Meri Valkama – Sinun, Margot

Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY)




Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 556

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

-




-




Meri Valkaman (2021) esikoisromaani Sinun, Margot oli yksi risteilylaivan pikkukaupan kymmenestä myyntiartikkelista. Reissuun lähtiessäni en ollut muistanut pakata luettavaa mukaan, joten jouduin turvautumaan aluksen mikrokokoiseen kirjapuotiin. Metrin levyisestä hyllystä noin puolet oli varattu ruotsinkieliselle kirjallisuudelle, joten suomenkielisille painotuotteille oli tilaa vain kyynärvarren verran. Vaikka Valkaman romaani julkaistiin jo muutama talvi takaperin, oli pienimuotoisesta hyllytilasta uhrattu teokselle kirjanselän vaatimat viitisen senttimetriä. Viisi senttiä puolesta metristä on jo niin paljon, että hyllytilan antamiselle on oltava painava syy. Laivapuodin näkökulmasta syy on selvä: jokainen senttimetri maksaa itsensä takaisin. 

Ei ole yllätys, että vielä vuosien päästä julkaisuhetkestä Valkaman romaani komeilee myyntilistojen kärjessä ja edelleen vilahtelee ahkerasti myös kirjasomen sivuilla. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi valittu opus kiertää lukijoiden käsissä talvesta toiseen. Ajan kuluminen ja kiinnostuksen säilyminen sointuu mainiosti myös teoksen teemoihin, sillä romaanissaan Valkama käsittelee järisyttävien historiallisten (ja yksilötasolla tapahtuvien) tapauksien vaikutusta nykyhetkeen. Kerronnan polttopisteessä on identiteetin rakentuminen ulkopuolisten tarkkailijoiden sanelemana. 

Kun hiljattain isänsä menettänyt Vilja löytää Margot-nimiseltä naiselta saapuneet kirjeet, jokin muistiarkistoissa nytkähtää. Isän ja Margotin kirjeenvaihdon läpikäynti muuttuu salatun identiteetin tirkistelyksi. Vilja löytää tiensä piilotettuihin muistoihin, jotka yllättäen alkavat kietoutua myös Viljan minäkuvan ja itseymmärryksen ympärille.

Valkaman romaania on kehuttu tinkimättömän huolellisesta ajankuvan rakentamisesta. Tutkiessaan isänsä menneisyyttä Vilja joutuu palaamaan mielessään 1980-luvun Itä-Berliiniin, jonka muuri on juuri murtumassa. Kirjailijan kattava taustatyö ja aiheentuntemus tihkuvat jokaisen rivin välistä, sillä tarkan kerronnan ansiosta myös milleniaalit ja nuoremmat lukijat pystyvät kuvittelemaan askelensa Viljan jalanjäljissä sosialistisen Itä-Saksan maaperälle. Valkaman suorasukainen ja anteeksipyytelemätön miljöö poikkeaa vahvasti länsimaisen kirjallisuuden konventioista, joissa itäblokin maita on perinteisesti kuvattu arvottavaan sävyyn. Valkaman teksti sitä vastoin huokuu todellisuudentajua ja ymmärrystä: Saksojen yhdistyessä eivät tuhoutuneet vain maiden rajat, vaan myös ihmisten kodit ja kulttuuri. 

"[Onko] mennyttä ylipäänsä mahdollista rekonstruoida vuosikymmeniä myöhemmin pelkkien papereiden varassa?" (Valkama 2021, 362–363) kysyy Vilja itseltään isän kirjeitä penkoessaan. Laajemmassa mittakaavassa Viljan pohdinnan voi ulottaa kokonaisen kansallisidentiteetin ymmärtämiseen sekä jälleenrakentamisyrityksiin. Valkama kertoo tällä tavoin valtarakenteiden alistaman kansakunnan tarinaa helpostilähestyttävän yksilötason kautta. Isän todellisten kasvojen hitaasti paljastuessa myös itä-saksalaisen väestön autenttiset kerrokset tulevat kuorituiksi esiin. 

Kolme erilaista kerronnan tasoa kuljettavat sekä lukijaa että Viljaa pitkin muuttuvaa maailmaa. Isän tarina paljastuu suorasukaisimmin Margotin lähettämistä kirjeistä. Nykyhetkessä Vilja loikkii valtionrajojen yli ristiin rastiin vihjeitä etsiskellen. Kolmantena tasona toimii 1980-luku, johon ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja usein lukijan kuljettaa. Viljalla ei ole samanlaista aikakonetta vanhempiensa nuoruuteen, joten Viljan pohdinta rakentuu nykypäivään sijoittuvalta tasolta kerättävistä johtolangoista sekä Margotin kryptisistä kirjoituksista. Kerronnan tasojen monipuolisuus takaa moniulotteisen kuvan tarinan vaiheista, mutta kertomuksen dynaamisuuden kannalta tasoja on yksi liikaa. Lukija on helppo tympäännyttää sisällyttämällä kerrontaan paljon sellaista informaatiota, jonka salapoliisina toimiva päähenkilö keksii vasta paljon myöhemmin. Salamyhkäisempi kokonaisuus olisi ollut mahdollista luoda jättämällä 1980-luvun kerronta kokonaan pois ja rakentamalla tarina vain Viljan oman selvitystyön sekä mysteeristen kirjeiden avulla. Kolmella tasolla tapahtuva kerronta ei onnistu ylläpitämään jännitettä, sillä Viljan selvitellessä menneisyyttään lukija tietää jo tapahtumien kulun.

Kerronnan keskittäminen Viljan kokemuksiin olisi siksikin perusteltua, että Valkaman ymmärrys menneisyyden ja nykyhetken valtavista kontrasteista on herkullisimmillaan Viljan näkökulmasta tarkasteltuna. Selvittäessään isänsä salaisuuksia Vilja matkustelee pitkin Eurooppaa aina Ruusulankadulta Tšernobyliin. Rajat eivät rajoita nykypäivänä elävän hahmon elämää, toisin kuin monien muiden. Astuessaan vaaralliselle säteilyalueelle Vilja ei tule ajatelleeksi ylitsepääsemätöntä jakolinjaa, joka Itä- ja Länsi-Berliinin toisistaan erotti. Kummankin miljöön saarrettu alue kuitenkin muokkaa sisäpuolelleen jääneitä kansalaisia niin vahvasti, että kauhut ovat nähtävissä vielä sukupolvia myöhemmin. 

Myös kysymys vanhemmuudesta periytyy äidiltä tyttärelle. Etsiessään omaa identiteettiään kasvattajana Vilja tulee hiponeeksi rajaviivoja, jotka Luise (alias Margot) omana aikanaan ylittää. Viljan ja Luisen hahmot peilaavat toisiaan edustaen eri aikakausien näkökulmia. Muuttunut maailma heijastuu henkilöissä, sillä äiti-identiteettiä etsiessään kumpikin hahmo turvautuu aikansa arvoihin. Kiihkeänä sosialistina Luise uskoo yhteisomistukseen sekä tasajakoon. Nämä näkemykset kumpuavat tasa-arvoajatuksesta, jossa jokaiselle kuuluu yhtäläinen määrä – niin viljaa kuin lapsiakin. Uudempaa aikaa elävä Vilja sen sijaan vannoo yhdenvertaisuuden nimeen. Tasa-arvosta poiketen yhdenvertaisuudella tarkoitetaan jakoa, jossa jokaiselle jaetaan tarpeidensa mukaan. Viljan ja Luisen tarinat kertovat näin ollen myös samanarvoisuuden historiasta ja siihen liittyvistä kulttuurillisista aate-eroista. 

Myös omana aikanamme käsitys yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta menevät silloin tällöin sekaisin. Usein kuulee esimerkiksi väitettävän tasa-arvon olevan saavutettu. Tosiasiassa tasa-arvo on vanhentunut termi, joka ei ota huomioon yksilöiden uniikkeja tarpeita. On siis sekä ajastaan jäänyttä että virheellistä puhua "saavutetusta tasa-arvosta", sillä länsimaisessakin yhteiskunnassa elää nykypäivänä alistettuja kansanryhmiä. Vilja itse kuuluu seksuaalivähemmistöön, joka tutkimusten mukaan on ihmisryhmänä erityisen altis sekä fyysiselle että rakenteelliselle väkivallalle. 

Valkaman romaanin viisi ja puolisataa sivua voivat tuntua mammuttimaisilta kuin Itä-Berliinin kerrostalot. Suurten teemojen perusteellinen käsittely vaatii kuitenkin moniäänisen tarinan, ja sellaisen Valkama todella onnistuu ahtamaan alle kuuteensataan sivuun. Vaikka fyysinen romaani on lukijan käsissä raskas, rakentuu teoksen todellinen paino kaikista niistä kohtaloista, jotka länsimaalaiset kynät ovat perinteisesti kirjoittaneet piiloon. Länsimaisen kirjallisuuden kentällä olisi enemmänkin tilaa vaiennetuille ihmisryhmille ja valtarakenteiden vaurioittamille kansanperinteille. Siksi kirjakaupan viiden ja puolen sentin hyllytila ei tunnu ylimitoitetulta. Eikä myöskään kirjan 11,90 € -hinta, jota ei muuten saanut alaspäin henkilökuntakortillakaan. "Kaikesta muusta paitsi kirjoista tulee henksualennus", mainisti myyjä viivakoodia skannatessaan. "Muuten romaaneista ei jää lainkaan katetta."




- 

-




"Ottakaa yhteystietoni ja antakaa asian hautua", mies oli sanonut ja kirjoittanut numeronsa paperille, jonka oli ojentanut Rosalle, mutta Rosa oli purskahtanut nauruun, nauranut tavalla, jolla saattoi nauraa vain ihmine, jolla ei ollut minkäänlaista todellista vaaraa, joka saattoi koska tahansa suojautua mielivallalta pelkän kansalaisuutensa turvin, ja kaikkien niiden puolesta, joilla ei samaa etuoikeutta ollut, hän oli tarttunut ovenkahvaan ja vetänyt oven auki, juuri ennen sisään astumista katsonut miestä syvälle silmiin ja sanonut:

"Haistakaa pitkä paska."


(Valkama 2021, 448–449.)

-

Valkama, Meri (2021) Sinun, Margot. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):




1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (Itä-Berliini, Tšernobyl)

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi)

23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Helsinki & Berliini)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta

29. Kirjassa valehdellaan

33. Kirjassa muutetaan maalle (ainakin kesäksi)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (maaseudulla)

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu

 

Calami lapsus – Viesti, valta ja vastuu  

Viesti

Menneen vuoden vihoviimeisenä päivänä vastaanotin viestin: 

"Jos kirja on huono, se on ainoastaan minun vika, siis kirjailijan. Ei kustantajan. [- -] Kukaan talon ulkopuolinen ei voi tietää tämän kirjan tai minkään muunkaan kirjan kustannusprosessista yhtään mitään, joten sitä ei voi mielestäni arvostella. Lopputuloksen arvostelut – siis sekä hyvät että huonot – teoksen tekijälle eli minulle. Ei tiimille. En jaksa enää lukea näitä kustantajan lyömisiä [kirjasarjaan] liittyen." 

Lainaus on ote pidemmästä tekstistä, jonka minulle lähetti eräs palkittu kotimainen kirjailija. Viesti on vastaus Instagramissa jakamaani julkaisuun, jossa kritisoin varsin menestyneen romaanin kustannusprosessia ja siihen mahdollisesti liittyviä motiiveja. 

Tätä tekstiä kirjoittaessa kyseinen romaani makaa työpöydälläni. Kirjoituspaikaltani näen yhtä selvästi kanteen painetun kustantamon kuin kirjailijankin nimen. Ensimmäisillä sivuilla kirjailijan ja kustantamon nimet esitetään allekkain, minkä lisäksi kirjailijan mainitaan saaneen tukea kustantamon kirjallisuussäätiöltä. Teoksen takakannessa ei ole kirjailijan nimeä lainkaan, sillä esittelytekstin alle on sijoitettu yksinomaan kustantamon logo. 

Viestin luettuani keitin kahvit ja istahdin alas miettimään kirjailijan toivetta. Kahvin tippumista odotellessa katseeni hakeutui jatkuvasti kirjahyllyyn, jossa kiistellyn romaanin selkämystä koristi kustantamon tunnistettava, sukupolvelta toiselle periytynyt logo. 

Valta 

Kirjailijan ja bloggaajan välinen keskustelu sijoittuu suuressa kuvassa osaksi laajaa kirjallisuuskeskustelua, jota menneeseen vuoteen toden teolla mahtui. Suomen Kuvalehti esimerkiksi uutisoi toukokuussa Suomen romahtaneesta tuloksesta kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, jossa nuorten lukutaitoa vuosittain mitataan. Myös Helsingin Sanomat esitti useita kirja-alan ahdinkoon liittyviä kannanottoja, joissa syyllistetään lukuinnottomia vanhempia ja "vastuuttomia" kustannustaloja. Jo aiemmin Opetushallitus ehti varoittavaan sävyyn kommentoimaan hyvin ja heikosti lukevien lasten välistä alati kasvavaa kuilua. 

Mediassakin vilahdelleella kirja-alan ahdinko -kuvauksella tarkoitetaan yleisesti lukutaidon ja -innostuksen heikkenemistä sekä kustantamoiden alati muuttuvaa roolia. Nämä kaksi ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, sillä kustantamoiden julkaisulla on merkittävä vaikutus suomalaisten lukukiinnostukseen ja siten myös lukutaitoon. 

Kustantamot ovat kulttuurillisia instituutioita, joilla on valtaa. Niin suurten kuin pientenkin kustantamoiden julkaisut tavoittavat lukijan muun muassa kirjakaupoissa, oppilaitoksissa, katalogeissa, kulttuuritapahtumissa ja kirjastoissa. Ajankohtaiset julkaisut herättävät herkästi yhteiskunnallista keskustelua, joka silloin tällöin johtaa laajoihin kansanliikkeisiin. Esimerkiksi ranskalaisen Vanessa Springoran vuonna 2021 ilmestynyt Suostumus-omaelämäkerta herätti niin kiivasta julkista keskustelua seksuaalirikoksiin liittyen, että valtion lakeja ryhdyttiin kirjan nostattaman kansanliikkeen vaatimuksista uudelleentarkastelemaan. Samanlaista vallankäyttöä edustaa argentiinalaisen Mariana Enriquezin (2021) novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät, joka toi 2010-luvun naisten polttomurhailmiön (nk. "Wanda Taddei" -efekti) länsimaalaisten kansojen tietouteen. 

Pelkkä valmis teksi ei kuitenkaan ole julkaisuprosessin ainoa vallan väline. Vaikka suomalaisten lukutaito vaikuttaa heikkenevän vuosi vuodelta, ei palo kirjoittamiseen näytä kadonneen. Esimerkiksi Lava Kustannus kertoo vastaanottavansa kuukausittain usein yli 200 käsikirjoitusta. Suurempien kustantamoiden voi siis olettaa läpikäyvän vähintään saman verran teosehdotuksia. Julkaistavaksi päätyy vain murto-osa, joten painotuotteeksi päätyvän käsikirjoituksen seulominen ehdokasmerestä on valikoivaa vallankäyttöä. Oli julkaistava teksi siis yhteiskuntakriittinen tai ei, sen päätyminen markkinoille on aina vallankäytön fyysinen ilmentymä. 

Vastuu

Työpöydälläni makaavan romaanin kustantanut taho kuvailee toimintaansa seuraavasti: "[kustantamo] työskentelee pitääkseen kirjat ja kirjallisuuden merkityksellisenä osana suomalaisten elämää sekä vaaliakseen kirjallista perintöään." 

Kulttuuriperinnön tuottaminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on arvokas tavoite. Kyseessä olevan kustantamon (kuten monien muidenkin vastaavien tahojen) pyrkimys on siis jättää jalanjälkensä kulttuurin kentälle ja tukea kirjallisuuden yleissivistävää asemaa. Myös Suomen Kustannusyhdistys nimeää yhdeksi strategisista painopisteistään jäseniensä vastuullisen toiminnan tukemisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta välttämättömässä tehtävässään. 

Suomalaisten lukutaidon ja -halukkuuden ylläpitämiseksi on ehdottoman tärkeää, että kustannusalalla toimivat tahot käyttävät valtaansa vastuullisesti. 

Jo kymmeniä vuosia kulttuurin kentällä vaikuttaneelta kustantamolta on oikeutettua odottaa laadukkaita, huolellisesti oikoluettuja julkaisuja. Kirjailijaksi voi pyrkiä kuka tahansa tarinankertoja, mutta kustannustoimittajan työ edellyttää usein alan tuntemusta sekä soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Vaikka Suomessa ei ole erillistä kustannustoimittajan ammattitutkintoa, katsovat useat kustantamot soveltuvan koulutuksen merkittäväksi eduksi tai välttämättömyydeksi kustannustalossa työskentelemiselle. 

Kustannustoimittaja on toisin sanoen kenttänsä tunteva ammattilainen, joka mitä todennäköisimmin on kouluttautunut tehtäväänsä. Lukija voi hyvällä syyllä olettaa ammattitaidon näkyvän myös lopputuotteessa. 

Vaikka käsikirjoitus on kirjailijan hengentuote, on kustannusprosessin läpikäynyt teos aina yhtä lailla kustantamon taidonnäyte. Valmis teksti on myös konkreettinen valintaprosessin tulos, sillä jokaista julkaistua teosta kohden kustantamo hylkää usein satojakin käsikirjoituksia. On tästä syystä täysin perusteltua tarkastella valmista painotuotetta niin kirjailijan kuin kustantamonkin käyntikorttina. 

Kotimaiset kustantamot käyttävät valtaansa harkitusti. Suomalainen kustannus- ja käännöstyö on laadultaan lähes poikkeuksetta erinomaista, ja siksi myös uusiin julkaisuihin kohdistuu suuria odotuksia. Usein lukijan odotukset joko täyttyvät tai ylittyvät. Silloin tällöin koittaa kuitenkin hetkiä, jolloin kirjaa lukiessani huomaan pohtivani kustannustoimittajan roolia ja sen mahdollista vaikutusta käsissä olevaan tekstiin. Kuten viestin lähettänyt kirjailija totesi, lukija ei voi koskaan tietää kustannusprosessin todellisia vaiheita. Prosessia ulkopuolelta tarkastellessani voin kuitenkin verrata lopputuotetta kustantamon tavoitteisiin ja todeta ristiriidan näiden kahden välillä.

Myös sananvapaus sijoittuu osaksi yleistä kirjallisuus- ja lukutaitokeskustelua. Jotta laadukkaita kirjoja voidaan tuottaa, täytyy olla kirjoittavia ihmisiä. Mielipidekirjoitusten, artikkelien, kritiikkien ja some-julkaisujen rajoittaminen ei palvele kirjallisuusperinteen periytyvyyttä. Vähättelemällä lukijan sananvaltaa ja oikeutta itsenäisiin tulkintoihin tullaan samalla rajoittaneeksi kirjan vastaanottokokemusta. Jos tekstin tulkinnalle asetetaan sääntöjä, sivuutetaan yksilöllinen lukukokemus. Lukijan tulkinnan kieltäminen voi pahimmillaan vaikuttaa kansalliseen tai vähintäänkin yksilökohtaiseen lukuinnostuksen heikkenemiseen. 

Viestin lähettänyt kirjailija, kuten hänen tekstejään julkaiseva kustantamo, voi rauhallisin mielin unohtaa hyvä-huono-jaottelun. Yksikään suomalaisen kustannusprosessin läpikäynyt romaani ei ole huono. Joka ikinen kustannussopimuksen alaisena syntynyt kirja on ammattitaidolla koostettu kokonaisuus. Kirjallisuuskritiikin tavoite ei ole eikä sen tule koskaan olla teoksen arvottaminen hyväksi tai huonoksi. Myös kirjallisuuskritiikin tavoite on valvoa kulttuuriperintöä sekä sen kentällä valtaa käyttäviä tahoja. 

-

-

Tämän tekstin kuvituksessa on käytetty teoksia, joiden lopullinen muoto antaa viitteitä erityisen ammattitaitoisesta kustannustyöstä: 

Catherine Pozzi – Agnés (Impromptu Kustannus 2023) 

Ulla-Lena Lundberg – Leo (Gummerus 2015) 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia 2018) 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (Aula & Co. 2021) 

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY 2021) 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván

Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa – Tiina Tuppurainen & Teemu Silván

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta 
 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 176

Ensimmäinen lause: 

"Urheilu on ihmiselle mitä parhaimpia kasvualustoja."

- 

Tiina Tuppuraisen (teksti) ja Teemu Silvánin (kuvat) tietokirja Rakkaudesta lajiin tekee sen, mitä tietokirjat eivät perinteisesti tee: antaa kasvot ilmiölle. 

Konventionaalisessa mielessä tietokirjat lähestyvät tapahtumia, ihmisiä ja ilmiöitä laajojen kokonaisuuksien kautta. Henkilökuviinkin keskittyvät teokset perinteisesti esittelevät nimihenkilön elon vaiheita, eivätkä niinkään vaiheiden ympärille kietoutuvia kulttuuri-ilmiöitä. Rakkaudesta lajiin ravistelee tätä kaavaa rohkein sanoin ja kuvin, sillä tietokirja lähestyy urheilumaailman väkivaltaista heteronormatiivisuutta uhrien näkökulmasta. 

Sanana uhri antaa kuitenkin väärän käsityksen teoksen henkilöistä. Kirjan sivuilla esiintyy yhteensä 14 urheilijanuorta, minkä lisäksi syrjintää käsittelee esipuheessa ammattinyrkkeilijä ja valmentaja Elina Gustafsson. Voitokkaan uran tehneitä urheilijoita voisikin ennemmin nimittää termein selviytyjä tai menestyjä. 

Sateenkaarinuorten kohdalla urheilun kentällä menestyminen ei tarkoita vain tavoitteellista harjoittelua tai fyysisten esteiden ylittämistä. Tuppuraisen haastattelemien nuorten tarinoista käy varsin suorasanaisesti ilmi, että voittojen taakse kätkeytyy myös vihaa, väkivaltaa ja jopa byrokraattisia esteitä. Vaikka sateenkaarinuorten oikeudet on turvattu laissa, ei useiden seurojen valmentajilla tosiasiassa ole käsitystä lajiliittonsa yhdenvertaisuussuunnitelmasta. Monien haastateltavien kertomuksista käykin ilmi, ettei seuralla ole ollut tarpeeksi tietotaitoa tai konkreettisia keinoja syrjinnän kitkemiseksi. Tästä syystä voitto ei urheilevalle sateenkaarinuorelle tarkoita välttämättä pelkkää kisamenestystä, vaan konkreettista selviytymistä. 

Lajiliittojen yhdenvertaisuushaasteet ovat juurisyitä isommille epäkohdille, jotka voisi kategorisoida myös ihmisoikeusongelmiksi. Vasta hiljattain Kansainvälinen urheiluliitto esimerkiksi linjasi, etteivät transsukupuoliset osallistujat saa enää kilpailla naisten yleisurheilulajeissa testosteronitasostaan riippumatta. Tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki kuitenkin kieltävät syrjinnän esimerkiksi sukupuolen perusteella. Lakia vastustavat linjaukset eivät valitettavasti ole uusia ilmiöitä, sillä myös Tuppuraisen jälkisanoissa todetaan, että urheilu nähdään edelleen lain ulottumattomissa olevana pelikenttänä. Tietokirjasta käykin selvästi ilmi, etteivät lait onnistu turvaamaan nuorten oikeutta syrjinnästä vapaaseen harrastukseen saatika ammattiin. 

Yhdenvertaisten toimintatapojen puuttuminen nousee liikuntapiireissä esille toistuvasti. Aivan hiljattain kotimaisen juniorijääkiekon kentällä on pyöritty rasismiin liittyvän selkkauksen ympärillä. Tapaus on erinomainen esimerkki lajiliittojen kummallisesta autonomiasta, joka mahdollistaa lakien kiertämisen:

Pelicans-joukkueen pelaajaa väitettiin solvatun rasistisesti U13-junioriottelussa, minkä seurauksena valmentaja Juha Sokka määräsi joukkueensa pukukoppiin kesken pelin. Rasistiseen välikohtaukseen puuttunut valmentaja määrättiin väliaikaiseen toimintakieltoon, minkä lisäksi uhrin joukkueelle määrättiin tuhannen euron sakko pelin keskeytymisestä. Lajiliitto ei myöhemmin ole pyytänyt toimintaansa anteeksi rasismia kohdanneelta pelaajalta, vaan pahoitellut ainoastaan hänen kuulemisensa sivuuttamista. Helsingin Sanomien haastattelussa Sokka tunnustaa lajiliittojen itsevaltaisen aseman ongelmallisuuden: 

”Olen tuonut heti alkuunsa liitolle tietoon, että kilpailusäännöt eivät voi mennä Suomen lakien yli. Mutta ajatellaanko liitossa, että he ovat niin kaikkivoipaisia, ettei ole mitään väliä mitä tapahtuu, kunhan kilpailusääntöihin ei kosketa. Se on mielestäni aika järkyttävää.” (HS 16.5.2023, viitattu 24.5.2023.)

Lain tavoittamattomissa olevat urheiluseurat muodostavat siis turvattoman ympäristön sekä sateenkaarinuorille että muille haavoittuvaisessa asemassa oleville urheilijoille. Oman seksuaalisuuden tai sukupuolen julkituominen omalle joukkuelle tai yhteisölle on tekstien perusteella tänäkin päivänä päätös, joka saattaa vaikuttaa heikentävästi urheilijan uramahdollisuuksiin. Esimerkiksi entinen ammattijääkiekkoilija Janne Puhakka kertoo vältelleensä seksuaalisesta suuntauksestaan puhumista aktiiviuransa aikana, sillä ei "uskaltanut ottaa sen suhteen mitään riskejä" (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Puhakka ei osaa sanoa varmasti, millaisia seuraamuksia homoudesta puhuminen saattaisi jääkiekkoilijalle aiheuttaa, mutta epäilee ovien sulkeutuvan sukkelasti esimerkiksi Venäjän suunnalla (Tuppurainen & Silván 2022, 61). Ammattiurheilijalle liikunnassa on kyse konkreettisen elannon hankkimisesta, joten isojen ovien sulkeminen voi tarkoittaa koko uran loppumista. Sateenkaariurheilijoiden on tästä syystä tänäkin päivänä tehtävä päätös identiteettinsä mukaisen elämisen tai ammattinsa harjoittamisen väliltä.  

Sateenkaarinuorten ahdasta asemaa alleviivaavat myös Silvánin vaikuttavat valokuvat, jotka tyylillisesti muistuttavat kuvajournalistisia otoksia. Silvánin valokuvat antavat helpostilähestyttävät ja mieleenpainuvat kasvot kirjan nuorille. Journalistinen tyyli on myös linjassa Tuppuraisen aikakauslehtimäisen ytimekkään ja dynaamisen kirjoitustavan kanssa. Kirjan tyyli herättelee lukijaa pohtimaan sateenkaariurheilijoita koskevaa uutisointia, tai ehkä jopa sen puutetta. Mikä tahansa Silvánin valokuvista sopisi sateenkaariurheilua koskevan artikkelin kuvitukseksi, mikäli sellaisia julkaistaisiin. Tällaisten julkaisujen määrä on edelleen vähäistä, joten Rakkaudesta Lajiin -kirjan kuvat paikkaavat urheilukuvaston konkreettisia aukkoja. 

Rakkaudesta lajiin -tietokirja sisältää arvokasta informaatiota kaikille yhdenvertaisuuden edistämisestä kiinnostuneille lukijoille. Vielä arvokkaampaa luettavaa teos on lajiliittojen kaltaisille tahoille, jotka vasta kehittävät yhdenvertaisuussuunnitelmiaan tai selvittelevät tasa-arvolain vaatimuksia. Tietokirjan loppuun on koottu sekä sateenkaarisanastoa että kymmenen konkreettista keinoa inklusiivisempaan urheiluun, joten teos tarjoaa myös työvälineitä ongelmien korjaamiseen. Vaikka yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatisi investointeja, kouluttamista, liiton sääntöjen päivittämistä tai vanhojen periaatteiden kuoppaamista, yhteinen matka kannattaa; liikunnan parissa toimivien on syytä muistaa, ettei yhdenvertaisuuslain kunnioittaminen edistä vain marginaaliin painettuja urheilijoita, vaan luo turvallisen sekä vastaanottavaisen ympäristön kaikille liikunnan harrastajille. 

- 

"Urheilussa ykkösprioriteetti on olla paras, voittaja. Muut asiat ovat toissijaisia. Siksi erilaisuuden hyväksymistä ja kaikkien mukaan ottamista ei arvosteta niin paljon. Jo 14-vuotiaista ajatellaan, että eiväthän kaikki nyt voi pelata, koska jotkut ovat parempia kuin toiset. Tällainen naurettava mentaliteetti iskostaa mieleen, että on ne hyvät ja on ne huonot. On ne, jotka saavat olla mukana, ja ne, jotka eivät saa. Tarvittaisiin rakennemuutos – ajatus siitä, että kaikkien mukaan ottaminen on ihan yhtä tärkeää kuin se, että ollaan hyviä ja voitetaan."

(Tuppurainen & Silván 2022, 73.) 

- 

-

Tuppurainen, Tiina & Silván Teemu (2022) Rakkaudesta Lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa. Like & Kustannusosakeyhtiö Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate (Kannessa korkeushyppäähä Jade Nyström urheiluvarustuksessaan)


8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (Useat haastateltavat kertovat kokemuksistaan pienen kaupungin urheilupiireissä)


9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä


10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Teoksen lopussa on 10 keinoa inklusiivisemman urheilukulttuurin edistämiseen)


13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs


20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Monestakin)


24. Kirja kertoo urheilijasta


29. Kirjassa on minä-kertoja


40. Kirjassa hylätään jotain (Moni haastateltava luopuu lopulta urastaan)


42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa


43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

-

Blogissa aiemmin käsiteltyjä Tiina Tuppuraisen teoksia: 

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla 

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

 

Est modus in rebus - Kohtuudesta

Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin naisen väitetystä yhteydestä maailmojen tuhoon. Aivan hiljattain tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun viimeksi julkaisin tekstin kriitikon vallan väärinkäytöstä. Blogini historiassa olen näiden lisäksi ehtinyt käsitellä naisen heikonpuoleista osaa niin kirjallisuudessa kuin yleisestikin kulttuurin kentällä. 

Tuli maaliskuu 2023, ja kaikki nämä teemat törmäsivät toisiinsa yhden ainoan kulttuurikritiikin riveillä. Ennen itse teemojen käsittelyä on kuitenkin selkeyden nimissä huomautettava, ettei kyseinen kirja-arvostelu varsinaisesti palvele kritiikin tarkoitusperiä saatika noudata journalismin eettisiä periaatteita. Olisi siis oikeutettua sivuuttaa tekstin konteksti ja viitata siihen jonakin muuna, kuin korkeakulttuuria edustavana kulttuurikritiikkinä. Käsittelen kirjoitusta kuitenkin kirja-arvosteluna siitä syystä, että arvottavia ja vihamielisiä julkilausumia laskelmoidusti julkaistaan kritiikin nimissä jatkuvasti. Kyseisen kirjoituksen kaltaisia kannanottoja on siis totuttu kulttuurissamme pitämään kirja-arvosteluina tai kritiikkeinä, olivat ne kuinka subjektiivisesti värittyneitä tahansa. 

Helsingin Sanomien toimittaja Arttu Seppänen ruotii arvostelussaan vastajulkaistua Kiira Korven (2023) Hyppää vaan -runokirjaa kovin ja jopa vihamielisin sanankääntein. Kirjoittaja pitää Korven teosta esimerkkinä kustannusalan kriisistä, ja Korven kirjaan viittaa myös Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander julistaessaan: "Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin."

Vuosi sitten kritisoin samaisen lehden toimittaja Juuso Määttästä arvottavien sanavalintojen käytöstä, sillä tuolloin toimittaja kirjoitti kokonaisen kolumnin puolustaakseen (kyseenalaista) oikeuttaan luokitella kulttuurituotteen esimerkiksi "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi" subjektiivisten mielipiteiden, tai parhaimmillaankin vain länsimaisten ihanteiden perusteella. Määttäsen arrogantit sanavalinnat ja vanhakantainen käsitys kritiikin tarkoituksesta poiki melkoisen some-mylläkän, jonka keskiössä oli selkeä vaatimus: kritiikki ei saa olla vallan väärinkäyttöä, eikä henkilökohtainen mielipide riitä arvostelun argumentiksi. 

Määttäsen kolumnin jälkeen mediassa on kuitenkin toistuvasti julkaistu vastaavanlaisia vihamielisiä kirjoituksia, joiden polttopisteessä on usein sama uhri: naistaiteilija. Vuoden sisällä Helsingin Sanomat on esimerkiksi julistanut Hanna Brotheruksen tekstin olevan "kiusallista luettavaa", "banaalia"sekä "pelkkiä sanoja kansien välissä". Lähimenneisyyden esimerkkinä esille voi myös nostaa Helsingin Sanomien C. J. Tudorin (2023) Rovio-teosta käsittelevän kirja-arvostelun, jossa dekkarin juonellisia ratkaisuja kuvataan "typeriksi" ja kerronta "maistuu lattealta". Arvostelun lopussa kirjoittaja jopa vertaa romaania toisen kirjailijan luomukseen ja tekee mielipiteensä selväksi: "[vertailukohteena oleva teos] peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan."

Naiskirjailijoihin systemaattisesti kohdistuva provokatiivinen kritiikki on siis alkanut enemmissä määrin muistuttaa mielipidepalstaa. Korven runoteosta käsitellyt kritiikki vaikutti olevan useille viimeinen niitti. Vain muutaman päivän sisällä olen törmännyt esimerkiksi kirjallisuudentutkijoiden aikeisiin tuottaa tapauksesta naisvihaa tutkivia artikkeleita, lukijoiden haluun kirjoittaa tapahtuneesta mielipidepalstoille tai muilla tavoin kommentoida Seppäsen vihamieliseksi ja maalittavaksi tulkittua kritiikkiä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole aikeissa nousta barrikadeille naisvihamielisen journalismin tähden. Siinä, missä Seppäsen teksti on aiheuttanut paljon huolta eettisen journalismin puolesta, useat lukijat ovat myös ihmetelleet kritiikin aikaansaamaa kuohahdusta. Viime päivinä some onkin täyttynyt huomautuksista: teksti ei ehkä olekaan naisvihamielinen, sehän vain puolustaa kirjallisuuteen liittyviä korkeita odotuksia. Jotkut ovat myös kuvailleet Seppäsen tektiä "riemastuttavaksi luettavaksi" ja huomauttanut, että kritiikki saakin olla "viiltävää".

Näihin väitteisiin sisältyy ongelmia. Viimeisimpänä vastaani tuli erään miestuttavan kirjoittama pitkänpuoleinen ja puolusteleva teksti, jonka ytimessä oli mieslukijan oma kokemus: Seppäsen tekstistä en löytänyt naisvihaa. On varmasti aivan totta, ettei miespuolinen lukija törmää mediassa useinkaan naisvihaan saatika tunne sitä omissa nahoissaan.

Onkin ymmärrettävä, että tässä tapauksessa naisvihalla ei tarkoiteta yksittäisiä sanoja, lauseita tai edes yhtä kokonaista tekstiä. Ei ole elementtiä, jota voisi osoittaa sormella ja nimetä naisvihan kulminaatioksi. Naisviha on nimittäin abstrakti käsite, joka sijoittuu osaksi sukupuolitavan väkivallan surullisen laajaa kirjoa. Sukupuolittavalla väkivallalla taas tarkoitetaan esimerkiksi syrjintää tai muuta rakenteellista eriarvoisuutta tuottavaa, sukupuolen kanssa risteävää väkivaltaa (Karkulehto & Rossi 2017, 12). Helsingin Sanomien julkaisuja tai muita mediaan tuotettuja tekstejä kritisoidessa katse onkin syytä kiinnittää yksittäisten tekstien sijasta epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.

Naisvihamielisiksi, eli sukupuolittavaa väkivaltaa edustaviksi (ja tuottaviksi) rakenteiksi, voisi tässä tapauksessa nimetä esimerkiksi Helsingin Sanomien kaltaisen valtaapitävän instituution kaavamaisen tavan löylyttää naiskirjailijoita ja tuoda kritiikin nimissä esiin tarpeettomia arvottavia mielipiteitä. Kirja-arvostelu on julkinen puheenvuoro, joka antaa meille työkaluja ympäristömme sanoittamiseen. Mikäli erityisesti naistaiteilijoita käsitellään mediassa toistuvasti arvottavin, vihamielisin sanankääntein, vaikuttaa se tottumukseemme puhua naisista.

Sukupuolittavaa väkivaltaa, eli esimerkiksi naisvihamielisiä vaikeasti havaittavia kulttuurillisia rakenteita, tarkastellessa on myös syytä huomata kritiikin kohteiden valikoinnin vaikutus vihamielisten normien rakentumiseen. On esimerkiksi täysin perusteetonta julkaista Korven teosta haukkuva arvostelu ja naamioida se kommentiksi kustannusalan toimintaa kohtaan, kun samanaikaisesti palstatilaa annetaan kustannusalan ahdinkoa syvemmin käsittelevälle kirjoitukselle (jossa Korpi jälleen mainitaan). Näitä kahta samankaltaista tekstiä tarkastellessa on hyvin vaikea ymmärtää perusteita kummankin kirjoituksen julkaisemiselle. Ellei sitten erityisesti haluta mässäillä naiskirjailijan "surkeudella". 

Kirjailija Anne Martin huomautti omassa some-julkaisussaan, että institutionaalista valtaa omaava mediatalo voisi käyttää palstatilaa naisvihamielisten julkaisujen sijasta esimerkiksi esikoiskirjailijoiden esittelyyn. Toinen kirjallisuusalan kollegani taas kertoi, ettei muista Sanoma-konsernin ryöpyttäneen mieskirjailijoita lainkaan samanlaisin sanavalinnoin ja vastaavalla tiheydellä kuin Korpea ja muita naiskollegoitaan. Yleissivistyksen ja demokratian kulmakivenä vapaan median toivoisikin käyttävän sanavaltaansa ennemmin kirjallisuuden kentän monipuoliseen tarkasteluun, kuin julkaisevan samankaltaisia kirjoituksia päivästä toiseen. 

Naisvihamieliset rakenteet voivat näin ollen näkyä esimerkiksi mediatalon tapana nostaa jatkuvasti esille "epäonnistuneina" pitämiään naiskirjailijoita. Saman julkisen puheenvuoron voisi käyttää Martinin ehdotuksen mukaisesti kustannusohjelmien laajempaan erittelyyn tai muihin yleissivistäviin kulttuuriuutisiin. Tällainen monipuolinen kirjallisuuden käsittely voisi myös edesauttaa kustantamoiden ahdinkoa, jota Korven arvostelussa pintapuolisesti sivutaan. Vielä hedelmällisempää toki olisi kirjoittaa tutkiva ja objektiivinen artikkeli kustannusalan kriisistä, eikä naamioida naisvihamielistä kirja-arvostelua huolestuneeksi puheenvuoroksi kustantamoiden murrokseen liittyen. 

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi kirjoittaa. Kriitikon ei tarvitse olla suosittelija, kuten kollegani Määttäsen sanoin toteaa. On kuitenkin journalismin etiikan vastaista ja lukijaa vähättelevää täyttää kritiikki mielipiteillä, jotka nojaavat subjektiivisiin tuntemuksiin. Tällainen kritiikki ei perustu ammattitaitoon tai alan tuntemukseen, vaan esimerkiksi sukupuolittaviin rakenteisiin tai muihin näkymättömiin kulttuurillisiin normeihin. Riemastuttavaa ja nokkelaa kritiikkiä on mahdollista kirjoittaa ilman, että alentuu haukkumaan, loukkaamaan tai kiusaamaan arvostelun kohteena olevaa tekijää tai tämän tuotosta. Tämä vaatii tietenkin harjaantumista ja alan laajaa ymmärrystä. Kritiikin kirjoittamiseen tarvittavaa ammattitaitoa, taiteentuntemusta, kritiikin tarkoitusperiä ja tyylilajia olen laajemmin eritellyt aiemmassa julkaisussani.

Olenkin täysin samaa mieltä siitä, että kustannusalan haasteista, Korven runokirjasta ja kritiikeistä saa kirjoittaa. Se on kuitenkin tehtävä ammattitaidolla. Henkilökohtaisilla  tuntemuksilla, naisvihamielisillä normeilla ja vallan väärinkäytöllä kyllästetty arvostelu ei ole lukijaa palvelevaa kritiikkiä saatika vastuullista journalismia. Aggressiivinen ja provosoiva journalismi ei myöskään ruoki kustannusalaa tai ylipäänsä lukemiseen kannustavaa kulttuuria. Siksi onkin erityisen vaikea niellä toimittajan väittämää kustannusalan "vastuuttomuudesta". 

Kiihkomielinen, egoistinen journalismi saattaa tuottaa julkaisulle klikkejä ja herättää lukijoiden kiinnostuksen hetkellisesti teosta kohtaan. 

Laadukas journalismi kannustaa lukemaan, lukeminen kannustaa ostamaan kirjoja ja kirjojen ostaminen kannustaa kirjoittamaan vastuullisesti. Myös kritiikkejä.

-

-

Ps. Tämän julkaisun kuvituksena on käytetty sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joita et löydä Helsingin Sanomien sivuilta: 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu - Rajansa rinnoillakin 

Virve Sammalkorpi – Tehtävä 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Tekstissä viitattu: 

KARKULEHTO, SANNA & ROSSI, LEENA-MAIJA (toim.) (2017) Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa. Helsinki: SKS

Ex unitate vires – Helsingin Kirjamessut 2022

Helsingin Kirjamessut 2022 

Kuluneella viikolla somessa on puhututtanut Kirjamessujen ja kirjasomettajien yhteistyö. Tämä julkaisu sisältää ajatuksia Suomen suurimmasta kirjallisuusitapahtumasta sekä messujen suhteesta kirjasomeen. 

- 

Perinteiset Helsingin Kirjamessut järjestettiin jälleen 27.-30.10. Helsingin Messukeskuksessa. Muutaman hiljaisemman koronavuoden jälkeen tapahtumassa riitti väkeä, sillä tänä vuonna messujen kävijämäärä lähenteli 80 000 osallistujaa. Se on paljon, sillä Kirjamessujen voimassaolevs kävijäennätys on n. 90 000 ihmistä. Kauas ei siis jääty post-korona-ajan kirjahuumasta. 

Aiemmin Kirjamessuja luotsannut Ronja Salmi astui tänä vuonna sivuun antaen paikkansa ohjelmajohtajana ensimmäistä kertaa toimineelle Ville Blåfieldille. Blåfield on kertonut halunneensa tuoda messuille uudenlaisena formaattina rakentava debatti -lavaohjelmat ja muun muassa näiden väittelyiden avulla kutoa kirjatapahtuman tiiviimmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tavoite on erinomainen, sillä esimerkiksi jo viime vuoden Kirjamessu-julkaisussa päivittelin tapahtuman vanhakantaisuutta ja ulossulkevaa esiintyjärajausta. Tänä vuonna myös marginaaliin painetut queer-kirjailijat saivat hieman enemmän näkyvyyttä, vaikkei messuilla vielä tälläkään kertaa nähty sateenkaariaiheille omistettua lavaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihmisten tuominen yhteen niin messu- kuin yhteiskuntatasolla oli yksi tämän vuoden kantavimmista kirjamessuteemoista. 

Sääli kuitenkin, ettei kirjaihmisten yhteensaattaminen toiminut aivan kaikkien kävijöiden näkökulmasta. Liikuin itse messuilla somevaikuttajan roolissa, eli pääsin tapahtumaan sisään kaikkina päivinä somepassini avulla. Passi myös oikeutti lehdistökeskuksen käyttöön, mediapaketin saamiseen ja esimerkiksi lehdistötilaisuuksiin osallistumiseen. Kaikki nämä ovat arvokkaita etuja, jos sattuu olemaan esimerkiksi journalisti. Some-sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole perinteinen toimittaja, vaan itsenäinen sosiaalisen median toimija. 

Kahden bloggaritapaamisen lisäksi viralliseen messuohjelmaan ei kuulunut lainkaan somevaikuttajille räätälöityä sisältöä. Somettajien osallistamisesta huolehtivat itse asiassa kirjasomen vapaaehtoiset, jotka saivat oma-aloitteisesti ja ilman korvausta ilmoittautua päivystämään kirjasomettajille rakennetulla pisteellä. Tämä kirjasomen kohtaamispaikaksi luotu nurkka piti sisällään muutaman istumapaikan, kuvausseinän sekä suuren taulun, jossa esiteltiin muutama kirjasometili. 

Somepassia hakiessa somettajilta pyydetään selvitystä siitä, minkälaista some-sisältöä he ovat valmiita tuottamaan sisäänpääsyä vastaan. Feminististä kirjasomea tuottavana tekijänä itseäni kiinnosti erityisesti naisviha-aiheinen debatti. Harmillisesti debatin kuvaaminen oli kuitenkin kielletty, joten visuaalisen sisällön tuottaminen kyseisestä ohjelmasta (kuten monesta muustakin) oli kirjaimellisesti estetty. Messuilla kierrellessäni ja pienenpientä somenurkkaa katsellessani en voinut olla pohtimatta, mistä tätä kovasti pyydeltyä sisältöä nyt oikeastaan keksisi. 

Sometusta messuilta todella odotettiinkin, sillä tapahtumaan jaettiin tänä vuonna noin 200 somepassia runsasta some-sisältöä vastaan. Halukkaita kirjasomettajia olisi kuulema ollut enemmänkin, eli lienee turvallista todeta tapahtuvan kiinnostavan sosiaalisen median kirjakansaa. Kirjasome onkin kasvava ilmiö, sillä esimerkiksi pelkästään Instagramissa kirja-aiheisia tilejä on jo yli 2000. 

Kirjasomettajille pystytetty kuvausseinä saattaisi riittää hauskaksi somesisällöksi, mikäli sitä olisi helppo hyödyntää. Oma ajatukseni oli napata messuilta mukaan seuraajieni ehdottamat kirjat ja kuvata niitä someseinää vasten. Mikäli kaikki 200 somettajaa tekisivät samoin, saataisiin helposti aikaan kiinnostava ja helpostitoteutettava somekampanja – toisin sanoen ilmaista näkyvyyttä erilaisille kirjailijoille ja tietenkin itse Kirjamessuille. 

Harmillisesti tämä idea kaatui arvostelukappaleiden puuttumiseen. Muutamat isohkot kustantamot, kuten Otava, Atena, Like ja Karisto olivat paikalla vain Suomalaisen Kirjakaupan toimipisteellä. Tavattavissa ei siksi ollut lainkaan (tai ainakaan kertaakaan asiaa udellessani) kustantamoiden edustajia, joiden kanssa olisi voinut sopia minkäänlaisen somesisällön tuottamisesta tai muutenkaan keskustella ajankohtaisista kirjallisuusilmiöistä. Myöskään monet omilla toimipisteillään toimivat kustantamot, kuten Teos ja Gummerus, eivät olleet varanneet mukaan ainoatakaan somettajille tarkoitettua arvostelukappaletta tai muuta somemateriaalia. Monille kutstantamoille tuntui tulevan melkoisena yllätyksenä, että messuille on kutsuttu toista sataa somettajaa. 

Nostin asian esille messujen puolessavälissä omassa somessani. Yllätyksekseni sain paljon viestejä kanssasomettajilta, jotka olivat yhtä lailla huomanneet ongelman. Erityisen nurkinkuriseksi koettiin, että somepassia vastaan somettajien odotettiin tänäkin vuonna järjestävän esimerkiksi lippuarvontoja tileillään ja siten tuottavan tapahtumalle valtavasti näkyvyyttä (puhutaan useista sadoista tuhansista ihmisistä), mutta itse somettajille ei ollut tarjolla messuilla juurikaan somemateriaalia. Sain myös vastauksia muutamilta kustantamoiden edustajilta, jotka perustelivat esimerkiksi arvostelukappaleiden puuttumista yksioikeiseen tyyliin: logistisesti mahdotonta. 

Tämä logistinen painajainen ei kuitenkaan näyttänyt estävän kaikkia. Esimerkiksi Enostone Kustannuksen kerrottiin kantaneen kassikaupalla arvostelukappaleita somettajien kohtaamispaikalle ja muutenkin lähestyneen sisällöntuottajia yhteistyömielessä. Kustantamon yrittäjät Kalle ja Satu-Maaria Niinikangas kertoivat suunnitelleensa näitä somettajien materiaalikasseja jo jonkin aikaa. Myös Moebius-kustantamon edustaja kommentoi somettajien kanssa tehtävää yhteistyötä arvostavaan sävyyn ja antoi yhdessä Enostonen yrittäjän kanssa pyytämättä mukaani useita teoksia, joita tulen nostamaan somessani esille myöhemmin. Jo kustantamon edustajien aito läsnäolo ja kiinnostus kirjasomea kohtaan jäivät mieleeni ja tarjosivat erinomaisia kohtaamisia – eli juuri sitä, mitä tapahtumalta lähdin hakemaankin. 

Samanlaista lämminhenkistä kirjakeskustelua viriteltiin Stresa-kustantamon osastolla, jossa kirjailija Maritta Hirvonen pudisteli päätään somettajien sivuuttamiselle lausuen samalla kauniisti: "Me emme ole täällä kaupan vuoksi, vaan ihmisiä ja kirjoja varten." 

Tätä ihmisten ja kirjojen etualalle asettamista harrasti myös Werner Söderström Osakeyhtiö omalla toimipisteellään. Useat seuraajani ovat toivoneet julkaisua Satu Rämön (2022) Hildurista, joten lähdin etsimään romaania WSOY:n alueelta. Heti kirjaan tartuttuani sain kuulla vieressäni seisoneelta kanssalukijalta suosituksen kyseisestä kertomuksesta. Samanlainen hersyvä kirjallisuuskeskustelu syntyi kustantamon edustajan kanssa, joka ilomielin antoi teoksen mukaani arvostelukäyttöä varten.

Myös Into Kustannuksen toimipisteellä somettajat otettiin vastaan kustantamon nimen mukaisesti intomielisesti, sillä kirjan lisäksi sain mukaani suosituksen somevaikuttajaohjelmasta. Someyhteistyötä oli ilahduttavasti miettinyt myös SKS-kustantamo, sillä lehdistökeskuksesta löytyi runsain määrin kustantamon selailukappaleita, joiden saatelehtisessä ystävällisesti kehotettiin hakemaan arvostelukappaleet SKS:n toimipisteeltä.

Näiden kohtaamisten valossa vaikuttaakin siltä, että "logistinen mahdottomuus" on este ensisijaisesti arvotasolla. Kyse ei ole ilmaisista kirjoista tai vähäpätöisestä ilmiöstä, sillä esimerkiksi Takakansi-podcastin Marko Suomi kertoo uusimmassa blogitekstissään kirjasomen sisällöntuottamisen vievän tuntikaupalla (usein palkatonta) aikaa ja vaativan monimediallista osaamista. Kirjasomen huomionarvoisuudesta kertonee sekin, että somettajien pisteellä osa somettajista sai tyytyä seisomaan, sillä tuoleja oli harvoin vapaana – varsinkaan silloin, kun paikalle saapui kirjasomettajien kokoontumiseen noin 70 sisällöntuottajaa.

Instagramissa erinomaista sisältöä tuottavan @kirjagramin_meemit -tilin järjestämän epävirallisen ja pienehkön (n. 80 vastaajaa) kyselytutkimuksen mukaan jo tämä pikkuinen kirjasomettajien joukko osti messuilta yhteensä 567 kirjaa.

Innostus ja rakkaus kirjasomeen näkyi tämän kaiken lisäksi myös tungoksena Kulttilavan ympärillä, kun (epävirallisessa messu-)ohjelmassa oli kirjagramin vaikutusmahdollisuuksia pohtiva paneelikeskustelu. "Kritiikin merkitys marginaalikirjallisuudelle" -paneelissa osallistumaan pääsi myös pitkän linjan kirjasomettaja Mari Leminen, joka ylläpitää Instagramissa suosittua @1001kirjaa-tiliä. Kirjamessujen virallisessa ohjelmassa sen sijaan ei tänäkään vuonna nähty kirjasomettajia lavoilla.

Kirjasome on kasvava ilmiö, joka synnyttää jatkuvasti uusia ja entistä isompia kirjallisuustapauksia. Kirjasomeen ei tuoteta monipuolista ja laadukasta sisältöä pelkällä ilmaisella sisäänpääsyllä, sillä kirjasomettaja tarkastelee kirjallisuuden ilmiöitä eri näkökulmasta kuin kuluttaja. Iso osa meistä tulisi tapahtumaan ilman ilmaisia pääsylippujakin, sillä myös tänä vuonna useat somettajat kustansivat itse osallistumisensa. Kirjasomettaja voi siis olla myös aktiivinen ja kirjakaupoille tuottoa tuova asiakas. Kirjasomettajan, kuten varmasti monen muunkin kirjamielisen ihmisen odotukset Kirjamessuja kohtaan ovat kuitenkin ylevät: "Olisipa Kirjamessuilla enemmän kirjaihmisten kohtaamisia, eikä vain läjäpäin bestsellereitä myynnissä", mainitsi eräs somettajakollegani messujen loppupuolella.

Lausunto ei osunut kovin kauas totuudesta ja messujen näkyvimmästä teemasta, sillä heti tapahtuman päätyttyä mediatiedotteen ensimmäisessä kappaleessa ilmoitettiin hienosta lopputuloksesta: "Kustantajat kertoivat hyvistä myyntiluvuista ja hienosta tunnelmasta." Myös tapahtuman viimeisten tuntien aikana julkaistu Helsingin Sanomien artikkeli arvioi jo otsikossaan Kirjamessujen onnistuneisuutta: "Kirjamessut olivat kaupallinen menestys – WSOY:n myynti messuilla kasvoi jopa 50 prosenttia".

Mikäli Helsingin Kirjamessut haluaa tulevaisuudessa olla ison kirjakaupan lisäksi aitoa yhteiskunnallista keskustelua synnyttävä tapahtuma, kannattanee harkita esimerkiksi kirjasomettajien tai muiden kirjallisuuden kentällä aktiivisten ihmisten kutsumista lavalle. Älkää huoliko, emme me pelkästään puhu kirjoista; kyllä me myös ostamme niitä. Ja kannustamme muitakin ostamaan.

-

-

Ps. Jälkipuintina mainittakoon, että Kirjamessut poiki aktiivisen kirjasomettajien ryhmän, joka jo nyt suunnittelee monipuolisempaa ja ajankohtaista kirjasomeohjelmaa ensi vuoden tapahtumaan. Liity Discord-alustalla toimivaan työryhmään tästä! 

P.p.s. Myös Blåfield on kommentoinut Helsingin Kirjamessujen Instagram-tilin kautta somettajien asemaa tämän vuoden tapahtumassa. Blåfield on suhtautunut korjasome-ilmiöön erittäin positiivisesti ja on siksi mukana suunnittelemassa kirjasomeystävällisempää ohjelmaa ensi vuoden messuille. 

-

Kuvat: @chains_of_light