Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin

 Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin (Enostone) 

*Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 167

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Pelästyittekö?" 

-

Leena Sainion blogiromaani Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin kuvaa kokemuspohjaisesti liian isojen rintojen kanssa elämistä. Vaikka kirja ei ole autofiktiivinen, on Sainio korostanut omien kokemustensa tärkeyttä aiheen ymmärtämisen kannalta. Sainio on kertonut halunneensa tuoda tekstinsä avulla esille rintarauhasen liikakasvun mukanaan tuomia moninaisia ongelmia, joista yleisesti tiedostetaan lähinnä niska- ja hartiasäryt. 

Painetta, jomotusta ja kirvelyä tekstiin ymmärrettävästi mahtuukin. Teoksessa seurataan Leenun kivuliasta matkaa kohti kunnallista rintojenpienennysleikkausta. Etenemistä tarkkailevat lukijan lisäksi "Jykke", "Kirsimarja" ja "Emäntä", sekä muut Leenun blogin vakituiset kommentoijat. Teksti koostuu päähenkilön blogiteksteistä sekä niihin tulvivista (usein melko vihamielisistä) kommenteista. 

Blogiromaanit alkavat olla reliikkejä 2010-luvulta, jolloin blogeja ryhdyttiin taivuttelemaan yleensä humoristisen proosan muotoon. Blogiromaanilla tarkoitetaan siis kirjaa, jolla on näkyvä yhteys joko olemassaolevaan tai fiktiiviseen blogiin. Blogiromaani voi näin ollen sisältää konkreettisia blogipätkiä ja sen luvut saattavat pohjautua fiktiivisen tai olemassaolevan blogin julkaisuihin. Esimerkiksi Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää käsittelevät teokset saivat alkunsa kirjailijan Sinkkublogi-sivustosta. Rönkkösen romaaneissa ei kuitenkaan kirjoiteta konkreettista blogia. Sainion tapauksessa fiktiivinen päähenkilö Leenu ylläpitää liian suuria rintoja käsittelevää blogia, jonka päivityksistä romaani rakentuu.

Siinä, missä Leenun julkaisut käyvät ansiokkaasti läpi rintavan ihmisen moninaisia sosiaalisia, mentaalisia ja fyysisiä vaivoja, pysyttelevät lukijoiden lausahdukset tasapaksulla tasolla. Blogiromaaniin mahtuu yhteensä 35 Leenun blogipäivitystä, joista jokaisen perässä on kourallinen kommentteja. Sen lisäksi, että vakituinen seuraaja "Jykke" ehtii postata "ttuupppaaa tänne..." -seksifantasiansa lähes kolmekymmentä kertaa hieman eri sanamuodoin, myös muut kommentit toistavat itseään. Blogiromaanin tekstimassasta noin kolmas- tai neljäsosa koostuu näistä hokemia muistuttavista kommenteista: 

"'Ttuup tänne runuillaan yhesä miulla on Uuno kailasta täällä perintökirja. Uuno oli isosetä, luullakseni oikeettin Uno oli korti peli t, Jykke'

[- -]

'Mitä vittuuuuu runous on ihan lepakon peräaukosta!!! t. Kirsimarja'

'Meillä luetaan lehmille iltarunoja, Kirsi Kunnaksesta ne tykkää eniten. Kun tulee se kohta se PIIPOOOO, lehmät vastaa että MUUMÖÖ. Aijettä ne tykkää siitä. t. Emäntä'"

(Sainio 2022, 98-99.)

Vaikka useat kommentit latistuvat yksiulotteiseksi vatvonnaksi, piilee toistossa myös vakava pohjavire: naisten kokema seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat erityisesti Suomessa ongelmia, jotka on laajuudessaan todettu ihmisoikeusongelmiksi. Kotimainen feministinen aktivismiyhteisö Cult Cunth järjesti taannoin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen naisvihaisinta tilaa. Äänestyksen voitti melko yllätyksettömästi sosiaalinen media, johon myös Leenun blogi lokeroituu. Mikäli lukija siis kyllästyy tai hermostuu vihamielisen kommenttitulvan pyörteissä, kertoo se vain rahtusen verran todellisen ympäristömme rasittavuudesta. 

Rasite onkin erinomainen sana kuvaamaan Leenun blogiin kilahtelevia vihakommentteja, mutta myös itse blogin aihetta. Leenu kokee sairaalloisen isojen rintojen kanssa elämisen niin raskaaksi, että erittelee jokaisessa julkaisussaan rintojen aiheuttaa taakkaa. Leenu kuvaakin teksteissään rintojen aikaansaamia vaikeuksia esimerkiksi autoa ajaessa, kaupan sovituskopissa, laulutunneilla ja sosiaalisissa tilanteissa. Ja kun pelkkä kuvailu ei riitä, Leenu ryhtyy tositoimiin: hän rakentaa ystävälleen tekorinnat, jotta tämä voisi tuntea edes päivän ajan, miltä kahden ja puolen kilon rinnat tuntuvat: 

"Irman selkä on kuin hakattu, betoninkovia hartioita kiristää, iho on rikkoontunut rintapussien alta ja golfpallot ovat jyskyttäneet kylkiluitten kohdille kunnon mustelmat. Päätä särkee ja olkapäät ovat kääntyneet sisäänpäin, eikä Irman niskalihaksissa ja epäkkäissä ole voimaa kiskoa olkia jatkuvasti taaksepäin."

(Sainio 2022, 51.)

Vaikka romaani on fiktiivinen, voi sen teemasta saada näkökulmaa myös tosielämään. Leenun ja sijaiskärsijä-Irman kivut kuvaavat kouriintuntuvasti sitä, minkälaiseksi fyysiseksi ja psyykkiseksi terveyshaitaksi liian isot rinnat saattavat muodostua. Leenun pitkä ja hidas matka kunnalliseen rintojenpienennysleikkaukseen ei nimittäin ole ainoa uuvuttava taival, joka rintavien ihmisten tulee kulkea; Sainion teos kuvaa tunnistettavasti myös kehoon liittyviä ulkoisia odotuksia ja paineita. Vaikka Leenun blogiin kirjoitetut kommentit koostuvat pitkälti pienen sisäpiirin huomautuksista, todellisuudessa ne heijastelevat kokonaista yhteiskunnallista kehorauhan puutetta. Nykyisessä maailmassamme rintojen kommentointi ei jää vain blogikommenttien tasolle, vaan seuraa uhrejaan niin kadulle, kouluihin, kotiin kuin kännykkäänkin. 

-

"OSTA UUDET TISSIT! Ammattitaitoiset kirurgimme leikkaavat sinut kuin parhaan naudanfileen! Kaikkia muotoja, kaikkia kokoja! 

BOSAKLINIKAN SUPERTARJOUS! Yksi tissi 3900€, kaksi tissiä 5200€!"

(Sainio 2022, 40.)

- 

-

Sainio, Leena (2022) Leenu, Liinu ja Tiinu – Rajansa rinnoillakin. Enostone kustannus: Vantaa.

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2023 -lukuhaasteesta:

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Leenu esimerkiksi auttaa lukijaa löytämään isorintaisille sopivia urheilulajeja, kuten pyöräily etukorilla)

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

15. Kirjan nimessä on ja-sana

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkall

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (Romaanissa on 167 sivua, ja teksti on ladottu väljästi)

40. Kirjassa hylätään jotain (Entinen elämä liian isojen rintojen kanssa)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Aino Kivi – Joutonainen

 Aino Kivi – Joutonainen (Into) 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 276

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Seksistä joutuu aina maksamaan, ajattelen, kun herään sen työhuoneella ja huomaan nukkuneeni pommiin koulunkäyntiavustajan töistä."

 -

Aino Kiven (2022) toisinkoiseen, Joutonainen-romaaniin, liittyy paljon odotuksia. Kirjailijan esikoisteos Maailman kaunein tyttö (2016) keräsi nimittäin runsaasti huomiota ja kehuvia lauseita. Joutonainen ei vielä ole ehtinyt kiertää kirjasomettajien käsissä kauaa, mutta jo nyt teos on herättänyt lukijoissa innostusta ja tunteen lupausten lunastamisesta. 

Romaanin päähenkilöä on muissa arvosteluissa kuvattu virkistäväksi antisankariksi, eli kaikin puolin epäkiiltokuvamaiseksi hahmoksi. Noin kolmekymppinen Annu onkin syrjäytymisuhan laidalla keikkuva kapinallinen kulkija, joka ei suunnittele viikkoaan etukäteen. Fidasta ostetun "euron kaftaanin" saa korjattua teipillä ja kengät voi ottaa kaverin kaapista. Kun pätkätöistä tienatut rahat loppuvat, Annu siirtyy sukulaisen, ystävän tai esimerkiksi seksiseuralaisen sohvalle nukkumaan. Lähtiessään Annu poimii kangaskassiinsa vartioimattomat kännykkälaturit, alusvaatteet, asiakirjat ja avaimetkin. Aina välillä matka käy R-junaan ja Riihimäelle, jossa home hitaasti valtaa lapsuudenkodin kamareita. 

Romaanina Joutonainen sijoittuu trendikkääseen kotimaiseen 2020-luvun kirjagenreen, jossa polttopisteessä ovat hieman omintakeiset ja jokseenkin epäsuositut aikuiset naiset. Tämän tyylilajin teoksia ovat viime vuosina kirjoittaneet esimerkiksi Sisko Savonlahti sekä Henriikka Rönkkönen. Kysyntää tällaiselle moniulotteisia naishahmoja esiintuovalle kirjallisuudelle varmasti onkin, sillä miesten kirjoittaman kirjallisuushistorian sivuilla naiset on perinteisesti esitetty melko yksipuolisina toimijoina. Joutonaisenkin kuvaama epäsovinnainen naishahmo haastaa jo olemassaolollaan konventionaaliset viettelijättäret, naapurintytöt ja vanhatpiiat. 

Ehdin itsekin innostua Kiven päähenkilöstä, sillä olen kovasti kaivannut kotimaisen kirjallisuuden kentälle uudenlaisia hahmoja. Tarinan edetessä Annun ahdinko kuitenkin syvenee, ja jo valmiiksi kompleksiseen hahmoon kertyy lisää kurjia kerroksia: alkujaankin yhteiskunnan laitamilla värjöttelevän Annun niskaan kaadetaan asunnottomuus, mielen häiriöt, läheisriippuvuus, taloudelliset huolet, väkivaltainen lapsuus, perheensä hylännyt isä ja psykiatriseen sairaalaan toimitettu äiti. Puutteenalaisuuden huipulla iskee vielä pandemia. 

On toki loogista, että syrjäytyminen ja erilaiset ongelmat ruokkivat toisiaan. Siksi Annun hahmo on kaikessa surkeudessaan jopa hivenen lattea ja yllätyksetön. Vastoinkäymisten kasaantuessa en voinut olla toivomatta, että kerronnan keskiössä olisikin keskiluokkaisessa perheessä kasvanut aikuinen, joka ei nyky-yhteiskunnan puristuksessa ylläkään perheen asettamiin keskiluokkaisiin ihanteisiin. Teoksen synkkyyttä korostava asetelma tuntuu alleviivaavan ajatusta, jonka mukaan hankalissa oloissa kasvaneet lapset luisuvat lähes automaattisesti alimpiin sosiaaliluokkiin. Annun hahmo olisi siis varmasti toiminut mainiosti myös ilman maailmanloppua odottavaa äitiä ja homofobista isää, sillä myös normien mukaisesti elävät perheet voivat tuottaa ahdistuneita ja päämäärätiedottomia lapsia. 

Ongelmilla kyllästetty päähenkilö istuu toisaalta mutkattomasti romaanin tyyliin, sillä myös kerrontaan on ahdettu ajankohtaisia aiheita kerrakseen: tarinan aikana hahmot ehtivät käsitellä esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksiä, ilmastonmuutosta, sosiaaliluokkia, kulttuuripiirien tunkkaisuutta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, parisuhdenormeja, lapsensaantia ja perinteistä perhekäsitystä. Jokainen näistä aiheista olisi Kiven sisänsä taidokkaan kerronnan avulla voinut loistaa romaanin teemana, mutta hajanaisina aiheina ne hukkuvat tarinan runsauteen. 

Varsinaiseksi teemaksi nousee itse asiassa melko oivaltavasti home, sieni, tauti tai muu ei-toivottu vieras. Sitä mukaa, kun Annun pakkomielteet pahenevat, home leviää lapsuuden talon perustuksista huoneisiin. Siivoaminen ei auta, sillä itiöitä on jo kaikkialla. Mätä ulottaa hitaasti lonkeronsa myös Annun mieleen. Päähenkilö painii rehottavan lian kourissa, eikä kukaan muu tunnu kärsivän samasta vaivasta – ei, ennen kuin pandemia valtaa maailman ja ei-toivottu virus tunkeutuu myös etuoikeutettujen ihmisten elämään. 

Kirjailijan lahjakkuudesta kertookin värikäs kieli, joka kuljettaa lukijaa vaivattomasti kohti keskushenkilön alati laajenevaa ahdinkoa. Hienovaraisten vihjeiden avulla Kivi rakentaa eheän hahmon, joka ei lopulta poikkea paljoakaan psykiatrisista häiriöistä kärsivästä äidistään. Myös ympäristön paineet tuodaan esille virkistävän värittyneesti, sillä kerronnan näkökulma pysyttelee pakkomielteisen päähenkilön mielenmaisemassa. Narratiivi on myös oivallinen kurkistus sisäistettyyn naisvihaan. Juuri tämä oivaltava kerronta selittää Joutonaisen merkillisen viehätysvoiman. 

Joutonaisen kiinnostavuus ja kapinallisuus eivät rajoitu kuitenkaan vain boheemiin päähenkilöön, vaan ulottuvat myös tekstin tasolle. Kivi leikittelee sujuvasti kieliopilla sivuuttaen suvereenisti vaikkapa väliviivat, jotka esimerkiksi queer-termiin yleisesti vielä liitetään. Väliviivaa käytetään yhdyssanoissa muun muassa erottamaan vierasperäiset ja vakiintumattomat sanat suomenkielisestä alku- tai loppuosasta. Kirjoittamalla esimerkiksi queer-teorian ja tekstissä usein toistuvan queer-pukin ilman väliviivaa Kivi nostaa queer-termin vakiintuneiden suomenkielisten sanojen joukkoon. Typografisessa mielessä ele on pieni, sillä lyhyen väliviivan puuttumista tuskin huomaakaan. Tekona ele on sen sijaan väkevä ja kommentoi voimallisesti oman aikamme sateenkaarisanastoa.

On siis lopulta monestakin syystä täysin ymmärrettävää, että Joutonainen on riemastuttanut useita lukijoita. Monet ovat kertoneet ahmineensa teoksen hetkessä, mikä kielii sujuvasta sanankäytöstä ja kiinnostavista henkilöhahmoista. Joutonainen täyttää ongelmitta suuret odotukset, jotka Maailman kaunein tyttö aikoinaan asetti. Nähtäväksi jää, malttaako kirjailija karsia tarinan aiheita seuraavassa romaanissaan. Varmaa kuitenkin on, että Kiveltä uskaltaa jatkossakin odottaa taidokasta tarinankerrontaa tarkkasilmäisellä yhteiskuntakritiikillä höystettynä.

-

-

Ajat eivät ole juuri muuttuneet siitä, kun irtolaisuus oli rikos. Erehdyn selittämään tätä Samaille, tarkoitus ei ole, mutta jotenkin lipsahtaa, ajatus pääsee valloilleen kuin vyöryvä vesi. Samai hymisee. 

"Etkai sä vaan oo elämäntapaintiaaneja?" se tivaa. 

"Ha", vastaan. "En oo varma onko toi termi vielä kosher."

"Hitto tätä nykyaikaa", Samai huoahtaa. 

"Sä oot vaan salaa ultrakonservatiivinen", heitän. 

"Enkä oo", Samai puolustautuu. "Tai siis, en halunnut disauttaa. Tarkotan vaan että dharmapummina eläminen on helpompaa jos keskilämpötila on plussan puolella. Täällä se on melkoista ekstremeurheilua."

"Älä sano. Ilmastonmuutos etenee."

"Niin, jotain hyvää siitäkin."

Siinä ei oikeastaan ole mitään hauskaa. On mittaushistorian lämpimin talvi, taas, ja Australiassa koalat palavat puihin. Minkäs sille mahtaa, elettävä on.

(Kivi 2022, 159.) 

- 

Kivi, Aino (2022) Joutonainen. Into Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Covid-19)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-

Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 

Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 

Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light