Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido - Blacksad

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido - Blacksad




Julkaisuvuosi: 2000-2021, suomennokset 2006-2023.

Kustantaja: 1-4: Arktinen Banaani. 5: Egmont Kustannus. 6-7: Story House Egmont

Ensimmäisen albumin ensimmäinen lause:

"On päiviä, jolloin aamukahvi närästää pahasti... varsinkin, jos edessä lojuu entisen rakastetun kuollut ruumis." 

-

-



Espanjalaisen sarjakuvantekijäkaksikon Juan Díaz Canalesin & Juanjo Guarnidon luoma Blacksad-sarjakuva saapui Suomeen jo 2000-luvun alkupuolella. Sarjan kaikki seitsemän toistaiseksi ilmestynyttä osaa on suomennettu ja viimeisin teos saatiin kotimaan markkinoille vuonna 2023. Blacksadia voi siis kuvailla perinteiseksi pitkän linjan sarjakuvaprojektiksi, jonka parissa niin tekijät kuin lukijatkin ovat ehtineet viettää aikaa jo yli kaksi vuosikymmentä. Blacksadin suomennosten markkinoille tuomisen aloitti vuonna 2006 Arktinen Banaani, mutta vuodesta 2013 eteenpäin Blacksadia ovat toimittaneet Egmont Kustannus & Storyhouse Egmont.

Blacksad ei ole lasten sarjakuva. Blacksad ei ole edes (disneymäisesti ilmaistuna) kulttuurituote, josta aikuisetkin voivat nauttia. Blacksad on aikuisten sarjakuva. 

Sarjakuvan päähenkilö John Blacksad edustaa arkkityyppimäistä salapoliisihahmoa, joka ratkoo rikoksia oman terveytensä ja mentaalisen tasapainonsakin uhalla. Balanssin säilyttäminen kuuluu kuitenkin Blacksadin erityisominaisuuksiin, onhan päähenkilö esitetty kissamaisessa hahmossa. Kuten monilla Blacksadin fiktiivisillä kollegoilla, myös Blacksadilla on tapana kantaa mukanaan menneisyyden haamuja. Sarjan ensimmäisessä osassa Blacksad joutuukin heti ratkomaan entisen rakastettuna murhaa, ja muisto edesmenneestä Nataliasta kulkee etsivän trenssitakin taskussa vielä pitkälle sarjan myöhempiin osiin.

Vaikka Blacksad-sarja toistaa monia dekkarikirjallisuuden kuluneita konventioita 50-luvun New Yorkia myöten, erottuu kirjojen kuvitus sekä miljöö edukseen monista muista salapoliisiteoksista. Blacksad-sarjan ehdottomasti tunnistettavin piirre on korkeatasoinen kynänjälki yhdessä erittäin taidokkaan akvarellivärityksen kanssa. Blacksad edustaa vanhanaikaista sarjakuvataidetta, jonka jokainen ruutu on piirretty ja väritetty käsin. Jos kuvia onkin myöhemmin retusoitu kuvanmuokkauksen keinoin, vakuuttaa jälki silti autenttisuudellaan. 

Blacksadin maailma sijoittuu Aku Ankan ja Ankardon kaltaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa eläimet representoivat ihmisiä. Vaikka sivuilla siis seikkailee kissoja, koiria ja kilpikonnia, tulee Blacksadin hahmot tulkita ihmisen esityksiksi. Käyttämällä eläimiä ihmisen representaatioina sarjakuvantekijät pystyvät erittelemään erilaisia ihmistyyppejä sortumatta stereotypioihin. Blacksadin maailmassa poliiseina nähdäänkin usein koiraeläimiä ja gangstereina liukkaita liskoja. John Blacksad itse edustaa tummahipiäistä mieshenkilöä, joka joutuu mustan turkkinsa vuoksi usein ongelmiin niin virkavallan kuin ennakkoluuloisten kanssaeläjienkin kanssa. Tällä tavoin sarjassa käsitellään esimerkiksi rakenteellista rasismia alleviivaamatta todellisia ihmisryhmiä. Keino on toimiva, sillä etäännyttämällä hahmot oman maailmamme ihmisistä sarjakuva antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia tosielämän ongelmia turvallisen välimatkan päästä. 

Vain 56-sivuisina teoksina kirjasarjan osat ovat kohtuullisen tiiviitä kertomuksia. Tästä syystä juoni ei pääse rönsyilemään kovin etäälle punaisesta langasta, joten myös aloittelevan etsivän on helppo seurata draaman kaarta. Kokeneempien dekkaristien harjaantuneeseen silmään napakat tarinat saattavat olla liiankin suoraviivaisia. Monitahoisimman kokonaisuuden tekijät ovat onnistuneet luomaan kahdesta viimeisimmästä osasta; kahteen teokseen jaettu kokonaisuus mahdollistaa kiinnostavien sivujuonien kehittelyn sekä runsaan hahmokimaran. Kun kaikki sortuu -teokset edustavat monikerroksista tarinankerrontaa sekä taiturimaista visuaalista ilottelua, joiden osalta tekijät ovat yhtä kovaksikeitettyjä kuin päähenkilönsäkin. 

Guarnidon lahjakkuus monipuolisena piirtäjänä pääsee erityisesti oikeuksiinsa monipuolisen hahmokavalkadin avulla. Guarnidon lennokas ja realistinen viiva kuvaa monenlaisia hahmotyyppejä, ja erityisen laajaa moninaisuutta on havaittavissa mieshahmojen kavalkadissa. Naishahmoissa piirtäjä sen sijaan luottaa harmillisen usein yksiulotteiseen tiimalasisiluettiin ja madonnamaisiin tötterörintaliiveihin (joita myös lähietäisyydeltä usein tarkastellaan). Edes laajoja väkijoukkoja kuvaavissa kohtauksissa ei nähdä erimuotoisia naishahmoja. Koko seitsemänosaisen kirjasarjan aikana Blacksadin sivuilla ruutuaikaa annetaan vain muutamalle naishahmolle, joista suurin osa vastaa pin up -kalentereiden ihannesiluettia. Koko kirjasarjan yhteensä melkein 400 sivulta löysin vain neljä merkittävää naishahmoa, joiden ulkomuoto eroaa 50-luvun kauneusihanteista. Näistä neljästä hahmosta vain kolmella on vuorosanoja. 

Huomaa naishahmolle lisätyt ihmismäiset huulet sekä epäeläimelliset silmäripset & hiukset

Olen käsitellyt miehiseen katseeseen ja eritoten miesten ylläpitämiin kirjallisiin konventioihin liittyvää ongelmaa aiemmissakin julkaisuissa, kuten Naisen osa -tekstissä. Blacksadissa miehiset ihanteet tulevat kuitenkin erityisen näkyvästi esiin formaatin vuoksi, onhan kyseessä visuaalinen teos. Erityisen ongelmallisena lukijana koin Guarnidon tavan liittää naishahmoihin seksualisoivia attribuutteja, jotka mieshahmoilta tyystin puuttuvat. Tällaisia lisäyksiä ovat esimerkiksi muhkeat ihmismäiset huulet, jotka piirtäjä on usealle keskeiselle naishahmolle lisännyt. Vaikka samassa tarinassa esiintyy saman eläinlajin edustaja miespuolisena, ei kyseisellä mieshahmolla ole liioiteltuja huulia tai muita vastaavia ihmismäisiä ominaisuuksia. Dekkarikirjallisuuteen sekä film noiriin kuuluvat toki tunnistettavina elementteinä seksualisoidut naishahmot, mutta 2000-luvun kulttuurituotteen toivoisi jo jättävän tyylilajin vanhentuneet komponentit raamien ulkopuolelle. 

Yksiulotteisia naishahmoja lukuunottamatta Blacksad on laadukas kirjasarja, joka tuo ansiokkaasti esiin lähihistorian ongelmia, joiden kaiku myös omassa yhteiskunnassamme vielä kumisee: Yhdysvaltain rotuerottelu, tuloerot, vallan epätasainen jakautuminen, korruptio sekä ydinsodan uhka nousevat sarjan keskeisiksi teemoiksi. Vaikka Blacksadin todellisuus ajoittuu kylmän sodan vuosiin, voi lukija puntaroida tarinoissa käsiteltyjä aiheita myös oman aikansa näkökulmasta. Esimerkiksi Yhdysvaltain historiallisten presidentinvaalien kynnyksellä on aiheellista pysähtyä tarkastelemaan eriarvoisuuden historiaa sekä kohtalokkaisiin konflikteihin johtaneita osatekijöitä. Blacksad-sarja ammentaa inspiraationsa realimaailman väkivaltaisista tapahtumista, joten toivottavaa on, etteivät sarjakuvataiteilijat viidenkymmenen vuoden päästä luo samankaltaisia kertomuksia oman aikamme tapahtumista.




-




"Kalat ovat todella hämmästyttäviä, John. Näetkö tuon sinisen? Se on pelottava saalistaja, joka käyttää ravinnokseen sitä ympäröiviä pikkukaloja. Kun se tuntee elinkaarensa olevan päättymässä, se antautuu samojen pikkukalojen syötäväksi... Ehkä se on sen tapa pyytää anteeksi ja maksaa niille velkansa. Luonto on viisas: yksi elämä sammuu toisten hyväksi..."

(Canales & Guarnido 2008, 43.)




- 

-




Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):

1. Kirjan nimessä on erisnimi

2. Kirjassa tehdään taikoja (kts. Hiljainen helvetti)

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli) (kts. Hiljainen helvetti & Punainen sielu & Amarillo)

16. Kirjassa on valokuvia

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus) (Mardi Gras, kts. Hiljainen helvetti)

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta (kts. Punainen sielu)

29. Kirjassa valehdellaan

31. Kirjassa on vammainen henkilö (kts. Hiljainen helvetti)

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma (kts. Valkoinen valtakunta & Amarillo)

41. Kirjassa syntyy lapsi (kts. Hiljainen helvetti)

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta (kts. Kissa varjoisilta kujilta)

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (teokset on suomentanut Kirsi Kinnunen)


-

 

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2006) Kissa varjoisilta kujilta ("Quelque part entre les ombres", 2000). Arktinen Banaani: Helsinki.

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2007) Valkoinen valtakunta ("Arctic nation", 2003). Arktinen Banaani: Helsinki.

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2008) Punainen sielu ("Âme rouge", 2005). Arktinen Banaani: Helsinki.

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2010) Hiljainen helvetti ("L'Enfer, le Silence", 2010). Arktinen Banaani: Helsinki.

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2013) Amarillo ("Amarillo", 2013). Egmont Kustannus: Helsinki

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2022) Kun kaikki sortuu: ensimmäinen osa ("Alors, tout tombe – Première partie", 2021). Story House Egmont: Helsinki.

Canales, Juan & Guarnido, Juanjo (2023) Kun kaikki sortuu: toinen osa ("Alors, tout tombe – Seconde partie", 2021). Story House Egmont: Helsinki. 

Teokset suomentanut Kirsi Kinnunen. 




Kuvat: @chains_of_light




-

Satu Rämö – Hildur

 

Satu Rämö – Hildur (WSOY) 

* Teos saatu arvostelukappaleena

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 362

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Sleipnir kiihdytti askeltaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

-

Vuonna 2022 kotimaiseen dekkarimaisemaan kohosi vuoren lailla synkeänpuhuva järkäle, Hildur. Romaani on kirjailija-bloggaaja Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos. Hildur aloittaa päähenkilön nimeä kantavan dekkarisarjan, jossa pureudutaan niin Islannin kulttuuriin kuin Hildurin omaan menneisyyteenkin. 

Tarina etenee, kuten rikoskirjallisuudessa usein on tapana: menneisyyden haavoja yhä nuoleva poliisi tempautuu keskelle pikkukaupunkia koettelevaa omituista henkirikosten vyyhtiä. Odottamattomia apulaisia ilmaantuu, mutta lumivyöryn lailla etenevää murha-aaltoa ei saada kuriin. Lumen alta alkaa paljastua omituisia johtolankoja, mutta myös vihjeitä kauan, kauan sitten sattuneesta tragediasta. Lukujen välissä kasvoton murhaaja puhuu kursiivilla. Koko kertomusta kehystää paikallinen legenda muinaisista rakastajista. 

Hildurin rakenne on siis varsin tuttu rikoskirjallisuuden tuntijoille. Kaavaa edes jollain tapaa rikkoakseen kirjailija on tuonut tarinaan kevyehköjä, jopa arkisia elementtejä. Iso osa Hildurin tekstimassasta koostuukin islantilaisen kulttuurin kuvailusta, kuten paikallisen pullonpalautusjärjestelmän, käsityöperinteen, asemakaavojen, liikenneyhteyksien ja gastronomian esittelystä. Dekkarigenreen perehtynyt lukija saattaa tulkita näitä kuvauksia harhaanjohtavien motiivien ovelana ripotteluna, mutta useat arvostelijat ovat arvelleet kirjailijan pääasiassa toistavan tietokirjataustasta kumpuavia kirjoitustapoja. Rämö tunnetaankin ahkerana tietokirjailijana, joka on tuottanut runsaasti teoksia islantilaiseen elämäntapaan ja historiaan liittyen. 

Kirjailijan ymmärrys kulttuuristaan on vaikuttavaa, mutta tietoiskujen sijoittelu ja suhde muuhun tekstiin ei vie tarinaa eteenpäin tai täydennä sen aukkoja. Kerrontaan liimatut Islanti-esittelyt tuntuvat kieltämättä tietokirjamaisilta lapsuksilta. 

Useat lukijat ovatkin epäilleet Rämön some-taustan vaikuttaneen kustannusprosessin huolimattomuuteen, mikä näkyy esimerkiksi teoksen epäkoherentissa rakenteessa. Kriittisten arveluiden mukaan kustantamolla oli kiire saada markkinoille somesisällöstään ja trendaavista tietokirjoistaan tutun kirjoittajan teos. Sosiaalinen media ja opaskirjamaisuus paistavat Hildurin jääkuoren alta sisäistekijän muodossa. Ollakseen vakavastiotettava ja kylmäverinen murhakirja Hildur kaipaisi tietokirja- ja matkaopaskappaleiden karsimista. Nykyisessä muodossaan romaani muistuttaa Islanti-aiheista mainostempausta. Se on sääli, sillä kirjassa on kieltämättä runsaasti potentiaalia. Rämö nimittäin kirjoittaa sujuvasti ja osaa luoda myös uskottavia, monitahoisia henkilöhahmoja. 

Teoksen päähenkilö Hildurissa on piirteitä, jotka kapinoivat naishahmoille luotuja ikiaikaisia raameja vastaan. Rämön luoma rikosetsivä ei varsinaisesti kaipaa mieskollegaa rinnalleen, vaikka Suomesta sellainen lähetetäänkin. Hildur nostelee painoja, kaivaa miehiä lumen alta, syö rasvaista makkaraa ja antaa Jacobin istua pelkääjänpaikalla. Vaikka teos itsessään kylpee rikoskirjallisuuden latteuksissa, Hildurin kohdalla kirjailija on onnistunut väistämään ilmeisen itsestäänselvyyden: päähenkilöä ei kuvailla seksualisoivin, ahnain termein. Naishahmojen turhanpäinen seksualisointi on puistattava ja yleinen konventio, joka edelleen nostaa irvokasta päätään jopa ylistettyjen kirjauutuuksien sivuilla. 

On kuitenkin harmillista, etteivät Hildurin jämäkkyys ja luonteenlujuus ole sisäsyntyisiä piirteitä; kova kuori on oire psyykkisestä traumasta, jonka Hildur lapsena kokee. Tarinassa alleviivataan tätä maneeria monin paikoin, jotta lukija varmasti ymmärtää Hildurin rakentavan muuria ympärilleen. Ratkaisu on hieman kankea, sillä pakkomielteen orjuuttama rikosetsivä on jokseenkin kulunut dekkarien arkkityyppi. Olisipa ollut virkistävää lukea islantilaisesta poliisista, joka käsittelee lapsuustraumaansa aktiivisesti terapiassa ja havainnoi tunnelukkojaan. Tällainen moderni ratkaisu ei muuttaisi kertomuksen juonta juurikaan, sillä Hildur voisi silti jatkaa liikuntaharrastustaan. Aivan, kuten me monet muutkin traumattomat ja traumojamme käsittelevät tavan tallaajat teemme.  

Sanojen vääntäminen rautalankamaiseen malliin toistuu kerronnassa muutenkin, sillä Rämöllä on tapana pureskella lauseet lukijan puolesta: 

"Hildurin silmien korkeudella roikkuivat raskaan näköiset maastokengät. Naarmuuntuneet jalkineet olivat joskus kauan sitten olleet mustat ja kiiltävät. Nyt ne olivat kärjistä harmaantuneet ja linttaan astutut. Kengistä näki, että niillä oli kävelty paljon."

(Rämö 2022, 350.) 

Valmiiden syllogismien syöttäminen lukijalle ei ruoki itsenäistä aivotyötä, jota dekkarikirjallisuudessa tavallisesti tavoitellaan. Kirjailijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että tarinan loppuratkaisu on mielikuvituksekas ja ennalta-arvaamaton. Jopa niin odottamaton, että loppuvaiheilla paljastuvat elementit muistuttavat hieman kiusallisesti deus ex machina -tyyppistä ratkaisua, jossa puuttuvat ainesosat pudotetaan taivaalta. Karsimalla islantilaista knoppitietoa ja lisäämällä kertomukseen loppuratkaisun komponentteja Rämöllä olisi ollut ainekset mukaansatempaavaan ja koherenttiin rikosromaaniin. 

Kaikesta matkaopasmaisesta rönsyilystään huolimatta Hildur on lupaava esikoisdekkari, joka enteilee menestyksekästä jatkoa rikosetsivän seikkailuille. Usean romaanin jatkumo myös mahdollistaa esimerkiksi päähenkilön kehityksen, jolloin Hildurin suojamuurien kaatumisen suhteen on vielä toivoa. Varmaa kuitenkin on, että Hildur jatkaa raskaissa ja leveissä jalanjäljissä, jotka se nyt jo on painanut pohjoismaisen nordic noir -genren kentälle. Lukijana jään myös mielenkiinnolla seuraamaan, millä tavoin kirjailijan ja kustantamon yhteistyö etenee. Noudattamalla skandinaaviselle tyylille ominaista hillittyä eleganssia myös Hildur saattaa tulevissa seikkailuissaan saavuttaa vähäeleisen vaikuttavuuden, jota islantilaiset esimerkiksi tylpissä vuorissaan kovasti rakastavat. 

- 

"Hildur oli nostanut surffilaudan Brendan katolle, heittänyt märkäpuvun auton tavaratilaan ja lähtenyt ajamaan kohti länttä. Kun pimeys hellitti ja varjot alkoivat erottua, Hildur oli astunut lautansa kanssa mereen. Surffaamaan ei tietenkään olisi kannattanut lähteä yksin. Kaikkea voisi tapahtua. Hänhän voisi iskeä päänsä lautaansa, niellä liikaa merivettä tai arvioida aallon voiman väärin. 

Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Vaaran tunne oli jatkuvasti läsnä, ja ehkä juuri siitäkin syystä hän rakasti tätä lajia. Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin."

Rämö 2022, 331. 

-

- 

Rämö, Satu (2022) Hildur. WSOY: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (ja heidän salaperäisestä kuolemastaan)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (aka. kuinka selvitä Islannissa)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

24. Kirja kertoo urheilijasta

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (löyhästi)

Virve Sammalkorpi – Tehtävä

 Virve Sammalkorpi – Tehtävä (Impromptu Kustannus) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 203

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hän herää aamuyöllä siihen, että oveen koputetaan."

- 

Virve Sammalkorven kahdeksannen romaanin kohderyhmää on hankala määritellä. Taiton väljyys, teoksen aiheet (ensirakkaus, vaikeat perhesuhteet, teini-ikä ja esimerkiksi uskontoon liittyvä itsetutkiskelu) viittaavat vahvasti nuorille aikuisille tai teini-ikäisille suunnattuun kirjallisuuteen, mutta kertomusta ei ole varsinaisesti markkinoitu YA-kirjallisuuden edustajana. Voisin henkilökohtaisesti suositella tätä teosta kaikille yläasteikäisistä eteenpäin, sillä aikuistumiseen liittyvien aiheiden lisäksi romaanissa pohditaan myös syvempiä teemoja. Tällaisia tarinan teemoja ovat esimerkiksi perhe, olemassaolon tarkoitus sekä lähimmäisenrakkaus. 

Luis Aaron Levin isä on "Mikael Maan Enkeli, Arkkienkeli Mikaelin Työmies, Hyvyyden lähettiläs ja Taivaallisten Joukkojen Sotilas Maan Päällä (Sammalkorpi 2021, 188)". Isällä on niin kutsuttu "Tehtävä", jota hän suorittaa öisin: pienellä skootterilla hän kaasuttaa pitkin kaupungin levottomia katuja etsiskellen erityisesti nuoria prostituoituja, jotka kaipaavat "Taivaallisten Erikoisjoukkojen Edustajan" suojelusta. Mikael tuo naiset, tai kuten hän heitä nimittää, tytöt, kotiinsa ja siten oman käsityksensä mukaan varjelee heitä "Huonolta Energialta". Salaperäisen elämäntyönsä ohella Mikael kasvattaa Luisia, esiteini-ikäistä poikaansa. 

Tehtävä-romaanin kerronta tapahtuu Luisin näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle Luisin mielenmaisemaa ja tuo esiin pojan pohdintoja. Isän salaisuuden varjeleminen ei ole helppoa, varsinkaan kun elämässä ei ole juurikaan turvallisia aikuisia. Jonkinlaista apua saa naapurin Rauha-mummolta sekä jalkapallojoukkueen pelikavereilta, mutta etäiseksi jääneiden vanhempien hahmoja ei kukaan heistä pysty täyttämään. 

Vaikka teos seuraa tiiviisti Luisin henkilökohtaisia mietteitä, rakentuu romaanin kattoteema yleisemmän perhekäsityksen ympärille. Kirja osoittaa kauniisti valtavirrasta poikkeavia vaihtoehtoisia kokoonpanoja, jotka voivat muodostaa perheen. Vanhemmuus tai sisaruus ei aina ole biologista, eikä esimerkiksi kummien tarvitse olla verisukulaisia. Sammalkorpi korostaa vähäeleisin, mutta tarinan kontekstissa alleviivaavin tavoin lähimmäisenrakkautta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Erityisessä polttopisteessä on pohdinta enkeleistä: onko heitä?

 

Ansiokkaimmillaan romaanin pohdinta on turvaverkoista puhuttaessa. Luis miettii ympärillään olevia henkilöitä ja heidän rooliaan kiinniottajina: jos joku hairahtaa ja putoaa, ympärillä on ihmisiä koppaamassa. Luisin isällä on kuitenkin toisenlainen käsitys asiasta, eikä hän suostu passiiviseen kiinniottajan muottiin. Isä on mieluummin oma-aloitteinen toimija, joka ei odottele vuoroaan. Isän ja pojan vastakkaiset käsitykset lähimmäisenrakkauden ja auttamisen merkityksestä alkavat hitaasti muodostaa kuilua Luisin ja Mikaelin välille. Samaan aikaan Luisin ympärille kertyy yhä useampia hahmoja, jotka täysin tietämättään tai tajuamattaan antavat toiminnallaan selkeän ja luontevan merkityksen kultaiselle säännölle. 

On harmillista, että kaunis ja ajatuksia herättelevä sisältö on kiedottu jäykähköön kerrontaan. Sammalkorpi jättää hyvin vähän lukijan oivallettavaksi, jolloin kerronta pelkistyy paikoin kankeaksi alleviivaamiseksi. Kertoja pureskelee lukijan puolesta henkilöiden tunteita, ajatuksia ja sanomattakin jääneitä sanoja. Narratiivi ei näin ollen anna juurikaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Voi olla, että juuri tästä syystä huolella rakennetut henkilöhahmot traagisine taustatarinoineen jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On toki muistettava, että myös suoraviivaiselle kerronnalle on oma paikkansa ja lukijakuntansa. Mikäli Tehtävä-romaani olisi selkeästi kohdennettu nuorille lukijoille, ymmärtäisin kerrontaan liittyvät valinnat paremmin. 

Myös kieliasu vaikuttaa paikoin huolimattomalta. Romaanissa on paikoin lyöntivirheitä ja esimerkiksi välimerkkejä käytetään usein sarjakuvamaiseen tyyliin. Hahmojen huudahdusten perässä on monesti peräjälkeen sekä huuto- että kysymysmerkki, mikä toki tuo lukijalle mieleen hämmentyneensekaisen puuskahduksen. Sarjakuvamainen kieli onkin universaali ja varma tapa tuoda napakasti ilmi hahmojen tuntemuksia. Tyylikeinona merkkiyhdistelmät ovat kuitenkin latteita, sillä hahmojen ristiriitaisia ja monenkirjavia tuntemuksia voisi tuoda esille myös kerronnallisin keinoin, kuten sanoittamalla niitä runsaammin. Tämänkin tyylikeinon näen tosin toimivan mutkattomasti nuoren tai kevytmielisemmän lukijakunnan kohdalla, joten voi olla, että tarkastelen kirjoitusasua vahvasti omasta subjektiivisesta kuplastani käsin.

Tarinan juoni on kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta jotkin kertomuksen tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta. Vaikka esimerkiksi viranomaisten toiminta on jollain tapaa selitettävissä, tarinan henkilövahinkoihin liittyvät yksityiskohdat vaikuttavat suoraviivaisesti suunnitelluilta ja jäävät joiltain osin käsittelemättä. Tarinassa ei näin ollen ole suoranaisia aukkoja, mutta tietyt juonenkäänteet eivät vakuuta uskottavuudellaan. 

Tarinan rakenne on kuitenkin kokonaisuutena koherentti ja soljuva. Kertomuksessa esitetyt motiivit nivoutuvat lopulta vaivattoman oloisesti yhteen ja useampi kuin yksi kehä sulkeutuu. Kirjan rakennetta tarkastellessa onkin helppo huomata, että Sammalkorpi on proosakirjailijana jo konkari. 

Tapahtumat etenevät arkisista kohtauksista toiseen sujuvasti ja ongelmitta. Loppukesä muuttuu märäksi syksyksi ja lopulta valojentäyteiseksi jouluksi niin luontevaan rytmiin, että lukijan on helppo myötäelää tarinan tahdissa. Kertomus seuraa Luisin kasvutarinaa noin puolen vuoden ajan, mikä on lyhyt aika elämässä, mutta merkittävä ja muutostentäyteinen jakso teini-ikään siirtyvälle nuorelle. Sammalkorpi osaa astua kasvuiässä olevan ihmisen kenkiin jouhevasti, joten tarinan esiteini-ikäinen päähenkilön mielenliikkeet ja salakavala kasvu on esitetty sulavalinjaisen nokkelasti.

Romaanina Tehtävä on nopealukuinen ja selväpiirteinen. Kirja antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta rakkauteen, uskoon, rehellisyyteen ja ystävyyteen liittyen. Teos loppuu juuri oikealla hetkellä jättäen lukijalle mahdollisuuden joko täydentää tapahtumat mielessään tai odottaa Sammalkorven mahdollista jatko-osaa romaanille. Julkisuuteen ei ole annettu lausuntoja Tehtävän potentiaalisiin jatko-osiin liittyen, mutta olen kuullut ainakin joidenkin lukijoiden toivovan Luisin jatkavan seikkailujaan. 

-

-

– Joskus minä mietin, Rauha sanoo, mutta keskeyttää. Hän työntää alahuulensa ylähuulen päälle kuin varmistaakseen, ettei mitään ajattelematonta pääse sittenkään ulos. 

– Mitä? Sano vaan. 

– En mitään. 

Luis irvistää Rauhalle. 

– Älä viitsi. Anna tulla. 

– Nooh. Että. Noh. Että. No. 

– Niin? 

– No olkoon. Sitä minä, että minkähänlainen sinun elämäsi olisi ollut ilman isäsi Tehtävää. 

Luis on hiljaa. Hän on miettinyt sitä samaa. 

– Tylsä? Hän ehdottaa keventääkseen tunnelmaa.

(Sammalkorpi 2021, 35.)

- 

Sammalkorpi, Virve (2021) Tehtävä. Impromptu Kustannus: Saksa. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (sukulaisia)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (menneisyyden tapahtumat paljastuvat vähitellen)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika

 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (2021)

*Kirja saatu arostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen Temporada de huracanes 2017, suomennos 2021

Sivuja: 210

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"He saapuivat kanavalle joen törmää laskevaa jokea pitkin, ritsat viritettyinä ja silmät viiruina keskipäivän kirkkaudessa."

- 

Meksikolaisen Fernanda Melchorin toinen romaani Hurrikaanien aika (Aula & Co 2021) vie lukijan syvälle Latinalaisen Amerikan La Matosan kyläyhteisöön, jossa paikallinen noita on tapettu. Kirja ei kuitenkaan edusta tyylilajiltaan murhamysteeriä, sillä noidan kuolema toimii vain väkivaltaisena linkkinä Melchorin kuvaamien ihmissuhteiden välillä. 

Murhattu noita ei ole meksikolaisen maaseudun ensimmäinen loitsija. Tarina alkaa kuolleen noidan äidistä, joka myös harjoitti noituutta La Matosan pikkukylässä. Vanhan-Noidan luokse hakeutuvat niin nuoret kuin varttuneemmatkin kylän naiset, jotka hakevat helpotusta ei-toivottuihin raskauksiin sekä muihin häpeällisinä pidettyihin vaivoihin. Murhattu Pikku-Noita, transvestiittina pidetty okkultisti, sitä vastoin vetää puoleensa kylän miehiä, jotka saapuvat sankoin joukoin mökille nauttimaan noidan irstaista juhlista ja seksuaalisista nautinnoista. Kun Pikku-Noidan ruumis löytyy kanavasta, lähes kaikki kyläläiset tuntuvat tietävän rikoksesta jotakin. 

Melchor on kertonut inspiroituneensa meksikolaisten taikauskosta, joka edelleen näkyy asukkaiden arjessa. Hurrikaanien aika onkin tarkkanäköinen kuvaus sivistyksen ja kehityksen laitamille jääneestä kyläyhteisöstä, jossa vielä modernina aikana turvaudutaan vanhakantaisiin uskomuksiin ja eletään konservatiivisten sekä seksististen arvojen johdattamana.

Hurrikaanien aika on saanut innoituksensa tosielämän väkivaltaisista tapahtumista. Toimittajana työskentelevät Melchor kiinnostui paikallisesta noitana pidetyn naisen murhasta, mutta päätyi artikkelin sijasta luomaan fiktiivisen romaanin. Kuvitteellisen tarinan kirjoittaminen on meksikolaiselle toimittajalle turvallisempaa kuin tutkiva journalismi, sillä erityisesti Melchorin kuvaamalla Veracruzin alueella tapetaan paljon reporttereita. Hurrikaanien aika alkaakin vihjailevasti kirjailija Jorge Ibargüengoitian sitaatilla: “Jotkut tässä kerrottavista tapahtumista/ ovat todellisia. Kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia (Melchor 2021, 7).”

Melchor kirjoittaa tasaisella ja kiivaalla tahdilla. Teksti sisältää vain harvoja välimerkkejä, minkä vuoksi kerronnan rytmi on paikoin jopa hengästyttävä. Romaanissa ei myöskään ole käytetty lainkaan kappalejakoja tai sisennyksiä. Useat kirjan virkkeet jatkuvat peräti aukeaman verran. Näistä kerronnallisista ratkaisuista johtuen romaani muistuttaa rönsyilevää monologia. Mielleyhtymä lienee tarkoitettu, sillä iso osa kerronnasta rakentuu La Matosan onnettomien asukkaiden kiihkeästä yksinpuhelusta tai ajatustenjuoksusta. Laidasta laitaan ladotut sivut eivät tarjoa lukijalle pohtimisaikaa tai luonnollisia taukopaikkoja, joten lukija asettuu eräänlaiseen sivustaseuraajan rooliin ja kiinnittyy näin osaksi vauhdilla eteneviä tapahtumia.

Melchor on kertonut halunneensa kirjoittaa romaanin eteläisen Meksikon asukkaiden näkökulmasta ja heidän omalla kielellään. Hurrikaanien aika onkin alunperin kirjoitettu Veracruzin murteella, joka on kirjailijan mukaan varsin rivoa. Paikallisella puhetavalla kirjoitettu teksti erottuu edukseen meksikolaisten kirjakauppojen valikoimasta, sillä suurin osa Meksikossa myytävästä kirjallisuudesta on käännöskirjallisuutta tai alkukieleltään espanjaa. Alkuperäisestä kirjoitusasusta on jäänteitä myös Emmi Ketosen suomennoksessa, sillä tarinan musiikkia kuvaavat osiot on jätetty kääntämättä:

“ [- -] ja koska yhdet tyypit olivat seuranneet häntä maasturilla, kun hän oli kävellyt kohti Villan keskustaa, ja hänen oli pitänyt piiloutua ruoikkoon, kun auton lavalle kavunneet tyypit olivat kutsuneet häntä maiskutellen huuliaan kuin hän olisi koira, ja mies joka ajoi, vaalea tyyppi, jolla oli päässään tummat lasit ja stetsoni, oli laskenut autossa soineen musiikin äänenvoimakkuutta, me haré pasar por un hombre normal, ja käskenyt Norman hypätä kyytiin, que queda estar sin ti, que no se sienta mal, mutta tyttö oli pelästynyt kovin ja kadonnut juosten palstojen väliin ja värjötellyt siellä pensaiden keskellä [- -] (Melchor 2021, 108-109).” 

Kirjailija on kuvannut käyttämänsä murteen olevan “spicy way of talking”, eli rajuilla termeillä höystettyä ilmaisua. Kirjan kerronta onkin peittelemättömän groteskia. Väkevät ilmaukset tarjoavat luontevat kehykset tarinan brutaaleille aiheille: Hurrikaanien aika käsittelee noitavainoina esiintyvän naisvihan lisäksi kulttuurillista sovinismia, perheväkivaltaa, zoo- ja pedofiliaa sekä homofobiaa.
 

Romaani on ennenkaikkea kuvaus naisvihasta, jonka vuoksi useat naiset nykypäivänäkin kokevat väkivaltaa tai joutuvat jopa henkirikosten uhreiksi. Paikalliseen kulttuuriin iskostunut sovinismi näkyy naisiin kohdistuvissa konservatiivisissa odotuksissa, normalisoituneessa seksuaalisessa ja fyysisessä väkivallassa, raskaudenkeskeytysmahdollisuuksien niukkuudessa, asukkaiden naisvihamielisessä puhetavassa sekä naisten ja miesten taloudellisessa eriarvoisuudessa. 

Vaikka romaanin polttopisteessä on naisiin kohdistuva väkivalta, tulee aiheet sijoittaa nykypäivän kontekstiin ja tietouteen sukupuolen sekä seksuaalisuuden moninaisuudesta. Tarinaan mahtuukin heteronormatiivisesta oletuksesta poikkeavia vähemmistöryhmiin kuuluvia hahmoja, jotka kokevat henkistä ja fyysistä väkivaltaa sukupuolensa tai seksuaalisuutensa vuoksi. Vaikka naisiin kohdistuvan väkivallan juurista tiedetään paljon, tulee myös muistaa sukupuolittuneen väkivallan ja vuosituhansia jatkuneen patriarkaatin muut uhrit. Hurrikaanien aika onkin tarkka kuvaus ihmisten välisestä eriarvoisuudesta ja sukupuolen vaikutuksesta väkivallan uhkaan. 

Fernanda Melchorin romaani Hurrikaanien aika muistuttaa länsimaista lukijaa Latinalaisen Amerikan syrjäseuduilla rehottavasta väkivallan perinteestä. Kirjailijan kuvaamassa yhteisössä naiset ja alistetut vähemmistöt kärsivät yksin, sillä edes korruptoituneeseen virkavaltaan ei voi luottaa. Luotettavaa apua tarjoaa vain Vanha-Noita, joka tietää miten ei-toivotusta sikiöstä pääsee eroon ja milloin sekin on jo liian myöhäistä. Hurrikaanien aika on hurja kuvaus modernista ajasta, jossa ikiaikaiset patriarkaaliset perinteet raivaavat väkivaltaisesti tieltään kaiken, mikä miehistä valtaa uhkaa.

- 

"Hän pelkäsi, että hänet heitettäisiin ulos, koska äiti oli aina toitottanut, mitä tapahtuisi hölmöille tytöille, joille kävi sunnuntai seitsemät: heidät lähetettäisiin kadulle ja heidän pitäisi yksin oman onnensa nojassa hankkiutua siitä eroon miten parhaiten kykenivät, vain siksi että olivat antaneet miesten käyttää itseään hyväksi, siksi että he eivät olleet antaneet kunnioitusta, koska kaikkihan sen tiesivät, että miehet menevät juuri niin pitkälle kuin naiset sallivat."

(Melchor 2021, 116.)


-

Melchor, Fernanda (2021) Hurrikaanien aika (“Temporada de huracanes”, 2017). Suomentanut Emmi Ketonen. Aula & Co: Tallinna.

Kuvat: @chains_of_light 

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä (Teoksessa on useita LGBTQI+ -hahmoja)

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (noita)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (esim. kylän noitana tai prostituoituna toimiminen)

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (ja lauletaan myös)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista (teoksen voi nähdä ottavan kantaa eläinten viihdekäyttöön)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Abigail Dean – Tyttö A

Abigail Dean – Tyttö A (Aula & Co) 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 386

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Sinä et tunne minua, mutta olet luultavasti nähnyt kuvani."

-

“Nimeni on Alexandra Gracie ja minä olen viisitoistavuotias. Soittakaa poliisille”, lausuu Lex ääneti joka ilta. Hän harjoittelee lausetta ulkoa, jotta saisi sen suustaan, kun vihdoin pääsee pakoon.

Brittiläisen Abigail Deanin esikoisromaani on saanut innoituksensa tosielämän kylmäverisistä rikollisista, kuten yhdysvaltalaisesta Turpinin pariskunnasta sekä sarjamurhaajina toimineista englantilaisista Fred ja Rosemary Westistä. Tyttö A (Aula & Co 2021) kertoo Alexandra “Lex” Gracien pitkästä matkasta vapauteen kiihkouskovaisten vanhempien vallan alta. Lexin perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi viisi muuta lasta, joista kaksi ei selviä kauheista koettelemuksista. Tämä paljastetaan lukijalle jo romaanin alkupuolella, jolloin aikuinen juristina työskentelevä Lex keskustelee jo kuollutta äitiään hoitaneen vankilapapin kanssa. Tarinan aikatasot vaihtelevatkin tasatahtiin varttuneen Lexin ja lapsuuttaan elävän päähenkilön kokemusten välillä, jolloin kertomuksen polttopisteeksi muodostuu traumasta selviytyminen. Lukijan ei näin ollen tarvitse jännittää lasten kohtalon puolesta, sillä lopputulos tulee esille jo ensimmäisillä sivuilla. 

Lex pakenee väkivaltaisten vanhempiensa kotoa heti ensimmäisten takaumien aikana. Sankarillinen teko johdattaa niin virkavallan kuin ensiapuyksiköt Gracien perheen ovelle ja lapset pääsevät turvaan. Seuraavien satojen sivujen aikana seurataankin tapahtumista selvinneiden lasten kipuilua traumatisoituneina aikuisina. Kertomuksen rinnalla kulkevat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat takaumat, jotka valottavat kauhistuttavien tapahtumien hidasta kärjistymistä. 

Deanin romaani valottaa niin väkivaltaisten hirmutekojen taustoja kuin katastrofin jälkeisiä toimiakin. Teos on eräänlainen tutkielma ihmismielen ahneudesta, itsekkyydestä ja määrätietoisuudesta. Nämä piirteet määrittävät vahvasti esimerkiksi Lexin hurjaa isää, joka kahlitsee lapsensa sänkyyn ja antaa ruokaa vain juuri sen verran, että lapset pysyvät jotenkuten hengissä. Samat ominaisuudet puskevat kuitenkin pintaan myös lapsissa, jotka selviävät ulos “Kauhujen talosta”; Lexin isoveli Ethan on kääntänyt median huomion itseensä ja manipuloi lehdistöä tarkasti, aina oma etu mielessään. Myös nuorempi veli Gabriel yrittää hyötyä kurjasta taustastaan ja kaupittelee taloudellisen ahdingon keskellä vanhoja tavaroitaan:  

AINUTLAATUISIA esineitä AIDOSTA Kauhujen talosta! 

Tilaa omat muistoesineesi Gracien perheen Kauhujen talosta. Valittavana:  
Gabriel Gracien omistama huopa (esiintyy oheisessa Isaac Brachmannin valokuvassa, joka oli ehdolla useissa merkittävissä kilpailuissa) 
Gabriel Gracien päiväkirja (merkintöjä ikävuosilta 7-8) – noin 20 sivua 
Kirje Delilah Gracielta Gabriel Gracielle VANKEUDEN AIKANA, 2 sivua  
Uusia, ennen näkemättömiä perhekuvia 5 kpl  
Charles ja Deborah Gracien omistama perheraamattu 

Aitoustodistukset toimitetaan vaadittaessa. Koko sarjan ostajalle alennusta. 
(Dean 2021, 200)

Ahneus ja itsekkyys nostavat päätään myös lasten uusissa adoptiovanhemmissa. Gabrielin adoptioperhe pitää lapsen luonaan vain siihen asti, kunnes poika ehtii kasvaa aikuiseksi. Kun median huomio alkaa laantua, eikä Gabrielin läsnäolo enää hyödytä perhettä taloudellisesti, aikuinen Gabriel patistetaan pois perheen kodista. Esittämällä samat ahneuden ja määrätietoisuuden piirteet erilaisissa hahmoissa romaani pakottaakin lukijan tarkastelemaan väkivaltaisuuden, rikollisuuden ja mielipuolisten tekojen alkulähteitä. Aivan kuten uudet adoptiperheet, myös Gracien perhe oli alkujaan aivan tavallinen perhe, jonka isä järjestää IT-kursseja ja äiti leipoo sitruunakakkua. Sitten “[T]ilanne vain riistäytyi käsistä, siinä kaikki (Dean 2021, 328)”. 

Deanin luomat psykologiset kuvaukset ovat syvimmillään hahmojen ollessa lapsia. Aikuiset hahmot sen sijaan on esitetty kuluneen kiiltokuvamaisesti ja yllätyksettömästi. Vaikka tarinan lähtökohdat ovat omaleimaiset ja kiinnostavat, aikuisten hahmojen indentiteettejä hallitsevat lähinnä latteat ammatteihin liittyvät yleistykset. Päähenkilön yksiulotteiseen juristihahmoon on tosin yritetty tuoda kompleksisuutta suuren juonenkäänteeksi tarkoitetun paljastuksen avulla, mutta tapahtuma jää valitettavan ennalta-arvattavaksi kirjailijan käyttämien kuluneiden kaunokirjallisuuden konventioiden vuoksi. 

Teoksen nimi “Tyttö A” viittaa päähenkilöön, jota yksityisyyden suojaamiseksi puhutellaan mediassa ja viranomaispapereissa nimellä “Tyttö A”. Romaanin edetessä myös muut sisarukset, eli “Poika A”, “Poika B”, “Poika C”, “Poika D”, “Tyttö B” ja “Tyttö C” esitellään lukijalle. Luvut on otsikoitu kulloinkin valokeilassa olevan hahmon mukaan, joten esimerkiksi “Lex (Tyttö A)” -luku keskittyy päähenkilöön. Huolimattoman käännöstyön jäljiltä teoksen alkuperäiskieli paistaa kuitenkin paikoin läpi, kuten luvun 6. kohdalla, joka on muista kappaleista poiketen otsikoitu englanniksi “Evie (Girl C)”. Romaanin oikoluvussa on muitakin lapsuksia, sillä joissakin lauseissa on suoranaisia kirjoitusvirheitä. Käännöstyön suoraviivaisuus näkyy myös esimerkiksi kohdassa, jossa korostetaan Gabrielin hidasta lukemaan oppimista:

“[S]uurin osa Gabrielin luokkatovereista oli edennyt sanapurkkiin numero 6, jossa oli DELFIINI ja PINGVIINI. Gabriel oli jämähtänyt sanoihin KISSA ja KOIRA, jotka kuuluivat purkin numero 2 tylsiin kotieläimiin.”

(Dean 2021, 190.) 

Alkuperäiskielellä sanat “kissa” ja “koira” krjoitetaan yksitavuisessa “cat” ja “dog” -muodossa. Englanniksi miellettynä lause selittää näin ollen ymmärrettävämmin, miksi Gabrielin opiskelemat sanat ovat huomattavasti ikätovereiden pänttäämiä termejä yksinkertaisempia. Suomen kielen sanat “kissa” ja “koira” sen sijaan sisältävät kaksi tavua ja esimerkiksi haastavan kaksoiskonsonantin, jonka oppiminen ei kuulu lukemaan aloittelevan ensimmäisiin harjoitteisiin. Suomennos ei näin ollen palvele alkuperäisteoksen sanomaa, vaan esittää termit yksioikoisina käännöksinä.

Abigail Deanin Tyttö A on paikoin hyvinkin tarkkanäköinen kuvaus ihmisluonnon hitaasti muovautuvista taipumuksista, jotka voivat synkkyydessään jäljitellä eläimellisiä viettejä. Romaani on kuitenkin ennen kaikkea kertomus selviytymisestä, rohkeudesta ja määrätietoisuudesta. Teoksen ydin onkin ihmisen kyvyssä tutkia itseään ja kääntää voimakkaat vaistot palvelemaan yhteistä hyvää. Määrätietoisuus ohjaa Lexin isän pieksemään lapsiaan, jotta nämä pääsisivät maanpäällisessä elossaan lähemmäs jumalaa. Sama määrätietoisuus kuitenkin ohjaa Lexin tarttumaan lyöntikeppiin ja rikkomaan itselleen ikkunaan pienen aukon, josta paeta vapauteen.

Kuvat: @chains_of_light

Dean, Abigail (2021) Tyttö A (“Girl A”, 2021.) Suom. Kristiina Drews. Aula & Co. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (ja se myydään myöhemmin)

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksen pohjalta on tulossa samanniminen TV-sarja)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (päähenkilö on juristi & tällä on iso vaikutus tarinaan)

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (esimerkiksi häävalsseja)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

46. Kirjassa syödään herkkuja (sitruunakakkua)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

-

Note: olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.

Delia Owens – Suon villi laulu

 

Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY) 

Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 416

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marskimaa ei ole suonryteikkö."

- 

Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu (WSOY) on tullut vastaan luultavasti jokaiselle, joka on tutustunut viime vuosien kirjauutuuksiin tai silmäillyt sosiaalisen median kirjallisuusryhmiä. Romaani nauttii valtavasta suosiosta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja ympäri maailman teosta on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Tekstistä on myös tekeillä elokuvasovitus. 

Tartuin silti kertomukseen varautuneesti, sillä laaja menekki ja kulttimainen kunnioitus kirjaa kohtaan tarkoittaa usein suurille massoille tuotettua kulunutta kerrontaa, joka sisältää käytettyjä ja latteita elementtejä. Suon villi laulu ei valitettavasti ollut tässä poikkeus, sillä romaani rakentuu muutamien mielikuvituksekkaiden asetelmien lisäksi niin ennalta-arvattavista juonikuvioista kuin yksiulotteisista henkilöhahmoistakin. Myös teoksen seksistinen kerrontatyyli ja epäuskottavat tapahtumat latistivat lukukokemusta. 

Vaikka teoksen karua suomiljöötä on kehuttu kiinnostavana ja tuoreena ympäristönä, tarinan laajempi tapahtuma-alue noudattaa kiusallisen kaavamaisesti useista muista pohjois-amerikkalaisista kertomuksista tuttua kenttää: kertomuksen murhamysteeri sijoittuu pohjoiscarolinalaisen pikkukylän ympäristöön, johon kuuluu runsaasti rämeikköä sekä valkoisille ja tummaihoisille rajatut omat asuinalueet. Kylällä asukkaat tuntevat toisensa ja tietävät tarkkaan, kuka pettää kenenkin vaimoa. Pienen kylän vanhanaikainen karisma kieltämättä vetoaa lukijoihin, sillä asetelma on tuttu lukuisista vastaavanlaisista kulttuurituotteista. 

Kuten arvata saattaa, pikkukylällä partioi pyylevä sheriffi apulaisineen. Donitseja syödään ja suolla tallustellaan kylänmiesten voimin etsimässä murhaajan jälkiä, mutta mitään ei lopulta tunnu löytyvän. Kun syyllisestä ei ole tietoakaan, joku täytyy muodon vuoksi nimetä tähän asemaan. Paikallisten katseet kääntyvät suolla yksinään asuvaan Kyaan, joka ei ole juuri ollut tekemisissä kyläläisten kanssa sitten ikävien peruskouluaikojen. Alkaa näyttävä periamerikkalainen oikeussalidraama, jossa asukkaiden rasistiset ennakkoluulot ja Kyan syvä ja villi viisaus asetetaan vastakkain. 

Romaanin runsaita luontokuvauksia on kehuttu, eikä turhaan. Owensin tarkkanäköiset havainnot kannattelevat tarinaa ja tunnelmaa niin vahvasti, että ennalta-arvattava ja naivisti rakennettu murhamysteeri tuntuu jopa turhalta juonikuviolta. 

Osa lukijoista on myös viehättynyt kirjailijan luomista hahmoista. Teoksen päähenkilö Kya onkin kiinnostava henkilö, joka kasvaa tarinan edetessä kompleksiseksi hahmoksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät valitettavasti yllä samoihin mittoihin, vaan jäävät suhteellisen latteiksi ja stereotypioihin nojaaviksi persooniksi. Hahmoihin on yritetty tuoda syvyyttä rakentamalla keskeisimmille sivuhenkilöille traagisia menneisyyden kokemuksia, mutta lopputulos on lähinnä vaivaannuttava. Kyan romanttinen kiinnostuksenkohde, Tate, esimerkiksi erottuu ennakkoluuloisista kyläläisistä avoimella ja hyväksyvällä mielenmaisemallaan. Hän on kiltti, kohtelias, kunnioittava ja turvallinen mies. Taten lempeyden taustalta paljastuu kuitenkin järkyttävä trauma ja siihen liittyvä syyllisyys. Hahmoon liitetty tragedia vaikuttaa päälleliimatulta ja vesittää muuten kiintoisan hahmon: mies ei ilmeisesti voi olla naista kohtaan hyvä ilman, että käytökseen liittyy syyllisyys aiemmista naissuhteista. Asetelma on suorastaan luotaantyöntävä, sillä se toistaa kirjallisuuden ja elokuvien seksististä kliseetä: naishahmoa groteskine kohtaloineen käytetään kerronnassa vain miehen motiivina.

Myös kuvaukset päähenkilön kasvusta tytöstä naiseksi on kyllästetty sukupuolisovinismilla. Yhdenkään muun hahmon vartalonmuotoja ei kuvata yhtä tarkasti kuin Kyan. Päähenkilön säärien pituudella tai sorjalla lantiolla ei lopulta ole mitään tekemistä tarinan etenemisen tai hahmojen motiivien kanssa, joten teini-ikäisen tytön kehoon kohdistuvat kuvaukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja antifeministisiltä kirjallisuuden vanhakantaisilta konventioilta, joiden kyseenalainen tarkoitus on herättää lukijassa kiinnostus seksuaalisuutensa kanssa hapuilevaan hahmoon. Kiyan viattomuutta käytetään tarinassa useasti ja seksuaalisestikin hyväksi, joten seksualisoimalla kirjan lapsipäähenkilön kirjailija asettaa lukijan varsin epämiellyttävään asemaan. 

Erakkonna kasvaneen naisen mielenmaisemaa on vaikea kuvata nykyaikaisen länsimaisin silmin, eikä Owens olekaan tässä täysin onnistunut. Kirjailija ei esimerkiksi perustele mitenkään erakko-Kyan kokemaa häpeää kuukautisverestään, vaikka kuukautishäpeä tunnetusti liittyy nimenomaan modernin sivilisaation muodostamiin arvoihin ja kulttuuriin. Mökissään lintujen ja muiden eläinten kanssa asuva Kya ei missään vaiheessa elämänsä aikana ehdi altistua nykyaikaisen yhteiskunnan kuukautistabuille, mutta osaa silti jostakin selittämättömästä syystä hävetä verenvuotoaan. Yksityiskohta on esimerkki Owensin banaalista kerronnasta sekä hahmojen ajoittaisesta litteydestä. Yhdessä epäuskottavat motiivit ja tarinan aukot muodostavat naivin kokonaisuuden, jonka totista yleissävyä on vaikea ottaa vakavasti. 

Vaikka Owensin teos on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, kirja on myös saanut kritiikkiä epäuskottavasta juonikuviostaan. Yhdyn epäileväisten joukkoon, sillä tuntuu kieltämättä mahdottomalta uskoa 8-vuotiaan Kya-tytön selviävän lähes vuosikausia yksinään rämeen keskellä mökissä. Vielä hämmentävämmäksi elementiksi nousee Kyan lähes yli-inhimillinen kyky oppia akateemista kieltä koulua käymättömänä. Tarina olisi toiminut maltillisemmillakin asetelmilla. Suolla koko ikänsä erakkona eläneen Kyan kohoaminen tiedeyhteisön ylistämäksi akateemikoksi vaikuttaa korkealentoiselta sadulta, jonka uskottavuus ei ole linjassa teoksen vakavamielisen ja vakuuttavan yleisilmeen kanssa. 

Kirjaa on myös kritisoitu aiheellisesti siitä, että kerronnan tyyli lainehtii epätasaisesti ja perusteettomasti vakavan draamakirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden välillä. Kyan ja Taten kiihkeät lemmenhetket ovat kieltämättä kuin eri kirjasta seuraavien lukujen vakavamielisen, jopa lyyrisen luontokuvauksen rinnalla. Ajoittain liikutaan myös isän sotatraumoissa ja välillä rotusorrossa. Näiden jälkeen palataan jälleen harlekiinimaisiin seksikohtauksiin. Kerronnan hajanaisuus häiritsee lukukokemusta ja tekee tekstistä paikoin lapsekkaan oloista. Keskushenkilöiden poukkoileva parisuhdekuvio yhdessä muiden irrallisten elementtien kanssa saa lukijan kaipaamaan tiivistämistä. Yli 400-sivuisessa tarinassa onkin kieltämättä runsain mitoin tyhjän päälle katettuja elementtejä. 

Vaikka romaani näin ollen sisältää useita lukijaa aliarvioivia elementtejä ja on laadultaan epätasainen, Suon villi laulu on kaikesta huolimatta viihdyttävä lukukokemus. Teoksen suurimmaksi ansioksi lukeutuvat kirjailijan vaikuttava luonnontieteen tuntemus sekä uskallus sijoittaa tarinan yhdintapahtumat epäkonventionaaliseen suoympäristöön. Murhamysteerinä kertomus ei yllä rikoskirjallisuuden mestareiden tai edes keskinkertaisten bestsellerien tasolle, mutta tarinaan on onnistuneesti sisällytetty joitakin yllättäviä elementtejä.

Kirjan luettuani jäin miettimään tarinan runsasta motiivien vyöryä. On vaikea uskoa kirjailijan unohtaneen kertoa, mitä tapahtui murhan ratkaisevalle johtolangalle. Kaikkia muita turhanpäiväisiäkin artefakteja nostetaan esille niin oikeussalissa kuin hahmojen ykistyiselämässäkin, joten tyyli antaa olettaa paljastuksen piilevän kirjan sivuilla. En silti löytänyt kertomuksesta mainintaa rakkauskirjeestä. 

-

"Myöhemmin Kya palasi taas kuistin rappusille ja odotti pitkän tovin. Tähytessään polun päähän hän ei itkenyt kyyneltäkään. Ilme oli tyyni, ja tarkkaavaisten silmien alla huulet pysyivät ohuena viivana. Mutta sinäkään päivänä äiti ei palannut." 

(Owens 2020, 20.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Owens, Delia (2020) Suon villi laulu ("Where the Crawdads sing" 2018). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 

 - 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

3. Historiallinen romaani

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Romaanista on tekeillä elokuva)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Kyan eri työt pitävät hänet hengissä, samoin Taten työ meribiologina on tärkeä osa kertomusta)

38. Kirja on käännetty hyvin

40. Kirjassa kerrotaan (villi-)eläinten oikeuksista