Vladimir Nabokov – Lolita

Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 

Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)

Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 

Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 

Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 

Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 

Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 

-

Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."

- 

Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 

Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 

Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana." 

(Martin 2022, 139.) 

Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 

Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 

-

-

"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 

- 

Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022

Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020

 Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020 (Kustantamo S&S)

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 296

Läpäiseekö bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Myöhään illalla luen vielä sähköpostia."

- 

Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. 

Kirjailija Hanna Weseliuksen ja taiteen ammattilainen Hannamari Shakya ovat koonneet valokuva- ja sanataidetta yhdistelevän Poikkeustila 2020 -teoksen yhdessä useiden suomalaisten valokuvaajien kanssa. Kirja kuvaa kevään 2020 poikkeuksellista aikaa, jolloin Covid-19-virus lähti leviämään maailmanlaajuisesti. Kevään aikana kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, ihmiset sulkeutuivat koteihinsa eristyksiin. Aiemmin lepopaikkana toiminut koti muuttui monien kohdalla työpaikaksi, harrastustilaksi, rentoutumisalueeksi sekä ainoaksi sallituksi sosiaaliseksi ympäristöksi. Poikkeustila 2020 kuvaa valokuvan ja sanataiteen keinoin kummallisten kuukausien herättämiä ajatuksia sekä kansalaisten konkreettista ahdinkoa rajatussa miljöössä, jossa myös tappava tauti leviää. 

Teoksessa vuorottelevat Weseliuksen kirjoittamat päiväkirjamaiset osiot ja Shakyan koostamat valokuvajaksot. Kirjan valokuvat on kerätty yhteensä 160 valokuvaajalta, joten kirjan visuaalinen anti on erittäin runsas ja monipuolinen. Vaihtelevat kerronnan jaksot rytmittävät lukemista ja tarjoavat luontevia pysähdyspaikkoja, jolloin vastaanottaja ehtii seisahtua pohtimaan näkemäänsä. Teoksen tarkoitus ei ole rakentaa juoneltaan koukuttavaa tarinaa, vaan pysähtyä tarkastelemaan eriskummallista ja pelottavaa kasvavan uhan ilmapiiriä. Muuttuvan maailman tunnelma välittyy erityisen ansiokkaasti kuvituksesta, joka toimii myös ainutlaatuisena ja autenttisena dokumenttina pandemian alkuvaiheen poikkeusoloista. 

Kirjan liuskoista ilahduttavan iso osa on omistettu valokuvaajien töille. Teos on myös taitettu harkiten ja valokuvien tarpeita kunnioittaen. Useilla sivuilla kuville on jätetty runsaasti valkoista tilaa ympärilleen, ikäänkuin teokset olisivat esillä gallerian seinillä. Valokuvien asettelu ei noudata vakiintuneita konventioita, vaan otokset on sijoiteltu paikoin epäsymmetrisesti ja kooltaan vaihtelevasti. Vaikuttaville ja ajatuksia herättäville kuville on omistettu myös kokonaisia aukeamia. Teksti ja kuvat antavat tilaa toisilleen ja saattavat lukijaa eteenpäin vuorotellen. Kerronnallisena ratkaisuna pitkät valokuvajaksot toimivat loistavasti, sillä kuvien raskaasta sisällöstä huolimatta teosten monipuolisuus ja väljä asettelu keventävät vastaanottamiskokemusta. 

Vaaleanpunaiselle paperille painetut päiväkirjamaiset tekstiosiot sen sijaan vaikuttavat ylidramatisoiduilta ja väkinäisiltä. Autenttisuutta henkivien valokuvien rinnalla kirjoitukset tuntuvat välillä jopa tarpeettomilta. Päiväkirjamaista tunnelmaa latistaa myös tieto siitä, että tekstit on kirjoitettu ensisijaisesti julkaistavaa kirjaa ja lukijaa ajatellen, eikä henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi. Teosta selatessa pohdinkin, miten erilainen lopputulos olisi voinut syntyä suomalaisten aitoja päiväkirjapätkiä kokoamalla. Päiväkirjamainen muotoilu ei keinotekoisuudessaan tuo lisäarvoa kuville tai tarjoa juurikaan uusia ajatuksia lukijalle, joka väistämättä on kokenut korona-ajan poikkeusolot myös omassa lähimenneisyydessään. 

Weseliuksen teksteihin on kuitenkin tarkkanäköisesti poimittu havaintoja, jotka liittyvät olennaisesti poikkeusolojen arkeen. Pysähtyneet videokuvat, Zoom-päänsärky sekä kyllästyminen koronauutisiin ovat paljonpuhuvia huomioita. Tekstissä on paikoin ilahduttavaa ja mielekästä pohdintaa tavanomaisista asioista, jotka poikkeusaikana saavat uuden ulottuvuuden:

 "Kaikki, mihin koskimme, on mukana autossa. Emme voineet jättää äidin luo yhtään virusta. Paitsi koira, ajattelen mutta en sano mitään. Koira on pinta. Kaikki silittivät sitä (Shakya & Weselius 2021, 123)."

Useat tekstissä esitetyt havainnot ovat kuitenkin täsmälleen samoja tarinoita, jotka ovat jo useaan otteeseen vyöryneet lukijan silmille erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Kevään 2020 aikana (ja monesti sen jälkeenkin) myös omat some-tuttuni ovat julkaisseet runsaasti näyttökaappauksia etäjuhlista, valokuvia ulkona aterioivista sukulaisista turvavälin päässä toisistaan sekä täpötäysistä lenkkipoluista. Tapahtumien kuvaukset eivät sisällä erityisen oivaltavia huomioita, jotka pitäisivät lukijan mielenkiintoa yllä. 

Vaikka teksti on kirjoitettu pandemian alkuvaiheilla ja kertojan reaktiot poikkeusoloihin ovat suhteellisen uskottavia, tuntuvat ne paikoin ylidramatisoiduilta. Kertojan kauhistellessa yli kolmen viikon taukoa äidin näkemisestä lasken itse päiviä siihen, milloin tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta vanhempien sukulaisteni tapaamisesta. Teoksen surullinen, mutta tärkeä anti onkin käsitys ajasta ja ennalta-arvaamattomasta katastrofista. Jos keväällä 2020 kolme viikkoa vaikutti kohtuuttomalta sosiaaliselta ponnistelulta, nyt sama aika katoaa loputtomalta tuntuvaan jatkumoon, jonka päättymätön pandemia on luonut osaksi arkea. Päivien, viikkojen ja tartuntojen laskeminen on jo pääosin lopetettu. Enää huomio ei ole kuluneessa ajassa tai sairaissa yksilöissä, vaan peruuttamattomasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Tästä syystä ristiriitaiset tuntemukset asettuvat osaksi lukuelämystä: kertojan sanoittamat kokemukset tuntuvat kevään 2020 kontekstissa traagisilta ja kutkuttavilta, mutta nykypäivän tietoudessa lähinnä naiveilta dramatisoinneilta. 

Myös tekijät tiedostavat teoksen roolin aikansa kuvana. Esipuheessa pohditaan kirjan merkillistä kirjoitusajankohtaa ja sitä, miten käsitys teoksen luonteesta muuttui pandemian pitkittyessä. Myös lukijan on syytä suhtautua niin virusaaltoon kuin sen aikana kirjoitettuihin tuotoksiin joustavalla asenteella. Omaan lukukokemukseen ja sisällön ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävästi käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta, ja erityisesti kuluneina ja tulevina vuosina muutos on ollut ja tulee olemaan oletettavasti nopeaa. 

Varmaa kuitenkin on, että Poikkeustila 2020 -teoksen kuvat ja sanat jäävät historian aikakirjoihin tähdellisinä huomioina. Vaikka osa kirjan sisällöstä on lukijalle jo niin tuskallisen tuttua, ettei se enää ravistele tai tuota erityisiä oivalluksia, on teos arvokas dokumentti epätavallisesta ajanjaksosta. Ja vaikkei autofiktiolla leikittelevä teksti sisällä kovin mieleenpainuvia ajatusketjuja, fyysinen opus itsessään muuntautuu ajan myötä tärkeäksi artefaktiksi. 

Taiteilijat ovat kautta aikojen dokumentoineet yhteiskunnallisia muutoksia. Weselius ja Shakya jatkavat tätä taiteentekijöiden korvaamatonta työtä yhdessä 160 valokuvaajan kanssa Poikkeustila 2020 -teoksellaan. On täysin eri asia koostaa kirja suuren mullistuksen keskellä, kuin lukea sitä katastrofin yhä edelleen pitkittyessä. Onkin syytä palata Poikkeustila 2020 -teoksen pariin jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun pandemia on asettunut toistaiseksi vielä tuntemattomaan asemaan osaksi yhteiskuntamme ennalta-arvaamattomia poimuja. 

-

"24.4. Vuosaari

Tilanne on liukunut absurdiksi. En jaksa seurata uutisia enkä keksi enää mitään näkökulmaa tähän. Jatkan vain töitäni ja askareitani. Olen vain elossa."

(Shakya & Weselius 2021, 175.)

- 

Shakya, Hannamari & Weselius, Hanna (2021) Poikkeustila 2020. Kustantamo S & S: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (pitkittyvä talvi vaikuttaa merkittävästi kertojan mielialaan)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (subjektiivista, toki)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (ei kuitenkaan koronaan!)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (teoksen kirjoittajan & valokuvaajat voi lukea narratiiveiksi)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (teoksessa pohditaan esim. karanteenin luonnetta)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (kertojan lapset ja vanhemmat ovat tärkeä osa tekstiä)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan