perjantai 30. huhtikuuta 2021

Aequis viribus






“As long as she thinks of a man, nobody objects to a woman thinking.” ― Virginia Woolf, Orlando


-

Kirjoitin jokin aika sitten Instagramissa siitä, miten olen ryhtynyt luokittelemaan lukemiani romaaneja ns. Bechdelin testin mukaisesti. Yksinkertaisuudessaanhan testi menee näin: 

1) teoksessa on oltava vähintään kaksi naista
2) jotka keskustelevat keskenään 
3) muustakin kuin miehistä

Sain jonkin verran kritiikkiä tästä jaottelutavasta ja kysymyksiä esimerkiksi siitä, ovatko monipuoliset naishahmot aina hyvän kirjan kannalta välttämättömiä, tai tuleeko jokaisen kulttuuriteoksen täyttää testin asettamat raamit. Tässä postauksessa aion avata ajatuksiani liittyen juuri näihin kysymyksiin. 





Miksi naishahmojen määrää ja laatua tulee tarkkailla kirjallisissa julkaisuissa? 


Kulttuuria on kaikki, mikä syntyy yhteisön sisällä. Yhteisö taas muodostuu miehistä, naisista ja sukupuolten muista ilmentymistä. Se, että erilaiset kulttuurituotteet korostavat jatkuvasti (satojen, jopa tuhansien vuosien ajan) vain yhtä sukupuolta, luo ja vahvistaa eriarvoisia sukupuolinormeja. 

Keskustelin taannoin erään tuttavani kanssa naisten osuudesta valtamedian uutisoinneissa. Esimerkiksi Twitter-tili Women of Hesari (@NOsuus) pitää kirjaa naisten esiintymisestä Helsingin Sanomien artikkeleissa. Luvut vaihtelevat päivittäin, mutta keskimäärin tilastot näyttävät pyörivän 30% paikkeilla (välillä 40%, useammin 20%). Tämä tarkoittaa, että yksi Suomen suurimmista medioista uutisoi kaavamaisesti noin 70-prosenttisesti miehistä ja vain 30% naisista. 




Pohdin tuttuni kanssa näitä lukuja ja olimme selkeästi eri mieltä niiden välittämästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Oma kantani oli, että voittoa tavoitteleva mediayhtiö turvautuu teksteissään usein mediaseksikkäisiin valintoihin, eli päätyy monesti kirjoittamaan perinteisistä miesvaikuttajista. Uskoin myös, etteivät toimittajien valinnat aina ole täysin tietoisia tai suunniteltuja: miestoimijoiden nostaminen parrasvaloihin on kulttuurissamme syvälle juurtunut konventio, joka kertoo sukupuolten vuosikymmeniä jatkuneesta eriarvoisuudesta. Voi siis olla, että juttua kirjoittaessa journalisti ei aina tee tietoista valintaa kirjoittaa miesnäkökulmasta, vaan kyse on yksinkertaisesti normalisoituneesta käytännöstä. Muiden sukupuolten kohdalla uutisointikynnys on usein paljon korkeampi, sillä naisten koetaan usein edustavan ammatillisen osaamisen sijasta korkeintaan sukupuoltaan. Monessa tapauksessa naisitoimijoita haastatellaan nimenomaan "naisnäkökulman" toivossa. 

Keskustelukumppanini sen sijaan piti lukuja täysin ymmärrettävinä, sillä koki niiden edustavan vallan realistista jakautumista yhteiskunnassa. "Naispäättäjiä on vähemmän, naisjohtajia on vähemmän ja muutenkin valtaapitäviä naisia on vähemmän." Tämä on täysin totta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 naisten osuus johtotehtävissä tosiaan oli 36,8%. Osuus on tosin kasvanut tasaisesti ja nopeasti viime vuosina, joten nykypäivänä luku on luultavasti lähes sama tai jopa korkeampi.
 



Olimme kumpikin tavallamme oikeassa, mutta katsontatavoissamme oli selkeitä eroavaisuuksia. Pidin itse tärkeänä, että media nostaisi esille merkittäviä naistoimijoita (puhumattakaan muiden sukupuolien edustuksesta), olivat he sitten johtajia tai eivät. Vaikka naisia nimittäin mahtuisi nykyistä enemmän johtajien paikoille, ovat he jo nyt ottaneet tilaa esimerkiksi taiteen, urheilun ja muun kulttuurin kentillä. Luulisi siis, että valtamediassa uutisoitaisiin edes tällaisista toimijoista, ja muutkin kuin miehet saisivat palstatilaa. 

On myös ensiarvoisen merkityksellistä ymmärtää, että valtamedia yhdessä muiden kulttuurituotteiden kanssa muokkaa käsitystämme sukupuolirooleista. On siis aivan totta, että naisjohtajia on miehiä vähemmän. Keskustelukumppanini totesi tähän, että "naisten tulisi vain hakeutua johtoasemiin ja tehdä itsestään uutisoinnin arvoisia". Tässäkin ajatuksessa piilee järkevä tausta-ajatus, mutta eriarvoistuneiden sukupuolten problematiikka ei valitettavasti ratkea vain sillä yksinkertaisella keinolla, että "naiset nyt vain tekisivät asialle jotakin". 




2020-luvulla ja jo aikaisemmin kaikkien sukupuolten edustajilla on ollut verrattain samat mahdollisuudet pyrkiä johtotehtäviin ja muihin merkittäviin virkoihin. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, ettei keneltäkään evätä kouluttautumismahdollisuuksia sukupuolen tähden. Käytännössä naisten (ja muiden sukupuolten edustajien) mahdollisuuksiin vaikuttavat kuitenkin useat kulttuurilliset tekijät, joita ei pureta edes lakeja muuttamalla: normalisoituneet odotukset perhe-elämään liittyen, opettajien eriarvottava suhtautuminen eri sukupuolta oleviin oppilaisiin & opiskelijoihin, palkkaerot, eriarvoinen rekrytointiprosessi sekä kulttuurilliset normit liittyen sukupuolittuneisiin ammatteihin. 

Kyse on normeista. Kukaan ei varsinaisesti kiellä naisia hakeutumasta johtotehtäviin ja pääsemästä Helsingin Sanomien etusivulle, mutta kulttuurilliset normit ohjaavat siihen suuntaan lähinnä miehiä. Medialla ja kirjallisuudella on valtava vaikutus kulttuurillisiin konventioihin ja esimerkiksi sukupuoliroolien ajantasaiseen esittämiseen – tai niiden häivyttämiseen. Vaikka miehet yhä pitävät valtaa monella eri osa-alueella, naisten ja muiden sukupuolten edustajien representaatiot luovat uusia kulttuurillisia normeja. Mikäli näemme uutisissa, artikkeleissa ja kolumneissa ja romaaneissa muitakin kuin miehiä, muutkin kuin miehet näkevät mahdollisuuksia. 


-





Pitääkö jokaisessa kirjassa olla naiskiintiö? 


Kun ryhdyin puhumaan yksinkertaisesta Bechdelin testistä, sain paljon vastakommentteja: "En mä ainakaan muista lukeneeni yhtäkään kirjaa, jossa akat vaan juoruaa miehistä." Totta. Itsellenikin tuottaa hankaluuksia jäsennellä teoksia tämän testin mukaan vain omien muistelmieni avulla. Siksi onkin ehkä hätkähdyttävää huomata, etteivät esimerkiksi Harry Potter ja Pirates of the Caribbean -elokuvat läpäise tätä simppeliä testiä. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota Potter-elokuvien yksipuolisiin naishahmoihin, mutta testin valossa kykenen tarkastelemaan teoksia suhteellisemmasta ja tarkkanäköisemmästä kuvakulmasta. 

Ongelma onkin usein siinä, ettemme edes odota naisten (puhumattakaan muiden sukupuolten edustajien) rooleilta kovin suuria. Kulttuurituotteemme ovat perinteisesti niin mieskeskeisiä, ettemme aina edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. Tällaiset kultturituotteet ovat kuitenkin todellisuuden irvikuvia, sillä esimerkiksi omassa elämässäni kohtaan päivittäin useamman kuin yhden naisen, jonka kanssa puhun muustakin kuin miehistä. Eikä konventio rajoitu vain naisen elämään: myös miesystäväni, veljeni, isäni ja useimmat muut tuntemani miehet kohtaavat tai havainnoivat arjessaan naisten monipuolista vuorovaikutusta, yleensä joka ikinen päivä. 




Silti esimerkiksi Donna Tarttin yli 700-sivuiseen Jumalat juhlivat öisin (1992) -järkäleeseen ei mahdu yhtä ainoaa kahden naisen välistä keskustelua, jossa polttopiste ei olisi miehissä. Asetelma on aivan absurdi, sillä romaanissa seurataan yhdysvaltalaisten yliopisto-opiskelijoiden elämää noin vuoden ajan. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on lähes yhtä suuri kuin miestenkin, paikoin jopa korkeampi. Esimerkiksi Helsingin Yliopistossa alempaa ja ylempää korkeakoulututkintoa suoritti huomattavasti suurempi määrä naisia kuin miehiä. Siksi Tarttin päätös jättää naistenvälinen realistinen vuorovaikutus kerronnan ulkopuolelle tuntuu hämmentävältä, epärealistiselta, eikä millään tapaa perustellulta. 

Luin kuitenkin vastikään ranskalaisen Vasessa Springoran romaanin Suostumus (2020). Teos kertoo 14-vuotiaasta V:stä, joka joutuu pedofiili G:n hyväksikäyttämäksi. Seksuaalinen väkivalta jatkuu vuosien ajan. Suostumus ei läpäise Bechdelin testiä, sillä romaanin harvat naiset kokoontuvat yhteen vain keskustelemaan G:stä tai yleisesti miesten normalisoituneista etuoikeuksista. V. jää yksin, eikä kukaan suostu puhumaan naisen asemasta. 
Lukiessani pohdin kirjan sukupuolijakaumaa ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Koin V:n yksinäisyyden ja naisten mustavalkoiset vuorovaikutustilanteet vaikuttavana tehokeinona, jolla korostettiin V:n epätoivoista asemaa. Ratkaisu myös korosti G:n miehistä ylivaltaa, jonka perusteella myös ympäristö oikeutti kauheat tapahtumat. En näin ollen kokenut, että romaaniin olisi tarvinnutkaan tuoda enempää naishahmoja tai värikkäämpää keskustelua. Ratkaisu palveli teoksen kriittistä sanomaa, joka oli itse asiassa varsin feministinen: karismaattiset miehet eivät usein joudu vastuuseen teoistaan, sillä heidän uhrinsa joutuvat yksin taistelemaan sekä hyväksikäyttäjää että kokonaista normikoodistoa vastaan. 

En siis koe, että kaikkien kulttuurituotteiden tulisi pitää kiinni naiskiintiöistä tai väkisin sisällyttää kertomukseen monipuolisia vuorovaikutustilanteita. Pidän kuitenkin tärkeänä tarkastella patriarkaalisen yhteiskunnan vanhakantaisia kuvauksia ja kyseenalaistaa niitä silloin, kun naiset on esitetty suhteettoman yksipuolisessa valossa.  
 
-




Kiinnostavia ja tarkkanäköisiä kirjoja kirjahyllyssäni, jotka läpäisevät Bechdelin testin: 

Margaret Atwood – Orjattaresi (1985) 

Emily Brontë Humiseva harju (1847)

E. M. Forster – Hotelli Firenzessä (1908) & Talo jalavan varjossa (1910)

Khaled Hosseini – Tuhat loistavaa aurinkoa (2007)





Erinomaisia kirjoja, joissa naishahmojen puutteellisuus tai kokonaisvaltainen puuttuminen on perusteltua ja tärkeä tehokeino: 


William Golding – Kärpästen herra (1954) 

Ernest Hemingway – Vanhus ja meri (1952) 



-





Helsingin Sanomat 29.4.2021: (Epä)reilu pala kakkua: Jos etuoikeuskeskustelu ärsyttää, on luultavasti itse etuoikeutettu. Mitä siitä pitäisi ajatella?


Kuvat: @chains_of_light 

torstai 22. huhtikuuta 2021

Cecilia Samartin – Nora & Alicia


Cecilia Samartin – Nora & Alicia (Bazar) 


Ilmestymisvuosi: Alkuperäisteos 2004, suomennos 2011 

Sivuja: 390

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause:

"Eniten rakastan lämpöä, sitä miten se levittäytyy kaikkialle sormenpäitäni ja varpaitani myöten, kunnes minusta tuntuu että olen osa aurinkoa, että se kasvaa sisälläni."


Löysin Cecilia Samartinin esikoisteoksen Kampin kirjanvaihtohyllystä ja päätin, että on vihdoin tullut aikani tutustua monien ylistämään kuubalais-yhdysvaltaiseen kirjailijaan. Nora & Alicia onkin myyntimenestys ja esimakua Samartinin myöhemmälle tuotannolle. 

Nora & Alicia kertoo kuubalaisista serkuksista, jotka viettävät lapsuutensa aurinkoisella saarella hetkeä ennen vuoden 1953 kommunistista vallankumousta. Järisyttävän yhteiskunnallisen muutoksen myötä serkukset ajautuvat erilleen, sillä Noran perheen paetessa Amerikkaan Alician vanhemmat päättävät jäädä Kuubaan odottamaan parempia aikoja. Vuosien edetessä kulttuurierot ja elintasojen muutokset repivät syvän kuilun serkusten välille, mutta siitä huolimatta Nora ja Alicia jatkavat sinnikkäästi yhteydenpitoa. Kaikki muuttuu, kun Nora yli vuosikymmenen jälkeen saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta palata alkuperäiseen kotimaahansa tapaamaan Aliciaa ja tämän nuorta tytärtä. 

Kertomus sisältää useita järkyttäviä kuvauksia seksuaalisesta väkivallasta, poliittisten mielipidevankien kohtelusta, korruption erilaisista muodoista sekä pakolaisten epäinhimillisistä olosuhteista. Traagisia tapahtumia tasapainottaa kuitenkin elämänmyönteinen kerronta arkisine, lämpimine ja samastuttavine kuvauksineen. 




Samartinin kirjoja on nimitetty niin viihdekirjoiksi kuin lukuromaaneiksikin. Ymmärrän termien käytön siinä mielessä, että Samartinin teksti on jouhevaa ja mukaansatempaavaa. Nora & Alicia -romaani on myös selkeästi juonivetoinen, mutta nähdäkseni tämä ei poissulje kirjan monitahoisia psykologisia kuvauksia, yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta tai huikean ansiokasta kerrontaa. Samartinilla tuntuukin olevan harvinainen kyky kuvata miljöötä, hahmojen tuntemuksia ja esimerkiksi abstrakteja muistoja lähes käsinkosketeltavan kirjavasti: 

"Ajoimme Havannan kuoppaisilla teillä ja väistimme matkalla niin nuoria kuin vanhojakin. [- -] Valtaosa rakennuksista näytti olevan raunioina. Ne olivat kuin valtavia hääkakkuja, jotka mädäntyivät auringossa ja joiden entinen loisto oli luhistunut muruiksi jalkakäytäville. Kauniisti värjätyt lasi-ikkunat olivat hajonneet sirpaleiksi kuin raskaat kyyneleet (Samartin 2011, 245)."

Kirjailija osaa kuljettaa lukijaa sujuvasti halki vallankumouksen, vaikean pakomatkan, uuden elämän käänteiden ja menneisyyden haamujen. Vaikka kerronta leikittelee erilaisten aikatasojen ja esimerkiksi maagisen realismin tyylikeinoilla, lukijan on helppo seurata tapahtumia ja samastua päähenkilön tuntemuksiin. Päähenkilön ja muiden hahmojen matkassa on kiinnostavaa kulkea myös siitä syystä, että Samartin rakentaa hahmonsa niin sanotusti pyöreiksi, eli varsin moniulotteisiksi ja mielenliikkeiltään uskottaviksi. Tämä nostaa Samartinin psykologisen kuvauksen taitajien joukkoon. Tarinassa onkin useita hahmoja, jotka kokevat dramaattista henkistä kasvua ja suurta kipuilua yhteiskunnallisten arvojen kääntyessä päälaelleen. 




Nora & Alicia -kirjaa on jonkin verran kritisoitu sen mustavalkoisesta näkökulmasta. En ole tästä täysin samaa mieltä, sillä itse nautin nimenomaan vallankumoukseen liittyvästä epävarmuudesta ja problematiikasta, jota Samartin teoksessaan onnistuneesti kuvasi. Romaani antaa äänen niin kommunismin kannattajille, vastustajille kuin niillekin, jotka eivät ole varmoja mielipiteestään. Useat hahmot tasapainoilevat kommunismin ja kapitalismin välillä, monet heistä jopa vaihtavat poliittista leiriään tarinan edetessä. Mielestäni tämä on varsin uskottavaa, sillä suurten yhteiskunnallisten kriisien keskellä ihmisten on usein vaikea löytää paikkansa. 

Samartin on saanut kritiikkiä myös siitä, että esittää Kuuban tapahtumat pääosin varakkaan ja yläluokkaisen perheen näkökulmasta. Noran ja Alician yltäkylläisessä lapsuudessa Kuuba näyttäytyykin paratiisina, jossa ruokaa riittää ja sukulaiset asuvat valtavissa merenrantahuviloissa. Tosiasiassa myös vallankumousta ennen kuubalaiset kärsivät eriarvoisuudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä. Mielestäni Samartinin valitsema näkökulma ei silti ole ongelmainen, sillä sen kautta lukija pääsee lähemmäs erilaisten ääripäiden elämää ja ymmärtää erityisesti vallankumouksen vastustajia. Eikä kirjassa siltikään pysytellä vain polaarioppositioissa, sillä teos esittelee myös useiden keskiluokkaisten kuubalaisten arkea niin vallankumousta ennen kuin sen jälkeenkin. 

Nora & Aliciaa ei silti tule lukea dokumentaarisena läpileikkauksena Kuuban tapahtumista. Tarina on fiktiivinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla objektiivinen kuvaus vallankumouksesta. Juuri siksi kertomus on niin herkullinen: hirmuinen poliittinen kriisi kerrotaan ensin lapsen ja sitten aikuisen naisen näkökulmasta. Näkökulmaan avaruutta tuo Kuubaan jäänyt Alicia kirjeineen, joiden läpi maan hidas rappeutuminen kuultaa. 




Juonensa puolesta teos on koukuttava. Samartin kuvaa tapahtumia ja henkilöitä niin eläväisesti, että jokaista kohtausta tekee mieli jäädä tunnustelemaan kaikilla aisteilla. Noran ja yhdysvaltalaisen opettajan, Jeremyn, rakkaustarina esimerkiksi muodostuu teoksen kokonaiskuvassa vain yhdeksi pieneksi sivujuoneksi, mutta jo pelkästään siitä Samartin olisi voinut kirjoittaa oman romaaninsa. Myös muiden hahmojen ja näiden elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista, sillä kaikkien elämänvalinnat nivoutuvat lopulta yhteen monikulttuuriseksi arvojen ja normien kietoutumaksi. 

Kertomuksen loppupuolella Samartin sortuu melodramaattisuuteen, eivätkä viimeisten kohtausten tapahtumat tunnu kulkevan linjassa kerronnan muiden uskottavien elementtien kanssa. Teos sisältää kuitenkin runsaasti tajunnanvirtamaista maagista realismia, minkä kuvauksiksi myös viimeiset kohtaukset voi osittain lukea. Koin teoksen lopun kuitenkin juonellisesti pettymyksenä, sillä myös hieman vähäeleisimmillä ja uskottavammilla tapahtumilla Samartin olisi saanut rakennettua liikuttavan lopetuksen pitkään rakennetuille ihmiskohtaloille. 

Koin Nora & Alicia -teoksen yleisesti ottaen miellyttävänä ja koukuttavana lukukokemuksena, jolla on myös vahva yhteiskuntakriittinen ulottuvuus. Hieman rajoittuneesta näkökulmasta huolimatta tarina toi onnistuneesti esille poliittisia toisinajattelijoita, yhteiskunnan monenkirjavat kasvot, tuloerojen äärimmäisyyden sekä esimerkiksi naapurimaiden kylmän suhtautumisen humanitäärisen kriisin keskellä kamppailevaan valtioon. Kirjaa ei silti kannata vierastaa liian poliittisena tai kantaaottavana teoksena, sillä kertomuksen syvin ja kovaäänisin elementti rakentuu ystävyydestä, rakkaudesta ja perhekäsityksestä. Nora & Alicia on ennen kaikkea tarina omistaumisesta niin omalle perheelle kuin kotimaallekin, oli se sitten Kuubassa tai Yhdysvalloissa. 





Samartin, Cecilia (2011) Nora & Alicia. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Bazar Kustannus: Juva. 

Kuvat: @chains_of_light


Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 


3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

19. Kirjassa leikitään

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (uimaan oppiminen on tärkeässä osassa teosta)

36. Kirjassa liikutaan ajassa

38. Kirja on käännetty hyvin (Joskin nimi olisi voinut olla mielikuvituksekkaampi. Teoksen alkuperäinen nimi on "Broken paradise / Ghost heart".) 

46. Kirjassa syödään herkkuja (paahtovanukasta esimerkiksi)






maanantai 5. huhtikuuta 2021

Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat


 Ville Peltola – Rivien väleihin putoajat 

*kirja saatu arvostelukappaleena  


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 281

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Muistan hämärästi verhot tai niiden välistä tulevan valon, joka saa hiljaisen huoneen tapetit tanssimaan."

Rivien väleihin putoajat on vuonna 2020 julkaistu romaani syrjäytyneistä tai muulla tavoin yhteiskunnan pyörien ulkopuolelle jäävistä ihmisistä, jotka tavanomaisesti eivät pääse kirjojen sivulla suureen rooliin. Ville Peltolan teos kuitenkin haastaa lukijan tarkastelemaan tällaisten syrjään joutuneiden tai sinne pakotettujen ihmisten elämää lähietäisyydeltä. Kirja ei valota vain epäonnisten hahmojen toimintaa, vaan tarjoaa lukijalle myös mahdollisuuden tutkia syrjäytymiseen johtavia monimutkaisia tapahtumaketjuja. 

Peltolan omakustanne syntyi onnistuneen mesenaattikampanjan avustuksella. Vastikkeina rahoitukselle markkinoitiin mm. mahdollisuutta nimetä yksi kirjan sivuhenkilöistä, keskeisistä hahmoista tai jopa itse päähenkilö. Koska tällaisen tilaisuuden lunastaneet rahoittajat saivat itse päättää maininnastaan kirjan kiitoksissa, jää lukijalle arvoitukseksi, kuka hahmot lopulta on nimennyt. Nyanssi ei toki muuta lukukokemusta dramaattisesti. Kyse ei myöskään ole täysin uudesta ilmiöstä (kts. esim. Chris Carterin nimikilpailu), mutta ilmentää kirjailijoiden tukalaa tilannetta nykypäivän ahtailla kulttuurimarkkinoilla.

Perinteisesti hahmojen nimillä, kuten muillakin tarinan elementeillä, on tärkeä rooli tai erityinen merkitys. Arpomalla nimetyt hahmot eivät tietenkään noudata tällaista konventiota, ja yleisesti ottaen pidän hahmojen sattumanvaraista nimeämistä laiskana hahmonrakentamisena. Peltolan teoksen kohdalla ratkaisu tuntuu kuitenkin hämmentävän toimivalta: lähes kaikki tarinan henkilöhahmot ovat syrjäytyneitä, vetäytyneitä tai muuten vain yhteiskunnan normeihin kyllästyneitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä usko valintojensa saati olemassaolonsa suurempaan merkitykseen. Sattumanvarainen nimi korostaa tällaista asetelmaa, jossa koko ihmisen elämä näyttäytyy vain hyvänä tai huonona arpaonnena. 

Rivien väleihin putoajat kertoo 80-luvulla syntyneestä syrjäytyneestä Mikosta, joka on omien sanojensa mukaan "koditon ja työtön 35-vuotias miehen irvikuva, joka joi paljon, ravasi avopuolison pakottamana jatkuvasti terapeutin puheilla eikä tuntunut onnistuvan oikein missään (Peltola 2020, 32)". Kirjan ensimmäinen osa keskittyy valottamaan Mikon repaleista menneisyyttä lastenkodissa, sijaisperheessä sekä epävakaissa kotioloissa. Muistelmapätkien välissä kuvataan Mikon nykyhetkeä ja siihen liittyviä haasteita, kuten alkoholismia sekä rakoilevaa avoliittoa. 

Oluen, tupakan ja likaisella sohvalla nukkumisen ympärillä pyörivä arki ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, sillä surullisesti päättyneen ryyppyreissun päätteeksi Mikon kännykkään kilahtaa viesti avovaimo-Katrilta: "Oon raskaana. Älä ota yhteyttä. älä vaivaa päätäs, mä hoidan kaiken (Peltola 2020, 44)." Tapaus pakottaa Mikon tarkastelemaan omaa lapsuuttaan sekä pohtimaan vanhemmuutta. Ajatteluprosessia edistää miehen äiti, joka kesken saunaillan toteaa Mikolle tämän isän ottaneen yhteyttä ja haluavan vihdoinkin tavata aikuisen poikansa. 



Kirjan toinen osa on klassinen matkakertomus, joka kuvaa niin Mikon fyysistä kuin henkistäkin matkaa kohti isää sekä vanhemmuutta. Matkalla mysteerisen isän luokse Uumajaan Mikko tapaa muita perheitä ja pääsee peilaamaan omia ajatuksiaan erilaisia vanhemmuusmalleja vasten. Kertomus on täynnä onnettomia ja normeista poikkeavia vanhempi-lapsi-suhteita, mutta myös mielikuvituksekkaita kulkupelejä: yli 2500 kilometrin matkaan mahtuu taivaltamista muun muassa puolitutun autolla, traktorilla, jalkapatikalla sekä sirkuksen pakettiautolla. Matkan varrella kyytiin nousee myös uusia ystäviä ja pari vihamiestäkin. 

Teoksen osiot poikkeavat tyylillisesti niin vahvasti toisistaan, että lukijana koin kokonaisuuden jokseenkin epäkoherentiksi ja paikoin väkinäiseksi. Rakenteellisesti kirja olisi voinut toimia dynaamisemmin, mikäli kehyskertomus olisi rakennettu Mikon pitkän ajomatkan varaan ja sen lomassa väläytelty kivuliaita muistoja lapsuudesta. Nykyinen jaottelu jakaa romaanin kahteen tunnelmaltaan ja tyyliltään täysin erilaiseen osioon, jotka eivät tunnu kuuluvan samaan kokonaisuuteen. Nämä eroavaisuudet ilmenevät esimerkiksi Mikon muistelmajaksojen sijoittumisella yksinomaan ensimmäiselle puoliskolle, sekä kirjailijan tavassa nimetä jälkimmäisen osion luvut avainhenkilöiden mukaan. Kirjan ensimmäisessä osassa luvut esitetään pelkkinä numeroina, joten osioiden yhtäkkinen nimeäminen tuntuu sekavalta. Mikäli lukujen nimeämisellä halutaan korostaa Mikolle merkityksellisten esikuvien tai muuten tärkeiden hahmojen läsnäoloa, tapaa olisi voinut laajentaa koskemaan myös romaanin ensimmäistä osiota. 

Kerronnan tyylien sekoittuminen näkyy myös minäkertojan kuvailussa. Välillä kertoja viittaa itseensä puhekielisesti ("mä", "mulle"), mutta saattaa piankin vaihtaa kerrontatyyliä kirjakielisempään ("minä", "minulle"). Tällaista kerrontatyylin vaihtelua ei perustella mitenkään, joten lukijana koin ratkaisun epäselvänä. Yleisesti ottaen minäkertojan käyttäminen ja puhetyylisyys Peltolan teoksessa ovat kuitenkin toimivia ratkaisuja, sillä ne lisäävät tarinan samastuttavuutta ja avaavat hieman varautuneen Mikon ajatusmaailmaa eksklusiivisella, jopa intiimillä tavalla.

 


Peltolan kirjoitustyyli on helppolukuista ja mukaansatempaavaa. Kustannustoimittajan puuttuminen näkyy kerronnan kielioppivirheissä. Ne ovat luonteeltaan kuitenkin varsin vähäpätöisiä, eivätkä haittaa lukukokemusta tai tekstin ymmärrettävyyttä. Romaani on yleisesti ottaen huolellisesti oikoluettu. Kerrontaa monipuolistavat myös nokkelat kielikuvat, värikäs dialogi sekä huumorin ja melankolian hallittu tasapaino. Erityisesti hahmojen tunnetilojen vaihdokset on kuvattu uskottavalla ja taidokkaalla tavalla. 

Myös keskeisimmät henkilöhahmot on rakennettu moniulotteisiksi. Sivuhenkilöt sitä vastoin jäävät usein melko litteiksi, sillä heistä paljastetaan monessa tapauksessa vain päällimmäinen pintakerros: nokkela kauppaneiti, tympääntynyt avovaimo tai puhelias äiti. Se on sääli, sillä teoksen hahmoissa olisi potentiaalia kuvastaa monimutkaisempiakin persoonallisuuksia. Mutta koska useat hahmot jäävät yksiulotteisiksi, heidän läsnäolonsa ei tunnu lukijasta merkitykselliseltä. Se on vahinko, sillä matkan varrella vastaantulevien hahmojen tarkoitus lienee nimenomaan herättää oivalluksia niin Mikossa kuin lukijassakin. 

Tarinan kaari on tuttu monista muista matkakertomuksista, kuten Tie pohjoiseen ja Napapiirin sankarit -elokuvista: sekalainen hahmokavalkadi käy hivenen epätoivoiseen matkaan, jonka ylevä määränpää osoittautuu lopulta itse kulkemista vähäpätöisemmäksi. Matkan varrelle mahtuu moninaisia sattumuksia sekä kommelluksia, jotka tarjoavat hahmoille uutta näkökulmaa tapahtumiin. Rivien väleihin putoajat ei poikkea tästä yleisestä draaman kaaresta. Ennalta-arvattavuus voi tietenkin olla lukukokemusta latistava tekijä, mutta on myös olemassa lukijakunta, joka nauttii tutusta ja turvallisesta. Voin hyvin kuvitella kirjan  elokuvasovituksen, joka uppoaa samaan yleisöön kuin muutkin suomalaiset matkakertomukset. 

 Kaiken kaikkiaan Rivien väleihin putoajat on miellyttävä ja massatuotannosta poikkeava lukukokemus. Teoksessa pääsevät estradille sellaiset hahmot, jotka usein toimivat vain muiden tarinoiden sivuhenkilöinä. Peltola on myös onnistuneesti tuonut esille erilaisia vanhemmuuden malleja aina heteronormatiivisen yhteiskunnan sisältä että sen ulkopuoleltakin, mikä on ilahduttavaa ja virkistävää. Kirjan sanoma tiivistyykin ajatukseen, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsia tai elää perheenä. Asiat menevät harvoin suunnitelmien mukaan, eikä koskaan voi tietää millaiseksi elämä lopulta muotoutuu. Syrjäytyneet ihmiset eivät usein ole tietoisesti valinneet väärin, vaan takana on monimutkainen ihmissuhteiden ja odottamattomien tilanteiden sekasotku. Juuri tällaista vaikeasti hahmotettavaa olosuhteiden umpisolmua Peltolan romaani tarkkanäköisesti kuvaa. 





"Kaikki on jotenkin paikoillaan, en saa liikutettua."

"Nyt kaikki liikkuu, eikö?", Janne kysyi. "Olet Ruotsissa etsimässä isääsi, koska saat lapsen"

"Totta, mutta ehkä on liian myöhäistä ja mitä jos isäkin on ihan huono?"

Janne kohautti olkiaan. "Mitä sitten? Jos olisin minun isä, en olisi tässä. Jos olisin isä, olisin kuollut alkoholiin jo aikaa sitten. Minä olen Janne ja rakennan perheelle talon"

"Ei se ole niin yksinkertaista"

(Peltola 2020, 258-259)


Peltola, Ville (2020) Rivien väleihin putoajat. Rihto kirjapaino: Leppävesi. 

Kuvat: @chains_of_light 




Tämä kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

12. Kirjassa ollaan metsässä

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija



Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...