Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12)

Darren Shan – Darren Shanin tarina (1-12), Tammi 




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1997-2004, suom. 2001-2013

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Hämähäkit ovat aina kiinnostaneet minua."

- Friikkisirkus, 2001




-




Kaikki, mitä vampyyreista tiedetään, on valhetta. Näin ainakin väittää brittiläisen Darren Shanin (oikealta nimeltään Darren O'Shaughnessy) (1997-2001) kirjasarjan päähenkilö Darren, joka on vastikään veretetty puolivampyyriksi. Darrenin maailmassa vampyyrien maku valkosipulin suhteen vaihtelee, mutta vanhalla kunnon vaarnalla saa vaivutettua vampyyrin kuin vampyyrin ikiuneen arkunpohjalle. Saman asian ajavat myös luodit, veitset, keihäät tai vaikka jousipyssyt. Toisin sanoen kaikki sellaiset välineet, joilla ihmisetkin ovat toisiaan vuosisatojen saatossa puhkoneet. Samastuakseen Shanin yliluonnollisiin olentoihin ei siis tarvitse olla maaginen – riittää, että tuntee yleismaailmaista pelkoa lyömäaseita ja teräviä esineitä kohtaan.

Darren Shanin tarina on fantasiakirjallisuuden kulttiklassikoita, joka kutkuttanee erityisesti milleniaalien nostalgiahermoja. Darrenin tarina liihotteli lepakon lailla lukijoiden kirjahyllyihin samassa fantasia-aallossa J. K. Rowlingin Harry Pottereiden ja W.i.t.c.h.-sarjakuvien kanssa. Samoihin aikoihin julkaistiin myös J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -filmatisoinnit, joten 2000-luvun alku on syystä jäänyt monelle kulttuuriharrastajalle mieleen fantasian kultakautena.

Darrenin tarina kuitenkin eroaa Pottereista, W.i.t.c.h.-sarjakuvista ja Sormusten herrasta siltä osin, ettei keskiössä ole suurten velhojen tai noitien kamppailu. Darrenin maailmassa on nimittäin vain yksi noitamainen nainen, jota ei noidaksi saa kutsua (tai hän päästää myrkkysammakot irti). Darrenin maailma pyörii vampyyrien ympärillä. Ei sellaisten, kuin Strokerin Dracula. Tämä kertomus kuvaa alkukantaisia, villejä yön kulkijoita, joista Stroker inspiraationsa aikanaan kertoman mukaan ammensi. 

Kaikki alkaa Friikkisirkuksesta. Laitonta kummajaisesitystä seuraamaan saapunut nuori Darren viehättyy kuolettavan myrkyllisestä hämähäkistä, jota hurja vampyyri, Herra Crepsley, telepaattisesti ohjailee. Alkaa veretseisauttava tapahtumien sarja, jonka aikana Darren ryöstää otuksen ja vahingossa antaa hämähäkin purra Darrenin parasta ystävää, Steve Leopardia. Vaihtoehdot ja Steven elinaika hupenevat sitä mukaa, kun hämähäkki punoo verkkoaan Darrenin kaapissa. Vain vampyyri voi auttaa. Mutta vampyyri, jolta on varastettu harvinainen ja hyvin myrkyllinen hämähäkki, voi olla melkoisen vihainen. Vastamyrkyn hinta saattaa olla kallis – jopa niin kallis, että se mitataan ihmishengissä.

Friikkisirkus (2001) on groteski kuvaus siitä, miten nuori Darren päätyy makaamaan hauta-arkkuun niska pirstaleina. Toisin kuin monet tarinat, kertomus ei kuitenkaan lopu päähenkilön hautaamiseen. Maakerrosten alla hengittää nimittäin hitain vedoin poika, jonka tarina jatkuu vielä yhdentoista kirjan verran. Ensimmäisen teoksen lopussa päättyy siis vain Darrenin elämä ihmisenä, jotta puolivampyyrin aikakausi voi alkaa. 

Luonnostellessaan Friikkisirkusta kevyehkönä sivuprojektina kirjailija tuskin osasi arvata, minkälaiseksi eeposmaiseksi taruksi Darrenin tarina vielä paisuisi. Darrenin saagassa ehditään tutustua niin vampyyrien historiaan, tapoihin, tulevaisuuden uhkakuviin kuin vihollisiinkin. Kirjasarja kasvaa ja lihoo jokaisen romaanin myötä lopulta sellaisiin mittoihin, että kertomuksesta voi poimia jopa korkean fantasian tunnusomaisia elementtejä. Tällaisia ovat esimerkiksi olentojen tarkasti kuvatut historiankirjoitukset, lukuisat rinnakkaiset todellisuudet, antilineaarinen aikakäsitys sekä kohtaamiset universumin voimia hallitsevien myyttisten petojen kanssa. 

Massiivisen kirjasarjan jäsentämistä auttavat kuitenkin teemat, jotka määrittävät Darrenin matkaa kohti vampyyriyden ydintä. Saaga on jaettu neljään erilaiseen teemakokonaisuuteen: Vampire Blood, Vampire Rites, Vampire War ja Vampire Destiny. Teokset etenevät siis kolmen romaanin sykleissä, jotka yhdessä muodostavat kaksitoistaosaisen puolivampyyrin elämäkerran.

Shan kirjoitti koko saagan vain seitsemän vuoden aikana, mikä tarkoittaa lähes kahden romaanin vuosivauhtia. Suoritus on kieltämättä kunnioitettava, mutta näkyy myös lopputuloksessa: sarjan puolivälin paikkeilla tapahtumaketjujen vauhti kiihtyy siinä määrin, että kerronta sekä hahmot alkavat tuntua kuiviksi imetyiltä. Erityisesti viimeiset neljä kirjaa istuvat kaanoniin hieman kankeasti, sillä sekä seikkailuseurueen kokoonpano että motiivit muuttuvat useaan otteeseen ja vieläpä melkoisen radikaalilla tavoilla. Sarjan kymmenes osa Sielujen järvi (2010) sopii teemoiltaan enää vain vaivoin osaksi kokonaisuutta, ja lukukokemuksena romaani tuntuu sivutuotemaiselta välikertomukselta. 

Saagan ensimmäinen puolisko sen sijaan muodostaa eheämmän kokonaisuuden ja edustaa lähes oppikirjaesimerkin lailla perinteistä poikakirjallisuutta. Tapahtumien edetessä nuori poika oppii voimakkaiden, raakalaismaisten ja rujojen yön kulkijoiden tavoille. Vampyyrien maailma on poikakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan verrattain miehinen: vampyyrien klaani asustaa askeettisessa Vampyyrivuoressa, jonka kammioissa suuret urhot ottavat toisistaan mittaa välillä kuolemaan saakka. 

Saagan aikana kertomukseen mahtuu mukaan vain neljä keskeistä naishahmoa, joista yksi ainoa on vampyyri. Kaikkein keskeisin naishahmo, ihmisneito Debbie, on Darrenin romanttisen kiinnostuksen kohde. Muilla sanoilla Debbietä on vaikea kuvailla, sillä hahmolle ei ole annettu juuri muita piirteitä. Konventionaalisen naishahmon tapaan Debbie odottelee useaan otteeseen maskuliinista pelastajaansa, ja neljän viimeisen kirjan aikana Debbietä ehditään pitää köysiin sidottuna panttivankina vaatimattomat nelisen kertaa.

Moderniin poikakirjallisuuteen mahtuu syväluotaava tunteidenkäsittely, mutta Darrenin tarina edustaa melko klassista ja spartalaista poikakirjallisuuden aikakautta. Lienee siis selvää, ettei kerronnan taso kurota kovin syvälle miehisten tunnetaitojen sammioon. Darrenin tarina kattaa yhteensä kahdeksantoista vuoden jakson, jonka aikana Darren kasvaa esiteinistä aikuiseksi mieheksi. Ja vaikka Darrenin tarina on tarkoitettu nuorille aikuisille ja vanhemmillekin lukijoille, teoksissa viitataan romantiikkaan, seksiin sekä tunteidenkäsittelyyn vain harvinaisissa sivulauseissa. Edes Darrenin ja Debbien välillä ei ole mainittavaa seksuaalista saatika romanttista jännitettä. Aikuiseksi ja kunnon vampyyriksi kasvaminen tarkoittaakin Darrenin maailmassa ennen kaikkea taistelutaitojen, vampyyrin kunnian, koruttoman elämäntyylin ja elon raakuuden oppimista.

Myös teemoissa ja aiheissa vahvasti läsnä kulkevan kuoleman käsittely jää pintapuoliseksi. Kirjasarjan aikana Darren ehtii lavastaa oman kuolemansa ja menettää useita ystäviään sekä läheisiään. Päähenkilön pohdinta poismenoon liittyen ei kuitenkaan nouse oivallusten, hyväksymisen tai edes hellän muistelun tasolle. Kuolleisiin hahmoihin viitataan pääasiassa juonenkulun vahvistamiseksi tai motivoimiseksi. Vain muutamissa tapauksissa Darren jää mietiskelemään irvokkaiden kuolemantapausten laajempaa merkitystä, mutta näissä tapauksissa kuvatuin tunne on katkeruus. Kaunaa kantava vampyyri on toki hahmona kiinnostava ja herkullinen, mutta samalla kovin lattea. Vaikka karvaan päähenkilön luominen olisikin ollut kirjailijan tarkoituksena, olisi kertomukseen mahtunut myös ripaus empatiaa. Tällaiselle tunnetaitojen reflektoinnille olisi ollut mainiosti tilaa esimerkiksi (naispuolisten) sivuhahmojen repliikeissä, mutta harmillisesti heidän suunsa on kunnon panttivankien tapaan usein tukittu suukapuloilla.

Emotionaalisten tasojen puuttuminen ei kuitenkaan tee Darrenin tarinasta epäkiinnostavaa lukukokemusta. Saaga on kaiken kaikkiaan varmaa toiminnantäyteistä fantasiarymistelyä alusta loppuun. Kirjasarjan alussa kupliva klassinen poikamainen huumori jää hieman vähemmälle viimeisissä osissa, kun juoni ja tapahtumat saavat ympärilleen tummanpuhuvia sävyjä. Silti kerronnan imu pitää lukijan kohtalaisen hyvin otteessaan minne ikinä Friikkisirkus matkaakaan.

Kahdentoista dramaattisen lukukokemuksen jälkeen lukija jää varmasti vielä monena yönä pohtimaan pimeässä matkaavia olentoja. Onneksi sarjan suurimmat ystävät voivat herkutella myös Takahiro Arain (2006-2009) mainiolla The Saga of Darren Shan -mangalla tai Friikkisirkus: Vampyyrin oppipoika -elokuvasovituksella (joka tosin putoaa huomattavan kauas alkuperäisestä hahmo- ja juonirakennelmasta). Shan on myös kirjoittanut herra Crepsleyn oman elämäkerran, The Saga of Larten Crepsley. Darrenin kaanoniin syvyyttä lisäävät myös lyhytkertomukset, jotka on julkaistu vain kirjailijan verkkosivuilla. Darrenin saagan lopussa hieman avonaisiksi jäävät tiettyjen hahmojen kohtalot jättävät tilaa jatkokertomuksillekin, mutta ainakaan toistaiseksi Shan ei ole raottanut verhoa Darrenin jälkeiseen maailmaan – paitsi siihen, jossa itsekin elämme. Lue ja tiedä!




- 

-


"Noniin", Paris sanoi juhlallisen näköisenä. "Meidän on aika palata keskustelemaan oppipojastasi. Me kaikki tiedämme, että maailma on muuttunut valtavasti muutaman viime vuosisadan aikana. Ihmiset suojelevat toisiaan entistä paremmin ja heidän lakinsa ovat tiukemmat kuin koskaan, varsinkin kun on kyse lapsista. Siksi me emme enää veretä lapsia. Ennen vanhaankaan heitä ei veretetty monta. Siitä on yhdeksänkymmentä vuotta, kun viimeksi otimme joukkoomme alaikäisen. Kerrohan, Larten, miksi päätit uhmata viimeaikaisia perinteitä?"

Crepsley rykäisi ja katsoi suoraan prinsseihin, jokaiseen vuoron perään ja pysähtyi Mikaan. "Minulla ei ole siihen mitään pätevää syytä", hän sanoi rauhallisesti, ja salista alkoi kuulua vaivoin pidäteltyjä huudahduksia ja vaimeaa, levotonta puheensorinaa.

"Hiljaisuus salissa!" Paris huusi ja kaikki äänet vaikenivat siinä samassa. "Noniin, Larten, älä viitsi leikitellä. Sinä et verettäisi poikaa hetken mielijohteesta. Siihen täytyy olla jokin syy."

(Shan, 2004: Vampyyrivuori. 144.)

-

Kuvat: @chains_of_light

Shan, Darren (2001-2013) Darren Shanin tarina ("The Saga of Darren Shan). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi: Helsinki. 


-



Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):




5. Kirjassa ollaan maan alla (tunneleissa ja Vampyyrivuorella)

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009)

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Darren saa paljon oppeja kunnon vampyyriksi kasvamiseen)

12. Kirjan nimi liittyy veteen (kts. Sielujen järvi, 2010)

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

29. Kirjassa on minä-kertoja

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (joskin uskomuksemme vampyyreistä ovat Darrenin mukaan täysin virheellisiä)

40. Kirjassa hylätään jotain (ihmiselämä)

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kts. Kohtalon perilliset, 2013)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useitakin, kuten käärmepoika ja puolivampyyri)

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (kts. esim. Kauhun tunneleissa, 2009 & Yön liittolaiset, 2009)

Maritta Hirvonen – Komediantit

 

Maritta Hirvonen – Komediantit (Stresa) 

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 264

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Metallinkirkas fanfaari katkaisee puheensorinan."

- 

Maritta Hirvosen esikoisteos Komediantit kertoo juutalaisvainoja pakenevasta Estheristä, joka sattumien kautta päätyy osaksi kiertävää sirkusta. Tapahtumien taustalla vaikuttavat toisen maailmansodan järkyttävät kansanmurhat sekä myöhemmin myös kylmän sodan jännittyneet suurvaltasuhteet. Sirkuksen maailmaan ei kuitenkaan mahdu huolta maailmantilasta tai kiinnostusta ympäröivistä muutoksista, sillä tärkeintä on vain jatkaa isien ja äitien perinteitä ja toistaa ikiaikaisia ohjelmanumeroita. 

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nuori Eshter, joka joutuu erilleen perheestään. Hän pakenee juutalaisvainoja salaisen identiteetin ("Arabella Richter") turvin ja aloittaa uuden elämän Sirkus Schreierin tanssijana. Huoli perheen kohtalosta sekä alkuperäisen kodin tilanteesta vaikeuttavat Arabellan kotiutumista uuteen ympäristöön, mutta tilalle tulee myös uutta ajateltavaa: kiertävän sirkuselämän ymmärtäminen, viihdetaiteen omaksuminen sekä tietenkin romanttiset intressit. Arabella kiinnostuukin välittömästi sirkuksen omistajapariskunnan komeasta Heinz-pojasta, joka on vastuussa esityksen hevosnumerosta. 

Tarina poukkoilee eri aikatasoilla varsin vikkelään tahtiin, joten lukijan on oltava tarkkana kerronnan erilaisten jaksojen kanssa. Tapahtumat kuvataan joko minäkertojan (Arabella) kuvausten, päiväkirjojen otteiden tai kirjeiden kautta. Punaisena lankana toimivat kuitenkin yhden ainoan illan tapahtumat, sillä luvut rakentuvat yksittäisen sirkusesityksen ja sen ohjelmanumeroiden herättämien muistojen ympärille. Kokonaisen ihmiselämän kattava tarina alkaa sisääntulosta ja päättyy finaaliin. 

Hirvosen kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä. Teos on nopealukuinen, mutta sisältää useita kauniita sekä tarkkanäköisiä kerronnan elementtejä. Erityisen ansiokkaasti kirjailija kuvaa liikkuvan sirkuksen miljöötä: kömpelöitä vaunuja, karkailevia papukaijoja, nuorallatanssijoiden matalalle viritettyjä harjoitusnuoria ja lapsia heittelemässä keiloja. Myös sirkuksen hahmojen rakentamiseen on käytetty aikaa ja ajatusta, sillä jokainen henkilö tuntuu verrattain moniulotteiselta ja merkitykselliseltä. Koen tämän suureksi ansioksi, sillä aiemmin sirkusteemaisia romaaneja lukiessani olen huomannut, kuinka helposti henkilökavalkadi karkaa tarkoituksettoman runsaaksi ja hahmot menettävät merkityksensä. 

Kirjailija onnistuu myös muilta osin välttämään sirkuskirjallisuuteen liittyvää kulunutta romantisointia. Hirvosen luoma sirkus on raitojen ja kimalteen alla vain pieni sinnikäs perheyritys, jossa on usein aivan samanlaisia ongelmia kuin muissakin perheissä. Hirvonen osaa myös ilahduttavasti ja uskottavasti luoda kuilua sirkuksen ja maailmansodan välille. Lopputuloksena on mieleenpainuva kurkistus maailman myllerrysten keskellä tasapainottelevan sirkuksen kulisseihin. Erityisen herkullista on seurata yrityksen toimintaa vuosikymmenien ajan ja nähdä, miten myös sirkuksen ajattomina pidetyt traditiot hitaasti, välillä jopa huomaamatta, mukautuvat uuteen aikaan. 

Lukijana koin kuitenkin, että teosta olisi voinut tiivistää ja yksinkertaistaa. Koska kerronta rakentuu useista erilaisista tyyleistä, joidenkin elementtien mukanaolo ei tuntunut mielestäni täysin perustellulta. Tällaiseksi ylimääräiseksi elementiksi koin Arabellan päiväkirjan, jonka avulla tapahtumia kirjan alkupuolella kuljetetaan eteenpäin. Romaanin kerronta tapahtuu jo valmiiksi hyvin intiimillä tasolla, eli ikääntyvän naisen minäkerronnan kautta. Koska Arabella pohtii päiväkirjan aiheita, kuten tuntemuksiaan ja rooliaan myös tavallisten kerrontajaksojen aikana, koin päiväkirjan jokseenkin perusteettomaksi lisäykseksi. Päiväkirjan poisjättäminen olisi luultavasti tuonut kerrontaan kaipaamaani dynaamisuutta, mutta on myös korostettava, etten mieltänyt päiväkirjan mukanaoloa varsinaiseksi suureksi ongelmaksi. 

Rakenteensa osalta teosta olisi voinut yhtenäistää. Siinä missä romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan Arabellan nuoruutta ja päiväkirjamerkintöjä, loppupuolella mukaan tulevat  lapsuudenystävä Giselan kirjeet sekä vanhemman Arabellan mietteet. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla tarinaan astelee Giselan lisäksi myös Arabellan vanha tuttu, Kurt. Sekä Gisela että Kurt esitellään lukijalle melko tuntemattomina hahmoina, sillä heidät mainitaan vain hyvin pikaisesti kirjan alkupuolella. Koin ratkaisun epäkoherenttina, sillä lukijana minun oli vaikea ymmärtää tuntemattomaksi jääneiden Kurtin ja Giselan merkitystä Arabellalle. Mikäli Arabellan suhteita lapsuudenystäviin olisi eritelty enemmän jo romaanin alussa, hahmojen myöhempi sisääntulo olisi voinut olla vaikuttavampi ja kiinnostavampi. 

Jäin myös harmittelemaan joidenkin tapahtumien kiirehtimistä. Eräät Arabellan elämän merkityksellisimmät ja vavisuttavimmat tapahtumat kuvataan todella nopeasti, vain muutaman lauseen avulla. Ratkaisu tuntuu hämmentävältä, sillä kyseiset hetket ja tapahtumat määrittävät Arabellan identiteettiä ja toimintaa koko muun kertomuksen ajan. Olisinkin toivonut, että kertomus olisi viivähtänyt hieman pidempään esimerkiksi Arabellan tarinan traumaattisissa alkuvaiheissa, jolloin lukijan ymmärrys Arabellan hahmosta ja toiminnasta olisi ollut paremmin pohjustettu myös myöhempää tarinaa ajatellen. 

Romaani sisältää useita järkyttäviä väkivallankuvauksia, mutta niiden vastapainoksi tarinassa riittää myös huumoria ja esimerkiksi romantiikkaa. Hirvonen onkin onnistunut rakentamaan tasapainoisen, elämänmakuisen kertomuksen, johon mahtuu lähes koko ihmiselon tunnekirjo. Myös sotien pelottavat vaiheet, uhkaavat aatteet ja hirveät tapahtumat on sijoitettu tarinaan siten, että vastapainona on elämänmyönteisempiä kuvauksia. Ratkaisu toimii, sillä se keventää rankkaa aihetta ja auttaa niin hahmoja kuin lukijoitakin jäsentämään raskaita ajatuksia. 

Kaikenkaikkiaan Komediantit on monipuolinen ja ravisuttava kertomus, joka onnistuu välttämään sirkusromantiikan yleisimmät kliseet. Erityisesti nautin kirjailijan kyvystä luoda samastuttava ja värikäs sirkusmaailma, joka on lähes täysin irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Tarinassa on useita hienosti rakennettuja juonenkäänteitä, joiden pyörteissä lukija yllättyy ja kokee vahvoja tunteita.Vaikutuin myös kertomuksen lomaan ujutetuista saksankielisistä lauseista ja lauluista. Yksityiskohtia on mietitty tarkoin. Kerronnan hiotuista detaljeista myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista taustaa taiteen kentällä toimimisesta. Erityisesti musiikin ja tanssinumeroiden esittely tuovat esille Hirvosen ammattitaidon ja kokemuksen Filharmonian intendenttinä. 

Komediantit on uniikki kuvaus muuttuvasta maailmasta, jonka keskellä ikivanhat perinteet sinnittelevät. Tarina rakentuu inhimillisen kärsimyksen ja menetyksen, mutta myös sisukkuuden, taistelutahdon ja rakkauden ympärille. Hirvonen on lisäksi ilahduttavasti saanut kerrontaan sisällytettyä feministisiä elementtejä, kuten pohdintaa sirkustaiteilijoiden sukupuolesta sekä sen vaikutuksesta vapauteen. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on hämmästyttävän monitahoinen ja vaikuttava. Komediantit onkin kuin mukaansatempaava sirkusesitys, jossa on varmasti jotakin tuttua, mutta ainakin yhtä paljon uutta ja yllättävää. 

-

– Kun eläimiä on niin paljon, niin eikö jo pelkkä sisääntulo kestä loputtoman kauan? kysyn Alfonsilta. 

– Se siinä just olikin, että piti ryhmitellä ne oikein. Isot ensin, pienimmät häntäpäässä, taiteilijat yhtäaikaa elukoiden ja niiden hoitajien seassa. 

– Ja aina vii-me-se-nä, Petra hihittää.

– Viimesenä tulee, Alfons kuiskaa ja katsoo vuorotellen jokaista neljää viekkaasti hymyillen. 

Lapset alkavat pomppia ja kiljua yhteen ääneen. Pikku Ilona taputtaa käsiään. 

– Viimesenä tulee kettu...

– Joka työntää... 

– Valkosta hanhee nukenrattaissa! 

(Hirvonen 2020, 217.) 

-

Maritta Hirvoselta on vastikään ilmestynyt uusi novellikokoelma, Pikkukamarimusiikkia.

Hirvonen, Maritta (2020) Komediantit. Stresa Kustannus: Tallinna. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (moni sirkustaiteilija)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (nuorallakävely, keiloilla jonglööraaminen)

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista (Teoksessa otetaan kantaa sirkuseläinten julmiin koulutusmetodeihin)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat

 Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat 

*kirja saatu arvostelukappaleena  

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 281

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Muistan hämärästi verhot tai niiden välistä tulevan valon, joka saa hiljaisen huoneen tapetit tanssimaan."

- 

Rivien väleihin putoajat on vuonna 2020 julkaistu romaani syrjäytyneistä tai muulla tavoin yhteiskunnan pyörien ulkopuolelle jäävistä ihmisistä, jotka tavanomaisesti eivät pääse kirjojen sivulla suureen rooliin. Ville Peltolan teos kuitenkin haastaa lukijan tarkastelemaan tällaisten syrjään joutuneiden tai sinne pakotettujen ihmisten elämää lähietäisyydeltä. Kirja ei valota vain epäonnisten hahmojen toimintaa, vaan tarjoaa lukijalle myös mahdollisuuden tutkia syrjäytymiseen johtavia monimutkaisia tapahtumaketjuja. 

Peltolan omakustanne syntyi onnistuneen mesenaattikampanjan avustuksella. Vastikkeina rahoitukselle markkinoitiin mm. mahdollisuutta nimetä yksi kirjan sivuhenkilöistä, keskeisistä hahmoista tai jopa itse päähenkilö. Koska tällaisen tilaisuuden lunastaneet rahoittajat saivat itse päättää maininnastaan kirjan kiitoksissa, jää lukijalle arvoitukseksi, kuka hahmot lopulta on nimennyt. Nyanssi ei toki muuta lukukokemusta dramaattisesti. Kyse ei myöskään ole täysin uudesta ilmiöstä (kts. esim. Chris Carterin nimikilpailu), mutta ilmentää kirjailijoiden tukalaa tilannetta nykypäivän ahtailla kulttuurimarkkinoilla.

Perinteisesti hahmojen nimillä, kuten muillakin tarinan elementeillä, on tärkeä rooli tai erityinen merkitys. Arpomalla nimetyt hahmot eivät tietenkään noudata tällaista konventiota, ja yleisesti ottaen pidän hahmojen sattumanvaraista nimeämistä laiskana hahmonrakentamisena. Peltolan teoksen kohdalla ratkaisu tuntuu kuitenkin hämmentävän toimivalta: lähes kaikki tarinan henkilöhahmot ovat syrjäytyneitä, vetäytyneitä tai muuten vain yhteiskunnan normeihin kyllästyneitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä usko valintojensa saati olemassaolonsa suurempaan merkitykseen. Sattumanvarainen nimi korostaa tällaista asetelmaa, jossa koko ihmisen elämä näyttäytyy vain hyvänä tai huonona arpaonnena. 

Rivien väleihin putoajat kertoo 80-luvulla syntyneestä syrjäytyneestä Mikosta, joka on omien sanojensa mukaan "koditon ja työtön 35-vuotias miehen irvikuva, joka joi paljon, ravasi avopuolison pakottamana jatkuvasti terapeutin puheilla eikä tuntunut onnistuvan oikein missään (Peltola 2020, 32)". Kirjan ensimmäinen osa keskittyy valottamaan Mikon repaleista menneisyyttä lastenkodissa, sijaisperheessä sekä epävakaissa kotioloissa. Muistelmapätkien välissä kuvataan Mikon nykyhetkeä ja siihen liittyviä haasteita, kuten alkoholismia sekä rakoilevaa avoliittoa. 

Oluen, tupakan ja likaisella sohvalla nukkumisen ympärillä pyörivä arki ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, sillä surullisesti päättyneen ryyppyreissun päätteeksi Mikon kännykkään kilahtaa viesti avovaimo-Katrilta: "Oon raskaana. Älä ota yhteyttä. älä vaivaa päätäs, mä hoidan kaiken (Peltola 2020, 44)." Tapaus pakottaa Mikon tarkastelemaan omaa lapsuuttaan sekä pohtimaan vanhemmuutta. Ajatteluprosessia edistää miehen äiti, joka kesken saunaillan toteaa Mikolle tämän isän ottaneen yhteyttä ja haluavan vihdoinkin tavata aikuisen poikansa. 

Kirjan toinen osa on klassinen matkakertomus, joka kuvaa niin Mikon fyysistä kuin henkistäkin matkaa kohti isää sekä vanhemmuutta. Matkalla mysteerisen isän luokse Uumajaan Mikko tapaa muita perheitä ja pääsee peilaamaan omia ajatuksiaan erilaisia vanhemmuusmalleja vasten. Kertomus on täynnä onnettomia ja normeista poikkeavia vanhempi-lapsi-suhteita, mutta myös mielikuvituksekkaita kulkupelejä: yli 2500 kilometrin matkaan mahtuu taivaltamista muun muassa puolitutun autolla, traktorilla, jalkapatikalla sekä sirkuksen pakettiautolla. Matkan varrella kyytiin nousee myös uusia ystäviä ja pari vihamiestäkin. 

Teoksen osiot poikkeavat tyylillisesti niin vahvasti toisistaan, että lukijana koin kokonaisuuden jokseenkin epäkoherentiksi ja paikoin väkinäiseksi. Rakenteellisesti kirja olisi voinut toimia dynaamisemmin, mikäli kehyskertomus olisi rakennettu Mikon pitkän ajomatkan varaan ja sen lomassa väläytelty kivuliaita muistoja lapsuudesta. Nykyinen jaottelu jakaa romaanin kahteen tunnelmaltaan ja tyyliltään täysin erilaiseen osioon, jotka eivät tunnu kuuluvan samaan kokonaisuuteen. Nämä eroavaisuudet ilmenevät esimerkiksi Mikon muistelmajaksojen sijoittumisella yksinomaan ensimmäiselle puoliskolle, sekä kirjailijan tavassa nimetä jälkimmäisen osion luvut avainhenkilöiden mukaan. Kirjan ensimmäisessä osassa luvut esitetään pelkkinä numeroina, joten osioiden yhtäkkinen nimeäminen tuntuu sekavalta. Mikäli lukujen nimeämisellä halutaan korostaa Mikolle merkityksellisten esikuvien tai muuten tärkeiden hahmojen läsnäoloa, tapaa olisi voinut laajentaa koskemaan myös romaanin ensimmäistä osiota. 

Kerronnan tyylien sekoittuminen näkyy myös minäkertojan kuvailussa. Välillä kertoja viittaa itseensä puhekielisesti ("mä", "mulle"), mutta saattaa piankin vaihtaa kerrontatyyliä kirjakielisempään ("minä", "minulle"). Tällaista kerrontatyylin vaihtelua ei perustella mitenkään, joten lukijana koin ratkaisun epäselvänä. Yleisesti ottaen minäkertojan käyttäminen ja puhetyylisyys Peltolan teoksessa ovat kuitenkin toimivia ratkaisuja, sillä ne lisäävät tarinan samastuttavuutta ja avaavat hieman varautuneen Mikon ajatusmaailmaa eksklusiivisella, jopa intiimillä tavalla.

 

Peltolan kirjoitustyyli on helppolukuista ja mukaansatempaavaa. Kustannustoimittajan puuttuminen näkyy kerronnan kielioppivirheissä. Ne ovat luonteeltaan kuitenkin varsin vähäpätöisiä, eivätkä haittaa lukukokemusta tai tekstin ymmärrettävyyttä. Romaani on yleisesti ottaen huolellisesti oikoluettu. Kerrontaa monipuolistavat myös nokkelat kielikuvat, värikäs dialogi sekä huumorin ja melankolian hallittu tasapaino. Erityisesti hahmojen tunnetilojen vaihdokset on kuvattu uskottavalla ja taidokkaalla tavalla. 

Myös keskeisimmät henkilöhahmot on rakennettu moniulotteisiksi. Sivuhenkilöt sitä vastoin jäävät usein melko litteiksi, sillä heistä paljastetaan monessa tapauksessa vain päällimmäinen pintakerros: nokkela kauppaneiti, tympääntynyt avovaimo tai puhelias äiti. Se on sääli, sillä teoksen hahmoissa olisi potentiaalia kuvastaa monimutkaisempiakin persoonallisuuksia. Mutta koska useat hahmot jäävät yksiulotteisiksi, heidän läsnäolonsa ei tunnu lukijasta merkitykselliseltä. Se on vahinko, sillä matkan varrella vastaantulevien hahmojen tarkoitus lienee nimenomaan herättää oivalluksia niin Mikossa kuin lukijassakin. 

Tarinan kaari on tuttu monista muista matkakertomuksista, kuten Tie pohjoiseen ja Napapiirin sankarit -elokuvista: sekalainen hahmokavalkadi käy hivenen epätoivoiseen matkaan, jonka ylevä määränpää osoittautuu lopulta itse kulkemista vähäpätöisemmäksi. Matkan varrelle mahtuu moninaisia sattumuksia sekä kommelluksia, jotka tarjoavat hahmoille uutta näkökulmaa tapahtumiin. Rivien väleihin putoajat ei poikkea tästä yleisestä draaman kaaresta. Ennalta-arvattavuus voi tietenkin olla lukukokemusta latistava tekijä, mutta on myös olemassa lukijakunta, joka nauttii tutusta ja turvallisesta. Voin hyvin kuvitella kirjan  elokuvasovituksen, joka uppoaa samaan yleisöön kuin muutkin suomalaiset matkakertomukset. 

 Kaiken kaikkiaan Rivien väleihin putoajat on miellyttävä ja massatuotannosta poikkeava lukukokemus. Teoksessa pääsevät estradille sellaiset hahmot, jotka usein toimivat vain muiden tarinoiden sivuhenkilöinä. Peltola on myös onnistuneesti tuonut esille erilaisia vanhemmuuden malleja aina heteronormatiivisen yhteiskunnan sisältä että sen ulkopuoleltakin, mikä on ilahduttavaa ja virkistävää. Kirjan sanoma tiivistyykin ajatukseen, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsia tai elää perheenä. Asiat menevät harvoin suunnitelmien mukaan, eikä koskaan voi tietää millaiseksi elämä lopulta muotoutuu. Syrjäytyneet ihmiset eivät usein ole tietoisesti valinneet väärin, vaan takana on monimutkainen ihmissuhteiden ja odottamattomien tilanteiden sekasotku. Juuri tällaista vaikeasti hahmotettavaa olosuhteiden umpisolmua Peltolan romaani tarkkanäköisesti kuvaa. 

"Kaikki on jotenkin paikoillaan, en saa liikutettua."

"Nyt kaikki liikkuu, eikö?", Janne kysyi. "Olet Ruotsissa etsimässä isääsi, koska saat lapsen"

"Totta, mutta ehkä on liian myöhäistä ja mitä jos isäkin on ihan huono?"

Janne kohautti olkiaan. "Mitä sitten? Jos olisin minun isä, en olisi tässä. Jos olisin isä, olisin kuollut alkoholiin jo aikaa sitten. Minä olen Janne ja rakennan perheelle talon"

"Ei se ole niin yksinkertaista"

(Peltola 2020, 258-259)

Peltola, Ville (2020) Rivien väleihin putoajat. Rihto kirjapaino: Leppävesi. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Sara Gruen – Vettä elefanteille

 Sara Gruen – Vettä elefanteille (Bazar) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2006, oma painokseni 2011

Sivuja: 366

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause:

"Grillin punavalkoisen katoksen alle oli jäänyt vain kolme henkeä: Grady, minä ja kokki."

-


Tämä kirja päätyi käsiini sattumalta ja ehti lojua hyllyssäni muutaman kuukauden ilman, että edes ehdin ajatella teokseen tutustumista. Kevään edetessä kirjallisuudesta kiinnostuneet ystäväni alkoivat kuitenkin toistuvasti viitata Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja ylistää sen viehättävyyttä, minkä vuoksi päädyin itsekin tarttumaan teokseen heti, kun muilta lukuprojekteiltani ehdin.

Kirja kertoo 23-vuotiaasta Jacobista, joka erinäisten (hieman kiireellä kerrottujen) sattumien kautta päätyy kiertävän sirkuksen eläinlääkäriksi. Kehyskertomuksena toimii tarina yli 90-vuotiaasta Jacobista, jonka elämä vanhainkodissa on tapahtumaköyhää ja verkkaista. Hoitojaksojen välillä väsynyt Jacob torkahtelee ja palaa unissaan nuoruuden seikkailuihin, jotita Benzinin veljesten sirkuksessa koki. Muistot ovat kultaisia, vaikka tapahtumat synkkenevät sitä mukaa kuin sirkusjuna höyryää kohti pohjoista. 

Gruenin teos alkaa sekavalla selostuksella Benzinin sirkuksen pahamaineisesta tapaturmasta. Avainhenkilöiden nimet jätetään mainitsematta, minkä tarkoituksena lienee houkuttaa lukija ottamaan tarkemmin selvää katastrofin yksityiskohdista. Koin tämän hieman epäonnistuneena kerronnan keinona, sillä lukijan kiinnostuksen olisi voinut herätellä pelkällä kuuluisan tapaturman mainitsemisella. Epäselvä aloituskappale paljastaa lukijalle etukäteen tarinan suurimman kliimaksin, mikä ei mielestäni toiminut kerronnan rakenteen kannalta.

Romaanin tapahtumia olisi muutenkin voinut tiivistää, sillä esimerkiksi itseään toistavat vanhainkotijaksot eivät tuo oikeastaan mitään lisää tarinaan. Uskon, että kirjailijan tarkoitus oli luoda kontrastia nuoren ja vetreän sekä vanhan ja kiukkuisen Jacobin välille, mutta tämän asetelman olisi voinut saavuttaa esimerkiksi luopumalla kokonaan vanhainkotijaksoista ja viittaamalla päähenkilön myöhempiin vuosiin vain prologissa sekä epilogissa.

Teoksen punainen lanka rakentuu kolmiodraaman ympärille, jonka neljäntenä pyöränä tömistelee oikukas Rosie-elefantti. Tarinan edetessä Jacob hullantuu hevostenkouluttaja-Marlenaan, joka on surkeiden valintojen kautta päätynyt väkivaltaisen ja paranoidisesti skitsofreenisen eläintenkesyttäjän vaimoksi. Kolmikko onnistuu pitämään kohteliaasti yhtä saadakseen iäkkään Rosien temppuilemaan talousahdingossa painiskelevan sirkuksen pelastamiseksi, mutta näyttämön ulkopuolella mustasukkaisuus ja arvomaailmojen erot kaihertavat alati syvenevää kuilua eri osapuolten välille. 

Vanhainkodissa asetelma on kääntynyt päälaelleen: Jacobista on varttunut Rosie-norsun kaltainen oikuttelija, joka aiheuttaa päänvaivaa vanhainkodin henkilökunnalle – erityisesti Rosemary-nimiselle hoitajalle. Kehyskertomuksen asetelma on toki vitsikäs, mutta ei juuri edistä tarinan kulkua tai tarjoa uutta näkökulmaa pääjuoneen. 

Gruerin romaanin suurin ansio ja ehkä samalla suurin kompastuskivi on 1930-luvun sirkusmiljöö, jonka ytimeen henkilöt ja tapahtumat sijoittuvat. Kirjailija on tehnyt ansiokkaan taustatyön kartoittaessaan lama-ajan sirkustoimintaa, ja esimerkiksi tarinassakin useasti mainittu Ringlingin suursirkus on todellinen yritys. Myös monet kertomuksen uskomattomilta kuulostavat yksityiskohdat ovat todellisia sirkushistorian tapahtumia, kuten kuolleen virtahevon säilöminen formaliiniin tai näyttävän ruumissaaton järjestäminen kaksisataakiloiselle jättinaiselle, jonka hämmästystä herättävä ruumis sullottiin paraatin ajaksi norsuhäkkiin. Useat lukijat ovatkin maininneet viihtyneensä teoksen parissa nimenomaan eläväisesti kuvatun sirkusympäristön takia. Samalla kiiltokuvamainen ja useista, useista elokuvista sekä muista kulttuurituotteista tuttu kuvasto kuitenkin typistää hahmot stereotypisiksi artisteiksi, jotka jokaista kohtausta myöten näyttävät ja käyttäytyvät ennalta-arvattavasti. Keskeisimpiin henkilöihin kuuluvatkin yllätyksettömästi rahanhimoinen ja arrogantti sirkustirehtööri, tympeä klovni, uskomattoman viehättävä hevostaituri-Marlena sekä ilkikurinen strippari-Barbara. 

Teos tuntuu luottavan romanttiseen vanhan ajan sirkuseksotiikkaan niin vahvasti, että monien henkilöhahmojen epäuskottavat motiivit jäävät kokonaan perustelematta. Heti tarinan alussa Jacob esimerkiksi tutustuu työkyvyttömään rampaan, jonka selittämättömästä syystä (ja omaksi vahingokseen) ottaa asiakseen hankkia päähenkilölle työpaikan sirkuksesta. Hahmon motiiveja ei koskaan tarkenneta, vaikka työpaikan saaminen on arvattavasti tärkeimpiä juonenkäänteitä koko tarinassa. Lukijana koin tällaisen epämääräisen juonenpunonnan epäuskottavaksi, ja koin sen olevan myös räikeässä ristiriidassa kirjailijan suuren tautatyön kanssa. Uskottavaksi ja todentuntuiseksi tarkoitettu tarina heikkenee sitä mukaa, mitä lähemmäs kliimaksia päästään. 

Kirjalla on toki myös ansionsa, eikä ole ihmekään että se on saanut maailmanlaajuista suitsutusta osakseen sekä myös tarinaa mukailevan elokuvasovituksen. Lukuromaanina teos toimii mainiosti, sillä kirjan kieli on suhteellisen rullaavaa ja värikästä. Käännöstyö on tosin hieman kankeaa, mikä tulee ilmi esimerkiksi toistuvissa subjektia turhaan korostavissa lauseissa ("Minä ryömin lähemmäs" vrt. "ryömin lähemmäs"). 

Erityisen ilahduttavaa oli löytää tarinasta feministisiä kannanottoja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyen. Myös eläinten kaltoinkohtelu ja sen tuomitseminen on yksi teoksen kantavista teemoista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi muodostuukin erilaisuus ja sen ymmärtäminen. Vaikkei teos vastannutkaan odotuksiani, voin silti suositella sitä oikeastaan kenelle vain. Tarina on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että kirja on varmasti nopea ja yleisesti ottaen miellyttävä lukukokemus.

Teos tarjoaa myös ajankohtaisen näkökulman eläinten oikeuksiin, sillä villieläinten pitäminen sirkuskäytössä on edelleen yksi julmimmista (alueellisesti hyväksytyistä) eläinrääkkäyksen muodoista. Esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalian mukaan sirkuskäytössä olevat isot kissaeläimet viettävät noin 90% elämästään häkkeihin suljettuna. Gruenin teoksessa puhutaan "kiilahevosista", jotka tungetaan junan hevosvaunuun viimeisinä siten, että muut ratsut puristuvat yhteen kuljetuksen ajaksi. Myös nykypäivänä, melkein 100 vuotta tarinan tapahtumien jälkeen, sirkus- ja esimerkiksi teuraseläimiä kuljetetaan niin ahtaasti, etteivät ne pääse käätymään paikoiltaan saati laskeutumaan makuulle. Vettä elefanteille onkin kevyestä yleisvaikutelmastaan huolimatta kantaaottava romaani, jonka sanoma on valitettavasti ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. 

Gruen, Sara (2011) Vettä elefanteille ("Water for Elephants", 2006). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Bazar Kustannus: Nørhaven. 

Animalia: Eläinten viihdekäyttö. https://animalia.fi/elainten-viihdekaytto/ 

Kuvat: @chains_of_light



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksesta on tehty samanniminen elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (monet erilaiset artistit)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (usein Gounodin valssia)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla