Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua

Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua (Pokuto)

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 204

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Otetaan tuo."




-




Avi Heikkistä ja Aapo Kukkoa voi perustellusti nimittää kotimaisen sarjakuvataiteen konkareiksi. Ennen uusinta albumiaan Heikkinen (2019) on pienimuotoisempien julkaisuiden lisäksi tuottanut suurta huomiota herättäneen Valotusaika-sarjakuvaromaanin, joka aikanaan oli myös ehdolla sarjakuva-Finlandian voittajaksi. Oululaisella Kukolla taas on vyöllään useita menestyneitä julkaisuja, joiden on muun muassa luonnehdittu muistuttavan legendaarisen Hugo Prattin luomuksia. Sekä Kukon että Heikkisen toistamat teemat kietoutuvat raskaan maskuliinisuuden syvimpiin kerroksiin.

Ethän kuole ennen minua -yhteisjulkaisussaan Heikkinen ja Kukko (2023) pistävät niin taiteellisen kykeneväisyytensä kuin miehisen asiantuntijuutensa lujille. Ethän kuole ennen minua on sekä fyysisenä artefaktina että ilmaisuvoimaisena puheenvuorona raskas teos. Sarjakuvanovelleissaan tekijät käsittelevät isyyteen liittyviä epävarmuuden tunteita, pelkoa ja sukupolvelta toiselle siirtyvää miehen perintöä.

Sijoitan Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaanin hyllyssäni Art Spiegelmanin ja Liv Strömquistin väliin. Kukon ja Heikkisen romaani asettuu samaan (lähes) mustavalkoiseen kaanoniin, jota sekä Spiegelman että Strömqvist edustavat. Suurten naapuriteostensa lailla Heikkisen ja Kukon teos leikittelee jyrkillä kontrasteilla, jotka muodostavat ensivilkaisulta pelottavan kaksiulotteiden todellisuuden. Kaksijakoisuus luo alkuasetelman myös juonen punaiselle langalle: kuoleeko lapsi ennen isää? Harmaata aluetta ei ole, jommankumman on menehdyttävä ensin. Sillä tavoin elämä on kuljettanut jo isoisiämme sekä kaikkia poikia heidän jälkeensä.

Tarkka lukija löytää kuitenkin mustavalkoisilta sivuilta häivähdyksiä välisävyistä. Armottoman luonnonvalinnan keskellä myös ihminen voi ajatuksissaan, unissaan ja kauhukuvissaan luoda vaihtoehtoisen reitin elämäntielle. Tällaisen tuntemattoman polun varrelle myös sarjakuvan kohtaukset sijoittuvat. Maagisen realismin keinoja hyödyntäen tekijät kuljettavat lukijan syvälle ihmismielen painajaisiin, joissa tilanteet eivät noudata todellisuuden lakeja.

Myös piirrostyyli rikkoo tuttuja rajapintoja. Kun lapsi "Ero"-tarinassa katoaa realimaailman ja tuonpuoleisen välimaastoon, heilahtavat ruudut paikoiltaan ja piirtäjän kynästä purskahtaa paksumpaa mustetta. Synkiksi paisuneet ääriviivat tuntuvat korostavan painavaksi muuttunutta ajatusta lapsen hukkumisesta. Aukeaman taustaa värittää harmaa massa, jonne lapsi on eksynyt. Lääkäri tulkitsee pintaan nousevat kuplat hiivan käymisreaktioksi, mutta isä näkee pullonpohjan läpikin lapsen joenpohjassa. (Heikkinen & Kukko 2023, 6263.)

Ethän kuole ennen minua on kokoelma, jota lukija tulkitsee voimallisimmin aistihavaintojen kautta. Koska todellisuus ja luonnonlait eivät kahlitse kerronnan rajoja, voi vastaanottaja heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi. Tekijät houkuttelevatkin aisteja esiin monin tavoin. Esimerkiksi nimikkotarina alkaa roihuavia lastenaunuja esittävällä massiivisella ruudulla, jonka kunnolla nähdäkseen lukija joutuu avaamaan aukeaman ääriään myöten ja siten pysäyttämään sivua kääntävän käden liikkeen. Vastaanottaja konkreettisesti seisahtuu kuvan äärelle. Vaikka seuraavan sivun siirtymän myötä kuvakulma vaihtuu aamiaispöytään, ei liekehtivien vaunujen sihinä vaikene lukijan korvissa. "SHHSH"-humina pyörii nimittäin ruuduissa, kunnes lopulta katoaa kodinhoitajan imuriin. (Heikkinen & Kukko 2023, 144-146.) Ääniefektiä kuljettamalla tekijät luovat sillan aistihavaintojen ja todellisuuden välille. Lukija joutuu kääntämään sivuja edestakaisin muodostaakseen oman tulkintansa huminan todellisesta luonteesta. Ruutujen välissä seikkaileva lukija päätyy näin itsekin osaksi tarinaa.

Lukijan kutsuminen osalliseksi kertomukseen on keino, jolla vastaanottaja sidotaan myös teoksen teemoihin. Ethän kuole ennen minua ei kuvaa vain lapsen menettämisen pelkoa, vaan myös ympäristön suhdetta tunteita näyttävään mieheen. Vallitsevassa tunneilmaisun kulttuurissa miehisyyttä määrittää usein miesten kyky pitää tunteensa sisällään (Illouz 2014, 153). Ilmiö on niin vahva, että mediassa on alettu puhua tunnekylmistä miehistä. Tällaisen keskustelun virratessa tosin usein jätetään huomiotta suuria ja vaikeitakin tunteita näyttävät miehet, joita on aina ollut olemassa: räyhäävät miehet, tappelevat miehet ja vihaiset miehet.

Heikkisen ja Kukon teoksessa lavalle marssitetaan kokonainen joukko vaikeita tuntemuksia, joita isyyteen liittyy. Usein tunteet liittyvät perinteiseen, niin sanottuun myrkylliseen maskuliinisuuteen. Epämiellyttäviä tunteita kohdatessaan myös sarjakuvien isät toksisen maskuliinisuuden hengessä huutavat, komentelevat ja heristävät nyrkkejään. Tällaiset tunteenpurkaukset ovat usein merkki heikonlaisista tunnetaidoista ja padotuista tuntemuksista. Tunnetaitojen puuttuminen on yhteiskunnassamme erityisesti miesten keskuudessa yleinen ilmiö, ja se voi äärimmillään johtaa syrjäytymiseen tai väkivallan erilaisiin muotoihin. Tunnetaitojen opettamista pojille ei ole kulttuurissamme priorisoitu, ja nykymuodossaan tilanne määritelläänkin yhdenvertaisuusongelmaksi.

Miehisen raivon uhreja eivät ole vain ympärillä olevat läheiset, vaan myös mies itse. Tunteidenilmaisun kanssa kamppaileva mies kohtaa muureja oman mielensä lisäksi yhteiskunnan rakenteissa, ja tämän myös sarjakuvien isät saavat huomata. Kun yksinhuoltajaisä yrittää "Ero"-tarinassa saada terveysasemalta apua lapsensa itsetuhoiseen käytökseen, kohdistaa lääkäri huomionsa isän alkoholiongelmaan. Päihdeongelmaisen miehen todistus ei lääkärin mielestä ole vakavastiotettava, eikä hän myöskään saa apua soittaessaan hätänumeroon. (Heikkinen & Kukko 2023, 66-67 & 73.) 

Syitä miesten jäämiselle mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle ovat kyselyiden mukaan tietämättömyys palveluista, voimavarojan puute sekä miehisyyden kyseenalaistaminen. Heikkisen ja Kukon sarjakuvaromaani näyttää konkreettisin esimerkein miehen osan terveyspalveluiden väliinputoajana. Läheisen ihmisen menetyksestä kärsiviä miehiä ei yhdessäkään kertomuksessa ohjata kriisiapuun, vaikka esimerkiksi "Ero"-tarinan isä aktiivisesti asioi sosiaaliviranomaisten kanssa. Miehiseen kykeneväisyyteen liittyvät odotukset ovat yhteisössämme niin ehdottomat, ettei mies välttämättä uskalla sanoittaa tilannettaan edes perheelle. Myös "Ero"-tarinan isä salaa työttömyyden ja siihen liittyvät haastavat tunteet läheisiltään.

Tunnekylminä pidettyjen miesten kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin lämpimiä, jopa kuplivia tunteita. Heikkinen ja Kukko piirtävät kauniisti esiin intiimit hetket, jolloin isät uskaltavat tuntea avoimesti ja olla haavoittuvaisia. Myös isät itkevät. Tällaiset tarinat ja piirrokset asettuvat osaksi uudenlaista kulttuurillista kuvastoa, jossa vilahtelee tunnetaitoisia ja positiivisiakin tunteita näyttäviä miehiä. Ethän kuole ennen minua normalisoi siis myös maskuliinisuutta, johon kuuluvat herkät ja pehmeät tunteet. Ikävä kyllä ympäristö ei monissa tapauksissa ole vielä valmis kohtaamaan avoimia miehiä, ja se näkyy esimerkiksi kanssamiesten vähättelevissä asenteissa (kts. esim. Heikkinen & Kukko 2023, 183).

Tunteitaan tulkitsevien ja apua pyytävien miesten kuvaaminen on kulttuuriteko. Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaani ei siis ole vain moniulotteinen luotaus nykymiehisyyden ytimeen, vaan myös yhdenvertaisemman kulttuurin muovaamiseen tarvittava työkalu. Romaanista löytänevät samastumispintaa erityisesti mieslukijat. Myös meidän muiden on kuitenkin tärkeää tutustua tunteita näyttäviin miehiin ja oltava valmiina vastaanottamaan heidät silloin, kun he apua hakevat.


-

-

"Ehkä olin onnekas nähdessäni kaiken mitä sinulle tapahtui. Oma äitini haaveili näkevänsä minut ylioppilaana, mutta kuoli ennen valmistumistani.

Hän ei nähnyt ensimmäistä työpaikkaani eikä ensimmäistä poikaystävääni, ei häitäni...

... eikä sinua."

(Heikkinen & Kukko 2023, 165.)

-

Heikkinen, Avi & Kukko, Aapo (2023) Ethän kuole ennen minua. Pokuto. 

Kuvat: @chains_of_light 

Viitattu: 

Illouz, Eva (2014) Därför gör kärlek on – En sociologisk förklaring. Daidalos.

-

 



-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Työstetään sarjakuva-albumia, kts. "Odotusaika"-tarina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (kts. "Ethän kuole ennen minua" -tarina)

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (kts. "Isä meidän" -tarina)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia

 

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia (Stresa)

*teos saatu kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 121

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäinen aistimus on freesian tuoksu, sen jälkeen hiljainen barokkimusiikki kaiuttimista."

- 

Maritta Hirvonen on tullut tunnetuksi kotimaisissa kulttuuripiireissä niin Tampere Filharmonian intendenttinä, elämäkertakirjailijana kuin fiktiivisen proosan tuottajanakin. Pikkukamarimusiikkia on Hirvosen kompakti novellikokoelma vuodelta 2021. 

Teos sisältää kuusitoista novellia, joiden teemat kietoutuvat monilta osin yhteen. Hirvosen kerrontaa kannattelevat toistuvat aiheet, kuten epävakaat parisuhteet sekä musiikkimaailma. Näiden aiheiden sekaan Hirvonen upottaa painaviakin teemoja. Useassa novellissa käsitellään esimerkiksi oman identiteetin löytämistä sekä kulttuurillisten naisvihamielisten normien vastustamista. 

Novellien kieli on soljuvaa ja varmaa, kuin kepeää musiikkia. Kirjailija kuljettaa lukijaa voimakkaiden aiheiden ääreltä toiselle kertomus kerrallaan, ja yhdessä väkevän kepeät tekstit muodostavat sinfoniamaisen taidekokonaisuuden. Hirvosen novellit kuuluvat eittämättä samojen kansien väliin, sillä teemojen toistuvuus ja kielen koherenttius sitoo näennäisesti itsenäiset tekstit toisiinsa. 

Lukukokemusta rytmittää myös musiikki, joka kaiken taustalla lähes koko ajan soi. Hirvosen vankka kokemus Filharmonian riveissä näkyy erityisesti asiantuntevana musiikkisanastona ja -historiantuntemuksena. Beethoven, Olavi Virta, Bach sekä monet muut lukijallekin tutut musiikkialan vaikuttajat tunnusomaisine kappaleineen on ripoteltu rivien väleihin kuin pirskahtelevat nuotit. Paikoin musiikki on läsnä vain taustavireenä, kuten vaikkapa silloin, "kun Vesa lähti sen nuoren harpistin matkaan" (Hirvonen 2021, 61). Ajoittain musiikki kuitenkin voimistuu ja ottaa tekstin kannateltavakseen aina novellin otsikkoa myöten. 

Hirvosen novellikokoelmaa voi siis pitää vahvasti intertekstuaalisena teoksena, joka ei kommunikoi ainoastaan lyriikan ja proosatekstien kesken, vaan käy dialogia myös musiikin kanssa. Hetkittäin proosa, lyriikka ja musiikkikenttä yhdistyvät. Näin käy esimerkiksi silloin, kun matkalla Joensuuhun junavaunun perältä alkaa kuulua kitaran tapailua ja tuttuja lyriikoita: 

– Tässä on henkilö jota olen menossa tapaamaan, Eeva sanoo ja osoittaa tyttöä. 

– Ahaa, joku sukulainenko? 

– Äitini.

– No nyt en kyllä yhtään ymmärrä. Eikö sulla pari viikkoa sitten ollut äidin hautajaiset? 

Kitarapoika vaunun perällä on päässyt reggaen kertosäkeeseen:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan. Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt...

(Hirvonen 2021, 63.) 

Hirvosella on taito tiivistää suuria tunteita ytimekkäisiin tekstipätkiin. Paikoittain vain muutaman liuskan pituisiin kertomuksiin on saatu ujutettua niin väkeviä huomioita ihmiselon ajattomista kysymyksistä, että niiden voisi kuvitella taipuvan myös pidemmän proosatekstin muotoon. Hirvonen osaa kuitenkin pysäyttää kerronnan tunteitanostattavimmalla hetkellä. Kuten kapellimestari leikkaa jylisevät soinnut tahtipuikollaan, painaa kirjailija sivunvaihtoa ja viiltää tekstin poikki juuri silloin, kun lukijassa herää toivo tarinan jatkumisesta. Tekstin pätkäiseminen herkullisimmalla hetkellä voi tuntua brutaalilta tyylikeinolta, mutta tarkasti ajoitettu lopetus ohjaa lukijan täydentämään kertomuksen omilla tulkinnoillaan. Orkesterin lopettaessa konserttisali värisee hetken pontevien sävelten jäljiltä, ja sama värinä jää lukijaan tekstin katketessa. 

Suuria tunteita ja ajatuksia nostattanee myös voimakasääninen kritiikki, joka kokoelman sivuilla kaikuu. Teos ottaa kantaa erityisesti sukupuolten rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja naisiin kohdistuviin vanhakantaisiin asenteisiin. Musiikki korvaantuu tytön itkulla, kun Puolijuoksua-novellissa Pirkko-Liisa ei pääse kisaamaan potkulautamestaruudesta poikien kanssa. Jouduttuaan osallistumaan nukenvaununtyöntöön ja hävittyään kisan Pirkko-Liisa ryhtyy suunnittelemaan uutta maailmaa, jossa tytöt voivat puhua ja toimia oman mielensä mukaan. Aikuisten mielestä kovin suurta tragediaa ei ole ehtinyt tapahtua, sillä "kyllä meidän likka vaan oli kaikista nätein" (Hirvonen 2021, 44). 

Hirvonen nostaa samanlaisia kulttuurisidonnaisia naisvihamielisiä rakenteita esille myös muissa novelleissa. Tutut paikannimet ja maininnat historiallisista muusikoista tekevät selväksi, että naisiin kohdistuva diskriminaatio ja vihamieliset asenteet ovat osa nimenomaan omaa kulttuuriamme. Myös meidän maailmassamme tukahdutettuja tunteita voi paeta Ruisrockiin – aivan, kuten Pystymetsää ja laakeeta peltoo -kertomuksen Eeva saatuaan tietää biologinen äitinsä tulleen karkotetuksi perheestä syntisen raskauden takia vain 17-vuotiaana. 

Maritta Hirvosen Pikkukamarimusiikkia on siis pienen kokonsa ja siron nimensä vastaisesti suuri ja painava teos, jonka sivuille mahtuu niin kovaäänistä kritiikkiä kuin hempeitä sävellyksiäkin. Vaikka tarinat käsittelevät myös ratkaisemattomia ongelmia, kuten sukupuolten eriarvoisuutta, on sanojen väliin piilotettu ripaus toivoakin: musiikki kulkee lahjan lailla sukupolvelta seuraavalle. Naisvihamielistä kulttuuria voi paeta hetkeksi Mozartin sävelmiin, aivan kuten aikalaisetkin ovat ehkä jo vuosisatoja sitten tehneet. 

- 

"Konsertin loppuosassa se ei enää narise mistään, vaan tuijottaa silmät selällään Maria Piccinini -nimistä italiatarta. Huulet töröllä nainen hyväilee kultaista huiluaan ja heiluu puolelta toiselle. Samalla heiluvat tissit ja tukka. Kun Debussyn Syrinxin viimeinen sävel hiipuu, huilunsoittajattaren raskasluominen katse näyttää kohdistuvan suoraan Paavoon. 

Kyllä kyllä, tulen toisenkin kerran, se vakuuttaa kun lähdetään. Ostaa ala-aulasta kaksi Piccininin levytystä. Toisella niistä on Syrinx. Siitä on tullut Paavolle polkassa hyppivät emännät mieleen."

(Hirvonen 2021, 113.) 

- 

-

Hirvonen, Maritta (2021) Pikkukamarimusiikkia. Stresa Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

Olen aiemmin käsitellyt Maritta Hirvosen tuotantoa Komediantit-romaaniin keskittyvässä julkaisussa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (kts. esim. Enkelikello-novelli)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (kts. esim. Pystymetsää ja laakeeta peltoo -novelli)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

29. Kirjassa on minä-kertoja (kts. esim. Vivaldin kevät -novelli)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

40. Kirjassa hylätään jotain (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

Catherine Pozzi – Agnès

 

Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"

- 

Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 

Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.

Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 

Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 

"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)

Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia. 

Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy. 

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 

-

-

"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 

-

Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba (Karisto) 

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 197

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kello on seitsemän aamulla, joten sillalla ei ole vielä liikaa ihmisiä."

- 

Tiina Tuppuraisen (2023) tuorein romaani Elvi ja Ebba on nopeasti asettunut pysyväksi osaksi niin lukijoiden kokoelmia kuin kirjakauppojen sateenkaarihyllyjäkin. Tuppuraisen teos onkin ollut näkyvästi esillä kirjasomessa sekä jälleenmyyjien näyteikkunoissa kuluneen kesän aikana. 

Ei ole ihme, että Elvi ja Ebba on jo ehtinyt herättää positiivista huomiota kirjaharrastajien sekä LGBTQI+ -piirien keskuudessa. Tuppuraisen arkailemattomalle tyylille uskollisesti kirjan myötä kotimaisen kirjallisuuden kentälle marssii (tai pikemminkin tossuttelee) kirjava liuta moniulotteisia queer-hahmoja, jotka haastavat aikamme ahtaat kulttuurinormit. 

Elvi ja Ebba ovat kyllästyneet rajalliseen liikkumatilaan. He ovat eläneet jo seitsemisen vuosikymmentä niukkoja neliöitä kiertäen, ja yhdessä yössä puhkeavan kesän lailla myös naiset ryhtyvät kasvattamaan elintilaansa. Elvin ja Ebban odottamattomasta tapaamisesta lähtee liikkeelle arkinen, mutta suuria rakenteita järisyttävä tapahtumien sarja. Kun äkkiarvaamatta loistoonsa puhjennut kesä on täysillä eletty ja lumi jälleen valtaa maan, moni nainen on siirtänyt juurensa uusiin multiin. 

Kuten aiemmissa kaunokirjallisissa tuotoksissaan, myös Elvi ja Ebba -romaanissa Tuppurainen keskittyy rosoisten elämien yhteensovittamiseen. Hahmot etsivät jatkuvasti keinoja liittää itsensä osaksi toisen arkea, mutta esteitä riittää: 90-luvun väkivaltaiset seksuaalinormit, luokkaerot, eläväiset parisuhdekuviot sekä perhesiteet kiilautuvat alinomaa henkilöiden välille. Vuosia ehtii romaanin aikana vieriä useita kymmeniä, mutta aika ei hio hahmoja särmättömiksi. Iän myötä heidän juonteensa uurtuvat syvemmiksi, ja vanhat tavat pinttyvät arkeen maksaläiskien lailla. Mutta kuten vanha nainen vaihtaa leninkiä, myös uudistumiselle jää hieman tilaa. Huomaamatta muutosta itsekään jotkin hahmot alkavat kasvattaa ajatuksissaan ja sydämessään uusia versoja. 

Moni lukija on kuvaillut Tuppuraisen teosta hyvän mielen romaaniksi, mikä voi olla tietystä näkökulmasta katsottuna aiheellistakin. Kirjassa on runsaasti kauniita arkisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla tallennetuiksi musteena paperille: vanhan koiran uusi elämä, orastavat rakkaussuhteet, ikääntyvien ihmisten tarpeet huomioiva arkkitehtuuri sekä äidin upouusi mökki. Suloiset tapahtumat asettuvat kuitenkin osaksi arpeutuneita elämiä, joihin edelleen mahtuu surua. Tuppurainen kuvaa ytimekkäästi ja kiertelemättä myös raskaita aiheita, kuten eroprosessia, kuoleman odotusta ja kodin jättämistä. Vaikeat aiheet toimivat teoksen kantavina teemoina, joiden suuren varjon alle myös viehättävät hetket asettuvat. Romaania ei siis voi lukea yksinomaan hyvänmielen kertomuksena. Tarina jää lukijalle mieleen iloisena seikkailuna kenties juuri siksi, että synkkien hetkien rinnalla elämänmyönteiset tapahtumat loistavat erityisen kirkkaina.

Elvi ja Ebba -romaania on myös luonnehdittu nopealukuiseksi. Terminä nopealukuinen voi viitata monenlaisiin ominaisuuksiin: sujuvasti virtaavaan tekstiin, kompaktiin sivumäärään, mutkattomiin ilmaisuihin tai vaikka selkeään typografiaan. Romaani täyttääkin melkein jokaisen näistä piirteistä. Tuppuraisen teksti on kirjailijalle tuttuun tapaan toteavaa ja informatiivista. Teoksen tapahtumat etenevät ajatuksesta suunnitelmaan ja suunnitelmasta toteutukseen. Myös dialogi on kursailemattoman arkista ilman runollista rönsyilyä. Kaikki tämä sopii romaanin teemoihin ja aiheisiin, sillä keskiössä on sekä ihmissuhteiden että kodin uudelleenrakentaminen. Ison urakan kanssa kannattaakin pysytellä toimiviksi todetuissa kaavoissa. 

Vaikka nimikkohenkilöiden käynti on aikojen saatossa hidastunut, kulkee kertomuksen dialogi paikoin hurjaa vauhtia. Hahmot keskustelevat ahkerasti, ja repliikeistä kootut juttutuokiot edustavatkin Tuppuraisen tunnusomaista tapaa liikuttaa tarinan tapahtumia dialogin avulla. Repliikit itsessään tuovat henkilöihin persoonaa ja syvyyttä, mutta nopeatempoinen dialogi heikentää hieman kerronnan sujuvuutta. Kirjassa on lukuisia kohtauksia, joissa dialogiin osallistuu useita hahmoja samanaikaisesti. Keskustelu on kuitenkin rakennettu pitkistä repliikeistä, jotka saattavat sisältää useiden rivien verran puhetta. Vasta jälkimmäisen lainausmerkin jälkeen seuraa tieto, kuka pitkänomaisen puheenvuoron on käyttänyt. Kerronnan sujuvoittamiseksi moniäänisiin keskusteluihin olisi toivottavaa lisätä heti lausahduksen alkuun huomautus puhujasta. Tarinan ja sitä kuljettavien repliikkien seuraaminen hankaloituu, ellei lukija lausetta tavatessaan hahmota, kuka milloinkin on äänessä. 

Moniäänisyys on kuitenkin samanaikaisesti Elvin ja Ebban merkittävimpiä ansioita. Kertomuksessa erilaisista taustoista tulevat hahmot yhdistävät voimansa pystyttääkseen onnellisen, dynaamisen kommuunin. Uudenkarhea talo on tehokas metafora ihmiskunnan orastavasta yhdenvertaisemmasta aikakaudesta. Rosoistaan ja pinttyneistä tavoista huolimatta hahmot onnistuvat asettumaan sopuisasti saman katon alle – ainakin melkein. Unelmien yhteiskunnassakaan ei voine välttyä ajoittaisilta konflikteilta, joita ihmispersoonien välille väkisinkin puhkeaa. Turvallisessa ja yhdenvertaisessa ympäristössä konfliktit eivät kuitenkaan eskaloidu väkivallan tasolle, ja sellaisesta maailmasta moni syrjintää kokeva tälläkin hetkellä unelmoi. Elvi ja Ebba osoittavat opettavaisella tavalla, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella muutosta. 

Tuppurainen on romaaninsa loppuun sijoittanut asianmukaisen lähdeluettelon, josta selviää Elvin ja Ebban historiallinen diskurssi. Monipuolisena tekstin tuottajana Tuppurainen on kyennyt sisällyttämään proosatekstiin hyvin pohjustetun kerronnan tason, joka kommentoi kriittisesti myös omaa todellisuuttamme. Elvin ja Ebban fiktiivisessä maailmassa kokema diskriminaatio ei nimittäin ole kuviteltua, ja siitä Tuppuraisella on näyttää lähteitä. 

Hyvän mielen kertomuksen maineestaan huolimatta Elvi ja Ebba ei ole tarina, jossa kaikilla on väistämättä onnellinnen loppu. Hahmojen tulevat ajat jäävät itse asiassa lukijan täydennettäviksi, joten on vastaanottajan oikeus päättää, palaavatko henkilöt lopulta takaisin vanhoihin uomiinsa. Hahmojen kohtalo ei oikeastaan jää lukijan käsiin vain kuviteellisessa mielessä, sillä meidän sukupolvemme perii talon Elvin, Ebban ja muiden jälkeen. On kaikkien lukijoiden vastuulla valita, mitä aluilleen laitetulla hankkeella tehdään. 

-

-

" [- -] Mä puhun tässä nyt laajemmasta perspektiivistä. Siitä, miten me kaikki vanhetaan eikä se ole ihmiselle hyväksi, että on kaiken aikaa yksin tai edes kaksin, koska sitten kun toinen kuolee, toinen on pahimmillaan ihan avuton. Mä uskon siihen, että ihmisen on tarkoitus elää yhdessä muiden kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka on tukena ja auttaa, kun ote alkaa lipsua. Mieluiten mä haluaisin kuolla perheeni ympäröimänä, ja te kaikki olette mun perhettä."

(Tuppurainen 2023, 87.) 

-

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tuppurainen, Tiina (2023) Elvi ja Ebba. Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava: Hämeenlinna. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (monia hyödyllisiä vinkkejä asuntokaupoille)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (korona-rajoitteisiin ja ohjeistuksiin viitataan useasti)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Ebban puoliso Ulla on kirjailija)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (useastakin)

29. Kirjassa on minä-kertoja (Elvi ja Ebba)

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha koti)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12)

Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12), Tammi 




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1997-2004, suom. 2001-2013

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Hämähäkit ovat aina kiinnostaneet minua."

- Friikkisirkus, 2001




-




Kaikki, mitä vampyyreista tiedetään, on valhetta. Näin ainakin väittää brittiläisen Darren Shanin (oikealta nimeltään Darren O'Shaughnessy) (1997-2001) kirjasarjan päähenkilö Darren, joka on vastikään veretetty puolivampyyriksi. Darrenin maailmassa vampyyrien maku valkosipulin suhteen vaihtelee, mutta vanhalla kunnon vaarnalla saa vaivutettua vampyyrin kuin vampyyrin ikiuneen arkunpohjalle. Saman asian ajavat myös luodit, veitset, keihäät tai vaikka jousipyssyt. Toisin sanoen kaikki sellaiset välineet, joilla ihmisetkin ovat toisiaan vuosisatojen saatossa puhkoneet. Samastuakseen Shanin yliluonnollisiin olentoihin ei siis tarvitse olla maaginen – riittää, että tuntee yleismaailmaista pelkoa lyömäaseita ja teräviä esineitä kohtaan.

Darren Shanin tarina on fantasiakirjallisuuden kulttiklassikoita, joka kutkuttanee erityisesti milleniaalien nostalgiahermoja. Darrenin tarina liihotteli lepakon lailla lukijoiden kirjahyllyihin samassa fantasia-aallossa J. K. Rowlingin Harry Pottereiden ja W.i.t.c.h.-sarjakuvien kanssa. Samoihin aikoihin julkaistiin myös J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -filmatisoinnit, joten 2000-luvun alku on syystä jäänyt monelle kulttuuriharrastajalle mieleen fantasian kultakautena.

Darrenin tarina kuitenkin eroaa Pottereista, W.i.t.c.h.-sarjakuvista ja Sormusten herrasta siltä osin, ettei keskiössä ole suurten velhojen tai noitien kamppailu. Darrenin maailmassa on nimittäin vain yksi noitamainen nainen, jota ei noidaksi saa kutsua (tai hän päästää myrkkysammakot irti). Darrenin maailma pyörii vampyyrien ympärillä. Ei sellaisten, kuin Strokerin Dracula. Tämä kertomus kuvaa alkukantaisia, villejä yön kulkijoita, joista Stroker inspiraationsa aikanaan kertoman mukaan ammensi. 

Kaikki alkaa Friikkisirkuksesta. Laitonta kummajaisesitystä seuraamaan saapunut nuori Darren viehättyy kuolettavan myrkyllisestä hämähäkistä, jota hurja vampyyri, Herra Crepsley, telepaattisesti ohjailee. Alkaa veretseisauttava tapahtumien sarja, jonka aikana Darren ryöstää otuksen ja vahingossa antaa hämähäkin purra Darrenin parasta ystävää, Steve Leopardia. Vaihtoehdot ja Steven elinaika hupenevat sitä mukaa, kun hämähäkki punoo verkkoaan Darrenin kaapissa. Vain vampyyri voi auttaa. Mutta vampyyri, jolta on varastettu harvinainen ja hyvin myrkyllinen hämähäkki, voi olla melkoisen vihainen. Vastamyrkyn hinta saattaa olla kallis – jopa niin kallis, että se mitataan ihmishengissä.

Friikkisirkus (2001) on groteski kuvaus siitä, miten nuori Darren päätyy makaamaan hauta-arkkuun niska pirstaleina. Toisin kuin monet tarinat, kertomus ei kuitenkaan lopu päähenkilön hautaamiseen. Maakerrosten alla hengittää nimittäin hitain vedoin poika, jonka tarina jatkuu vielä yhdentoista kirjan verran. Ensimmäisen teoksen lopussa päättyy siis vain Darrenin elämä ihmisenä, jotta puolivampyyrin aikakausi voi alkaa. 

Luonnostellessaan Friikkisirkusta kevyehkönä sivuprojektina kirjailija tuskin osasi arvata, minkälaiseksi eeposmaiseksi taruksi Darrenin tarina vielä paisuisi. Darrenin saagassa ehditään tutustua niin vampyyrien historiaan, tapoihin, tulevaisuuden uhkakuviin kuin vihollisiinkin. Kirjasarja kasvaa ja lihoo jokaisen romaanin myötä lopulta sellaisiin mittoihin, että kertomuksesta voi poimia jopa korkean fantasian tunnusomaisia elementtejä. Tällaisia ovat esimerkiksi olentojen tarkasti kuvatut historiankirjoitukset, lukuisat rinnakkaiset todellisuudet, antilineaarinen aikakäsitys sekä kohtaamiset universumin voimia hallitsevien myyttisten petojen kanssa. 

Massiivisen kirjasarjan jäsentämistä auttavat kuitenkin teemat, jotka määrittävät Darrenin matkaa kohti vampyyriyden ydintä. Saaga on jaettu neljään erilaiseen teemakokonaisuuteen: Vampire Blood, Vampire Rites, Vampire War ja Vampire Destiny. Teokset etenevät siis kolmen romaanin sykleissä, jotka yhdessä muodostavat kaksitoistaosaisen puolivampyyrin elämäkerran.

Shan kirjoitti koko saagan vain seitsemän vuoden aikana, mikä tarkoittaa lähes kahden romaanin vuosivauhtia. Suoritus on kieltämättä kunnioitettava, mutta näkyy myös lopputuloksessa: sarjan puolivälin paikkeilla tapahtumaketjujen vauhti kiihtyy siinä määrin, että kerronta sekä hahmot alkavat tuntua kuiviksi imetyiltä. Erityisesti viimeiset neljä kirjaa istuvat kaanoniin hieman kankeasti, sillä sekä seikkailuseurueen kokoonpano että motiivit muuttuvat useaan otteeseen ja vieläpä melkoisen radikaalilla tavoilla. Sarjan kymmenes osa Sielujen järvi (2010) sopii teemoiltaan enää vain vaivoin osaksi kokonaisuutta, ja lukukokemuksena romaani tuntuu sivutuotemaiselta välikertomukselta. 

Saagan ensimmäinen puolisko sen sijaan muodostaa eheämmän kokonaisuuden ja edustaa lähes oppikirjaesimerkin lailla perinteistä poikakirjallisuutta. Tapahtumien edetessä nuori poika oppii voimakkaiden, raakalaismaisten ja rujojen yön kulkijoiden tavoille. Vampyyrien maailma on poikakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan verrattain miehinen: vampyyrien klaani asustaa askeettisessa Vampyyrivuoressa, jonka kammioissa suuret urhot ottavat toisistaan mittaa välillä kuolemaan saakka. 

Saagan aikana kertomukseen mahtuu mukaan vain neljä keskeistä naishahmoa, joista yksi ainoa on vampyyri. Kaikkein keskeisin naishahmo, ihmisneito Debbie, on Darrenin romanttisen kiinnostuksen kohde. Muilla sanoilla Debbietä on vaikea kuvailla, sillä hahmolle ei ole annettu juuri muita piirteitä. Konventionaalisen naishahmon tapaan Debbie odottelee useaan otteeseen maskuliinista pelastajaansa, ja neljän viimeisen kirjan aikana Debbietä ehditään pitää köysiin sidottuna panttivankina vaatimattomat nelisen kertaa.

Moderniin poikakirjallisuuteen mahtuu syväluotaava tunteidenkäsittely, mutta Darrenin tarina edustaa melko klassista ja spartalaista poikakirjallisuuden aikakautta. Lienee siis selvää, ettei kerronnan taso kurota kovin syvälle miehisten tunnetaitojen sammioon. Darrenin tarina kattaa yhteensä kahdeksantoista vuoden jakson, jonka aikana Darren kasvaa esiteinistä aikuiseksi mieheksi. Ja vaikka Darrenin tarina on tarkoitettu nuorille aikuisille ja vanhemmillekin lukijoille, teoksissa viitataan romantiikkaan, seksiin sekä tunteidenkäsittelyyn vain harvinaisissa sivulauseissa. Edes Darrenin ja Debbien välillä ei ole mainittavaa seksuaalista saatika romanttista jännitettä. Aikuiseksi ja kunnon vampyyriksi kasvaminen tarkoittaakin Darrenin maailmassa ennen kaikkea taistelutaitojen, vampyyrin kunnian, koruttoman elämäntyylin ja elon raakuuden oppimista.

Myös teemoissa ja aiheissa vahvasti läsnä kulkevan kuoleman käsittely jää pintapuoliseksi. Kirjasarjan aikana Darren ehtii lavastaa oman kuolemansa ja menettää useita ystäviään sekä läheisiään. Päähenkilön pohdinta poismenoon liittyen ei kuitenkaan nouse oivallusten, hyväksymisen tai edes hellän muistelun tasolle. Kuolleisiin hahmoihin viitataan pääasiassa juonenkulun vahvistamiseksi tai motivoimiseksi. Vain muutamissa tapauksissa Darren jää mietiskelemään irvokkaiden kuolemantapausten laajempaa merkitystä, mutta näissä tapauksissa kuvatuin tunne on katkeruus. Kaunaa kantava vampyyri on toki hahmona kiinnostava ja herkullinen, mutta samalla kovin lattea. Vaikka karvaan päähenkilön luominen olisikin ollut kirjailijan tarkoituksena, olisi kertomukseen mahtunut myös ripaus empatiaa. Tällaiselle tunnetaitojen reflektoinnille olisi ollut mainiosti tilaa esimerkiksi (naispuolisten) sivuhahmojen repliikeissä, mutta harmillisesti heidän suunsa ovat kunnon panttivankien tapaan usein tukittuina suukapuloilla.

Emotionaalisten tasojen puuttuminen ei kuitenkaan tee Darrenin tarinasta epäkiinnostavaa lukukokemusta. Saaga on kaiken kaikkiaan varmaa toiminnantäyteistä fantasiarymistelyä alusta loppuun. Kirjasarjan alussa kupliva klassinen poikamainen huumori jää hieman vähemmälle viimeisissä osissa, kun juoni ja tapahtumat saavat ympärilleen tummanpuhuvia sävyjä. Silti kerronnan imu pitää lukijan kohtalaisen hyvin otteessaan minne ikinä Friikkisirkus matkaakaan.

Kahdentoista dramaattisen lukukokemuksen jälkeen lukija jää varmasti vielä monena yönä pohtimaan pimeässä matkaavia olentoja. Onneksi sarjan suurimmat ystävät voivat herkutella myös Takahiro Arain (2006-2009) mainiolla The Saga of Darren Shan -mangalla tai Friikkisirkus: Vampyyrin oppipoika -elokuvasovituksella (joka tosin putoaa huomattavan kauas alkuperäisestä hahmo- ja juonirakennelmasta). Shan on myös kirjoittanut herra Crepsleyn oman elämäkerran, The Saga of Larten Crepsley. Darrenin kaanoniin syvyyttä lisäävät myös lyhytkertomukset, jotka on julkaistu vain kirjailijan verkkosivuilla. Darrenin saagan lopussa hieman avonaisiksi jäävät tiettyjen hahmojen kohtalot jättävät tilaa jatkokertomuksillekin, mutta ainakaan toistaiseksi Shan ei ole raottanut verhoa Darrenin jälkeiseen maailmaan – paitsi siihen, jossa itsekin elämme. Lue ja tiedä!




- 

-


"Noniin", Paris sanoi juhlallisen näköisenä. "Meidän on aika palata keskustelemaan oppipojastasi. Me kaikki tiedämme, että maailma on muuttunut valtavasti muutaman viime vuosisadan aikana. Ihmiset suojelevat toisiaan entistä paremmin ja heidän lakinsa ovat tiukemmat kuin koskaan, varsinkin kun on kyse lapsista. Siksi me emme enää veretä lapsia. Ennen vanhaankaan heitä ei veretetty monta. Siitä on yhdeksänkymmentä vuotta, kun viimeksi otimme joukkoomme alaikäisen. Kerrohan, Larten, miksi päätit uhmata viimeaikaisia perinteitä?"

Crepsley rykäisi ja katsoi suoraan prinsseihin, jokaiseen vuoron perään ja pysähtyi Mikaan. "Minulla ei ole siihen mitään pätevää syytä", hän sanoi rauhallisesti, ja salista alkoi kuulua vaivoin pidäteltyjä huudahduksia ja vaimeaa, levotonta puheensorinaa.

"Hiljaisuus salissa!" Paris huusi ja kaikki äänet vaikenivat siinä samassa. "Noniin, Larten, älä viitsi leikitellä. Sinä et verettäisi poikaa hetken mielijohteesta. Siihen täytyy olla jokin syy."

(Shan, 2004: Vampyyrivuori. 144.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Shan, Darren (2001-2013) Darren Shanin tarina ("The Saga of Darren Shan). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi: Helsinki. 


-



Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):




5. Kirjassa ollaan maan alla (tunneleissa ja Vampyyrivuorella)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009)

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Darren saa paljon oppeja kunnon vampyyriksi kasvamiseen)

12. Kirjan nimi liittyy veteen (kts. Sielujen järvi, 2010)

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (joskin uskomuksemme vampyyreistä ovat Darrenin mukaan täysin virheellisiä)

40. Kirjassa hylätään jotain (ihmiselämä)

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useitakin, kuten käärmepoika ja puolivampyyri)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009 & Yön liittolaiset, 2009)

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)




Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 2016, suomennos 2023

Sivuja: 428

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause:

"Kun istun tässä Bostonin katujen yllä toinen jalka reunamuurin yli heitettynä ja katselen alas kahdennestatoista kerroksesta, en voi olla miettimättä itsemurhaa."




-



Colleen Hooverin Tik Tok -sensaationa tunnettu romaani Se päättyy meihin sai suomennoksensa vihdoinkin vuonna 2023. Maailmanlaajuisesti hänen teoksiaan on ehditty myydä jo yli 20 miljoonaa kappaletta, minkä lisäksi Hoover on nimetty sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon Time-lehden vuoden 2023 listauksessa.

Kyseessä ei siis ole pelkkä romaani, vaan kokonainen ilmiö. Tästä syystä Hooverin teosta voi tarkastella paitsi kirjallisten ansioidensa näkökulmasta, myös kontekstin kautta.

Kertomuksen synopsis on helppo tiivistää muutamaan lauseeseen: Väkivaltaisia kotioloja paennut nuori Lily ottaa itsenäisen elämän ensiaskelia vieraassa kaupungissa. Lily perustaa kukkakaupan ja löytää intohimonsa lisäksi uusia ystäviä. Puotiin astelee myös komea neurokirurgi Ryle, joka ryhtyy sinnikkäästi piirittämään Lilyä. Pariskunta vakiintuu nopeasti ja muuttaa yhteen. Sairaalassa ihmisiä työkseen korjaava Ryle paljastuu suljetuissa kotioloissa väkivaltaiseksi kumppaniksi, joka säälimättä hajottaa oman puolisonsa. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja juridisestikin Ryleen sitoutunut Lily joutuu kasvokkain saman päätöksen kanssa, jota Lilyn äiti ei koskaan suostunut kohtaamaan.





Moni lukija on arvostellut romaanin kliseiseksi koettuja henkilöhahmoja sekä alleviivaavaa kerrontaa. On totta, että Hooverin teos leikittelee varsin perinteisillä kerronnan keinoilla ja tunnistettavilla hahmotyypeillä. Heti Rylen saapastellessa tarinaan kertomuksen kolmannella sivulla lukija arvannee miehen position päähenkilön romanttisena intressinä. Lilyllä itsellään kestää vielä jonkin aikaa ymmärtää miehen merkitys:

"Ovi läimähtää jälleen kiinni, ja askelet harppovat nopeasti katon poikki. En edes vaivaudu nostamaan katsettani. Olipa se kuka tahansa, hän ei todennäköisesti edes huomaa minun istuvan takareunuksella oven vasemmalla puolella." (Hoover 2023, 11.)

Juuri ennalta-arvattavuus ja teemojen pureskelu lukijan puolesta tekevät joidenkin lukijoiden mielestä romaanista pitkästyttävän lukukokemuksen. Ehdin itsekin ajatuksissani useassa otteessa päähenkilön mietteiden edelle, joten hahmojen naivihkot monologit sekä dialogit tuntuivat paikoin hidastelevalta kerronnalta. Mutta kirjan tuomitseminen arvottomammaksi kuin maineensa näiden seikkojen perusteella ei ole täysin perusteltua. 

Hooverin kertomusta tarkastellessa on olennaista hahmottaa kirjan kohderyhmä. Moni perheväkivaltaa ja eroottisia kohtauksia kauhisteleva lukija on suositellut romaania vain täysi-ikäiselle yleisölle, mutta tosiasiassa Hooverin #CoHo-yhteisö koostuu päasiassa alaikäisistä lukijoista. Kirja on tiettävästi löytänyt myös useiden esiteinien lukulistoille. Kun otetaan huomioon tarinan nuorenpuoleinen lukijakunta, monet aikuisen silmiin typerryttävinä näyttäytyvät kerronnalliset ratkaisut ovat itse asiassa tärkeitä ja oikeutettuja.

Sukupolvelta toiselle periytyvä perheväkivalta itsessään on sen verran raskas pääteema, ettei se etenkään nuortenkirjassa välttämättä kaipaa ympärilleen kompleksista kerrontaa tai monikudoksista juonta. Myös väkivaltaa syväluotaavat nuortenkirjat ovat ehdottomasti tervetulleita kirjallisuuden kentälle, mutta niiden ymmärtämiseen tarvitaan ensin yksinkertaisempia teoksia. Perheväkivalta on edelleen nuortenkirjoissa suhteellisen harvinainen teema, jota ei useinkaan käsitellä samastuttavasti tai kovin suoraan. Asiaa selvitellessäni ja omia lukukokemuksia muistellessani mieleeni tuli lähinnä britti-legenda Jacqueline Wilsonin (2005) Lola Rose, jossa lähisuhdeväkivalta näyttäytyy lähinnä uhkana. Konkreettisia perheväkivallan ilmentymiä voi siis olla vaikea löytää erityisesti nuortenkirjallisuudesta, ja siksi #CoHo-ilmiön arvo rakentuu ensisijaisesti teeman suorasukaisesta käsittelystä ja teoksen helpostilähestyttävyydestä. 

Hoover on kertonut Se päättyy meihin -romaanin muokanneen hänen motiivejaan kirjailijana: "Aiemmin olen aina sanonut, että kirjoitan vain viihdetarkoituksessa. En kirjoita opettaakseni, taivutellakseni tai levittääkseni tietoa. Tämä kirja on erilainen." (Hoover 2023, 423.) 

Kun siis otetaan huomioon teoksen tarkoitusperät, Hooverin kerronnalliset ratkaisut ja kliseisiin nojaavat hahmot ovat täysin ymmärrettäviä. Tutut elementit pehmentävät tabumaista teemaa ja tekevät tarinasta helpostilähestyttävän. Hoover on jopa avoimesti kertonut koostaneensa Lilyn ja Rylen taipaleen lähes identtiseksi omien vanhempiensa kokemusten kanssa, joten kertomuksessa on läsnä myös todentuntuinen ja samastuttava taso. Juuri tämä perinteisistä hahmoista ja tosielämän tapahtumista koottu yhdistelmä saattaa olla syynä laajan lukijakunnan kertymiseen. Se päättyy meihin on nimittäin rankasta teemastaan huolimatta kevyehkö kertomus, jossa on myös onnellinen loppu. Tällaisiin teoksiin saattavat tarttua erityisesti sellaiset lukijat, joille kynnys aloittaa uusi kirja on korkea. Tällaisiin teoksiin oletettavasti tarttuvat myös juuri ne lukijat, jotka todenäköisimmin kohtaavat lähisuhdeväkivaltaa omassa elämässään.

Naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta on alettu viime vuosina puhua ihmisoikeusloukkausnäkökulmasta, sillä ilmiö on globaali ja rakenteellinen. Vuoden 2020 vuosiraportissaan ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tiedotti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntyneen maailmanlaajuisesti. Korona-pandemian suljettua perheet koteihinsa erityisesti lähisuhdeväkivallan on raportoitu lisääntyneen, ja YK onkin lausunnoissaan nimittänyt naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa koronan varjopandemiaksi. Hooverin teema on siis kaikin puolin ajankohtainen ja valitettavasti läsnä myös usean lukijan elämässä.

Tiedon levittäminen ja ilmiön tunnistaminen ovat tärkeimpiä työkaluja ongelmaa vastaan taistellessa. Koska suurin osa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia, on erityisen tärkeää auttaa naisia tunnistamaan varoitusmerkit ajoissa. Hooverin teos täyttää tarkoituksenmukaisesti kaikki kliseet, joilla kevyttä viihdettä etsiviä naislukijoita usein houkutellaan: suloinen kansi, intensiivinen romanssi, rakastettava henkilökaarti ja samastuttava naispäähenkilö. Moni lukija onkin luullut tarttuvansa kepeähköön chick lit -romaaniin ja yllättynyt melkoisesti tarinan sävyjen synkentyessä. Tällaiset vahingossakin aihepiirin äärelle eksyneet lukijat ovat tärkeitä, sillä tietoa väkivallasta on levitettävä erityisesti niille, jotka sitä eivät edes etsi.

Olivat Hooverin kerronnalliset ratkaisut sitten tarkoituksenmukaisia tai eivät, ne palvelevat kirjailijan motiiveja sekä lukijayhteisön odotuksia. Vaikeimpien asioiden purkaminen on usein aloitettava aivan ruohonjuuritasolta, eli yksinkertaisista asioista. Siksi yksinkertainen teksti, yksinkertaiset hahmot, yksinkertainen juoni ja yksinkertainen opetus ovat juuri sitä, mihin Hooverin kirja pyrkiikin. Kun yhteiskunnallisella tasolla päästään pidemmälle lähisuhdeväkivallan torjumisessa ja tunnistamisessa, alkaa varmasti myös nuorille olla tarjolla moniulotteisempia perheväkivallan kuvauksia. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin vaatii, että opettelemme ensin tunnistamaan väkivallan. Ja siinä tarkoituksessa yksinkertaiset, opettavat lauseet toimivat parhaiten.




-

-




"Anteeksi", Ryle sanoo jälleen. Vetäydyn taaksepäin, ja hänen silmänsä punoittavat enkä ole koskaan nähnyt häntä niin surullisena. "Minä panikoin. En tarkoittanut tönäistä sinua pois, minä vain panikoin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin maanantain leikkausta ja kättäni ja... Olen niin pahoillani." Hän painaa suunsa suulleni ja hengittää minua.

Ryle ei ole kuin isäni. Hän ei voi olla. Hän ei ole yhtään samanlainen kuin se välinpitämätön kusipää.

Olemme molemmat poissa tolaltamme ja hämmentyneitä ja surullisia ja suutelemme. En ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista – niin rumaa ja tuskallista. Mutta jotenkin ainoa asia, mikä lievittää tuskaa, jonka tuo mies juuri äsken aiheutti, on tuo mies itse."

Hoover 2023, 218-219.




-

Hoover, Colleen (2023) Se päättyy meihin ("It Ends with Us, 2016). Suom. Sirpa Parviainen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä kirja täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):



10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on ohjeita lähisuhdeväkivaltaa kokeville)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (Rylen työ neurokirurgina on vahvasti läsnä tarinassa)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

40. Kirjassa hylätään jotain (Koti, parisuhde)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023