer-lavan puuttuminen selittyy näin ollen sillä, ettei seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevää kirjallisuutta yksinkertaisesti ole julkaistu tarpeeksi lähivuosina. Näkökulma on kummastuttava, sillä queer-kirjallisuus on jo useina vuosina näkynyt säännönmukaisesti kustantamoiden ja kirjakauppojen katalogeissa.





Queer-kirjallisuuden julkaiseminen on suorassa yhteydessä yhdenvertaisuuden toteutumisen ja edistämisen kanssa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevät teokset tekevät näkyviksi sorrettuja ihmisryhmiä, jotka perinteisessä kirjallisuudessa on jätetty taka-alalle, esitetty virheellisesti, homo- ja transfobisesti tai rajattu kokonaan representaatioiden ulkopuolelle. Asiantunteva ja esimerkiksi omakohtaisiin kokemuksiin perustuva queer-kirjallisuus kumoaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liitettyjä virheellisiä, jopa vaarallisia käsityksiä.

EU:n perusoikeusviraston vuonna 2020-teettämän tutkimuksen mukaan jopa 42% transsukupuolisista vastaajista oli kyselyä edeltäneen vuoden aikana kokenut häirintää taustansa takia. Näistä vastaajista 9% oli kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kyselyä edeltäneiden viiden vuoden aikana. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokema häirintä ja fyysinen väkivalta on näin ollen ajankohtainen ja vakavasti otettava laajalle levinnyt ihmisoikeusongelma. Vihapuheen, diskriminaation ja vanhoillisten uskomusten aikaansaamaa väkivaltaa ja häirintää saadaan vähennettyä vain lisäämällä sateenkaarivähemmistöjen omia kokemuksia kunnioittavan tiedon ja julkaisujen saatavuutta. 





Kirjamessujen ainoa queer-keskustelupaneeli järjestettiin Kultti-liiton omalla lavalla. Keskustelijoina toimivat Kehrääjä-verkkomedian päätoimittaja Lyyra Virtanen, kirjailija Heidi Airaksinen sekä transtutkija Kaarna Tuomenvirta. Tunnin kestävän paneelikeskustelun aikana panelistit pohtivat muun muassa queer-kirjallisuuden määritelmää, kirjailijoiden oikeutta kirjoittaa haluamastaan aiheesta, sateenkaarihahmojen historiaa sekä queer-kirjallisuuden mahdollista tulevaisuutta. Keskustelun ajan täpötäysi katsomo kuunteli tarkkaavaisesti, eikä monikaan paneelia seuraamaan saapunut kirjamessukävijä jättänyt istumapaikkaansa koko esityksen aikana. Katsomo koostui lähes koko keskustelun ajan samoista katsojista. Sama ihmisryhmä oli hakenut tietoa paneelista, saapunut paikalle ja kuunteli koko keskustelun keskittyneesti.

Tapahtumaa seuratessani pohdin paneelin merkitystä kuuntelijoille; Kirjamessujen heteronormatiivisessa kakofoniassa jokainen sateenkaaripuheenvuoro on tärkeä. LGBTQI+ -kirjallisuus joutuu edelleen taistelemaan jalansijastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä. 


Vaikka Helsingin Kirjamessujen järjestäjät ja ohjelmajohtaja eivät pitäisi nykyisessä mittakaavassaan julkaistavaa queer-kirjallisuutta varteenotettavana ilmiönä, on suorastaan yhdenvertaisuutta polkeva teko jättää sateenkaarikirjallisuus kokonaan Suomen suurimman kirjatapahtuman virallisen ohjelman ulkopuolelle. On totta, ettei queer-kirjallisuus ole vielä saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä kotimaisten julkaisujen joukossa. Diskriminoimalla queer-kirjailijoita ja -kirjallisuutta Helsingin Kirjamessut ei kuitenkaan edistä asiaa, vaan jatkaa kirjallisuuden pitkää perinnettä evätä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen toimijuus.   





-


Tämän julkaisun kuvituskuviksi on valittu blogissa aiemmin käsiteltyjä queer-teoksia:









Kuvat: @chains_of_light 






maanantai 1. marraskuuta 2021

Abigail Dean – Tyttö A


Abigail Dean – Tyttö A (Aula & Co) 


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 386

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 
"Sinä et tunne minua, mutta olet luultavasti nähnyt kuvani."

-



“Nimeni on Alexandra Gracie ja minä olen viisitoistavuotias. Soittakaa poliisille”, lausuu Lex ääneti joka ilta. Hän harjoittelee lausetta ulkoa, jotta saisi sen suustaan, kun vihdoin pääsee pakoon.

Brittiläisen Abigail Deanin esikoisromaani on saanut innoituksensa tosielämän kylmäverisistä rikollisista, kuten yhdysvaltalaisesta Turpinin pariskunnasta sekä sarjamurhaajina toimineista englantilaisista Fred ja Rosemary Westistä. Tyttö A (Aula & Co 2021) kertoo Alexandra “Lex” Gracien pitkästä matkasta vapauteen kiihkouskovaisten vanhempien vallan alta. Lexin perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi viisi muuta lasta, joista kaksi ei selviä kauheista koettelemuksista. Tämä paljastetaan lukijalle jo romaanin alkupuolella, jolloin aikuinen juristina työskentelevä Lex keskustelee jo kuollutta äitiään hoitaneen vankilapapin kanssa. Tarinan aikatasot vaihtelevatkin tasatahtiin varttuneen Lexin ja lapsuuttaan elävän päähenkilön kokemusten välillä, jolloin kertomuksen polttopisteeksi muodostuu traumasta selviytyminen. Lukijan ei näin ollen tarvitse jännittää lasten kohtalon puolesta, sillä lopputulos tulee esille jo ensimmäisillä sivuilla. 

Lex pakenee väkivaltaisten vanhempiensa kotoa heti ensimmäisten takaumien aikana. Sankarillinen teko johdattaa niin virkavallan kuin ensiapuyksiköt Gracien perheen ovelle ja lapset pääsevät turvaan. Seuraavien satojen sivujen aikana seurataankin tapahtumista selvinneiden lasten kipuilua traumatisoituneina aikuisina. Kertomuksen rinnalla kulkevat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat takaumat, jotka valottavat kauhistuttavien tapahtumien hidasta kärjistymistä. 




Deanin romaani valottaa niin väkivaltaisten hirmutekojen taustoja kuin katastrofin jälkeisiä toimiakin. Teos on eräänlainen tutkielma ihmismielen ahneudesta, itsekkyydestä ja määrätietoisuudesta. Nämä piirteet määrittävät vahvasti esimerkiksi Lexin hurjaa isää, joka kahlitsee lapsensa sänkyyn ja antaa ruokaa vain juuri sen verran, että lapset pysyvät jotenkuten hengissä. Samat ominaisuudet puskevat kuitenkin pintaan myös lapsissa, jotka selviävät ulos “Kauhujen talosta”; Lexin isoveli Ethan on kääntänyt median huomion itseensä ja manipuloi lehdistöä tarkasti, aina oma etu mielessään. Myös nuorempi veli Gabriel yrittää hyötyä kurjasta taustastaan ja kaupittelee taloudellisen ahdingon keskellä vanhoja tavaroitaan:  

AINUTLAATUISIA esineitä AIDOSTA Kauhujen talosta! 

Tilaa omat muistoesineesi Gracien perheen Kauhujen talosta. Valittavana:  
Gabriel Gracien omistama huopa (esiintyy oheisessa Isaac Brachmannin valokuvassa, joka oli ehdolla useissa merkittävissä kilpailuissa) 
Gabriel Gracien päiväkirja (merkintöjä ikävuosilta 7-8) – noin 20 sivua 
Kirje Delilah Gracielta Gabriel Gracielle VANKEUDEN AIKANA, 2 sivua  
Uusia, ennen näkemättömiä perhekuvia 5 kpl  
Charles ja Deborah Gracien omistama perheraamattu 

Aitoustodistukset toimitetaan vaadittaessa. Koko sarjan ostajalle alennusta. 
(Dean 2021, 200)






Ahneus ja itsekkyys nostavat päätään myös lasten uusissa adoptiovanhemmissa. Gabrielin adoptioperhe pitää lapsen luonaan vain siihen asti, kunnes poika ehtii kasvaa aikuiseksi. Kun median huomio alkaa laantua, eikä Gabrielin läsnäolo enää hyödytä perhettä taloudellisesti, aikuinen Gabriel patistetaan pois perheen kodista. Esittämällä samat ahneuden ja määrätietoisuuden piirteet erilaisissa hahmoissa romaani pakottaakin lukijan tarkastelemaan väkivaltaisuuden, rikollisuuden ja mielipuolisten tekojen alkulähteitä. Aivan kuten uudet adoptiperheet, myös Gracien perhe oli alkujaan aivan tavallinen perhe, jonka isä järjestää IT-kursseja ja äiti leipoo sitruunakakkua. Sitten “[T]ilanne vain riistäytyi käsistä, siinä kaikki (Dean 2021, 328)”. 

Deanin luomat psykologiset kuvaukset ovat syvimmillään hahmojen ollessa lapsia. Aikuiset hahmot sen sijaan on esitetty kuluneen kiiltokuvamaisesti ja yllätyksettömästi. Vaikka tarinan lähtökohdat ovat omaleimaiset ja kiinnostavat, aikuisten hahmojen indentiteettejä hallitsevat lähinnä latteat ammatteihin liittyvät yleistykset. Päähenkilön yksiulotteiseen juristihahmoon on tosin yritetty tuoda kompleksisuutta suuren juonenkäänteeksi tarkoitetun paljastuksen avulla, mutta tapahtuma jää valitettavan ennalta-arvattavaksi kirjailijan käyttämien kuluneiden kaunokirjallisuuden konventioiden vuoksi. 





Teoksen nimi “Tyttö A” viittaa päähenkilöön, jota yksityisyyden suojaamiseksi puhutellaan mediassa ja viranomaispapereissa nimellä “Tyttö A”. Romaanin edetessä myös muut sisarukset, eli “Poika A”, “Poika B”, “Poika C”, “Poika D”, “Tyttö B” ja “Tyttö C” esitellään lukijalle. Luvut on otsikoitu kulloinkin valokeilassa olevan hahmon mukaan, joten esimerkiksi “Lex (Tyttö A)” -luku keskittyy päähenkilöön. Huolimattoman käännöstyön jäljiltä teoksen alkuperäiskieli paistaa kuitenkin paikoin läpi, kuten luvun 6. kohdalla, joka on muista kappaleista poiketen otsikoitu englanniksi “Evie (Girl C)”. Romaanin oikoluvussa on muitakin lapsuksia, sillä joissakin lauseissa on suoranaisia kirjoitusvirheitä. Käännöstyön suoraviivaisuus näkyy myös esimerkiksi kohdassa, jossa korostetaan Gabrielin hidasta lukemaan oppimista:

“[S]uurin osa Gabrielin luokkatovereista oli edennyt sanapurkkiin numero 6, jossa oli DELFIINI ja PINGVIINI. Gabriel oli jämähtänyt sanoihin KISSA ja KOIRA, jotka kuuluivat purkin numero 2 tylsiin kotieläimiin.”

(Dean 2021, 190.) 





Alkuperäiskielellä sanat “kissa” ja “koira” krjoitetaan yksitavuisessa “cat” ja “dog” -muodossa. Englanniksi miellettynä lause selittää näin ollen ymmärrettävämmin, miksi Gabrielin opiskelemat sanat ovat huomattavasti ikätovereiden pänttäämiä termejä yksinkertaisempia. Suomen kielen sanat “kissa” ja “koira” sen sijaan sisältävät kaksi tavua ja esimerkiksi haastavan kaksoiskonsonantin, jonka oppiminen ei kuulu lukemaan aloittelevan ensimmäisiin harjoitteisiin. Suomennos ei näin ollen palvele alkuperäisteoksen sanomaa, vaan esittää termit yksioikoisina käännöksinä.

Abigail Deanin Tyttö A on paikoin hyvinkin tarkkanäköinen kuvaus ihmisluonnon hitaasti muovautuvista taipumuksista, jotka voivat synkkyydessään jäljitellä eläimellisiä viettejä. Romaani on kuitenkin ennen kaikkea kertomus selviytymisestä, rohkeudesta ja määrätietoisuudesta. Teoksen ydin onkin ihmisen kyvyssä tutkia itseään ja kääntää voimakkaat vaistot palvelemaan yhteistä hyvää. Määrätietoisuus ohjaa Lexin isän pieksemään lapsiaan, jotta nämä pääsisivät maanpäällisessä elossaan lähemmäs jumalaa. Sama määrätietoisuus kuitenkin ohjaa Lexin tarttumaan lyöntikeppiin ja rikkomaan itselleen ikkunaan pienen aukon, josta paeta vapauteen.





Kuvat: @chains_of_light

Dean, Abigail (2021) Tyttö A (“Girl A”, 2021.) Suom. Kristiina Drews. Aula & Co. 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (ja se myydään myöhemmin)

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksen pohjalta on tulossa samanniminen TV-sarja)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (päähenkilö on juristi & tällä on iso vaikutus tarinaan)

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (esimerkiksi häävalsseja)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

46. Kirjassa syödään herkkuja (sitruunakakkua)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

-






Note: olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.




maanantai 18. lokakuuta 2021

Delia Owens – Suon villi laulu

 



Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY) 


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 416

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marskimaa ei ole suonryteikkö."



Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu (WSOY) on tullut vastaan luultavasti jokaiselle, joka on tutustunut viime vuosien kirjauutuuksiin tai silmäillyt sosiaalisen median kirjallisuusryhmiä. Romaani nauttii valtavasta suosiosta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja ympäri maailman teosta on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Tekstistä on myös tekeillä elokuvasovitus. 

Tartuin silti kertomukseen varautuneesti, sillä laaja menekki ja kulttimainen kunnioitus kirjaa kohtaan tarkoittaa usein suurille massoille tuotettua kulunutta kerrontaa, joka sisältää käytettyjä ja latteita elementtejä. Suon villi laulu ei valitettavasti ollut tässä poikkeus, sillä romaani rakentuu muutamien mielikuvituksekkaiden asetelmien lisäksi niin ennalta-arvattavista juonikuvioista kuin yksiulotteisista henkilähahmoistakin. Myös teoksen seksistinen kerrontatyyli ja epäuskottavat tapahtumat latistivat lukukokemusta. 

Vaikka teoksen karua suomiljöötä on kehuttu kiinnostavana ja tuoreena ympäristönä, tarinan laajempi tapahtuma-alue noudattaa kiusallisen kaavamaisesti useista muista pohjois-amerikkalaisista kertomuksista tuttua kenttää: tarinan murhamysteeri sijoittuu pohjoiscarolinalaisen pikkukylän ympäristöön, johon kuuluu runsaasti rämeikköä sekä valkoisille ja tummaihoisille rajatut omat asuinalueet. Kylällä asukkaat tuntevat toisensa ja tietävät tarkkaan, kuka pettää kenenkin vaimoa. Pienen kylän vanhanaikainen karisma kieltämättä vetoaa lukijoihin, sillä asetelma on tuttu lukuisista vastaavanlaisista kulttuurituotteista. 




Kuten arvata saattaa, pikkukylällä partioi pyylevä sheriffi apulaisineen. Donitseja syödään ja suolla tallustellaan kylänmiesten voimin etsimässä murhaajan jälkiä, mutta mitään ei lopulta tunnu löytyvän. Kun syyllisestä ei ole tietoakaan, joku täytyy muodon vuoksi nimetä tähän asemaan. Paikallisten katseet kääntyvät suolla yksinään asuvaan Kyaan, joka ei ole juuri ollut tekemisissä kyläläisten kanssa sitten ikävien peruskouluaikojen. Alkaa näyttävä periamerikkalainen oikeussalidraama, jossa asukkaiden rasistiset ennakkoluulot ja Kyan syvä ja villi viisaus asetetaan vastakkain. 

Romaanin runsaita luontokuvauksia on kehuttu, eikä turhaan. Owensin tarkkanäköiset havainnot kannattelevat tarinaa ja tunnelmaa niin vahvasti, että ennalta-arvattava ja naivisti rakennettu murhamysteeri tuntuu jopa turhalta juonikuviolta. 

Osa lukijoista on myös viehättynyt kirjailijan luomista hahmoista. Teoksen päähenkilö Kya onkin kiinnostava henkilö, joka kasvaa tarinan edetessä kompleksiseksi hahmoksi. Muut kertomuksen hahmot eivät valitettavasti yllä samoihin mittoihin, vaan jäävät suhteellisen latteiksi ja stereotypioihin nojaaviksi persooniksi. Hahmoihin on yritetty tuoda syvyyttä rakentamalla keskeisimmille sivuhenkilöille traagisia menneisyyden kokemuksia, mutta lopputulos on lähinnä vaivaannuttava. Kyan romanttinen kiinnostuksenkohde, Tate, esimerkiksi erottuu ennakkoluuloisista kyläläisistä avoimella ja hyväksyvällä mielenmaisemallaan. Hän on kiltti, kohtelias, kunnioittava ja turvallinen mies. Taten lempeyden taustalta paljastuu kuitenkin järkyttävä trauma ja siihen liittyvä syyllisyys. Hahmoon liitetty tragedia vaikuttaa päälleliimatulta ja vesittää muuten kiintoisan hahmon: mies ei ilmeisesti voi olla naista kohtaan hyvä ilman, että käytökseen liittyy syyllisyys aiemmista naissuhteista. Asetelma on suorastaan luotaantyöntävä, sillä se toistaa kirjallisuuden ja elokuvien seksististä kliseetä: naishahmoa groteskine kohtaloineen käytetään kerronnassa vain miehen motiivina.




Myös kuvaukset päähenkilön kasvusta tytöstä naiseksi on kyllästetty sukupuolisovinismilla. Yhdenkään muun hahmon vartalonmuotoja ei kuvata yhtä tarkasti kuin Kyan. Päähenkilön säärien pituudella tai sorjalla lantiolla ei lopulta ole mitään tekemistä tarinan etenemisen tai hahmojen motiivien kanssa, joten teini-ikäisen tytön kehoon kohdistuvat kuvaukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja antifeministisiltä kirjallisuuden vanhakantaisilta konventioilta, joiden kyseenalainen tarkoitus on herättää lukijassa kiinnostus seksuaalisuutensa kanssa hapuilevaan hahmoon. Kiyan viattomuutta käytetään tarinassa useasti ja seksuaalisestikin hyväksi, joten seksualisoimalla kirjan lapsipäähenkilön kirjailija asettaa lukijan varsin epämiellyttävään asemaan. 

Erakkonna kasvaneen naisen mielenmaisemaa on vaikea kuvata nykyaikaisen länsimaisin silmin, eikä Owens olekaan tässä täysin onnistunut. Kirjailija ei esimerkiksi perustele mitenkään erakko-Kyan kokemaa häpeää kuukautisverestään, vaikka kuukautishäpeä tunnetusti liittyy nimenomaan modernin sivilisaation muodostamiin arvoihin ja näkymätöntämisen kulttuuriin. Mökissään lintujen ja muiden eläinten kanssa asuva Kya ei missään vaiheessa elämänsä aikana ehdi altistua nykyaikaisen yhteiskunnan kuukautistabuille, mutta osaa silti jostakin selittämättömästä syystä hävetä verenvuotoaan. Yksityiskohta on esimerkki Owensin banaalista kerronnasta sekä hahmojen ajoittaisesta litteydestä. Yhdessä epäuskottavat motiivit ja tarinan aukot muodostavat naivin kokonaisuuden, jonka totista yleissävyä on vaikea ottaa vakavasti. 

Vaikka Owensin teos on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, kirja on myös saanut kritiikkiä epäuskottavasta juonikuviostaan. Yhdyn epäileväisten joukkoon, sillä tuntuu kieltämättä mahdottomalta uskoa 8-vuotiaan Kya-tytön selviävän lähes vuosikausia yksinään rämeen keskellä mökissä. Vielä hämmentävämmäksi elementiksi nousee Kyan lähes yli-inhimillinen kyky oppia akateemista kieltä koulua käymättömänä. Tarina olisi toiminut maltillisemmillakin asetelmilla. Suolla koko ikänsä erakkona eläneen Kyan kohoaminen tiedeyhteisön ylistämäksi akateemikoksi vaikuttaa korkealentoiselta sadulta, jonka uskottavuus ei ole linjassa teoksen vakavamielisen ja vakuuttavan yleisilmeen kanssa. 



Kirjaa on myös kritisoitu aiheellisesti siitä, että kerronnan tyyli lainehtii epätasaisesti ja perusteettomasti vakavan draamakirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden välillä. Kyan ja Taten kiihkeät lemmenhetket ovat kieltämättä kuin eri kirjasta seuraavien lukujen vakavamielisen, jopa lyyrisen luontokuvauksen rinnalla. Kerronnan hajanaisuus häiritsee lukukokemusta ja tekee tekstistä paikoin lapsekkaan oloista. Keskushenkilöiden poukkoileva parisuhdekuvio yhdessä muiden irrallisten elementtien kanssa saa lukijan kaipaamaan tiivistämistä. Yli 400-sivuisessa tarinassa onkin kieltämättä runsain mitoin tyhjän päälle katettuja elementtejä. 

Vaikka romaani näin ollen sisältää useita lukijaa aliarvioivia elementtejä ja on laadultaan epätasainen, Suon villi laulu on kaikesta huolimatta viihdyttävä lukukokemus. Teoksen suurimmaksi ansioksi lukeutuvat kirjailijan vaikuttava luonnontieteen tuntemus sekä uskallus sijoittaa tarinan yhdintapahtumat epäkonventionaaliseen suoympäristöön. Murhamysteerinä kertomus ei yllä rikoskirjallisuuden mestareiden tai edes keskinkertaisten bestsellerien tasolle, mutta tarinaan on onnistuneesti sisällytetty joitakin yllättäviä elementtejä.

Kirjan luettuani jäin miettimään tarinan runsasta motiivien vyöryä. On vaikea uskoa kirjailijan unohtaneen kertoa, mitä tapahtui murhan ratkaisevalle johtolangalle. Kaikkia muita turhanpäiväisiäkin artefakteja nostetaan esille niin oikeussalissa kuin hahmojen ykistyiselämässäkin, joten tyyli antaa olettaa paljastuksen piilevän kirjan sivuilla. En silti löytänyt kertomuksesta mainintaa rakkauskirjeestä. 


-

"Myöhemmin Kya palasi taas kuistin rappusille ja odotti pitkän tovin. Tähytessään polun päähän hän ei itkenyt kyyneltäkään. Ilme oli tyyni, ja tarkkaavaisten silmien alla huulet pysyivät ohuena viivana. Mutta sinäkään päivänä äiti ei palannut." 

(Owens 2020, 20.)

-



Kuvat: @chains_of_light

Owens, Delia (2020) Suon villi laulu ("Where the Crawdads sing" 2018). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 


 - 


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 


3. Historiallinen romaani

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Romaanista on tekeillä elokuva)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Kyan eri työt pitävät hänet hengissä, samoin Taten työ meribiologina on tärkeä osa kertomusta)

38. Kirja on käännetty hyvin

40. Kirjassa kerrotaan (villi-)eläinten oikeuksista





sunnuntai 29. elokuuta 2021

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla




Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla (Otava 2021)


* Kirja saatu kustantajalta



Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 186, äänikirjana 4 h 46 min

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"On paikka, jossa sijaitsee heikkoutta, valoherkkyyttä katseille ja sanoille."

-




Toimittajataustainen kirjailija Tiina Tuppurainen käsittelee toisessa fiktiivisessä romaanissaan työpaikkakiusaamista ja suorituskeskeisen yhteiskunnan epäterveellisiä normeja. Hänen valtansa alla on tiivis kertomus kahdesta naisesta, joiden elämä näyttäytyy vinttikoiramaisena ratajuoksuna mekaanisen jäniksen perässä. Tosin konekanin sijasta Jennaa ja Birgitiä kirittävät kierroksesta toiseen työpaikkojen taloudelliset vaikeudet, yhteisön kankeat parisuhdenormit, yksityiselämään kohdistuva kollektiivinen arvostelu sekä pakonomainen tarve saada hyväksyntää omissa projekteissa.

Teoksen toinen keskushahmo, Jenna, on nuori toimittaja, joka on joutunut päättämään lupaavasti alkaneen jalkapallouransa vakavan loukkaantumisen vuoksi. Hänen esihenkilönään saapastelee korkeissa koroissaan ja aina yli sadan euron puseroissa Birgit, kokenut journalismin ja sisällöntuotannon ammattilainen. Jenna ja Birgit työskentelevät kertomuksen aikana ajoittain eri tahoilla, mutta heidän polkunsa kohtaavat elämässä useilla muillakin reiteillä. Se on ongelmallista, sillä työpaikan valtahierarkia pääsee siten ujuttautumaan hitaasti osaksi myös naisten yksityiselämää ja vaikuttamaan olennaisesti niin Jennan kuin Birgitinkin identiteettiin.

Kuten kirjailijan aiemmassa romaanissa (Kuvittelen sinut vierelleni, Otava 2020), myös tässä teoksessa ihmissuhteet ja niihin liittyvä kipuilu kuuluvat kerronnan keskiöön. Tuppurainen on saanut positiivista palautetta erityisesti eron taitavana kuvaajana, eikä ollenkaan suotta. Hänen valtansa alla käsitteleekin terävästi ja tarkkanäköisesti sosiaalisien suhteiden kipukohtia, ja myös eron monitahoinen elementti on taidokkaasti liitetty osaksi henkilöhahmojen kasvua. 
 




Tuppurainen kuvaa taitavasti kahden keskenään erilaisen naisen elämää. Birgit on keski-ikäinen, karismaattinen ESTJ-A-persoonallisuustyyppiä mukaileva määrätietoinen johtohahmo. Jenna sen sijaan edustaa hiljaisempaa ja harkitsevampaa luonnetta, jonka ominaisiin tapoihin kuuluvat pitkälliset pohdinnat sekä fyysinen suorittaminen. Kerronta vaihtelee Birgitin ja Jennan välillä sulavasti, eikä tarinaan jää suuria aukkoja lukijan täydennettäväksi.

Kertomus olisi kuitenkin voinut olla dynaamisempi ja mielenkiintoisempi, mikäli romaani olisi kirjoitettu kokonaan Birgitin näkökulmasta. Mieleeni tulee vain muutamia kirjailijoita, jotka ovat rohjenneet tehdä voimakastahtoisista, normeista selkeästi poikkeavista ihmishirviöistä teostensa päähenkilöitä. Tällaisia hurjia henkilöhahmoja ovat lähietäisyydeltä kuvanneet esimerkiksi F. M. Dostojevski, Emily Brontë sekä Oscar Wilde. Birgit ei toki ole Raskolnikovin kaltainen kirvesmurhaaja, mutta hahmoon kieltämättä kietoutuu samanlaista kiehtovuutta kuin vaikkapa Stephen Kingin kauhuromaanien keskushenkilöihin. Psykologisempi sekä hieman kattavampi katsaus Birgitin maailmaan olisi voinut toimia teoksen jännittävänä koukkuna, sillä ainakin kotimaisen kirjallisuuden kentällä tällaisiin kuvauksiin törmää harmillisen harvoin. 

Teoksen juoni on suhteellisen suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta kirjan voima piileekin kirjoittajan kriittisessä otteessa yhteiskunnallisia valtarakenteita kohtaan. Tuppurainen kritisoi romaanillaan esimerkiksi erilaisille ihmissuhteille asetettuja odotuksia, jotka eivät ole linjassa yksilöiden omien tarpeiden kanssa tai muutenkaan noudata rationaalista ajattelua. Tällaisiin ongelmiin törmää esimerkiksi Jenna, joka kamppailee löytääkseen tasapainon parisuhteen, asumisratkaisujen, muiden sosiaalisten suhteiden ja risteävien arvomaailmojen välillä: hänen kumppaninsa, Lotta, on rakastettava ja kaikin puolin miellyttävä, mutta ei valitettavasti täytä yhtäkään sosiaalisten normien lokeroa. Helppoa ei tosin ole Birgitilläkään, sillä perhe ei enää mahdu tavanomaiseen onnellisen ydinperheen muottiin: parisuhde kipuilee ja myös lapset alkavat oireilla. Vaikka ongelmat ilmenevät perheen sisällä, niiden aiheuttaja löytyy lopulta ympäröivästä yhteisöstä. 





Tuppuraisen toimittajatausta näkyy kerronnan napakassa tyylissä. Lauseet ovat tarkkaan mietittyjä ja suhteellisen riisuttuja. Kerronnan kuvaileva, mutta hallitun tiivistetty tyyli herättää lukijassa mielleyhtymiä aikakauslehtien artikkeleihin. Ytimekäs tyyli tekee teoksesta nopealukuisen, mikä sopii tarinan kompaktiin luonteeseen loistavasti.

Kirjailijan taustan vuoksi myös teoksen miljöö ja yleinen journalismin maailma vaikuttavat todentuntuisilta, minkä voi lukea teoksen ansioksi ja voimavaraksi. Uskottava konsepti sitoo kertomuksen realimaailmaan ja lisää tällä tavoin lukijan samastumispintaa. On myös mielenkiintoista pohtia, kuinka paljon romaani sisältää autofiktiivisiä elementtejä tai muita mahdollisia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Hänen valtansa alla on kuitenkin tyylilajiltaan täysin fiktiivinen teos, jota ei tule lukea dokumenttina Tuppuraisen omasta taustasta journalismin kentällä. Kirjan voi kuitenkin tulkita todellista maailmaa kriittisesti kommentoivaksi romaaniksi, jonka sivuille lukija pystyy kuvittelemaan myös itsensä. 





Tarina rakentuu menneen ja nykyisyyden ajoittain kivuliaistakin yhtymäkohdista, joten menneisyyden tapahtumien erittely on täysin perustelua. Kertomuksen ominaispiirteeksi nousee kuitenkin toistuva, paikoin hämmentäväkin perfektin käyttö. Kerronnallisena ratkaisuna perfektin käyttö ei tue tekstin ymmärrettävyyttä, sillä harvinaisemman aikamuodon kaavamaista toistuvuutta ei perustella millään tavoin. Kerrontaa olisi voinut tuoda lähemmäs kirjallisuuden vakiintuneita konventioita vaihtamalla perfektin pluskvamperfektiin tai paikoin imperfektiin. Tällaisen vallitsevan kerronnan käytänteen noudattaminen helpottaisi teoksen aikatasojen ymmärtämistä sekä liittäisi tapahtumien syy-seuraussuhteet selkeämmin toisiinsa. Kaavamaisesti käytettynä perfektillä toki pääsee samankaltaiseen lopputulokseen, mutta varsinaista lisäarvoa se ei kerrontaan tuo.

Kokonaisuutena Hänen valtansa alla on tiivis ja ammattitaitoisesti koostettu kuvaus niin henkisestä kuin fyysisestäkin väkivallasta. Kirja kuvaa erityisen taidokkaasti sekä fyysisen koskemattomuuden että sietokyvyn rajojen venymistä – ja lopulta myös niiden hämärtymistä. Tarina nostaa ansiokkaasti esiin myös aikakautemme nopeat yhteiskunnalliset muutokset: feministiset arvot ovat jo pitkään olleet osa yhteiskunnan ajattelua ja arvomaailmaa, mutta vasta viimeisimpien vuosikymmenien aikana ne ovat tosissaan alkaneet saada jalansijaa myös ikiaikaisten toimintamallien kentällä. Suunta on oikea, mutta kaikki eivät pysy kyydissä mukana. Birgit ei varmasti olekaan ainoa esihenkilöasemassa työskentelevä, jolla on vaikeuksia hahmottaa oman tyylinsä vanhentuneita, jopa väkivaltaisia käytänteitä.

-


"Vallan huipentuma on alapuolella olevien kokemus oikeutuksesta: mekanismi, joka rankaisee vallankäytön kohteita. Uhri on riisuttu alasti, hänen häpeänsä voi haistaa. Sellainen häpeä voi tarttua, jos menee liian lähelle. Oli aina niin hankala. Väitti vastaan. Kyllä minä ainakin olen aina tullut toimeen. Onhan riidassa aina kaksi osapuolta. Joskus kemiat eivät vain kohtaa. Ei sopeutunut työyhteisöön. Provosoi itsekin.
Onhan niissä aina jotain vikaa, joille käy näin." 

(Tuppurainen 2021, 46.)

-


Tuppurainen, Tiina (2021) Hänen valtansa alla. Kustannusosakeyhtiö Otava. Karisto kustannusliike: Hämeenlinna.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):



6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021



keskiviikko 4. elokuuta 2021

Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa

 


Jaro Karkinen – Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (Varjo Kustannus) 

*kirja saatu arvostelukappaleena


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 376

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (hahmot tosin ovat tästä asiasta eri mieltä, s. 316) 

Ensimmäinen lause: 

"Sitä kuulee nykyään sanottavan paljon, että nuorisomme on pilalla."


On aloitettava teoksen ytimestä: ystävyyden taiasta. Kyseinen jalo substanssi on kuitenkin jatkuvassa vaarassa, sillä sitä uhkaavat lukuisat ärsykkeet; diskriminoiva patriarkaatti, puoliautonomiset Skarisaks-robotit, leipomisesta pitävä Ermenegildo-hirmulisko sekä esimerkiksi tonttutaikaiset tulipallot. 

Jaro Karkisen neljäs romaani Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa (tästä eteenpäin viitataan lyhenteellä "Tritor") leikittelee onnistuneesti fantasiakirjallisuuden klassisilla elementeillä yhdistellen niitä nykypäivän kulttuurituotteisiin. Tritor ei olekaan vain vauhdikas, monella eri aikatasolla ja maailmankaikkeuden kerrostumien väliköissä luikerteleva eeposmainen seikkailuromaani, vaan myös uusinta aikaa kommentoiva sanataideteos. 

Tritor kertoo jalosydämisen paladiini Tritorin tarinan, tai ainakin pienen pätkän sitä. Kirjan loppupuolelle liitetyn aikajanan mukaan nimikkohenkilön edesottamukset jatkuvat nimittäin vielä joidenkin satojen vuosien ajan. Tritorin matkassa saadaan kuitenkin viivähtää hetki jos toinenkin romaanin edetessä, sillä merenmiesritari ehtii kertomuksen aikana muun muassa edesauttaa mystisen ennustuksen täyteenpanoa, ottaa yhteen hiisien (varsin edistyneen) yhteisön kanssa, ajaa autoa, kohdata useamman arkkivihollisen, käväistä helvetin esikartanoilla, suorittaa kyselytutkimusta ja ennenkaikkea tutustua Toimistoja ja taloustaitoja -lautapelin yhdistämään ystäväporukkaan. 





Vaikka Karkisen romaani läpyttelee hieman liian lujaa liitävän lohikäärmeen lailla konfliktista toiseen, Tritorin ja hänen seikkailuseurueensa matkassa on miellyttävää poukkoilla. Keskeiseen osaan tässäkin Karkisen romaanissa nousee nimittäin kerronnan hämmästyttävä moniulotteisuus: kirjailijan kieli leikittelee erittäin viihdyttävästi niin intertekstuaalisilla viittauksilla kuin etymologisilla havainnoillakin. Karkiselle tyypilliseen tapaan hahmot on esimerkiksi nimetty runollisesti runsain kunnianimin, joten sellaiset henkilöt kuin Ipator Wilwin Gipperiguu Struumstout Grutgrut Ordgyderi Steppen-Tymbers ja Haðaragenar Ithëlcunornebelringmorningstar tulevat lukijalle nopeasti tutuiksi. Kielen havainnointi ei ilahduttavasti jää vain lukijan osaksi, sillä myös hahmot ovat varsin tietoisia omasta kirjallisuuskulttuuristaan ja hallitsevista diskursseista:

"Hetkinen, hetkinen", viivytti vielä Ipator ja kirjoitti kiireisesti taas taikomaansa pergamenttiin. "Siinä tapauksessa panen muistiin, että Llanfair-yng-Nghornwyn luoliin lähtivät luonnikkaat loistotyypit. En tahdo unohtaa hyvää alkusointua, kun nyt kerran olemme valinneet suuntamme."

"En tiedä, toimiiko alkusointu, jos ensimmäinen sana on niin pitkä", epäili Memenius.

"Lisäksi Llanfair-yng-Nghornwy oli kuningas", huomautti Ufuggard. "Luolien nimi oli Ysgolgyfungarthholwgdeuparthffordeugwybod."

"Äh, hyvä taiteilija kirjoittaa yleisölleen, ei totuudelle", huitaisi Ipator.

"Luulin, että yleisö saa painua hevonhelvettiin", muisteli Rokokoo.

"No niin, enpä enää jaa teille keskeneräisiä töitä", loukkaantui Ipator.

(Karkinen 2021, 103.)



Teoksen miljöönä toimii tarkemmin määrittelemätön vaihtoehtotodellisuus (tai oikeastaan pseudo-keskiaikainen settinki, esim. s. 163), joka kumartaa sellaisille fantasiakirjallisuuden jättiläisille kuin J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia ja Susan Cooperin Pimeä nousee -kirjasarja. Tritor edustaakin niin kutsuttua klassista eeppistä fantasiaa, jossa tapahtumat rymisevät kovaa tahtia ja erityisen mahtipontisesti eteenpäin, usein taisteluiden kautta. Miekanheilutusta mahtuu tähänkin teokseen erityisen paljon, ja ajoittain räväkäksi mäiskinnäksi yltyvät tappelukohtaukset tuntuvat tarjoavan tarinaan pääosin vain komediallista arvoa. Lukuisat viihteelliset ja mieltä ylentävät mittelöt toki kuuluvat lajityyppiin erottamattomasti, joten kyseessä voi olla kirjailijan tietoinen nyökkäys korkealle fantasialle kirjallisuuden genrenä.

Kirja on poikkeuksellinen ilmestys kotimaisen kirjallisuuden kentällä, sillä se yhdistelee saumattomasti ja erityisen rohkeasti korkean fantasian monimutkaisia elementtejä nykypäivän viihteelliseen kirjallisuuteen. Korkealle fantasialle ominaisesti tarinaan on esimerkiksi ujutettu kokonainen maailmankaikkeuden historiikki sekä omanlaisensa elävien olentojen lajisto. Yksityiskohtien tarkistamista varten teoksen loppuun on liitetty appendiksit A-C, jotka selittävät maailman eläimistön, historian ja magian relevanteimmat pääpiirteet. Koko tarkkaan mietittyä kokonaisuutta kuitenkin kannattelee rivien väleihin piilotettu oivaltava huumori, joka tuikkii niin hahmojen välisessä dialogissa kuin kerronnan moderneissa sanavalinnoissakin.




Koska Tritor kaikista fantasiaelementeistään huolimatta heijastelee omaa yhteiskuntaamme, romaanin voi lukea kirjallisia konventioita kommentoivaksi teokseksi. Karkisen aiempia kirjoja on jonkin verran arvosteltu niiden välittämästä vanhakantaisesta maskuliinisesta maailmankuvasta, jossa naisen rooliksi jää tukea mieshahmojen ylväitä pyrkimyksiä tai olla seksualisoituja miehen romanttisen kiinnostuksen kohteita. Tällaista miehistä genreä edustavat useat klassiset seikkaluteokset aina Ruohometsän kansasta James Bondiin ja Jules Vernestä Tintin seikkailuihin. Tritor jatkaa Karkisen aiempien romaanien maskuliinista seikkailuperinnettä, joskin ottaa siihen tietoisen itseironisen lähestymiskulman:


"Sitä paitsi koko hössötys miesten maailmasta on hupsutusta", vastasi myös Ufuggard. "Meidän yhteiskuntamme on hyvin tasa-arvoinen. Naiset saavat käyttää pussihousuja, muistatteko jutun sivulta 99?"

"Ja hölmön pussihousuasetuksenne myötä luulitte korjanneenne kaikki yhdenvertaisuusongelmat?" polki jalkaansa Loot Uar. "Se oli mitätön myönnytys, silkka symbolinen harhautus – sen sijaan, jos aloitamme vaikka ensiyön oikeud..."

[- -]

"Kun nyt tarkkaan katson ruutanasilmillä, maailmassa kieltämättä on joitain systemaattisen sorron sukupuolittuneita rakenteita."

"Paraskin puhuja, joukkomme Romeo ja kala-Adonis", tiuskaisi Tritrix. "Etkö ole piirittänyt minua jo puolensataa sivua, koska muitakaan naisia ei ole ollut näkösällä [- -]."

(Karkinen 2021, 257.)



Monivaiheisesta matkanteosta, hengätyttävän laajasta hahmokavalkadista ja ryöpsähtelevistä itertekstuaalisista viittauksista huolimatta Tritor on eheä ja tarkkasti punottu tarina, jonka pienimmillekin juonenkäänteille on paikkansa. Kerronnan vauhdikkaan tahdin ja rönsyilevien taistelukohtauksiensa osalta romaani muistuttaa suuresti kirjailijan aiempaa scifi-ilottelua, Richard 3 William ja hänen yrityksensä löytää elämän tarkoitus alati kasvavassa joukossa universumeja -teosta. Kuten Richard-romaanissa, myös Tritorissa olisi kuitenkin tiivistämisen varaa. Vaikka tapahtumat ovat perusteltuja, niiden kerronnallista kestoa voisi kummassakin romaanissa lyhentää. Luettavuudeltaan Tritor pärjää kuitenkin edeltäjäänsä paremmin, sillä runsaita toimintakohtauksia värittävät ja keventävät aiempaa selkeämmin modernit viittaukset. Tällaisia moderneja elementtejä ovat esimerkiksi tarinan laulut ja runot, joiden sanoituksista kuultaa läpi lukijan oma realimaailma.

Tritor on viihdyttävä ja raikas fantasiaromaani, jonka komediallinen arvo on suuri. Teoksessa on kuitenkin mukana myös murheellisia ja synkkiäkin elementtejä, joiden syvä ulottuvuus on tuttua erityisesi Karkisen vakavamielisempiä romaaneita (Krysanteemisyksy & Ruo'ot) lukeneille. Tritor pitää lukijan otteessaan halki Valssaavan Vaskitsan juottolan sekä rämerapujen hyökkäyksen. Loppupuolelle liitetyn appendiksi B:n viimeinen lause myös antaa vihjettä merenmiesritari Tritorin tulevaisuuden seikkailuista. Karkisen aiempi julkaisuhistoria tosin antaa aihetta odottaa, että ennen Tritorin uutta tulemista lukijoille on tarjolla jälleen vakavasävyisempää kertomusta.


-


"Sekoitat sen nyt kaakaoon", korjasi Tritrix. "Kahvi on peräisin Arabiasta. Tai mikä nyt tässä kosmoksessa sitä vastaakaan."

"Ei, kyllä tässä lukee alkuperämaa Arabia", luki Ufuggard paketista. 

"Ei se ole edes maa!" protestoi Ipator. "Sitä paitsi muistakaa, että puhumme keijukaiskahvista."

"Kaikki kahvi on keijukaiskahvia tässä maailmassa", kohautti Rokokoo harteitaan. "Eikä minua itse asiassa edes kiinnosta. Haluan Salvastrellan ennustuksen."

"Aivan kuin joku olisi täyttänyt sivua turhanpäiväisellä lätinällä saadakseen ennustuksen alkamaan seuraavalta sivulta", havainnoi Salvastrella kuudennella aistillaan. "Noniin, härifrån tvättas."

(Karkinen 2021, 163-164.)

-


Kuvat: @chains_of_light

Karkinen, Jaro (2021) Ritari Tritor ja hänen sankarilliset ritaristelunsa. Varjo Kustannus: Puola. 



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (ainakin potentiaalisesti, tästä on huhuja liikkeellä)

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (esim. paladiini)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021






Raven Leilani – Kiilto

Raven Leilani – Kiilto (Otava 2021)  *kirja saatu arvostelukappaleena Ilmestymisvuosi: alkuperäinen ("Luster") 2020, suomennos 20...