Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

 

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia 

Julkaisuvuosi: 

Lähdin veljen luo: alkuperäinen 2018, suomennos 2021 

Viedään äiti pohjoiseen: alkuperäinen 2019, suomennos 2022 

Sitten menin kotiin: alkuperäinen 2020, suomennos 2022

Sivumäärä: 

Lähdin veljen luo: 294 

Viedään äiti pohjoiseen: 332

Sitten menin kotiin: 320 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause, Lähdin veljen luo: 

"Lähdin veljen luo." 

-

- 

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin romaanitrilogia vyöryi kotimaan markkinoille ja käännösalueille vimmaista vauhtia 2010- ja 2020-luvun taitoksessa. Kolme painavaa romaania jysähti kirjakauppojen hyllyille vuoden päästä toisistaan, mikä on melkoinen tahti kaunokirjallisuudelle kustannus- ja painoprosesseineen. Käännösalueille teoksia kiidätettiin sitäkin tiukemmalla temmolla, sillä esimerkiksi suomalaisiin kauppoihin trilogian keskimmäinen ja viimeinen teos kiirehdittiin saamaan jo saman vuoden aikana. 

Janakippo-trilogiaksikin kutsutun kokonaisuuden suosio on helppo ymmärtää. Ainakin suomalaisena lukijana. Romaanien keskeinen tapahtumapaikka, fiktiivinen Smalångerin kylä, on saanut inspiraationsa kirjailijan kotiseudusta, Pohjois-Ruotsin Västerbottenista. Vaikka miljöö kuvitteellinen onkin, moni pohjoismainen lukija varmasti tunnistaa Smirnoffin kuvaaman pikkukylän hylättyine pientiloineen, metsään unohdettuine romuautoineen sekä yksinäisine vanhuksineen. 

Maaseudun autioituminen ja yhteiskunnan hoivaresurssien riittämättömyys onkin yksi trilogian keskeisimmistä teemoista. Päähenkilö Jana Kippo palaa romaanisarjan aloitusosassa lapsuudenkotiinsa, jonne Bror-veli on jäänyt yksin asuttamaan rapistuvaa Kipon tilaa. Taloudellinen ahdinko ajaa Janan etsimään töitä kotipaikkakunnalta, ja niitä löytyykin jo seuraavaksi aamuksi: 

"Työhaastattelussa suuni liikkui automaattisesti. Se lisäsi vastauksiin kiitollisen sävyn siitä että minulle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä eniten apua tarvitsevien kuntalaisten kanssa heidän yksinäisissä tönöissään kuoppaisten hiekkateiden varsilla. Siitä huolimatta että en ollut tehnyt koskaan kotihoitajan hommia ja ymmärsin vain hämärästi mitä siinä vaadittiin.

Aloitat huomenna märitljungvist sanoi." 

(Smirnoff 2021, 38–39.) 

Vaikka paikkakunta on kuvitteellinen, ovat Smirnoffin kuvaavat ongelmat aitoja. Vuonna 2023 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet Ruotsin vanhustenhoidossa työskentelevistä hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Alalla työskentelevistä 37% on sitä mieltä, että viikottainen ja päivittäinen henkilöstövaje on muodostunut hoidettaville terveysriskiksi. Myös Ruotsissa perinteisesti vaalittu kotona asumisen periaate on alkanut aiheuttaa haasteita iäkkään väestön lisäksi omaisille, sillä kotihoidon tai vanhainkotien resurssit eivät hiljattaisten leikkausten ja lakkautusten jäljiltä enää riitä vastaamaan väestön todellisiin tarpeisiin. Suomalaiset lukijat tunnistanevat kuvatut ongelmat myös kotimaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Ainakin vuonna 2023 julkaistun tiedotteen mukaan lähes kaikki hyinvointialueiden johtajat arvioivat hoitajien ylikuormittuvan lähitulevaisuudessa resurssipulan vuoksi. 

Smirnoff tai Jana eivät kuitenkaan jää seisoskelemaan kriisien kasautuessa. Kirjailija kävelyttää lukijan Janan askelissa halki pikkukylässä sinnittelevän kotihoitokonsernin. Vaikka kolmannessa osassa kunnallinen kotihoito siirtyy yksityiseen omistukseen ja johtoon astuu "pullooveri" triplavuoroineen sekä muine uusine kestämättömine resurssiensäästötemppuineen, vanhuksia ei jätetä makaamaan märkiin lakanoihin. Pelkkä perustarpeista huolehtiminen ei kuitenkaan aina riitä. Trilogian aikana moni ikäihminen ehtii menehtyä ennen kuin saa tarvitsemaansa apua. Niin käy esimerkiksi Kippojen pitkäaikaiselle naapurille, joka hamstrausmereen hautauduttuaan lopulta ampuu itsensä. 

Jana ehtii kertomuksen aikana löytää niin monta hahmoa kuolleena tai kuolemaisillaan, että juoniteknillisesti asetelma alkaa toistaa itseään. Se saattaa olla tarkoituskin. Heitteillejätettyjen vanhusten menehtyminen koteihinsa on valitettavasti nykyterveydenhuollon tavanomainen ongelma, joka myös tosielämässä kuuluu monen hoitajan arkipäivään. 

Kirjoissa esitetyt terveydenhuollon kriisin ja naisvaltaiseen alaan kohdistuvat kiristyskeinot voi nähdä rakenteellisen väkivallan kuvauksina. Äärimmilleen viety väkivalta ja sitä seuraava kuolema ovat myös muilla tasoilla Smirnoffin trilogian polttopisteessä. Kirjailija kuvaa brutaalin yksityiskohtaisesti Kippojen tilalla sukupolvelta toiselle periytyvää kurituskulttuuria moninaisine ilmenemismuotoineen. Pedofilia, insesti, eläimiin kohdistuva väkivalta sekä esimerkiksi heitteillejättö ovat oleellisia teemoja trilogian kaikissa osissa. Väkivaltaan liittyy kuitenkin aina yksi ja sama motiivi: valta. 

Lähdin veljen luo -romaanissa Smirnoff repii auki Janan lapsuuden ja erityisesti isäsuhteen: taatto on mies, joka oman isänsä tavoin pyrkii turvaamaan valta-asemansa sitomalla lapsensa liekaan ja ampumalla koiria. Äiti kietoo huivia tiukemmin mustelmiensa ympärille ja jatkaa ruoanlaittoa, vaikka isä on lukinnut kapinoivan tyttären keittiön lattialautojen alle. Trilogian toisessa osassa Smirnoff valottaa äidinkin taustoja ja paljastaa ylisukupolvisen väkivaltaperinteen, jonka juuret kumpuavat vanhoillisen uskonyhteisön arvoista. Erityisesti Viedään äiti pohjoiseen -tarinassa Smirnoff onnistuu tarkkanäköisesti erittelemään väkivallan ja uskonnollisen vallankäytön sidoskohtia. 

Vaikka trilogian sivuille mahtuu runsaasti kestämätöntä väkivaltaa, piilee rivien väleissä paljon toiveikkuutta. Jokaisella hahmolla on syynsä sinnitellä. Esimerkiksi vanhoillista uskonyhteisöä kuvatessaan kirjailija saa nostettua esille myös näkökulmia, jotka saavat hahmot jäämään: jaettu usko, yhteisön vankkumaton tuki sekä henkilökohtaisesta jumalasuhteesta saatava lohtu on tuotu tarinassa selkeästi esille. 

Moninäkökulmaisuus ulottuu myös Smirnoffin hahmokavalkadiin. Erityisen taidokkaasti kirjailija käsittelee  partiarkaalisia mieshahmoja, jotka käyttävät valtaansa itsekkäisiin ja vahingollisiin tarkoitusperiin. Usean kirjan kohdalla olen blogihistoriani aikana kritisoinut vastaavia hahmoja, jotka on typistetty yksiulotteisiksi pahuuden perikuviksi (kts. esim. Mainingin varjo). Smirnoffin väkivaltaiset miehet ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on kovan pinnan alla tunteet. Suljettujen ovien takana Janan isä ei vain pakota tytärtään riisuutumaan, vaan veistelee myös koristesydämiä. Juuri hahmojen moniulotteisuus ja piilevä hellyys tekee heistä inhimillisen kompleksisia. Kohdatessaan kuolleita Jana usein pohtii, päätyvätkö pahantekijät lopulta taivaaseen vai Gehennaan. Samaa jää miettimään lukija.

Smirnoff ravistelee skandivaanista kirjakenttää samalla nöyristelemättömällä tavalla, jolla meksikolainen Fernanda Melchor menestyksekkäästi uudisti Latinalaisen Amerikan kirjakonventioita: siinä, missä Melchor kertoo tarinansa anteeksipyytelemättä Veracruzin rujolla murtella ("Spicy way of talking", kuten kirjailija itse kieltä kuvaa), rakentaa Smirnoff tekstiä pohjois-ruotsalaisen västerbottenilaisen puhetavan keinoin. Puheen nuotille uskollisesti teokset toimivat erinomaisesti äänikirjoina, mutta eniten tarttumapintaa kerrontaan saanee lukemalla kirjat fyysisinä opuksina. Tällöin lukija pääsee tavaamaan lauseita omaan tahtiin ja täydentämään välimerkittömät virkkeet. Rakentamalla oman päänsisäisen lukutavan lukija sitoo itsensä tekstiin ainutlaatuisella tavalla ja joutuu väkisinkin pohtimaan lauseiden painopisteitä. 

Smirnoffin vahvasta ja eheästä kirjoitustyylistä sekä halki trilogian kantavista teemoista huolimatta kokonaisuus pirstaloituu jonkin verran viimeisessä osassa. Sitten menin kotiin -kertomus on rakenteeltaan selkeästi aiempia teoksia hajanaisempi. Kun isän ja äidin menneisyys on edellisissä kirjoissa käyty läpi, jää jäljelle vain Janan oma tausta. Smirnoff onnistuu kokoamaan uskottavan taustatarinan nuorelle Janalle, joka etsii omaa polkuaan opintovuosiensa keskellä. Pieni juonilinja Janan seurusteluajoilta valottaa perheväkivallan kierrettä ja tuo viiltävällä tavalla ilmi sosiaalisia rakenteita, joiden vuoksi väkivallan uhri on suuressa riskissä joutua toistekin pahanteon kohteeksi. Janan menneisyyden rinnalla kuvataan kuitenkin myös nykypäivän tukholmalaisia taidepiirejä, taakse jäänyttä uskonyhteisöä, tuonpuoleista, rannikkokylää sekä yksinäistä saarta aaltojen keskellä. Välillä pohditaan Italiaan matkustamista. Siinä, missä sarjan ensimmäinen osa keskittyi Smalångerin kyläyhteisön kuvaamiseen ja seuraava kertomus seurasi uskonyhteisön pikkupaikkakuntaa, sirpaloituu viimeinen teos vaihtuvine miljöineen epädynaamiseksi kokonaisuudeksi. 

Kolmea kirjaa yhdistää kuitenkin vahva punainen lanka, tai oikeastaan useampikin nyöri. Yksi merkittävimmistä sidosaineista on naisiin kohdistuva väkivalta. Smirnoff tuo esille niin rakenteellisia kuin yksilötasollakin esiintyviä patriarkaalisia ongelmia, kuten naisvaltaisten alojen resurssipulan sekä isältä pojalle periytyvän vitsankäytön. Kirjailija ottaa suurieleisesti kantaa myös naisen oikeuteen omaan kehoonsa. Vaikka Smirnoff nostaa aborttikysymyksen näkyvimmin esille vanhoillisen uskonyhteisön yhteydessä, voi lukija pohtia esimerkiksi USA:ssa joitakin vuosia sitten tehtyjä lakimuutoksia, joiden seurauksena lukuisat osavaltiot ovat kieltäneet abortin kokonaan. 

Ajankohtaiset teemat, ajattomat valtakysymykset ja uuttaluovan kerronnan tyylin huomioonottaen ei ole ihme, että Smirnoffin trilogia on ollut myyntimenestys. Tarina tulee monin paikoin epämiellyttävän lähelle lukijan omaa todellisuutta. Toivottavaa kuitenkin on, etteivät Janan maailmasta järkyttyneet lukijat jää taivastelemaan kauheuksia omaan kuplaansa, vaan Janan lailla käärivät hihansa ja jatkavat epäoikeudenmukaisuuden vastustamista – vaikkapa kirjoittamalla toiminnan naisista. Kirjallisuus tarvitsee lisää Jana Kipon kaltaisia naishahmoja, jotka kirjallisen esiäiti-Judithin tavoin ovat valmiit katkomaan pään paikalliselta Holoferneeltä asettuen siten voimakkaiden naishahmojen vielä lihan lyhyeen kaanoniin. 

-

"Veljen olkapää ei ole kunnossa sanoin. Sen pitäisi päästä lääkäriin. 

Katin kontit tuhahti äitimuori ja oikaisi huiviaan. Kyllä jokaisen pitää pientä kipua kestää. Ihminen syntyy tuskasta älkää unohtako sitä. 

Mutta onko muka oikein ampua koiranpentu ja panna veli ketjuihin kysyin. Äitimuori ei vastannut. Pyyhkäisi vain kädellään veljen päätä ikään kuin silottaakseen yön jäljiltä pörröttävän tukan. 

Ainoa mitä voimme tehdä on rukoilla hän sanoi. 

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai."

(Smirnoff 2021, 96.)

-

- 

Smirnoff, Karin (2021) Lähdin veljen luo ("Jag for ner till bror", 2018). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Viedään äiti pohjoiseen ("Vi for upp med mor", 2019). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Sitten menin kotiin ("Sen for jag hem", 2020). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Vladimir Nabokov – Lolita

Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 

Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)

Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 

Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 

Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 

Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 

Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 

-

Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)

Meri Valkama – Sinun, Margot

Meri Valkama – Sinun, Margot (WSOY)




Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 556

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

-




-




Meri Valkaman (2021) esikoisromaani Sinun, Margot oli yksi risteilylaivan pikkukaupan kymmenestä myyntiartikkelista. Reissuun lähtiessäni en ollut muistanut pakata luettavaa mukaan, joten jouduin turvautumaan aluksen mikrokokoiseen kirjapuotiin. Metrin levyisestä hyllystä noin puolet oli varattu ruotsinkieliselle kirjallisuudelle, joten suomenkielisille painotuotteille oli tilaa vain kyynärvarren verran. Vaikka Valkaman romaani julkaistiin jo muutama talvi takaperin, oli pienimuotoisesta hyllytilasta uhrattu teokselle kirjanselän vaatimat viitisen senttimetriä. Viisi senttiä puolesta metristä on jo niin paljon, että hyllytilan antamiselle on oltava painava syy. Laivapuodin näkökulmasta syy on selvä: jokainen senttimetri maksaa itsensä takaisin. 

Ei ole yllätys, että vielä vuosien päästä julkaisuhetkestä Valkaman romaani komeilee myyntilistojen kärjessä ja edelleen vilahtelee ahkerasti myös kirjasomen sivuilla. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi valittu opus kiertää lukijoiden käsissä talvesta toiseen. Ajan kuluminen ja kiinnostuksen säilyminen sointuu mainiosti myös teoksen teemoihin, sillä romaanissaan Valkama käsittelee järisyttävien historiallisten (ja yksilötasolla tapahtuvien) tapauksien vaikutusta nykyhetkeen. Kerronnan polttopisteessä on identiteetin rakentuminen ulkopuolisten tarkkailijoiden sanelemana. 

Kun hiljattain isänsä menettänyt Vilja löytää Margot-nimiseltä naiselta saapuneet kirjeet, jokin muistiarkistoissa nytkähtää. Isän ja Margotin kirjeenvaihdon läpikäynti muuttuu salatun identiteetin tirkistelyksi. Vilja löytää tiensä piilotettuihin muistoihin, jotka yllättäen alkavat kietoutua myös Viljan minäkuvan ja itseymmärryksen ympärille.

Valkaman romaania on kehuttu tinkimättömän huolellisesta ajankuvan rakentamisesta. Tutkiessaan isänsä menneisyyttä Vilja joutuu palaamaan mielessään 1980-luvun Itä-Berliiniin, jonka muuri on juuri murtumassa. Kirjailijan kattava taustatyö ja aiheentuntemus tihkuvat jokaisen rivin välistä, sillä tarkan kerronnan ansiosta myös milleniaalit ja nuoremmat lukijat pystyvät kuvittelemaan askelensa Viljan jalanjäljissä sosialistisen Itä-Saksan maaperälle. Valkaman suorasukainen ja anteeksipyytelemätön miljöö poikkeaa vahvasti länsimaisen kirjallisuuden konventioista, joissa itäblokin maita on perinteisesti kuvattu arvottavaan sävyyn. Valkaman teksti sitä vastoin huokuu todellisuudentajua ja ymmärrystä: Saksojen yhdistyessä eivät tuhoutuneet vain maiden rajat, vaan myös ihmisten kodit ja kulttuuri. 

"[Onko] mennyttä ylipäänsä mahdollista rekonstruoida vuosikymmeniä myöhemmin pelkkien papereiden varassa?" (Valkama 2021, 362–363) kysyy Vilja itseltään isän kirjeitä penkoessaan. Laajemmassa mittakaavassa Viljan pohdinnan voi ulottaa kokonaisen kansallisidentiteetin ymmärtämiseen sekä jälleenrakentamisyrityksiin. Valkama kertoo tällä tavoin valtarakenteiden alistaman kansakunnan tarinaa helpostilähestyttävän yksilötason kautta. Isän todellisten kasvojen hitaasti paljastuessa myös itä-saksalaisen väestön autenttiset kerrokset tulevat kuorituiksi esiin. 

Kolme erilaista kerronnan tasoa kuljettavat sekä lukijaa että Viljaa pitkin muuttuvaa maailmaa. Isän tarina paljastuu suorasukaisimmin Margotin lähettämistä kirjeistä. Nykyhetkessä Vilja loikkii valtionrajojen yli ristiin rastiin vihjeitä etsiskellen. Kolmantena tasona toimii 1980-luku, johon ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja usein lukijan kuljettaa. Viljalla ei ole samanlaista aikakonetta vanhempiensa nuoruuteen, joten Viljan pohdinta rakentuu nykypäivään sijoittuvalta tasolta kerättävistä johtolangoista sekä Margotin kryptisistä kirjoituksista. Kerronnan tasojen monipuolisuus takaa moniulotteisen kuvan tarinan vaiheista, mutta kertomuksen dynaamisuuden kannalta tasoja on yksi liikaa. Lukija on helppo tympäännyttää sisällyttämällä kerrontaan paljon sellaista informaatiota, jonka salapoliisina toimiva päähenkilö keksii vasta paljon myöhemmin. Salamyhkäisempi kokonaisuus olisi ollut mahdollista luoda jättämällä 1980-luvun kerronta kokonaan pois ja rakentamalla tarina vain Viljan oman selvitystyön sekä mysteeristen kirjeiden avulla. Kolmella tasolla tapahtuva kerronta ei onnistu ylläpitämään jännitettä, sillä Viljan selvitellessä menneisyyttään lukija tietää jo tapahtumien kulun.

Kerronnan keskittäminen Viljan kokemuksiin olisi siksikin perusteltua, että Valkaman ymmärrys menneisyyden ja nykyhetken valtavista kontrasteista on herkullisimmillaan Viljan näkökulmasta tarkasteltuna. Selvittäessään isänsä salaisuuksia Vilja matkustelee pitkin Eurooppaa aina Ruusulankadulta Tšernobyliin. Rajat eivät rajoita nykypäivänä elävän hahmon elämää, toisin kuin monien muiden. Astuessaan vaaralliselle säteilyalueelle Vilja ei tule ajatelleeksi ylitsepääsemätöntä jakolinjaa, joka Itä- ja Länsi-Berliinin toisistaan erotti. Kummankin miljöön saarrettu alue kuitenkin muokkaa sisäpuolelleen jääneitä kansalaisia niin vahvasti, että kauhut ovat nähtävissä vielä sukupolvia myöhemmin. 

Myös kysymys vanhemmuudesta periytyy äidiltä tyttärelle. Etsiessään omaa identiteettiään kasvattajana Vilja tulee hiponeeksi rajaviivoja, jotka Luise (alias Margot) omana aikanaan ylittää. Viljan ja Luisen hahmot peilaavat toisiaan edustaen eri aikakausien näkökulmia. Muuttunut maailma heijastuu henkilöissä, sillä äiti-identiteettiä etsiessään kumpikin hahmo turvautuu aikansa arvoihin. Kiihkeänä sosialistina Luise uskoo yhteisomistukseen sekä tasajakoon. Nämä näkemykset kumpuavat tasa-arvoajatuksesta, jossa jokaiselle kuuluu yhtäläinen määrä – niin viljaa kuin lapsiakin. Uudempaa aikaa elävä Vilja sen sijaan vannoo yhdenvertaisuuden nimeen. Tasa-arvosta poiketen yhdenvertaisuudella tarkoitetaan jakoa, jossa jokaiselle jaetaan tarpeidensa mukaan. Viljan ja Luisen tarinat kertovat näin ollen myös samanarvoisuuden historiasta ja siihen liittyvistä kulttuurillisista aate-eroista. 

Myös omana aikanamme käsitys yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta menevät silloin tällöin sekaisin. Usein kuulee esimerkiksi väitettävän tasa-arvon olevan saavutettu. Tosiasiassa tasa-arvo on vanhentunut termi, joka ei ota huomioon yksilöiden uniikkeja tarpeita. On siis sekä ajastaan jäänyttä että virheellistä puhua "saavutetusta tasa-arvosta", sillä länsimaisessakin yhteiskunnassa elää nykypäivänä alistettuja kansanryhmiä. Vilja itse kuuluu seksuaalivähemmistöön, joka tutkimusten mukaan on ihmisryhmänä erityisen altis sekä fyysiselle että rakenteelliselle väkivallalle. 

Valkaman romaanin viisi ja puolisataa sivua voivat tuntua mammuttimaisilta kuin Itä-Berliinin kerrostalot. Suurten teemojen perusteellinen käsittely vaatii kuitenkin moniäänisen tarinan, ja sellaisen Valkama todella onnistuu ahtamaan alle kuuteensataan sivuun. Vaikka fyysinen romaani on lukijan käsissä raskas, rakentuu teoksen todellinen paino kaikista niistä kohtaloista, jotka länsimaalaiset kynät ovat perinteisesti kirjoittaneet piiloon. Länsimaisen kirjallisuuden kentällä olisi enemmänkin tilaa vaiennetuille ihmisryhmille ja valtarakenteiden vaurioittamille kansanperinteille. Siksi kirjakaupan viiden ja puolen sentin hyllytila ei tunnu ylimitoitetulta. Eikä myöskään kirjan 11,90 € -hinta, jota ei muuten saanut alaspäin henkilökuntakortillakaan. "Kaikesta muusta paitsi kirjoista tulee henksualennus", mainisti myyjä viivakoodia skannatessaan. "Muuten romaaneista ei jää lainkaan katetta."




- 

-




"Ottakaa yhteystietoni ja antakaa asian hautua", mies oli sanonut ja kirjoittanut numeronsa paperille, jonka oli ojentanut Rosalle, mutta Rosa oli purskahtanut nauruun, nauranut tavalla, jolla saattoi nauraa vain ihmine, jolla ei ollut minkäänlaista todellista vaaraa, joka saattoi koska tahansa suojautua mielivallalta pelkän kansalaisuutensa turvin, ja kaikkien niiden puolesta, joilla ei samaa etuoikeutta ollut, hän oli tarttunut ovenkahvaan ja vetänyt oven auki, juuri ennen sisään astumista katsonut miestä syvälle silmiin ja sanonut:

"Haistakaa pitkä paska."


(Valkama 2021, 448–449.)

-

Valkama, Meri (2021) Sinun, Margot. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light

-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):




1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (Itä-Berliini, Tšernobyl)

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi)

23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Helsinki & Berliini)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta

29. Kirjassa valehdellaan

33. Kirjassa muutetaan maalle (ainakin kesäksi)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (maaseudulla)

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia

 

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia (Stresa)

*teos saatu kustantajalta 

Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 121

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäinen aistimus on freesian tuoksu, sen jälkeen hiljainen barokkimusiikki kaiuttimista."

- 

Maritta Hirvonen on tullut tunnetuksi kotimaisissa kulttuuripiireissä niin Tampere Filharmonian intendenttinä, elämäkertakirjailijana kuin fiktiivisen proosan tuottajanakin. Pikkukamarimusiikkia on Hirvosen kompakti novellikokoelma vuodelta 2021. 

Teos sisältää kuusitoista novellia, joiden teemat kietoutuvat monilta osin yhteen. Hirvosen kerrontaa kannattelevat toistuvat aiheet, kuten epävakaat parisuhteet sekä musiikkimaailma. Näiden aiheiden sekaan Hirvonen upottaa painaviakin teemoja. Useassa novellissa käsitellään esimerkiksi oman identiteetin löytämistä sekä kulttuurillisten naisvihamielisten normien vastustamista. 

Novellien kieli on soljuvaa ja varmaa, kuin kepeää musiikkia. Kirjailija kuljettaa lukijaa voimakkaiden aiheiden ääreltä toiselle kertomus kerrallaan, ja yhdessä väkevän kepeät tekstit muodostavat sinfoniamaisen taidekokonaisuuden. Hirvosen novellit kuuluvat eittämättä samojen kansien väliin, sillä teemojen toistuvuus ja kielen koherenttius sitoo näennäisesti itsenäiset tekstit toisiinsa. 

Lukukokemusta rytmittää myös musiikki, joka kaiken taustalla lähes koko ajan soi. Hirvosen vankka kokemus Filharmonian riveissä näkyy erityisesti asiantuntevana musiikkisanastona ja -historiantuntemuksena. Beethoven, Olavi Virta, Bach sekä monet muut lukijallekin tutut musiikkialan vaikuttajat tunnusomaisine kappaleineen on ripoteltu rivien väleihin kuin pirskahtelevat nuotit. Paikoin musiikki on läsnä vain taustavireenä, kuten vaikkapa silloin, "kun Vesa lähti sen nuoren harpistin matkaan" (Hirvonen 2021, 61). Ajoittain musiikki kuitenkin voimistuu ja ottaa tekstin kannateltavakseen aina novellin otsikkoa myöten. 

Hirvosen novellikokoelmaa voi siis pitää vahvasti intertekstuaalisena teoksena, joka ei kommunikoi ainoastaan lyriikan ja proosatekstien kesken, vaan käy dialogia myös musiikin kanssa. Hetkittäin proosa, lyriikka ja musiikkikenttä yhdistyvät. Näin käy esimerkiksi silloin, kun matkalla Joensuuhun junavaunun perältä alkaa kuulua kitaran tapailua ja tuttuja lyriikoita: 

– Tässä on henkilö jota olen menossa tapaamaan, Eeva sanoo ja osoittaa tyttöä. 

– Ahaa, joku sukulainenko? 

– Äitini.

– No nyt en kyllä yhtään ymmärrä. Eikö sulla pari viikkoa sitten ollut äidin hautajaiset? 

Kitarapoika vaunun perällä on päässyt reggaen kertosäkeeseen:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan. Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt...

(Hirvonen 2021, 63.) 

Hirvosella on taito tiivistää suuria tunteita ytimekkäisiin tekstipätkiin. Paikoittain vain muutaman liuskan pituisiin kertomuksiin on saatu ujutettua niin väkeviä huomioita ihmiselon ajattomista kysymyksistä, että niiden voisi kuvitella taipuvan myös pidemmän proosatekstin muotoon. Hirvonen osaa kuitenkin pysäyttää kerronnan tunteitanostattavimmalla hetkellä. Kuten kapellimestari leikkaa jylisevät soinnut tahtipuikollaan, painaa kirjailija sivunvaihtoa ja viiltää tekstin poikki juuri silloin, kun lukijassa herää toivo tarinan jatkumisesta. Tekstin pätkäiseminen herkullisimmalla hetkellä voi tuntua brutaalilta tyylikeinolta, mutta tarkasti ajoitettu lopetus ohjaa lukijan täydentämään kertomuksen omilla tulkinnoillaan. Orkesterin lopettaessa konserttisali värisee hetken pontevien sävelten jäljiltä, ja sama värinä jää lukijaan tekstin katketessa. 

Suuria tunteita ja ajatuksia nostattanee myös voimakasääninen kritiikki, joka kokoelman sivuilla kaikuu. Teos ottaa kantaa erityisesti sukupuolten rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja naisiin kohdistuviin vanhakantaisiin asenteisiin. Musiikki korvaantuu tytön itkulla, kun Puolijuoksua-novellissa Pirkko-Liisa ei pääse kisaamaan potkulautamestaruudesta poikien kanssa. Jouduttuaan osallistumaan nukenvaununtyöntöön ja hävittyään kisan Pirkko-Liisa ryhtyy suunnittelemaan uutta maailmaa, jossa tytöt voivat puhua ja toimia oman mielensä mukaan. Aikuisten mielestä kovin suurta tragediaa ei ole ehtinyt tapahtua, sillä "kyllä meidän likka vaan oli kaikista nätein" (Hirvonen 2021, 44). 

Hirvonen nostaa samanlaisia kulttuurisidonnaisia naisvihamielisiä rakenteita esille myös muissa novelleissa. Tutut paikannimet ja maininnat historiallisista muusikoista tekevät selväksi, että naisiin kohdistuva diskriminaatio ja vihamieliset asenteet ovat osa nimenomaan omaa kulttuuriamme. Myös meidän maailmassamme tukahdutettuja tunteita voi paeta Ruisrockiin – aivan, kuten Pystymetsää ja laakeeta peltoo -kertomuksen Eeva saatuaan tietää biologinen äitinsä tulleen karkotetuksi perheestä syntisen raskauden takia vain 17-vuotiaana. 

Maritta Hirvosen Pikkukamarimusiikkia on siis pienen kokonsa ja siron nimensä vastaisesti suuri ja painava teos, jonka sivuille mahtuu niin kovaäänistä kritiikkiä kuin hempeitä sävellyksiäkin. Vaikka tarinat käsittelevät myös ratkaisemattomia ongelmia, kuten sukupuolten eriarvoisuutta, on sanojen väliin piilotettu ripaus toivoakin: musiikki kulkee lahjan lailla sukupolvelta seuraavalle. Naisvihamielistä kulttuuria voi paeta hetkeksi Mozartin sävelmiin, aivan kuten aikalaisetkin ovat ehkä jo vuosisatoja sitten tehneet. 

- 

"Konsertin loppuosassa se ei enää narise mistään, vaan tuijottaa silmät selällään Maria Piccinini -nimistä italiatarta. Huulet töröllä nainen hyväilee kultaista huiluaan ja heiluu puolelta toiselle. Samalla heiluvat tissit ja tukka. Kun Debussyn Syrinxin viimeinen sävel hiipuu, huilunsoittajattaren raskasluominen katse näyttää kohdistuvan suoraan Paavoon. 

Kyllä kyllä, tulen toisenkin kerran, se vakuuttaa kun lähdetään. Ostaa ala-aulasta kaksi Piccininin levytystä. Toisella niistä on Syrinx. Siitä on tullut Paavolle polkassa hyppivät emännät mieleen."

(Hirvonen 2021, 113.) 

- 

-

Hirvonen, Maritta (2021) Pikkukamarimusiikkia. Stresa Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

Olen aiemmin käsitellyt Maritta Hirvosen tuotantoa Komediantit-romaaniin keskittyvässä julkaisussa. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (kts. esim. Enkelikello-novelli)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (kts. esim. Pystymetsää ja laakeeta peltoo -novelli)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

29. Kirjassa on minä-kertoja (kts. esim. Vivaldin kevät -novelli)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

40. Kirjassa hylätään jotain (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

Catherine Pozzi – Agnès

 

Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"

- 

Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 

Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.

Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 

Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 

"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)

Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia. 

Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy. 

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 

-

-

"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 

-

Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023