Andrew Morton – Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä

Andrew Morton – Diana, Hänen tarinansa – Hänen elämänsä




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1992 & 1997, yhteispainoksen suomennos 1997

Sivuja: 312

Ensimmäinen lause:

"[Ensimmäinen muistikuvani] on todella lastenvaunujen tuoksu."




-




2020-luvun alussa tapahtui murros sukupolvienvälisessä kulttuurillisessa kuvastossa, kun uusimman sukupolven silmissä Walesin prinsessa Diana muuttui lähimenneisyyden toimijasta historialliseksi henkilöksi.

Walesin prinsessa muistetaan kuningashuoneen jäsenenä, joka tietoisesti ja tahtomattaankin nosti kuninkaallisten seuraamisen kiinteäksi osaksi modernia mediaa. Brittiläisen Andrew Mortonin (1992) Diana : hänen tarinansa -elämäkertaa voikin pitää eräänlaisena Diana-mediailmiön huipentumana. Vaikka myös muista hovin jäsenistä on kautta aikojen tuotettu syväluotaavia tekstejä, yksikään niistä ei ole saavuttanut Mortonin teoksen kaltaista kulttimainetta. 

Vuonna 1997 ilmestynyt laajennettu painos sisältää alkuperäisen elämäkerran lisäksi litteroidun version Dianan haastattelusta sekä Mortonin jälkisanat prinsessan traagisen menehtymisen jälkeen. Vaikka Diana kuoli ranskassa elokuussa 1997, ehti Mortonin uudistettu kirja markkinoille vielä samana vuonna. Mortonia on sittemmin kritisoitu kiirehtimisestä, eikä vain Dianan tarinan kohdalla: Mortonin (2022) kirjoittama The Queen – A life -elämäkerta puskettiin markkinoille vain kaksi kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan pitkäaikaisimman hallitsijan kuningatar Elisabeth II:n menehtymisen jälkeen. Pikaisesti kirjakauppojen hyllyille saateltua teosta on pidetty pintakiiltoisena ja jokseenkin kierrätysmateriaalista koottuna, sillä sen on koettu uusiokäyttävän materiaalia Mortonin aiemmista elämäkerroista. 

Myös Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -teoksen rakenne viittaa kiirehdittyyn kustannus- ja kirjoitusprosessiin. Hänen tarinansa -leipäteksti on jo ikoniseen maineeseen noussut kuvaus Dianan onnettomasta elämästä. Tämän osuuden Morton on koostanut yhteistyössä prinsessan kanssa, ja uudistetussa vuoden 1997-laitoksessa onkin mukana jopa valokopioita prinsessan punakynän jäljestä (Morton 1997, 17). Dianan menehtymisen jälkeen kiireesti kirjoitettu Hänen elämänsä -osio sen sijaan huokuu onnettomuudenjälkeistä epätoivoa, johon suuri osa länsimaisesta maailmasta vajosi sydänten prinsessan traagisesti kuollessa odottamattomassa auto-onnettomuudessa. Viimeisen luvun alkusanat paljastavat sekä kansakunnan että kirjoittajan hyökyvät tuntemukset: "[H]änen kasvonsa olivat seesteiset, lähes kuin enkelillä." (Morton 1997, 295.) 

Hänen elämänsä -osioon mahtuu rojaali liuta muitakin mahtipontisia ilmaisuja, joiden kautta vastikään menehtynyttä prinsessaa kuvaillaan:

"Oli kuin olisi syntynyt sateenkaari, kun paikalle virtasi nuoria ja vanhoja [- -] Jollakin tavalla Dianan elämä – hänen haavoittuvaisuutensa, hänen voimansa, hänen haurautensa, hänen kauneutensa, hänen myötätuntoisuutensa ja hänen täyttymyksen tavoittelunsa – oli koskettanut noita ihmisiä, innoittanut heitä ja liikuttanut heitä kenties enemmän kuin mikään muu heidän elämässään." (Morton 1997, 305.)

Kirjoittajan käyttäessä rönsyileviä lauseita maalailevine termeineen on vaikea muistaa kyseessä olevan elämäkerta, toisin sanoen tietokirja. Elämäkertoja on kuitenkin kautta kirjallisuuden historian pidetty proosan ja tietokirjallisuuden välimaastossa tasapainoilevina teoksina, joten Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -painosta voi perustellusti pitää erittäin kaunokirjallisena tulkintana prinsessan elämästä. 

Vaikka Mortonin ylitsevuotavat sanat on kirjoitettu heti hirvittävän onnettomuuden jälkeen, saattaisi myös nykykirjailija sortua ylisanoihin Dianasta kirjoittaessaan. Prinssi Harryn (2023)Varamies-omaelämäkerrassa prinssi itse kuvailee äitiään varsin kaunopuheisesti:

"Vaikka äitini oli prinsessa, joka oli saanut nimensä jumalattarelta, molemmat määreet olivat minusta aina tuntuneet heikoilta, riittämättömiltä. Häntä tavattiin verrata ikoneihin ja pyhimyksiin, Nelson Mandelasta Äiti Teresaan ja Jean d'Arciin, mutta mikään näistä vertauksista, niin yleviä ja kunnioittavia kuin ne olivatkin, ei minusta osunut kohdalleen. [- -] Miten oli mahdollista, että saatoin nähdä hänet samalla tavalla kuin joutsenen, joka lipui minua kohti järven kirkkaansinistä pintaa pitkin? [- -] hän oli pelkkää valoa, puhdasta loistavaa valoa" (Prinssi Harry, 2023. 13-14.)

Mortonin ja prinssi Harryn luonnehdintojen ikävöivissä sävyissä on sama kaiku, vaikka kirjoitushetkien välissä on yli kaksi vuosikymmentä. Mortonin tekstistä voi huomata hiljattaisen tragedian aikaansaaman mielenliikutuksen vaikutuksen tekstiin, kun taas Harryn kommentissa voi nähdä vuosikymmeniä kannettujen muistojen raskauden. 

Mortonin kirjoittaman elämäkerran ilmestyessä rivejä tavasivat aikalaiset, jotka saattoivat kokea prinsessan menetyksen hyvin henkilökohtaisella tasolla. Nykylukija ei näe Mortonin tekstiä lähimenneisyyden raporttina, vaan historialliseen henkilöön liittyvänä tulkintana. Lukijasukupolven vaihtuessa myös lukulinssi muuttuu, eivätkä tekstiä enää väritä lukijan henkilökohtaiset muistot edesmenneestä prinsessasta. Erityisesti tästä syystä Mortonin liikutusta pursuavat ilmaukset tuntuvat tarpeettomilta ja epätieteellisiltä, mutta kontekstissaan ne voi tulkita arvokkaaksi aikalaiskokemukseksi ja osaksi ennennäkemätöntä Diana-ilmiötä, joka myös kirja-alaa ravisteli.

Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä on värittyneestä aikalaisnäkökulmastaan huolimatta tärkeä artefakti ajalta, jolloin menneen maailman monarkia ja moderni media törmäsivät. Prinsessa Diana ei elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa tai kirjoituttaa rehellistä omaelämäkertaa, sillä myös Mortonin teoksen kannanottojen väitettiin kummunneen muualta kuin prinsessan omilta huulilta. Vasta onnettomuuden jälkeen Morton tunnusti tietojen lähteeksi Dianan omat lausunnot. Mortonin teos on siis ainoa prinsessa Dianaa käsittelevä elämäkerrallinen teos, jonka kirjoitusprosessiin prinsessa on itse osallistunut. Vaikka litteroitujen haastattelunauhojen julkaisemista on jälkikäteen kritisoitu erityisesti journalistisen etiikan ja tragedialla rahastamisen nimissä, ovat kirjaan sisällytetyt Dianan omat sanat ainoita jälkipolville välittyneitä prinsessan autenttisia lausuntoja. Mortonin elämäkertaa voi tästäkin syystä pitää arvokkaana aikakapselina.

Menehdyttyään tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa prinsessa Diana jätti monarkistien massaan sydämenmuotoisen aukon, jota ei sittemmin ole kyetty parsimaan umpeen. Mortonin uudistettu laitos ei ole ainoa kulttuurituote, joka surutyötä tekevää kansaa on sykähdyttänyt: Dianasta on sittemmin tuotettu useita elokuvia, kirjallisuutta ja myös dokumentaarisia TV-sarjoja. Dianan poismeno oli tragedia, josta kansa tai monarkia ei ole kyennyt kokonaan toipumaan. Prinsessan menehtyminen aiheuttikin uudenlaisen ongelman, joka myös nykyhetken monarkiassa on havaittavissa: jonkun on oltava Diana.


-



Prinsessa Dianasta ja 1990-luvun feminismikäsityksestä:

"Prinsessa pyrki kohti aiempaa epämuodollisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää kuninkaallista tyyliä. "Tämä tarvitsee naisen kosketusta", oli hänen toistuva lausahduksensa ja näkemys, joka paljasti, että feminismi oli alkanut kehkeytyä Dianan yksityisessä ja julkisessa elämässä. Pohjimmiltaan hän oli sitä mieltä, että varsin monet kysymykset ja ongelmat miesten hallitsemassa maailmassa juontuivat aggressiivisesta, puhumista kaihtavasta ja usein tunteettomasta maskuliinisesta egosta. Dianasta tuntui, että ongelmia voitaisiin lähestyä helpommin, jos yhtälöön lisättäisiin naisellisia ominaisuuksia, kuten vaistonvaraisuus, myötätuntoisuus, sovittelunhalu ja rauhallisuus. Dianan ajattelu oli saanut vaikutteita new age -opastajilta, ja sillä oli juurensa myös hänen kyllästymisessään monarkiaan miesten hallitsemana intituutiona, hänen epäonnistuneen avioliittonsa synnyttämässä eittämättömässä kyynisyydessä vastakkaista sukupuolta kohtaan sekä hänen monissa yksityisissä vierailuissaan Chiswickin naisten turvakotiin."

(Morton 1997, 278-279.)




- 

Blogissa aiemmin käsiteltyä: 

Prinssi Harry – Varamies 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

-




Morton, Andrew (1997) Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä ("Diana: Her own story in her own words, 1997). Suom. Liisa Paakkanen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

14. Kirjassa harrastetaan (Diana harrasti intohimoisesti mm. balettia sekä uimista)

16. Kirjassa on valokuvia

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (Esim. joulu 1979, jolloin Diana sai lahjaksi henkilökohtaisen turvahälyttimen)

33. Kirjassa muutetaan maalle (Dianan perheen muutto Althorpiin)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

41. Kirjassa syntyy lapsi

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Suomalainen painos vastaa alkuperäistä Her own story in her own words -julkaisua, joka sisältää vuoden 1992 -elämäkerran sekä 1997 uudistetun julkaisun)

Prinssi Harry – Varamies

 

Prinssi Harry – Varamies (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 591

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä (mutta vain vaivoin)

Ensimmäinen lause: 

"Olimme sopineet tapaavamme muutamaa tuntia hautajaisten jälkeen."

Note: Varamies on Prinssi Harryn omaelämäkerta, jonka on puhtaaksikirjoittanut J. R. Moehringer. Tekstissäni käsittelen teosta tästä syystä erityisesti aiheiden ja tapahtumien näkökulmasta. Omaelämäkerta on yleensä tarkoitettu kommentiksi todellisuuden tapahtumille, joten tutkin kirjan tekstiä ensisijaisesti puheenvuorona. 

-

Iso-Britannian Prinssi Harryn (2023) omaelämäkerta Varamies julkaistiin keskellä hovin epävakaata muutoskautta. Prinssi Harryn ja puolisonsa Sussexin herttuatar Meghan Marklen istahdettua Oprah Winfreyn puutarhatuoleille vuonna 2021 monarkian kannatus nuorten brittiaikuisten keskuudessa laski alle kolmasosaan. Kohua aiheuttanut haastattelu sai brittiyleisön yskimään teetä, sillä keskustelu oli kuin moderni toisinto Prinsessa Dianan pahamaineiselle Panorama-ulostulolle. Kansan kyltymätön kiinnostus hovikarkureita kohtaan poiki myös skandaalinkäryisen Harry & Meghan -Netflix-dokumentin (2022). Prinssi Harryn ja Meghanin ympärille kasvoi siis nopeasti oheistuotteiden kasvava vyyhti, jonka jatkumoksi myös Varamies asettuu. 

Kaiken keinotekoisen tuotannon keskellä monarkiaa ovat viime vuosina ravistelleet myös täysin luonnolliset, perimysjärjestykseen erottamattomasti kuuluvat jännitystilat: Prinssi Phillipin menehtyminen vuonna 2021, ja sitä seuraavana vuonna pitkäaikaisen monarkin Kuningatar Elisabeth II:n kuolema. Horjuvan kuningaskunnan kruunua päähänsä sovittelee parhaillaan Kuningas Charles, joka eräänkin tutkimuksen mukaan on hallitsijana epäsuositumpi kuin useat kruununperimysjärjestyksessä kauempana olevat sukulaisensa. 

Ei siis ole ihme, että kuningashuoneen kannattajat ovat pelänneet Varamiehen olevan viimeinen isku murenevalle monarkialle. 

Monarkistien pelko on kuitenkin aiheeton. Prinssi Harryn omaelämäkerta hekumoi hovin vanhakantaisuudella, mutta kovin tuoretta näkökulmaa se ei kuitenkaan tarjoa. Teos on kirjoitettu kuningasperheen ytimessä kasvaneen Prinssin näkökulmasta, joten myös kertojaäänessä kaikuu hovin ummehtunut hengenlaatu. Tarkka lukija saattaakin huomata Varamiehen itse asiassa vahvistavan ihmisten käsitystä niin monarkian takapajuisuudesta kuin itse Prinssistäkin. 

Kuningashuoneen liberaaliksi kapinalliseksi itsensä brändännyt Prinssi Harry esittelee omaelämäkerrassaan identiteettinsä sotaprinssinä. Kirjasta noin kolmasosa käsittelee nuoren Prinssin kokemuksia Afganistanissa tai muissa armeijan tehtävissä. Hovi ja puolustusvoimat ovat ensimmäisistä hallitsijoista alkaen olleet erottamattomat, sillä Iso-Britanniassa hallitsijan moninaisiin titteleihin kuuluu esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikköys. Kovin suurta kohua ei siis synny siitä, että Prinssi pestautuu sotaväkeen. 

Ei kuitenkaan ole erityisen ajanmukaista ajatella asevoimien olevan hyväätekevä, uudenaikainen tai yhdenvertaisuutta edistävä instituutio. Kaikki nämä ovat nimittäin jaloja pyrkimyksiä, joiden ympärille Prinssi PR-toimistoineen on viime vuosina imagoaan ahkerasti rakentanut. Prinssi Harry puhuu avoimesti ja ylpeästikin tappamistaan talebaneista. Vaikka teurastusta perustellaan vihollisen vihamielisyydellä, asetelma ei muuta tosiasioita: Apache-sotakoneen ohjaksissa istuu yksi monarkian ja kokonaisen kulttuurialueen merkittävimmistä edustajista, joka työkseen tappaa toisinajattelijoita. 

On ehkä täysin utopistista kuvitella niin konservatiivisen instituution kuin monarkian koskaan eriytyvän asevoimista. Siksi on täysin järkeenkäypää, että ura sotilaana on Prinssin tärkeä ja luonnollinen elämäntehtävä. Varamiestä lukiessa jännitin kuitenkin hetkeä, jolloin Prinssi Harry havahtuu uravalintansa makaaberiin ja sovinnaiseen luonteeseen. Lukijan on kuitenkin turha pidättää hengitystään, sillä minkäänlaista heräämistä ei koskaan tapahdu. Edes tappamista ja sotakoneiston edustamista seuraavaa katumusta ei ilmene. 

Prinssi Harry kertoo liikuttavasti hetkistään vammautuneen koiran apuna ja kunnioituksestaan savannin jylhiä elefantteja kohtaan. Herttuatar Meghaniin kohdistuva vihapuhe ja rasismi saa Prinssin raivosta punaiseksi, siinä missä vakavasti sairaat lapset aiheuttavat hänelle itkukohtauksen kesken juhlapuheen. Talebanien tai muidenkaan afganistanilaisten vuoksi Prinssi ei kuitenkaan kyynelehdi. 

PR-koneisto on kiillottanut prinssin imagoa erityisesti hänen ja Meghanin astuttua avioon. Prinssi kuvaa kirjassaan kauniisti puolisonsa ääretöntä hyvyyttä, kuten tapaa muistaa tuntemattomiakin ihmisiä näiden surun keskellä: 

"Eräänä päivänä minulle ihan oikeasti valkeni, kuinka suuri hänen sydämensä on. Sain kuulla, että herra R:ää [- -] oli kohdannut suuri suru. Hänen aikuinen poikansa oli kuollut. 

Meg ei tuntenut herra R:ää. [- -] [H]än tunsi tavatonta myötätuntoa ja kirjoitti isälle kirjeen, jossa esitti osanottonsa ja sanoi, että olisi halunnut halata tätä [- -]. Hän liitti kirjeeseen mukaan gardenian istutettavaksi pojan muistolle."

(Prinssi Harry 2023, 501.)

On täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että Meghan todella on huomattavasti miellyttävämpi ihminen kuin ryvettynyt julkisuuskuvansa antaa ymmärtää. Nimenomaan Meghaniin kohdistuneen epäinhimillisen lokakampanjan vuoksi on ollut erityisen tärkeää tuoda hänen hyveellisiä ominaisuuksiaan uskottavassa kontekstissa esille. Tähän pyrkimystä ajatellen on melko loogista, että myös Prinssin omaa imagoa  hieman siloitellaan. Ei siis ole ihme, että juuri Meghanin astuttua kuvioihin myös Prinssi Harryn julkisuuskuva on kokenut dramaattisen muutoksen. Nykyään Meghanin puolisoa kuvataan termeillä "aviomies, isä, sotaveteraani, henkisen hyvinvoinnin ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja sekä ympäristön suojelija" (ote teoksen esittelytekstistä). 

Kaikki nämä nuhteettomuutta tihkuvat termit ovat kuitenkin kaukana ylpeästä ammattisotilaasta ja syntyperäisestä Sussexin herttuasta. Perityt arvonimet tai taistelulentäjän koulutus eivät nimittäin yleisellä tasolla ole linjassa Prinssin jalon kuvauksen kanssa. Monarkia ja siihen liittyvät etuoikeudet ovat äärimmäinen esimerkki kansan eriarvoistamisesta. Myöskään traumaperäistä stressihäiriötä, fyysisiä vammoja ja viattomia kuolemanuhreja tuottavan armeijalaitoksen ei voi sanoa edesauttavan henkistä hyvinvointia, ihmisoikeuksista puhumattakaan. 

Näistä syistä on kummallista, että Varamiestä pidetään hyökkäyksenä kuningashuonetta vastaan. Tuhoisimman iskun teos nimittäin tuntuu antavan Prinssi Harryn huolella hiotulle henkilökuvalle. Vavisuttavin päällekarkaus tapahtuu itse asiassa veljesten välillä Prinssi Williamin toistuvasti syöksyessä pikkuveljensä kimppuun. Mikäli kertomus pitää paikkansa, laskeutuu tulevan kuninkaan päälle hirvittävä ja tuomittava väkivaltaisuuden varjo. Mutta voiko toisaalta muuta odottaakaan vihamielisen instituution kasvateilta, jotka koulutetaan kunnioittamaan eriarvoisuutta ja armeijan kaltaisia teloituslaitoksia. 

Pohjimmiltaan omaelämäkerta esittelee näköalattoman Prinssin, joka kustantaa kirjan myyntituloilla ylellisen elämäntyylinsä hovin määrärahojen loputtua. Kuningas Charles nimittäin lakkasi myöntämästä pojalleen avustuksia sen jälkeen, kun herttuapariskunta vuonna 2020 virallisesti irtautui hovista. Prinssi Harryn ja Meghanin on siis jälleen pian keksittävä uusia tapoja rahoittaa arkensa. Varamies antoi hieman uutta näkökulmaa ja lisätietoa Harry & Meghan -dokumentissa käsitellyistä asioista, mutta varmasti paljon on edelleen kertomatta. Yleisön tuskin tarvitsee odottaa julkituloa kovin kauaa, sillä herttuatar Meghanin kerrotaan paraikaa valmistelevan omaa muistelmateostaan. 

-

-

"Komennukseni lähestyessä loppuaan vuoden 2012 joulukuun paikkeilla minua kyllä askarruttivat sotaan liittyvät kysymykset ja epäilykset, mutta niissä ei ollut kyse moraalista. Uskoin edelleen tehtävääni, ja olin joutunut miettimään kahdesti ainoastaan niiden laukausten kohdalla, joita en ampunut. 

[- -]

Kun pakkasin kamani ja heitin hyvästit, olin rehellinen itselleni: tunsin surua. Se oli kuitenkin tervettä surua. Olin pahoillani niiden asioiden takia, joita en ollut tehnyt. [- -] Harmittelin, ettei työ ollut vielä tehty."

(Prinssi Harry 2023, 321-322.)

-

Prinssi Harry (2023) Varamies ("Spare" 2023). Suom. Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää & Jussi Kivi. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

-

Ps. Olen tarkastellut kuninkaallisia skandaaleja aiemmin myös Satu Jaatisen tietokirjaa käsittelevässä kritiikissä. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (Kuningatar Elisabeth II on tuttavallisesti "Mummi")

5. Kirjassa ollaan maan alla

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (Teoksessa kuvataan esimerkiksi Meghanin jatkuvaa matkustelua Atlantin yli pariskunnan seurusteluaikoina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (Kuningas Charles on omistautunut kiihkeästi ilmastonmuutoksen tutkimiselle ja tiedon välittämiselle. Kirjan esittelytekstissä myös Prinssi Harryn mainitaan olevan "ympäristön suojelija", mutta tämä ei käy itse kertomuksessa ilmi)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (Monarkia perustuu ajatukseen hallitsijasta jumalan maanpäällisenä ilmentymänä)

40. Kirjassa hylätään jotain (Prinssi Harry ja Meghan hylkäävät kuningashuoneen)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne 

Liv Strömqvis – Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 

(Sammakko)

*teokset saatu arvostelukappaleina kustantajalta

Prinssi Charlesin tunne 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2010, suomennos 2017 

Sivuja: 133

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Prinssi Charlesin kihlauduttua Dianan kanssa häneltä kysyttiin lehdistötilaisuudessa: Are you in love?"

-

 Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 170

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Ei tunnu miltään"

-

Olen tässä blogissa aiemminkin käsitellyt sarjakuvaromaaneja, jotka juhlistavat sarjakuvan ilmaisuvoimaa. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja kunniatohtori Liv Strömquistin (2017 & 2021) Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan todistavat jälleen kerran sarjakuvan potentiaalin raskaiden aiheiden käsittelyalustana. 

Episodimaisiin lukuihin jaetut sarjakuvaromaanit tarkastelevat nyky-yhteiskunnan patriarkaalista normikoodistoa, joka määrittelee niin laajojen massojen kuin omassa "miniuskonnossaan" elävien pariskuntienkin käytöstä. Strömquistin polttopisteessä on miehen ja naisen välinen kulttuurinen kuilu, sillä yhteiskuntamme väkivaltaiset rakenteet ovat pitkälti muodostuneet vanhakantaisen sukupuolikäsityksen ympärille. Teoksista ei tästä syystä juuri löydä mainintoja muista sukupuolista, mutta se olisikin asioiden edelle kiirehtimistä; luodaksemme aidosti yhdenvertaisen yhteiskunnan meidän on ensin ymmärrettävä nykyisen sorron historia. 

Strömquist käyttää romanttisessa rakkaussuhteessa elävien pariskuntien arjesta nimitystä "miniuskonto", sillä vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseloon kieltämättä kuuluu lupaus ja odotus onnesta. Ja paljon muustakin. Aiemmin tällainen lupaus muodostui uskonnollisista sakramenteista, kun taas nykyään kyse on vain ihmisten itse luomasta uskonnonomaisesta normista. Arkiinnuttamalla ja uudelleensanoittamalla asioita tähän tapaan Strömquist tekee valtavienkin rakenteellisten ilmiöiden ymmärtämisestä vaivatonta, joten lukijan on helppo omaksua kirjailijan esittelemiä suuria yhteiskunnallisia kokonaisuuksia. Strömquistin teoksia on siis turha pelätä, vaikka pääasiassa mustavalkoinen ulosanti ja kolossaaliset tekstiseinät herättäisivätkin ensivilkaisulta epäröintiä. 

Yhtenä tehokkaana ilmaisukeinona kirjailija käyttää myös nykypäivän ja historian tarkastelua rinnakkain. Strömquistin teokset suorastaan pursuavat niin historiallisia hahmoja kuin oman aikamme kuuluisuuksiakin. Prinssi Charles on oiva esimerkki patriarkaatin synnyttämästä hahmosta, joka tarjoaa lukijalle perspektiiviä sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Nimikkohenkilöstään huolimatta Prinssi Charlesin tunne ei näin ollen ole syvätutkielma kuningas Charles III:sta, vaan nimenomaan miehen tunteista. Sama kaava toistuu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumissa, jossa kulttuurilliset normit kulminoituvat  Leonardo DiCaprio -hahmon tunnekylmyyteen. 

Tällaisten lukijoille tuttujen henkilöiden lisäksi sarjakuvat esittelevät liudan keskeisiä kulttuurisidonnaisia hahmoja, joiden käytösmallit kommentoivat joko vakiintumassa olevia tai jo selvästi vakiintuneita eriarvoistavia normeja. Erilaisten kultturialueiden tarinankerrontatraditioiden esittely länsimaiselle yleisölle on myös arvostettava ja merkityksellinen teko jo itsessään. Yksi Strömquistin teosten suurimmista anneista onkin monikulttuurisen kuvaston esilletuominen ja kunnioittaminen.

Liv Strömquistin ammattimaisuus sarjakuvantekijänä on esillä voimakkaimmin uudemmassa albumissa, jossa taiteilijan kuvallinen ilmaisu luo kerrontaan aivan erityisen samastumispinnan. Esimerkiksi Hilda Doolittle -hahmon hurmosmainen ihastumisen kokemus on esitetty hienovaraisen kuvituksen avulla, jossa railakkaat värit hitaasti hiipivät osaksi maisemaa. Kun hypnoottinen hetki on ohi, myös värit katoavat. (Strömquist 2021, 73-76.) Tällaisten salakavalien tyylikeinojen avulla Strömqvistin kerronta kerää kerroksia ympärilleen ja antaa lukijallekin mahdollisuuden kokea tapahtumat omien aistiensa avulla. 

Albumeissaan kirjailija toisin sanoen ruotii sukupuolia eriarvoistavia väkivaltaisia normeja herkän kuvituksen ja monitahoisen tekstin avulla. Strömquist käyttää usein väittämiensä tukena tietokirjallisuutta tai tutkimustietoa, mikä luonnollisesti luo tekstille uskottavan ja vankkumattoman perustan. Lukijana koin, että tämä myös madalsi kynnystäni vastaanottaa kirjailijan esittelemät mallit sekä väittämät. Helpostilähestyttävän narratiivin ja yksinkertaisen kuvituksen perusteella Strömquistin teoksia on siis turha luokitella kevyeksi kirjallisuudeksi. Kuten kotimainen feminististä sarjakuvaa edustava Tympeät tytöt (Tanskanen 2021), myös Strömqvistin teokset liikkuvat tyylilajiltaan proosan ja tietokirjan rajamailla. 

On kuitenkin vielä mainittava kirjailijan vahvin ja vaikuttavin tyylikeino: huumori. Strömquistin oivaltava kerronta miellyttävine kuvituksineen erittelee vakavia aiheita herisyttävän lempeällä otteella, joka tekee kunniaa myös perinteiselle sarjakuvalle. Hahmojen tyypittely, räiskyvä dialogi ja typografialla leikittely muodostavat albumeihin lämminhenkisen huumorin tason, joka kannattelee ajoittain synkkiäkin teemoja. 

Kokonaisuutena Strömquistin sarjakuvat ovat siis helppolukuisia ja tarkkanäköisiä kuvauksia omasta muuttuvasta yhteiskunnastamme sekä perinteistä sen taustalla. Sarjakuva-albumit limittyvät keskenään luontevaksi ja toimivaksi jatkumoksi, jotka tukevat ja täydentävät toistensa kriittistä ääntä. Teosten vakavasävyisten teemojen alta löytyy kuitenkin positiivinen ja varsin feministinen ydin: me itse muokkaamme yhteisen maailmamme. Strömquistin kirjojen tärkein sisältö on näin ollen osallistava sanoma, joka kannustaa lukijaa rakenteellisen väkivallan tunnistamiseen ja aktiiviseen dekonstruktoimiseen. 

-

- 

"Ja nyt on vuorossa uusi sarjis nimeltä 

Theseus tune 

tai

JÄTIN SINUT YKSIN

SAARELLE, KUIN OLI-

SIT VAIN RANNALTA 

LÖYTYNYT, IKÄVYS-

TYTTÄVÄ ESINE

(Strömquist 2021, 145.) 

-

 

-

Strömquist, Liv (2021) Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan ("Den rödaste rosen slår ut", 2019). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Strömquist, Liv (2020) Prinssi Charlesin tunne ("Prins Charles känsla" 2017). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

--

Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esim. Hilda Doolittle teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet (ainakin joillakin)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (esim. "kaikkien crazy girlfriendien äiti" Caroline Lambin toiminta teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen 

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 199

Ensimmäinen lause: 

"Lokakuussa 2020 Euroopan valtiot julistivat matkustuskieltoja ja vaativat kansalaisiltaan äärimmäistä varovaisuutta koronaviruksen aiheuttaman maailmanlaajuisen epidemian vuoksi."

- 

Kuninkaalliset ovat aina olleet aikansa julkimoita, ja heidän edesottamuksiinsa on kieltämättä usein suhtauduttu samanlaisella draamanjanoisuudella, kuin vaikkapa suurten artistien aiheuttamiin kohuihin. Katastrofeja kuninkaalliset ovatkin kieltämättä aikojen saatossa aikaansaaneet, sillä instituutiona monarkia on lopulta varsin hauras ja altis skandaaleille. Tällaisista hoviväen jupakoista kertoo Satu Jaatisen (2021) uusin tietokirja Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen. 

Jaatisen teos esittelee pääasiassa eurooppalaisia hoveja ravistelleita kohuja. Kirjailija on tehnyt kunnioitettavan taustatyön kuninkaallisten katastrofeja seuloessaan, sillä kirja esittelee kriisejä aina sydänkeskiajalta viimeisimpiin Sussexin herttuaparin aiheuttamiin mediamylläköihin. Aasialaiset hallitsijat ja esimerkiksi islamilaisen maailman monarkit sen sijaan jäävät kirjassa harmillisen vähälle huomiolle, sillä heidät mainitaan lähinnä eurooppalaisten kuninkaallisten kommellusten vastapareina tai epäonnisina sivuhenkilöinä. Rajaus on harmillisen ahdas, mutta mahdollistaa esimerkiksi laajemmalti monarkioita käsittelevän jatko-osan myöhemmän julkaisemisen. 

Vaikka skandaalit eivät Jaatisen tekstissä sijoitu kronologisesti etenevälle aikajanalle, on niiden välisten syy- ja seuraussuhteiden hahmottaminen helppoa teoksen selkeän rakenteen vuoksi. Teoksen suuren informaatiotulvan sisäistämistä helpottaakin tekstin selkeä jäsentely, jonka avulla kuninkaalliset katastrofit on jaoteltu erilaatuisiin skandaaleihin. Kirja käsittelee esimerkiksi kiellettyjen rakastajien aiheuttamia vahinkoja, kruunusta eroamista ja vain vaivoin vältettyjä kohuja. Tietokirjaa keventää myös teoksen väljä taitto, joka mahdollistaa erilaisten tietolaatikoiden, nostojen, kuvituksen ja graafien sijoittumisen osaksi lukukokemusta. Tyyliteltyine tekstinostoineen ja kuohuttavine väliotsikoineen kirja muistuttaakin paikoin aikakauslehteä. Mielleyhtymä on teoksen eduksi, sillä kevyt ja aikakauslehtimäistä matalaa kynnystä imitoiva rakenne laajentaa tietokirjan kohdeyleisöä. 

Mediaan ja journalismiin kytkeytyvät assosiaatiot lukeutuvat teoksen ansioiksi siksikin, että ne auttavat lukijaa jäsentämään kirjan sisältöä ja asettamaan sen nykypäivän kontekstiin. Kuninkaallisten tehtävä on kautta aikain ollut toimia valtion ylimpänä käskynhaltijana ja vallankäyttäjänä, mutta nykypäivän demokratiaa vaalivassa (läntisessä) maailmassa kruunupäiden rooli on typistynyt kulttuurialueen kasvoina toimimiseen. Kuninkaallisten kytkös tosiasialliseen vallankäyttöön on modernissa maailmassa niin olematon, että jopa iltapäivälehdet julkaisevat kuninkaallisia käsittelevät artikkelinsa "viihde"-osion alla. Hovien tapahtumiin suhtaudutaankin omana aikanamme ennen kaikkea viihteellisinä kommelluksina. On siis perusteltua käyttää viihdeuutisiin ja kevyeen kirjallisuuteen viittaavia elementtejä myös kuninkaallisia käsittelevässä tietokirjassa. 

Jaatisen kirjoitustyyli on lennokas, mutta napakka. Kirjailija etenee sulavasti kohusta toiseen kuljettaen lukijaa tapahtumien mukana vaivattomasti. Jaatinen on onnistunut muotoilemaan monimutkaisimmatkin sukupuut, pakoreitit, hierarkiat ja lakipykälät helposti ymmärrettäviksi virkkeiksi, joten lukija pysyy perillä skandaalien elementeistä ilman erityisiä ponnisteluja. Tapahtumaketjujen hahmottamista helpottavat myös runsaat kaaviot, jotka valottavat esimerkiksi tietyn hallitsijasuvun kruununperimysjärjestystä. 

Erityisen ilahduttavaa on huomata, että Jaatinen on sisällyttänyt tietokirjaansa runsaasti myös monelle lukijalle tuttuja katastrofeja. Dianasta, Charlesista ja Camillasta on toki kirjoitettu jo useamman tietokirjan verran, mutta vasta prinsessan sijoittaminen osaksi kuninkaallisten skandaalien ikiaikaista kaanonia asettaa 80- ja 90-luvun tapahtumat laajempaan mittakaavaan. Englannin tulevan kuninkaan avioliittokriisi avautuu lukijalle lopulta osana hovien loputonta draaman kaarta, joka nousee ja laskee kunkin hallitsijan aikakaudella. 

Kuninkaallisten murhenäytelmiä itsekin seuranneena petyin kuitenkin siihen, ettei teos esitellyt esimerkiksi Ruotsin prinsessa Madeleinen tapahtumarikasta lähihistoriaa tai Norjan prinsessa Märtha Louisen rakkauskohua julkimoita parantavan Durek Verrett -shamaanin kanssa. Prinsessa Märtha Louisen ja Verrettin järjestämä kaupallinen "Prinsessa ja shamaani" -kiertue aiheutti vuonna 2019 niin suurta mielipahaa norjalaisten keskuudessa, että prinsessaa vaadittiin luopumaan kruunustaan ja arvonimestään. Kohun tuoreus ei selitä tapauksen puuttumista kirjasta, sillä prinsessa on ehtinyt aiheuttaa kuohahduksia kansan keskuudessa jo aiemmin: vuonna 2007 hän perusti vaihtoehtoista lääketiedettä opettavan enkelikoulun (Soulspring) ja vain hetkeä myöhemmin julkaisi kaksi kirjaa*, joissa opetetaan enkeleiden kanssa kommunikointia. 

Madeleinen ja Martha Louisen aiheuttamat skandaalit olisivat sopineet teoksen teemaan siksikin, että huomattavan kaavamaisesti naiset ovat olleet kuninkaallisten katastrofien keskiössä. Tietokirja valottaa surullisella tavalla naisia syyllistäviä perinteitä, joiden avulla valtaapitäviä mieshallitsijoita on pyritty suojelemaan. Historian saatossa täysin syyttömiäkin naisia on loattu kuninkaan maineen säästämiseksi. Misogyninen traditio jatkuu edelleen, sillä esimerkiksi Sussexin herttuapariin keskittyvät lehtiotsikot ovat kerta toisensa jälkeen korostaneet Meghan Marklen syyllisyyttä skandaaliin. Marklea moittiva media sai jopa vakiinnutettua herttuaparin hovista irtautumista kuvaavan "Megxit"-termin, joka vähättelee prinssi Henryn osuutta päätöksentekoon.

Jaatisen tietokirja muistuttaa, että kuninkaalliset käryt ovat olleet kautta aikain osa haurasta kruununperimysjärjestelmää. Jokaiseen hallitsijasukuun kuuluu skandaali jos toinenkin. Iso-Britannian hovin viimeaikaiset tapahtumat tai Ruotsin kuningasperheen kriisit ovat siten vain inhimillisiä seurauksia jäykästä perinteestä, joka vaalii kuninkaallisia jumalasta seuraavina. Se, millaiset seuraamukset kuninkaallisten edesottamuksilla lopulta on, riippuu aina viimekädessä kansasta. Paremmissa piireissä muistuttaakin vallan tosiasiallisesta jakautumisesta: vaikka kruunu symboloi ehdotonta mahtia, suurinta valtaa käyttävät aina kansalaiset. 

-

Kuninkaallisten viimeiset ateriat ja juomat

Englannin Henrik I kuoli järviankeriaista saatuun ruokamyrkytykseen vuonna 1135. 

Englannin Juhana Maaton menehtyi vuonna 1216 kertoman mukaan nautittuaan liikaa persikoita ja siideriä. 

Englannin Edward IV:n veli, Clarencen herttua George tuomittiin vuonna 1478 maanpetoksesta kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan mestattu, vaan hänet hukutettiin viinitynnyriin Towerin linnassa. 

Ruotsin Aadolf Fredrik kuoli vuonna 1771 syötyään illalliseksi hummeria, naurista, kaviaaria, hapankaalia, keitettyä lihaa, samppanjaa ja jälkiruuaksi kuumassa maidossa pehmitettyä laskiaispullaa. 

Viimeisen aterian ei aina ole tarvinnut olla ruokaa. Tanskan kuninkas Knut II kuoli kesällä 1042 noin 24-vuotiaana erään rikkaan maanomistajan häissä. Kuningas oli juuri noussut nostamaan maljaa morsiamelle, kun hän kuoli niille sijoilleen. Syyksi äkkikuolemaan epäiltiin sairaskohtausta, jossa valtavalla määrällä alkoholia oli myös oma osuutensa. 

Ainahan sitä häissä on viinaa juotu. Skotlannin kuningas Jaakko IV käytti vuonna 1503 neljänneksen vuoden määrärahoistaan omien häidensä viinitarjoiluun. 

                                                                                        

                                                                                                                    (Jaatinen 2021, 71.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Jaatinen, Satu (2021) Paremmissakin piireissä – Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen. Docendo: Liettua. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2022 -lukuhaasteesta: 

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esimerkiksi Maria Verisen sairastuminen syöpään vuonna 1555. Syöpää luultiin raskaudeksi, ja kuningatar sulkeutui Hampton Courtin linnaan valmistautumaan synnytykseen. Lasta ei koskaan kuulunut, mutta Maria jaksoi loppuunsa asti odottaa vauvan syntymää. (Jaatinen 2021, 106–108.)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Kun preussilaissyntyiset Keisarinna Katariina ja puolisonsa Pietari III asettuivat uuteen kotimaahansa Venäjälle, ryhtyi vuonna 1762 hallitsijaksi noussut Pietari III suosimaan vanhaa kotimaatansa Venäjän ja Preussin välisessä sodassa. Keisarinna Katariina nousi miestään vastaan ja kapinallisten avulla syrjäytti hallitsijan vallasta. Pietari III kuoli epäselvissä olosuhteissa vain hetki vangitsemisensa jälkeen. Kuolemantapauksen mysteerisyydestä johtuen muutamia Pietareita ilmestyi Katariinan valtakauden aikana eri puolilta Venäjää vaatimaan valtaistuina takaisin. (Jaatinen 2021, 84–85.)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (Englannin prinsessa Margaret nukkui myöhään, makoili kylvyssä, pukeutui vasta puolenpäivän jälkeen ja siirtyi nauttimaan lounasta vasta, kun oli saanut juotavakseen vodkatuoremehua. (Jaatinen 2021, 90.)

33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan (Kirja kertoo esimerkiksi Espanjan kuningas Juan Carlosin epäonnisesta metsästysretkestä Botswanaan vuonna 2012 (Jaatinen 2021, 184).

35. Kirjassa on oikeudenkäynti (Esimerkiksi vuonna 1952 Ruotsin kuningas Kustaa Vi Aadolf haastoi sukuaan piinanneen Kurt Hajbyn oikeuteen edesmenneen kuninkaan kiristämisestä. Hovi voitti tapauksen ja Hajby tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. (Jaatinen 2021, 26–27.)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Esim. Preussi).

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

*Louise, Märtha (2009) Møt din skyttsengel & Englenes hemmeligheter. Deres natur, språk og hvordan du åpner opp for dem.