perjantai 24. maaliskuuta 2023

Est modus in rebus - Kohtuudesta

 


Est modus in rebus - Kohtuudesta


Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin naisen väitetystä yhteydestä maailmojen tuhoon. Aivan hiljattain tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun viimeksi julkaisin tekstin kriitikon vallan väärinkäytöstä. Blogini historiassa olen näiden lisäksi ehtinyt käsitellä naisen heikonpuoleista osaa niin kirjallisuudessa kuin yleisestikin kulttuurin kentällä. 

Tuli maaliskuu 2023, ja kaikki nämä teemat törmäsivät toisiinsa yhden ainoan kulttuurikritiikin riveillä. Ennen itse teemojen käsittelyä on kuitenkin selkeyden nimissä huomautettava, ettei kyseinen kirja-arvostelu varsinaisesti palvele kritiikin tarkoitusperiä saatika noudata journalismin eettisiä periaatteita. Olisi siis oikeutettua sivuuttaa tekstin konteksti ja viitata siihen jonakin muuna, kuin korkeakulttuuria edustavana kulttuurikritiikkinä. Käsittelen kirjoitusta kuitenkin kirja-arvosteluna siitä syystä, että arvottavia ja vihamielisiä julkilausumia laskelmoidusti julkaistaan kritiikin nimissä jatkuvasti. Kyseisen kirjoituksen kaltaisia kannanottoja on siis totuttu kulttuurissamme pitämään kirja-arvosteluina tai kritiikkeinä, olivat ne kuinka subjektiivisesti värittyneitä tahansa. 




Helsingin Sanomien toimittaja Arttu Seppänen ruotii arvostelussaan vastajulkaistua Kiira Korven (2023) Hyppää vaan -runokirjaa kovin ja jopa vihamielisin sanankääntein. Kirjoittaja pitää Korven teosta esimerkkinä kustannusalan kriisistä, ja Korven kirjaan viittaa myös Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander julistaessaan: "Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin."

Vuosi sitten kritisoin samaisen lehden toimittaja Juuso Määttästä arvottavien sanavalintojen käytöstä, sillä tuolloin toimittaja kirjoitti kokonaisen kolumnin puolustaakseen (kyseenalaista) oikeuttaan luokitella kulttuurituotteen esimerkiksi "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi" subjektiivisten mielipiteiden, tai parhaimmillaankin vain länsimaisten ihanteiden perusteella. Määttäsen arrogantit sanavalinnat ja vanhakantainen käsitys kritiikin tarkoituksesta poiki melkoisen some-mylläkän, jonka keskiössä oli selkeä vaatimus: kritiikki ei saa olla vallan väärinkäyttöä, eikä henkilökohtainen mielipide riitä arvostelun argumentiksi

Määttäsen kolumnin jälkeen mediassa on kuitenkin toistuvasti julkaistu vastaavanlaisia vihamielisiä kirjoituksia, joiden polttopisteessä on usein sama uhri: naistaiteilija. Vuoden sisällä Helsingin Sanomat on esimerkiksi julistanut Hanna Brotheruksen tekstin olevan "kiusallista luettavaa", "banaalia"sekä "pelkkiä sanoja kansien välissä". Lähimenneisyyden esimerkkinä esille voi myös nostaa Helsingin Sanomien C. J. Tudorin (2023) Rovio-teosta käsittelevän kirja-arvostelun, jossa dekkarin juonellisia ratkaisuja kuvataan "typeriksi" ja kerronta "maistuu lattealta". Arvostelun lopussa kirjoittaja jopa vertaa romaania toisen kirjailijan luomukseen ja tekee mielipiteensä selväksi: "[vertailukohteena oleva teos] peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan."




Naiskirjailijoihin systemaattisesti kohdistuva provokatiivinen kritiikki on siis alkanut enemmissä määrin muistuttaa mielipidepalstaa. Korven runoteosta käsitellyt kritiikki vaikutti olevan useille viimeinen niitti. Vain muutaman päivän sisällä olen törmännyt esimerkiksi kirjallisuudentutkijoiden aikeisiin tuottaa tapauksesta naisvihaa tutkivia artikkeleita, lukijoiden haluun kirjoittaa tapahtuneesta mielipidepalstoille tai muilla tavoin kommentoida Seppäsen vihamieliseksi ja maalittavaksi tulkittua kritiikkiä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole aikeissa nousta barrikadeille naisvihamielisen journalismin tähden. Siinä, missä Seppäsen teksti on aiheuttanut paljon huolta eettisen journalismin puolesta, useat lukijat ovat myös ihmetelleet kritiikin aikaansaamaa kuohahdusta. Viime päivinä some onkin täyttynyt huomautuksista: teksti ei ehkä olekaan naisvihamielinen, sehän vain puolustaa kirjallisuuteen liittyviä korkeita odotuksia. Jotkut ovat myös kuvailleet Seppäsen tektiä "riemastuttavaksi luettavaksi" ja huomauttanut, että kritiikki saakin olla "viiltävää".


Näihin väitteisiin sisältyy ongelmia. Viimeisimpänä vastaani tuli erään miestuttavan kirjoittama pitkänpuoleinen ja puolusteleva teksti, jonka ytimessä oli mieslukijan oma kokemus: Seppäsen tekstistä en löytänyt naisvihaa. On varmasti aivan totta, ettei miespuolinen lukija törmää mediassa useinkaan naisvihaan saatika tunne sitä omissa nahoissaan.

Onkin ymmärrettävä, että tässä tapauksessa naisvihalla ei tarkoiteta yksittäisiä sanoja, lauseita tai edes yhtä kokonaista tekstiä. Ei ole elementtiä, jota voisi osoittaa sormella ja nimetä naisvihan kulminaatioksi. Naisviha on nimittäin abstrakti käsite, joka sijoittuu osaksi sukupuolitavan väkivallan surullisen laajaa kirjoa. Sukupuolittavalla väkivallalla taas tarkoitetaan esimerkiksi syrjintää tai muuta rakenteellista eriarvoisuutta tuottavaa, sukupuolen kanssa risteävää väkivaltaa (Karkulehto & Rossi 2017, 12). Helsingin Sanomien julkaisuja tai muita mediaan tuotettuja tekstejä kritisoidessa katse onkin syytä kiinnittää yksittäisten tekstien sijasta epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin.

Naisvihamielisiksi, eli sukupuolittavaa väkivaltaa edustaviksi (ja tuottaviksi) rakenteiksi, voisi tässä tapauksessa nimetä esimerkiksi Helsingin Sanomien kaltaisen valtaapitävän instituution kaavamaisen tavan löylyttää naiskirjailijoita ja tuoda kritiikin nimissä esiin tarpeettomia arvottavia mielipiteitä. Kirja-arvostelu on julkinen puheenvuoro, joka antaa meille työkaluja ympäristömme sanoittamiseen. Mikäli erityisesti naistaiteilijoita käsitellään mediassa toistuvasti arvottavin, vihamielisin sanankääntein, vaikuttaa se tottumukseemme puhua naisista.

Sukupuolittavaa väkivaltaa, eli esimerkiksi naisvihamielisiä vaikeasti havaittavia kulttuurillisia rakenteita, tarkastellessa on myös syytä huomata kritiikin kohteiden valikoinnin vaikutus vihamielisten normien rakentumiseen. On esimerkiksi täysin perusteetonta julkaista Korven teosta haukkuva arvostelu ja naamioida se kommentiksi kustannusalan toimintaa kohtaan, kun samanaikaisesti palstatilaa annetaan kustannusalan ahdinkoa syvemmin käsittelevälle kirjoitukselle (jossa Korpi jälleen mainitaan). Näitä kahta samankaltaista tekstiä tarkastellessa on hyvin vaikea ymmärtää perusteita kummankin kirjoituksen julkaisemiselle. Ellei sitten erityisesti haluta mässäillä naiskirjailijan "surkeudella". 

Kirjailija Anne Martin huomautti omassa some-julkaisussaan, että institutionaalista valtaa omaava mediatalo voisi käyttää palstatilaa naisvihamielisten julkaisujen sijasta esimerkiksi esikoiskirjailijoiden esittelyyn. Toinen kirjallisuusalan kollegani taas kertoi, ettei muista Sanoma-konsernin ryöpyttäneen mieskirjailijoita lainkaan samanlaisin sanavalinnoin ja vastaavalla tiheydellä kuin Korpea ja muita naiskollegoitaan. Yleissivistyksen ja demokratian kulmakivenä vapaan median toivoisikin käyttävän sanavaltaansa ennemmin kirjallisuuden kentän monipuoliseen tarkasteluun, kuin julkaisevan samankaltaisia kirjoituksia päivästä toiseen. 




Naisvihamieliset rakenteet voivat näin ollen näkyä esimerkiksi mediatalon tapana nostaa jatkuvasti esille "epäonnistuneina" pitämiään naiskirjailijoita. Saman julkisen puheenvuoron voisi käyttää Martinin ehdotuksen mukaisesti kustannusohjelmien laajempaan erittelyyn tai muihin yleissivistäviin kulttuuriuutisiin. Tällainen monipuolinen kirjallisuuden käsittely voisi myös edesauttaa kustantamoiden ahdinkoa, jota Korven arvostelussa pintapuolisesti sivutaan. Vielä hedelmällisempää toki olisi kirjoittaa tutkiva ja objektiivinen artikkeli kustannusalan kriisistä, eikä naamioida naisvihamielistä kirja-arvostelua huolestuneeksi puheenvuoroksi kustantamoiden murrokseen liittyen. 


Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi kirjoittaa. Kriitikon ei tarvitse olla suosittelija, kuten kollegani Määttäsen sanoin toteaa. On kuitenkin journalismin etiikan vastaista ja lukijaa vähättelevää täyttää kritiikki mielipiteillä, jotka nojaavat subjektiivisiin tuntemuksiin. Tällainen kritiikki ei perustu ammattitaitoon tai alan tuntemukseen, vaan esimerkiksi sukupuolittaviin rakenteisiin tai muihin näkymättömiin kulttuurillisiin normeihin. Riemastuttavaa ja nokkelaa kritiikkiä on mahdollista kirjoittaa ilman, että alentuu haukkumaan, loukkaamaan tai kiusaamaan arvostelun kohteena olevaa tekijää tai tämän tuotosta. Tämä vaatii tietenkin harjaantumista ja alan laajaa ymmärrystä. Kritiikin kirjoittamiseen tarvittavaa ammattitaitoa, taiteentuntemusta, kritiikin tarkoitusperiä ja tyylilajia olen laajemmin eritellyt aiemmassa julkaisussani.

Olenkin täysin samaa mieltä siitä, että kustannusalan haasteista, Korven runokirjasta ja kritiikeistä saa kirjoittaa. Se on kuitenkin tehtävä ammattitaidolla. Henkilökohtaisilla  tuntemuksilla, naisvihamielisillä normeilla ja vallan väärinkäytöllä kyllästetty arvostelu ei ole lukijaa palvelevaa kritiikkiä saatika vastuullista journalismia. Aggressiivinen ja provosoiva journalismi ei myöskään ruoki kustannusalaa tai ylipäänsä lukemiseen kannustavaa kulttuuria. Siksi onkin erityisen vaikea niellä toimittajan väittämää kustannusalan "vastuuttomuudesta". 

Kiihkomielinen, egoistinen journalismi saattaa tuottaa julkaisulle klikkejä ja herättää lukijoiden kiinnostuksen hetkellisesti teosta kohtaan. 

Laadukas journalismi kannustaa lukemaan, lukeminen kannustaa ostamaan kirjoja ja kirjojen ostaminen kannustaa kirjoittamaan vastuullisesti. Myös kritiikkejä.


-




-

Ps. Tämän julkaisun kuvituksena on käytetty sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joita et löydä Helsingin Sanomien sivuilta: 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Leena Sainio – Leenu, Liinu ja Tiinu - Rajansa rinnoillakin 

Virve Sammalkorpi – Tehtävä 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu 

Anu Kuusenoksa – Prinssi jolla ei ollut sydäntä 



Kuvat: @chains_of_light 


Tekstissä viitattu: 

KARKULEHTO, SANNA & ROSSI, LEENA-MAIJA (toim.) (2017) Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa. Helsinki: SKS





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Meri Valkama – Sinun, Margot

Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY) Julkaisuvuosi: 2021 Sivuja: 556 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä Ensimmäinen lause: " Tytön m...