Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua

Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua (Pokuto)

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 204

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Otetaan tuo."




-




Avi Heikkistä ja Aapo Kukkoa voi perustellusti nimittää kotimaisen sarjakuvataiteen konkareiksi. Ennen uusinta albumiaan Heikkinen (2019) on pienimuotoisempien julkaisuiden lisäksi tuottanut suurta huomiota herättäneen Valotusaika-sarjakuvaromaanin, joka aikanaan oli myös ehdolla sarjakuva-Finlandian voittajaksi. Oululaisella Kukolla taas on vyöllään useita menestyneitä julkaisuja, joiden on muun muassa luonnehdittu muistuttavan legendaarisen Hugo Prattin luomuksia. Sekä Kukon että Heikkisen toistamat teemat kietoutuvat raskaan maskuliinisuuden syvimpiin kerroksiin.

Ethän kuole ennen minua -yhteisjulkaisussaan Heikkinen ja Kukko (2023) pistävät niin taiteellisen kykeneväisyytensä kuin miehisen asiantuntijuutensa lujille. Ethän kuole ennen minua on sekä fyysisenä artefaktina että ilmaisuvoimaisena puheenvuorona raskas teos. Sarjakuvanovelleissaan tekijät käsittelevät isyyteen liittyviä epävarmuuden tunteita, pelkoa ja sukupolvelta toiselle siirtyvää miehen perintöä.

Sijoitan Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaanin hyllyssäni Art Spiegelmanin ja Liv Strömquistin väliin. Kukon ja Heikkisen romaani asettuu samaan (lähes) mustavalkoiseen kaanoniin, jota sekä Spiegelman että Strömqvist edustavat. Suurten naapuriteostensa lailla Heikkisen ja Kukon teos leikittelee jyrkillä kontrasteilla, jotka muodostavat ensivilkaisulta pelottavan kaksiulotteiden todellisuuden. Kaksijakoisuus luo alkuasetelman myös juonen punaiselle langalle: kuoleeko lapsi ennen isää? Harmaata aluetta ei ole, jommankumman on menehdyttävä ensin. Sillä tavoin elämä on kuljettanut jo isoisiämme sekä kaikkia poikia heidän jälkeensä.

Tarkka lukija löytää kuitenkin mustavalkoisilta sivuilta häivähdyksiä välisävyistä. Armottoman luonnonvalinnan keskellä myös ihminen voi ajatuksissaan, unissaan ja kauhukuvissaan luoda vaihtoehtoisen reitin elämäntielle. Tällaisen tuntemattoman polun varrelle myös sarjakuvan kohtaukset sijoittuvat. Maagisen realismin keinoja hyödyntäen tekijät kuljettavat lukijan syvälle ihmismielen painajaisiin, joissa tilanteet eivät noudata todellisuuden lakeja.

Myös piirrostyyli rikkoo tuttuja rajapintoja. Kun lapsi "Ero"-tarinassa katoaa realimaailman ja tuonpuoleisen välimaastoon, heilahtavat ruudut paikoiltaan ja piirtäjän kynästä purskahtaa paksumpaa mustetta. Synkiksi paisuneet ääriviivat tuntuvat korostavan painavaksi muuttunutta ajatusta lapsen hukkumisesta. Aukeaman taustaa värittää harmaa massa, jonne lapsi on eksynyt. Lääkäri tulkitsee pintaan nousevat kuplat hiivan käymisreaktioksi, mutta isä näkee pullonpohjan läpikin lapsen joenpohjassa. (Heikkinen & Kukko 2023, 6263.)

Ethän kuole ennen minua on kokoelma, jota lukija tulkitsee voimallisimmin aistihavaintojen kautta. Koska todellisuus ja luonnonlait eivät kahlitse kerronnan rajoja, voi vastaanottaja heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi. Tekijät houkuttelevatkin aisteja esiin monin tavoin. Esimerkiksi nimikkotarina alkaa roihuavia lastenaunuja esittävällä massiivisella ruudulla, jonka kunnolla nähdäkseen lukija joutuu avaamaan aukeaman ääriään myöten ja siten pysäyttämään sivua kääntävän käden liikkeen. Vastaanottaja konkreettisesti seisahtuu kuvan äärelle. Vaikka seuraavan sivun siirtymän myötä kuvakulma vaihtuu aamiaispöytään, ei liekehtivien vaunujen sihinä vaikene lukijan korvissa. "SHHSH"-humina pyörii nimittäin ruuduissa, kunnes lopulta katoaa kodinhoitajan imuriin. (Heikkinen & Kukko 2023, 144-146.) Ääniefektiä kuljettamalla tekijät luovat sillan aistihavaintojen ja todellisuuden välille. Lukija joutuu kääntämään sivuja edestakaisin muodostaakseen oman tulkintansa huminan todellisesta luonteesta. Ruutujen välissä seikkaileva lukija päätyy näin itsekin osaksi tarinaa.

Lukijan kutsuminen osalliseksi kertomukseen on keino, jolla vastaanottaja sidotaan myös teoksen teemoihin. Ethän kuole ennen minua ei kuvaa vain lapsen menettämisen pelkoa, vaan myös ympäristön suhdetta tunteita näyttävään mieheen. Vallitsevassa tunneilmaisun kulttuurissa miehisyyttä määrittää usein miesten kyky pitää tunteensa sisällään (Illouz 2014, 153). Ilmiö on niin vahva, että mediassa on alettu puhua tunnekylmistä miehistä. Tällaisen keskustelun virratessa tosin usein jätetään huomiotta suuria ja vaikeitakin tunteita näyttävät miehet, joita on aina ollut olemassa: räyhäävät miehet, tappelevat miehet ja vihaiset miehet.

Heikkisen ja Kukon teoksessa lavalle marssitetaan kokonainen joukko vaikeita tuntemuksia, joita isyyteen liittyy. Usein tunteet liittyvät perinteiseen, niin sanottuun myrkylliseen maskuliinisuuteen. Epämiellyttäviä tunteita kohdatessaan myös sarjakuvien isät toksisen maskuliinisuuden hengessä huutavat, komentelevat ja heristävät nyrkkejään. Tällaiset tunteenpurkaukset ovat usein merkki heikonlaisista tunnetaidoista ja padotuista tuntemuksista. Tunnetaitojen puuttuminen on yhteiskunnassamme erityisesti miesten keskuudessa yleinen ilmiö, ja se voi äärimmillään johtaa syrjäytymiseen tai väkivallan erilaisiin muotoihin. Tunnetaitojen opettamista pojille ei ole kulttuurissamme priorisoitu, ja nykymuodossaan tilanne määritelläänkin yhdenvertaisuusongelmaksi.

Miehisen raivon uhreja eivät ole vain ympärillä olevat läheiset, vaan myös mies itse. Tunteidenilmaisun kanssa kamppaileva mies kohtaa muureja oman mielensä lisäksi yhteiskunnan rakenteissa, ja tämän myös sarjakuvien isät saavat huomata. Kun yksinhuoltajaisä yrittää "Ero"-tarinassa saada terveysasemalta apua lapsensa itsetuhoiseen käytökseen, kohdistaa lääkäri huomionsa isän alkoholiongelmaan. Päihdeongelmaisen miehen todistus ei lääkärin mielestä ole vakavastiotettava, eikä hän myöskään saa apua soittaessaan hätänumeroon. (Heikkinen & Kukko 2023, 66-67 & 73.) 

Syitä miesten jäämiselle mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle ovat kyselyiden mukaan tietämättömyys palveluista, voimavarojan puute sekä miehisyyden kyseenalaistaminen. Heikkisen ja Kukon sarjakuvaromaani näyttää konkreettisin esimerkein miehen osan terveyspalveluiden väliinputoajana. Läheisen ihmisen menetyksestä kärsiviä miehiä ei yhdessäkään kertomuksessa ohjata kriisiapuun, vaikka esimerkiksi "Ero"-tarinan isä aktiivisesti asioi sosiaaliviranomaisten kanssa. Miehiseen kykeneväisyyteen liittyvät odotukset ovat yhteisössämme niin ehdottomat, ettei mies välttämättä uskalla sanoittaa tilannettaan edes perheelle. Myös "Ero"-tarinan isä salaa työttömyyden ja siihen liittyvät haastavat tunteet läheisiltään.

Tunnekylminä pidettyjen miesten kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin lämpimiä, jopa kuplivia tunteita. Heikkinen ja Kukko piirtävät kauniisti esiin intiimit hetket, jolloin isät uskaltavat tuntea avoimesti ja olla haavoittuvaisia. Myös isät itkevät. Tällaiset tarinat ja piirrokset asettuvat osaksi uudenlaista kulttuurillista kuvastoa, jossa vilahtelee tunnetaitoisia ja positiivisiakin tunteita näyttäviä miehiä. Ethän kuole ennen minua normalisoi siis myös maskuliinisuutta, johon kuuluvat herkät ja pehmeät tunteet. Ikävä kyllä ympäristö ei monissa tapauksissa ole vielä valmis kohtaamaan avoimia miehiä, ja se näkyy esimerkiksi kanssamiesten vähättelevissä asenteissa (kts. esim. Heikkinen & Kukko 2023, 183).

Tunteitaan tulkitsevien ja apua pyytävien miesten kuvaaminen on kulttuuriteko. Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaani ei siis ole vain moniulotteinen luotaus nykymiehisyyden ytimeen, vaan myös yhdenvertaisemman kulttuurin muovaamiseen tarvittava työkalu. Romaanista löytänevät samastumispintaa erityisesti mieslukijat. Myös meidän muiden on kuitenkin tärkeää tutustua tunteita näyttäviin miehiin ja oltava valmiina vastaanottamaan heidät silloin, kun he apua hakevat.


-

-

"Ehkä olin onnekas nähdessäni kaiken mitä sinulle tapahtui. Oma äitini haaveili näkevänsä minut ylioppilaana, mutta kuoli ennen valmistumistani.

Hän ei nähnyt ensimmäistä työpaikkaani eikä ensimmäistä poikaystävääni, ei häitäni...

... eikä sinua."

(Heikkinen & Kukko 2023, 165.)

-

Heikkinen, Avi & Kukko, Aapo (2023) Ethän kuole ennen minua. Pokuto. 

Kuvat: @chains_of_light 

Viitattu: 

Illouz, Eva (2014) Därför gör kärlek on – En sociologisk förklaring. Daidalos.

-

 



-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Työstetään sarjakuva-albumia, kts. "Odotusaika"-tarina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (kts. "Ethän kuole ennen minua" -tarina)

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (kts. "Isä meidän" -tarina)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne 

Liv Strömqvis – Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 

(Sammakko)

*teokset saatu arvostelukappaleina kustantajalta

Prinssi Charlesin tunne 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2010, suomennos 2017 

Sivuja: 133

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Prinssi Charlesin kihlauduttua Dianan kanssa häneltä kysyttiin lehdistötilaisuudessa: Are you in love?"

-

 Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 170

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Ei tunnu miltään"

-

Olen tässä blogissa aiemminkin käsitellyt sarjakuvaromaaneja, jotka juhlistavat sarjakuvan ilmaisuvoimaa. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja kunniatohtori Liv Strömquistin (2017 & 2021) Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan todistavat jälleen kerran sarjakuvan potentiaalin raskaiden aiheiden käsittelyalustana. 

Episodimaisiin lukuihin jaetut sarjakuvaromaanit tarkastelevat nyky-yhteiskunnan patriarkaalista normikoodistoa, joka määrittelee niin laajojen massojen kuin omassa "miniuskonnossaan" elävien pariskuntienkin käytöstä. Strömquistin polttopisteessä on miehen ja naisen välinen kulttuurinen kuilu, sillä yhteiskuntamme väkivaltaiset rakenteet ovat pitkälti muodostuneet vanhakantaisen sukupuolikäsityksen ympärille. Teoksista ei tästä syystä juuri löydä mainintoja muista sukupuolista, mutta se olisikin asioiden edelle kiirehtimistä; luodaksemme aidosti yhdenvertaisen yhteiskunnan meidän on ensin ymmärrettävä nykyisen sorron historia. 

Strömquist käyttää romanttisessa rakkaussuhteessa elävien pariskuntien arjesta nimitystä "miniuskonto", sillä vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseloon kieltämättä kuuluu lupaus ja odotus onnesta. Ja paljon muustakin. Aiemmin tällainen lupaus muodostui uskonnollisista sakramenteista, kun taas nykyään kyse on vain ihmisten itse luomasta uskonnonomaisesta normista. Arkiinnuttamalla ja uudelleensanoittamalla asioita tähän tapaan Strömquist tekee valtavienkin rakenteellisten ilmiöiden ymmärtämisestä vaivatonta, joten lukijan on helppo omaksua kirjailijan esittelemiä suuria yhteiskunnallisia kokonaisuuksia. Strömquistin teoksia on siis turha pelätä, vaikka pääasiassa mustavalkoinen ulosanti ja kolossaaliset tekstiseinät herättäisivätkin ensivilkaisulta epäröintiä. 

Yhtenä tehokkaana ilmaisukeinona kirjailija käyttää myös nykypäivän ja historian tarkastelua rinnakkain. Strömquistin teokset suorastaan pursuavat niin historiallisia hahmoja kuin oman aikamme kuuluisuuksiakin. Prinssi Charles on oiva esimerkki patriarkaatin synnyttämästä hahmosta, joka tarjoaa lukijalle perspektiiviä sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Nimikkohenkilöstään huolimatta Prinssi Charlesin tunne ei näin ollen ole syvätutkielma kuningas Charles III:sta, vaan nimenomaan miehen tunteista. Sama kaava toistuu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumissa, jossa kulttuurilliset normit kulminoituvat  Leonardo DiCaprio -hahmon tunnekylmyyteen. 

Tällaisten lukijoille tuttujen henkilöiden lisäksi sarjakuvat esittelevät liudan keskeisiä kulttuurisidonnaisia hahmoja, joiden käytösmallit kommentoivat joko vakiintumassa olevia tai jo selvästi vakiintuneita eriarvoistavia normeja. Erilaisten kultturialueiden tarinankerrontatraditioiden esittely länsimaiselle yleisölle on myös arvostettava ja merkityksellinen teko jo itsessään. Yksi Strömquistin teosten suurimmista anneista onkin monikulttuurisen kuvaston esilletuominen ja kunnioittaminen.

Liv Strömquistin ammattimaisuus sarjakuvantekijänä on esillä voimakkaimmin uudemmassa albumissa, jossa taiteilijan kuvallinen ilmaisu luo kerrontaan aivan erityisen samastumispinnan. Esimerkiksi Hilda Doolittle -hahmon hurmosmainen ihastumisen kokemus on esitetty hienovaraisen kuvituksen avulla, jossa railakkaat värit hitaasti hiipivät osaksi maisemaa. Kun hypnoottinen hetki on ohi, myös värit katoavat. (Strömquist 2021, 73-76.) Tällaisten salakavalien tyylikeinojen avulla Strömqvistin kerronta kerää kerroksia ympärilleen ja antaa lukijallekin mahdollisuuden kokea tapahtumat omien aistiensa avulla. 

Albumeissaan kirjailija toisin sanoen ruotii sukupuolia eriarvoistavia väkivaltaisia normeja herkän kuvituksen ja monitahoisen tekstin avulla. Strömquist käyttää usein väittämiensä tukena tietokirjallisuutta tai tutkimustietoa, mikä luonnollisesti luo tekstille uskottavan ja vankkumattoman perustan. Lukijana koin, että tämä myös madalsi kynnystäni vastaanottaa kirjailijan esittelemät mallit sekä väittämät. Helpostilähestyttävän narratiivin ja yksinkertaisen kuvituksen perusteella Strömquistin teoksia on siis turha luokitella kevyeksi kirjallisuudeksi. Kuten kotimainen feminististä sarjakuvaa edustava Tympeät tytöt (Tanskanen 2021), myös Strömqvistin teokset liikkuvat tyylilajiltaan proosan ja tietokirjan rajamailla. 

On kuitenkin vielä mainittava kirjailijan vahvin ja vaikuttavin tyylikeino: huumori. Strömquistin oivaltava kerronta miellyttävine kuvituksineen erittelee vakavia aiheita herisyttävän lempeällä otteella, joka tekee kunniaa myös perinteiselle sarjakuvalle. Hahmojen tyypittely, räiskyvä dialogi ja typografialla leikittely muodostavat albumeihin lämminhenkisen huumorin tason, joka kannattelee ajoittain synkkiäkin teemoja. 

Kokonaisuutena Strömquistin sarjakuvat ovat siis helppolukuisia ja tarkkanäköisiä kuvauksia omasta muuttuvasta yhteiskunnastamme sekä perinteistä sen taustalla. Sarjakuva-albumit limittyvät keskenään luontevaksi ja toimivaksi jatkumoksi, jotka tukevat ja täydentävät toistensa kriittistä ääntä. Teosten vakavasävyisten teemojen alta löytyy kuitenkin positiivinen ja varsin feministinen ydin: me itse muokkaamme yhteisen maailmamme. Strömquistin kirjojen tärkein sisältö on näin ollen osallistava sanoma, joka kannustaa lukijaa rakenteellisen väkivallan tunnistamiseen ja aktiiviseen dekonstruktoimiseen. 

-

- 

"Ja nyt on vuorossa uusi sarjis nimeltä 

Theseus tune 

tai

JÄTIN SINUT YKSIN

SAARELLE, KUIN OLI-

SIT VAIN RANNALTA 

LÖYTYNYT, IKÄVYS-

TYTTÄVÄ ESINE

(Strömquist 2021, 145.) 

-

 

-

Strömquist, Liv (2021) Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan ("Den rödaste rosen slår ut", 2019). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Strömquist, Liv (2020) Prinssi Charlesin tunne ("Prins Charles känsla" 2017). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

--

Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esim. Hilda Doolittle teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet (ainakin joillakin)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (esim. "kaikkien crazy girlfriendien äiti" Caroline Lambin toiminta teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen