Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu

 

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu  

Viesti

Menneen vuoden vihoviimeisenä päivänä vastaanotin viestin: 

"Jos kirja on huono, se on ainoastaan minun vika, siis kirjailijan. Ei kustantajan. [- -] Kukaan talon ulkopuolinen ei voi tietää tämän kirjan tai minkään muunkaan kirjan kustannusprosessista yhtään mitään, joten sitä ei voi mielestäni arvostella. Lopputuloksen arvostelut – siis sekä hyvät että huonot – teoksen tekijälle eli minulle. Ei tiimille. En jaksa enää lukea näitä kustantajan lyömisiä [kirjasarjaan] liittyen." 

Lainaus on ote pidemmästä tekstistä, jonka minulle lähetti eräs palkittu kotimainen kirjailija. Viesti on vastaus Instagramissa jakamaani julkaisuun, jossa kritisoin varsin menestyneen romaanin kustannusprosessia ja siihen mahdollisesti liittyviä motiiveja. 

Tätä tekstiä kirjoittaessa kyseinen romaani makaa työpöydälläni. Kirjoituspaikaltani näen yhtä selvästi kanteen painetun kustantamon kuin kirjailijankin nimen. Ensimmäisillä sivuilla kirjailijan ja kustantamon nimet esitetään allekkain, minkä lisäksi kirjailijan mainitaan saaneen tukea kustantamon kirjallisuussäätiöltä. Teoksen takakannessa ei ole kirjailijan nimeä lainkaan, sillä esittelytekstin alle on sijoitettu yksinomaan kustantamon logo. 

Viestin luettuani keitin kahvit ja istahdin alas miettimään kirjailijan toivetta. Kahvin tippumista odotellessa katseeni hakeutui jatkuvasti kirjahyllyyn, jossa kiistellyn romaanin selkämystä koristi kustantamon tunnistettava, sukupolvelta toiselle periytynyt logo. 

Valta 

Kirjailijan ja bloggaajan välinen keskustelu sijoittuu suuressa kuvassa osaksi laajaa kirjallisuuskeskustelua, jota menneeseen vuoteen toden teolla mahtui. Suomen Kuvalehti esimerkiksi uutisoi toukokuussa Suomen romahtaneesta tuloksesta kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, jossa nuorten lukutaitoa vuosittain mitataan. Myös Helsingin Sanomat esitti useita kirja-alan ahdinkoon liittyviä kannanottoja, joissa syyllistetään lukuinnottomia vanhempia ja "vastuuttomia" kustannustaloja. Jo aiemmin Opetushallitus ehti varoittavaan sävyyn kommentoimaan hyvin ja heikosti lukevien lasten välistä alati kasvavaa kuilua. 

Mediassakin vilahdelleella kirja-alan ahdinko -kuvauksella tarkoitetaan yleisesti lukutaidon ja -innostuksen heikkenemistä sekä kustantamoiden alati muuttuvaa roolia. Nämä kaksi ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, sillä kustantamoiden julkaisulla on merkittävä vaikutus suomalaisten lukukiinnostukseen ja siten myös lukutaitoon. 

Kustantamot ovat kulttuurillisia instituutioita, joilla on valtaa. Niin suurten kuin pientenkin kustantamoiden julkaisut tavoittavat lukijan muun muassa kirjakaupoissa, oppilaitoksissa, katalogeissa, kulttuuritapahtumissa ja kirjastoissa. Ajankohtaiset julkaisut herättävät herkästi yhteiskunnallista keskustelua, joka silloin tällöin johtaa laajoihin kansanliikkeisiin. Esimerkiksi ranskalaisen Vanessa Springoran vuonna 2021 ilmestynyt Suostumus-omaelämäkerta herätti niin kiivasta julkista keskustelua seksuaalirikoksiin liittyen, että valtion lakeja ryhdyttiin kirjan nostattaman kansanliikkeen vaatimuksista uudelleentarkastelemaan. Samanlaista vallankäyttöä edustaa argentiinalaisen Mariana Enriquezin (2021) novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät, joka toi 2010-luvun naisten polttomurhailmiön (nk. "Wanda Taddei" -efekti) länsimaalaisten kansojen tietouteen. 

Pelkkä valmis teksi ei kuitenkaan ole julkaisuprosessin ainoa vallan väline. Vaikka suomalaisten lukutaito vaikuttaa heikkenevän vuosi vuodelta, ei palo kirjoittamiseen näytä kadonneen. Esimerkiksi Lava Kustannus kertoo vastaanottavansa kuukausittain usein yli 200 käsikirjoitusta. Suurempien kustantamoiden voi siis olettaa läpikäyvän vähintään saman verran teosehdotuksia. Julkaistavaksi päätyy vain murto-osa, joten painotuotteeksi päätyvän käsikirjoituksen seulominen ehdokasmerestä on valikoivaa vallankäyttöä. Oli julkaistava teksi siis yhteiskuntakriittinen tai ei, sen päätyminen markkinoille on aina vallankäytön fyysinen ilmentymä. 

Vastuu

Työpöydälläni makaavan romaanin kustantanut taho kuvailee toimintaansa seuraavasti: "[kustantamo] työskentelee pitääkseen kirjat ja kirjallisuuden merkityksellisenä osana suomalaisten elämää sekä vaaliakseen kirjallista perintöään." 

Kulttuuriperinnön tuottaminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on arvokas tavoite. Kyseessä olevan kustantamon (kuten monien muidenkin vastaavien tahojen) pyrkimys on siis jättää jalanjälkensä kulttuurin kentälle ja tukea kirjallisuuden yleissivistävää asemaa. Myös Suomen Kustannusyhdistys nimeää yhdeksi strategisista painopisteistään jäseniensä vastuullisen toiminnan tukemisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta välttämättömässä tehtävässään. 

Suomalaisten lukutaidon ja -halukkuuden ylläpitämiseksi on ehdottoman tärkeää, että kustannusalalla toimivat tahot käyttävät valtaansa vastuullisesti. 

Jo kymmeniä vuosia kulttuurin kentällä vaikuttaneelta kustantamolta on oikeutettua odottaa laadukkaita, huolellisesti oikoluettuja julkaisuja. Kirjailijaksi voi pyrkiä kuka tahansa tarinankertoja, mutta kustannustoimittajan työ edellyttää usein alan tuntemusta sekä soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Vaikka Suomessa ei ole erillistä kustannustoimittajan ammattitutkintoa, katsovat useat kustantamot soveltuvan koulutuksen merkittäväksi eduksi tai välttämättömyydeksi kustannustalossa työskentelemiselle. 

Kustannustoimittaja on toisin sanoen kenttänsä tunteva ammattilainen, joka mitä todennäköisimmin on kouluttautunut tehtäväänsä. Lukija voi hyvällä syyllä olettaa ammattitaidon näkyvän myös lopputuotteessa. 

Vaikka käsikirjoitus on kirjailijan hengentuote, on kustannusprosessin läpikäynyt teos aina yhtä lailla kustantamon taidonnäyte. Valmis teksti on myös konkreettinen valintaprosessin tulos, sillä jokaista julkaistua teosta kohden kustantamo hylkää usein satojakin käsikirjoituksia. On tästä syystä täysin perusteltua tarkastella valmista painotuotetta niin kirjailijan kuin kustantamonkin käyntikorttina. 

Kotimaiset kustantamot käyttävät valtaansa harkitusti. Suomalainen kustannus- ja käännöstyö on laadultaan lähes poikkeuksetta erinomaista, ja siksi myös uusiin julkaisuihin kohdistuu suuria odotuksia. Usein lukijan odotukset joko täyttyvät tai ylittyvät. Silloin tällöin koittaa kuitenkin hetkiä, jolloin kirjaa lukiessani huomaan pohtivani kustannustoimittajan roolia ja sen mahdollista vaikutusta käsissä olevaan tekstiin. Kuten viestin lähettänyt kirjailija totesi, lukija ei voi koskaan tietää kustannusprosessin todellisia vaiheita. Prosessia ulkopuolelta tarkastellessani voin kuitenkin verrata lopputuotetta kustantamon tavoitteisiin ja todeta ristiriidan näiden kahden välillä.

Myös sananvapaus sijoittuu osaksi yleistä kirjallisuus- ja lukutaitokeskustelua. Jotta laadukkaita kirjoja voidaan tuottaa, täytyy olla kirjoittavia ihmisiä. Mielipidekirjoitusten, artikkelien, kritiikkien ja some-julkaisujen rajoittaminen ei palvele kirjallisuusperinteen periytyvyyttä. Vähättelemällä lukijan sananvaltaa ja oikeutta itsenäisiin tulkintoihin tullaan samalla rajoittaneeksi kirjan vastaanottokokemusta. Jos tekstin tulkinnalle asetetaan sääntöjä, sivuutetaan yksilöllinen lukukokemus. Lukijan tulkinnan kieltäminen voi pahimmillaan vaikuttaa kansalliseen tai vähintäänkin yksilökohtaiseen lukuinnostuksen heikkenemiseen. 

Viestin lähettänyt kirjailija, kuten hänen tekstejään julkaiseva kustantamo, voi rauhallisin mielin unohtaa hyvä-huono-jaottelun. Yksikään suomalaisen kustannusprosessin läpikäynyt romaani ei ole huono. Joka ikinen kustannussopimuksen alaisena syntynyt kirja on ammattitaidolla koostettu kokonaisuus. Kirjallisuuskritiikin tavoite ei ole eikä sen tule koskaan olla teoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi. Myös kirjallisuuskritiikin tavoite on valvoa kulttuuriperintöä sekä sen kentällä valtaa käyttäviä tahoja. 

-

-

Tämän tekstin kuvituksessa on käytetty teoksia, joiden lopullinen muoto antaa viitteitä erityisen ammattitaitoisesta kustannustyöstä: 

Catherine Pozzi – Agnés (Impromptu Kustannus 2023) 

Ulla-Lena Lundberg – Leo (Gummerus 2015) 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia 2018) 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (Aula & Co. 2021) 

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY 2021) 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät

 

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät (WSOY) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 255, äänikirjana 6 h 50 min 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perheeni pitää minua hulluna, koska päätin muuttaa asumaan Constitucióniin , isäni vanhempien omistamaan kiinteistöön."

- 

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät valottaa Argentiinan synkkää kulttuurihistoriaa aina noitavainoista lähisuhdeväkivaltaan, elävältä syötyihin kissoihin ja lapsiin, jotka murhaavat toisia lapsia. Teos koostuu ytimekkäistä novelleista, joiden aiheet kiertelevät luonnottomien tapahtumaketjujen ja psykedeelisten aistiharhojen rajamailla. Jokaista lyhyttä tarinaa yhdistää selittämätön väkivalta.

Novellikokoelma alkaa noituuden ja saatananpalvontaan viittaavien rituaalien kuvauksella: tupakantumpeilla pistelty lapsi löytyy irvokkaasti runneltuna ja seksuaalisesti pahoinpideltynä. Constituciónin alue hiljenee hetkeksi, sillä groteski tapaus järkyttää jopa levottomalla alueella koko ikänsä asuneita paikallisia. Jokaisen uutislähetyksen myötä murhasta vuotaa lisää tietoa julkisuuteen ja ihmiset alkavat ymmärtää ennenäkemättömän pahuuden levittäytyneen kaupunkiin. Vaikka järkyttävän illan tapahtumat alkavat valottua yksi kerrallaan, novelli ehtii loppua ennen kuin syyllinen paljastuu. Kesken jäänyt hirveyksien sarja aloittaa kauhunovellien jatkumon, jossa keskiössä ei ole loppuratkaisu vaan ihmisen hauras, hitaasti pirstaloituva ymmärrys ympäristöstään.

Enriquez käyttää novelleissaan taitavasti hyväksi maagisen realismin keinoja. Lukijan on vaikea välillä hahmottaa, milloin kerronta liukuu todellisista tapahtumista aistiharhojen puolelle. Koska Enriquez hyödyntää novelleissaan usein homodiegeettistä kertojaa, eli tarkastelee tapahtumia ensimmäisessä persoonassa osana tarinaa, kerronta on välillä epäluotettavaa. Kertoja uskoo omiin aistimuksiinsa, mutta lukijalle ne näyttäytyvät psykedeelisinä harhoina. Aina ero illuusion ja todellisen elämän välillä ei ole selkeä, joten lukija joutuu aktiiviseen rooliin selvittäessään tapahtumien totuudenmukaista kulkua. Tällaisen lukijaa haastavan kerronnan voi nähdä tyylikeinona, joka kannustaa lukijaa tarkastelemaan kriittisesti myös teoksen miljöötä. Mitä liekit meiltä veivät kommentoikin Argentiinan brutaaleja käytänteitä sekä yhä tänäkin päivänä käytössä olevia väkivaltaisia perinteitä tavalla, joka jää kummittelemaan lukijan mieleen. 

Koska teoksen novelleissa toistuvat maaginen realismi ja selittämättömät tapahtumat, lukija arvaa jo kertomuksen alussa tiettyjen toistuvien elementtien ilmentävän harhoja tai muunlaisia illuusioita. Kun “Naapurin sisäpiha” -novellin päähenkilö Paula esimerkiksi huomaa viereisellä terassilla kaltoinkohdellun lapsen, lukija osaa jo epäillä hahmoon liittyvän jotakin odottamatonta: 

“Jalka se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän erotti nyt myös vähän ylävartaloa ja varmistui, ettei pihassa seissyt aikuinen vaan hintelä lapsi, joka oli täysin alasti; hän näki vilauksen pojan sukuelimistä. Iho oli likaisen harmaa. [- -] Hän ei ollut aiemmin huomannut kahletta patiolla [- -] eikä kuullut pojan ääntä kertaakaan terassilla ollessaan (Enriquez 2021, 171).”

Ulkopuolisen tarkkailijan asemassa lukija tutkii hahmojen aistimuksia eräänlaisessa kaikkitietävän sivustaseuraajan roolissa. Asetelma toistaa tosielämän kaavaa, jossa hyväosaiset ihmiset tarkkailevat heikommassa asemassa olevien elämää turvallisen välimatkan päästä. Enriquezin teosta onkin nimitetty poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkevaksi sukupolvikirjallisuudeksi. 

Enriquez on nimennyt kirjallisiksi esikuvikseen useat angloamerikkalaista tyyliä edustavat goottilaisen kirjallisuuden klassikot, kuten Mary Shelleyn Frankensteinin sekä psykologista kauhua hyödyntävän Stephen Kingin tuotannon. Mitä liekit meiltä veivät -novellikokoelmassa Enriquez leikittelee länsimaisen kauhukirjallisuuden tyylikeinoilla yhdistellen niitä pohjoisargentiinalaiseen kansanuskoon ja brittiläissyntyiseen okkultismiin. Suomennoksessakin on havaittavissa näiden elementtien yhteentörmäyksiä, sillä teos toistaa uskollisesti Shelleyn ja Kingin tyyliä ujuttaa epänormaali aivan lähelle tavanomaisia tapahtumia. Suomennos myös kunnioittaa kirjailijan pyrkimystä yhdistää länsimainen gotiikka Latinalaisen Amerikan kulttuuriperinteeseen, sillä esimerkiksi hyvin omaleimaiset espanjankieliset ilmaukset on jätetty kääntämättä: hahmot viljelevät puheessaan muun muassa termejä gringa, chamiga, che ja don. 

Novellikokoelman yhteys reaalimaailman Argentiinaan on kiistaton. Useat teoksen tapahtumat pohjautuvat todellisiin tapauksiin, joissa kulttuuriperintönä levinnyt väkivalta saa ennenäkemättömät, kauhistuttavat mittasuhteet. Teoksen aloittavan “Likainen poika” -novellin hirmuteot esimerkiksi toistavat vuoden 2006 rituaalimurhaa, jonka uhriksi 12-vuotias “Ramonciton”-poika joutui (Selander 2021, 252). Myös nimikkonovellissa esitetyt naisten polttomurhat viittaavat 2010-vuoden niin kutsuttuun “Wanda Taddei” -efektiin, jonka seurauksena Argentiinan poliisin tietoon tuli seuraavien vuosien aikana 132 naisten polttomurhayritystä (Selander 2021, 253). 

Novellikokoelman viimeinen kertomus sulkee ympyrän, jonka teoksen ensimmäinen kertomus aloittaa: “Mitä liekit meiltä veivät” -novelli palaa takaisin noituuteen ja naistenpolttamisperinteeseen. Nimikkonovelli kommentoi tuhansia vuosia jatkunutta traditiota, jossa miehet sytyttävät naisia liekkeihin. Enriquezin tarinassa naiset saavat alistamisesta tarpeekseen ja päättävät riistää miehiltä mahdollisuuden jatkaa sortavaa perinnettä polttamalla itse itsensä. Naiset eivät tapa itseään, vaan astuvat liekkeihin vain siksi aikaa, että iho ehtii sulaa. Omaehtoisen palamisen tarkoitus ei näin ollen ole kuolla, vaan ottaa väkevällä tavalla kantaa väkivaltaisiin perinteisiin sekä miesten määrittelemiin normeihin: 

“Jos tämä jatkuu, miehet saavat luvan tottua meihin. Suurin osa naisista tulee näyttämään tältä, samanlaisilta kuin minä, jos säilyvät hengissä. Hieno juttu, vai mitä? Kaunis saa ihan uuden merkityksen (Enriquez 2021, 237).” 

Mitä liekit meiltä veivät on voimakassanainen kannanotto Argentiinan haitallisiin traditioihin sekä naisten maailmanlaajuiseen sortoon. Novellikokoelma on ajankohtainen niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Suomessakin, sillä naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty ihmisoikeusongelmaksi myös kotimaassamme. “Wanda Taddei” -efektiä seuranneen feministisen kansanliikkeen myötä Argentiinan rikoslakia muutettiin lähisuhdeväkivallan osalta. Myös Mitä liekit meiltä veivät on osa maailmanlaajuista feminististä liikehdintää, jonka pyrkimys on kyseenalaistaa rakenteellinen, vuosituhansia jatkunut väkivaltainen diskriminaatio.

Kuvat: @chains_of_light 



Enriquez, Mariana (2021) Mitä liekit meiltä veivät (“Las cosas que perdimos en el fuego”, 2016.) Suom. Sari Selander. WSOY. 

Selander, Sari (2021) Suomentajan jälkisanat, teoksessa Mitä liekit meiltä veivät. WSOY. 

Oikeuksien arpapeli: Naisiin kohdistuvat raiskausrikokset ja uhrin oikeuksien toteutuminen Suomessa. Amnesty International Suomen osasto. Tutkimus: https://www.amnesty.fi/uploads/2021/03/oikeuksien-arpapeli_final.pdf. Viitattu 20.7.2021.

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Teoksen feminismi koskettaa myös suomalaislukijoita)

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi choripaneja)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Note: Tämä teksti tullaan julkaisemaan myös Maailmankirjat-blogissa.