Alice Oseman - Heartstopper 1-3

 Alice Oseman - Heartstopper 1-3 (Hachette Children's Group) 

Julkaisuvuosi: alkuperäiset 2018-2020, 1-osan suomennos 2022

Sivuja: Volume 1 - 263, Volume 2 - 295, Volume 3 - 351

Läpäiseekö Bechdelin testin: Volume 1 - ei, Volume 2 - nipin napin, Volume 3 - kyllä

Ensimmäinen lause: 

Volume 1: "Library?"

Volume 2: "Hi dad... Could you come and pick me up early?"

Volume 3: "There you go, Charlie."

- 

Brittiläisen Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuva valloitti kirjamaailman ryminällä muutama vuosi sitten. Vuonna 2018 julkaistun Volume 1:n jälkeen on ehditty tuoda markkinoille yhteensä neljä graafista novellia, ja viidettä povataan jo talvelle 2023. Kuluvan vuoden keväällä myös suoratoistojätti Netflix tuotti oman versionsa Osemanin sarjakuvaromaaneista. Jo kaksi päivää julkaisemisensa jälkeen Heartstopper-suoratoistosarja kipusi Netflixin TOP 10 -listalle keräten parhaimmillaan 23.94 miljoonaa viikottaista katselutuntia. 

Heartstopper-sarjakuvia selaillessa onkin helppo havaita, mikä teoksissa ja tarinassa viehättää suurta yleisöä. Se lukee itse asiassa jo Volume 1:n kansilehdessä: "Boy meets boy." Piste. Mitään muuta ei lukija oikeastaan kaipaakaan. Pohdiskelin nimittäin jo Tiina Tuppuraisen "Sinä olet perheeni" -romaania lukiessani queer-hahmojen funktiota kirjallisuudessa: queer-hahmot on kautta kirjallisuuden historian liitetty hirvittäviin ihmiskohtaloihin, ja usein heidän osansa on toimia jonkinlaisena ihmisuhrina yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta. Ei siis ole ollenkaan tavatonta, että tarinan edetessä yksi tai useampi sateenkaarihahmo menehtyy tai ajautuu muulla tavoin kestämättömään tilanteeseen. Onnellinen loppukaan ei siksi välttämättä näiden hahmojen kohdalla tarkoita unelmien saavuttamista, vaan lähinnä väkivallalta välttymistä. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse Osemanin sarjakuvassa, sillä polttopiste on yhteiskunnallisen uhrilampauden sijaan paljon arkisemmassa asiassa - kahden sielun kohtaamisessa. 

Nämä kaksi sielua ovat nimeltään Charlie ja Nick. Pojat käyvät samaa koulua ja ystävystyvät jouduttuaan samalle kurssille. Lukuvuoden edetessä ystävyys syventyy ihastukseksi ja lopulta rakkaudeksi. Piste. 

Toki tarinaan mahtuu jonkinverran ahdasmielisiä suunpieksijöitä, joiden tehtävä on muistuttaa yhä valloillaan olevista konservatiivisista normeista. Hearstopper-sarjassa homofobisuus ei kuitenkaan ole normi, vaan ankea poikkeus. Fyysisen tai verbaalisen uhan ilmetessä yhteisö syöksyy onneksi välittömästi apuun, joten Nickin ja Charlesin suhde saa rauhassa kehittyä. Kertomus rikkookin ilahduttavalla tavalla aiemmin mainitsemiani sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltanormeja: kun esimerkiksi sivulla 204 luokan pojat ruotivat Nickin "antihomomaista" ulkonäköä, puuttuu liikunnanopettaja heti tilanteeseen. Vihapuhe kitketään kolmen ruudun aikana: 

"You can't tell whether people are gay by what they look like. And gay or straight aren't the only two options. Anyway, it is very rude to speculate about people's sexuality. Go home, lads." 

(Oseman 2018, 204.) 

Kun Nick ja Charlie jo ensimmäisen osan lopulla päätyvät tunnustamaan lämpimät tunteensa, jää neljään seuraavaan osaan paljon tyhjää tilaa. Tätä onttoutta paikkaillaan suhteellisen onnistuneesti muilla sateenkaarevilla teemoilla: oman seksuaalisuuden tunnistamisella, parisuhteen määrittämisellä ja esimerkiksi transsukupuolisuuden normalisoinnilla. Charlien ja Nickin tasaisesti vakiintuva parisuhde tarjoaakin lopulta rauhallisen ja helpostilähestyttävän alustan yleisille queer-teemoille. Ehkä juuri tämä turvallinen tila on yksi syy sarjan suurelle suosiolle. 

Poikien parisuhteen tasaantuessa kerronta kerää uusia kerroksia myös muista aiheista. Se on oikein tervetullutta, sillä queer-hahmot esitetään usein kirjallisuuden kentällä varsin mustavalkoisina: sateenkaarihahmon identiteetti ja moniulotteisuus rakentuu monesti seksuaalisuuteen tai sukupuoleen, eikä juuri muuhun. Nickissä ja Charliessa sen sijaan on muitakin puolia. Erityisesti sarjan kolmannessa osassa poikien perhesuhteet, terveys ja esimerkiksi kiinnostuksenkohteet pääsevät kunnolla esille. Tällainen hahmojen syventäminen olisi toki ollut paikallaan jo sarjan aiemmissa osissa. Yhtenäisenä kokonaisuutena teokset 1-2 muodostavat koherentin kokonaisuuden, johon ei vielä kuulu esimerkiksi perhedraamaa tai syömishäiriöitä. Kolmas osa jatkaa tarinaa, mutta lisää siihen problematiikkaa. Asetelma tuntuu tärkeältä, mutta suunnittelemattomalta: poikien elämään ilmestyy melko nopealla tahdilla kaikenlaisia murheita, joista ei ole ollut tietoakaan aikaisemmissa sarjakuvissa. 

Kerronnan eheyden ja sujuvuuden puolesta teokset rönsyilevät muutenkin melkoisesti. Koska Nickin ja Charlien suhteeseen liittyy verrattain vähän draamaa, täyttyvät sivut höpsöttelystä, hassuttelusta ja spontaaneista suukoista ja halailuista. Tällainen harmittoman rakkauden kuvaaminen on toki erityisen tärkeää queer-kirjallisuudessa, mutta kerronnan ongelmia se ei oikeuta. Esimerkiksi Volume 2 koostuu pitkällisestä ja poukkoilevasta identiteettipohdinnasta, joka paikoin toistaa itseään. Tällainen epädynaaminen kerronta lienee peruja sarjakuvan alkuperäisversiosta, joka julkaistiin nettisarjakuvana Tublrissa. Teosten julkaisuhistoria tarjoaa myös selityksen toisen ja kolmannen osan väliselle teemalliselle railolle, sillä Oseman julkaisi tarinan itse alunperin kaksiosaisena. Myös Hachette Children's Group hankki alunperin julkaisuoikeudet vain kahteen ensimmäiseen novelliin. 

Vaikka Heartstopper-sarjakuvan osat ovat siis juonellisesti jokseenkin epätasaisia, on niiden mittava suosio osoittanut teosten löytäneen lukijoiden sydämiin. Heartstopper-sarja toimiikin ehkä osuvana muistutuksena kirjallisuuden moninaisista funktioista. Kritiikeissä (kuten tässä omassakin tekstissäni) keskitytään usein ruotimaan kerronnan eheyttä, tarinan uskottavuutta tai kirjan sanataiteellisia ansioita. Aina välillä on kuitenkin tärkeää nostaa esiin myös kertomuksen kulttuurillinen kehys, eli sen suhde esimerkiksi yhteiskunnallisiin normeihin. Heartstopper-sarja purkaa tehokkaasti queer-kirjallisuuteen ja sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltakonventioita, mikä on arvokas ansio itsessään. Nämä kulttuurituotteiden normit heijastuvat nimittäin suoraan omaan arkeemme. Jotakin siis kertoo esimerkiksi se, että Heartstopper-suoratoistosarja ylsi TOP 10 -listalle myös sellaisissa maissa, joissa sateenkaariliitot edelleen 2020-luvulla luokitellaan lain vastaisiksi. 

-

 

-

"Sweetheart, you don't have to say you like girls if you don't..."

"No, I definitely like both!! It's – It's called... um... bisexuality... if you've heard of that"

*chuckle* "Yes, I've heard of that. I wasn't born in 1920."

(Oseman 2019, 552-553.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Oseman, Alice (2018, 2019 & 2020) Heartstopper Volume 1, Volume 2 & Volume 3. Hachette Children's Group: Lontoo. 

- 

Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Nick ihastuu Charlieen lumisodan aikana)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Volume 3: syömishäiriö)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (sarjassa on flashbackeja)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (Oseman esim. keräsi joukkorahoitukseen tarvittavan summan alle kahdessa tunnissa, se kertonee jotakin tarinaa ympäröineestä kuohunnasta)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Paula Nivukoski – Mainingin varjo

 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)

Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."

- 

Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 

Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 

Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 

"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)

Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 

Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 

Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 

-

-

"17. elok. 1911

Landet som inte finns 

Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."

(Nivukoski 2020, 59.)

-

Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


-

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

 

Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) 

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2022

Sivuja: 368

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Vanhus nostaa tytön syliinsä ja kääntyy katsomaan taakseen."

- 

Vuosi sitten lueskelin Suon villiä laulua, ja sehän oli erinomaista syyslukemista – muttuvan luonnon kuvausta, synkkää draamaa ja sukelluksia syvälle ihmisen ihon alle. Samalla linjalla jatkaa Kallioon maalattu laulu, joka on jyväskyläläisen Anne Martinin esikoisromaani. Kirja voitti aikoinaan Kustannus Aarnin järjestämän "Minä ja metsä" -kirjoituskilpailun, mikä jo kertonee jotakin teoksen keskeisestä teemasta. 

Kaikki rakentuu kallion ympärille. Hävityksen jälkeiset korsut, metsästysmaat, iltanuotiot ja koko elämä aina syntyvistä lapsista menettyihin puolisoihin. Näin on itse asiassa ollut aina, vaikka Olivia on ehtinyt asuttaa kallion maita vasta joitakin vuosia. Kauan ennen suurta tuhoa esiäidit nimittäin painoivat kätensä kiveen ja jättivät siihen jäljen itsestään. Muille kallion asukeille maalaukset ovat vain kuvia kivessä, mutta kun Olivia koskettaa esiäidin merkkiä, syöksyvät näyt hänen sisäänsä. 

Maagisen realismin elementeillä leikittelevä kertomus seuraa Olivian askelia halki uudelleenrakentamisen aikojen. Vasta joitakin vuosia sitten Kaupunki on tuhoutunut merkillisen katastrofin seurauksena, ja suurin osa ihmiskunnasta on sen myötä kadonnut maan pinnalta. Vain pieni joukko selviytyjiä sinnittelee kallion ympäristössä. He ovat opetelleet uudenlaisen elämäntavan luonnon kiertokulkua kunnioittaen, mutta silti sivilisaation kaipuu kummittelee muistojen lisäksi ihmisten tarpeissa: lääkevarastot uhkaavat loppua, ja erityisen suuri huoli kansalla on sairastelevasta kylänvanhimmasta. Olivian ainoaksi vaihtoehdoksi lankeaa vaarallinen retki yli metsän rajojen, kohti hylättyä kotimökkiä. 

Kodin käsite on yksi teoksen keskeisistä aiheista. Tarinassa risteää kolme erilaista kodin kokemusta: muisto ihmiskunnan yhteisestä kodista, eli Kaupungista; vastarakennettu korsukylä kallion kupeessa, sekä suvun pieni perintömökki, jonka pihapiiristä Olivia pikkulapsena joutuu pakenemaan petojen hyökätessä. Ihmiset rakentavat uusia asumuksiaan ahkerasti, mutta kaikilla kaipuu kotiin ei koskaan sammu. Tällä tavoin kirjailija tutkii urbaanin ihmisen mentaliteettia, jonka on vaikea kasvaa yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kallioon maalattu laulu ei kuitenkaan kuvaa varsinaisesti modernin ihmisen kasvukipuja, sillä aikaa kasvulle ei enää ole: ihmiskunta on jo ehtinyt hajota tomuksi. Edessä on hidas uudelleenrakentamisen kausi, joka ei jätä selvinneille muita vaihtoehtoja, kuin sopeutua luonnon rytmiin. 

Vaikka kallion kansan alkutaival on hidasta, ehditään teoksen edetessä seurata usean eri sukupolven elämää. Martin kuvaa taitavasti niin kallion vanhuksen, keski-ikäisten kyläläisten kuin nuoren Oliviankin eloa. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kerronnan polttopiste siirtyy Olivian tyttäreen, Sadeen. Ennen kaikkea Kallioon maalattu laulu onkin ylistys elämälle ja sen jatkuvalle virralle. Erityisen herkästi kirjailija tarkastelee elämän ydintä, eli vanhemmuutta. Tarinan keskiössä on äitiys moninaisine kerroksineen: miten kantaa omaa lasta, kun oma äiti makaa ruusupensaan alla? 

"Olivia painaa päänsä äidin rintaa vasten ja sulkee silmänsä, hengittää sisäänsä äidin tuoksua, kuuntelee tuttua laulua puista ja linnuista. Hyräily hiipuu taustalle ja hämärä laskeutuu äidin kasvoille. Äiti riuhtaisee itsensä irti Olivian syleilystä, työntää pois ja perääntyy sumun sekaan. Yhtäkkiä pihamaa on petojen piirittämä ja Olivia seisoo kaiken keskellä vailla toivoa selviytymisestä, yksin ja alastomana." 

(Martin 2022, 139.) 

Irrottamalla ihmiskunnan moderneista ärsykkeistä Martin kykenee tarkastelemaan ihmisluonnon sisäsyntyisiä ominaispiirteitä. Metsän keskellä ihmisiä eivät nimittäin ohjaa sosiaaliset normit, kulutuspakko, lait, virkavalta tai uskonnotkaan. Juuri tämä tekee romaanista erityisen tarkkanäköisen, sillä Martin ikään kuin riisuu modernin ihmisen ympäriltä kaikki epäorgaaniset kerrokset. Jäljelle jää lähinnä ihmisen perimmäinen halu selviytyä ja lisääntyä. Keskittymällä näihin fundamentaalisiin tarpeisiin Martin avaa hahmonsa lukijan eteen eläimellisinä ja aistikkaina. Haavoittuvaisiin hahmoihin on helppo kiintyä. 

Romaanin hahmot ovatkin vanhemmuus- ja luontosuhteen lisäksi teoksen kantavimpia elementtejä. Tarinaan mahtuu monitahoisia henkilöitä, jotka edustavat lämpimällä ja yhteiskuntakriittisellä tavalla myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Romaani vilisee hienovaraisia kohtauksia, jotka kapinoivat nykyisen yhteisömme sosiaalisia normeja vastaan. Sellaiset vaatimattomat toimet kuin kädenpuristus, oman nimen valitseminen ja huomaamaton nojautuminen olkapäätä vasten kasvavat teoksen yhteiskuntakriittisessä kontekstissa voimallisiksi kannanotoiksi vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Myöskään perinteisempiä hahmoja ei ole valettu yhdellä muotilla, sillä esimerkiksi äitiyden ja naiseuden kuvauksia löytyy tarinasta useita erilaisia. Erityisen virkistävää on, että keskushenkilö Olivia esitetään villinä ja toiminnallisena hahmona, joka ei malta hidastaa juoksuaan edes vaivalloisen raskauden aikana. Mukana on myös sairauden uuvuttama äiti, lapsensa hylkäävä äiti, vauvansa menettänyt äiti ja huomaamatta vanhemman rooliin kasvanut henkilö. Kauneinta Martinin kerronnassa on, että kaikki nämä hahmot nähdään yhdenvertaisina äitihahmoina. Teos tarjoaa siis varsin feminististä näkökulmaa vanhemmuuteen ja sen erilaisiin malleihin. 

Koska Martinin romaani sisältää näin erinomaisia ja ajankohtaisia elementtejä, tuntuu kerronnan postapokalyptinen spefi-kehys paikoin turhan runsaalta – varsinkin, kun tarinan tahti kiihtyy ja räjähdykset seuraavat toisiaan. Kerronta poukkoilee unimaailman näkyjen, historiallisten kuvausten, päiväkirjatekstien, muistelmien ja nykyhetken välillä. Kaikki nämä tasot kohtaavat maailmanlopun jälkeisessä hävitetyssä maassa, jota kyborgimaiset pedot hallitsevat. Aika- sekä todellisuustasojen runsaus on ajoittain peittää alleen romaanin herkät ja humaanit aiheet. Uskon, että tarina olisi voinut toimia myös maltillisemmalla asetelmalla. Monipolvinen tarinan kehys kuitenkin todistaa Martinin kiistattomat kyvyt mielikuvituksekkaana tarinankertojana, mikä taas varovasti enteilee tulevia, vielä kertomattomia tarinoita. 

Kaikkine ryöpsähtelevine ja hienovireisine elementteineen Kallioon maalattu laulu on lupaava esikoisteos, joka kunnianhimoisesti tarttuu vaikeisiin (ja isoihin) teemoihin. Seikkailukertomusten ystäville kirja tarjoaa perinteistä sankarin myyttistä matkaa mukailevan vaelluksen, jonka varrella niin luonto, ihmiset kuin kone-eliötkin näyttävät todelliset kasvonsa. Tarinan painavin ja arvokkain anti on kiistatta ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvä pohdinta, joka häilyy tärkeänä pohjavireenä kaikkien muiden teemojen rinnalla. Kallioon maalattu laulu tarjoaakin lukijalle uudenlaista näkökulmaa nykypäivän arvovalintojen pohtimiseen. Se lienee paikallaan, sillä ellemme muuta toimintatapojamme, voi räjähdysmäinen hävitys kohdata yhteiskuntaamme jo vuonna 2096. 

-

-

"Yksin kukaan ei liikkunut öisin, ja jos liikkuikin, oli parasta pitää linkkuveistä tai teräviä avaimia nyrkissä ja teeskennellä puhuvansa ruutuun, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Ostelimme vaatteita ja sisustustyynyjä. Kaikkea tilattiin ruutujen ja linssien avulla, kauppoja oli vain vähän enää siihen aikaan. Osan sinä varmasti olekin kuvitellut kaikista niistä lukemistasi kirjoista, mutta kirjojakin painettiin koko ajan vähemmän. Tietoa ja viihdettä saatiin verkosta, mutta nyt se kaikki on poissa. Siksi kallion väen kirjat ovat niin vanhoja, eikä minulla ole tallella valokuvia nuoruudestani."

(Martin 2022, 151.) 

- 

Martin, Anne (2022) Kallioon maalattu laulu. Kustannus Aarni: Kouvola. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (talven kylmyydeltä suojautuminen on läsnä myös kesäisissä askareissa)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. Olivian äidin päiväkirja)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (Sekä Olivia että Sade kuvataan lapsina)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Spoiler: Olivia unelmoi lapsuudenkotiinsa palaamisesta)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kallion asukkien yhteisö muistuttaa enemmän kommuunia kuin perinteistä kylää)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos ("Minä ja metsä" -kilpailun voittaja, spekulatiivisen fiktion sarja. Järjestäjänä Kustannus Aarni)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne 

Liv Strömqvis – Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 

(Sammakko)

*teokset saatu arvostelukappaleina kustantajalta

Prinssi Charlesin tunne 

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2010, suomennos 2017 

Sivuja: 133

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Prinssi Charlesin kihlauduttua Dianan kanssa häneltä kysyttiin lehdistötilaisuudessa: Are you in love?"

-

 Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ilmestymisvuosi: alkuperäinen 2019, suomennos 2021

Sivuja: 170

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei (hyvästä syystä)

Ensimmäinen lause: 

"Ei tunnu miltään"

-

Olen tässä blogissa aiemminkin käsitellyt sarjakuvaromaaneja, jotka juhlistavat sarjakuvan ilmaisuvoimaa. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja kunniatohtori Liv Strömquistin (2017 & 2021) Prinssi Charlesin tunne & Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan todistavat jälleen kerran sarjakuvan potentiaalin raskaiden aiheiden käsittelyalustana. 

Episodimaisiin lukuihin jaetut sarjakuvaromaanit tarkastelevat nyky-yhteiskunnan patriarkaalista normikoodistoa, joka määrittelee niin laajojen massojen kuin omassa "miniuskonnossaan" elävien pariskuntienkin käytöstä. Strömquistin polttopisteessä on miehen ja naisen välinen kulttuurinen kuilu, sillä yhteiskuntamme väkivaltaiset rakenteet ovat pitkälti muodostuneet vanhakantaisen sukupuolikäsityksen ympärille. Teoksista ei tästä syystä juuri löydä mainintoja muista sukupuolista, mutta se olisikin asioiden edelle kiirehtimistä; luodaksemme aidosti yhdenvertaisen yhteiskunnan meidän on ensin ymmärrettävä nykyisen sorron historia. 

Strömquist käyttää romanttisessa rakkaussuhteessa elävien pariskuntien arjesta nimitystä "miniuskonto", sillä vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseloon kieltämättä kuuluu lupaus ja odotus onnesta. Ja paljon muustakin. Aiemmin tällainen lupaus muodostui uskonnollisista sakramenteista, kun taas nykyään kyse on vain ihmisten itse luomasta uskonnonomaisesta normista. Arkiinnuttamalla ja uudelleensanoittamalla asioita tähän tapaan Strömquist tekee valtavienkin rakenteellisten ilmiöiden ymmärtämisestä vaivatonta, joten lukijan on helppo omaksua kirjailijan esittelemiä suuria yhteiskunnallisia kokonaisuuksia. Strömquistin teoksia on siis turha pelätä, vaikka pääasiassa mustavalkoinen ulosanti ja kolossaaliset tekstiseinät herättäisivätkin ensivilkaisulta epäröintiä. 

Yhtenä tehokkaana ilmaisukeinona kirjailija käyttää myös nykypäivän ja historian tarkastelua rinnakkain. Strömquistin teokset suorastaan pursuavat niin historiallisia hahmoja kuin oman aikamme kuuluisuuksiakin. Prinssi Charles on oiva esimerkki patriarkaatin synnyttämästä hahmosta, joka tarjoaa lukijalle perspektiiviä sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Nimikkohenkilöstään huolimatta Prinssi Charlesin tunne ei näin ollen ole syvätutkielma kuningas Charles III:sta, vaan nimenomaan miehen tunteista. Sama kaava toistuu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumissa, jossa kulttuurilliset normit kulminoituvat  Leonardo DiCaprio -hahmon tunnekylmyyteen. 

Tällaisten lukijoille tuttujen henkilöiden lisäksi sarjakuvat esittelevät liudan keskeisiä kulttuurisidonnaisia hahmoja, joiden käytösmallit kommentoivat joko vakiintumassa olevia tai jo selvästi vakiintuneita eriarvoistavia normeja. Erilaisten kultturialueiden tarinankerrontatraditioiden esittely länsimaiselle yleisölle on myös arvostettava ja merkityksellinen teko jo itsessään. Yksi Strömquistin teosten suurimmista anneista onkin monikulttuurisen kuvaston esilletuominen ja kunnioittaminen.

Liv Strömquistin ammattimaisuus sarjakuvantekijänä on esillä voimakkaimmin uudemmassa albumissa, jossa taiteilijan kuvallinen ilmaisu luo kerrontaan aivan erityisen samastumispinnan. Esimerkiksi Hilda Doolittle -hahmon hurmosmainen ihastumisen kokemus on esitetty hienovaraisen kuvituksen avulla, jossa railakkaat värit hitaasti hiipivät osaksi maisemaa. Kun hypnoottinen hetki on ohi, myös värit katoavat. (Strömquist 2021, 73-76.) Tällaisten salakavalien tyylikeinojen avulla Strömqvistin kerronta kerää kerroksia ympärilleen ja antaa lukijallekin mahdollisuuden kokea tapahtumat omien aistiensa avulla. 

Albumeissaan kirjailija toisin sanoen ruotii sukupuolia eriarvoistavia väkivaltaisia normeja herkän kuvituksen ja monitahoisen tekstin avulla. Strömquist käyttää usein väittämiensä tukena tietokirjallisuutta tai tutkimustietoa, mikä luonnollisesti luo tekstille uskottavan ja vankkumattoman perustan. Lukijana koin, että tämä myös madalsi kynnystäni vastaanottaa kirjailijan esittelemät mallit sekä väittämät. Helpostilähestyttävän narratiivin ja yksinkertaisen kuvituksen perusteella Strömquistin teoksia on siis turha luokitella kevyeksi kirjallisuudeksi. Kuten kotimainen feminististä sarjakuvaa edustava Tympeät tytöt (Tanskanen 2021), myös Strömqvistin teokset liikkuvat tyylilajiltaan proosan ja tietokirjan rajamailla. 

On kuitenkin vielä mainittava kirjailijan vahvin ja vaikuttavin tyylikeino: huumori. Strömquistin oivaltava kerronta miellyttävine kuvituksineen erittelee vakavia aiheita herisyttävän lempeällä otteella, joka tekee kunniaa myös perinteiselle sarjakuvalle. Hahmojen tyypittely, räiskyvä dialogi ja typografialla leikittely muodostavat albumeihin lämminhenkisen huumorin tason, joka kannattelee ajoittain synkkiäkin teemoja. 

Kokonaisuutena Strömquistin sarjakuvat ovat siis helppolukuisia ja tarkkanäköisiä kuvauksia omasta muuttuvasta yhteiskunnastamme sekä perinteistä sen taustalla. Sarjakuva-albumit limittyvät keskenään luontevaksi ja toimivaksi jatkumoksi, jotka tukevat ja täydentävät toistensa kriittistä ääntä. Teosten vakavasävyisten teemojen alta löytyy kuitenkin positiivinen ja varsin feministinen ydin: me itse muokkaamme yhteisen maailmamme. Strömquistin kirjojen tärkein sisältö on näin ollen osallistava sanoma, joka kannustaa lukijaa rakenteellisen väkivallan tunnistamiseen ja aktiiviseen dekonstruktoimiseen. 

-

- 

"Ja nyt on vuorossa uusi sarjis nimeltä 

Theseus tune 

tai

JÄTIN SINUT YKSIN

SAARELLE, KUIN OLI-

SIT VAIN RANNALTA 

LÖYTYNYT, IKÄVYS-

TYTTÄVÄ ESINE

(Strömquist 2021, 145.) 

-

 

-

Strömquist, Liv (2021) Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan ("Den rödaste rosen slår ut", 2019). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Strömquist, Liv (2020) Prinssi Charlesin tunne ("Prins Charles känsla" 2017). Suom. Helena Kulmala. Sammakko: Turku. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

--

Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (esim. Hilda Doolittle teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (useastakin)

16. Kirjan luvuilla on nimet (ainakin joillakin)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (esim. "kaikkien crazy girlfriendien äiti" Caroline Lambin toiminta teoksessa Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 

Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."

- 

Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 

Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 

Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 

Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)

Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)

Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 

-

-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.

(Russell 2020, 118.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa

 

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa (Otava) 

Ilmestymisvuosi: 2009, alkuperäinen 2008

Sivuja: 297

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Kello oli noin kuusi illalla lokakuun 20. päivänä vuonna 2006, kun äiti ja minä saavuimme ensimmäistä kertaa Dartmoor Wildlife Parkiin Devoniin eläintarhan uusina omistajina." 

- 

"Sometimes all you need is 20 seconds of insane courage. Just literally 20 seconds of just embarrassing bravery[.]"

(Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011) 

Olen törmännyt tähän lausahdukseen monesti viime vuosina, ja se on ajoittain innoittanut minua ylittämään itseni hankalissa tilanteissa. Olen myös lisännyt tämän inspiroivan sitaatin useisiin vaikuttamaan pyrkiviin Powerpoint-esityksiin, joten lukuisia kertoja olen tavannut viisauden alkuperää: Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011. Siksi erään kirjanvaihtohyllyn kohdalla seisahduin huomatessani kirjan kannessa tutun nimen. Arvoin hetken, antaisinko aikaani Getty Images -kuvilla kuorrutetulle romaanille, mutta päädyin lopulta tarjoamaan teokselle mahdollisuuden. 

Vaikka lähes jokaisen sivun tarpeettomien rönsyjen, turhien henkilöhahmojen, merkityksettömien tapahtumien selostusten ja kankean dialogin läpikäynti tosiaan tuntui todelliselta armon teolta, en kadu Meen romaaniin tarttumista. Viihdyin eläintarhan matkassa useina iltoina niinkin hyvin, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun itsekin jäsentelemään ajatuksiani uudelleen ja pohtimaan, mistä romaanin lumo lopulta rakentui. 

Tarina seuraa brittiläisen Benjamin Meen perhettä ja sen vaiherikasta matkaa pienen eläintarhan omistajaksi. Tarina on kirjoitettu dokumenttimaiseksi toisinnoksi tosielämän tapahtumista, sillä 2000-luvun alussa Mee äitinsä kanssa tosiaan osti ränsistyneen eläintarhan. Nuhjuisen puiston kunnostus onkin oma taipaleensa, jonka kirjailija selostaa tositapahtumille uskollisesti yksityiskohtia säästelemättä: jokainen uusi aidanpylväs, sorakuorma, ravintolan pöytä ja työtilan siivous on muistettu mainita. Tästä todellisten tapahtumien lojaalista toistamisesta johtuen teoksen rakenne on odotettavasti kömpelö ja hajanainen. Tosielämä nimittäin vain harvoin muodostaa jännittävän tai dynaamisesti etenevän draaman kaaren. Tästä huolimatta kertomus lopulta onnistuu kuljettamaan lukijaa yhtä itsevarmasti eteenpäin, kuin opas kierrättää kävijöitä halki eksoottisen eläintarhan. 

Meellä on nimittäin kirjailijana salainen ase: ennen eläintarhan omistajaksi ryhtymistään hän työskenteli Guardian-lehden kolumnistina. Ei siksi ole ihme, että Meen kirjoitustyyli onnistuu omituisella ja omaperäisellä tavalla sitomaan lukijan osaksi tapahtumien jatkuvaa vyöryä. Kirjoittajan toimittajatausta myös selittää teoksen nopean matkan työpöydältä valmiiksi romaaniksi – Mee perheineen osti eläintarhan vuonna 2006, ja romaanin alkuperäinen painos pääsi kauppoihin jo 2008. Toki kolumnimainen kirjoitustyyli myös tarkoittaa, että romaani kokonaisuutena muistuttaa hallitsemattoman pitkäksi venähtänyttä aikakauslehden artikkelia. Siksi teokseen voikin jo lähtökohtaisesti suhtautua journalistin koostamana dokumenttina. Koti eläintarhassa voisi yhtä hyvin olla kuusisivuisen lehtiartikkelin otsikko. 

Kuten kiinnostavassa lehtijutussa, myös Meen kirjassa julkisen puolen rinnalla häilyy intiimi taso. Suuren eläintarhaprojektin taustalla perheen arkea nimittäin varjostaa Katherine-äidin vakava aivokasvain. Paikoin eläintarhan ylläpidon ja vaimon hoivaamisen toimivaa tasapainoa on vaikea löytää. Tämä haastavassa tilanteessa tasapainottelu näkyy myös romaanin rakenteessa, sillä Katherinen sairaus ei ota istuakseen muuhun kerrontaan. Taistelu kauhistuttavaa tautia vastaan on paitsi hurja tosielämän tapahtuma, myös selvä journalistinen elementti, jonka tarkoitus on sitoa lukija tunteiden tasolla teoksen hahmoihin. Siinä se kieltämättä onnistuukin, mutta samalla ratkaisu luo tarinaan kaksi toisistaan eriävää juonikuviota.

Mikäli Meen romaania lähestyy journalistisesta näkökulmasta, on helpompi antaa anteeksi pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot. Erityisen harmillista on, ettei teokseen mahdu juurikaan naishahmoja. Monia miesten välisiä keskusteluja selostetaan sanatarkasti ja sivukaupalla, joten naishahmojen keskinäiselle pohdinnalle ei jää enää tilaa. Teos ei siksi läpäise Bechdelin testiä, eikä muutenkaan juuri irtoa minäkertojana toimivan Benjamin-hamon miehisestä näkökulmasta.

 Kirjoittajan toimittajatausta näkyy selvästi myös kerronnan järjestyksessä, sillä Mee todella alustaa eläintarhan ostamista hitaasti ja hartaasti. Kaikki alkaa tuhottoman kaukaa Toscanasta, josta Mee perheineen on juuri ostanut unelmiensa maatilan. Sieltä on pitkä matka Dartmoorin rähjäiseen eläinpuistoon. Mutta toki myös useissa henkilökuvien ympärille rakentuvissa artikkeleissa aloitetaan kaukaa: mistä kaikesta pitääkään luopua, jotta saa rakennettua portaat kohti arvokasta päämäärää.

Ja arvokas eläintarha onkin! Myös lukijana koin nimittäin juuri eläintarhan jälleenrakentamisen kirjan kiinnostavimpana ja tärkeimpänä osiona. Käytän tässä yhteydessä sanoja tärkeä ja arvokas, sillä Meen romaanilla tosiaan on kunnioitettava motiivi: uhanalaisten eläinten suojelemistyön tutuksi tekeminen. Yksi osa tätä tarkoitusperää on myös kuvata kiehtovia lajeja lähietäisyydeltä. Koin kirjailijan onnistuneen tässä tavoitteessaan hienosti, sillä kirjan sivujen kautta pääsin niin liki uskomattomia eläimiä, että voin edelleenkin nähdä mielessäni kohtaukset lehmänpäiden kiinnittämisestä puunoksiin (leijonien virikkeeksi), Fudge-karhun hampaidenhoito-operaatiosta sekä Zack-suden kivespussin poistosta: 

"Onneksi koirien ja susien kivessyövät eivät juuri koskaan lähetä etäpesäkkeitä – toisin kuin ihmisten. Mutta ääni, joka kuuluu, kun siemenjohdin ja ohut säie yhdistävää kudosta kiveksen ja vatsaontelon välissä leikataan, ei ole kovin miellyttävä. Siihen liittyy paljon ruston rousketta, ja yleisön joukossa säpsähdeltiin ja ristittiin jalkoja." (Mee 2009, 239.) 

Eläinten suurennuslasimaisen kuvaamisen lisäksi Mee tekee ansiokkaan työn esitellessään eri lajien uhanalaisuusluokituksia ja sivistämällä lukijaa luonnonsuojelutyön ajankohtaisista haasteista. Ostettuaan Dartmoor Wildlife Parkin Meen perhe päättikin ryhtyä edistämään puiston luonnontieteellistä potentiaalia ja muutti paikan uudeksi nimeksi Dartmoor Zoological Park. Sittemmin Mee on ollut mukana perustamassa uutta Education and Research Department -osastoa ja lopulta lahjoittanut eläintarhan Dartmoor Zoological Society -hyväntekeväisyysyhdistykselle. 

Vaikka Koti eläintarhassa on siis lopultakin vain varsin keskinkertainen romaani, se sijoittuu osaksi kulttuurillisesti arvokasta luonnonsuojelun prosessia. Kenties juuri rivien väleistä paistava vilpitön halu toimia eläinten hyväksi ja edesauttaa uhattujen lajien asemaa on se taika, joka pitää lukijan tiukassa otteessa halki kertomuksen. Selvitin itse tieni läpi teoksen lukemalla lyhyen pätkän kerrallaan. Yhtä lailla saattaisin istahtaa illalla alas selaamaan miellyttävää artikkelia eläinsuojelutyöstä. Voi siis olla, että romaani toimii parhaiten pienissä paloissa. Kuin kolumni kerrallaan. 

. 

"Yksi tärkeimpiä kohtia lupahakemuksessamme olivat suojelutoimenpiteet, joihin aioimme ryhtyä. [- -] Onneksi me olimme siinä onnekkaassa tilanteessa, että voisimme panna toimeen useampia. Dartmoorin nummi, jolla asuu paljon muualla maassa harvinaiseksi käyviä lajeja, on aivan vieressämme ja takaa meille loistavat mahdollisuudet auttaa näitä vähemmän hohdokkaita mutta yhtä uhanalaisia lajeja. Kuten pähkinähiiriä, hevosenkenkäyökköjä, haavoittuvia maassa pesiviä lintuja, vesiliskoja, etanoita, jopa joitakin sammalia ja jäkäliä." 

(Mee 2009, 254-255.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Mee, Benjamin (2009) Koti eläintarhassa ("We bought a Zoo. The amazing true story of a broken-down zoo, and the 200 animals that changed a family forever", 2008). Suom. Laura Beck. Otava: Helsinki. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä (myös eläinten ja ihmisten välisestä)

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (myös kapinoidaan eläintarhan vakiintuneita normeja vastaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Meen äiti ja lapset ovat isossa osassa tarinaa)

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ("Unelmatyösi", kirjoittaa Meen sisko eläintarhan myynti-ilmoitukseen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan