Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus)
Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2012, suomennos 2015, oma painokseni 2016
Sivuja: 476
Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä
Ensimmäinen lause:
"Kun Will tulee kylvystä, Lissa on hereillä, nojaa tyynyihin ja selailee Willin sängyn vieressä olleita matkaesitteitä."
-
Kun joku naapureistani jätti Jojo Moyesin tunnetuimman teoksen roskakatokseen löydettäväkseni, tiesin etten voisi enää vältellä romaaniin tutustumista. Vein kirjan sisään ja päätin aloittaa teokseen tutustumisen jo samana päivänä.
Ylevä tavoitteeni oli kahlata koko tiiliskivimäinen teos viikonlopun aikana läpi, mutta sain romaanin lopulta luettua paljon, paljon suunniteltua hitaammin. Yllätyin verkkaisesta lukutahdistani, sillä olin kuullut teosta luonnehdittavan helppolukuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Moyesin käyttämä kieli onkin kieltämättä varsin arkista ja helpostilähestyttävää, mutta romaanin muut puutteet saivat lukuintoni laskemaan merkittävästi. Kerro minulle jotain hyvää muodostui yhdeksi niistä teoksista, jotka päätin saada luettua loppuun pelkällä tahdonvoimalla.
Kun viittaan kerronnan puutteisiin, tarkoitan esimerkiksi kliseistä asetelmaa, ennalta-arvattavaa juonikuviota ja yksiulotteisia hahmoja. Teos kertoo hieman höpsöstä, suurisydämisestä Louisasta ("Lou"), joka perheensä sosiaalisesta ja taloudellisesta painostuksesta ajautuu nuoren, uskomattoman komean ja käsittämättömän rikkaan Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avustaja on oikeastaan väärä termi, sillä Louisa palkataan tosiasiassa Willin seuraneidiksi. Kultaisella ja epäitsekkäällä sydämellä varustettu Lou on vaikean paikan edessä, kun neliraajahalvaantunut Will paljastuu masentuneeksi ja vieraita kohtaan äärimmäisen varautuneeksi tiuskijaksi, jonka kova kuori vaatii runsaasti pehmittämistä. Vaikka hahmot tuntuvat rämpivän hämmentyneinä tunteiden suossa, lukijalle on heti alusta alkaen selvää, että nämä kaksi valokeilaan nostettua henkilöhahmoa tulevat rakastumaan toisiinsa. Toivoin kovasti, että tarinaan olisi keksitty jokin omaperäisempi ja kiinnostavampi käänne, mutta valitettavasti koko juoni nojaa Louisan ja Willin hitaastisyttyvän rakkauden varaan.
Kerro minulle jotain hyvää noudattaa niinkutsuttua sankarin myyttisen matkan juonikuviota (esim. täällä lisätietoa) niin ennalta-arvattavasti, ettei lukeminen tarjoa suuria yllätyksiä. Tapahtumat seuraavat toisiaan itseään toistavana epäkiinnostavana massana. Täytyy toki muistaa, että romaani edustaa ns. chick lit -kirjallisuutta, jolle tietynlaiset kliseet ja ennalta-arvattavuus ovat ominaisia (ja joskus jopa toivottavia) piirteitä. Moyesin teoksesta puhuttaessa uskallan kuitenkin olla kriittinen, sillä romaanissa olisi ollut valtavasti potentiaalia paljon syvällisempään tulkintaan ja monitahoisiin näkökulmiin. Mikäli edes hahmojen lähtöasetelma olisi ollut hitusen mielikuvituksekkaampi, teos olisi voinut tarjota enemmän ajatuksia herättävän matkan hahmojen mukana. Lukiessani romaania en voinut lakata toivomasta, että särmikäs miljonääri Will olisikin ollut köyhä ja vähemmän komea.
Kirjan kertojana toimii itsensä kanssa hieman eksyksissä oleva Louisa, joka ymmärtää asioiden laidan usein monta kymmentä sivua lukijaa hitaammin. Teosta kahlatessani tunsinkin oloni usein jokseenkin aliarvioiduksi. On oma taiteenlajinsa johdatella lukija hoksaamaan asioita hahmoja vikkelämmin, mutta Moyesin teoksen kohdalla lukija ehtii jopa pitkästyä odotellessaan, että hahmot vihdoin ymmärtävät saman kuin lukija jo parisataa sivua aiemmin. Kerronnan tahti tuntuukin Kerro minulle jotain hyvää -teoksessa ongelmalliselta, sillä se laahaa hitaasti niin tapahtumien kuin dialogienkin osalta.
Kerrontaan on ripoteltu muutamia lukuja, joissa kertojan paikalle astuu joku teoksen sivuhenkilöistä. Tällaiset osiot olivat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä ne tarjoavat kliseiseen kertojahahmoon raikasta vaihtelua ja antavat myös lukijalle uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin. Olisinkin toivonut, että koko romaani olisi kirjoitettu tiheästi vaihtelevien kertojien äänillä.
Monesti huomasin myös pohtivani, miten paljon enemmän teoksen tapahtumista olisi voinut saada irti, mikäli niitä olisi seurattu kokonaan ulkopuolisen henkilön silmin. Yksi tällainen potentiaalinen sivustaseuraaja voisi olla Louisan poikaystävä Patrick ("Pat"), joka on lähellä menettää järkensä Louisan ja Willin suhteen syventyessä. Sitä mukaa kun Louisa alkaa ajautua Willin pauloihin, Patrickin kontrollintarve kasvaa ja hän keskittyy urheiluun aina vain pakonomaisemmin. Harmi vain, että tämä kiinnostava psykologinen kuvaus jää varsin vähäiselle huomiolle. Patrickin tehtävä teoksessa on lähinnä olla Louisan tuttu ja tylsä poikaystävä, joka päähenkilön on uskallettava jossain vaiheessa jättää. Lukijana pohdin myös sitä, onko fyysisesti ylivoimainen poikaystävä vain pakollinen hahmo, jonka rinnalla halvaantuneen Willin kohtalo yritetään esittää mahdollisimman traagisena.
Teoksen muihinkin hahmoihin liittyy ongelmallisuutta: henkilöhahmoja on paljon, eikä kaikilla heillä tunnu olevan kerronnassa suurta virkaa. Louisan suuri perhe esimerkiksi asuu pienessä nuhjuisessa talossa, jonne ovat pakkautuneet niin Louisa, äiti, isä, vaari, sisko kuin siskon poikakin. Näistä hahmoista merkittävimmässä roolissa on sisko, Katrina ("Treen"), joka on aina toiminut Louisan oppaana elämässä. Muiden hahmojen merkitys jää vaikeamminymmärrettäväksi. Heidän osuutensa tuntuu lähinnä olevan ahtaan asunnon täyttäminen, sillä perheen taloudellista ahdinkoa korostetaan jatkuvasti. Rahaongelmat ja köyhyyden olisi toki voinut toteuttaa myös vähemmän kliseisellä asetelmalla sekä merkityksellisemmällä hahmokavalkadilla. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksei Moyes ole käyttänyt perheen taloustilanteen kuvaamiseen mielikuvituksekkaampia tapoja.
Kerro minulle jotain hyvää rakentuu päähenkilön hitaasta kasvutarinasta. Kasvuun kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen (Williin rakastuminen), mutta myös maailmankuvan avartuminen. Paikoin Moyes onnistuu kuvaamaan Louisan henkistä kehitystä suhteellisen onnistuneesti. Kerronnan edetessä Louisan hahmo muuttuu itsetietoisemmaksi ja rohkeammaksi. Vahvasti perheensä ja vanhempiensa ikeessä sinnittelevä päähenkilö oppii vihdoinkin sanomaan muille aikuisille vastaan ja vaatimaan kunnioitusta myös itselleen.
Kaiken tämän onnistuneen kerronnan keskellä harmistuin kuitenkin kirjailijan tapaan kuvata Louisan suhdetta kivuliaaseen menneisyyteensä. Nuorena raiskauksen/hyväksikäytön (tapahtumasta ei anneta tarkkaa tietoa) uhriksi joutunut Louisa piilottelee salaisuuttaan. Hän on rakentanut omaperäisestä pukeutumistyylistä ikään kuin suojakuoren itselleen, ettei vain viekottelevilla tai viehkeillä asuvalinnoilla kannustaisi ketään koskemaan itseensä luvatta. Hassut sukkahousut ja uniikit vaatteet muodostavatkin Louisan tavaramerkin ja identiteetin. Will nauraa usein Louisan asuvalinnoille ja pitää niitä avoimesti pilkkanaan, joskin salaa hyväksyy naisen omituiset vaateparret. Ensimmäistä kertaa Will kuitenkin osoittaa Louisalle avointa ja rehellistä ihailua, kun nainen hieman vastentahtoisesti pukeutuu klassiseen punaiseen, varsin paljastavaan juhlamekkoon. Juuri tällaisia flirttailevia asuja Louisa on vuosikaupalla vältellyt. Siksi tuntuukin suorastaan kuvottavalta, että vasta rintavaon paljastava mekko saa Willin tunnustamaan orastavan ihastumisensa. Oletin Louisan tuntevan jonkinlaista ahdistusta siitä, että seksiä tihkuva vaate toimii ratkaisevana linkkinä rakastavaisten välillä. Asia ei kuitenkaan vaivaa Louisaa vähimmissäkään määrin, mikä tuntuu absurdilta ja epäuskottavalta.
Louisan kivulias menneisyys vaikuttaakin vain pakolliselta salaisuudelta, jota päähenkilö kantaa ollakseen lukijan silmissä kiinnostavampi. Asetelma toimisi, jos sillä olisi merkittävää painoarvoa hahmon kehityksen kannalta. Louisan kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan hahmon toimintaan ja ajatuksiin Patrickin tai uuden ihastuksen kohdalla. Päähenkilön väkivaltainen menneisyys tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, jossa olisi ollut potentiaalia syvempään psykologiseen kuvaukseen.
Tiedostan täysin, että Moyesin romaani edustaa kevyttä chick lit -kirjallisuutta, jossa tietyt kliseet on totuttu antamaan anteeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Moyes olisi tarvinnut kaikkia kuluneita kliseitä menestyäkseen kirjailijana. Jojo Moyesin kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä ja monenlaisten lukijoiden makuun sopiva, joten jo omaperäisempien hahmojen avulla tämäkin teos olisi voinut olla kiinnostavampi. Moyesilla on nimittäin kyky luoda värikkäitä ja uniikkeja henkilöhahmoja, esiintyihän heitä jo tämän romaanin sivuhenkilöinä. Toivon, että tällaiset monitahoiset sivuhenkilöt pääsevät kirjailijan muussa tuotannossa suurempaan rooliin.
Kerro minulle jotain hyvää jäi mieleeni keskinkertaisena teoksena, joka ei valitettavasti houkuta tutustumaan kirjailijan muuhun tuotantoon. Lukemisen lomassa päätin kuitenkin selättää teoksen äänikirjaversion avulla, joten päädyin itse asiassa kuuntelemaan noin kolmasosan tästä romaanista. Huomasin, että Moyesin tyyli sopii paljon paremmin soljuvaan äänikirjaformaattiin kuin perinteiseen painotuotteeseen, joten ehkä seuraavaksi kokeilen lähestyä kirjailijan muita teoksia nimenomaan äänikirjan ominaisuuksien kautta.
Romaanin suomennos tuntui välillä hätäiseltä ja takkuilevalta (kuten esimerkiksi sivulla 410 "salamien iskiessä aaltoihin"), joten saatan palata kirjailijan muihin teoksiin mieluummin alkuperäiskielellä.
Mieleni tekee paneutua Moyesin tuotantoon vielä paremmin, sillä useat lukijat tuntuvat pitävän kirjailijan teoksista kovasti. Ehkä jätänkin tämän opuksen jonkun iloksi kirjaston vaihtohyllyyn mieluummin kuin palautan sen takaisin roskalavalle.
Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää ("Me before you", 2012). Suom. Heli Naski. Gummerus Kustannus Oy, 2016.
Kuvat: @chains_of_light
Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat:
5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Tästä on tehty elokuvasovitus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti