“As long as she thinks of a man, nobody objects to a woman thinking.” ― Virginia Woolf, Orlando
-
Kirjoitin jokin aika sitten Instagramissa siitä, miten olen ryhtynyt luokittelemaan lukemiani romaaneja ns. Bechdelin testin mukaisesti. Yksinkertaisuudessaanhan testi menee näin:
1) teoksessa on oltava vähintään kaksi naista
2) jotka keskustelevat keskenään
3) muustakin kuin miehistä
Sain jonkin verran kritiikkiä tästä jaottelutavasta ja kysymyksiä esimerkiksi siitä, ovatko monipuoliset naishahmot aina hyvän kirjan kannalta välttämättömiä, tai tuleeko jokaisen kulttuuriteoksen täyttää testin asettamat raamit. Tässä postauksessa aion avata ajatuksiani liittyen juuri näihin kysymyksiin.
-
Miksi naishahmojen määrää ja laatua tulee tarkkailla kirjallisissa julkaisuissa?
Kulttuuria on kaikki, mikä syntyy yhteisön sisällä. Yhteisö taas muodostuu miehistä, naisista ja sukupuolten muista ilmentymistä. Se, että erilaiset kulttuurituotteet korostavat jatkuvasti (satojen, jopa tuhansien vuosien ajan) vain yhtä sukupuolta, luo ja vahvistaa eriarvoisia sukupuolinormeja.
Keskustelin taannoin erään tuttavani kanssa naisten osuudesta valtamedian uutisoinneissa. Esimerkiksi Twitter-tili Women of Hesari (@NOsuus) pitää kirjaa naisten esiintymisestä Helsingin Sanomien artikkeleissa. Luvut vaihtelevat päivittäin, mutta keskimäärin tilastot näyttävät pyörivän 30% paikkeilla (välillä 40%, useammin 20%). Tämä tarkoittaa, että yksi Suomen suurimmista medioista uutisoi kaavamaisesti noin 70-prosenttisesti miehistä ja vain 30% naisista.
Pohdin tuttuni kanssa näitä lukuja ja olimme selkeästi eri mieltä niiden välittämästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Oma kantani oli, että voittoa tavoitteleva mediayhtiö turvautuu teksteissään usein mediaseksikkäisiin valintoihin, eli päätyy monesti kirjoittamaan perinteisistä miesvaikuttajista. Uskoin myös, etteivät toimittajien valinnat aina ole täysin tietoisia tai suunniteltuja: miestoimijoiden nostaminen parrasvaloihin on kulttuurissamme syvälle juurtunut konventio, joka kertoo sukupuolten vuosikymmeniä jatkuneesta eriarvoisuudesta. Voi siis olla, että juttua kirjoittaessa journalisti ei aina tee tietoista valintaa kirjoittaa miesnäkökulmasta, vaan kyse on yksinkertaisesti normalisoituneesta käytännöstä. Muiden sukupuolten kohdalla uutisointikynnys on usein paljon korkeampi, sillä naisten koetaan usein edustavan ammatillisen osaamisen sijasta korkeintaan sukupuoltaan. Monessa tapauksessa naisitoimijoita haastatellaan nimenomaan "naisnäkökulman" toivossa.
Keskustelukumppanini sen sijaan piti lukuja täysin ymmärrettävinä, sillä koki niiden edustavan vallan realistista jakautumista yhteiskunnassa. "Naispäättäjiä on vähemmän, naisjohtajia on vähemmän ja muutenkin valtaapitäviä naisia on vähemmän." Tämä on täysin totta, sillä esimerkiksi vuonna 2019 naisten osuus johtotehtävissä tosiaan oli 36,8%. Osuus on tosin kasvanut tasaisesti ja nopeasti viime vuosina, joten nykypäivänä luku on luultavasti lähes sama tai jopa korkeampi.
On myös ensiarvoisen merkityksellistä ymmärtää, että valtamedia yhdessä muiden kulttuurituotteiden kanssa muokkaa käsitystämme sukupuolirooleista. On siis aivan totta, että naisjohtajia on miehiä vähemmän. Keskustelukumppanini totesi tähän, että "naisten tulisi vain hakeutua johtoasemiin ja tehdä itsestään uutisoinnin arvoisia". Tässäkin ajatuksessa piilee järkevä tausta-ajatus, mutta eriarvoistuneiden sukupuolten problematiikka ei valitettavasti ratkea vain sillä yksinkertaisella keinolla, että "naiset nyt vain tekisivät asialle jotakin".
2020-luvulla ja jo aikaisemmin kaikkien sukupuolten edustajilla on ollut verrattain samat mahdollisuudet pyrkiä johtotehtäviin ja muihin merkittäviin virkoihin. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, ettei keneltäkään evätä kouluttautumismahdollisuuksia sukupuolen tähden. Käytännössä naisten (ja muiden sukupuolten edustajien) mahdollisuuksiin vaikuttavat kuitenkin useat kulttuurilliset tekijät, joita ei pureta edes lakeja muuttamalla: normalisoituneet odotukset perhe-elämään liittyen, opettajien eriarvottava suhtautuminen eri sukupuolta oleviin oppilaisiin & opiskelijoihin, palkkaerot, eriarvoinen rekrytointiprosessi sekä kulttuurilliset normit liittyen sukupuolittuneisiin ammatteihin.
Kyse on normeista. Kukaan ei varsinaisesti kiellä naisia hakeutumasta johtotehtäviin ja pääsemästä Helsingin Sanomien etusivulle, mutta kulttuurilliset normit ohjaavat siihen suuntaan lähinnä miehiä. Medialla ja kirjallisuudella on valtava vaikutus kulttuurillisiin konventioihin ja esimerkiksi sukupuoliroolien ajantasaiseen esittämiseen – tai niiden häivyttämiseen. Vaikka miehet yhä pitävät valtaa monella eri osa-alueella, naisten ja muiden sukupuolten edustajien representaatiot luovat uusia kulttuurillisia normeja. Mikäli näemme uutisissa, artikkeleissa ja kolumneissa ja romaaneissa muitakin kuin miehiä, muutkin kuin miehet näkevät mahdollisuuksia.
-
Pitääkö jokaisessa kirjassa olla naiskiintiö?
Kun ryhdyin puhumaan yksinkertaisesta Bechdelin testistä, sain paljon vastakommentteja: "En mä ainakaan muista lukeneeni yhtäkään kirjaa, jossa akat vaan juoruaa miehistä." Totta. Itsellenikin tuottaa hankaluuksia jäsennellä teoksia tämän testin mukaan vain omien muistelmieni avulla. Siksi onkin ehkä hätkähdyttävää huomata, etteivät esimerkiksi Harry Potter ja Pirates of the Caribbean -elokuvat läpäise tätä simppeliä testiä. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota Potter-elokuvien yksipuolisiin naishahmoihin, mutta testin valossa kykenen tarkastelemaan teoksia suhteellisemmasta ja tarkkanäköisemmästä kuvakulmasta.
Ongelma onkin usein siinä, ettemme edes odota naisten (puhumattakaan muiden sukupuolten edustajien) rooleilta kovin suuria. Kulttuurituotteemme ovat perinteisesti niin mieskeskeisiä, ettemme aina edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. Tällaiset kultturituotteet ovat kuitenkin todellisuuden irvikuvia, sillä esimerkiksi omassa elämässäni kohtaan päivittäin useamman kuin yhden naisen, jonka kanssa puhun muustakin kuin miehistä. Eikä konventio rajoitu vain naisen elämään: myös miesystäväni, veljeni, isäni ja useimmat muut tuntemani miehet kohtaavat tai havainnoivat arjessaan naisten monipuolista vuorovaikutusta, yleensä joka ikinen päivä.
Silti esimerkiksi Donna Tarttin yli 700-sivuiseen Jumalat juhlivat öisin (1992) -järkäleeseen ei mahdu yhtä ainoaa kahden naisen välistä keskustelua, jossa polttopiste ei olisi miehissä. Asetelma on aivan absurdi, sillä romaanissa seurataan yhdysvaltalaisten yliopisto-opiskelijoiden elämää noin vuoden ajan. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on lähes yhtä suuri kuin miestenkin, paikoin jopa korkeampi. Esimerkiksi Helsingin Yliopistossa alempaa ja ylempää korkeakoulututkintoa suoritti huomattavasti suurempi määrä naisia kuin miehiä. Siksi Tarttin päätös jättää naistenvälinen realistinen vuorovaikutus kerronnan ulkopuolelle tuntuu hämmentävältä, epärealistiselta, eikä millään tapaa perustellulta.
Luin kuitenkin vastikään ranskalaisen Vasessa Springoran romaanin Suostumus (2020). Teos kertoo 14-vuotiaasta V:stä, joka joutuu pedofiili G:n hyväksikäyttämäksi. Seksuaalinen väkivalta jatkuu vuosien ajan. Suostumus ei läpäise Bechdelin testiä, sillä romaanin harvat naiset kokoontuvat yhteen vain keskustelemaan G:stä tai yleisesti miesten normalisoituneista etuoikeuksista. V. jää yksin, eikä kukaan suostu puhumaan naisen asemasta.
Lukiessani pohdin kirjan sukupuolijakaumaa ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Koin V:n yksinäisyyden ja naisten mustavalkoiset vuorovaikutustilanteet vaikuttavana tehokeinona, jolla korostettiin V:n epätoivoista asemaa. Ratkaisu myös korosti G:n miehistä ylivaltaa, jonka perusteella myös ympäristö oikeutti kauheat tapahtumat. En näin ollen kokenut, että romaaniin olisi tarvinnutkaan tuoda enempää naishahmoja tai värikkäämpää keskustelua. Ratkaisu palveli teoksen kriittistä sanomaa, joka oli itse asiassa varsin feministinen: karismaattiset miehet eivät usein joudu vastuuseen teoistaan, sillä heidän uhrinsa joutuvat yksin taistelemaan sekä hyväksikäyttäjää että kokonaista normikoodistoa vastaan.
En siis koe, että kaikkien kulttuurituotteiden tulisi pitää kiinni naiskiintiöistä tai väkisin sisällyttää kertomukseen monipuolisia vuorovaikutustilanteita. Pidän kuitenkin tärkeänä tarkastella patriarkaalisen yhteiskunnan vanhakantaisia kuvauksia ja kyseenalaistaa niitä silloin, kun naiset on esitetty suhteettoman yksipuolisessa valossa.
-
Kiinnostavia ja tarkkanäköisiä kirjoja kirjahyllyssäni, jotka läpäisevät Bechdelin testin:
Margaret Atwood – Orjattaresi (1985)
Emily Brontë – Humiseva harju (1847)
E. M. Forster – Hotelli Firenzessä (1908) & Talo jalavan varjossa (1910)
Khaled Hosseini – Tuhat loistavaa aurinkoa (2007)
Erinomaisia kirjoja, joissa naishahmojen puutteellisuus tai kokonaisvaltainen puuttuminen on perusteltua ja tärkeä tehokeino:
William Golding – Kärpästen herra (1954)
Ernest Hemingway – Vanhus ja meri (1952)
-
Kuvat: @chains_of_light
