Cecilia Samartin – Nora & Alicia

Cecilia Samartin – Nora & Alicia (Bazar) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäisteos 2004, suomennos 2011 

Sivuja: 390

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause:

"Eniten rakastan lämpöä, sitä miten se levittäytyy kaikkialle sormenpäitäni ja varpaitani myöten, kunnes minusta tuntuu että olen osa aurinkoa, että se kasvaa sisälläni."

- 

Löysin Cecilia Samartinin esikoisteoksen Kampin kirjanvaihtohyllystä ja päätin, että on vihdoin tullut aikani tutustua monien ylistämään kuubalais-yhdysvaltaiseen kirjailijaan. Nora & Alicia onkin myyntimenestys ja esimakua Samartinin myöhemmälle tuotannolle. 

Nora & Alicia kertoo kuubalaisista serkuksista, jotka viettävät lapsuutensa aurinkoisella saarella hetkeä ennen vuoden 1953 kommunistista vallankumousta. Järisyttävän yhteiskunnallisen muutoksen myötä serkukset ajautuvat erilleen, sillä Noran perheen paetessa Amerikkaan Alician vanhemmat päättävät jäädä Kuubaan odottamaan parempia aikoja. Vuosien edetessä kulttuurierot ja elintasojen muutokset repivät syvän kuilun serkusten välille, mutta siitä huolimatta Nora ja Alicia jatkavat sinnikkäästi yhteydenpitoa. Kaikki muuttuu, kun Nora yli vuosikymmenen jälkeen saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta palata alkuperäiseen kotimaahansa tapaamaan Aliciaa ja tämän nuorta tytärtä. 

Kertomus sisältää useita järkyttäviä kuvauksia seksuaalisesta väkivallasta, poliittisten mielipidevankien kohtelusta, korruption erilaisista muodoista sekä pakolaisten epäinhimillisistä olosuhteista. Traagisia tapahtumia tasapainottaa kuitenkin elämänmyönteinen kerronta arkisine, lämpimine ja samastuttavine kuvauksineen. 

Samartinin kirjoja on nimitetty niin viihdekirjoiksi kuin lukuromaaneiksikin. Ymmärrän termien käytön siinä mielessä, että Samartinin teksti on jouhevaa ja mukaansatempaavaa. Nora & Alicia -romaani on myös selkeästi juonivetoinen, mutta nähdäkseni tämä ei poissulje kirjan monitahoisia psykologisia kuvauksia, yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta tai huikean ansiokasta kerrontaa. Samartinilla tuntuukin olevan harvinainen kyky kuvata miljöötä, hahmojen tuntemuksia ja esimerkiksi abstrakteja muistoja lähes käsinkosketeltavan kirjavasti: 

"Ajoimme Havannan kuoppaisilla teillä ja väistimme matkalla niin nuoria kuin vanhojakin. [- -] Valtaosa rakennuksista näytti olevan raunioina. Ne olivat kuin valtavia hääkakkuja, jotka mädäntyivät auringossa ja joiden entinen loisto oli luhistunut muruiksi jalkakäytäville. Kauniisti värjätyt lasi-ikkunat olivat hajonneet sirpaleiksi kuin raskaat kyyneleet (Samartin 2011, 245)."

Kirjailija osaa kuljettaa lukijaa sujuvasti halki vallankumouksen, vaikean pakomatkan, uuden elämän käänteiden ja menneisyyden haamujen. Vaikka kerronta leikittelee erilaisten aikatasojen ja esimerkiksi maagisen realismin tyylikeinoilla, lukijan on helppo seurata tapahtumia ja samastua päähenkilön tuntemuksiin. Päähenkilön ja muiden hahmojen matkassa on kiinnostavaa kulkea myös siitä syystä, että Samartin rakentaa hahmonsa niin sanotusti pyöreiksi, eli varsin moniulotteisiksi ja mielenliikkeiltään uskottaviksi. Tämä nostaa Samartinin psykologisen kuvauksen taitajien joukkoon. Tarinassa onkin useita hahmoja, jotka kokevat dramaattista henkistä kasvua ja suurta kipuilua yhteiskunnallisten arvojen kääntyessä päälaelleen. 

Nora & Alicia -kirjaa on jonkin verran kritisoitu sen mustavalkoisesta näkökulmasta. En ole tästä täysin samaa mieltä, sillä itse nautin nimenomaan vallankumoukseen liittyvästä epävarmuudesta ja problematiikasta, jota Samartin teoksessaan onnistuneesti kuvasi. Romaani antaa äänen niin kommunismin kannattajille, vastustajille kuin niillekin, jotka eivät ole varmoja mielipiteestään. Useat hahmot tasapainoilevat kommunismin ja kapitalismin välillä, monet heistä jopa vaihtavat poliittista leiriään tarinan edetessä. Mielestäni tämä on varsin uskottavaa, sillä suurten yhteiskunnallisten kriisien keskellä ihmisten on usein vaikea löytää paikkansa. 

Samartin on saanut kritiikkiä myös siitä, että esittää Kuuban tapahtumat pääosin varakkaan ja yläluokkaisen perheen näkökulmasta. Noran ja Alician yltäkylläisessä lapsuudessa Kuuba näyttäytyykin paratiisina, jossa ruokaa riittää ja sukulaiset asuvat valtavissa merenrantahuviloissa. Tosiasiassa myös vallankumousta ennen kuubalaiset kärsivät eriarvoisuudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä. Mielestäni Samartinin valitsema näkökulma ei silti ole ongelmainen, sillä sen kautta lukija pääsee lähemmäs erilaisten ääripäiden elämää ja ymmärtää erityisesti vallankumouksen vastustajia. Eikä kirjassa siltikään pysytellä vain polaarioppositioissa, sillä teos esittelee myös useiden keskiluokkaisten kuubalaisten arkea niin vallankumousta ennen kuin sen jälkeenkin. 

Nora & Aliciaa ei silti tule lukea dokumentaarisena läpileikkauksena Kuuban tapahtumista. Tarina on fiktiivinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla objektiivinen kuvaus vallankumouksesta. Juuri siksi kertomus on niin herkullinen: hirmuinen poliittinen kriisi kerrotaan ensin lapsen ja sitten aikuisen naisen näkökulmasta. Näkökulmaan avaruutta tuo Kuubaan jäänyt Alicia kirjeineen, joiden läpi maan hidas rappeutuminen kuultaa. 

Juonensa puolesta teos on koukuttava. Samartin kuvaa tapahtumia ja henkilöitä niin eläväisesti, että jokaista kohtausta tekee mieli jäädä tunnustelemaan kaikilla aisteilla. Noran ja yhdysvaltalaisen opettajan, Jeremyn, rakkaustarina esimerkiksi muodostuu teoksen kokonaiskuvassa vain yhdeksi pieneksi sivujuoneksi, mutta jo pelkästään siitä Samartin olisi voinut kirjoittaa oman romaaninsa. Myös muiden hahmojen ja näiden elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista, sillä kaikkien elämänvalinnat nivoutuvat lopulta yhteen monikulttuuriseksi arvojen ja normien kietoutumaksi. 

Kertomuksen loppupuolella Samartin sortuu melodramaattisuuteen, eivätkä viimeisten kohtausten tapahtumat tunnu kulkevan linjassa kerronnan muiden uskottavien elementtien kanssa. Teos sisältää kuitenkin runsaasti tajunnanvirtamaista maagista realismia, minkä kuvauksiksi myös viimeiset kohtaukset voi osittain lukea. Koin teoksen lopun kuitenkin juonellisesti pettymyksenä, sillä myös hieman vähäeleisimmillä ja uskottavammilla tapahtumilla Samartin olisi saanut rakennettua liikuttavan lopetuksen pitkään rakennetuille ihmiskohtaloille. 

Koin Nora & Alicia -teoksen yleisesti ottaen miellyttävänä ja koukuttavana lukukokemuksena, jolla on myös vahva yhteiskuntakriittinen ulottuvuus. Hieman rajoittuneesta näkökulmasta huolimatta tarina toi onnistuneesti esille poliittisia toisinajattelijoita, yhteiskunnan monenkirjavat kasvot, tuloerojen äärimmäisyyden sekä esimerkiksi naapurimaiden kylmän suhtautumisen humanitäärisen kriisin keskellä kamppailevaan valtioon. Kirjaa ei silti kannata vierastaa liian poliittisena tai kantaaottavana teoksena, sillä kertomuksen syvin ja kovaäänisin elementti rakentuu ystävyydestä, rakkaudesta ja perhekäsityksestä. Nora & Alicia on ennen kaikkea tarina omistaumisesta niin omalle perheelle kuin kotimaallekin, oli se sitten Kuubassa tai Yhdysvalloissa. 

Samartin, Cecilia (2011) Nora & Alicia. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Bazar Kustannus: Juva. 

Kuvat: @chains_of_light

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (uimaan oppiminen on tärkeässä osassa teosta)

36. Kirjassa liikutaan ajassa

38. Kirja on käännetty hyvin (Joskin nimi olisi voinut olla mielikuvituksekkaampi. Teoksen alkuperäinen nimi on "Broken paradise / Ghost heart".) 

46. Kirjassa syödään herkkuja (paahtovanukasta esimerkiksi)

Sara Gruen – Vettä elefanteille

 Sara Gruen – Vettä elefanteille (Bazar) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2006, oma painokseni 2011

Sivuja: 366

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause:

"Grillin punavalkoisen katoksen alle oli jäänyt vain kolme henkeä: Grady, minä ja kokki."

-


Tämä kirja päätyi käsiini sattumalta ja ehti lojua hyllyssäni muutaman kuukauden ilman, että edes ehdin ajatella teokseen tutustumista. Kevään edetessä kirjallisuudesta kiinnostuneet ystäväni alkoivat kuitenkin toistuvasti viitata Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja ylistää sen viehättävyyttä, minkä vuoksi päädyin itsekin tarttumaan teokseen heti, kun muilta lukuprojekteiltani ehdin.

Kirja kertoo 23-vuotiaasta Jacobista, joka erinäisten (hieman kiireellä kerrottujen) sattumien kautta päätyy kiertävän sirkuksen eläinlääkäriksi. Kehyskertomuksena toimii tarina yli 90-vuotiaasta Jacobista, jonka elämä vanhainkodissa on tapahtumaköyhää ja verkkaista. Hoitojaksojen välillä väsynyt Jacob torkahtelee ja palaa unissaan nuoruuden seikkailuihin, jotita Benzinin veljesten sirkuksessa koki. Muistot ovat kultaisia, vaikka tapahtumat synkkenevät sitä mukaa kuin sirkusjuna höyryää kohti pohjoista. 

Gruenin teos alkaa sekavalla selostuksella Benzinin sirkuksen pahamaineisesta tapaturmasta. Avainhenkilöiden nimet jätetään mainitsematta, minkä tarkoituksena lienee houkuttaa lukija ottamaan tarkemmin selvää katastrofin yksityiskohdista. Koin tämän hieman epäonnistuneena kerronnan keinona, sillä lukijan kiinnostuksen olisi voinut herätellä pelkällä kuuluisan tapaturman mainitsemisella. Epäselvä aloituskappale paljastaa lukijalle etukäteen tarinan suurimman kliimaksin, mikä ei mielestäni toiminut kerronnan rakenteen kannalta.

Romaanin tapahtumia olisi muutenkin voinut tiivistää, sillä esimerkiksi itseään toistavat vanhainkotijaksot eivät tuo oikeastaan mitään lisää tarinaan. Uskon, että kirjailijan tarkoitus oli luoda kontrastia nuoren ja vetreän sekä vanhan ja kiukkuisen Jacobin välille, mutta tämän asetelman olisi voinut saavuttaa esimerkiksi luopumalla kokonaan vanhainkotijaksoista ja viittaamalla päähenkilön myöhempiin vuosiin vain prologissa sekä epilogissa.

Teoksen punainen lanka rakentuu kolmiodraaman ympärille, jonka neljäntenä pyöränä tömistelee oikukas Rosie-elefantti. Tarinan edetessä Jacob hullantuu hevostenkouluttaja-Marlenaan, joka on surkeiden valintojen kautta päätynyt väkivaltaisen ja paranoidisesti skitsofreenisen eläintenkesyttäjän vaimoksi. Kolmikko onnistuu pitämään kohteliaasti yhtä saadakseen iäkkään Rosien temppuilemaan talousahdingossa painiskelevan sirkuksen pelastamiseksi, mutta näyttämön ulkopuolella mustasukkaisuus ja arvomaailmojen erot kaihertavat alati syvenevää kuilua eri osapuolten välille. 

Vanhainkodissa asetelma on kääntynyt päälaelleen: Jacobista on varttunut Rosie-norsun kaltainen oikuttelija, joka aiheuttaa päänvaivaa vanhainkodin henkilökunnalle – erityisesti Rosemary-nimiselle hoitajalle. Kehyskertomuksen asetelma on toki vitsikäs, mutta ei juuri edistä tarinan kulkua tai tarjoa uutta näkökulmaa pääjuoneen. 

Gruerin romaanin suurin ansio ja ehkä samalla suurin kompastuskivi on 1930-luvun sirkusmiljöö, jonka ytimeen henkilöt ja tapahtumat sijoittuvat. Kirjailija on tehnyt ansiokkaan taustatyön kartoittaessaan lama-ajan sirkustoimintaa, ja esimerkiksi tarinassakin useasti mainittu Ringlingin suursirkus on todellinen yritys. Myös monet kertomuksen uskomattomilta kuulostavat yksityiskohdat ovat todellisia sirkushistorian tapahtumia, kuten kuolleen virtahevon säilöminen formaliiniin tai näyttävän ruumissaaton järjestäminen kaksisataakiloiselle jättinaiselle, jonka hämmästystä herättävä ruumis sullottiin paraatin ajaksi norsuhäkkiin. Useat lukijat ovatkin maininneet viihtyneensä teoksen parissa nimenomaan eläväisesti kuvatun sirkusympäristön takia. Samalla kiiltokuvamainen ja useista, useista elokuvista sekä muista kulttuurituotteista tuttu kuvasto kuitenkin typistää hahmot stereotypisiksi artisteiksi, jotka jokaista kohtausta myöten näyttävät ja käyttäytyvät ennalta-arvattavasti. Keskeisimpiin henkilöihin kuuluvatkin yllätyksettömästi rahanhimoinen ja arrogantti sirkustirehtööri, tympeä klovni, uskomattoman viehättävä hevostaituri-Marlena sekä ilkikurinen strippari-Barbara. 

Teos tuntuu luottavan romanttiseen vanhan ajan sirkuseksotiikkaan niin vahvasti, että monien henkilöhahmojen epäuskottavat motiivit jäävät kokonaan perustelematta. Heti tarinan alussa Jacob esimerkiksi tutustuu työkyvyttömään rampaan, jonka selittämättömästä syystä (ja omaksi vahingokseen) ottaa asiakseen hankkia päähenkilölle työpaikan sirkuksesta. Hahmon motiiveja ei koskaan tarkenneta, vaikka työpaikan saaminen on arvattavasti tärkeimpiä juonenkäänteitä koko tarinassa. Lukijana koin tällaisen epämääräisen juonenpunonnan epäuskottavaksi, ja koin sen olevan myös räikeässä ristiriidassa kirjailijan suuren tautatyön kanssa. Uskottavaksi ja todentuntuiseksi tarkoitettu tarina heikkenee sitä mukaa, mitä lähemmäs kliimaksia päästään. 

Kirjalla on toki myös ansionsa, eikä ole ihmekään että se on saanut maailmanlaajuista suitsutusta osakseen sekä myös tarinaa mukailevan elokuvasovituksen. Lukuromaanina teos toimii mainiosti, sillä kirjan kieli on suhteellisen rullaavaa ja värikästä. Käännöstyö on tosin hieman kankeaa, mikä tulee ilmi esimerkiksi toistuvissa subjektia turhaan korostavissa lauseissa ("Minä ryömin lähemmäs" vrt. "ryömin lähemmäs"). 

Erityisen ilahduttavaa oli löytää tarinasta feministisiä kannanottoja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyen. Myös eläinten kaltoinkohtelu ja sen tuomitseminen on yksi teoksen kantavista teemoista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi muodostuukin erilaisuus ja sen ymmärtäminen. Vaikkei teos vastannutkaan odotuksiani, voin silti suositella sitä oikeastaan kenelle vain. Tarina on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että kirja on varmasti nopea ja yleisesti ottaen miellyttävä lukukokemus.

Teos tarjoaa myös ajankohtaisen näkökulman eläinten oikeuksiin, sillä villieläinten pitäminen sirkuskäytössä on edelleen yksi julmimmista (alueellisesti hyväksytyistä) eläinrääkkäyksen muodoista. Esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalian mukaan sirkuskäytössä olevat isot kissaeläimet viettävät noin 90% elämästään häkkeihin suljettuna. Gruenin teoksessa puhutaan "kiilahevosista", jotka tungetaan junan hevosvaunuun viimeisinä siten, että muut ratsut puristuvat yhteen kuljetuksen ajaksi. Myös nykypäivänä, melkein 100 vuotta tarinan tapahtumien jälkeen, sirkus- ja esimerkiksi teuraseläimiä kuljetetaan niin ahtaasti, etteivät ne pääse käätymään paikoiltaan saati laskeutumaan makuulle. Vettä elefanteille onkin kevyestä yleisvaikutelmastaan huolimatta kantaaottava romaani, jonka sanoma on valitettavasti ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. 

Gruen, Sara (2011) Vettä elefanteille ("Water for Elephants", 2006). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Bazar Kustannus: Nørhaven. 

Animalia: Eläinten viihdekäyttö. https://animalia.fi/elainten-viihdekaytto/ 

Kuvat: @chains_of_light



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksesta on tehty samanniminen elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (monet erilaiset artistit)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (usein Gounodin valssia)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla