Riina Tanskanen – Tympeät tytöt

 Riina Tanskanen – Tympeät tytöt (Into Kustannus Oy 2021) 

* kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 161

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä ja ei, riippuu rajanvedosta (mieskeskeinen dialogi on yksi teoksen tehokeinoista)

Ensimmäinen lause: 

"Tämä on kirja tytöille."

- 

Vuonna 2021 Into Kustannus Oy julkaisi suomalaisen kirjallisuustieteen opiskelija Riina Tanskasen sarjakuvateoksen Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä (viitataan tästä eteenpäin Tympeät tytöt). Sarjakuva on julkaisijan mukaan “riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta ". Sarjakuva tarkastelee kuvallisen ilmaisun ja kriittisen sanataiteen keinoin sukupuolittuneita ongelmia, kuten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä rakenteellista eriarvoisuutta. Teoksen kerronta sijoittuu suomalaiseen 2020-luvun kulttuuriin.

Teos on jaettu yhdeksään lukuun, joista jokainen erittelee oman aikamme sukupuolittuneita ongelmia. Punaisena lankana kappaleiden keskellä kulkee kuitenkin naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta (sukupuolittava väkivalta) ja sen moninaiset ilmenemismuodot. Tällaisia rakenteellisia ongelmia ovat esimerkiksi sukupuolittuneet työt, sukupuolten välinen taloudellinen eriarvoisuus, naisiin kohdistuvan fyysisen väkivallan normalisoituminen sekä naisiin kohdistuva vihapuhe. Tanskanen erittelee näitä aiheita ansioituneesti ajantasaisesta näkökulmasta, sillä teoksen lähteinä on käytetty tuoretta tutkimustietoa sekä muita ajankohtaisia julkaisuja. 

Vaikka sarjakuvakirjan sisäistekijän ääni on intersektionaalisen feministinen, on teoksessa tuotu tarkkanäköisesti esille myös eriäviä mielipiteitä ja antifeministisiä puheenvuoroja. Sarjakuvan voima piileekin Tanskasen rakentamassa dialogissa: naisen kohtaamaa syrjintää ja eriarvoisuutta tuodaan ilmi hedelmällisen ja uskottavan vuoropuhelun avulla. Hahmojen misogyniset kommentit ovat lausuntoja, joihin moni lukija on varmasti törmännyt niin sosiaalisen median alustoilla, julkisessa liikenteessä, työpaikoilla, koulussa kuin omassa lähipiirissäkin. Tympeät tytöt onnistuu näin ollen rakentamaan kuvan patriarkaalisesta yhteiskunnasta sen omia sosiaalisia elementtejä käyttäen. Naisvihaa ei tarvitse osoitella tai alleviivata, sillä se tekee kyllä itsensä näkyväksi lähes kaikissa elämän osa-alueissa. Tympeät tytöt kiinnittää lukijan huomion tähän arkipäiväiseen misogyniaan ja kannustaa kyseenalaistamaan normalisoituneita käytänteitä. 

Yksi Tanskasen käyttämistä tehokeinoista on yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden personifikaatio. Sarjakuvassa seikkailevat esimerkiksi Patriarkaatti-hahmo, Tolkun ihminen, Kapitalismi-hahmo sekä Täti-ihminen. Nämä hahmot on kuvattu ihmismäisinä toimijoina, jotka osallistuvat tarinan dialogiin ja ilmentävät puheenvuoroillaan sekä käyttäytymisellään instutuutioiden ylläpitämää ajattelutapaa. Asetelma on tehokas ja innovatiivinen, sillä se asettaa väkivaltaisessa yhteiskunnassa kamppailevat naiset kasvotusten eriarvoistavien instituutioiden kanssa. Yksinkertaistettu malli toistaa kulttuurillista rakennetta. Sarjakuvan suoraviivainen esitys auttaa lukijaa ymmärtämään yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutuksen rakenteiden muodostumiseen ja naisten kohtaamaan jokapäiväiseen misogyniaan. 

Tanskasen piirrostyyli edustaa suhteellisen perinteisiä sarjakuvan konventioita. Ruutujako noudattelee länsimaisen sarjakuvan traditioita ja myös käsinkirjoitetut puhekuplat luovat mielleyhtymiä vanhoihin sarjakuvaklassikoihin. Tyyli- ja tehokeinona perinteisen sarjakuvan elementit ovat toimivia, sillä ne tekevät Tanskasen luomuksesta helpostilähestyttävän. Sarjakuvan tuttu tyyli madaltaa kynnystä tarttua teokseen, mikä saattaa mahdollistaa laajahkon lukijakunnan. 

Koin erityisen toimivaksi Tanskasen tavan tarkastella nyky-yhteiskunnan rakenteellista eriarvoisuutta kulttuurillisten kuvastojen kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi antiikin ajan myyttien ja kulttuurituotteiden, kuten romaanien sekä TV-sarjojen sisällyttämistä tarinaan. Tällaiset patriarkaatin, historian ja tuotteiden liitoskohdat muodostavat yhdessä naisvihamielisen kulttuurin verkoston, jonka rakenteet ulottuvat tuhansien vuosien päähän. Tanskasen intertekstuaaliset viittaukset kuitenkin muistuttavat vanhojen mallien moderneista muodoista, kuten median yksiulotteisesta naiskuvasta ja naisiin liittyvistä siveysnormeista. Teos herättelee lukijaa näin ollen kyseenalaistamaan oman aikamme rajoittavat normit, jotka ohjaavat erityisesti naisen pukeutumista, käyttäytymistä, itseilmaisua ja jopa isoja elämänvalintoja. Tympeät tytöt ei vain nosta modernin yhteiskunnan ongelmakohtia esille, vaan auttaa lukijaa hahmottamaan kulttuurilliset rakenteet väkivaltaisten normien takana. 

Tyylilajiltaan Tympeät tytöt sijoittuu vakavastiotettavaan sarjakuvaan, joka on tarkoitettu aikuisyleisölle. Tanskasen naivistinen ja välillä jopa karnevalistinen piirrostyyli saattaa luoda assosiaatioita lapsille tarkoitetusta sisällöstä, mutta tosiasiassa Tympeät tytöt on vakava ja paikoin groteski kuvaus naisvihamielisestä kulttuurista. 

Tympeät tytöt on teos, joka kritisoi sukupuolittavan väkivallan kulttuuria helpostilähestyttävällä ja paikoin humoristisellakin otteella. Se on tarpeen, sillä kirjan sisältö on misogynian monine osa-alueineen uuvuttavan raskas. Sisällön ahdistavuus ei kuitenkaan ole tekijän vika, sillä Tympeät tytöt on rehellinen ja perustelu reflektio tämänhetkisestä yhteiskunnastamme. Lukijan on kuitenkin syytä varautua painavaan sisältöön. Teoksen raskaiden aiheiden käsittelyä ja sisäistämistä helpottaa kirjan jaottelu yhdeksään lukuun, mikä rytmittää sopivasti rankkoja aiheita. 

Vaikka Tympeät tytöt nostaa esille surullisia tosiasioita väkivaltaisesta kulttuurista, on kirjan sanoma toiveikas. Sarjakuateos luo uusia positiivisia merkityksiä tyttöydelle ja sijoittuu siten osaksi intersektionaalisen feminististä liikettä, jonka tarkoitus on purkaa naisia alistavat kulttuurilliset rakenteet. Tanskasen teos valjastaa "feminiinisenä humpuukina (Tanskanen 2021, 74)" pidetyt elementit tehokeinoiksi, joiden avulla patriarkaatin perinteet on mahdollista kyseenalaistaa. Ei siis liene sattumaa, että kirjan kansi on kukkeudessaan ja heijastelevine pintoineen kuin kaunis kiiltokuva. 

-

"Mieskirjailijat loivat klassikoidensa voimin kansallisidentiteettimme eli veijarimaisen talonpoikaishahmon, joka on periksiantamaton sekä valmis taistohon. Ja tähän meidän kaikkien pitäisi sitten sa-mais-tu-a. Naiset määritellään (jos edes määritellään) toisena sukupuolena miesten ja kodin kautta. Fredrikakin on ensin runebergin tortun tuoksuinen vaimo ja kirjailija vasta sivulauseessa."

(Tanskanen 2021, 90.)

-

Tanskanen, Riina (2021) Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä. Into Kustannus Oy: Latvia. 

Kuvat: @chains_of_ligt

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Lukujen hahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta hahmojen dialogi perustuu laajalti tutkimustietoon) 

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (burn out) 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön (Teoksen hahmojen etnisyyttä ei tarkemmin eritellä, mutta kirja sisältää useita perinteisestä länsimaalaisesta vaaleaihoisesta päähenkilöstä poikkeavia keskushahmoja)

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä (Pimppienkelin kyky lentää)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (paikoitellen)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

35. Kirjassa on oikeudenkäynti (kts. luku Naiseksi kasvaminen)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos (teos on ainakin ehdolla Sarjakuva-Finlandia -palkinnon saajaksi)

Virve Sammalkorpi – Tehtävä

 Virve Sammalkorpi – Tehtävä (Impromptu Kustannus) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 203

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hän herää aamuyöllä siihen, että oveen koputetaan."

- 

Virve Sammalkorven kahdeksannen romaanin kohderyhmää on hankala määritellä. Taiton väljyys, teoksen aiheet (ensirakkaus, vaikeat perhesuhteet, teini-ikä ja esimerkiksi uskontoon liittyvä itsetutkiskelu) viittaavat vahvasti nuorille aikuisille tai teini-ikäisille suunnattuun kirjallisuuteen, mutta kertomusta ei ole varsinaisesti markkinoitu YA-kirjallisuuden edustajana. Voisin henkilökohtaisesti suositella tätä teosta kaikille yläasteikäisistä eteenpäin, sillä aikuistumiseen liittyvien aiheiden lisäksi romaanissa pohditaan myös syvempiä teemoja. Tällaisia tarinan teemoja ovat esimerkiksi perhe, olemassaolon tarkoitus sekä lähimmäisenrakkaus. 

Luis Aaron Levin isä on "Mikael Maan Enkeli, Arkkienkeli Mikaelin Työmies, Hyvyyden lähettiläs ja Taivaallisten Joukkojen Sotilas Maan Päällä (Sammalkorpi 2021, 188)". Isällä on niin kutsuttu "Tehtävä", jota hän suorittaa öisin: pienellä skootterilla hän kaasuttaa pitkin kaupungin levottomia katuja etsiskellen erityisesti nuoria prostituoituja, jotka kaipaavat "Taivaallisten Erikoisjoukkojen Edustajan" suojelusta. Mikael tuo naiset, tai kuten hän heitä nimittää, tytöt, kotiinsa ja siten oman käsityksensä mukaan varjelee heitä "Huonolta Energialta". Salaperäisen elämäntyönsä ohella Mikael kasvattaa Luisia, esiteini-ikäistä poikaansa. 

Tehtävä-romaanin kerronta tapahtuu Luisin näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle Luisin mielenmaisemaa ja tuo esiin pojan pohdintoja. Isän salaisuuden varjeleminen ei ole helppoa, varsinkaan kun elämässä ei ole juurikaan turvallisia aikuisia. Jonkinlaista apua saa naapurin Rauha-mummolta sekä jalkapallojoukkueen pelikavereilta, mutta etäiseksi jääneiden vanhempien hahmoja ei kukaan heistä pysty täyttämään. 

Vaikka teos seuraa tiiviisti Luisin henkilökohtaisia mietteitä, rakentuu romaanin kattoteema yleisemmän perhekäsityksen ympärille. Kirja osoittaa kauniisti valtavirrasta poikkeavia vaihtoehtoisia kokoonpanoja, jotka voivat muodostaa perheen. Vanhemmuus tai sisaruus ei aina ole biologista, eikä esimerkiksi kummien tarvitse olla verisukulaisia. Sammalkorpi korostaa vähäeleisin, mutta tarinan kontekstissa alleviivaavin tavoin lähimmäisenrakkautta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Erityisessä polttopisteessä on pohdinta enkeleistä: onko heitä?

 

Ansiokkaimmillaan romaanin pohdinta on turvaverkoista puhuttaessa. Luis miettii ympärillään olevia henkilöitä ja heidän rooliaan kiinniottajina: jos joku hairahtaa ja putoaa, ympärillä on ihmisiä koppaamassa. Luisin isällä on kuitenkin toisenlainen käsitys asiasta, eikä hän suostu passiiviseen kiinniottajan muottiin. Isä on mieluummin oma-aloitteinen toimija, joka ei odottele vuoroaan. Isän ja pojan vastakkaiset käsitykset lähimmäisenrakkauden ja auttamisen merkityksestä alkavat hitaasti muodostaa kuilua Luisin ja Mikaelin välille. Samaan aikaan Luisin ympärille kertyy yhä useampia hahmoja, jotka täysin tietämättään tai tajuamattaan antavat toiminnallaan selkeän ja luontevan merkityksen kultaiselle säännölle. 

On harmillista, että kaunis ja ajatuksia herättelevä sisältö on kiedottu jäykähköön kerrontaan. Sammalkorpi jättää hyvin vähän lukijan oivallettavaksi, jolloin kerronta pelkistyy paikoin kankeaksi alleviivaamiseksi. Kertoja pureskelee lukijan puolesta henkilöiden tunteita, ajatuksia ja sanomattakin jääneitä sanoja. Narratiivi ei näin ollen anna juurikaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Voi olla, että juuri tästä syystä huolella rakennetut henkilöhahmot traagisine taustatarinoineen jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On toki muistettava, että myös suoraviivaiselle kerronnalle on oma paikkansa ja lukijakuntansa. Mikäli Tehtävä-romaani olisi selkeästi kohdennettu nuorille lukijoille, ymmärtäisin kerrontaan liittyvät valinnat paremmin. 

Myös kieliasu vaikuttaa paikoin huolimattomalta. Romaanissa on paikoin lyöntivirheitä ja esimerkiksi välimerkkejä käytetään usein sarjakuvamaiseen tyyliin. Hahmojen huudahdusten perässä on monesti peräjälkeen sekä huuto- että kysymysmerkki, mikä toki tuo lukijalle mieleen hämmentyneensekaisen puuskahduksen. Sarjakuvamainen kieli onkin universaali ja varma tapa tuoda napakasti ilmi hahmojen tuntemuksia. Tyylikeinona merkkiyhdistelmät ovat kuitenkin latteita, sillä hahmojen ristiriitaisia ja monenkirjavia tuntemuksia voisi tuoda esille myös kerronnallisin keinoin, kuten sanoittamalla niitä runsaammin. Tämänkin tyylikeinon näen tosin toimivan mutkattomasti nuoren tai kevytmielisemmän lukijakunnan kohdalla, joten voi olla, että tarkastelen kirjoitusasua vahvasti omasta subjektiivisesta kuplastani käsin.

Tarinan juoni on kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta jotkin kertomuksen tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta. Vaikka esimerkiksi viranomaisten toiminta on jollain tapaa selitettävissä, tarinan henkilövahinkoihin liittyvät yksityiskohdat vaikuttavat suoraviivaisesti suunnitelluilta ja jäävät joiltain osin käsittelemättä. Tarinassa ei näin ollen ole suoranaisia aukkoja, mutta tietyt juonenkäänteet eivät vakuuta uskottavuudellaan. 

Tarinan rakenne on kuitenkin kokonaisuutena koherentti ja soljuva. Kertomuksessa esitetyt motiivit nivoutuvat lopulta vaivattoman oloisesti yhteen ja useampi kuin yksi kehä sulkeutuu. Kirjan rakennetta tarkastellessa onkin helppo huomata, että Sammalkorpi on proosakirjailijana jo konkari. 

Tapahtumat etenevät arkisista kohtauksista toiseen sujuvasti ja ongelmitta. Loppukesä muuttuu märäksi syksyksi ja lopulta valojentäyteiseksi jouluksi niin luontevaan rytmiin, että lukijan on helppo myötäelää tarinan tahdissa. Kertomus seuraa Luisin kasvutarinaa noin puolen vuoden ajan, mikä on lyhyt aika elämässä, mutta merkittävä ja muutostentäyteinen jakso teini-ikään siirtyvälle nuorelle. Sammalkorpi osaa astua kasvuiässä olevan ihmisen kenkiin jouhevasti, joten tarinan esiteini-ikäinen päähenkilön mielenliikkeet ja salakavala kasvu on esitetty sulavalinjaisen nokkelasti.

Romaanina Tehtävä on nopealukuinen ja selväpiirteinen. Kirja antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta rakkauteen, uskoon, rehellisyyteen ja ystävyyteen liittyen. Teos loppuu juuri oikealla hetkellä jättäen lukijalle mahdollisuuden joko täydentää tapahtumat mielessään tai odottaa Sammalkorven mahdollista jatko-osaa romaanille. Julkisuuteen ei ole annettu lausuntoja Tehtävän potentiaalisiin jatko-osiin liittyen, mutta olen kuullut ainakin joidenkin lukijoiden toivovan Luisin jatkavan seikkailujaan. 

-

-

– Joskus minä mietin, Rauha sanoo, mutta keskeyttää. Hän työntää alahuulensa ylähuulen päälle kuin varmistaakseen, ettei mitään ajattelematonta pääse sittenkään ulos. 

– Mitä? Sano vaan. 

– En mitään. 

Luis irvistää Rauhalle. 

– Älä viitsi. Anna tulla. 

– Nooh. Että. Noh. Että. No. 

– Niin? 

– No olkoon. Sitä minä, että minkähänlainen sinun elämäsi olisi ollut ilman isäsi Tehtävää. 

Luis on hiljaa. Hän on miettinyt sitä samaa. 

– Tylsä? Hän ehdottaa keventääkseen tunnelmaa.

(Sammalkorpi 2021, 35.)

- 

Sammalkorpi, Virve (2021) Tehtävä. Impromptu Kustannus: Saksa. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (sukulaisia)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (menneisyyden tapahtumat paljastuvat vähitellen)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020

 Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020 (Kustantamo S&S)

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 296

Läpäiseekö bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Myöhään illalla luen vielä sähköpostia."

- 

Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. 

Kirjailija Hanna Weseliuksen ja taiteen ammattilainen Hannamari Shakya ovat koonneet valokuva- ja sanataidetta yhdistelevän Poikkeustila 2020 -teoksen yhdessä useiden suomalaisten valokuvaajien kanssa. Kirja kuvaa kevään 2020 poikkeuksellista aikaa, jolloin Covid-19-virus lähti leviämään maailmanlaajuisesti. Kevään aikana kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, ihmiset sulkeutuivat koteihinsa eristyksiin. Aiemmin lepopaikkana toiminut koti muuttui monien kohdalla työpaikaksi, harrastustilaksi, rentoutumisalueeksi sekä ainoaksi sallituksi sosiaaliseksi ympäristöksi. Poikkeustila 2020 kuvaa valokuvan ja sanataiteen keinoin kummallisten kuukausien herättämiä ajatuksia sekä kansalaisten konkreettista ahdinkoa rajatussa miljöössä, jossa myös tappava tauti leviää. 

Teoksessa vuorottelevat Weseliuksen kirjoittamat päiväkirjamaiset osiot ja Shakyan koostamat valokuvajaksot. Kirjan valokuvat on kerätty yhteensä 160 valokuvaajalta, joten kirjan visuaalinen anti on erittäin runsas ja monipuolinen. Vaihtelevat kerronnan jaksot rytmittävät lukemista ja tarjoavat luontevia pysähdyspaikkoja, jolloin vastaanottaja ehtii seisahtua pohtimaan näkemäänsä. Teoksen tarkoitus ei ole rakentaa juoneltaan koukuttavaa tarinaa, vaan pysähtyä tarkastelemaan eriskummallista ja pelottavaa kasvavan uhan ilmapiiriä. Muuttuvan maailman tunnelma välittyy erityisen ansiokkaasti kuvituksesta, joka toimii myös ainutlaatuisena ja autenttisena dokumenttina pandemian alkuvaiheen poikkeusoloista. 

Kirjan liuskoista ilahduttavan iso osa on omistettu valokuvaajien töille. Teos on myös taitettu harkiten ja valokuvien tarpeita kunnioittaen. Useilla sivuilla kuville on jätetty runsaasti valkoista tilaa ympärilleen, ikäänkuin teokset olisivat esillä gallerian seinillä. Valokuvien asettelu ei noudata vakiintuneita konventioita, vaan otokset on sijoiteltu paikoin epäsymmetrisesti ja kooltaan vaihtelevasti. Vaikuttaville ja ajatuksia herättäville kuville on omistettu myös kokonaisia aukeamia. Teksti ja kuvat antavat tilaa toisilleen ja saattavat lukijaa eteenpäin vuorotellen. Kerronnallisena ratkaisuna pitkät valokuvajaksot toimivat loistavasti, sillä kuvien raskaasta sisällöstä huolimatta teosten monipuolisuus ja väljä asettelu keventävät vastaanottamiskokemusta. 

Vaaleanpunaiselle paperille painetut päiväkirjamaiset tekstiosiot sen sijaan vaikuttavat ylidramatisoiduilta ja väkinäisiltä. Autenttisuutta henkivien valokuvien rinnalla kirjoitukset tuntuvat välillä jopa tarpeettomilta. Päiväkirjamaista tunnelmaa latistaa myös tieto siitä, että tekstit on kirjoitettu ensisijaisesti julkaistavaa kirjaa ja lukijaa ajatellen, eikä henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi. Teosta selatessa pohdinkin, miten erilainen lopputulos olisi voinut syntyä suomalaisten aitoja päiväkirjapätkiä kokoamalla. Päiväkirjamainen muotoilu ei keinotekoisuudessaan tuo lisäarvoa kuville tai tarjoa juurikaan uusia ajatuksia lukijalle, joka väistämättä on kokenut korona-ajan poikkeusolot myös omassa lähimenneisyydessään. 

Weseliuksen teksteihin on kuitenkin tarkkanäköisesti poimittu havaintoja, jotka liittyvät olennaisesti poikkeusolojen arkeen. Pysähtyneet videokuvat, Zoom-päänsärky sekä kyllästyminen koronauutisiin ovat paljonpuhuvia huomioita. Tekstissä on paikoin ilahduttavaa ja mielekästä pohdintaa tavanomaisista asioista, jotka poikkeusaikana saavat uuden ulottuvuuden:

 "Kaikki, mihin koskimme, on mukana autossa. Emme voineet jättää äidin luo yhtään virusta. Paitsi koira, ajattelen mutta en sano mitään. Koira on pinta. Kaikki silittivät sitä (Shakya & Weselius 2021, 123)."

Useat tekstissä esitetyt havainnot ovat kuitenkin täsmälleen samoja tarinoita, jotka ovat jo useaan otteeseen vyöryneet lukijan silmille erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Kevään 2020 aikana (ja monesti sen jälkeenkin) myös omat some-tuttuni ovat julkaisseet runsaasti näyttökaappauksia etäjuhlista, valokuvia ulkona aterioivista sukulaisista turvavälin päässä toisistaan sekä täpötäysistä lenkkipoluista. Tapahtumien kuvaukset eivät sisällä erityisen oivaltavia huomioita, jotka pitäisivät lukijan mielenkiintoa yllä. 

Vaikka teksti on kirjoitettu pandemian alkuvaiheilla ja kertojan reaktiot poikkeusoloihin ovat suhteellisen uskottavia, tuntuvat ne paikoin ylidramatisoiduilta. Kertojan kauhistellessa yli kolmen viikon taukoa äidin näkemisestä lasken itse päiviä siihen, milloin tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta vanhempien sukulaisteni tapaamisesta. Teoksen surullinen, mutta tärkeä anti onkin käsitys ajasta ja ennalta-arvaamattomasta katastrofista. Jos keväällä 2020 kolme viikkoa vaikutti kohtuuttomalta sosiaaliselta ponnistelulta, nyt sama aika katoaa loputtomalta tuntuvaan jatkumoon, jonka päättymätön pandemia on luonut osaksi arkea. Päivien, viikkojen ja tartuntojen laskeminen on jo pääosin lopetettu. Enää huomio ei ole kuluneessa ajassa tai sairaissa yksilöissä, vaan peruuttamattomasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Tästä syystä ristiriitaiset tuntemukset asettuvat osaksi lukuelämystä: kertojan sanoittamat kokemukset tuntuvat kevään 2020 kontekstissa traagisilta ja kutkuttavilta, mutta nykypäivän tietoudessa lähinnä naiveilta dramatisoinneilta. 

Myös tekijät tiedostavat teoksen roolin aikansa kuvana. Esipuheessa pohditaan kirjan merkillistä kirjoitusajankohtaa ja sitä, miten käsitys teoksen luonteesta muuttui pandemian pitkittyessä. Myös lukijan on syytä suhtautua niin virusaaltoon kuin sen aikana kirjoitettuihin tuotoksiin joustavalla asenteella. Omaan lukukokemukseen ja sisällön ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävästi käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta, ja erityisesti kuluneina ja tulevina vuosina muutos on ollut ja tulee olemaan oletettavasti nopeaa. 

Varmaa kuitenkin on, että Poikkeustila 2020 -teoksen kuvat ja sanat jäävät historian aikakirjoihin tähdellisinä huomioina. Vaikka osa kirjan sisällöstä on lukijalle jo niin tuskallisen tuttua, ettei se enää ravistele tai tuota erityisiä oivalluksia, on teos arvokas dokumentti epätavallisesta ajanjaksosta. Ja vaikkei autofiktiolla leikittelevä teksti sisällä kovin mieleenpainuvia ajatusketjuja, fyysinen opus itsessään muuntautuu ajan myötä tärkeäksi artefaktiksi. 

Taiteilijat ovat kautta aikojen dokumentoineet yhteiskunnallisia muutoksia. Weselius ja Shakya jatkavat tätä taiteentekijöiden korvaamatonta työtä yhdessä 160 valokuvaajan kanssa Poikkeustila 2020 -teoksellaan. On täysin eri asia koostaa kirja suuren mullistuksen keskellä, kuin lukea sitä katastrofin yhä edelleen pitkittyessä. Onkin syytä palata Poikkeustila 2020 -teoksen pariin jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun pandemia on asettunut toistaiseksi vielä tuntemattomaan asemaan osaksi yhteiskuntamme ennalta-arvaamattomia poimuja. 

-

"24.4. Vuosaari

Tilanne on liukunut absurdiksi. En jaksa seurata uutisia enkä keksi enää mitään näkökulmaa tähän. Jatkan vain töitäni ja askareitani. Olen vain elossa."

(Shakya & Weselius 2021, 175.)

- 

Shakya, Hannamari & Weselius, Hanna (2021) Poikkeustila 2020. Kustantamo S & S: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (pitkittyvä talvi vaikuttaa merkittävästi kertojan mielialaan)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (subjektiivista, toki)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (ei kuitenkaan koronaan!)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (teoksen kirjoittajan & valokuvaajat voi lukea narratiiveiksi)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (teoksessa pohditaan esim. karanteenin luonnetta)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (kertojan lapset ja vanhemmat ovat tärkeä osa tekstiä)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika

 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (2021)

*Kirja saatu arostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen Temporada de huracanes 2017, suomennos 2021

Sivuja: 210

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"He saapuivat kanavalle joen törmää laskevaa jokea pitkin, ritsat viritettyinä ja silmät viiruina keskipäivän kirkkaudessa."

- 

Meksikolaisen Fernanda Melchorin toinen romaani Hurrikaanien aika (Aula & Co 2021) vie lukijan syvälle Latinalaisen Amerikan La Matosan kyläyhteisöön, jossa paikallinen noita on tapettu. Kirja ei kuitenkaan edusta tyylilajiltaan murhamysteeriä, sillä noidan kuolema toimii vain väkivaltaisena linkkinä Melchorin kuvaamien ihmissuhteiden välillä. 

Murhattu noita ei ole meksikolaisen maaseudun ensimmäinen loitsija. Tarina alkaa kuolleen noidan äidistä, joka myös harjoitti noituutta La Matosan pikkukylässä. Vanhan-Noidan luokse hakeutuvat niin nuoret kuin varttuneemmatkin kylän naiset, jotka hakevat helpotusta ei-toivottuihin raskauksiin sekä muihin häpeällisinä pidettyihin vaivoihin. Murhattu Pikku-Noita, transvestiittina pidetty okkultisti, sitä vastoin vetää puoleensa kylän miehiä, jotka saapuvat sankoin joukoin mökille nauttimaan noidan irstaista juhlista ja seksuaalisista nautinnoista. Kun Pikku-Noidan ruumis löytyy kanavasta, lähes kaikki kyläläiset tuntuvat tietävän rikoksesta jotakin. 

Melchor on kertonut inspiroituneensa meksikolaisten taikauskosta, joka edelleen näkyy asukkaiden arjessa. Hurrikaanien aika onkin tarkkanäköinen kuvaus sivistyksen ja kehityksen laitamille jääneestä kyläyhteisöstä, jossa vielä modernina aikana turvaudutaan vanhakantaisiin uskomuksiin ja eletään konservatiivisten sekä seksististen arvojen johdattamana.

Hurrikaanien aika on saanut innoituksensa tosielämän väkivaltaisista tapahtumista. Toimittajana työskentelevät Melchor kiinnostui paikallisesta noitana pidetyn naisen murhasta, mutta päätyi artikkelin sijasta luomaan fiktiivisen romaanin. Kuvitteellisen tarinan kirjoittaminen on meksikolaiselle toimittajalle turvallisempaa kuin tutkiva journalismi, sillä erityisesti Melchorin kuvaamalla Veracruzin alueella tapetaan paljon reporttereita. Hurrikaanien aika alkaakin vihjailevasti kirjailija Jorge Ibargüengoitian sitaatilla: “Jotkut tässä kerrottavista tapahtumista/ ovat todellisia. Kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia (Melchor 2021, 7).”

Melchor kirjoittaa tasaisella ja kiivaalla tahdilla. Teksti sisältää vain harvoja välimerkkejä, minkä vuoksi kerronnan rytmi on paikoin jopa hengästyttävä. Romaanissa ei myöskään ole käytetty lainkaan kappalejakoja tai sisennyksiä. Useat kirjan virkkeet jatkuvat peräti aukeaman verran. Näistä kerronnallisista ratkaisuista johtuen romaani muistuttaa rönsyilevää monologia. Mielleyhtymä lienee tarkoitettu, sillä iso osa kerronnasta rakentuu La Matosan onnettomien asukkaiden kiihkeästä yksinpuhelusta tai ajatustenjuoksusta. Laidasta laitaan ladotut sivut eivät tarjoa lukijalle pohtimisaikaa tai luonnollisia taukopaikkoja, joten lukija asettuu eräänlaiseen sivustaseuraajan rooliin ja kiinnittyy näin osaksi vauhdilla eteneviä tapahtumia.

Melchor on kertonut halunneensa kirjoittaa romaanin eteläisen Meksikon asukkaiden näkökulmasta ja heidän omalla kielellään. Hurrikaanien aika onkin alunperin kirjoitettu Veracruzin murteella, joka on kirjailijan mukaan varsin rivoa. Paikallisella puhetavalla kirjoitettu teksti erottuu edukseen meksikolaisten kirjakauppojen valikoimasta, sillä suurin osa Meksikossa myytävästä kirjallisuudesta on käännöskirjallisuutta tai alkukieleltään espanjaa. Alkuperäisestä kirjoitusasusta on jäänteitä myös Emmi Ketosen suomennoksessa, sillä tarinan musiikkia kuvaavat osiot on jätetty kääntämättä:

“ [- -] ja koska yhdet tyypit olivat seuranneet häntä maasturilla, kun hän oli kävellyt kohti Villan keskustaa, ja hänen oli pitänyt piiloutua ruoikkoon, kun auton lavalle kavunneet tyypit olivat kutsuneet häntä maiskutellen huuliaan kuin hän olisi koira, ja mies joka ajoi, vaalea tyyppi, jolla oli päässään tummat lasit ja stetsoni, oli laskenut autossa soineen musiikin äänenvoimakkuutta, me haré pasar por un hombre normal, ja käskenyt Norman hypätä kyytiin, que queda estar sin ti, que no se sienta mal, mutta tyttö oli pelästynyt kovin ja kadonnut juosten palstojen väliin ja värjötellyt siellä pensaiden keskellä [- -] (Melchor 2021, 108-109).” 

Kirjailija on kuvannut käyttämänsä murteen olevan “spicy way of talking”, eli rajuilla termeillä höystettyä ilmaisua. Kirjan kerronta onkin peittelemättömän groteskia. Väkevät ilmaukset tarjoavat luontevat kehykset tarinan brutaaleille aiheille: Hurrikaanien aika käsittelee noitavainoina esiintyvän naisvihan lisäksi kulttuurillista sovinismia, perheväkivaltaa, zoo- ja pedofiliaa sekä homofobiaa.
 

Romaani on ennenkaikkea kuvaus naisvihasta, jonka vuoksi useat naiset nykypäivänäkin kokevat väkivaltaa tai joutuvat jopa henkirikosten uhreiksi. Paikalliseen kulttuuriin iskostunut sovinismi näkyy naisiin kohdistuvissa konservatiivisissa odotuksissa, normalisoituneessa seksuaalisessa ja fyysisessä väkivallassa, raskaudenkeskeytysmahdollisuuksien niukkuudessa, asukkaiden naisvihamielisessä puhetavassa sekä naisten ja miesten taloudellisessa eriarvoisuudessa. 

Vaikka romaanin polttopisteessä on naisiin kohdistuva väkivalta, tulee aiheet sijoittaa nykypäivän kontekstiin ja tietouteen sukupuolen sekä seksuaalisuuden moninaisuudesta. Tarinaan mahtuukin heteronormatiivisesta oletuksesta poikkeavia vähemmistöryhmiin kuuluvia hahmoja, jotka kokevat henkistä ja fyysistä väkivaltaa sukupuolensa tai seksuaalisuutensa vuoksi. Vaikka naisiin kohdistuvan väkivallan juurista tiedetään paljon, tulee myös muistaa sukupuolittuneen väkivallan ja vuosituhansia jatkuneen patriarkaatin muut uhrit. Hurrikaanien aika onkin tarkka kuvaus ihmisten välisestä eriarvoisuudesta ja sukupuolen vaikutuksesta väkivallan uhkaan. 

Fernanda Melchorin romaani Hurrikaanien aika muistuttaa länsimaista lukijaa Latinalaisen Amerikan syrjäseuduilla rehottavasta väkivallan perinteestä. Kirjailijan kuvaamassa yhteisössä naiset ja alistetut vähemmistöt kärsivät yksin, sillä edes korruptoituneeseen virkavaltaan ei voi luottaa. Luotettavaa apua tarjoaa vain Vanha-Noita, joka tietää miten ei-toivotusta sikiöstä pääsee eroon ja milloin sekin on jo liian myöhäistä. Hurrikaanien aika on hurja kuvaus modernista ajasta, jossa ikiaikaiset patriarkaaliset perinteet raivaavat väkivaltaisesti tieltään kaiken, mikä miehistä valtaa uhkaa.

- 

"Hän pelkäsi, että hänet heitettäisiin ulos, koska äiti oli aina toitottanut, mitä tapahtuisi hölmöille tytöille, joille kävi sunnuntai seitsemät: heidät lähetettäisiin kadulle ja heidän pitäisi yksin oman onnensa nojassa hankkiutua siitä eroon miten parhaiten kykenivät, vain siksi että olivat antaneet miesten käyttää itseään hyväksi, siksi että he eivät olleet antaneet kunnioitusta, koska kaikkihan sen tiesivät, että miehet menevät juuri niin pitkälle kuin naiset sallivat."

(Melchor 2021, 116.)


-

Melchor, Fernanda (2021) Hurrikaanien aika (“Temporada de huracanes”, 2017). Suomentanut Emmi Ketonen. Aula & Co: Tallinna.

Kuvat: @chains_of_light 

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä (Teoksessa on useita LGBTQI+ -hahmoja)

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (noita)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (esim. kylän noitana tai prostituoituna toimiminen)

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (ja lauletaan myös)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista (teoksen voi nähdä ottavan kantaa eläinten viihdekäyttöön)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Raven Leilani – Kiilto

Raven Leilani – Kiilto (Otava 2021) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen ("Luster") 2020, suomennos 2021

Sivuja: 207

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäisen kerran harrastamme seksiä pöydän ääressä työaikana, täysissä pukeissa tietokoneen sinisessä valohehkussa."

-

Newyorkilaisen esikoiskirjailija Raven Leilanin yhteiskunnallisesti kantaaottava romaani Kiilto (2021) maalaa kuvan afrikkalais-amerikkalaisen nuoren naisen elämästä konservatiivisessa suurkaupungissa. Myös teoksen päähenkilö, 23-vuotias Edie, maalaa paljon. Hän työskentelee kustantamossa unelmoiden graafikon työstä. Edien taidetta vaivaa kuitenkin sama ongelma kuin useilla etnistä taustaa edustavilla ihmisillä länsimaissa: epätietoisuus omasta identiteetistä ja tunnistettavan omakuvan mahdottomuus. Kerta toisensa jälkeen Edie yrittää jäljentää piirteensä paperille, mutta saa aikaan vain geneerisiä toisintoja. Vasta kun hänen kasvoihinsa ilmestyy nyrkin aiheuttama mustelma, maalaus alkaa elää. 

Feminismin neljännen allon, eli intersektionaalisen feminismin rantautuminen useisiin länsimaihin näkyy myös Leilanin romaanissa ja henkilögalleriassa. Teoksen kertoja, Edie, edustaa alistettua vähemmistöä, jolta yhteiskunnallinen koneisto kuitenkin odottaa yhtäläistä osallistumista ja selviytymistä hyväosaisempien ehdoilla rakennetussa maailmassa. Esimerkiksi niin kutsutun etuoikeuskehän mukaan Edie sijoittuu peräti viidellä sektorilla kaikkein haavoittuvimpaan asemaan. Tämä tekee Ediestä etuoikeutettua väestönosaa huomattavasti huono-osaisemman, ja päähekilön elämä näyttäytyykin jatkuvana kamppailuna niin arkisten asioiden kuin perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisenkin suhteen; vuokra-asunnon saaminen, työpaikan pitäminen, seurustelukumppanin löytäminen ja jopa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen osoittautuvat haasteellisiksi kompastuskiviksi, jotka hidastavat Edien kasvamista itsenäiseksi ja ympäristönsä kanssa yhdenvertaiseksi toimijaksi.

Edie on vähävarainen, keskipainoinen, asunnoton, biseksuaali, toimintarajoitteinen, cis-sukupuolinen musta nainen, jonka afrikkalais-amerikkalainen etnisyys erottaa hänet valkoihoisesta valtavirrasta. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät Ediestä heikko-osaisemman kuin hänen emäntänsä, hyvätuloisen vaaleaihoisen Rebeccan. Myös Edien rakastaja, Eric, on valkoisena heteroseksuaalina keski-ikäisenä miehenä suorastaan ylivertaisessa asemassa päähenkilöön nähden. Eriarvoinen asetelma urautuu kuin luonnonlakina Edien ja Ericin välille ja tekee myös päähenkilön sekä Rebeccan suhteesta tasapainottoman. Yhteiskunnallisen hierarkian ohjaamana Edie päätyykin tahtomattaan modernin piian asemaan Ericin ja Rebeccan kotiin, jossa erilaisuutensa kanssa kipuilee myös parin afrikkalais-amerikkalainen adoptiotytär, Akila. 

Edien, Ericin, Rebeccan ja Akilan sattumien kautta muodostama yhteisö on kuin miniatyyrimalli 2000-luvun länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen syvälle juurtuneista käytänteistä, jotka muodostavat rakenteellisen diskriminaation mallin. Rebecca käyttää hyväkseen Edien taloudellista ahdinkoa ja tiedostamattaan pakottaa päähenkilön puunaamaan perheen kotia. Esiteini-ikäinen Akila elää murrosvaihetta, jossa alkaa hahmottaa oman eriarvoisuutensa, mutta myös kyseenalaistaa sitä. Absoluuttisinta ja ikiaikaisinta patriarkaalista valtaa edustaa kuitenkin Eric, jonka seksuaaliset päähänpinttymät ja oman edun tavoittelu huojuttavat koko perheen jalustaa. Hahmot hallitsevat toisiaan erilaisten sosiaalisten ja fyysisten pakotteiden välityksellä, eivätkä he itse hahmota tätä näkymätöntä kontrollin verkostoa. Näkyvää on lopulta vain iho ja sen tummuus, sillä pigmentti erottaa automaattisesti useimmat vallan välineet käyttäjästään. 

Diskriminaation rakenteet piiloutuvat modernissa yhteiskunnassa tiedostamattomiin käytösmalleihin ja normalisoituneisiin käytänteisiin. Kulttuurillinen naisviha ja rasismi ilmenevät Ediessä sisäistettynä väkivaltaisena kontrollointina, jonka juuret ulottuvat yhteiskunnalliseen ulossulkemiseen ja sukupuolittavaan väkivaltaan. Mustana naisena Edie kokee jatkuvasti väkivaltaa niin rakastajiensa, viranomaisten kuin perheenjäsentensäkin tahoilta. Myös erilaisissa valta-asemissa vaikuttavat henkilöt, kuten työn- ja vuokrantantajat painostavat Edieä aggressiivisesti vain oman etuoikeutetun asemansa vahvistamiseksi. Eläminen hierarkisen yhteiskunnan vähäosaisena aikaansaa päähenkilössä lopulta tarpeen rankaista itse itseään. Edie pyytääkin rakastajiaan kurittamaan häntä, sillä kokee ansaitsevansa lyönnit ja tukehduttamisen.

Kirjallisuuden kentällä on erityisesti kuluvana vuonna käyty kompleksista keskustelua siitä, kuka sää kääntää kenenkin tekstejä. Alisteisessa asemassa olevien kirjoittajien sanoja ja tekstejä on kautta tunnetun historian muokattu, sensuroitu ja jopa hävitetty, minkä vuoksi jotkut nykykirjailijat pitävät ensiarvoisen tärkeänä kääntäjän identiteettiä ja sen mukana tulevaa ymmärrystä esimerkiksi sanataiteen etnisiin merkityksiin liittyen. Yhdysvaltalaisen mustan runoilijan, Amanda Gormanin, The Hill We Climb -runoteoksen (2021) käännösoikeutta ei esimerkiksi annettu katalonialaiselle valkoihoiselle kääntäjälle, sillä hänen profiiliaan pidettiin “vääränlaisena”. Itsenäisyytensä kanssa kamppaileva katalonia ja sen latinolaiskansa ei välttämättä olisikaan hyväksynyt valkoihoisen kääntäjän eläytymistä sorretun mustan asemaan. Sen sijaan kääntäjiksi ovat kirjailijan mielestä paremmin soveltuneet esimerkiksi mustat sanataiteilijat, joilla on henkilökohtaista kokemuspintaa rasismiin ja etniseen identiteettin. 

Kiillon on kuitenkin suomentanut suomalainen Kaijamari Sivill, joka ei edusta samaa etnistä perimää kuin Leilani. Sivill on aiemmin suomentanut esimerkiksi Toni Morrisonin teoksia ja hän on saanut käännöstyöstään muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005. Sivillin suomennos on tarkkanäköinen ja siinä on kunnioitettu alkuperäisteoksen voimakkaita ilmaisuja, kuten myös 2000-luvulle ominaista kielten sekoittumista. Lauseessa “se vaatii yksityistä showta (Leilani 2021, 132)” kääntäjä on esimerkiksi jättänyt vierasperäisen sanan suomentamatta ja poistanut siitä kieliopin vaatiman heittomerkin. Käännöstyön lopputuloksena on moderni ilmaisu, jonka läpi paistaa alkuperäisen tekstin muotoilu. Valkoisena lukijana on toki mahdotonta hahmottaa tekstiin jätettyjä tai siitä mahdollisesti puuttuvia mustaan identiteettiin sidonnaisia merkityksiä. Kielen tasolla Kiillon käännöstyöstä loistaa kuitenkin kääntäjän oman kielen taito ja taju, jonka avulla teksti kulkee suomalaislukijan silmin luontevasti tapahtumasta ja lauseesta toiseen. 

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on mustan naisen puheenvuoro. Edien kaltainen hahmo ei ole perinteinen romaanin päähenkilö, vaan tyypillinen taustatoimija. Tuomalla moderniin kirjallisuuteen näkyviä, nykypäivänäkin alisteisessa asemassa sinnitteleviä hahmoja, kirjailijat kommentoivat yhteiskuntansa väkivaltaisia valtarakenteita, joiden purkamiseksi vielä tälläkin hetkellä ja tulevaisuudessa tulee tehdä kollektiivista työtä. Yksi tapa toimia diskriminaation ja sisäistettyjen eriarvoisten normien purkamiseksi on tiedostaa kirjallisuuden modernit konventiot, kuten kirjailijan etnisyys, kääntäjän identiteetti ja ammattitaito sekä oma asema lukijana ja viestin vastaanottajana. Joskus myrkylliset konventiot ovat niin huomaamattomia, ettei niitä paljasta kuin pieni pintakiilto. Leilanin romaanissa kiiltoa esiintyykin havaittavasti vain kahdessa paikassa: Edien ruskealla iholla ja kuolleen valkoisen miehen sydämessä, joka “on kiiltävä ja iso ja vuotaa keltaista plakkia (Leilani 2021, 168)”. 

-

-

"Niin että juu, vanhempi mies on ihme, koska hän on maksanut sähkölaskuja kolmekymmentäkahdeksan vuotta ja selvinnyt ruokamyrkytyksestä ja lukenut ilmastoraportit eikä siltikään ole tappanut itseään, mutta kun minä olen elossa kahdenkymmenenkolmen naisena eletyn vuoden, munasarjan kiertymän ja opintolainan ja nappikauluspaitaisten uusnatsien jälkeen, niin se on itse asiassa huomattavampi saavutus."

(Leilani 2021, 189.)


-

Kuvat: @chains_of_light

Leilani, Raven (2021) Kiilto (“Luster” 2020). Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava: Keuruu.


Sähköiset lähteet:

Ahola, Suvi 2021: Kenen käännös? Helsingin sanomat 11.7.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008107036.html. Viitattu 27.9.2021.

Huolman, Sanna 2021: (Epä)reilu pala kakkua. Helsingin sanomat 29.4.2021. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007946151.html. Viitattu 27.9.2021.

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

6. Kirja kertoo rakkaudesta (ja sen puutteesta)

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

16. Kirjassa eletään ilman sähköä (hetken)

19. Kirjassa leikitään (cossataan)

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä (kunnes se varastetaan)

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (kiharan hiustyypin hoitaminen)

37. Kirjan henkilön työ (tai sen menettäminen) on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (erityisesti kasaria)

41. Kirjassa matkustetaan junalla

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Helsingin Kirjamessut 2021 – Amor omnibus idem

Helsingin Kirjamessut 2021




Tämä julkaisu sisältää pohdintaa tämän vuotisten Helsingin Kirjamessujen ohjelmatarjonnasta sekä tapahtuman kyvystä mukautua ajankohtaisiin kirjallisuuden ilmiöihin.



-

Helsingin Kirjamessut järjestettiin vuoden koronatauon jälkeen Helsingin Messukeskuksessa 28.-31.10. Helsingin Kirjamessut on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurifoorumi, jossa kirjailijat, poliitikot, taiteilijat ja asiantuntijat keskustelevat aikamme ilmiöistä. Kirjamessujen tärkeimpiä arvoja ovat virallisen tiedotteen mukaan sananvapaus, suvaitsevaisuus ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.

Messukeskus järjestää Helsingin Kirjamessut yhteistyössä Suomen Kustannusyhdistyksen ja Kirjakauppaliiton kanssa. Helsingin Kirjamessujen yhteydessä on Antikvaariset Kirjamessut, jotka järjestetään yhteistyössä Suomen Antikvariaattiyhdistyksen kanssa.

Helsingin Kirjamessut oli ensimmäinen suuri yleisötapahtuma Messukeskuksessa lähes kahteen vuoteen ja se keräsi kymmeniä tuhansia kävijöiltä. Kirjamessulla myytiin paljon kirjoja ja jotkut ylittivät jopa edellisen tapahtuman myyntiluvut. Helsingin Kirjamessuille osallistui 250 yritystä ja kävijöitä oli neljän päivän aikana yli 52 000. Verkkoyhteyden kautta kirjamessujen ohjelmaa seurattiin lähes 4000 päätelaitteelta.

Neljän päivän aikana messujen viidellätoista lavalla ehdittiin nähdä yli tuhat esiintyjää. Lavojen teemat vaihtelivat viihteestä dekkareihin, runoista tietokirjoihin ja äänikirjoista kirjallisuuden ilmiöihin.

Messuilla kierrellessä oli helppo huomata yleisön kerääntyvän erityisesti suurten lavojen ympärille. Näillä lavoilla nähtiin esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia yhdistelevää kokeellista ohjelmaa, mutta pääasiassa niiden sisältö painottui pitkää tai erityisen menestynyttä uraa tehneiden kirjailijoiden haastatteluihin. Pienemmillä lavoilla nähtiin rajatumpiin aihepiireihin keskittynyttä ohjelmaa, kuten fantasia- ja nuortenkirjallisuutta käsitteleviä esityksiä.

Huomionarvoista oli, että vaikka kotimaisen kirjallisuuden kentällä on erityisesti viime vuosina julkaistu runsaasti ansioituneita queer-kirjoja, niiden läsnäolo ei näkynyt messuilla yhdenkään lavan kattoteemassa. Queer-kirjallisuudelle ei omistettu yhtäkään kirjamessujen viidestätoista lavasta, vaikka juuri sateenkaarikirjojen kasvanut julkaisumäärä sekä kustannettujen teosten monipuolistuminen on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden näkyvimpiä ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta merkittävimpiä ilmiöitä viime vuosina.

Vuonna 2021 julkaistiin runsaasti niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuja queer-aiheita sisältäviä teoksia. Tällaisia kirjoja olivat esimerkiksi Niko Hallikaisen, Heidi Airaksisen, Tiina Tuppuraisen, Dess Terentjevan & Susanna Hynysen, Salla Simukan, Magdalena Hain, Elina Gustafssonin, Ursula Mursun, Susi Nousiaisen sekä J. S. Meresmaan teokset. Lähes jokaisen suuren kustantamon (kuten Otavan, WSOY:n, Tammen ja Into Kustannuksen) kevään tai syksyn julkaisulistoilta löytyi kotimaista queer-kirjallisuutta. Näistä teoksista myös Terentjevan säeromaani Ihana (2021) valittiin kuluvan vuoden lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. 

Vastaani on useasti viime vuosina tullut termi queer-kirjailija. Yhä useammat kirjailijat haluavat tietoisesti identifioitua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevän tuotantonsa mukaan. Queer-kirjailijuuteen liittyy olennaisesti myös omakohtainen kokemus seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisesta. Tällainen henkilökohtainen tarttumapinta asiaan on aiheellinen, sillä erityisesti viime vuosina julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua siitä, kenen kuuluu kertoa (sorrettujen) vähemmistöjen tarinat ja kenen äänellä.

Queer-kirjallisuus on näin ollen ilmiö, joka näkyy niin kirjakauppojen hyllyillä, kirjailijoiden profiloitumisessa kuin arvostetuissa kirjallisuuden kentän tunnustuksissakin. Tästä kaikesta huolimatta Suomen suurimmassa kirjallisuustapahtumassa yhdenkään lavan ohjelma ei keskittynyt käsittelemään queer-kirjallisuutta tai siihen liittyviä kysymyksiä. 

Kirjamessuilla nähtiin toki queer-kirjallisuutta sivuavaa ohjelmaa, kuten erinäisten queer-kirjailijoiden haastatteluja. Kyseisiä haastatteluja järjestettiin, mikäli queer-kirjailijan teos sijoittui aiheiltaan jonkin lavan teeman mukaiselle alueelle, kuten vaikkapa hyvinvointiin. Tällainen rajaus karsii monet ajankohtaiset sateenkaariteokset esitysten ulkopuolelle, sillä useiden queer-kirjojen pääasiallinen teema liittyy nimenomaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tämänhetkiseen tai historialliseen asemaan. Koska LGBTQI+ -teemoille ei ollut omaa lavaa, monet ajankohtaiset queer-teokset eivät päässeet messuilla esille lainkaan. 

Sateenkaarikirjallisuuden esiin nostaminen ei Helsingin Kirjamessujen valtavassa mittakaavassa kuitenkaan tapahdu vain satunnaisia queer-kirjailijoita jututtamalla. Tapahtuma onkin saanut kritiikkiä varsin heteronormatiivisesta ohjelmakattauksestaan. Perusteeksi queer-lavan puuttumiselle Kirjamessujen järjestävät ovat esittäneet kuluvaa ja aiempaa kirjavuotta: Helsingin Kirjamessut rakentuu kuluvan ja aiemman kirjavuoden näköiseksi. Tämän argumentin perusteella queer-lavan puuttuminen selittyy näin ollen sillä, ettei seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevää kirjallisuutta yksinkertaisesti ole julkaistu tarpeeksi lähivuosina. Näkökulma on kummastuttava, sillä queer-kirjallisuus on jo useina vuosina näkynyt säännönmukaisesti kustantamoiden ja kirjakauppojen katalogeissa.

Queer-kirjallisuuden julkaiseminen on suorassa yhteydessä yhdenvertaisuuden toteutumisen ja edistämisen kanssa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevät teokset tekevät näkyviksi sorrettuja ihmisryhmiä, jotka perinteisessä kirjallisuudessa on jätetty taka-alalle, esitetty virheellisesti, homo- ja transfobisesti tai rajattu kokonaan representaatioiden ulkopuolelle. Asiantunteva ja esimerkiksi omakohtaisiin kokemuksiin perustuva queer-kirjallisuus kumoaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liitettyjä virheellisiä, jopa vaarallisia käsityksiä.

EU:n perusoikeusviraston vuonna 2020-teettämän tutkimuksen mukaan jopa 42% transsukupuolisista vastaajista oli kyselyä edeltäneen vuoden aikana kokenut häirintää taustansa takia. Näistä vastaajista 9% oli kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kyselyä edeltäneiden viiden vuoden aikana. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokema häirintä ja fyysinen väkivalta on näin ollen ajankohtainen ja vakavasti otettava laajalle levinnyt ihmisoikeusongelma. Vihapuheen, diskriminaation ja vanhoillisten uskomusten aikaansaamaa väkivaltaa ja häirintää saadaan vähennettyä vain lisäämällä sateenkaarivähemmistöjen omia kokemuksia kunnioittavan tiedon ja julkaisujen saatavuutta. 

Kirjamessujen ainoa queer-keskustelupaneeli järjestettiin Kultti-liiton omalla lavalla. Keskustelijoina toimivat Kehrääjä-verkkomedian päätoimittaja Lyyra Virtanen, kirjailija Heidi Airaksinen sekä transtutkija Kaarna Tuomenvirta. Tunnin kestävän paneelikeskustelun aikana panelistit pohtivat muun muassa queer-kirjallisuuden määritelmää, kirjailijoiden oikeutta kirjoittaa haluamastaan aiheesta, sateenkaarihahmojen historiaa sekä queer-kirjallisuuden mahdollista tulevaisuutta. Keskustelun ajan täpötäysi katsomo kuunteli tarkkaavaisesti, eikä monikaan paneelia seuraamaan saapunut kirjamessukävijä jättänyt istumapaikkaansa koko esityksen aikana. Katsomo koostui lähes koko keskustelun ajan samoista katsojista. Sama ihmisryhmä oli hakenut tietoa paneelista, saapunut paikalle ja kuunteli koko keskustelun keskittyneesti.

Tapahtumaa seuratessani pohdin paneelin merkitystä kuuntelijoille; Kirjamessujen heteronormatiivisessa kakofoniassa jokainen sateenkaaripuheenvuoro on tärkeä. LGBTQI+ -kirjallisuus joutuu edelleen taistelemaan jalansijastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä. 

Vaikka Helsingin Kirjamessujen järjestäjät ja ohjelmajohtaja eivät pitäisi nykyisessä mittakaavassaan julkaistavaa queer-kirjallisuutta varteenotettavana ilmiönä, on suorastaan yhdenvertaisuutta polkeva teko jättää sateenkaarikirjallisuus kokonaan Suomen suurimman kirjatapahtuman virallisen ohjelman ulkopuolelle. On totta, ettei queer-kirjallisuus ole vielä saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä kotimaisten julkaisujen joukossa. Diskriminoimalla queer-kirjailijoita ja -kirjallisuutta Helsingin Kirjamessut ei kuitenkaan edistä asiaa, vaan jatkaa kirjallisuuden pitkää perinnettä evätä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen toimijuus.   

-

Tämän julkaisun kuvituskuviksi on valittu blogissa aiemmin käsiteltyjä queer-teoksia:

Elif Shafak – 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (2021)

Édouard Louis – Väkivallan historia (2020)

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni) (2020)

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat (2020)

Tibor Noé Kiss – Inkognito (2021)

Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat (2020)

- 

Muita blogissa arvioituja queer-teoksia: 

Fernanda Melchor – Hurrikaanien aika (2021)

Raven Leilani – Kiilto (2021)

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla (2021)

Abigail Dean – Tyttö A (2021)

Heidi Airaksinen – Vierge moderne (2021)

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät (2021)

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (2020)

Kuvat: @chains_of_light