Alice Oseman - Heartstopper 1-3

 Alice Oseman - Heartstopper 1-3 (Hachette Children's Group) 

Julkaisuvuosi: alkuperäiset 2018-2020, 1-osan suomennos 2022

Sivuja: Volume 1 - 263, Volume 2 - 295, Volume 3 - 351

Läpäiseekö Bechdelin testin: Volume 1 - ei, Volume 2 - nipin napin, Volume 3 - kyllä

Ensimmäinen lause: 

Volume 1: "Library?"

Volume 2: "Hi dad... Could you come and pick me up early?"

Volume 3: "There you go, Charlie."

- 

Brittiläisen Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuva valloitti kirjamaailman ryminällä muutama vuosi sitten. Vuonna 2018 julkaistun Volume 1:n jälkeen on ehditty tuoda markkinoille yhteensä neljä graafista novellia, ja viidettä povataan jo talvelle 2023. Kuluvan vuoden keväällä myös suoratoistojätti Netflix tuotti oman versionsa Osemanin sarjakuvaromaaneista. Jo kaksi päivää julkaisemisensa jälkeen Heartstopper-suoratoistosarja kipusi Netflixin TOP 10 -listalle keräten parhaimmillaan 23.94 miljoonaa viikottaista katselutuntia. 

Heartstopper-sarjakuvia selaillessa onkin helppo havaita, mikä teoksissa ja tarinassa viehättää suurta yleisöä. Se lukee itse asiassa jo Volume 1:n kansilehdessä: "Boy meets boy." Piste. Mitään muuta ei lukija oikeastaan kaipaakaan. Pohdiskelin nimittäin jo Tiina Tuppuraisen "Sinä olet perheeni" -romaania lukiessani queer-hahmojen funktiota kirjallisuudessa: queer-hahmot on kautta kirjallisuuden historian liitetty hirvittäviin ihmiskohtaloihin, ja usein heidän osansa on toimia jonkinlaisena ihmisuhrina yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta. Ei siis ole ollenkaan tavatonta, että tarinan edetessä yksi tai useampi sateenkaarihahmo menehtyy tai ajautuu muulla tavoin kestämättömään tilanteeseen. Onnellinen loppukaan ei siksi välttämättä näiden hahmojen kohdalla tarkoita unelmien saavuttamista, vaan lähinnä väkivallalta välttymistä. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse Osemanin sarjakuvassa, sillä polttopiste on yhteiskunnallisen uhrilampauden sijaan paljon arkisemmassa asiassa - kahden sielun kohtaamisessa. 

Nämä kaksi sielua ovat nimeltään Charlie ja Nick. Pojat käyvät samaa koulua ja ystävystyvät jouduttuaan samalle kurssille. Lukuvuoden edetessä ystävyys syventyy ihastukseksi ja lopulta rakkaudeksi. Piste. 

Toki tarinaan mahtuu jonkinverran ahdasmielisiä suunpieksijöitä, joiden tehtävä on muistuttaa yhä valloillaan olevista konservatiivisista normeista. Hearstopper-sarjassa homofobisuus ei kuitenkaan ole normi, vaan ankea poikkeus. Fyysisen tai verbaalisen uhan ilmetessä yhteisö syöksyy onneksi välittömästi apuun, joten Nickin ja Charlesin suhde saa rauhassa kehittyä. Kertomus rikkookin ilahduttavalla tavalla aiemmin mainitsemiani sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltanormeja: kun esimerkiksi sivulla 204 luokan pojat ruotivat Nickin "antihomomaista" ulkonäköä, puuttuu liikunnanopettaja heti tilanteeseen. Vihapuhe kitketään kolmen ruudun aikana: 

"You can't tell whether people are gay by what they look like. And gay or straight aren't the only two options. Anyway, it is very rude to speculate about people's sexuality. Go home, lads." 

(Oseman 2018, 204.) 

Kun Nick ja Charlie jo ensimmäisen osan lopulla päätyvät tunnustamaan lämpimät tunteensa, jää neljään seuraavaan osaan paljon tyhjää tilaa. Tätä onttoutta paikkaillaan suhteellisen onnistuneesti muilla sateenkaarevilla teemoilla: oman seksuaalisuuden tunnistamisella, parisuhteen määrittämisellä ja esimerkiksi transsukupuolisuuden normalisoinnilla. Charlien ja Nickin tasaisesti vakiintuva parisuhde tarjoaakin lopulta rauhallisen ja helpostilähestyttävän alustan yleisille queer-teemoille. Ehkä juuri tämä turvallinen tila on yksi syy sarjan suurelle suosiolle. 

Poikien parisuhteen tasaantuessa kerronta kerää uusia kerroksia myös muista aiheista. Se on oikein tervetullutta, sillä queer-hahmot esitetään usein kirjallisuuden kentällä varsin mustavalkoisina: sateenkaarihahmon identiteetti ja moniulotteisuus rakentuu monesti seksuaalisuuteen tai sukupuoleen, eikä juuri muuhun. Nickissä ja Charliessa sen sijaan on muitakin puolia. Erityisesti sarjan kolmannessa osassa poikien perhesuhteet, terveys ja esimerkiksi kiinnostuksenkohteet pääsevät kunnolla esille. Tällainen hahmojen syventäminen olisi toki ollut paikallaan jo sarjan aiemmissa osissa. Yhtenäisenä kokonaisuutena teokset 1-2 muodostavat koherentin kokonaisuuden, johon ei vielä kuulu esimerkiksi perhedraamaa tai syömishäiriöitä. Kolmas osa jatkaa tarinaa, mutta lisää siihen problematiikkaa. Asetelma tuntuu tärkeältä, mutta suunnittelemattomalta: poikien elämään ilmestyy melko nopealla tahdilla kaikenlaisia murheita, joista ei ole ollut tietoakaan aikaisemmissa sarjakuvissa. 

Kerronnan eheyden ja sujuvuuden puolesta teokset rönsyilevät muutenkin melkoisesti. Koska Nickin ja Charlien suhteeseen liittyy verrattain vähän draamaa, täyttyvät sivut höpsöttelystä, hassuttelusta ja spontaaneista suukoista ja halailuista. Tällainen harmittoman rakkauden kuvaaminen on toki erityisen tärkeää queer-kirjallisuudessa, mutta kerronnan ongelmia se ei oikeuta. Esimerkiksi Volume 2 koostuu pitkällisestä ja poukkoilevasta identiteettipohdinnasta, joka paikoin toistaa itseään. Tällainen epädynaaminen kerronta lienee peruja sarjakuvan alkuperäisversiosta, joka julkaistiin nettisarjakuvana Tublrissa. Teosten julkaisuhistoria tarjoaa myös selityksen toisen ja kolmannen osan väliselle teemalliselle railolle, sillä Oseman julkaisi tarinan itse alunperin kaksiosaisena. Myös Hachette Children's Group hankki alunperin julkaisuoikeudet vain kahteen ensimmäiseen novelliin. 

Vaikka Heartstopper-sarjakuvan osat ovat siis juonellisesti jokseenkin epätasaisia, on niiden mittava suosio osoittanut teosten löytäneen lukijoiden sydämiin. Heartstopper-sarja toimiikin ehkä osuvana muistutuksena kirjallisuuden moninaisista funktioista. Kritiikeissä (kuten tässä omassakin tekstissäni) keskitytään usein ruotimaan kerronnan eheyttä, tarinan uskottavuutta tai kirjan sanataiteellisia ansioita. Aina välillä on kuitenkin tärkeää nostaa esiin myös kertomuksen kulttuurillinen kehys, eli sen suhde esimerkiksi yhteiskunnallisiin normeihin. Heartstopper-sarja purkaa tehokkaasti queer-kirjallisuuteen ja sateenkaarihahmoihin liittyviä väkivaltakonventioita, mikä on arvokas ansio itsessään. Nämä kulttuurituotteiden normit heijastuvat nimittäin suoraan omaan arkeemme. Jotakin siis kertoo esimerkiksi se, että Heartstopper-suoratoistosarja ylsi TOP 10 -listalle myös sellaisissa maissa, joissa sateenkaariliitot edelleen 2020-luvulla luokitellaan lain vastaisiksi. 

-

 

-

"Sweetheart, you don't have to say you like girls if you don't..."

"No, I definitely like both!! It's – It's called... um... bisexuality... if you've heard of that"

*chuckle* "Yes, I've heard of that. I wasn't born in 1920."

(Oseman 2019, 552-553.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light 

Oseman, Alice (2018, 2019 & 2020) Heartstopper Volume 1, Volume 2 & Volume 3. Hachette Children's Group: Lontoo. 

- 

Nämä teokset täyttävät seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Nick ihastuu Charlieen lumisodan aikana)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Volume 3: syömishäiriö)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (sarjassa on flashbackeja)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (Oseman esim. keräsi joukkorahoitukseen tarvittavan summan alle kahdessa tunnissa, se kertonee jotakin tarinaa ympäröineestä kuohunnasta)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Paula Nivukoski – Mainingin varjo

 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)

Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."

- 

Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 

Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 

Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 

"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)

Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 

Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 

Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 

-

-

"17. elok. 1911

Landet som inte finns 

Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."

(Nivukoski 2020, 59.)

-

Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


-