Cacoethes scribendi – Kritiikistä

 

Cacoethes scribendi – Kritiikistä

Viime aikoina on käyty vilkasta julkista keskustelua liittyen kriitikon rooliin ja tehtävään. Kaikki lähti liikkeelle, kun @pikakahvimemegirl jakoi Instagramissa meemin, joka kyseenalaisti nykypäivän taidekritiikin:

Julkaisu levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja keräsi positiivista huomiota ympärilleen. Lopulta siihen tarttui myös Helsingin Sanomien kriitikko Juuso Määttänen, joka kirjoitti kolumnin kritiikinannon fundamentaalisena pitämästään tarkoituksesta. Kolumni ruokki kritiikkikeskustelua entisestään, sillä moni koki Määttäsen ymmärtäneen meemin sanoman täysin väärin. Helsingin Sanomissa julkaistua kolumnia arvosteltiin aiheellisesti myös siksi, ettei kirjoittaja kreditoinut @pikakahvimemegirl-tiliä julkaisusta tai meemistä, vaan viittasi tekijään "anonyymina tilinä". Pohdinta muuttui nopeasti keskusteluksi vallasta ja sen väärinkäytöstä. 

Itsekin kriitikkona seurasin kannanottoja aiheesta. Olin jo ennen kohua pohtinut kritiikkiteemaisen tekstin kirjoittamista, joten ajankohta tarjosi tärkeän tilaisuuden tuoda esille ajatuksiani nykypäivän taidekritiikistä. 

Julkinen puhuminen ja taiteentekeminen on aina vallankäyttöä. Siispä esimerkiksi meemien, kirjojen, näytelmien, taideteosten ja kritiikkien julkaiseminen tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun rakentamista ja kulttuurin muokkaamista. Jokainen esille tuotu mielipide, vuorosana, kysymys, arvio tai vaikka meemi vaikuttaa ympäröivään ympäristöön ja sen arvoihin sekä normeihin. Siksi on aiheellista pysähtyä pohtimaan julkisia puheenvuoroja ja niiden vaikutusta kulttuuriin ja omaan arkeemme. 

Useita taideteoksia rahoitetaan valtion myöntämillä apurahoilla, mutta myös täysin yksityisin resurssein tuotettu teos on väistämättä osa kulttuurin sosiaalista verkostoa. Taiteen keinoin ja yhteisin varoin rakennetaan näin ollen yhteiskuntaa, jonka arvojen ja normien keskellä elämme. Tämä yhteiskunta ei ole valmis. Siksi sen rakennusprosessia tulee valvoa. 

Kriitikkona koen tärkeäksi käyttää omaa valtaani ja siihen liittyvää vastuuta taiteen tarkasteluun intersektionaalisen feministisestä näkökulmasta, jotta julkisessa keskustelussa huomioitaisiin etuoikeuskehän ulkopuolelle jäävät yksilöt ja rakenteellinen eriarvoisuus. Nämä ovat nimittäin aiheita, jotka tälläkin hetkellä heikentävät myös Suomessa ihmisten elämänlaatua ja jopa estävät perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisen. 

Eksistentiaalisen eriarvoisuuden kitkeminen on yksi yhteiskuntamme isoimmista haasteista, sillä usein eriarvoisuus piiloutuu lähes näkymättömiin rakenteisiin. Nämä rakenteet koostuvat esimerkiksi kulttuurituotteista, jotka toistavat sukupuolittavia kaavoja ja jättävät muiden muassa tietyt vähemmistöryhmät sivujen ulkopuolelle. Kriitikkona voin kuitenkin eritellä näitä eriarvoisuutta ylläpitäviä kulttuurillisia konventioita ja siten tehdä yhdenvertaisuutta jarruttavat käytänteet näkyviksi. 

Kaiken kritiikin ei tietenkään tarvitse tutkia taidetta yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kriitikko voi tarkastella teoksia myös yleisten taiteen ihanteiden (= länsimaisen taidekäsityksen) ja tavoitteiden perspektiivistä. Tällaisen kritiikin kohdalla on kuitenkin huomioitava muuttuvat taideihanteet, vaihtuvat yleisön mieltymykset sekä kaiken takana vaikuttavat yhteiskunnalliset arvot. On siis täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että näistä näkökulmista taidetta arvioiva kriitikko kohtaa paljon eriäviä mielipiteitä. Taiteen vastaanottaminen onkin lopulta subjektiivinen kokemus, jonka perusteella jokainen tulkitsija saa perustellusti muodostaa oman mielipiteensä. Kriitikko voi siis auttaa vastaanottajaa muodostamaan kokonaisvaltaisen arvion teoksesta tuomalla esille sen huomionarvoisia elementtejä, mutta kriitikon ääni ei voi edustaa kyseenalaistamatonta valtaa. 

Mielipiteestä ja kritiikistä puhuttaessa täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei kritiikin antaminen ole sama asia kuin yksilöllisten mielipiteiden julkilausuminen. On ummehtunutta ajatella, että kritiikin tehtävä olisi arvottaa teosta. Kritiikin tehtävä on tuoda näkyväksi esimerkiksi teokseen liittyvät erilaiset tavoitteet, prosessit, taustavaikuttajat ja suhde kontekstiin. Tästä näkökulmasta tarkasteluna tuntuukin hieman vanhanaikaiselta ja perusteettomalta kritiikin nimissä arvottaa teos vaikkapa "huonoksi", "heikoksi" tai "epäonnistuneeksi" (kuten Määttänen kolumnissaan koki voivansa tehdä) saatika antaa sille esimerkiksi tähtiä. "Kovasanainen kritiikki" ei myöskään voi olla synonyymi loukkaamiselle saati vähättelylle. Teosten arvottaminen tai riepottelu kritiikin nimissä ei ole ammattimaista ja merkityksellistä palautteenantoa, vaan epäammattimaista vallankäyttöä. 

@pikakahvimemegirl-tilin julkaisema meemi kritisoi juuri tällaista vallan väärinkäyttöä ja niin kutsuttua taide-elitismiä. Määttäsen kolumnissa sen sijaan käytettiin varsin julkeasti hyväksi arvostetun julkaisualustan mukanaan tuomaa valta-asemaa ja näennäistä auktoriteettia. Kritiikin tärkeimpiä tehtäviä on esitellä tarkasteltava teos kontekstissaan, ja juuri tähän Määttäsen kolumni kompastui viittaamalla tekijään alentavasti "anonyymina tilinä". Lukijana koinkin Helsingin Sanomien kolumnin enemmän elitistisen ja vanhakantaisen instituution puolustamisena kuin asianmukaisena kriittisenä puheenvuorona. 

Kritiikki voi siis näkökulmansa puitteissa tuoda esille teoksen huomionarvoisia piirteitä tai paljastaa niiden vähäisyyden. Yksikään kriitikko ei kuitenkaan voi koskaan edustaa absoluuttista tietämystä, yhteiskunnan tuntemusta tai ylittämätöntä auktoriteettia. Siksi myös kritiikki voi poikia yhteiskunnallista keskustelua, ja se kriitikon täytyy hyväksyä. 

Olen omissa blogiteksteissäni ensisijaisesti eritellyt tarkastelemieni teosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja osuutta yhdenvertaisuuden edistämiseen. Juuri tästä syystä kutsun Meridiania feministiseksi kirjablogiksi ja itseäni intersektionaaliseksi feministiksi. Olen teksteissäni tuonut esille teosten huomionarvoisia ansioita ja pyrkinyt selittämään, miksi myös muiden tulisi pitää näitä ansioita merkittävinä (kts. esim. "Jää"). Teksteissäni olen vastaavasti käsitellyt joidenkin teosten taipumusta ylläpitää eriarvoistavia normeja (kts. esim. Moyes) ja kertonut, miksi muidenkin tulisi kyseenalaistaa näiden teosten konservatiiviset konventiot. Koskaan en kuitenkaan tule selittämään, miksi joku on "paskaa". Enkä koskaan, koskaan tule viittaamaan Helsingin Sanomiin, muihin kriitikoihin tai taiteentekijöihin anonyymeina toimijoina. 

Rakentavin terveisin, 

Valokuvat: @chains_of_light 

Meemi: @pikakahvimemegirl 

Määttänen, Juuso & Helsingin Sanomat (2022) Kriitikko ei ole suosittelija, vaikka arvostelujen ikävät sanat tuntuisivat levy-yhtiöpomosta ja fanista kuinka pahalta. Kolumni: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008681477.html . Viitattu 22.3.2022

Note: Tämän blogitekstin loppuun on liitetty mielipidekirjoitus, jota Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan. 

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni (Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2022

Sivuja: 271

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Herään linnun kirkaisuun."

-

Sinä olet perheeni on kirjailija Tiina Tuppuraisen kolmas romaani. Teos jatkaa Kuvittelen sinut vierelleni (2020) ja Hänen valtansa alla (2021) -kertomusten tapaan queer-teemojen käsittelyä, kuten itse valitun perheen etsimistä, yhteiskunnan (näennäisen) yhdenvertaisuuden tarkastelua sekä queer-alakulttuurien esittelyä. 

Rakenteeltaan Tuppuraisen uusin romaani eroaa edeltäjistään selkeimmin kerronnallisten ratkaisujen osalta. Sinä olet perheeni -teoksessa on nimittäin kolme minäkertojaa, jotka vuorotellen jakavat puheenvuorot ja siten tarjoavat lukijalle intiimin kurkistuksen heteronormatiivisen yhteiskunnan ulkopuolella elävän ihmisen elämään. Tuppuraista on kiitelty kertojavalinnoista, mikä on varsin ymmärrettävää: lukijaa kuljettavat vuorotellen seniori-ikäinen Anna-Liisa, viisikymppinen Tarja sekä noin 40-vuotias Jasu. Suuren roolin tapahtumien keskellä saa myös muita hahmoja hieman nuorempi Lila. Erilaisiin elämänvaiheisiin sijoittuvat lukijat löytävät näin ollen romaanista helposti itsensä, tai ainakin monipuolista tarttumapintaa. 

Erityisen suureen suosioon lukijoiden keskuudessa on noussut eläkevuosiaan viettävä Anna-Liisa. Se ei liene ihme, sillä ainakin tällä hetkellä kotimainen queer-kirjallisuus sisältää varsin niukasti iäkkäämpien ikäluokkien representaatioita. Anna-Liisan kaltaiset esitykset ovat tästä syystä arvokkaita ja harvinaisia kuvauksia, joiden avulla queer-kirjallisuutta ja -kulttuuria voi rakentaa tiiviimmin osaksi yhteiskunnan arkipäiväisiä normeja. Anna-Liisan iäkäs hahmo ei siis ole merkityksellinen vain vanhempien lukijoiden samastumiskokemuksen luomiseksi, vaan myös muistuttaa queer-kirjallisuudessa vähemmälle huomiolle jäävistä alueista. 

Teoksen punainen lanka koostuu Tuppuraisen tapaan monenkirjavista aiheista, mutta lopulta kantavaksi teemaksi erottuu perheen muodostaminen. Tarina seuraa hahmojen kulkemista ihmissuhteesta toiseen, mikä on monille lukijoille tuttua jo kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Tuppurainen käyttää tässäkin kertomuksessa hyväkseen taitoaan kuvata eroa inhimillisellä ja rakentavalla tavalla. Useiden erilaisten kohtaamisten, tiedostettujen ja hieman tiedostamattomampien valintojen jälkeen hahmot löytävät lopulta identiteettiinsä ja onnellisuuskäsitykseensä sopivan paikan. Olennaista oman paikan löytämisessä ovat odotukset ja niiden kohtaaminen: hahmot joutuvat useaan otteeseen puntaroimaan omia arvojaan suhteessa ympäröivän yhteisön muodostamiin väkivaltaisiin odotuksiin. 

Tuppurainen on odotusten ristiaallokkoa kuvatessaan onnistunut rakentamaan erityisen kiinnostavasti hahmojen kasvun kohti aitoa yksilöllisyyttä. Tarinan onnelliseen loppuun tultaessa jokainen hahmo on ehtinyt varttua aidommaksi versioksi itsestään. Juuri hahmojen realistinen ja luontevan vähäeleinen kehitys pitää lukijan otteessaan romaanin alusta loppuun. On myös ilahduttavaa huomata, ettei hahmojen kypsyminen rajoitu vain päähenkilöihin: myös sivuhahmot käyvät läpi vaikeitakin kasvunpaikkoja, jotka vaikuttavat hahmojen lopullisen identiteetin muodostumiseen. 

Sinä olet perheeni -kirjaa on luonnehdittu helppolukuiseksi, mikä viitannee Tuppuraisen ytimekkääseen kirjoitustyyliin. Kirjailijan toimittajatausta näkyy teoksen suoraviivaisissa ja dynaamisissa lauseissa, jotka kertovat asiasta olennaisen – eivät juuri enempää. Tällainen kirjoitustyyli sijoittaa Tuppuraisen osaksi monimediallista kirjailijuutta, jossa kirjoitustyyli (usein tarkoituksenmukaisesti) heijastelee kirjoittajan muuta mediallista osaamista. Lehtijutun lailla etenevä kerronta tarjoaakin lukijalle helpostilähestyttävän tarinan. Tyylin suoraviivaisuus ontuu ainoastaan dialogissa, joka koostuu kuin tasapaksuista rakennuspalikoista: repliikit seuraavat toisiaan välillä niin tiiviisti, että vuorosanojen lausujaa on ajoittain vaikea hahmottaa. Kirjailija voisi helpottaa pitkien dialogien seuraamista pilkkomalla puhetta kerronnallisilla lauseilla, kuten muistuttamalla pitkän repliikin keskellä, kuka on äänessä. 

Tuppuraisen tuotantoa on myös jonkin verran arvosteltu kirjojen eksklusiivisesta queer-näkökulmasta, joka tuntuu välillä jopa jättävän heteronormatiivisen maailman tarinan ulkopuolelle. Yhdyn huomioon, mutten pidä valintaa ongelmallisena. Yhteiskunnan vallitseviin normeihin itsensä sijoittavat kirjailijat ovat kautta aikojen kirjoittaneet pääosin omasta heteronormatiivisesta kuplastaan työntäen kaikki normeista poikkeavat sivujen marginaaliin – jos sinnekään. Queer-kulttuurin sisäpuolelta kirjoittaminen ei ole vain vallan ottamista takaisin queer-väestölle, vaan myös muistutus maailmankuvien monenkirjavuudesta: se, ettei esimerkiksi hetero löydä tekstistä laajaa samastumispintaa, kertoo queer-kulttuurin eriytymisestä omaksi kentäkseen heteronormatiivisen yhteiskunnan keskellä. Asetelma myös auttaa heterolukijaa ymmärtämään paremmin queer-lukijan kokemuksia heteronormatiivisen kirjallisuuden keskellä. 

Tuppuraisen valitsemaa näkökulmaa kritisoivat keskustelut voivat kuitenkin pahimmillaan vahvistaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua, jossa queer-kulttuuri ja heteronormatiivisuus kilpailevat kirjallisuuden palstatilasta. Tosiasiassa esimerkiksi sukupuoli-identiteetin kaikkien kokemuksien kirjallisille representaatioille on tilaa ja tarvetta, eikä niille (toivottavasti) ole ennaltamäärättyä kiintiötä. 

Useasti yhteiskunnan arvojen ja odotusten meressä soutavat queer-hahmot sijoittuvat kaunokirjallisuuden kentällä traagisiin kertomuksiin, jotka päättyvät tavalla tai toisella onnettomasti. Kurjuutta korostava asetelma oli pitkään niin vakiintunut ja ylitsepääsemätön este queer-hahmojen onnellisuudelle, että brittiläinen kirjailija E. M. Forster joutui Maurice-teoksessaan (kirjoitettu 1914, julkaistu 1971) karkottamaan homomiehet yhteiskunnan laidalle erämaahan puunhakkaajiksi vain, jotta voisi tarjoilla tarinalle ja sen hahmoille edes tyydyttävän lopun. Mauricen kontekstissa onnellinen loppu tarkoitti siis sitä, etteivät aivan kaikki queer-hahmot kuolleet kertomuksen päättyessä. On surullista huomata, että myös nykypäivänä "onnellisen lopun" sisältävä queer-kirja tarkoittaa lähinnä sitä, ettei kukaan keskushenkilöistä menehdy tai ajaudu esimerkiksi loputtomaan yksinäiseloon. Perheen perustaminen (valitsemallaan tavalla) tulisikin olla jokaisen ihmisoikeus, ei poikkeuksellisen onnekas ja harvinainen tapahtuma. Konventio kertoo kulttuurimme diskriminoivasta eriarvoisuudesta, jossa queer-hahmon onnellinen loppu tarkoittaa kärjistettynä yhteiskunnan väkivaltaisuudesta elävänä selviämistä. 

Sinä olet perheeni osallistuu positiivisella ja toiveikkaalla tavalla uudenlaisen normijärjestelmän rakentamiseen, jossa viimeistään tulevilla sukupolvilla toivottavasti on oikeus arvokkaaseen elämään ilman erillistä taistelua tai syrjintää. Tällaiset kantaaottavat teokset ovat tärkeitä erityisesti aikana, jolloin moni lukija voi valitettavasti samastua hahmojen kokemaan eriarvoisuuteen. 

- 

-

"Sukupuoli on äkkiä pakottanut itsensä päälleni. Nainen. Naisen hormonit, elimet, lisääntymiseen valmistautuva kohtu. Kohtu. Edes tuo sana ei kuulosta omalta. En minä sovi yhteen sukupuoleen, en tällä tavalla." 

(Tuppurainen 2022, 233.) 

- 

Tuppurainen, Tiina (2022) Sinä olet perheeni. Karisto: Hämeenlinna. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos sopii seuraaviin kohtiin Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (kertomus sijoittuu realimaailmaan, mutta on fiktiivinen)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (esim. koru)

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (teoksesta löytyy jo useita arvosteluja)

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (tai ainakin Tinder-viestejä)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (useitakin)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022