Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla (Otava 2021)

* Kirja saatu kustantajalta

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 186, äänikirjana 4 h 46 min

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"On paikka, jossa sijaitsee heikkoutta, valoherkkyyttä katseille ja sanoille."

-




Toimittajataustainen kirjailija Tiina Tuppurainen käsittelee toisessa fiktiivisessä romaanissaan työpaikkakiusaamista ja suorituskeskeisen yhteiskunnan epäterveellisiä normeja. Hänen valtansa alla on tiivis kertomus kahdesta naisesta, joiden elämä näyttäytyy vinttikoiramaisena ratajuoksuna mekaanisen jäniksen perässä. Tosin konekanin sijasta Jennaa ja Birgitiä kirittävät kierroksesta toiseen työpaikkojen taloudelliset vaikeudet, yhteisön kankeat parisuhdenormit, yksityiselämään kohdistuva kollektiivinen arvostelu sekä pakonomainen tarve saada hyväksyntää omissa projekteissa.

Teoksen toinen keskushahmo, Jenna, on nuori toimittaja, joka on joutunut päättämään lupaavasti alkaneen jalkapallouransa vakavan loukkaantumisen vuoksi. Hänen esihenkilönään saapastelee korkeissa koroissaan ja aina yli sadan euron puseroissa Birgit, kokenut journalismin ja sisällöntuotannon ammattilainen. Jenna ja Birgit työskentelevät kertomuksen aikana ajoittain eri tahoilla, mutta heidän polkunsa kohtaavat elämässä useilla muillakin reiteillä. Se on ongelmallista, sillä työpaikan valtahierarkia pääsee siten ujuttautumaan hitaasti osaksi myös naisten yksityiselämää ja vaikuttamaan olennaisesti niin Jennan kuin Birgitinkin identiteettiin.

Kuten kirjailijan aiemmassa romaanissa (Kuvittelen sinut vierelleni, Otava 2020), myös tässä teoksessa ihmissuhteet ja niihin liittyvä kipuilu kuuluvat kerronnan keskiöön. Tuppurainen on saanut positiivista palautetta erityisesti eron taitavana kuvaajana, eikä ollenkaan suotta. Hänen valtansa alla käsitteleekin terävästi ja tarkkanäköisesti sosiaalisien suhteiden kipukohtia, ja myös eron monitahoinen elementti on taidokkaasti liitetty osaksi henkilöhahmojen kasvua. 

 

Tuppurainen kuvaa taitavasti kahden keskenään erilaisen naisen elämää. Birgit on keski-ikäinen, karismaattinen ESTJ-A-persoonallisuustyyppiä mukaileva määrätietoinen johtohahmo. Jenna sen sijaan edustaa hiljaisempaa ja harkitsevampaa luonnetta, jonka ominaisiin tapoihin kuuluvat pitkälliset pohdinnat sekä fyysinen suorittaminen. Kerronta vaihtelee Birgitin ja Jennan välillä sulavasti, eikä tarinaan jää suuria aukkoja lukijan täydennettäväksi.

Kertomus olisi kuitenkin voinut olla dynaamisempi ja mielenkiintoisempi, mikäli romaani olisi kirjoitettu kokonaan Birgitin näkökulmasta. Mieleeni tulee vain muutamia kirjailijoita, jotka ovat rohjenneet tehdä voimakastahtoisista, normeista selkeästi poikkeavista ihmishirviöistä teostensa päähenkilöitä. Tällaisia hurjia henkilöhahmoja ovat lähietäisyydeltä kuvanneet esimerkiksi F. M. Dostojevski, Emily Brontë sekä Oscar Wilde. Birgit ei toki ole Raskolnikovin kaltainen kirvesmurhaaja, mutta hahmoon kieltämättä kietoutuu samanlaista kiehtovuutta kuin vaikkapa Stephen Kingin kauhuromaanien keskushenkilöihin. Psykologisempi sekä hieman kattavampi katsaus Birgitin maailmaan olisi voinut toimia teoksen jännittävänä koukkuna, sillä ainakin kotimaisen kirjallisuuden kentällä tällaisiin kuvauksiin törmää harmillisen harvoin. 

Teoksen juoni on suhteellisen suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta kirjan voima piileekin kirjoittajan kriittisessä otteessa yhteiskunnallisia valtarakenteita kohtaan. Tuppurainen kritisoi romaanillaan esimerkiksi erilaisille ihmissuhteille asetettuja odotuksia, jotka eivät ole linjassa yksilöiden omien tarpeiden kanssa tai muutenkaan noudata rationaalista ajattelua. Tällaisiin ongelmiin törmää esimerkiksi Jenna, joka kamppailee löytääkseen tasapainon parisuhteen, asumisratkaisujen, muiden sosiaalisten suhteiden ja risteävien arvomaailmojen välillä: hänen kumppaninsa, Lotta, on rakastettava ja kaikin puolin miellyttävä, mutta ei valitettavasti täytä yhtäkään sosiaalisten normien lokeroa. Helppoa ei tosin ole Birgitilläkään, sillä perhe ei enää mahdu tavanomaiseen onnellisen ydinperheen muottiin: parisuhde kipuilee ja myös lapset alkavat oireilla. Vaikka ongelmat ilmenevät perheen sisällä, niiden aiheuttaja löytyy lopulta ympäröivästä yhteisöstä. 

Tuppuraisen toimittajatausta näkyy kerronnan napakassa tyylissä. Lauseet ovat tarkkaan mietittyjä ja suhteellisen riisuttuja. Kerronnan kuvaileva, mutta hallitun tiivistetty tyyli herättää lukijassa mielleyhtymiä aikakauslehtien artikkeleihin. Ytimekäs tyyli tekee teoksesta nopealukuisen, mikä sopii tarinan kompaktiin luonteeseen loistavasti.

Kirjailijan taustan vuoksi myös teoksen miljöö ja yleinen journalismin maailma vaikuttavat todentuntuisilta, minkä voi lukea teoksen ansioksi ja voimavaraksi. Uskottava konsepti sitoo kertomuksen realimaailmaan ja lisää tällä tavoin lukijan samastumispintaa. On myös mielenkiintoista pohtia, kuinka paljon romaani sisältää autofiktiivisiä elementtejä tai muita mahdollisia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Hänen valtansa alla on kuitenkin tyylilajiltaan täysin fiktiivinen teos, jota ei tule lukea dokumenttina Tuppuraisen omasta taustasta journalismin kentällä. Kirjan voi kuitenkin tulkita todellista maailmaa kriittisesti kommentoivaksi romaaniksi, jonka sivuille lukija pystyy kuvittelemaan myös itsensä. 

Tarina rakentuu menneen ja nykyisyyden ajoittain kivuliaistakin yhtymäkohdista, joten menneisyyden tapahtumien erittely on täysin perustelua. Kertomuksen ominaispiirteeksi nousee kuitenkin toistuva, paikoin hämmentäväkin perfektin käyttö. Kerronnallisena ratkaisuna perfektin käyttö ei tue tekstin ymmärrettävyyttä, sillä harvinaisemman aikamuodon kaavamaista toistuvuutta ei perustella millään tavoin. Kerrontaa olisi voinut tuoda lähemmäs kirjallisuuden vakiintuneita konventioita vaihtamalla perfektin pluskvamperfektiin tai paikoin imperfektiin. Tällaisen vallitsevan kerronnan käytänteen noudattaminen helpottaisi teoksen aikatasojen ymmärtämistä sekä liittäisi tapahtumien syy-seuraussuhteet selkeämmin toisiinsa. Kaavamaisesti käytettynä perfektillä toki pääsee samankaltaiseen lopputulokseen, mutta varsinaista lisäarvoa se ei kerrontaan tuo.

Kokonaisuutena Hänen valtansa alla on tiivis ja ammattitaitoisesti koostettu kuvaus niin henkisestä kuin fyysisestäkin väkivallasta. Kirja kuvaa erityisen taidokkaasti sekä fyysisen koskemattomuuden että sietokyvyn rajojen venymistä – ja lopulta myös niiden hämärtymistä. Tarina nostaa ansiokkaasti esiin myös aikakautemme nopeat yhteiskunnalliset muutokset: feministiset arvot ovat jo pitkään olleet osa yhteiskunnan ajattelua ja arvomaailmaa, mutta vasta viimeisimpien vuosikymmenien aikana ne ovat tosissaan alkaneet saada jalansijaa myös ikiaikaisten toimintamallien kentällä. Suunta on oikea, mutta kaikki eivät pysy kyydissä mukana. Birgit ei varmasti olekaan ainoa esihenkilöasemassa työskentelevä, jolla on vaikeuksia hahmottaa oman tyylinsä vanhentuneita, jopa väkivaltaisia käytänteitä.

-

"Vallan huipentuma on alapuolella olevien kokemus oikeutuksesta: mekanismi, joka rankaisee vallankäytön kohteita. Uhri on riisuttu alasti, hänen häpeänsä voi haistaa. Sellainen häpeä voi tarttua, jos menee liian lähelle. Oli aina niin hankala. Väitti vastaan. Kyllä minä ainakin olen aina tullut toimeen. Onhan riidassa aina kaksi osapuolta. Joskus kemiat eivät vain kohtaa. Ei sopeutunut työyhteisöön. Provosoi itsekin.

Onhan niissä aina jotain vikaa, joille käy näin." 

(Tuppurainen 2021, 46.)

-

Tuppurainen, Tiina (2021) Hänen valtansa alla. Kustannusosakeyhtiö Otava. Karisto kustannusliike: Hämeenlinna.

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Ann-Christin Antell – Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antell – Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus)

Ilmestymisvuosi: 2021

Suvuja: 335, äänikirjana 8 h 45 min 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Jenny seisoi purevan kylmässä tuulessa ja hytisi."

- 

Ann-Christin Antellin esikoisromaani ehti tulla monessa paikassa vastaan, ennen kuin tartuin kyseiseen (ääni)kirjaan. Puuvillatehtaan varjossa on noussut nopeasti kotimaisten lukijoiden suosioon, ja aivan syystä: teos kertoo 1800-luvun lopulla Turun seurapiireissä liikkuvan Jennyn tarinan niin historiallisia henkilöitä, oikeita tapahtumapaikkoja kuin taitavia kaunokirjallisia tyylikeinojakin käyttäen. Romaani tuo mieleen joitakin vuosia takaperin ilmestyneen Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet (2019) sekä esimerkiksi Minna Canthin tuotannon. Kotimaiset historialliset feministiset romaanit tuntuvatkin nauttivan erityistä suosiota 2020-luvun intersektionaalisen feminismin hitaasti mutta varmasti levitessä yhä kiinteämmäksi osaksi yhteiskunnallista toimintaa. 

Antellin kertomuksen päähenkilö Jenny Malmström on koulutettu leski, joka on hiljattain menettänyt sekä puolisonsa että pienen lapsensa. Naimaton ja lapseton kirkkoherran tytär on tavoiteltua seuraa akateemisen kaupungin seurapiireissä, sillä niin yhteiskunta kuin sen yksittäiset edustajatkin näkevät Jennyn ensisijaisesti vain potentiaalisena vaimona tai äitinä. Antellin maalaama ajankuva heijasteleekin aitoa 1800-luvun ajatusmaailmaa, jossa sukupuolten eriarvoisuus määritti erityisesti naisen elämää aina syntymästä kuolemaan. Naisilla ei esimerkiksi yleisesti ottaen ollut mahollisuutta opiskella itselleen kunnollista ammattia saati elättää itseään. Jenny itse kuuluu harvalukuiseen yläluokkaan, minkä vuoksi hän kykenee jotenkuten kustantamaan asumiskulunsa ja pärjäämään omillaan. Ratkaisu on kuitenkin vain väliaikainen, sillä Jennyn säästöt ovat kulumassa loppuun. Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan soveliaan miehen vaimoksi suostuminen. 

Kosijoista ei onneksi ole kuitenkaan pulaa, sillä teokseen mahtuu useampikin Jennyn kättä tavoitteleva herrasmies. Kaikkein kiivaimmin ja hieman epäsovinnaisikin keinoin häntä liehittelee Turun puuvillatehtaan omistaja John Barkerin salskea mutta koppava poika, Fredrik. Vaikka Jenny ja Fredrik tulevat samasta sosiaaliluokasta, heidän välillään ammottaa keskinäisen ymmärtämättömyyden syvä ja ylitsepääsemättömältä vaikuttava kuilu: siinä missä Jenny on omistanut elämänsä huono-osaisten auttamiselle, Fredrik Barker pakottaa työläisensä puurtamaan riittämättömällä palkalla ja vähättelee tehtaan kestämättömiä työoloja. Kilpakosijoiden ilmaantuessa useammastakin suunnasta tilanne kiristyy entisestään, eivätkä sitä missään nimessä helpota Jennyn aina vain pahenevat talousongelmat. 

Antellin romaania on kiitelty sen tarkasta ajankuvasta. Puuvillatehtaan varjossa kuvaakin takkanäköisesti Suomen entistä pääkaupunkia pappiloineen ja arkeologisine kaivauksineen. Kirjailija osaa taitavasti rakentaa miljöön uskottavaksi kaikkine hajuineen ja äänimaisemineen. Myös aikalaisten elintapoja on selvästi tutkittu tarkkaan teosta varten, sillä Antell kirjoittaa ongelmitta eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien hahmojen elämästä sekä sosiaaliluokkiin liittyvistä haasteistakin. Antell kuvaa niin eläväisesti esimerkiksi Jennyn kesäretkeä tuttavan huvilalle, että lukijasta tuntuu kuin hän olisi osa tätä yläluokkaista retkuetta. 

Monet lukijat ovatkin nostaneet esille Antellin tarkkanäköisyyden. Esimerkiksi kirjassa esitetyt Koroisten piispanlinnan arkeologiset kaivaukset on eritelty sellaisella ammattitaidolla, että kerronnan läpi kuultavat selkeästi Antellin historian ja arkeologian opinnot. Pidin itsekin tarinan arkeologiaan linkittyviä jaksoja kerronnallisesti vahvimpina kohtina, sillä erityisesti niiden aikana kirjalijan selkeä historiantuntemus kannatteli tekstiä ilman ylimääräisiä toiminnan kuvauksia. 

Kirjan tekstiä on luonnehdittu kevyeksi ja helppolukuiseksi. Yhdyn tähän näkemykseen, sillä kuuntelin teosta äänikirjana vaivattomasti niin ruokakaupassa, ratikassa, kotitöiden ohella kuin pyöräillessäkin. Teksi soljuu luvusta ja kuvauksesta toiseen ikään kuin omalla painollaan, sillä Antell taitaa niin Jennyn sisäisen mielenmaiseman maalaamisen kuin uskottavan dialoginkin luomisen. Tästä syystä teksti kuljettaa lukijaa mukanaan ja kannattelee vaivatta yllättäviäkin juonenkäänteitä. 

Olisin kuitenkin toivonut tarinan hahmoihin lisää syvyyttä. Kertomuksen keskushenkilö, Jenny, on raikkaan feministinen hahmo. Sen sijaan useat teoksen mieshenkilöt on rakennettu lähes jokaiselle romanttiselle romaanille tutuista palasista: erityisen viehättävä ulkomuoto, akateeminen koulutus ja mahtava varallisuus. Toki kaikki kirjan mieshahmot eivät edusta näitä kliseitä, mutta olin silti aavistuksen pettynyt miesten yksipuoliseen ja liiankin tuttuun esitystapaan. Olisipa ollut jännittävää, jos edes tässä romaanissa päähenkilön romanttiseksi intressiksi olisikin valikoitunut alemman sosiaaliluokan edustaja epäkonventionaalisine ulkonäköineen ja taustoineen!

Romaania on myös jonkin verran kritisoitu sen yltiöromanttisista käänteistä: Jennyä kositaan useampaankin otteeseen, minkä lisäksi ihastuneet miehet turvautuvat mitä julkeampiin keinoihin saadakseen hurmaavan ja kunniallisen leskirouvan omakseen. Olen yhtä mieltä monien kanssa siitä, että kaunis historiankuvaus ja henkilöhahmojen syventäminen olisivat riittäneet viemään tarinaa eteenpäin ilman romanttisia, toinen toistaan häkellyttävämpiä juonenkäänteitä. Useat lukijat ovat kuitenkin nimenneet kirjan romantiikan ja siihen liittyvät rönsyilyt koko kertomuksen suurimmaksi vahvuudeksi, joten kyse lienee loppujen lopuksi makuasiasta. 

Puuvillatehtaan varjossa on joka tapauksessa ammattitaidolla koostettu historiallinen romaani, jonka intersektionaalisen feministinen näkökulma tarjoaa raikkaan kuvauksen tuttuun kotimaan menneisyyteen. Kirjalle on tekeillä myös ainakin yksi jatko-osa, mutta olen myös törmännyt puheisiin kolmiosaisen sarjan luomisesta. Varmaa jokatapauksessa on, että teoksen rakastettujen hahmojen elämä jatkuu uudessa romaanissa. Koska Jenny päätyy Puuvillatehtaan varjossa -kertomuksen lopussa valitsemaan itselleen oman sydämenvalitun, jää nähtäväksi, minkälaisista elementeistä jatko-osan oletettu romantiikka rakentuu. 

Ps. Romaanin nimi, Puuvillatehtaan varjossa, lienee nyökkäys Toivo Pekkasen klassikkoteokselle, Tehtaan varjossa (1932) -romaanille. Pekkasen kertomus seuraa työläismiehen, Samuelin rankkaa elämää, jota tehtaan kapitalistinen pauke rytmittää. Myös Antellin teos antaa äänen teollistuvan yhteiskunnan kärsijöille, sillä Jenny on valveutunut rouvashenkilö, jonka elämäntehtäväksi muodostuu vähäosaisten auttaminen. Yhdessä romaanit kritisoivat kapitalistisen maailmankuvan epäinhimillisyyttä ja ihmistenvälistä perusteetonta eriarvoisuutta. 

Antell, Ann-Christin (2021) Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus Kustannus Oy: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet -lukuhaasteesta (2021)

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa

19. Kirjassa leikitään (esimerkiksi kissanpentujen kanssa)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Jenny toimii ajoittain tyttökoulun opettajana)

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää

 

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2012, suomennos 2015, oma painokseni 2016 

Sivuja: 476

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kun Will tulee kylvystä, Lissa on hereillä, nojaa tyynyihin ja selailee Willin sängyn vieressä olleita matkaesitteitä."

-

Kun joku naapureistani jätti Jojo Moyesin tunnetuimman teoksen roskakatokseen löydettäväkseni, tiesin etten voisi enää vältellä romaaniin tutustumista. Vein kirjan sisään ja päätin aloittaa teokseen tutustumisen jo samana päivänä. 

Ylevä tavoitteeni oli kahlata koko tiiliskivimäinen teos viikonlopun aikana läpi, mutta sain romaanin lopulta luettua paljon, paljon suunniteltua hitaammin. Yllätyin verkkaisesta lukutahdistani, sillä olin kuullut teosta luonnehdittavan helppolukuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Moyesin käyttämä kieli onkin kieltämättä varsin arkista ja helpostilähestyttävää, mutta romaanin muut puutteet saivat lukuintoni laskemaan merkittävästi. Kerro minulle jotain hyvää muodostui yhdeksi niistä teoksista, jotka päätin saada luettua loppuun pelkällä tahdonvoimalla. 

Kun viittaan kerronnan puutteisiin, tarkoitan esimerkiksi kliseistä asetelmaa, ennalta-arvattavaa juonikuviota ja yksiulotteisia hahmoja. Teos kertoo hieman höpsöstä, suurisydämisestä Louisasta ("Lou"), joka perheensä sosiaalisesta ja taloudellisesta painostuksesta ajautuu nuoren, uskomattoman komean ja käsittämättömän rikkaan Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avustaja on oikeastaan väärä termi, sillä Louisa palkataan tosiasiassa Willin seuraneidiksi. Kultaisella ja epäitsekkäällä sydämellä varustettu Lou on vaikean paikan edessä, kun neliraajahalvaantunut Will paljastuu masentuneeksi ja vieraita kohtaan äärimmäisen varautuneeksi tiuskijaksi, jonka kova kuori vaatii runsaasti pehmittämistä. Vaikka hahmot tuntuvat rämpivän hämmentyneinä tunteiden suossa, lukijalle on heti alusta alkaen selvää, että nämä kaksi valokeilaan nostettua henkilöhahmoa tulevat rakastumaan toisiinsa. Toivoin kovasti, että tarinaan olisi keksitty jokin omaperäisempi ja kiinnostavampi käänne, mutta valitettavasti koko juoni nojaa Louisan ja Willin hitaastisyttyvän rakkauden varaan. 

Kerro minulle jotain hyvää noudattaa niinkutsuttua sankarin myyttisen matkan juonikuviota (esim. täällä lisätietoa) niin ennalta-arvattavasti, ettei lukeminen tarjoa suuria yllätyksiä. Tapahtumat seuraavat toisiaan itseään toistavana epäkiinnostavana massana. Täytyy toki muistaa, että romaani edustaa ns. chick lit -kirjallisuutta, jolle tietynlaiset kliseet ja ennalta-arvattavuus ovat ominaisia (ja joskus jopa toivottavia) piirteitä. Moyesin teoksesta puhuttaessa uskallan kuitenkin olla kriittinen, sillä romaanissa olisi ollut valtavasti potentiaalia paljon syvällisempään tulkintaan ja monitahoisiin näkökulmiin. Mikäli edes hahmojen lähtöasetelma olisi ollut hitusen mielikuvituksekkaampi, teos olisi voinut tarjota enemmän ajatuksia herättävän matkan hahmojen mukana. Lukiessani romaania en voinut lakata toivomasta, että särmikäs miljonääri Will olisikin ollut köyhä ja vähemmän komea. 

Kirjan kertojana toimii itsensä kanssa hieman eksyksissä oleva Louisa, joka ymmärtää asioiden laidan usein monta kymmentä sivua lukijaa hitaammin. Teosta kahlatessani tunsinkin oloni usein jokseenkin aliarvioiduksi. On oma taiteenlajinsa johdatella lukija hoksaamaan asioita hahmoja vikkelämmin, mutta Moyesin teoksen kohdalla lukija ehtii jopa pitkästyä odotellessaan, että hahmot vihdoin ymmärtävät saman kuin lukija jo parisataa sivua aiemmin. Kerronnan tahti tuntuukin Kerro minulle jotain hyvää -teoksessa ongelmalliselta, sillä se laahaa hitaasti niin tapahtumien kuin dialogienkin osalta. 

Kerrontaan on ripoteltu muutamia lukuja, joissa kertojan paikalle astuu joku teoksen sivuhenkilöistä. Tällaiset osiot olivat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä ne tarjoavat kliseiseen kertojahahmoon raikasta vaihtelua ja antavat myös lukijalle uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin. Olisinkin toivonut, että koko romaani olisi kirjoitettu tiheästi vaihtelevien kertojien äänillä. 

Monesti huomasin myös pohtivani, miten paljon enemmän teoksen tapahtumista olisi voinut saada irti, mikäli niitä olisi seurattu kokonaan ulkopuolisen henkilön silmin. Yksi tällainen potentiaalinen sivustaseuraaja voisi olla Louisan poikaystävä Patrick ("Pat"), joka on lähellä menettää järkensä Louisan ja Willin suhteen syventyessä. Sitä mukaa kun Louisa alkaa ajautua Willin pauloihin, Patrickin kontrollintarve kasvaa ja hän keskittyy urheiluun aina vain pakonomaisemmin. Harmi vain, että tämä kiinnostava psykologinen kuvaus jää varsin vähäiselle huomiolle. Patrickin tehtävä teoksessa on lähinnä olla Louisan tuttu ja tylsä poikaystävä, joka päähenkilön on uskallettava jossain vaiheessa jättää. Lukijana pohdin myös sitä, onko fyysisesti ylivoimainen poikaystävä vain pakollinen hahmo, jonka rinnalla halvaantuneen Willin kohtalo yritetään esittää mahdollisimman traagisena. 

Teoksen muihinkin hahmoihin liittyy ongelmallisuutta: henkilöhahmoja on paljon, eikä kaikilla heillä tunnu olevan kerronnassa suurta virkaa. Louisan suuri perhe esimerkiksi asuu pienessä nuhjuisessa talossa, jonne ovat pakkautuneet niin Louisa, äiti, isä, vaari, sisko kuin siskon poikakin. Näistä hahmoista merkittävimmässä roolissa on sisko, Katrina ("Treen"), joka on aina toiminut Louisan oppaana elämässä. Muiden hahmojen merkitys jää vaikeamminymmärrettäväksi. Heidän osuutensa tuntuu lähinnä olevan ahtaan asunnon täyttäminen, sillä perheen taloudellista ahdinkoa korostetaan jatkuvasti. Rahaongelmat ja köyhyyden olisi toki voinut toteuttaa myös vähemmän kliseisellä asetelmalla sekä merkityksellisemmällä hahmokavalkadilla. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksei Moyes ole käyttänyt perheen taloustilanteen kuvaamiseen mielikuvituksekkaampia tapoja. 

Kerro minulle jotain hyvää rakentuu päähenkilön hitaasta kasvutarinasta. Kasvuun kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen (Williin rakastuminen), mutta myös maailmankuvan avartuminen. Paikoin Moyes onnistuu kuvaamaan Louisan henkistä kehitystä suhteellisen onnistuneesti. Kerronnan edetessä Louisan hahmo muuttuu itsetietoisemmaksi ja rohkeammaksi. Vahvasti perheensä ja vanhempiensa ikeessä sinnittelevä päähenkilö oppii vihdoinkin sanomaan muille aikuisille vastaan ja vaatimaan kunnioitusta myös itselleen.

 Kaiken tämän onnistuneen kerronnan keskellä harmistuin kuitenkin kirjailijan tapaan kuvata Louisan suhdetta kivuliaaseen menneisyyteensä. Nuorena raiskauksen/hyväksikäytön (tapahtumasta ei anneta tarkkaa tietoa) uhriksi joutunut Louisa piilottelee salaisuuttaan. Hän on rakentanut omaperäisestä pukeutumistyylistä ikään kuin suojakuoren itselleen, ettei vain viekottelevilla tai viehkeillä asuvalinnoilla kannustaisi ketään koskemaan itseensä luvatta. Hassut sukkahousut ja uniikit vaatteet muodostavatkin Louisan tavaramerkin ja identiteetin. Will nauraa usein Louisan asuvalinnoille ja pitää niitä avoimesti pilkkanaan, joskin salaa hyväksyy naisen omituiset vaateparret. Ensimmäistä kertaa Will kuitenkin osoittaa Louisalle avointa ja rehellistä ihailua, kun nainen hieman vastentahtoisesti pukeutuu klassiseen punaiseen, varsin paljastavaan juhlamekkoon. Juuri tällaisia flirttailevia asuja Louisa on vuosikaupalla vältellyt. Siksi tuntuukin suorastaan kuvottavalta, että vasta rintavaon paljastava mekko saa Willin tunnustamaan orastavan ihastumisensa. Oletin Louisan tuntevan jonkinlaista ahdistusta siitä, että seksiä tihkuva vaate toimii ratkaisevana linkkinä rakastavaisten välillä. Asia ei kuitenkaan vaivaa Louisaa vähimmissäkään määrin, mikä tuntuu absurdilta ja epäuskottavalta. 

Louisan kivulias menneisyys vaikuttaakin vain pakolliselta salaisuudelta, jota päähenkilö kantaa ollakseen lukijan silmissä kiinnostavampi. Asetelma toimisi, jos sillä olisi merkittävää painoarvoa hahmon kehityksen kannalta. Louisan kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan hahmon toimintaan ja ajatuksiin Patrickin tai uuden ihastuksen kohdalla. Päähenkilön väkivaltainen menneisyys tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, jossa olisi ollut potentiaalia syvempään psykologiseen kuvaukseen. 

Tiedostan täysin, että Moyesin romaani edustaa kevyttä chick lit -kirjallisuutta, jossa tietyt kliseet on totuttu antamaan anteeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Moyes olisi tarvinnut kaikkia kuluneita kliseitä menestyäkseen kirjailijana. Jojo Moyesin kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä ja monenlaisten lukijoiden makuun sopiva, joten jo omaperäisempien hahmojen avulla tämäkin teos olisi voinut olla kiinnostavampi. Moyesilla on nimittäin kyky luoda värikkäitä ja uniikkeja henkilöhahmoja, esiintyihän heitä jo tämän romaanin sivuhenkilöinä. Toivon, että tällaiset monitahoiset sivuhenkilöt pääsevät kirjailijan muussa tuotannossa suurempaan rooliin. 

Kerro minulle jotain hyvää jäi mieleeni keskinkertaisena teoksena, joka ei valitettavasti houkuta tutustumaan kirjailijan muuhun tuotantoon. Lukemisen lomassa päätin kuitenkin selättää teoksen äänikirjaversion avulla, joten päädyin itse asiassa kuuntelemaan noin kolmasosan tästä romaanista. Huomasin, että Moyesin tyyli sopii paljon paremmin soljuvaan äänikirjaformaattiin kuin perinteiseen painotuotteeseen, joten ehkä seuraavaksi kokeilen lähestyä kirjailijan muita teoksia nimenomaan äänikirjan ominaisuuksien kautta. 

Romaanin suomennos tuntui välillä hätäiseltä ja takkuilevalta (kuten esimerkiksi sivulla 410 "salamien iskiessä aaltoihin"), joten saatan palata kirjailijan muihin teoksiin mieluummin alkuperäiskielellä.

Mieleni tekee paneutua Moyesin tuotantoon vielä paremmin, sillä useat lukijat tuntuvat pitävän kirjailijan teoksista kovasti. Ehkä jätänkin tämän opuksen jonkun iloksi kirjaston vaihtohyllyyn mieluummin kuin palautan sen takaisin roskalavalle. 

Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää ("Me before you", 2012). Suom. Heli Naski. Gummerus Kustannus Oy, 2016. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Tästä on tehty elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Kerro minulle jotain hyvää on ensimmäinen kirjasarjan kolmesta osasta)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (WSOY)

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 349

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi." 

-

Note: Viittaan tässä tekstissä Kinnusen henkilöhahmoihin kollektiivisesti naisina, vaikka tulkitsenkin yhden hahmon tosiasiassa transmieheksi. Käytän kuitenkin termiä "naiset" teoksen ajankuvan tähden, sillä 1900-luvun puolivälissä myös transmiehet luokiteltiin virheellisesti naisiksi. 

-

Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (2020) on ollut erilaisten lukijoiden ja bloggaajien suosiossa ilmestymisestään lähtien. Eikä ihmekään, sillä Kinnusen romaani asetettiin ehdolle myös vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei yllätä, sillä myös Kinnusen aiemmat romaanit ovat nauttineet lukijoiden suitsutuksesta. Uusin teos onkin taattua Kinnusta, eli huolellisesti rakennettu historiallinen kertomus koti-Suomesta. 

Tommi Kinnunen tunnetaan aktiivisesta työstään mm. koululaitoksen yhdenvertaisuuden edistäjänä ja opetusalan äänitorvena. Olen itsekin seuraillut Kinnusen työtä jo useamman vuoden ajan ja ihaillut hänen tarkkasilmäisyyttään ja kykyä pureutua ongelmien ytimeen. Sama tarkkaavaisuus ja pinnan alle kurottaminen näkyvät myös hänen romaaneissaan, erityisesti tässä uusimmassa. 

Ei kertonut katuvansa kertoo saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä suomalaisista naisista, jotka jatkosodan päätyttyä joutuvat palaamaan takaisin Suomeen. Kertomus keskittyy naisten pitkään patikkamatkaan halki poltetun Lapin. Yksi kerrallaan naiset pääsevät lähemmäs omia synnyinseutujaan. Lopulta jäljelle jää vain tarinan päähenkilö, Irene, jonka matka jatkuu pisimmälle. 

Vaikka tarinan tapahtumat sijoittuvat pitkälti matkan kuvaamiseen ja päättymättömiltä tuntuviin kinttupolkuihin, teoksen todellinen anti piilee psykologisessa kuvauksessa. Vaikka sota on päättynyt, pelottavimmat ja vaarallisimmat tapahtumat ovat vasta edessäpäin. Matkaa tekevät naiset joutuvat taistelemaan selviytyäkseen pohjoisen äärimmäisissä olosuhteissa, eikä ajatus määränpäästäkään lämmitä: kotona odottaa jo kertaalleen hylätty perhe ja mitä luultavammin myös tuhottu koti. Matkasta suoriutuminen ei ole vain hurja fyysinen ponnistus, vaan myös kova henkinen koettelemus. Kaikki eivät selviä. 

Vahva veikkaukseni on, että Kinnusen teosta tullaan käyttämään monen peruskoulun opetuksessa. Teos on muotoiltu klassisen sankarin myyttisen matkan mukaisesti – jopa niin uskollisesti, että se syö paikoin tarinan uskottavuutta. Kirjaa voi kuitenkin tästä syystä käyttää erinomaisena malliesimerkkinä matkakertomuksen toimivasta ja mukaansatempaavasta rakenteesta. Myös kirjailijan käyttämät lauserakenteet ovat yleisesti ottaen helppolukuisia ja yksinkertaisia, joten teos on nopealukuinen ja sopii monenlaisen lukijan makuun. Kirja toimii siksi varmasti äänikirjanakin erinomaisesti. Uskon romaanin soveltuvan opetuskäyttöön myös historiallisen tarkkaavaisuutensa puolesta, sillä Kinnunen on tehnyt tapansa mukaan kattavan taustatyön kirjaa varten. Teoksessa on myös hienovaraista intertekstuaalisuutta, mikä sopii romaanin tyyliin mainiosti.

Teksti on kuitenkin monin paikoin erittäin valmiiksipureskeltua, joten lukijalle ei jää paljon täydennettävää. Kinnunen toki jättää suurimmat aukot (kuten naisten kohtalon kotipitäjään saavuttaessa) lukijan arvailtavaksi, mutta muutoin kaikkitietävä kertoja tuntuu täydentävän hahmojen ajatukset, toiminnan ja teoksen sanoman lukijan puolesta. Se on sääli, sillä uskon, että romaani yltäisi vielä väkevämpään ilmaisuun, mikäli teksti jättäisi enemmän tilaa myös lukijan omalle tulkinnalle. 

Lukijana koin jotkut Kinnusen käyttämät lauserakanteet ja kielelliset valinnat töksähtelevinä, kuten "hän"-pronominin korvaamisen termillä "se". Päätös toki korostaa naisten esineellistämistä ja epäinhimillistä kohtelua, mutta asian olisi voinut tuoda esille myös hienovaraisemmin elein ja kerronnallisia (tarinallisia) keinoja hyödyntäen. "Se"-sanan käyttäminen tuntuu modernilta kieleltä, eikä sovi historiallisen romaanin narratiiviin. 

Kinnusella on myös maneerinomainen tapa sijoittaa kieltoilmaisu virkkeen alkuun. Tällaisissa lauseissa subjekti on toistuvasti sijoitettu kieltoverbin ja varsinaisen predikaatin väliin, jolloin virkkeet kuuluvat muodossa "ei hän ollut tällaisissa käynyt" tai "ei hän ollut koskaan sille puhunut". Muotoilu on sen verran toistuva, että häiritsee lukemisen sujuvuutta. Muutoin Kinnusen kieli on kuitenkin kaunista, napakkaa ja yleisesti ottaen sujuvaa. 

Vaikka romaani on ennen kaikkea psykologinen kuvaus viidestä naisesta, hahmot tuntuvat jäävän pinnallisiksi. Päähenkilön yksityistä ajatusmaailmaa rakennetaan päiväkirjamaisten kirjoitusten avulla, mutta niiden jäykkä kieliasu ei tunnu istuvan Irenen hahmoon. Olin muutenkin hieman pettynyt kirjan yksinkertaiseen ja paikoin jopa nykypäiväiseltä tuntuvaan kirjoitusasuun ja erityisesti hahmojen dialogiin. Hahmojen puhetyyli ei tee oikeutta pienten pitäjien tai pohjoisen murteille, eikä hahmojen sananvaihto tästä syystä tunnu uskottavalta. Persoonallisilla puhetyyleillä hahmoja olisi helposti saanut rakennettua moniulotteisemmiksi, joten Kinnusen yksitoikkoinen dialogi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Olen viime aikoina lukenut niin paljon erinomaisia suomalaisia aikansa kuvauksia upeine murteineen (esimerkiksi Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas), että suorastaan hämmennyin siitä, miten suppea osa paikallisille ilmaisuille ja puhetavoille on Kinnusen teoksessa annettu. 

Romaanin hahmojen pinnallisuudesta ja yksiulotteisuudesta huolimatta Kinnunen ansaitsee tulla kiitetyksi sodan vähemmistöihin liittyvästä tarkkanäköisyydestään ja nostoistaan. Tarinan viisikko koostuukin keskenään hyvin erilaisista hahmoista: eläkeikää lähentelevä sairaanhoitaja Aili, kotoaan karannut nuori Katri, huorana itsensä elättävä Veera, transmies Siiri sekä onnettomasta avioliitosta lähtenyt Irene. Romaani itsessään on yksi harvoista kaunokirjallisista kuvauksista, jotka keskittyvät saksalaisten matkaan lähteneisiin naisiin. Saksalaisiin ihastuneet ja rakastuneet naiset eivät mentaliteetiltaan eronneet suuresti sakalaismielisistä suomalaissotilaista, mutta sodan jälkimainingeissa lähinnä naiset joutuivat tilille saksalaisten kanssa toimimisesta. Kinnusen teos onkin vahvan feministinen kuvaus jatkosotaa seuranneista tapahtumista, joissa sukupuolten eriarvoisuus korostui. 

On upeaa, että Kinnusen kaltaisen kirjailijat tarttuvat vähemmän tutkittuihin ja kirjoitettuihin aiheisiin. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava vaellusromaani, joka tuo esille naisten vaikean aseman kahden tulen välissä suomalaisten ja saksalaisten hylkiöinä. Sotien aikaan naiset joutuivat ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla pyörittäessään kotirintaman rattaita, mutta silti naisnäkökulmaa ja kokemuksia esitteleviä romaaneja on harmillisen vähän. Nykypäivän yhdenvertaisuuspolitiikan ja intersektionaalisen feminismin nimissä on vain oikeutettua kääntää historian- ja kulttuurintutkimuksen huomio myös sodan vähemmistöihin. Vaikka kaikki teoksen hahmot eivät nykypäivän termeillä ja tietämyksellä olekaan naisiksi luokiteltavia, omana aikanaan heidän nähtiin edustavan nimenomaan sodan feminiinistä puolta. Omana aikanamme sodasta puhuessamme meidän on kuitenkin syytä muistaa, että jalustalle nostettujen sotasankareiden lisäksi tärkeinä (ja usein unohdettuina) tekijöinä toimivat myös naiset ja sukupuolivähemmistöt. 

Kinnunen, Tommi (2020) Ei kertonut katuvansa. WSOY, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä 

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (tässä esim. pesijätär) 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-

Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 

Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 

Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light

Maria Pettersson – Historian jännät naiset

 

Maria Pettersson – Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

*kirja saatu kirjailijalta

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 502

(Esipuheen) ensimmäinen lause: 

"Lapsena rakastin historiaa, mutta petyin siihen uudelleen ja uudelleen."

- 

Olen viime aikoina kuunnellut miesystäväni kanssa Jules Vernen klassikkoteosta Maailman ympäri 80 päivässä. Kirjaa kuunnellessani pohdin lapsena seuraamaani romaanin pohjalta tuotettua animaatiosarjaa ja sen hahmoja. Rakastin ohjelmassa esitettyä kaunista viidakkoprinsessaa, joka jäikin yhdeksi ainoista sarjan naishahmoista. Olemme nyt päässeet äänikirjassa jo reilusti yli puolenvälin, mutta Vernen luoma parsilaisnainen, Miss Aouda, ei ole vielä osoittanut minkäänlaisia toimijuuden merkkejä. Äänikirjan kuuntelu sai minut pohtimaan, miksi oikein ihailin staattisena, yksiulotteisena taustahahmona esitettyä prinsessaa niin kovasti. Osasyy varmasti oli, ettei sarjassa esitetty kunnolla muita naisia. Saatoin myös olla tottunut siihen, että naiset on kulttuurissamme ja historiassa hyvin usein esitetty vain pinnallisten ominaisuuksiensa kautta. Tai sitten heistä on vaiettu. 

Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson on koonnut Historian jännät naiset -teokseensa lähes sadan historiallisen naisen tarinan. Vain harva kirjan naisista oli itselleni etukäteen tuttu, vaikka he kaikki voisivat aikaansaannostensa ja yhteiskunnallisen merkittävyytensä puolesta esiintyä jo peruskoulun historiankirjoissa. Olin yllättynyt tajutessani esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartilla olleen huippulahjakkaan siskon, jolla saattoi olla merkittävä rooli Wolfgangin kuuluisimpien sinfonioiden synnyssä. Tarkkaan emme voi kuitenkaan tietää, sillä kuten monen muunkaan aikansa naissäveltäjän, yksikään Maria Anna Mozartin sävellyksistä ei ole säilynyt nykypäivään. 

Pettersson on jaotellut historialliset naiset seitsemään eri ryhmään. Nämä ryhmät ovat tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat & urheilijat, aktivistit & toisinajattelijat, rikolliset & virkavalta, sotilaat & vakoojat, sekä tutkimusmatkailijat & seikkailijattaret. Teos tarjoaa siis varsin laajan silmäyksen historian naisiin. Ratkaisu on toimiva, sillä se alleviivaa naisten mahdollisuuksia toimia vaikuttajina millä tahansa toimijuuden saralla. Koko kirja tuntuukin avoimelta (ja perustellulta) syytökseltä patriarkaalista kulttuuriamme ja historiankirjoja kohtaan: ainoa syy naisten teoista vaikenemiselle on heidän sukupuolensa. 

Historian jännät naiset alkoi some-projektina, kun Pettersson ryhtyi twiittaamaan ja kirjoittamaan Facebookissa merkittävistä, joskin unohtuneista historiallisista naisista. Julkaisut saivat valtavasti huomioita, ja niiden innoittamana perustettiin joukkorahoituskampanja tietokirjan julkaisemiseksi. Historian jännät naiset muodostui yhdeksi nopeimmin rahoituksensa keränneistä kampanjoista, eikä siis ollut mikään ihme, että ensimmäinen painos valmiita kirjoja myytiin loppuun heti ilmestymispäivänään. 

Teos on tyylilajiltaan tietokirja, mutta Petterssonin helpostipureskeltava kirjoitustyyli elävöittää tekstiä ja tuo mieleen fiktiivisen proosatekstin. Mielikuva on toki vaarallinen, sillä teoksen henkilöt eivät ansaitse tulla mielletyksi fiktiivisinä hahmoina. Petterssonin tekstiä on kuitenkin nopea ja helppo lukea, sillä tiukkojen faktojen lomassa kirjailija käyttää paikoin jopa humoristista tyyliä (kuten vaikkapa kuvatessaan Mozartien sisaruksia "somiksi, musisoiviksi palleroiksi (Pettersson 2020, 151)". Kevyt tyyli ei kuitenkaan vie pohjaa kirjan uskottavuudelta. Uskon Petterssonin kirjoitustyylin koituvan vain teoksen eduksi, sillä se avaa naisten tarinoita myös sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan tietokirjoja. 

Petterssonin teoksen positiivinen ja ennenkaikkea innostunut vastaanotto kertoo ahtaasta kulttuuristamme, jossa naisia realistisesti käsittelevät julkaisut kuuluvat poikkeuksiin. Historian jänniä naisia lukiessa tuntui hurjalta ajatella miesvoittoista maailmaa, jossa tälläkin hetkellä elämme. Tuntui kohtuuttomalta vääryydeltä, ettei yksikään Petterssonin esittelemistä naisista ollut tullut kunnolla vastaan peruskoulussa, lukiossa tai edes yliopiston luennoilla. Miksi minun täytyi elää 25-vuotiaaksi saakka, ennen kuin kuulin esimerkiksi Afganistanin huntupakkoa vastustaneesta kuningattaresta, Soraja Tarzista (1899-1968)? Tai fyysikko Lise Meitneristä (1878-1968), jonka palkinnotta jättämistä pidetään edelleen yhtenä Nobel-komitean suurimmista virheistä. Puhumattakaan itseeni suuren vaikutuksen tehneestä Lee Milleristä, joka "oli yksi 1900-luvun parhaita valokuvaajia, joka koki hyväksikäyttöä, teki mallinuran, ryhtyi taidevalokuvaajaksi, kuvasi toisen maailmansodan kauhuja, kylpi Hitlerin ammeessa, harjoitti vapaata rakkautta ja ryhtyi lopulta huippukokiksi, joka tarjosi surrealistista ruokaa. (Pettersson 2020, 477)."

Pettersson kirjoittaa esipuheessaan, etteivät kaikki naiset kuitenkaan kelpaa esikuviksi. Se on totta, sillä henkilökuviin mahtuu mukaan julmia, jopa hirviömäisiä naisia. Tällaistenkin historiallisten hahmojen esilletuominen on kuitenkin perusteltua ja tärkeää, sillä historiantuntemus rakentaa pohjan nykyiselle ja tulevalle kulttuurillemme. Mitä avoimemmin puhumme historian erilaisista henkilöistä, sitä parempi ymmärrys meillä on oman aikamme kulttuurista. 

Useat teoksen naisista ovat eläneet jo kauan ennen äitiäni, isoäitiäni tai sitäkin kaukaisempia sukupolvia. On järkyttävää lukea siitä, miten lahjakkaat, rohkeat ja älykkäät naiset vaiennettiin aikoinaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin ymmärsin, että samat antifeministiset arvot elävät voimakkaina ja tunnistettavina myös tänä päivänä, omana elinaikanani. Vasta muutamia päiviä sitten pääministeri Sanna Marin joutui kohun keskelle, kun esiintyi aikakauslehden haastattelussa avoimessa kaula-aukossa. Tuntuu kohtuuttoman epäoikeudenmukaiselta ajatella, että Marin muistettaisiin tulevien sukupolvien keskuudessa vain tissivakoministerinä. 

Haluan tässä blogitekstissä antaa vielä erityistä tunnustusta aukeamalle, jossa Pettersson käsittelee sukupuolen moninaisuutta. Vaikka teoksen nimi viittaa naisiin, emme voi olla täysin varmoja kaikkien henkilöiden todellisesta sukupuolesta. Onkin asiallista muistaa myös muut sukupuolet, jotka ovat jääneet historiankirjoissa miesten varjoon. 

Vaikka kaikista kirjan naisista ei ole esikuviksi, iso osa heistä kelpaisi roolimalliksi myös nykypäivän lapsille. Mikäli aikaisemmat sukupolvet olisivat puhuneet aikansa toimijoista yhdenvertaisesti, tuntisimme nykypäivänä historiaa paljon nykyistä monipuolisemmin. On myös hyvin mahdollista, että Jules Verne olisi 1800-luvulla kirjoittanut Miss Aoudan aktiivisemmaksi hahmoksi, mikäli realimaailman aikalaisnaiset olisivat saaneet ansaitsemansa huomion. Jouduin nuorempana tyytymään Miss Aoudan kaltaisiin inaktiivisiin naisesikuviin, mutta toivon oman sukupolveni lukevan lapsilleen Historian jänniä naisia ja löytävän sieltä moniulotteisia hahmoja, joihin on turvallista ja innostavaa samastua. 

Pettersson, Maria (2020) Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinessoja. Atena Kustannus Oy. 

Kuvat: @chains_of_light

 

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

 

 

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

Äänikirjan kesto: 8h 24min 

Ensimmäinen lause: 

"Jumppu-tädissä voisi olla päähenkilön vikaa."

-

Antti Holman uusin teos tuli vastaan monessa eri kanavassa. Teos on kiistatta saanut valtavaa näkyvyyttä viimeaikoina. Se ei ole ihme, sillä Holman teksti uppoaa helppolukuisuudessaan varmasti varsin monenlaiseen yleisöön. Sain kokea tämän itsekin, sillä tartuin teokseen äänikirjana yhdessä miesystäväni kanssa. Meillä on yleensä vaikeuksia löytää yhteistä luettavaa, sillä intressimme poikkeavat usein vahvasti toisistaan. Antti Holmaa oli kuitenkin mukava kuunnella mökillä tiskaamisen, kuvanmuokkauksen ja ruoanlaiton taustalla. Kirjan kuuntelemisesta muodostui yhteinen harrastus, joka sitoi alkusyksyn mökkipäivät tunnelmallisesti yhteen. 

Kaikki elämästä(ni) on hajanainen ja poukkoileva kuvaus taiteilijan elämästä. Sofi Oksanen mainitsi kerran eräässä paneelikeskustelussa pitävänsä kirjoittamisesta kirjoittamista suhteellisen laiskana ratkaisuna, mutta jos Antti Holman kuvausta on uskominen, kyse ei todellakaan ole aidan matalimmasta kohdasta: Holma kuvaa teoksessaan kirjoittamisen aiheuttamaa tuskaa, ahdistusta ja jopa lamauttavaa epätoivoa. Kirjan suurin anti piileekin Holman kerronnan samastuttavassa inhimillisyydessä – me kaikki olemme joskus joutuneet siirtämään sovittua deadlinea tai ehkä pakoilemaan kustannustoimittajaa lentokentällä. 

Holman autofiktiivinen kerronta keskittyy kuvaamaan taiteilijan vaihtelevia työmahdollisuuksia ja pitkää (henkistä) matkaa Sonkajärveltä New Yorkiin. Väliin mahtuu pippelileikkejä naapurin pojan kanssa, kiusallinen kotimainen rap-elokuva (tiedätte kyllä) sekä monta häpeällistä kohtaamista joulupukin, jumalan ja saatanankin kanssa. 

Kerronta on pääosin miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa, mutta liitoitelluimmissa kohtauksissa Holma sortuu artopaasilinnamaisiin latteuksiin. Dialogit hyvän ja pahan kanssa vievät tarinaa eteenpäin, mutta tuntuvat irrallisilta ja hieman hämmentäviltä lisäyksiltä. Olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea päähenkilön moraalisesta ahdingosta ilman päälleliimattuja jumalan ja saatanan hahmoja. Holman teos sisältää niin paljon huumoria, että kerrontaa olisi voinut tasapainottaa vakavammilla jaksoilla. 

En kuitenkaan ihmettele, että suuri yleisö tuntuu ottaneen romaanin omakseen. Useat teoksen aiheet (ruummiillinen häpeä, seksuaalisuus, kasvukipuilu, elämän tarkoituksen etsiminen, inho maaseutua kohtaan) ovat universaaleja ja samastuttavia. Kirjailija myös kuvaa näitä aiheita värikkäästi, Holman ajatuksia on pääosin virkistävää kuunnella. Itse Antti Holman hahmokin on monille lukijoille tuttu aiemmista produktioista, joten päähenkilön mukana on helppo kulkea. 

Teos on kuitenkin valitettavan hajanainen. Äänikirja toimi mökillä juuri siksi, että tiskatessa ja siivotessa tuli tunne, ettei haitannut, jos pari lausetta jäi kuulematta. Se on sääli. Sama ongelma vaivasi romaanin hahmoja: Holma marssittaa tarinaan paljon erilaisia ystäviä, joiden hahmon rakentamiseen ei juuri tuhlata adjektiiveja. Olimme mieheni kanssa yhtä mieltä siitä, että monet hahmot jäivät varsin yksiulotteisiksi. Päähenkilön ja tämän ystävien välisissä dialogeissa lukijalle tulee helposti ulkopuolinen olo. Jäinkin monesti miettimään, mikä kunkin hahmon rooli tässä teoksessa lopulta oli. Osa heistä on mukana aivan perustellusti, mutta loput tuntuivat ikäänkuin pakollisilta lisäyksiltä kerronnan elävöittämiseksi. 

Kaikki elämästä(ni) on kaikessa pirstaleisuudessaan mukiinmenevä ja kiinnostava teos, joka antaa lukijalle paljon ajateltavaa ja samastumispintaa. On rauhoittavaa (ja samaan aikaan kamalaa) ajatella, että samoista itsetunnon ongelmista voi tosiaan kärsiä niin suomalaisessa pikkukylässä kuin globaaleissa suurkaupungeissakin. Myös Holman inho lapsuuden Sonkajärven apaattisuutta kohtaan on ymmärrettävää ja tuttua: lähdin itsekin alkuperäiseltä kotipaikkakunnaltani ja rakensin uuden elämän aivan muualle. Moni lukija on varmasti kokenut vastaavan matkan. 

Holma huomauttaa, että Ranskassa Édouardo Louisin kotikylässä ei enää myydä kirjailijan esikoisteosta, sillä siinä puhutaan niin rumasti kyseisestä paikasta. Voi olla, että tämän romaanin myötä myöskään Sonkajärveltä ei enää saa ostettua Antti Holman teoksia. Se ei kuitenkaan olisi mitään uutta, sillä Holman mukaan "kirjakauppaa ei ole ollut enää vuosikausiin". 

Holma, Antti (2020) Kaikki elämästä(ni). Otava. 

Kuvat: @chains_of_light