Paula Nivukoski – Mainingin varjo

 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)

Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."

- 

Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 

Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 

Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 

"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)

Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 

Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 

Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 

-

-

"17. elok. 1911

Landet som inte finns 

Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."

(Nivukoski 2020, 59.)

-

Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


-

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 

Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."

- 

Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 

Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 

Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 

Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)

Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)

Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 

-

-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.

(Russell 2020, 118.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])