Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)

Colleen Hoover – Se päättyy meihin (WSOY)




Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 2016, suomennos 2023

Sivuja: 428

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause:

"Kun istun tässä Bostonin katujen yllä toinen jalka reunamuurin yli heitettynä ja katselen alas kahdennestatoista kerroksesta, en voi olla miettimättä itsemurhaa."




-



Colleen Hooverin Tik Tok -sensaationa tunnettu romaani Se päättyy meihin sai suomennoksensa vihdoinkin vuonna 2023. Maailmanlaajuisesti hänen teoksiaan on ehditty myydä jo yli 20 miljoonaa kappaletta, minkä lisäksi Hoover on nimetty sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon Time-lehden vuoden 2023 listauksessa.

Kyseessä ei siis ole pelkkä romaani, vaan kokonainen ilmiö. Tästä syystä Hooverin teosta voi tarkastella paitsi kirjallisten ansioidensa näkökulmasta, myös kontekstin kautta.

Kertomuksen synopsis on helppo tiivistää muutamaan lauseeseen: Väkivaltaisia kotioloja paennut nuori Lily ottaa itsenäisen elämän ensiaskelia vieraassa kaupungissa. Lily perustaa kukkakaupan ja löytää intohimonsa lisäksi uusia ystäviä. Puotiin astelee myös komea neurokirurgi Ryle, joka ryhtyy sinnikkäästi piirittämään Lilyä. Pariskunta vakiintuu nopeasti ja muuttaa yhteen. Sairaalassa ihmisiä työkseen korjaava Ryle paljastuu suljetuissa kotioloissa väkivaltaiseksi kumppaniksi, joka säälimättä hajottaa oman puolisonsa. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja juridisestikin Ryleen sitoutunut Lily joutuu kasvokkain saman päätöksen kanssa, jota Lilyn äiti ei koskaan suostunut kohtaamaan.





Moni lukija on arvostellut romaanin kliseiseksi koettuja henkilöhahmoja sekä alleviivaavaa kerrontaa. On totta, että Hooverin teos leikittelee varsin perinteisillä kerronnan keinoilla ja tunnistettavilla hahmotyypeillä. Heti Rylen saapastellessa tarinaan kertomuksen kolmannella sivulla lukija arvannee miehen position päähenkilön romanttisena intressinä. Lilyllä itsellään kestää vielä jonkin aikaa ymmärtää miehen merkitys:

"Ovi läimähtää jälleen kiinni, ja askelet harppovat nopeasti katon poikki. En edes vaivaudu nostamaan katsettani. Olipa se kuka tahansa, hän ei todennäköisesti edes huomaa minun istuvan takareunuksella oven vasemmalla puolella." (Hoover 2023, 11.)

Juuri ennalta-arvattavuus ja teemojen pureskelu lukijan puolesta tekevät joidenkin lukijoiden mielestä romaanista pitkästyttävän lukukokemuksen. Ehdin itsekin ajatuksissani useassa otteessa päähenkilön mietteiden edelle, joten hahmojen naivihkot monologit sekä dialogit tuntuivat paikoin hidastelevalta kerronnalta. Mutta kirjan tuomitseminen arvottomammaksi kuin maineensa näiden seikkojen perusteella ei ole täysin perusteltua. 

Hooverin kertomusta tarkastellessa on olennaista hahmottaa kirjan kohderyhmä. Moni perheväkivaltaa ja eroottisia kohtauksia kauhisteleva lukija on suositellut romaania vain täysi-ikäiselle yleisölle, mutta tosiasiassa Hooverin #CoHo-yhteisö koostuu päasiassa alaikäisistä lukijoista. Kirja on tiettävästi löytänyt myös useiden esiteinien lukulistoille. Kun otetaan huomioon tarinan nuorenpuoleinen lukijakunta, monet aikuisen silmiin typerryttävinä näyttäytyvät kerronnalliset ratkaisut ovat itse asiassa tärkeitä ja oikeutettuja.

Sukupolvelta toiselle periytyvä perheväkivalta itsessään on sen verran raskas pääteema, ettei se etenkään nuortenkirjassa välttämättä kaipaa ympärilleen kompleksista kerrontaa tai monikudoksista juonta. Myös väkivaltaa syväluotaavat nuortenkirjat ovat ehdottomasti tervetulleita kirjallisuuden kentälle, mutta niiden ymmärtämiseen tarvitaan ensin yksinkertaisempia teoksia. Perheväkivalta on edelleen nuortenkirjoissa suhteellisen harvinainen teema, jota ei useinkaan käsitellä samastuttavasti tai kovin suoraan. Asiaa selvitellessäni ja omia lukukokemuksia muistellessani mieleeni tuli lähinnä britti-legenda Jacqueline Wilsonin (2005) Lola Rose, jossa lähisuhdeväkivalta näyttäytyy lähinnä uhkana. Konkreettisia perheväkivallan ilmentymiä voi siis olla vaikea löytää erityisesti nuortenkirjallisuudesta, ja siksi #CoHo-ilmiön arvo rakentuu ensisijaisesti teeman suorasukaisesta käsittelystä ja teoksen helpostilähestyttävyydestä. 

Hoover on kertonut Se päättyy meihin -romaanin muokanneen hänen motiivejaan kirjailijana: "Aiemmin olen aina sanonut, että kirjoitan vain viihdetarkoituksessa. En kirjoita opettaakseni, taivutellakseni tai levittääkseni tietoa. Tämä kirja on erilainen." (Hoover 2023, 423.) 

Kun siis otetaan huomioon teoksen tarkoitusperät, Hooverin kerronnalliset ratkaisut ja kliseisiin nojaavat hahmot ovat täysin ymmärrettäviä. Tutut elementit pehmentävät tabumaista teemaa ja tekevät tarinasta helpostilähestyttävän. Hoover on jopa avoimesti kertonut koostaneensa Lilyn ja Rylen taipaleen lähes identtiseksi omien vanhempiensa kokemusten kanssa, joten kertomuksessa on läsnä myös todentuntuinen ja samastuttava taso. Juuri tämä perinteisistä hahmoista ja tosielämän tapahtumista koottu yhdistelmä saattaa olla syynä laajan lukijakunnan kertymiseen. Se päättyy meihin on nimittäin rankasta teemastaan huolimatta kevyehkö kertomus, jossa on myös onnellinen loppu. Tällaisiin teoksiin saattavat tarttua erityisesti sellaiset lukijat, joille kynnys aloittaa uusi kirja on korkea. Tällaisiin teoksiin oletettavasti tarttuvat myös juuri ne lukijat, jotka todenäköisimmin kohtaavat lähisuhdeväkivaltaa omassa elämässään.

Naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta on alettu viime vuosina puhua ihmisoikeusloukkausnäkökulmasta, sillä ilmiö on globaali ja rakenteellinen. Vuoden 2020 vuosiraportissaan ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tiedotti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntyneen maailmanlaajuisesti. Korona-pandemian suljettua perheet koteihinsa erityisesti lähisuhdeväkivallan on raportoitu lisääntyneen, ja YK onkin lausunnoissaan nimittänyt naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa koronan varjopandemiaksi. Hooverin teema on siis kaikin puolin ajankohtainen ja valitettavasti läsnä myös usean lukijan elämässä.

Tiedon levittäminen ja ilmiön tunnistaminen ovat tärkeimpiä työkaluja ongelmaa vastaan taistellessa. Koska suurin osa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia, on erityisen tärkeää auttaa naisia tunnistamaan varoitusmerkit ajoissa. Hooverin teos täyttää tarkoituksenmukaisesti kaikki kliseet, joilla kevyttä viihdettä etsiviä naislukijoita usein houkutellaan: suloinen kansi, intensiivinen romanssi, rakastettava henkilökaarti ja samastuttava naispäähenkilö. Moni lukija onkin luullut tarttuvansa kepeähköön chick lit -romaaniin ja yllättynyt melkoisesti tarinan sävyjen synkentyessä. Tällaiset vahingossakin aihepiirin äärelle eksyneet lukijat ovat tärkeitä, sillä tietoa väkivallasta on levitettävä erityisesti niille, jotka sitä eivät edes etsi.

Olivat Hooverin kerronnalliset ratkaisut sitten tarkoituksenmukaisia tai eivät, ne palvelevat kirjailijan motiiveja sekä lukijayhteisön odotuksia. Vaikeimpien asioiden purkaminen on usein aloitettava aivan ruohonjuuritasolta, eli yksinkertaisista asioista. Siksi yksinkertainen teksti, yksinkertaiset hahmot, yksinkertainen juoni ja yksinkertainen opetus ovat juuri sitä, mihin Hooverin kirja pyrkiikin. Kun yhteiskunnallisella tasolla päästään pidemmälle lähisuhdeväkivallan torjumisessa ja tunnistamisessa, alkaa varmasti myös nuorille olla tarjolla moniulotteisempia perheväkivallan kuvauksia. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin vaatii, että opettelemme ensin tunnistamaan väkivallan. Ja siinä tarkoituksessa yksinkertaiset, opettavat lauseet toimivat parhaiten.




-

-




"Anteeksi", Ryle sanoo jälleen. Vetäydyn taaksepäin, ja hänen silmänsä punoittavat enkä ole koskaan nähnyt häntä niin surullisena. "Minä panikoin. En tarkoittanut tönäistä sinua pois, minä vain panikoin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin maanantain leikkausta ja kättäni ja... Olen niin pahoillani." Hän painaa suunsa suulleni ja hengittää minua.

Ryle ei ole kuin isäni. Hän ei voi olla. Hän ei ole yhtään samanlainen kuin se välinpitämätön kusipää.

Olemme molemmat poissa tolaltamme ja hämmentyneitä ja surullisia ja suutelemme. En ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista – niin rumaa ja tuskallista. Mutta jotenkin ainoa asia, mikä lievittää tuskaa, jonka tuo mies juuri äsken aiheutti, on tuo mies itse."

Hoover 2023, 218-219.




-

Hoover, Colleen (2023) Se päättyy meihin ("It Ends with Us, 2016). Suom. Sirpa Parviainen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä kirja täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):



10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on ohjeita lähisuhdeväkivaltaa kokeville)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (Rylen työ neurokirurgina on vahvasti läsnä tarinassa)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

40. Kirjassa hylätään jotain (Koti, parisuhde)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Case: Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot

 

Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot (osa I) 

Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 1997

Sivuja: 272

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Roope Ankka on maailman rikkain ankka."

-

-

Painokoneet seis!

Sarjakuvapiireissä kuohahti, kun Walt Disney Company helmikuussa tiedotti lopettavansa kahden ikoniseen asemaan nousseen Roope Ankka -tarinan julkaisemisen. Kummatkin kertomukset on käsikirjoittanut ja piirtänyt amerikkalainen sarjakuvataiteilija Don Rosa (1997), ja ne sisältyvät fiktiiviseen Roope Ankan elämä ja teot -kokoelmaan. 

Päätöstä on perusteltu arvovalinnalla, sillä sarjakuvan rodullistavia stereotypioita ylläpitävät hahmot eivät enää ole linjassa Disneyn yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta edistävien sitoumusten kanssa. 

Monia sarjakuvaharrastajia päätös harmittaa ja jopa suututtaa. Erinäiset (valkoiseen enemmistöön kuuluvat) toimittajat ovat syyttäneet yhtiötä ylireagoinnista ja verraneet rasistisia hahmoja vaarattomiin hahmoihin, kuten piippua polttavaan Nuuskamuikkuseen. Tämän lisäksi yhtiötä on syytetty kaksinaismoralistisesta julkisuuskuvan kiillottamisesta. Julkinen keskustelu on seuraillut median pöyristymistä, sillä mm. erilaisilla keskusteluforumeilla Disneyn päätöstä kritisoidaan ankarasti ja yhtiötä jopa syytetään historian piilottelusta. 

Myös Rosa itse on kritisoinut Disneyn päätöstä kovin sanoin. Taiteilija olisi itse toivonut teoksiinsa liitettävän varoitustekstin, mutta Disney on toistaiseksi pysynyt kannassaan lopettaa kyseisten tarinoiden julkaiseminen kokonaan. 

Sarjakuvina Rosan luomuksien katsotaan usein kuuluvan sukupolvelta toiselle kestävien klassikoiden luokkaan, ja tapaus on siksi saanut erityisen paljon näkyvyyttä länsimaisissa kulttuuripiireissä. Klassikko, näkyvyys ja kulttuuri ovatkin termejä, jotka sijoittuvat tapauksen ytimeen. 

Räpylät väkivallan portailla

Kohun keskiöön on tempautunut Bombie-hahmo (alkuperäisessä julkaisussa "Bombie the Zombie"), jonka yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Carl Barks loi vuonna 1949 julkaistua Voodoo Hoodoo -tarinaa varten. Kertomuksessaan Barks esittelee Bombien osana stereotypistä voodoo-ihmisten ("Voodoo people")  turpeahuulista yhteisöä, jonka poppamies langettaa Roopen ylle kauhistuttavan kirouksen. Rosan sarjakuva jatkaa Barksin aloittamaa tarinaa ja asettuu samaan kaanoniin alkuperäisen julkaisun kanssa. Näitä kahta sarjakuvaa tuleekin lukea keskenään kommunikoivina rinnakkaisteoksina, sillä tämän lukuohjeen Rosa on myös itse lukijoilleen antanut. 

Moni Disneyn hyllytyspäätöstä kritisoinut kommentoija pitää kaksinaamaisena sarjakuvajätin tapaa tuomita stereotypisenä nähty Zombie-hahmo, vaikka Rosan tarinassa esiintyy yhtä lailla stereotypisesti kuvattuja länsimaalaisten miesten representaatioita. Tällaista syytöstä tarkastellessa on kuitenkin syytä asettaa hahmot kontekstiinsa: Roope Ankan elämä ja teot -kertomuksen aikana maapallo kierretään useaan otteeseen, ja koko lähes 300-sivuisen sarjan sivuilla esiintyy laskentatavasta riippuen satoja tai jopa tuhansia hahmoja. Näistä ympäri maailmaa ripotelluista hahmoista seitsemän on kuvattu tummaihoisina. Kaikki seitsemän hahmoa ovat sarjakuvan kielellä sanoen villejä, voodoo-ihmisiä tai alkuperäiskansojen erakkomaisia edustajia. Toisin sanoen yksikään modernissa ankkayhteiskunnassa elävä hahmo ei ole tumma, minkä lisäksi ainokaiset etniset hahmot on esitetty kaukana sivilisaatiosta samoavina alkukantaisina asukkeina. 

Stereotypisoivat representaatiot ovatkin ongelma, jonka vähemmistöt tunnistavat. Kun transtutkija Kaarna Tuomenvirralta erään paneelikeskustelun aikana kysyttiin, miksi homersimpsonmaisten valkoisten hahmojen esittäminen on hyväksyttävää, mutta kaikkia stereotypioihin nojaavia seksuaalivähemmistön kuvauksia pidetään haitallisina, oli tutkijan vastaus yksoikoinen: "Minä vähemmistön edustajana hyväksyn stereotypiset transhahmot sitten, kun vähemmistöstäni on tuotettu yhtä paljon ja monipuolisesti representaatioita kuin valkoisista miehistä." 

Hahmojen lukumäärällä ja laadulla on siis väliä, sillä yksipuolinen representaatio aikaansaa yleistäviä normeja. Seitsemän alkukantaisen hahmon perusteella käsitys tummaihoisista hahmoista jää latteaksi: he ovat villejä, jopa eläimellisiä otuksia. Ja koska neutraalissa valossa kuvattuja valkoihoisia hahmoja on teoksen sivuilla tarjolla satoja tai tuhansia, ei muutama isomahainen sikahahmo juurikaan pahenna lukijan yleiskäsitystä länsimaalaisista henkilöistä.

 

Sarjakuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista muistaa, että puhutaan nimenomaan representaatioista. Roope Ankan elämä ja teot ei ole dokumentaarinen kuvaus omasta todellisuudestamme, vaikka yhtymäkohtia löytyykin. Juuri näiden yhtymäkohtien tunnistaminen luo joka tapauksessa sillan realimaailman ja fiktion välille. Tarinaa ei siksi tule tarkastella todellisuudesta irrallisena satuna, jolla ei olisi vaikutusta taide- ja ihmiskäsitykseemme. Kertomus onkin pohjimmiltaan tosimaailmaa kommentoiva luomus, jonka avulla myös lukija saattaa sanoittaa ympäristöään. Tästä syystä on merkityksellistä paneutua tarinan kannanottoihin ja haitallisiin arkisiin normeihimme, joita sarjakuva mahdollisesti vahvistaa. 

Ongelmallisiin, mutta usein huomaamattomiin, normeihin kuuluvat esimerkiksi etnisten vähemmistöjen piirteiden venyttäminen naurettaviin mittasuhteisiin. Länsimaisissa julkaisuissa esitettyjä etnisiä vähemmistöjä halventavia pilapiirroksia on kautta kolonialismin historian käytetty vallan välineenä, ja loukkaavat hahmot on siksi systemaattisesti rinnastettu tosielämän ihmisryhmiin. Alkuperäisasukkaiden kuvaaminen apinamaisina ja eläimellisinä olentoina on tapa eritellä ihmiset heihin ja meihin. Vähemmistön edustajien esittäminen naurettavina otuksina vahvistaa siis sortavan ryhmän valta-asemaa ja normalisoi etnisten ryhmien nöyryyttämistä. Pilakuvat, haukkumanimet ja muut vaarattomiksi mielletyt vitsit ovat väkivallan portaiden ensimmäisiä askelmia.  

Vaikka kauas on onneksi tultu rotuerottelun fyysisimmistä ilmentymistä, yhteiskuntamme rakenteisiin kätkeytyy edelleen etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia sortavia rakenteita sekä konkreettista väkivaltaa. Disneyn kritisoijat ovatkin oikeassa siinä, että huomiota pitäisi kiinnittää entistä enemmän isojen rakenteellisten eriarvoisuuksien purkamiseen. Mutta jotta valtavat ongelmat saadaan pysyvästi poistettua, täytyy kaivaa esille niiden  pienet ja sitkeät juuret. Kuten esimerkiksi naurettavan hölmöt apinahahmot, joille moni lukija on jo lapsena tottunut nauramaan. 

Hahmojen ulkonäkö ei siis ole vain leikkisää pilailua. Ja jos onkin, se on sitä vain valkoista enemmistöä edustavalle piirtäjälle ja hänen länsimaalaiselle yleisölleen, joka ei tunne rasistista naureskelua omassa nahassaan. 

Eräät kritisoijat saattavat huomauttaa, ettei Rosan tarkoitus varmasti ollut luoda heitä ja meitä, vaan koherentti sarjakuvamaailma. Samat vastaanväittäjät voivat mainita, että rasismia näkevät vain ne, jotka sitä erikseen etsivät. Jokaisella tarkkanäköisellä lukijalla on kuitenkin tosiasiassa mahdollisuus havaita samat eroavaisuudet, jotka jakavat Rosan (ja siten myös Barksin) hahmot heihin ja meihin: toiset ovat koiria, toiset ihmisiä. 

Ankkauniversumia valvova Disney onkin tullut tunnetuksi tiukasta linjastaan vaatia kaikille ihmisiä representoiville hahmoille koirannenän. Koirannaama tekee ihmismäisistä otuksista selvästi fiktiivisiä, jolloin lukijakin tietää tarkastelevansa keksittyä hahmoa. Sekä Barks että Rosa ovat kuitenkin tarinoissaan päätyneet kuvaamaan useat tummaihoiset hahmot ihmiskasvoisina, toisin kuin vaaleat koirakansalaiset. Nämä samat tummat ihmishahmot on kuvattu yhdessä stereotypisten elementtien, kuten mustan magian, naivistisen voodoo-maskien, zombien ja jopa rasistisiksi luokitelluilta elokuvilta lainattujen repliikkien kanssa. Ja vaikka Barksin alkuperäistä Voodoo hoodoo -tarinaa on kertaalleen jo korjattu neutraalimpaan suuntaan, on korjauksen jälkeenkin esimerkiksi tummaihoiselle Zombielle tietoisesti päätetty jättää ihmisen kasvot. Ihmis- ja koirahahmojen erottelu jakaa otukset näin ollen kahteen toisistaan merkittävästi eroavaan, ja selvästi myös keskenään eriarvoiseen ryhmään. Yhteiskuntamme ei ole immuuni tällaisille vaikutteille. 

Barksin alkuperäinen Bombie ja korjattu versio (© Walt Disney Company) 

Ankkavaino ja kirjarovioiden sietämätön odotus 

Vaikka useat lukijat ymmärtävät vanhojen tarinoiden ongelmallisuuden, pidetään Disneyn hyllytyspäätöstä monissa piireissä kaikesta huolimatta kohtuuttomana. Yhtenä argumenttina päätöstä vastaan on käytetty etnisten hahmojen vähäpätöistä osaa ison tarinan mittakaavassa. Hahmojen rooli kieltämättä on melkoisen olematon, sillä seitsemän hahmoa tuhansien muiden joukossa ei tosiaan ole huima lukema. Hahmojen todellista merkittävyyttä ja tunnettuutta arvioidessa on kuitenkin otettava huomioon julkaisukonteksti: Rosan ja Barksin tarinat ovat legendaarisina pidettyjä kertomuksia, ja Roope Ankan elämä ja teot onkin yksi Suomen painetuimpia sarjakuvia. Väkilukuun suhteutettuna missään päin maailmaa ei väitetysti lueta Disney-sarjakuvia yhtä ahkerasti kuin Suomessa. Ja vaikka Aku Ankka -lehden lukijoiden keski-ikä vuonna 2022 oli 28,5 vuotta, on lähes puolet nykytilaajista kertonut oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla. Ankkatarinoita selaavat siis pelkästään Suomessa sekä vanhat että nuoret, ja useille kertomukset ovat ihkaensimmäinen kosketus kirjallisuuden maailmaan. Lienee siksi turvallista todeta, että pienestä roolistaan huolimatta Barksin ja Rosan stereotypiset hahmot ovat tulleet monille lukijoille tutuiksi. 

Lukemaan opettelevien lasten ja heidän vanhempiensa ei kuitenkaan kannata pelätä historian piilottelua, sillä hurjalta kuulostava sensuuri ei yllä kotihyllyihin tai kauppoihinkaan asti: kaikki olemassaolevat tarinat saa säilyttää, yhtäkään ankkaa tai zombieta ei ole määrätty roviolle. Orwellmaisia mielleyhtymiä aikaansaavalla sensuuri-sanalla tarkoitetaan ainoastaan Disneyn ja sen lisenssinhaltijoiden luopumista rasististen tarinoiden uudelleenjulkaisuista. Pitkällä tähtäimellä muutos tulee siis ennen kaikkea näkymään Disneyn kassalippaassa, sillä uusintapainoksista luopuminen estää yhtiötä pumppaamasta enempää rahaa rasistisiksi luokitelluilla tarinoilla. 

Vaikka monilla kokoontumisalustoilla ja kotisohvilla siis istutaan järkytyksen jäljiltä dystooppisissa tunnelmissa, voi tulevaisuudessa nähdä pilkahduksen, tai pikemminkin spottivalon verran toivoa. On nimittäin täysin oletettavaa ja todennäköistä, että vanhentuneet julkaisut vähitellen siirtyvät museotavaraksi ja osaksi keräilijöiden tarkoin vaalittuja, arvokkaita kokoelmia. Zombie-satujen sijoittaminen valaistulle korokkeelle osaksi sarjakuvamuseon näyttelykokonaisuutta asettaa tarinat asiaankuuluvaan korkeakulttuurikontekstiin ja antaa teoksille samalla sen historiallisen arvon, joka kyseisille kertomuksille kuuluukin. On siis erittäin toivottavaa ja jopa todennäköistä, että myös tulevaisuuden ankkafanit lukevat Rosan ja Barksin klassikkosarjoja elämänsä kaikissa vaiheissa: kotona, kaupoilla ja vielä yliopiston kursseillakin. 

- 

-

Rosa, Don (1997) Roope Ankan elämä ja teot ("The Life and Times of Scrooge McDuck"). Käänt. Markku Saarinen. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä & Elina Toppari. Helsinki Media Company Oy. 

Kuvat: @chains_of_light 

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 

Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."

- 

Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 

Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 

Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 

Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)

Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)

Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 

-

-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.

(Russell 2020, 118.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])

Raven Leilani – Kiilto

Raven Leilani – Kiilto (Otava 2021) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen ("Luster") 2020, suomennos 2021

Sivuja: 207

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäisen kerran harrastamme seksiä pöydän ääressä työaikana, täysissä pukeissa tietokoneen sinisessä valohehkussa."

-

Newyorkilaisen esikoiskirjailija Raven Leilanin yhteiskunnallisesti kantaaottava romaani Kiilto (2021) maalaa kuvan afrikkalais-amerikkalaisen nuoren naisen elämästä konservatiivisessa suurkaupungissa. Myös teoksen päähenkilö, 23-vuotias Edie, maalaa paljon. Hän työskentelee kustantamossa unelmoiden graafikon työstä. Edien taidetta vaivaa kuitenkin sama ongelma kuin useilla etnistä taustaa edustavilla ihmisillä länsimaissa: epätietoisuus omasta identiteetistä ja tunnistettavan omakuvan mahdottomuus. Kerta toisensa jälkeen Edie yrittää jäljentää piirteensä paperille, mutta saa aikaan vain geneerisiä toisintoja. Vasta kun hänen kasvoihinsa ilmestyy nyrkin aiheuttama mustelma, maalaus alkaa elää. 

Feminismin neljännen allon, eli intersektionaalisen feminismin rantautuminen useisiin länsimaihin näkyy myös Leilanin romaanissa ja henkilögalleriassa. Teoksen kertoja, Edie, edustaa alistettua vähemmistöä, jolta yhteiskunnallinen koneisto kuitenkin odottaa yhtäläistä osallistumista ja selviytymistä hyväosaisempien ehdoilla rakennetussa maailmassa. Esimerkiksi niin kutsutun etuoikeuskehän mukaan Edie sijoittuu peräti viidellä sektorilla kaikkein haavoittuvimpaan asemaan. Tämä tekee Ediestä etuoikeutettua väestönosaa huomattavasti huono-osaisemman, ja päähekilön elämä näyttäytyykin jatkuvana kamppailuna niin arkisten asioiden kuin perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisenkin suhteen; vuokra-asunnon saaminen, työpaikan pitäminen, seurustelukumppanin löytäminen ja jopa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen osoittautuvat haasteellisiksi kompastuskiviksi, jotka hidastavat Edien kasvamista itsenäiseksi ja ympäristönsä kanssa yhdenvertaiseksi toimijaksi.

Edie on vähävarainen, keskipainoinen, asunnoton, biseksuaali, toimintarajoitteinen, cis-sukupuolinen musta nainen, jonka afrikkalais-amerikkalainen etnisyys erottaa hänet valkoihoisesta valtavirrasta. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät Ediestä heikko-osaisemman kuin hänen emäntänsä, hyvätuloisen vaaleaihoisen Rebeccan. Myös Edien rakastaja, Eric, on valkoisena heteroseksuaalina keski-ikäisenä miehenä suorastaan ylivertaisessa asemassa päähenkilöön nähden. Eriarvoinen asetelma urautuu kuin luonnonlakina Edien ja Ericin välille ja tekee myös päähenkilön sekä Rebeccan suhteesta tasapainottoman. Yhteiskunnallisen hierarkian ohjaamana Edie päätyykin tahtomattaan modernin piian asemaan Ericin ja Rebeccan kotiin, jossa erilaisuutensa kanssa kipuilee myös parin afrikkalais-amerikkalainen adoptiotytär, Akila. 

Edien, Ericin, Rebeccan ja Akilan sattumien kautta muodostama yhteisö on kuin miniatyyrimalli 2000-luvun länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen syvälle juurtuneista käytänteistä, jotka muodostavat rakenteellisen diskriminaation mallin. Rebecca käyttää hyväkseen Edien taloudellista ahdinkoa ja tiedostamattaan pakottaa päähenkilön puunaamaan perheen kotia. Esiteini-ikäinen Akila elää murrosvaihetta, jossa alkaa hahmottaa oman eriarvoisuutensa, mutta myös kyseenalaistaa sitä. Absoluuttisinta ja ikiaikaisinta patriarkaalista valtaa edustaa kuitenkin Eric, jonka seksuaaliset päähänpinttymät ja oman edun tavoittelu huojuttavat koko perheen jalustaa. Hahmot hallitsevat toisiaan erilaisten sosiaalisten ja fyysisten pakotteiden välityksellä, eivätkä he itse hahmota tätä näkymätöntä kontrollin verkostoa. Näkyvää on lopulta vain iho ja sen tummuus, sillä pigmentti erottaa automaattisesti useimmat vallan välineet käyttäjästään. 

Diskriminaation rakenteet piiloutuvat modernissa yhteiskunnassa tiedostamattomiin käytösmalleihin ja normalisoituneisiin käytänteisiin. Kulttuurillinen naisviha ja rasismi ilmenevät Ediessä sisäistettynä väkivaltaisena kontrollointina, jonka juuret ulottuvat yhteiskunnalliseen ulossulkemiseen ja sukupuolittavaan väkivaltaan. Mustana naisena Edie kokee jatkuvasti väkivaltaa niin rakastajiensa, viranomaisten kuin perheenjäsentensäkin tahoilta. Myös erilaisissa valta-asemissa vaikuttavat henkilöt, kuten työn- ja vuokrantantajat painostavat Edieä aggressiivisesti vain oman etuoikeutetun asemansa vahvistamiseksi. Eläminen hierarkisen yhteiskunnan vähäosaisena aikaansaa päähenkilössä lopulta tarpeen rankaista itse itseään. Edie pyytääkin rakastajiaan kurittamaan häntä, sillä kokee ansaitsevansa lyönnit ja tukehduttamisen.

Kirjallisuuden kentällä on erityisesti kuluvana vuonna käyty kompleksista keskustelua siitä, kuka sää kääntää kenenkin tekstejä. Alisteisessa asemassa olevien kirjoittajien sanoja ja tekstejä on kautta tunnetun historian muokattu, sensuroitu ja jopa hävitetty, minkä vuoksi jotkut nykykirjailijat pitävät ensiarvoisen tärkeänä kääntäjän identiteettiä ja sen mukana tulevaa ymmärrystä esimerkiksi sanataiteen etnisiin merkityksiin liittyen. Yhdysvaltalaisen mustan runoilijan, Amanda Gormanin, The Hill We Climb -runoteoksen (2021) käännösoikeutta ei esimerkiksi annettu katalonialaiselle valkoihoiselle kääntäjälle, sillä hänen profiiliaan pidettiin “vääränlaisena”. Itsenäisyytensä kanssa kamppaileva katalonia ja sen latinolaiskansa ei välttämättä olisikaan hyväksynyt valkoihoisen kääntäjän eläytymistä sorretun mustan asemaan. Sen sijaan kääntäjiksi ovat kirjailijan mielestä paremmin soveltuneet esimerkiksi mustat sanataiteilijat, joilla on henkilökohtaista kokemuspintaa rasismiin ja etniseen identiteettin. 

Kiillon on kuitenkin suomentanut suomalainen Kaijamari Sivill, joka ei edusta samaa etnistä perimää kuin Leilani. Sivill on aiemmin suomentanut esimerkiksi Toni Morrisonin teoksia ja hän on saanut käännöstyöstään muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005. Sivillin suomennos on tarkkanäköinen ja siinä on kunnioitettu alkuperäisteoksen voimakkaita ilmaisuja, kuten myös 2000-luvulle ominaista kielten sekoittumista. Lauseessa “se vaatii yksityistä showta (Leilani 2021, 132)” kääntäjä on esimerkiksi jättänyt vierasperäisen sanan suomentamatta ja poistanut siitä kieliopin vaatiman heittomerkin. Käännöstyön lopputuloksena on moderni ilmaisu, jonka läpi paistaa alkuperäisen tekstin muotoilu. Valkoisena lukijana on toki mahdotonta hahmottaa tekstiin jätettyjä tai siitä mahdollisesti puuttuvia mustaan identiteettiin sidonnaisia merkityksiä. Kielen tasolla Kiillon käännöstyöstä loistaa kuitenkin kääntäjän oman kielen taito ja taju, jonka avulla teksti kulkee suomalaislukijan silmin luontevasti tapahtumasta ja lauseesta toiseen. 

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on mustan naisen puheenvuoro. Edien kaltainen hahmo ei ole perinteinen romaanin päähenkilö, vaan tyypillinen taustatoimija. Tuomalla moderniin kirjallisuuteen näkyviä, nykypäivänäkin alisteisessa asemassa sinnitteleviä hahmoja, kirjailijat kommentoivat yhteiskuntansa väkivaltaisia valtarakenteita, joiden purkamiseksi vielä tälläkin hetkellä ja tulevaisuudessa tulee tehdä kollektiivista työtä. Yksi tapa toimia diskriminaation ja sisäistettyjen eriarvoisten normien purkamiseksi on tiedostaa kirjallisuuden modernit konventiot, kuten kirjailijan etnisyys, kääntäjän identiteetti ja ammattitaito sekä oma asema lukijana ja viestin vastaanottajana. Joskus myrkylliset konventiot ovat niin huomaamattomia, ettei niitä paljasta kuin pieni pintakiilto. Leilanin romaanissa kiiltoa esiintyykin havaittavasti vain kahdessa paikassa: Edien ruskealla iholla ja kuolleen valkoisen miehen sydämessä, joka “on kiiltävä ja iso ja vuotaa keltaista plakkia (Leilani 2021, 168)”. 

-

-

"Niin että juu, vanhempi mies on ihme, koska hän on maksanut sähkölaskuja kolmekymmentäkahdeksan vuotta ja selvinnyt ruokamyrkytyksestä ja lukenut ilmastoraportit eikä siltikään ole tappanut itseään, mutta kun minä olen elossa kahdenkymmenenkolmen naisena eletyn vuoden, munasarjan kiertymän ja opintolainan ja nappikauluspaitaisten uusnatsien jälkeen, niin se on itse asiassa huomattavampi saavutus."

(Leilani 2021, 189.)


-

Kuvat: @chains_of_light

Leilani, Raven (2021) Kiilto (“Luster” 2020). Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava: Keuruu.


Sähköiset lähteet:

Ahola, Suvi 2021: Kenen käännös? Helsingin sanomat 11.7.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008107036.html. Viitattu 27.9.2021.

Huolman, Sanna 2021: (Epä)reilu pala kakkua. Helsingin sanomat 29.4.2021. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007946151.html. Viitattu 27.9.2021.

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

6. Kirja kertoo rakkaudesta (ja sen puutteesta)

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä (hetken)

19. Kirjassa leikitään (cossataan)

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä (kunnes se varastetaan)

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (kiharan hiustyypin hoitaminen)

37. Kirjan henkilön työ (tai sen menettäminen) on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (erityisesti kasaria)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Delia Owens – Suon villi laulu

 

Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY) 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 416

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marskimaa ei ole suonryteikkö."

- 

Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu (WSOY) on tullut vastaan luultavasti jokaiselle, joka on tutustunut viime vuosien kirjauutuuksiin tai silmäillyt sosiaalisen median kirjallisuusryhmiä. Romaani nauttii valtavasta suosiosta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja ympäri maailman teosta on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Tekstistä on myös tekeillä elokuvasovitus. 

Tartuin silti kertomukseen varautuneesti, sillä laaja menekki ja kulttimainen kunnioitus kirjaa kohtaan tarkoittaa usein suurille massoille tuotettua kulunutta kerrontaa, joka sisältää käytettyjä ja latteita elementtejä. Suon villi laulu ei valitettavasti ollut tässä poikkeus, sillä romaani rakentuu muutamien mielikuvituksekkaiden asetelmien lisäksi niin ennalta-arvattavista juonikuvioista kuin yksiulotteisista henkilöhahmoistakin. Myös teoksen seksistinen kerrontatyyli ja epäuskottavat tapahtumat latistivat lukukokemusta. 

Vaikka teoksen karua suomiljöötä on kehuttu kiinnostavana ja tuoreena ympäristönä, tarinan laajempi tapahtuma-alue noudattaa kiusallisen kaavamaisesti useista muista pohjois-amerikkalaisista kertomuksista tuttua kenttää: kertomuksen murhamysteeri sijoittuu pohjoiscarolinalaisen pikkukylän ympäristöön, johon kuuluu runsaasti rämeikköä sekä valkoisille ja tummaihoisille rajatut omat asuinalueet. Kylällä asukkaat tuntevat toisensa ja tietävät tarkkaan, kuka pettää kenenkin vaimoa. Pienen kylän vanhanaikainen karisma kieltämättä vetoaa lukijoihin, sillä asetelma on tuttu lukuisista vastaavanlaisista kulttuurituotteista. 

Kuten arvata saattaa, pikkukylällä partioi pyylevä sheriffi apulaisineen. Donitseja syödään ja suolla tallustellaan kylänmiesten voimin etsimässä murhaajan jälkiä, mutta mitään ei lopulta tunnu löytyvän. Kun syyllisestä ei ole tietoakaan, joku täytyy muodon vuoksi nimetä tähän asemaan. Paikallisten katseet kääntyvät suolla yksinään asuvaan Kyaan, joka ei ole juuri ollut tekemisissä kyläläisten kanssa sitten ikävien peruskouluaikojen. Alkaa näyttävä periamerikkalainen oikeussalidraama, jossa asukkaiden rasistiset ennakkoluulot ja Kyan syvä ja villi viisaus asetetaan vastakkain. 

Romaanin runsaita luontokuvauksia on kehuttu, eikä turhaan. Owensin tarkkanäköiset havainnot kannattelevat tarinaa ja tunnelmaa niin vahvasti, että ennalta-arvattava ja naivisti rakennettu murhamysteeri tuntuu jopa turhalta juonikuviolta. 

Osa lukijoista on myös viehättynyt kirjailijan luomista hahmoista. Teoksen päähenkilö Kya onkin kiinnostava henkilö, joka kasvaa tarinan edetessä kompleksiseksi hahmoksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät valitettavasti yllä samoihin mittoihin, vaan jäävät suhteellisen latteiksi ja stereotypioihin nojaaviksi persooniksi. Hahmoihin on yritetty tuoda syvyyttä rakentamalla keskeisimmille sivuhenkilöille traagisia menneisyyden kokemuksia, mutta lopputulos on lähinnä vaivaannuttava. Kyan romanttinen kiinnostuksenkohde, Tate, esimerkiksi erottuu ennakkoluuloisista kyläläisistä avoimella ja hyväksyvällä mielenmaisemallaan. Hän on kiltti, kohtelias, kunnioittava ja turvallinen mies. Taten lempeyden taustalta paljastuu kuitenkin järkyttävä trauma ja siihen liittyvä syyllisyys. Hahmoon liitetty tragedia vaikuttaa päälleliimatulta ja vesittää muuten kiintoisan hahmon: mies ei ilmeisesti voi olla naista kohtaan hyvä ilman, että käytökseen liittyy syyllisyys aiemmista naissuhteista. Asetelma on suorastaan luotaantyöntävä, sillä se toistaa kirjallisuuden ja elokuvien seksististä kliseetä: naishahmoa groteskine kohtaloineen käytetään kerronnassa vain miehen motiivina.

Myös kuvaukset päähenkilön kasvusta tytöstä naiseksi on kyllästetty sukupuolisovinismilla. Yhdenkään muun hahmon vartalonmuotoja ei kuvata yhtä tarkasti kuin Kyan. Päähenkilön säärien pituudella tai sorjalla lantiolla ei lopulta ole mitään tekemistä tarinan etenemisen tai hahmojen motiivien kanssa, joten teini-ikäisen tytön kehoon kohdistuvat kuvaukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja antifeministisiltä kirjallisuuden vanhakantaisilta konventioilta, joiden kyseenalainen tarkoitus on herättää lukijassa kiinnostus seksuaalisuutensa kanssa hapuilevaan hahmoon. Kiyan viattomuutta käytetään tarinassa useasti ja seksuaalisestikin hyväksi, joten seksualisoimalla kirjan lapsipäähenkilön kirjailija asettaa lukijan varsin epämiellyttävään asemaan. 

Erakkonna kasvaneen naisen mielenmaisemaa on vaikea kuvata nykyaikaisen länsimaisin silmin, eikä Owens olekaan tässä täysin onnistunut. Kirjailija ei esimerkiksi perustele mitenkään erakko-Kyan kokemaa häpeää kuukautisverestään, vaikka kuukautishäpeä tunnetusti liittyy nimenomaan modernin sivilisaation muodostamiin arvoihin ja kulttuuriin. Mökissään lintujen ja muiden eläinten kanssa asuva Kya ei missään vaiheessa elämänsä aikana ehdi altistua nykyaikaisen yhteiskunnan kuukautistabuille, mutta osaa silti jostakin selittämättömästä syystä hävetä verenvuotoaan. Yksityiskohta on esimerkki Owensin banaalista kerronnasta sekä hahmojen ajoittaisesta litteydestä. Yhdessä epäuskottavat motiivit ja tarinan aukot muodostavat naivin kokonaisuuden, jonka totista yleissävyä on vaikea ottaa vakavasti. 

Vaikka Owensin teos on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, kirja on myös saanut kritiikkiä epäuskottavasta juonikuviostaan. Yhdyn epäileväisten joukkoon, sillä tuntuu kieltämättä mahdottomalta uskoa 8-vuotiaan Kya-tytön selviävän lähes vuosikausia yksinään rämeen keskellä mökissä. Vielä hämmentävämmäksi elementiksi nousee Kyan lähes yli-inhimillinen kyky oppia akateemista kieltä koulua käymättömänä. Tarina olisi toiminut maltillisemmillakin asetelmilla. Suolla koko ikänsä erakkona eläneen Kyan kohoaminen tiedeyhteisön ylistämäksi akateemikoksi vaikuttaa korkealentoiselta sadulta, jonka uskottavuus ei ole linjassa teoksen vakavamielisen ja vakuuttavan yleisilmeen kanssa. 

Kirjaa on myös kritisoitu aiheellisesti siitä, että kerronnan tyyli lainehtii epätasaisesti ja perusteettomasti vakavan draamakirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden välillä. Kyan ja Taten kiihkeät lemmenhetket ovat kieltämättä kuin eri kirjasta seuraavien lukujen vakavamielisen, jopa lyyrisen luontokuvauksen rinnalla. Ajoittain liikutaan myös isän sotatraumoissa ja välillä rotusorrossa. Näiden jälkeen palataan jälleen harlekiinimaisiin seksikohtauksiin. Kerronnan hajanaisuus häiritsee lukukokemusta ja tekee tekstistä paikoin lapsekkaan oloista. Keskushenkilöiden poukkoileva parisuhdekuvio yhdessä muiden irrallisten elementtien kanssa saa lukijan kaipaamaan tiivistämistä. Yli 400-sivuisessa tarinassa onkin kieltämättä runsain mitoin tyhjän päälle katettuja elementtejä. 

Vaikka romaani näin ollen sisältää useita lukijaa aliarvioivia elementtejä ja on laadultaan epätasainen, Suon villi laulu on kaikesta huolimatta viihdyttävä lukukokemus. Teoksen suurimmaksi ansioksi lukeutuvat kirjailijan vaikuttava luonnontieteen tuntemus sekä uskallus sijoittaa tarinan yhdintapahtumat epäkonventionaaliseen suoympäristöön. Murhamysteerinä kertomus ei yllä rikoskirjallisuuden mestareiden tai edes keskinkertaisten bestsellerien tasolle, mutta tarinaan on onnistuneesti sisällytetty joitakin yllättäviä elementtejä.

Kirjan luettuani jäin miettimään tarinan runsasta motiivien vyöryä. On vaikea uskoa kirjailijan unohtaneen kertoa, mitä tapahtui murhan ratkaisevalle johtolangalle. Kaikkia muita turhanpäiväisiäkin artefakteja nostetaan esille niin oikeussalissa kuin hahmojen ykistyiselämässäkin, joten tyyli antaa olettaa paljastuksen piilevän kirjan sivuilla. En silti löytänyt kertomuksesta mainintaa rakkauskirjeestä. 

-

"Myöhemmin Kya palasi taas kuistin rappusille ja odotti pitkän tovin. Tähytessään polun päähän hän ei itkenyt kyyneltäkään. Ilme oli tyyni, ja tarkkaavaisten silmien alla huulet pysyivät ohuena viivana. Mutta sinäkään päivänä äiti ei palannut." 

(Owens 2020, 20.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Owens, Delia (2020) Suon villi laulu ("Where the Crawdads sing" 2018). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 

 - 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

3. Historiallinen romaani

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Romaanista on tekeillä elokuva)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Kyan eri työt pitävät hänet hengissä, samoin Taten työ meribiologina on tärkeä osa kertomusta)

38. Kirja on käännetty hyvin

40. Kirjassa kerrotaan (villi-)eläinten oikeuksista

Lisa Taddeo – Kolme naista

Lisa Taddeo – Kolme naista (2020)

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2019, suomennos 2020

Sivuja: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Kun äitini oli nuori nainen, tuntematon mies seurasi häntä aamusi töihin hänen takanaan masturboiden."

-

Lisa Taddeo seuraa Kolme naista (Gummerus Kustannus Oy) -tietokirjassaan kolmen naisen elämää kahdeksan vuoden ajalta. Teoksessa esitetyt tapahtumat ja tilanteet ovat todellisia, mutta niiden arkaluontoisuuden vuoksi yksityiskohdat, kuten nimet ja ajankohdat, on muutettu. Vaikka tarina on näiden muutosten avulla etäännytetty aidoista tapahtumista, paljastaa kirja lukijalle totuudenmukaisen ja paikoin hyvin raadollisen kuvan yhteiskunnallisen rakenteellisen diskriminaation monista eri muodoista, joita naiset sukupuolensa sekä vallitsevien kulttuurillisten normien vuoksi joutuvat päivittäin kohtaamaan.

Naisten sosiaalista, poliittista ja taloudellista yhdenvertaisuutta ajava feminismi syntyi aatteena jo 1700-luvulla ja poliittisena liikkeenä 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa. Vaikka sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta on feminismin ja muiden liikkeiden kautta tehty työtä jo vuosisatoja, naisen ja miehen asema eriarvoisina toimijoina näkyy naisten arjessa vielä tänäkin päivänä. Kolme naista kertoo nimensä mukaisesti kolmen eri ikäisen ja eri elämäntilanteessa olevan naisen tarinan. Vaikka teos keskittyy kuvaamaan kolmea yksittäistä tapahtumaketjua, voidaan niiden nähdä heijastelevan maailmanlaajuisia sukupuolittuneita ongelmia.

Sukupuolten eriarvoisuus näkyy kautta maailman erilaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa, kuten lainsäädännössä ja kulttuurillisissa normeissa. Taddeon teos erittelee naisten alisteista asemaa tuomalla esille muun muassa lainsäädännön ongelmakohtia. Tällaisiin epäkohtiin kuuluvat esimerkiksi usean valtion linjaukset raiskauksen määritelmästä sekä seksuaalirikoslainsäädännön vanhentuneet käsitykset. Näiden linjausten mukaan raiskaus määritellään käytetyn väkivallan mukaan, eikä pelkällä uhrin kertomuksella tai suostumuksen puutteella ole merkittävää painoarvoa. 

Kolme naista -asiaproosateoksessa oikeudesta oman kehonsa koskemattomuuteen taistelee 23-vuotias Maggie, joka on alaikäisenä joutunut opettajansa raiskaamaksi. Oikeudessa opettaja kuitenkin todetaan syyttömäksi, sillä Maggiella ei ole muuta näyttöä tapahtumista kuin omat sanansa: 

“Hoy sanoo, että koko kanne tulee olemaan Maggien todistuksen varassa. Mitään raiskausvälinesettiä ei ole olemassa; ei ole mekolle jäänyttä siemennestevanaa (Taddeo 2020, 259).”

Maggien kohtalon voi rinnastaa tuhansien muidenkin seksuaalirikosten uhreiksi joutuneiden naisten kohtaloon, eikä ongelma ole uusi Suomessakaan. Amnesty International Suomen osaston tutkimuksen mukaan pelkästään Suomessa seksuaalista väkivaltaa kokee vuosittain noin 50 000 naista. Näistä tapahtumista 15 000 on raiskausrikoksia, mutta viranomaisten tietoon päätyy lopulta vain murto-osa kaikista tapauksista. Keskimäärin vain joka viides raportoitu tapaus johtaa oikeuskäsittelyyn, ja niistä vain joka seitsemäs johtaa raiskaustuomioon. Suomen tämänhetkinen seksuaalirikoslainsäädäntö ei näin ollen turvaa uhrin oikeuksia eikä kunnioita YK:n ihmisoikeussopimusta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden osalta. Sukupuolittunut väkivalta onkin yksi Taddeon teoksen keskeisimmistä teemoista, sillä se on vahvasti läsnä nyky-yhteiskunnassamme monessa eri muodossaan. 

Taddeon teos saa merkityksensä samastuttavuudesta. Useat naiset maailmanlaajuisesti pystyvät samastumaan juridista vääryyttä kokevan Maggien asemaan, mutta myös kirjan muut hahmot kohtaavat yleisesti tunnustettuja sukupuolittuneita ongelmia. Esimerkiksi tiiviissä saariyhteisössä asuva Sloane joutuu yhteisön silmätikuksi, kun hän aviomiehensä painostuksesta ajautuu harrastamaan seksiä toisen miehen kanssa. Kun tapahtumat paljastuvat yhteisölle, saaren asukkaat kääntyvät Sloanea vastaan ja halveksivat häntä puheissaan, mutta seksin toisena osapuolena ollut mies jatkaa elämäänsä normaalisti. Myös Sloanea yhdyntään yllyttänyt aviomies selviää tuomiotta. Tapahtumat heijastelevat vahvasti epätasa-arvoisia normeja, jotka esiintyvät niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä. Kyseiset normit ovat havaittavissa esimerkiksi erilaisissa medioissa. Päivälehtien luetuimpiin artikkeleihin lukeutuvatkin usein naispuolisten julkimoiden seksuaaliset toiminnat, kuten nuoremman rakastajan löytäminen tai muut normeista poikkeavat mieltymykset.

Sloanen tapaus tuo esille myös usein toistuvan asetelman, jossa miehen seksuaaliset tarpeet esitetään naisen tarpeita tärkeämpinä. Tällaisen epätasapainon voi nähdä kulttuurillisena normina, sillä pariskuntien välisen seksin oletetaan usein olevan penetraatiokeskeistä ja miehen orgasmiin tähtäävää. Kun aktissa keskitytään yksinomaan miehen tarpeiden tyydyttämiseen, naisen osa on usein olla pelkkä seksiobjekti ja miehen nautinnon mahdollistaja. Sloanen objektisointi alkaa jo nuoruusiässä: Sloanen isä tajuaa, että Sloanen “seksuaalienergia voitaisiin valjastaa hyödyksi liiketoimissa”, joten tytär painostetaan treffeille yrityksen johtajan pojan kanssa:

 “Keith, isäntäparikunnan poika, ja Sloane, tuon pariskunnan luottomiehen tytär, joka oli kaunis, hyvin kasvatettu, hoikka. He olivat kuin kaksi hevosta, jumalaisia ja valmiita lisääntymään (Taddeo 2020, 55).”

Myös Sloanen ja tämän aviomiehen, Richardin, välisessä seksissä miehen tarpeet menevät naisen halujen edelle. Richard esimerkiksi kiihottuu ajatuksesta, että Sloane harrastaa seksiä tietyn, Richardin valitseman miehen kanssa. Sloane ei aina pidä miehensä valintaa houkuttelevana, mutta suostuu silti seksiin miestään miellyttääkseen:

"Richard sanoi, että Sloanen pitäisi mennä tuttavapariskunnan huoneeseen. Oli varhainen aamu, ja aurinko paistoi ylenpalttisen kirkkaana. Sloane innostui ajatuksesta jossain määrin, muttei täysin. Hänellä oli hoikka ja nätti olo. Joskus sekin riitti seksin harrastamiseen. Hän laittoi pariskunnalle tekstiviestin. He vastasivat: tule tänne, ja lähettivät Sloanelle huoneensa numeron (Taddeo 2020, 274)." 

Naisen seksuaalisuus on länsimaalaisessa kirjallisuudessa esitetty varsin yksiulotteisena tai jopa vaiettuna asiana. Pitkään naisten seksuaaliset tarpeet tuotiin kirjallisuuden kentällä esille vain eroottisen, niin kutsutun harlekiinikirjallisuuden kautta. Tällaisissa julkaisuissa naisen seksuaaliset tarpeet on usein esitetty yksinkertaisina ja miehen haluja mukailevina. 2010- ja 2020-luvulla naisen monipuolisia seksuaalisia tarpeita sekä haluja kuvaavia teoksia on sen sijaan tuotettu paljon, minkä vuoksi myös yhteiskunnallinen käsitys seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on laajentunut. Mutta vaikka yleinen ymmärrys naisen seksuaalisista tarpeista on tarkentunut, aihe nähdään edelleen tietyissä yhteyksissä vanhoillisten arvojen ja uskomusten kautta. Taddeon teos Kolme naista ottaakin aiheellisesti kantaa julkiseen keskusteluun normalisoimalla naisten subjektiivisia seksuaalisia haluja. 

Kolmas Taddeon seuraama nainen on Lina. Hänen kauttaan kirjoittaja kuvaa konservatiivisten instituutioiden, kuten kristillisten oppilaitosten ja avioliiton ylläpitämiä vanhoillisia käytänteitä. 

Katolisessa koulussa kasvanut Lina joutuu kanssaopiskelijoidensa raiskaamaksi ja päätyy lopulta intohimottomaan avioliittoon. Oppilaitos ei ota kantaa Linan kokemaan väkivaltaan tai muuten pyri selvittämään tapausta. Kuten useissa vastaavissa tapauksissa, tapahtuma jää käsittelemättä ja Linasta aletaan puhua koululaisten kesken "halpana ja helppona naisena, joka nai kolmea kundia yhdessä illassa” (Taddeo 2020, 51). Myöskään terapeutin neuvot avioparin intiimielämän piristämiseksi eivät tuota toivottua tulosta: ammattilainen rohkaisee Linan miestä jatkossakin välttämään “vastenmielistä” kanssakäymistä, kuten suutelemista. Lina ei saa ohjeita omien tarpeidensa tyydyttämiseen, vaan joutuu tyytymään seksittömään avioliittoon.

Lisa Taddeon tietokirja Kolme naista maalaa surullisen ja synkän kuvan naisten asemasta patriarkaalisessa maailmassa. Muutettujen nimien vuoksi teos on helppo mieltää fiktioksi, mutta erityisesti naispuolinen lukija tunnistanee tapahtumien todenmukaisuuden. Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomessakin joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Taddeon seuraamien naisten kohdalla luku on vielä suurempi: kaksi kolmesta naisesta joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kolmaskaan nainen ei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti, vaan joutuu miehensä kontrolloimaksi ja yhteisön halveksumaksi. Sekä kyseisen tutkimuksen että Taddeon teoksen luvut vahvistavat käsitystä siitä, ettei totaalista sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta ole vieläkään saavutettu. Naisilla ei edelleenkään ole oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan vapautuneesti, sillä vanhoilliset normit ohjailevat vielä tänäkin päivänä yhteisöjen ajatusmalleja. Myös lainsäädännölliset epäkohdat asettavat erityisesti naiset epäoikeudenmukaiseen asemaan, sillä suurin osa seksuaalirikosten uhreista on naisia.

Kolme naista on peittelemättömän rehellinen dokumentti kolmen naisen elämästä, joka samastuttavuudellaan ottaa kantaa laajoihin, sukupuolittuneisiin ongelmiin. Maggie ei ole ainoa nainen, jonka raiskaaja julistettiin syyttömäksi. Sloanekaan ei ole ainoa nainen, joka joutuu puolisonsa kontrolloimaksi. Myöskään Lina ei ole ainoa nainen, joka raiskataan kolmesti saman illan aikana. Kolme naista kertoo Maggiesta, Sloanesta ja Linasta, mutta jokainen naispuolinen lukija löytää siitä jollain tasolla myös itsensä.

Kuvat: @chains_of_light

Taddeo, Lisa (2020) Kolme naista (“Three women”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua.

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

10. Kirjan nimessä on numero

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (Sloanella on menestyvä ja arvostettu ravintola)


Olen julkaissut tämän esseen lyhennettynä myös Maailmankirjat-blogissa.