Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot (osa I)
Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 1997
Sivuja: 272
Läpäiseekö Bechdelin testin: ei
Ensimmäinen lause:
"Roope Ankka on maailman rikkain ankka."
-
-
Painokoneet seis!
Sarjakuvapiireissä kuohahti, kun Walt Disney Company helmikuussa tiedotti lopettavansa kahden ikoniseen asemaan nousseen Roope Ankka -tarinan julkaisemisen. Kummatkin kertomukset on käsikirjoittanut ja piirtänyt amerikkalainen sarjakuvataiteilija Don Rosa (1997), ja ne sisältyvät fiktiiviseen Roope Ankan elämä ja teot -kokoelmaan.
Päätöstä on perusteltu arvovalinnalla, sillä sarjakuvan rodullistavia stereotypioita ylläpitävät hahmot eivät enää ole linjassa Disneyn yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta edistävien sitoumusten kanssa.
Monia sarjakuvaharrastajia päätös harmittaa ja jopa suututtaa. Erinäiset (valkoiseen enemmistöön kuuluvat) toimittajat ovat syyttäneet yhtiötä ylireagoinnista ja verraneet rasistisia hahmoja vaarattomiin hahmoihin, kuten piippua polttavaan Nuuskamuikkuseen. Tämän lisäksi yhtiötä on syytetty kaksinaismoralistisesta julkisuuskuvan kiillottamisesta. Julkinen keskustelu on seuraillut median pöyristymistä, sillä mm. erilaisilla keskusteluforumeilla Disneyn päätöstä kritisoidaan ankarasti ja yhtiötä jopa syytetään historian piilottelusta.
Myös Rosa itse on kritisoinut Disneyn päätöstä kovin sanoin. Taiteilija olisi itse toivonut teoksiinsa liitettävän varoitustekstin, mutta Disney on toistaiseksi pysynyt kannassaan lopettaa kyseisten tarinoiden julkaiseminen kokonaan.
Sarjakuvina Rosan luomuksien katsotaan usein kuuluvan sukupolvelta toiselle kestävien klassikoiden luokkaan, ja tapaus on siksi saanut erityisen paljon näkyvyyttä länsimaisissa kulttuuripiireissä. Klassikko, näkyvyys ja kulttuuri ovatkin termejä, jotka sijoittuvat tapauksen ytimeen.
Räpylät väkivallan portailla
Kohun keskiöön on tempautunut Bombie-hahmo (alkuperäisessä julkaisussa "Bombie the Zombie"), jonka yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Carl Barks loi vuonna 1949 julkaistua Voodoo Hoodoo -tarinaa varten. Kertomuksessaan Barks esittelee Bombien osana stereotypistä voodoo-ihmisten ("Voodoo people") turpeahuulista yhteisöä, jonka poppamies langettaa Roopen ylle kauhistuttavan kirouksen. Rosan sarjakuva jatkaa Barksin aloittamaa tarinaa ja asettuu samaan kaanoniin alkuperäisen julkaisun kanssa. Näitä kahta sarjakuvaa tuleekin lukea keskenään kommunikoivina rinnakkaisteoksina, sillä tämän lukuohjeen Rosa on myös itse lukijoilleen antanut.
Moni Disneyn hyllytyspäätöstä kritisoinut kommentoija pitää kaksinaamaisena sarjakuvajätin tapaa tuomita stereotypisenä nähty Zombie-hahmo, vaikka Rosan tarinassa esiintyy yhtä lailla stereotypisesti kuvattuja länsimaalaisten miesten representaatioita. Tällaista syytöstä tarkastellessa on kuitenkin syytä asettaa hahmot kontekstiinsa: Roope Ankan elämä ja teot -kertomuksen aikana maapallo kierretään useaan otteeseen, ja koko lähes 300-sivuisen sarjan sivuilla esiintyy laskentatavasta riippuen satoja tai jopa tuhansia hahmoja. Näistä ympäri maailmaa ripotelluista hahmoista seitsemän on kuvattu tummaihoisina. Kaikki seitsemän hahmoa ovat sarjakuvan kielellä sanoen villejä, voodoo-ihmisiä tai alkuperäiskansojen erakkomaisia edustajia. Toisin sanoen yksikään modernissa ankkayhteiskunnassa elävä hahmo ei ole tumma, minkä lisäksi ainokaiset etniset hahmot on esitetty kaukana sivilisaatiosta samoavina alkukantaisina asukkeina.
Stereotypisoivat representaatiot ovatkin ongelma, jonka vähemmistöt tunnistavat. Kun transtutkija Kaarna Tuomenvirralta erään paneelikeskustelun aikana kysyttiin, miksi homersimpsonmaisten valkoisten hahmojen esittäminen on hyväksyttävää, mutta kaikkia stereotypioihin nojaavia seksuaalivähemmistön kuvauksia pidetään haitallisina, oli tutkijan vastaus yksoikoinen: "Minä vähemmistön edustajana hyväksyn stereotypiset transhahmot sitten, kun vähemmistöstäni on tuotettu yhtä paljon ja monipuolisesti representaatioita kuin valkoisista miehistä."
Hahmojen lukumäärällä ja laadulla on siis väliä, sillä yksipuolinen representaatio aikaansaa yleistäviä normeja. Seitsemän alkukantaisen hahmon perusteella käsitys tummaihoisista hahmoista jää latteaksi: he ovat villejä, jopa eläimellisiä otuksia. Ja koska neutraalissa valossa kuvattuja valkoihoisia hahmoja on teoksen sivuilla tarjolla satoja tai tuhansia, ei muutama isomahainen sikahahmo juurikaan pahenna lukijan yleiskäsitystä länsimaalaisista henkilöistä.
Sarjakuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista muistaa, että puhutaan nimenomaan representaatioista. Roope Ankan elämä ja teot ei ole dokumentaarinen kuvaus omasta todellisuudestamme, vaikka yhtymäkohtia löytyykin. Juuri näiden yhtymäkohtien tunnistaminen luo joka tapauksessa sillan realimaailman ja fiktion välille. Tarinaa ei siksi tule tarkastella todellisuudesta irrallisena satuna, jolla ei olisi vaikutusta taide- ja ihmiskäsitykseemme. Kertomus onkin pohjimmiltaan tosimaailmaa kommentoiva luomus, jonka avulla myös lukija saattaa sanoittaa ympäristöään. Tästä syystä on merkityksellistä paneutua tarinan kannanottoihin ja haitallisiin arkisiin normeihimme, joita sarjakuva mahdollisesti vahvistaa.
Ongelmallisiin, mutta usein huomaamattomiin, normeihin kuuluvat esimerkiksi etnisten vähemmistöjen piirteiden venyttäminen naurettaviin mittasuhteisiin. Länsimaisissa julkaisuissa esitettyjä etnisiä vähemmistöjä halventavia pilapiirroksia on kautta kolonialismin historian käytetty vallan välineenä, ja loukkaavat hahmot on siksi systemaattisesti rinnastettu tosielämän ihmisryhmiin. Alkuperäisasukkaiden kuvaaminen apinamaisina ja eläimellisinä olentoina on tapa eritellä ihmiset heihin ja meihin. Vähemmistön edustajien esittäminen naurettavina otuksina vahvistaa siis sortavan ryhmän valta-asemaa ja normalisoi etnisten ryhmien nöyryyttämistä. Pilakuvat, haukkumanimet ja muut vaarattomiksi mielletyt vitsit ovat väkivallan portaiden ensimmäisiä askelmia.
Vaikka kauas on onneksi tultu rotuerottelun fyysisimmistä ilmentymistä, yhteiskuntamme rakenteisiin kätkeytyy edelleen etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia sortavia rakenteita sekä konkreettista väkivaltaa. Disneyn kritisoijat ovatkin oikeassa siinä, että huomiota pitäisi kiinnittää entistä enemmän isojen rakenteellisten eriarvoisuuksien purkamiseen. Mutta jotta valtavat ongelmat saadaan pysyvästi poistettua, täytyy kaivaa esille niiden pienet ja sitkeät juuret. Kuten esimerkiksi naurettavan hölmöt apinahahmot, joille moni lukija on jo lapsena tottunut nauramaan.
Hahmojen ulkonäkö ei siis ole vain leikkisää pilailua. Ja jos onkin, se on sitä vain valkoista enemmistöä edustavalle piirtäjälle ja hänen länsimaalaiselle yleisölleen, joka ei tunne rasistista naureskelua omassa nahassaan.
Eräät kritisoijat saattavat huomauttaa, ettei Rosan tarkoitus varmasti ollut luoda heitä ja meitä, vaan koherentti sarjakuvamaailma. Samat vastaanväittäjät voivat mainita, että rasismia näkevät vain ne, jotka sitä erikseen etsivät. Jokaisella tarkkanäköisellä lukijalla on kuitenkin tosiasiassa mahdollisuus havaita samat eroavaisuudet, jotka jakavat Rosan (ja siten myös Barksin) hahmot heihin ja meihin: toiset ovat koiria, toiset ihmisiä.
Ankkauniversumia valvova Disney onkin tullut tunnetuksi tiukasta linjastaan vaatia kaikille ihmisiä representoiville hahmoille koirannenän. Koirannaama tekee ihmismäisistä otuksista selvästi fiktiivisiä, jolloin lukijakin tietää tarkastelevansa keksittyä hahmoa. Sekä Barks että Rosa ovat kuitenkin tarinoissaan päätyneet kuvaamaan useat tummaihoiset hahmot ihmiskasvoisina, toisin kuin vaaleat koirakansalaiset. Nämä samat tummat ihmishahmot on kuvattu yhdessä stereotypisten elementtien, kuten mustan magian, naivistisen voodoo-maskien, zombien ja jopa rasistisiksi luokitelluilta elokuvilta lainattujen repliikkien kanssa. Ja vaikka Barksin alkuperäistä Voodoo hoodoo -tarinaa on kertaalleen jo korjattu neutraalimpaan suuntaan, on korjauksen jälkeenkin esimerkiksi tummaihoiselle Zombielle tietoisesti päätetty jättää ihmisen kasvot. Ihmis- ja koirahahmojen erottelu jakaa otukset näin ollen kahteen toisistaan merkittävästi eroavaan, ja selvästi myös keskenään eriarvoiseen ryhmään. Yhteiskuntamme ei ole immuuni tällaisille vaikutteille.
 |
| Barksin alkuperäinen Bombie ja korjattu versio (© Walt Disney Company) |
Ankkavaino ja kirjarovioiden sietämätön odotus
Vaikka useat lukijat ymmärtävät vanhojen tarinoiden ongelmallisuuden, pidetään Disneyn hyllytyspäätöstä monissa piireissä kaikesta huolimatta kohtuuttomana. Yhtenä argumenttina päätöstä vastaan on käytetty etnisten hahmojen vähäpätöistä osaa ison tarinan mittakaavassa. Hahmojen rooli kieltämättä on melkoisen olematon, sillä seitsemän hahmoa tuhansien muiden joukossa ei tosiaan ole huima lukema. Hahmojen todellista merkittävyyttä ja tunnettuutta arvioidessa on kuitenkin otettava huomioon julkaisukonteksti: Rosan ja Barksin tarinat ovat legendaarisina pidettyjä kertomuksia, ja Roope Ankan elämä ja teot onkin yksi Suomen painetuimpia sarjakuvia. Väkilukuun suhteutettuna missään päin maailmaa ei väitetysti lueta Disney-sarjakuvia yhtä ahkerasti kuin Suomessa. Ja vaikka Aku Ankka -lehden lukijoiden keski-ikä vuonna 2022 oli 28,5 vuotta, on lähes puolet nykytilaajista kertonut oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla. Ankkatarinoita selaavat siis pelkästään Suomessa sekä vanhat että nuoret, ja useille kertomukset ovat ihkaensimmäinen kosketus kirjallisuuden maailmaan. Lienee siksi turvallista todeta, että pienestä roolistaan huolimatta Barksin ja Rosan stereotypiset hahmot ovat tulleet monille lukijoille tutuiksi.
Lukemaan opettelevien lasten ja heidän vanhempiensa ei kuitenkaan kannata pelätä historian piilottelua, sillä hurjalta kuulostava sensuuri ei yllä kotihyllyihin tai kauppoihinkaan asti: kaikki olemassaolevat tarinat saa säilyttää, yhtäkään ankkaa tai zombieta ei ole määrätty roviolle. Orwellmaisia mielleyhtymiä aikaansaavalla sensuuri-sanalla tarkoitetaan ainoastaan Disneyn ja sen lisenssinhaltijoiden luopumista rasististen tarinoiden uudelleenjulkaisuista. Pitkällä tähtäimellä muutos tulee siis ennen kaikkea näkymään Disneyn kassalippaassa, sillä uusintapainoksista luopuminen estää yhtiötä pumppaamasta enempää rahaa rasistisiksi luokitelluilla tarinoilla.
Vaikka monilla kokoontumisalustoilla ja kotisohvilla siis istutaan järkytyksen jäljiltä dystooppisissa tunnelmissa, voi tulevaisuudessa nähdä pilkahduksen, tai pikemminkin spottivalon verran toivoa. On nimittäin täysin oletettavaa ja todennäköistä, että vanhentuneet julkaisut vähitellen siirtyvät museotavaraksi ja osaksi keräilijöiden tarkoin vaalittuja, arvokkaita kokoelmia. Zombie-satujen sijoittaminen valaistulle korokkeelle osaksi sarjakuvamuseon näyttelykokonaisuutta asettaa tarinat asiaankuuluvaan korkeakulttuurikontekstiin ja antaa teoksille samalla sen historiallisen arvon, joka kyseisille kertomuksille kuuluukin. On siis erittäin toivottavaa ja jopa todennäköistä, että myös tulevaisuuden ankkafanit lukevat Rosan ja Barksin klassikkosarjoja elämänsä kaikissa vaiheissa: kotona, kaupoilla ja vielä yliopiston kursseillakin.
-
-
Rosa, Don (1997) Roope Ankan elämä ja teot ("The Life and Times of Scrooge McDuck"). Käänt. Markku Saarinen. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä & Elina Toppari. Helsinki Media Company Oy.
Kuvat: @chains_of_light
