Vladimir Nabokov – Lolita

Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 

Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)

Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 

Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 

Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 

Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 

Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 

-

Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 

Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."

- 

Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 

Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 

Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 

Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)

Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)

Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 

-

-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.

(Russell 2020, 118.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])

Vanessa Springora – Suostumus

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 174

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Lasten sadut ovat suuri viisauden lähde."

-

 Ranskalainen kustannustoimittajana työskentelevä Vanessa Springora kertoo Suostumus-omaelämäkerrassaan (2021), ettei olisi halunnut kirjoittaa sitä. Teos paljastaa piilotellut arvet, jotka lapsuuden hyväksikäyttö kirjailijaan jätti. Kirja on myös voimallinen isku vasten ylistetyn ranskalaiskirjailijan, Gabriel Matzneffin kunniakasta mainetta. Romaanissaan Springora kertoo yksityiskohtaisesti Matzneffin harjoittamasta seksuaalisesta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Matzneffin aiempaa tuotantoa kommentoiva Suostumus asettaa ihaillun kirjailijan tuotannon uudenlaiseen valoon ja luo kaivattua dialogia kirjallisuuden ja kulttuurin kentälle.

 Springoran teos on vahvan feministinen kuvaus seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemasta. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat vain muutaman vuoden aikaikkunaan, Springoran teini-ikään, teoksen sisäistekijä korostaa asenteiden ja lainsäädännön hidasta muutosta. Myös 2020-luvulla seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemassa on monin paikoin parantamisen varaa, sillä vielä nykypäivänäkään joidenkin valtioiden lainsäädännöt eivät tunnusta kaikkia uhrien oikeuksia. Kyseessä ei ole mielipidekysymys, vaan ihmisoikeusongelma. Springoran teos onkin ilmestyttyään herättänyt erityisesti Ranskassa kiivasta yhteiskunnallista keskustelua liittyen seksin harjoittamiseen alaikäisten kanssa. 

Teoksen konflikti rakentuu risteävien ajattelumallien ympärille. Tapahtumien aikoihin 13-vuotias Springora (teoksessa nimellä “V.”) uskoo vilpittömästi rakastavansa viisikymmenvuotiasta Matzneffia (“G.”). Myös G. uskoo palavaan rakkauteen teinityttöä kohtaan. G:n suurin motiivi on toimia hyväntekijänä, joka opastaa valitsemansa lapset seksin iloihin. Hän rehvastelee osaamisellaan, “jonka ansiosta hän on aina osannut viedä neitsyyden hyvin nuoriltakin tytöiltä satuttamatta heitä (Springora 2021, 43)”. 

Kun V. varttuu, hänen käsityksensä suhteesta muuttuu. V. ei enää näe G:tä suurena rakastajana, vaan itsekkäänä hyväksikäyttäjänä. V. kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei aikuisen ja varhaisteinin välinen seksisuhde voi koskaan olla oikein. G. sen sijaan ei muuta ajattelutapaansa. Hän jatkaa elämäntyötään “seksin eksperttinä” ja vaihtaa uhria. 

Vuosien kuluessa V:n hyväksikäyttäjä, G., kirjoittaa ylistettyjä menestysteoksia, joiden sivuille vangitsee alaikäiset uhrinsa. Myös V:n vuoro koittaa ja hän päätyy fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjojen tarkoitus ei kuitenkaan ole edistää alaikäisten itsemääräämisoikeutta, vaan puolustaa G:n mielestä epäreilusti tuomittuja aikuisia. Springora kirjoittaa G:n tuotannosta ja raiskauksen määritelmästä seuraavasti: 

“Hyväntekijän rooli, jonka G. mieluusti kirjoissaan itselleen suo, perustuu siihen, että ammattilainen, osaava asiantuntija eli suoraan sanottuna ekspertti opastaa nuoria seksin iloihin. Todellisuudessa tuo erityiskyky rajoittuu siihen, että hän ei aiheuta kumppanille kärsimystä. Ja kuten hyvin tiedämme, silloin kun tilanteessa ei ole kärsimystä eikä pakottamista, kyseessä ei ole raiskaus (Springora 2021, 135).”

 Alaikäisen lapsen seksuaalisuuden kahlitseminen romaanin sivuille on haavoittavaa, jopa traumatisoivaa. G. onnistuu myös hyödyntämään yksityisyyteen liittyvää puutteellista lainsäädäntöä julkaisemalla tunnistettavia valokuvia alaikäisestä V:stä ja sisällyttämällä hänen henkilökohtaiset rakkauskirjeensä osaksi fiktiivistä, joskin hyvin tunnistettavaa kertomusta. 30 vuotta myöhemmin Springora kääntää G:n aseen itseään vastaan ja kirjoittaa rehellisen omaelämänkerran, joka rakentaa sillan fiktion ja realimaailman välille. Suostumus onkin merkittävä teos, sillä se pakottaa lukijan tulkitsemaan Matzneffin tuotantoa ihmisoikeusnäkökulmasta ja biografisen tutkimuksen keinoin. 

Springora kirjoittaa romaanissaan kulttuurillisesta sokeudesta, jonka ansiosta karismaattiset ja taiteelliset ihmiset saavat nauttia hämmentävistä erivapauksista. Matzneff kirjoitti uransa aikana kymmeniä päiväkirjoja, novelleja, esseitä, tarinoita ja runoja, joissa fantasioi lasten hyväksikäytöstä ja kertoi kokemuksistaan. Springora kertoo teoksessaan, että G. tosiaan tunnettiin taiteilijapiireissä pedofiilina ja efebofiilina. G. osallistui myös moniin julkisiin tilaisuuksiin mukanaan alaikäinen seuralaisena. Karismaattinen kirjailija osasi kuitenkin kääntää yleisön huomion kirjallisiin ansioihinsa, eikä Matzneffia koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän sai monet kirjailijakollegansa jopa allekirjoittamaan laatimiaan pamfetteja ja addresseja, joissa puolustetaan aikuisen oikeutta kajota lapseen. 

Teoksen käännösoikeudet on myyty jo yli 20 maahan. Suomenkielisen painoksen on kääntänyt Lotta Toivanen. Käännöstyö on tarkkaa ja kunnioittaa alkuperäisjulkaisun suoraviivaista tyyliä. Moderni kirjoitusasu auttaa lukijaa pääsemään paremmin sisälle 13-vuotiaan V:n mielenmaisemaan, vaikka teos sisältääkin myös moniulotteisia lainauksia kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista. Springoran teksti esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitan rinnalla luo siteen perinteisen ja uudenaikaisen kirjallisuuden välille. Lainaukset korostavat tuskaisan hidasta muutosta: Lolitan kaltaisia tyttöjä on meidänkin aikanamme.

Suostumus on kirja, johon tiivistyy sanataiteen voima. Matzneff käytti kirjoittamista harhautuskeinona, jonka avulla oikeutti omat sairaalloiset halunsa. Springora sen sijaan päätti kirjoittaa ja julkaista Suostumuksen, sillä “yksikään näistä lukemattomista rakastajista ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa kirjaa ihanasta suhteestaan G:n kanssa (Springora 2021, 171).” Hiljaisuus voidaan edelleen tulkita esimerkiksi seksuaalirikoslaissa myöntymykseksi, joten myös Matzneffin uhrien vaitiolo on saattanut vaikuttaa vähäeleiseltä suostumukselta. Suostumus murtaa tämän myytin ja antaa äänen niin Matzneffin hyväksikäyttämille kuin muutoin seksuaalista väkivaltaa kokeneille lapsille, joita puutteellinen lainsäädäntö ei ole kyennyt suojelemaan. 

2020-luvun intersektionaalinen feminismi mahdollistaa Suostumuksen kaltaisen avoimen keskustelun. Myös useat muut taiteilijat ovat käyttäneet kirjallista tuotantoaan dialogin avaamiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Springoran lisäksi esimerkiksi Mercedes Bentso -taiteilijanimellä toimiva rap-artisti Linda-Maria Roine on kirjoittanut muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstään kertovan omaelämäkerran Ei koira muttei mieskään (2019). Myös useat Mercedes Bentson lyriikat perustuvat tositapahtumiin ja ovat peittelemättömiä syytöksiä hyväksikäyttäjiä kohtaan. Omana aikanamme taiteilija ja narratiivi sulautuvatkin usein toisiinsa, ja monet kirjailijat ovat hyödyntäneet tekniikkaa nostaakseen vaietut aiheet osaksi julkista keskustelua. Springoran Suostumus ei näin ollen ole tyylilajinsa ainoa teos, mutta muodostuu tärkeäksi rakennuspalikaksi osana kirjallisuuden feminististä verkostoa. Tämä kirjava kudelma rakentaa yksi teos kerrallaan tietä yhdenvertaisemmalle yhteiskunnalle ja universaaleja ihmisoikeuksia kunnioittavalle oikeudenmukaisuudelle. 

Vanessa Springora, Suostumus (“Le Consentement”, 2020). suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2021.

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021