torstai 14. tammikuuta 2021

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa



 Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (WSOY)


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 349

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi." 

-

Note: Viittaan tässä tekstissä Kinnusen henkilöhahmoihin kollektiivisesti naisina, vaikka tulkitsenkin yhden hahmon tosiasiassa transmieheksi. Käytän kuitenkin termiä "naiset" teoksen ajankuvan tähden, sillä 1900-luvun puolivälissä myös transmiehet luokiteltiin virheellisesti naisiksi. 

-


Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (2020) on ollut erilaisten lukijoiden ja bloggaajien suosiossa ilmestymisestään lähtien. Eikä ihmekään, sillä Kinnusen romaani asetettiin ehdolle myös vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei yllätä, sillä myös Kinnusen aiemmat romaanit ovat nauttineet lukijoiden suitsutuksesta. Uusin teos onkin taattua Kinnusta, eli huolellisesti rakennettu historiallinen kertomus koti-Suomesta. 

Tommi Kinnunen tunnetaan aktiivisesta työstään mm. koululaitoksen yhdenvertaisuuden edistäjänä ja opetusalan äänitorvena. Olen itsekin seuraillut Kinnusen työtä jo useamman vuoden ajan ja ihaillut hänen tarkkasilmäisyyttään ja kykyä pureutua ongelmien ytimeen. Sama tarkkaavaisuus ja pinnan alle kurottaminen näkyvät myös hänen romaaneissaan, erityisesti tässä uusimmassa. 

Ei kertonut katuvansa kertoo saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä suomalaisista naisista, jotka jatkosodan päätyttyä joutuvat palaamaan takaisin Suomeen. Kertomus keskittyy naisten pitkään patikkamatkaan halki poltetun Lapin. Yksi kerrallaan naiset pääsevät lähemmäs omia synnyinseutujaan. Lopulta jäljelle jää vain tarinan päähenkilö, Irene, jonka matka jatkuu pisimmälle. 

Vaikka tarinan tapahtumat sijoittuvat pitkälti matkan kuvaamiseen ja päättymättömiltä tuntuviin kinttupolkuihin, teoksen todellinen anti piilee psykologisessa kuvauksessa. Vaikka sota on päättynyt, pelottavimmat ja vaarallisimmat tapahtumat ovat vasta edessäpäin. Matkaa tekevät naiset joutuvat taistelemaan selviytyäkseen pohjoisen äärimmäisissä olosuhteissa, eikä ajatus määränpäästäkään lämmitä: kotona odottaa jo kertaalleen hylätty perhe ja mitä luultavammin myös tuhottu koti. Matkasta suoriutuminen ei ole vain hurja fyysinen ponnistus, vaan myös kova henkinen koettelemus. Kaikki eivät selviä. 



Vahva veikkaukseni on, että Kinnusen teosta tullaan käyttämään monen peruskoulun opetuksessa. Teos on muotoiltu klassisen sankarin myyttisen matkan mukaisesti – jopa niin uskollisesti, että se syö paikoin tarinan uskottavuutta. Kirjaa voi kuitenkin tästä syystä käyttää erinomaisena malliesimerkkinä matkakertomuksen toimivasta ja mukaansatempaavasta rakenteesta. Myös kirjailijan käyttämät lauserakenteet ovat yleisesti ottaen helppolukuisia ja yksinkertaisia, joten teos on nopealukuinen ja sopii monenlaisen lukijan makuun. Kirja toimii siksi varmasti äänikirjanakin erinomaisesti. Uskon romaanin soveltuvan opetuskäyttöön myös historiallisen tarkkaavaisuutensa puolesta, sillä Kinnunen on tehnyt tapansa mukaan kattavan taustatyön kirjaa varten. Teoksessa on myös hienovaraista intertekstuaalisuutta, mikä sopii romaanin tyyliin mainiosti.

Teksti on kuitenkin monin paikoin erittäin valmiiksipureskeltua, joten lukijalle ei jää paljon täydennettävää. Kinnunen toki jättää suurimmat aukot (kuten naisten kohtalon kotipitäjään saavuttaessa) lukijan arvailtavaksi, mutta muutoin kaikkitietävä kertoja tuntuu täydentävän hahmojen ajatukset, toiminnan ja teoksen sanoman lukijan puolesta. Se on sääli, sillä uskon, että romaani yltäisi vielä väkevämpään ilmaisuun, mikäli teksti jättäisi enemmän tilaa myös lukijan omalle tulkinnalle. 

Lukijana koin jotkut Kinnusen käyttämät lauserakanteet ja kielelliset valinnat töksähtelevinä, kuten "hän"-pronominin korvaamisen termillä "se". Päätös toki korostaa naisten esineellistämistä ja epäinhimillistä kohtelua, mutta asian olisi voinut tuoda esille myös hienovaraisemmin elein ja kerronnallisia (tarinallisia) keinoja hyödyntäen. "Se"-sanan käyttäminen tuntuu modernilta kieleltä, eikä sovi historiallisen romaanin narratiiviin. 

Kinnusella on myös maneerinomainen tapa sijoittaa kieltoilmaisu virkkeen alkuun. Tällaisissa lauseissa subjekti on toistuvasti sijoitettu kieltoverbin ja varsinaisen predikaatin väliin, jolloin virkkeet kuuluvat muodossa "ei hän ollut tällaisissa käynyt" tai "ei hän ollut koskaan sille puhunut". Muotoilu on sen verran toistuva, että häiritsee lukemisen sujuvuutta. Muutoin Kinnusen kieli on kuitenkin kaunista, napakkaa ja yleisesti ottaen sujuvaa. 




Vaikka romaani on ennen kaikkea psykologinen kuvaus viidestä naisesta, hahmot tuntuvat jäävän pinnallisiksi. Päähenkilön yksityistä ajatusmaailmaa rakennetaan päiväkirjamaisten kirjoitusten avulla, mutta niiden jäykkä kieliasu ei tunnu istuvan Irenen hahmoon. Olin muutenkin hieman pettynyt kirjan yksinkertaiseen ja paikoin jopa nykypäiväiseltä tuntuvaan kirjoitusasuun ja erityisesti hahmojen dialogiin. Hahmojen puhetyyli ei tee oikeutta pienten pitäjien tai pohjoisen murteille, eikä hahmojen sananvaihto tästä syystä tunnu uskottavalta. Persoonallisilla puhetyyleillä hahmoja olisi helposti saanut rakennettua moniulotteisemmiksi, joten Kinnusen yksitoikkoinen dialogi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Olen viime aikoina lukenut niin paljon erinomaisia suomalaisia aikansa kuvauksia upeine murteineen (esimerkiksi Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas), että suorastaan hämmennyin siitä, miten suppea osa paikallisille ilmaisuille ja puhetavoille on Kinnusen teoksessa annettu. 

Romaanin hahmojen pinnallisuudesta ja yksiulotteisuudesta huolimatta Kinnunen ansaitsee tulla kiitetyksi sodan vähemmistöihin liittyvästä tarkkanäköisyydestään ja nostoistaan. Tarinan viisikko koostuukin keskenään hyvin erilaisista hahmoista: eläkeikää lähentelevä sairaanhoitaja Aili, kotoaan karannut nuori Katri, huorana itsensä elättävä Veera, transmies Siiri sekä onnettomasta avioliitosta lähtenyt Irene. Romaani itsessään on yksi harvoista kaunokirjallisista kuvauksista, jotka keskittyvät saksalaisten matkaan lähteneisiin naisiin. Saksalaisiin ihastuneet ja rakastuneet naiset eivät mentaliteetiltaan eronneet suuresti sakalaismielisistä suomalaissotilaista, mutta sodan jälkimainingeissa lähinnä naiset joutuivat tilille saksalaisten kanssa toimimisesta. Kinnusen teos onkin vahvan feministinen kuvaus jatkosotaa seuranneista tapahtumista, joissa sukupuolten eriarvoisuus korostui. 

On upeaa, että Kinnusen kaltaisen kirjailijat tarttuvat vähemmän tutkittuihin ja kirjoitettuihin aiheisiin. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava vaellusromaani, joka tuo esille naisten vaikean aseman kahden tulen välissä suomalaisten ja saksalaisten hylkiöinä. Sotien aikaan naiset joutuivat ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla pyörittäessään kotirintaman rattaita, mutta silti naisnäkökulmaa ja kokemuksia esitteleviä romaaneja on harmillisen vähän. Nykypäivän yhdenvertaisuuspolitiikan ja intersektionaalisen feminismin nimissä on vain oikeutettua kääntää historian- ja kulttuurintutkimuksen huomio myös sodan vähemmistöihin. Vaikka kaikki teoksen hahmot eivät nykypäivän termeillä ja tietämyksellä olekaan naisiksi luokiteltavia, omana aikanaan heidän nähtiin edustavan nimenomaan sodan feminiinistä puolta. Omana aikanamme sodasta puhuessamme meidän on kuitenkin syytä muistaa, että jalustalle nostettujen sotasankareiden lisäksi tärkeinä (ja usein unohdettuina) tekijöinä toimivat myös naiset ja sukupuolivähemmistöt. 





Kinnunen, Tommi (2020) Ei kertonut katuvansa. WSOY, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä 

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (tässä esim. pesijätär) 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...