lauantai 18. toukokuuta 2024

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

 


Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia 


Julkaisuvuosi: 

Lähdin veljen luo: alkuperäinen 2018, suomennos 2021 

Viedään äiti pohjoiseen: alkuperäinen 2019, suomennos 2022 

Sitten menin kotiin: alkuperäinen 2020, suomennos 2022


Sivumäärä: 

Lähdin veljen luo: 294 

Viedään äiti pohjoiseen: 332

Sitten menin kotiin: 320 


Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause, Lähdin veljen luo

"Lähdin veljen luo." 


-



Ruotsalaisen Karin Smirnoffin romaanitrilogia vyöryi kotimaan markkinoille ja käännösalueille vimmaista vauhtia 2010- ja 2020-luvun taitoksessa. Kolme painavaa romaania jysähti kirjakauppojen hyllyille vuoden päästä toisistaan, mikä on melkoinen tahti kaunokirjallisuudelle kustannus- ja painoprosesseineen. Käännösalueille teoksia kiidätettiin sitäkin tiukemmalla temmolla, sillä esimerkiksi suomalaisiin kauppoihin trilogian keskimmäinen ja viimeinen teos kiirehdittiin saamaan jo saman vuoden aikana. 

Janakippo-trilogiaksikin kutsutun kokonaisuuden suosio on helppo ymmärtää. Ainakin suomalaisena lukijana. Romaanien keskeinen tapahtumapaikka, fiktiivinen Smalångerin kylä, on saanut inspiraationsa kirjailijan kotiseudusta, Pohjois-Ruotsin Västerbottenista. Vaikka miljöö kuvitteellinen onkin, moni pohjoismainen lukija varmasti tunnistaa Smirnoffin kuvaaman pikkukylän hylättyine pientiloineen, metsään unohdettuine romuautoineen sekä yksinäisine vanhuksineen. 




Maaseudun autioituminen ja yhteiskunnan hoivaresurssien riittämättömyys onkin yksi trilogian keskeisimmistä teemoista. Päähenkilö Jana Kippo palaa romaanisarjan aloitusosassa lapsuudenkotiinsa, jonne Bror-veli on jäänyt yksin asuttamaan rapistuvaa Kipon tilaa. Taloudellinen ahdinko ajaa Janan etsimään töitä kotipaikkakunnalta, ja niitä löytyykin jo seuraavaksi aamuksi: 

"Työhaastattelussa suuni liikkui automaattisesti. Se lisäsi vastauksiin kiitollisen sävyn siitä että minulle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä eniten apua tarvitsevien kuntalaisten kanssa heidän yksinäisissä tönöissään kuoppaisten hiekkateiden varsilla. Siitä huolimatta että en ollut tehnyt koskaan kotihoitajan hommia ja ymmärsin vain hämärästi mitä siinä vaadittiin.

Aloitat huomenna märitljungvist sanoi." 

(Smirnoff 2021, 38–39.) 




Vaikka paikkakunta on kuvitteellinen, ovat Smirnoffin kuvaavat ongelmat aitoja. Vuonna 2023 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet Ruotsin vanhustenhoidossa työskentelevistä hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Alalla työskentelevistä 37% on sitä mieltä, että viikottainen ja päivittäinen henkilöstövaje on muodostunut hoidettaville terveysriskiksi. Myös Ruotsissa perinteisesti vaalittu kotona asumisen periaate on alkanut aiheuttaa haasteita iäkkään väestön lisäksi omaisille, sillä kotihoidon tai vanhainkotien resurssit eivät hiljattaisten leikkausten ja lakkautusten jäljiltä enää riitä vastaamaan väestön todellisiin tarpeisiin. Suomalaiset lukijat tunnistanevat kuvatut ongelmat myös kotimaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Ainakin vuonna 2023 julkaistun tiedotteen mukaan lähes kaikki hyinvointialueiden johtajat arvioivat hoitajien ylikuormittuvan lähitulevaisuudessa resurssipulan vuoksi. 




Smirnoff tai Jana eivät kuitenkaan jää seisoskelemaan kriisien kasautuessa. Kirjailija kävelyttää lukijan Janan askelissa halki pikkukylässä sinnittelevän kotihoitokonsernin. Vaikka kolmannessa osassa kunnallinen kotihoito siirtyy yksityiseen omistukseen ja johtoon astuu "pullooveri" triplavuoroineen sekä muine uusine kestämättömine resurssiensäästötemppuineen, vanhuksia ei jätetä makaamaan märkiin lakanoihin. Pelkkä perustarpeista huolehtiminen ei kuitenkaan aina riitä. Trilogian aikana moni ikäihminen ehtii menehtyä ennen kuin saa tarvitsemaansa apua. Niin käy esimerkiksi Kippojen pitkäaikaiselle naapurille, joka hamstrausmereen hautauduttuaan lopulta ampuu itsensä. 

Jana ehtii kertomuksen aikana löytää niin monta hahmoa kuolleena tai kuolemaisillaan, että juoniteknillisesti asetelma alkaa toistaa itseään. Se saattaa olla tarkoituskin. Heitteillejätettyjen vanhusten menehtyminen koteihinsa on valitettavasti nykyterveydenhuollon tavanomainen ongelma, joka myös tosielämässä kuuluu monen hoitajan arkipäivään. 




Kirjoissa esitetyt terveydenhuollon kriisin ja naisvaltaiseen alaan kohdistuvat kiristyskeinot voi nähdä rakenteellisen väkivallan kuvauksina. Äärimmilleen viety väkivalta ja sitä seuraava kuolema ovat myös muilla tasoilla Smirnoffin trilogian polttopisteessä. Kirjailija kuvaa brutaalin yksityiskohtaisesti Kippojen tilalla sukupolvelta toiselle periytyvää kurituskulttuuria moninaisine ilmenemismuotoineen. Pedofilia, insesti, eläimiin kohdistuva väkivalta sekä esimerkiksi heitteillejättö ovat oleellisia teemoja trilogian kaikissa osissa. Väkivaltaan liittyy kuitenkin aina yksi ja sama motiivi: valta. 





Lähdin veljen luo -romaanissa Smirnoff repii auki Janan lapsuuden ja erityisesti isäsuhteen: taatto on mies, joka oman isänsä tavoin pyrkii turvaamaan valta-asemansa sitomalla lapsensa liekaan ja ampumalla koiria. Äiti kietoo huivia tiukemmin mustelmiensa ympärille ja jatkaa ruoanlaittoa, vaikka isä on lukinnut kapinoivan tyttären keittiön lattialautojen alle. Trilogian toisessa osassa Smirnoff valottaa äidinkin taustoja ja paljastaa ylisukupolvisen väkivaltaperinteen, jonka juuret kumpuavat vanhoillisen uskonyhteisön arvoista. Erityisesti Viedään äiti pohjoiseen -tarinassa Smirnoff onnistuu tarkkanäköisesti erittelemään väkivallan ja uskonnollisen vallankäytön sidoskohtia. 

Vaikka trilogian sivuille mahtuu runsaasti kestämätöntä väkivaltaa, piilee rivien väleissä paljon toiveikkuutta. Jokaisella hahmolla on syynsä sinnitellä. Esimerkiksi vanhoillista uskonyhteisöä kuvatessaan kirjailija saa nostettua esille myös näkökulmia, jotka saavat hahmot jäämään: jaettu usko, yhteisön vankkumaton tuki sekä henkilökohtaisesta jumalasuhteesta saatava lohtu on tuotu tarinassa selkeästi esille. 



Moninäkökulmaisuus ulottuu myös Smirnoffin hahmokavalkadiin. Erityisen taidokkaasti kirjailija käsittelee  partiarkaalisia mieshahmoja, jotka käyttävät valtaansa itsekkäisiin ja vahingollisiin tarkoitusperiin. Usean kirjan kohdalla olen blogihistoriani aikana kritisoinut vastaavia hahmoja, jotka on typistetty yksiulotteisiksi pahuuden perikuviksi (kts. esim. Mainingin varjo). Smirnoffin väkivaltaiset miehet ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on kovan pinnan alla tunteet. Suljettujen ovien takana Janan isä ei vain pakota tytärtään riisuutumaan, vaan veistelee myös koristesydämiä. Juuri hahmojen moniulotteisuus ja piilevä hellyys tekee heistä inhimillisen kompleksisia. Kohdatessaan kuolleita Jana usein pohtii, päätyvätkö pahantekijät lopulta taivaaseen vai Gehennaan. Samaa jää miettimään lukija.



Smirnoff ravistelee skandivaanista kirjakenttää samalla nöyristelemättömällä tavalla, jolla meksikolainen Fernanda Melchor menestyksekkäästi uudisti Latinalaisen Amerikan kirjakonventioita: siinä, missä Melchor kertoo tarinansa anteeksipyytelemättä Veracruzin rujolla murtella ("Spicy way of talking", kuten kirjailija itse kieltä kuvaa), rakentaa Smirnoff tekstiä pohjois-ruotsalaisen västerbottenilaisen puhetavan keinoin. Puheen nuotille uskollisesti teokset toimivat erinomaisesti äänikirjoina, mutta eniten tarttumapintaa kerrontaan saanee lukemalla kirjat fyysisinä opuksina. Tällöin lukija pääsee tavaamaan lauseita omaan tahtiin ja täydentämään välimerkittömät virkkeet. Rakentamalla oman päänsisäisen lukutavan lukija sitoo itsensä tekstiin ainutlaatuisella tavalla ja joutuu väkisinkin pohtimaan lauseiden painopisteitä. 

Smirnoffin vahvasta ja eheästä kirjoitustyylistä sekä halki trilogian kantavista teemoista huolimatta kokonaisuus pirstaloituu jonkin verran viimeisessä osassa. Sitten menin kotiin -kertomus on rakenteeltaan selkeästi aiempia teoksia hajanaisempi. Kun isän ja äidin menneisyys on edellisissä kirjoissa käyty läpi, jää jäljelle vain Janan oma tausta. Smirnoff onnistuu kokoamaan uskottavan taustatarinan nuorelle Janalle, joka etsii omaa polkuaan opintovuosiensa keskellä. Pieni juonilinja Janan seurusteluajoilta valottaa perheväkivallan kierrettä ja tuo viiltävällä tavalla ilmi sosiaalisia rakenteita, joiden vuoksi väkivallan uhri on suuressa riskissä joutua toistekin pahanteon kohteeksi. Janan menneisyyden rinnalla kuvataan kuitenkin myös nykypäivän tukholmalaisia taidepiirejä, taakse jäänyttä uskonyhteisöä, tuonpuoleista, rannikkokylää sekä yksinäistä saarta aaltojen keskellä. Välillä pohditaan Italiaan matkustamista. Siinä, missä sarjan ensimmäinen osa keskittyi Smalångerin kyläyhteisön kuvaamiseen ja seuraava kertomus seurasi uskonyhteisön pikkupaikkakuntaa, sirpaloituu viimeinen teos vaihtuvine miljöineen epädynaamiseksi kokonaisuudeksi. 




Kolmea kirjaa yhdistää kuitenkin vahva punainen lanka, tai oikeastaan useampikin nyöri. Yksi merkittävimmistä sidosaineista on naisiin kohdistuva väkivalta. Smirnoff tuo esille niin rakenteellisia kuin yksilötasollakin esiintyviä patriarkaalisia ongelmia, kuten naisvaltaisten alojen resurssipulan sekä isältä pojalle periytyvän vitsankäytön. Kirjailija ottaa suurieleisesti kantaa myös naisen oikeuteen omaan kehoonsa. Vaikka Smirnoff nostaa aborttikysymyksen näkyvimmin esille vanhoillisen uskonyhteisön yhteydessä, voi lukija pohtia esimerkiksi USA:ssa joitakin vuosia sitten tehtyjä lakimuutoksia, joiden seurauksena lukuisat osavaltiot ovat kieltäneet abortin kokonaan

Ajankohtaiset teemat, ajattomat valtakysymykset ja uuttaluovan kerronnan tyylin huomioonottaen ei ole ihme, että Smirnoffin trilogia on ollut myyntimenestys. Tarina tulee monin paikoin epämiellyttävän lähelle lukijan omaa todellisuutta. Toivottavaa kuitenkin on, etteivät Janan maailmasta järkyttyneet lukijat jää taivastelemaan kauheuksia omaan kuplaansa, vaan Janan lailla käärivät hihansa ja jatkavat epäoikeudenmukaisuuden vastustamista – vaikkapa kirjoittamalla toiminnan naisista. Kirjallisuus tarvitsee lisää Jana Kipon kaltaisia naishahmoja, jotka kirjallisen esiäiti-Judithin tavoin ovat valmiit katkomaan pään paikalliselta Holoferneeltä asettuen siten voimakkaiden naishahmojen vielä lihan lyhyeen kaanoniin. 


-


"Veljen olkapää ei ole kunnossa sanoin. Sen pitäisi päästä lääkäriin. 

Katin kontit tuhahti äitimuori ja oikaisi huiviaan. Kyllä jokaisen pitää pientä kipua kestää. Ihminen syntyy tuskasta älkää unohtako sitä. 

Mutta onko muka oikein ampua koiranpentu ja panna veli ketjuihin kysyin. Äitimuori ei vastannut. Pyyhkäisi vain kädellään veljen päätä ikään kuin silottaakseen yön jäljiltä pörröttävän tukan. 

Ainoa mitä voimme tehdä on rukoilla hän sanoi. 

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai."

(Smirnoff 2021, 96.)


-






Smirnoff, Karin (2021) Lähdin veljen luo ("Jag for ner till bror", 2018). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Viedään äiti pohjoiseen ("Vi for upp med mor", 2019). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Sitten menin kotiin ("Sen for jag hem", 2020). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 






Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

  Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia  Julkaisuvuosi:  Lähdin veljen luo : alkuperäinen 2018, suomennos 2021  Viedään äiti pohjoise...