maanantai 23. marraskuuta 2020

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 












Henriikka Rönkkönen - Määmatka 


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-


Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 





Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 




Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light





torstai 12. marraskuuta 2020

Richard Adams – Ruohometsän kansa


Richard Adams – Ruohometsän kansa

 

Ilmestymisvuosi: 1988

Sivuja: 414

Ensimmäinen lause: 

"Kuoro: Miksi huudat näin, kuin jonkin hirmunäyn tähden?

[- -]

Esikkojen aika oli ohi."

-


En onnekseni kuulu niihin nuoriin aikuisiin, jotka tulivat nuorempana katsoneeksi Ruohometsän kansasta tehdyn elokuvasovituksen luullen sitä lapsille sopivaksi piirretyksi. Paras ystäväni sen sijaan lainasi videon kirjastoautosta ja kertoi seuraavana päivänä animaation järkyttävästä sisällöstä: "Yhdessäkin kohtaa rautalanka kuristi erään jäniksen niin, että sen suusta tuli verta ja se lanka pureutui melkein sen kurkun läpi." 

Ruohometsän kansa olikin aikoinaan erikoinen ilmestys. Teos antaa niin suloisen grafiikkansa kuin nimensäkin puolesta ymmärtää kyseessä olevan harmiton kuvaus metsän eläimistä. Todellisuudessa kirjailija Richard Adams kertoo villijänisten kautta tarinan, joka käsittelee useita vaikeasti tiivistettäviä aiheita: eriarvoistavia yhteiskuntarakenteita, (sotilas-)diktatuuria, sukupuolten välistä eriarvoisuutta, sukupolvien käsitys- ja kokemuseroja, sekä uskontoa. Adams käyttääkin Ruohometsän kansassa George Orwellilta tuttua mallia, jossa yhteiskunnalliset ongelmakohdat tuodaan esille pienen (eläin-)yhteisön kautta. Esitystapa auttaa lukijaa hahmottamaan erilaisten rakenteiden syntyä, sillä kaikki kuvataan hyvin pienessä mittakaavassa. 
















Ruohometsän kansan juoni on oikeastaan varsin yksinkertainen: villijänisten alkuperäinen asuinpaikka tuhoutuu, kun tilalle pystytetään rakennustyömaa. Hirvittävästä hävityksestä selviytyneet jänisyksilöt lähtevät etsimään uutta paikkaa, jonne perustaa seuraavan sukupolven yhdyskunta. Matkalla jänisryhmä törmää muihin eläimiin, yhteisöihin, vaaroihin ja lajikumppaneihin. Suurimman uhan aiheuttaa sotilasdiktatuurin johtohahmona toimiva ylikaaniini kenraali Ratamo armeijoineen. Tarinan edetessä jänisryhmä joutuu oppimaan uutta, kyseenalaistamaan perintötietona kulkeneet ajatuksensa sekä luomaan uudenlaisia toimintamalleja. Tapahtumien lomassa jäniksillä on aikaa myös jutustella keskenään ja kertoa suullisena perintönä kulkeneita tarinoita. 

Teos onnistuu mahduttamaan kertomukseensa niin paljon, että sitä on vaikeaa tiivistää tähän blogipostaukseen. Yhtenä suurimmista teemoistaan kirja käsittelee johtajuutta. Tarinaan mahtuukin useita erilaisia johtajia: alkuperäisen yhdyskunnan seniili ylikaniini Threarah ("ruhtinas Pihlaja"), joka edustaa ajastaan jälkeenjäänyttä, jämähtänyttä hallintomallia. Matkaa tekevän jänisryhmän johtohahmona taas toimii Pähkinä, joka on nähtävissä modernina johtajana: Pähkinä on toiminnallinen hahmo, joka jakaa vastuuta myös ryhmän muille jäsenille kunkin yksilön osaamisen mukaan. Äärimmäistä diktatuuria edustaa kenraali Ratamo, joka hallitsee pelolla ja väkivallalla. Ratamon yhdyskunnassa, Efrafassa, jänikset ovat erityisen eriarvoisia. 

Koska tapahtumat kuvataan puhuvien jänisten kautta, tuntuu kertomus fantasian kaltaiselta etäiseltä tarinalta. Eläinten käytös ja ajatusmallit ovat kuitenkin täydellisen samastuttavia, myös yhteisöjen kuvaukset herättävät assosiaatioita liittyen realimaailmaan. Kuten tarinan eläimet, myös ihmiset joutuvat välillä toimimaan hyvin alkukantaisten vaistojen varassa. Kaikkea käyttäytymistä ei kuitenkaan voi selittää pelkillä eläimellisillä vaistoilla: osa toiminnasta on opittua käytöstä, kuten väkivallalla hallitseminen ja tietynlaisiin uskomuksiin turvautuminen. Teos saakin lukijan pohtimaan oman ympäristönsä vaikutuksia ja sitä, minkälaiset normit ja arvot vaikuttavat toimintaamme. 

Adamsin kuvaus kaniinien elämästä on häkellyttävän tarkkaa ja monisyistä: jäniksillä on oma kieli, oma uskonto, omat kansantarut sekä omanlaisensa hierarkia. Yhdyskunnan jäsenet voivat esimerkiksi elää tavanomaisina rivikaniineina tai pyrkiä owslaan

"Melkein kaikissa yhdyskunnissa on owsla, joukko vahvoja tai älykkäitä yli yksivuotiaita kaniineja jotka ovat ryhmittyneet ylikaniinin ja sen naaraan ympärille ja käyttävät valtaa. Owslat ovat erilaisia. Jossakin yhdyskunnassa se saattaa olla sotapäällikön kaarti, toisessa siihen saattaa kuulua hyviä eränkävijöitä tai puutarhanryöstäjiä. Toisinaan mukaan mahtuu tarinankertojia, tietäjiä tai intuitiivinen kaniini (Adams 1988, 11)."

Kirjailija on luonut eläimille niin monimutkaisen ja tarkasti rakentuneen maailman, että se tuntuu melkein todelliselta. Ruohometsän kansan samastuttavuus ja ymmärrettävyys johtuukin hienopiirteisesti kuvatusta maailmasta, jossa jänikset elävät. Vaikka eläimillä on oma uskontonsa, ne käyttäytyvät silti meillekin tutulla, lajityypillisellä tavallaan. Adams käyttikin Ruohometsän kansaa varten paljon aikaa R. M. Lockleyn The Private Life of the Rabbit -tietokirjan parissa. Lopputuloksena on sekoitus realistista luontokuvausta ja fantasiamaailmaa, johon lukijakin voi omituisella tavalla sijoittaa itsensä.














Vaikka luin Ruohometsän kansan jo vuosia sitten, sen tapahtumat pyörivät yhä edelleen päässäni aika-ajoin. En niinkään mieti kertomuksen pelottavia ja groteskeja (painajaismaisia) osioita, vaan teoksen muita tasoja: kertomusta Inlén mustasta kaniinista (kuoleman ruumiillistuma), El-ahrairahista (kaniinien myyttinen sankari) ja kirjan ilmeistä yhteyttä Homeroksen Odysseiaan. Tarina Odysseuksen myyttisestä matkasta oli useassa eri kertomuksessa käytetty jo silloin, kun Homeros kokosi runon eepokseksi. Ei siis ihme, että draaman kaari ja hahmojen kasvu tuntuu lukijasta tutulta. Sama asetelma sankarin matkasta toistuukin myös useissa uudemmissa teoksissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Disneyn elokuva Nemoa etsimässä, Kalevala, Tolkienin Taru sormusten herrasta sekä vaikkapa Rosa Liksomin klassikkoteos Hytti nro 6. 

Vaikka Ruohometsän kansan elokuvasovitus on kenties liian väkivaltainen ja vaikeastiymmärrettävä lasten katsottavaksi, on romaania silti pidetty myös lastenkirjallisuutena. En itse luokittelisi teosta lastenkirjallisuudeksi, sillä kerronnan yhteiskuntakriittiset tasot vaativat laajaa ymmärrystä ympäröivästä maailmasta ja kulttuureista. Sen sijaan myöhemmin julkaistu kokoelma Ruohometsän tarinoita (1996) soveltuu erinomaisesti lastenkin luettavaksi, sillä se jatkaa alkuperäisteoksen kauneinta antia: Watershipin vuoren kaniinikansan ja heidän myyttisen sankarinsa uusia seikkailuja. 



Adams, Richard (1988) Ruohometsän kansa ("Watership down", 1972). WSOY, Juva. 

Kuvat: @chains_of_light


keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Art Spiegelman – The complete Maus

 


 Art Spiegelman – The complete Maus


Ilmestymisvuosi: 1980-1991

Sivuja: 296

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"It was Summer I remember. I was ten or eleven..." 

-


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun päädyin yhdeltä istumalta lukemaan Art Spiegelmanin Mausin. Teos tuli alunperin vastaani yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kurssilla, jonka fokus oli länsimaisen kirjallisuuden klassikoissa. Ilmestyessään 1980-luvulla Maus herätti suurta huomiota ja hämmennystä, mutta avantgardelaisista lähtökohdista ponnistanutta julkaisua on myöhemmin pidetty yhtenä sarjakuvaromaanin tyylilajin tärkeimmistä tienraivaajista. Mausista puuttuukin sarjakuvaan aiemmin yhdistetty viihteellinen puoli. Väkivaltaisesta ja surullisesta Mausista on nimittäin vaikea löytää viihteellisiä piirteitä termin perinteisessä merkityksessä. Maus onkin odottamattoman syvä ja synkkä teos, joka kahlitsee lukijansa ensimmäisistä ruuduista lähtien. 

Teos käsittelee holokaustia juutalaisen selviytyjän silmin, joskin romaanin painopiste on myös sukupolvien välisissä kokemuseroissa. Tarina koostuu kahdesta rinnakkaisesta kertomuksesta: kehyskertomuksessa Art-hiiri haastattelee isäänsä tulevaa sarjakuvaromaania varten. Eletään 70-lukua, jolloin holokaustista selvinneet juutalaiset vielä muistivat omakohtaisesti toisen maailmansodan tapahtumat. Art sen sijaan elää jo täysin erilaisessa maailmassa: modernissa ajassa, jolloin ulkonaliikkumiskielto, rotuerottelu ja massamurhat ovat jo taakse jäänyttä aikaa. Teoksen sisäiskertomus sen sijaan sijoittuu Artin isän, Vladekin, muistoihin holokaustin ajoilta. Välillä eri aikakaudet törmäävät toisiinsa, sillä juutalaisvainojen loputtua niiden jäljet yhä jäivät näkymään sukupolvien välille. 

























Spiegelmanin mustavalkoinen kuvitus graafisine elementteineen korostaa rotuerottelun äärimmäisyyttä sekä kärjistynyttä maailmantilaa. Ruudut ovat ahtaita, mikä toimii mainiona tyylikeinona. Lukijan on vaikea olla tuntematta ahdistuneisuutta jo pelkän jyrkän kontrastin ja tiiviin asettelun vuoksi. Jos selailisin Mausia kirjastossa, saattaisin huolestua yhdelle aukeamalle ahdetusta tekstimäärästä pienine, paikoin hyvin epäselvine kuvituksineen. Teosta lukiessa en kuitenaan kokenut tekstin määrää ylivoimaiseksi, sillä tarina oli vetovoimaisuudessaan niin koukuttava, että puhekuplia olisi saanut puolestani olla enemmänkin. Mitä taas tulee epäselviin, suttuisiin kuviin, kertomus antaa nekin anteeksi. On oikeastaan onni, ettei tarinan kauhuja ole piirretty fotorealistisesti. 

Vladekin selviytymistarina on rankimpia kuvauksia holokaustista, joita olen lukenut. Aiheesta on onneksi kirjoitettu lukuisia teoksia, mutta vasta Maus tuntui omalla kohdallani erityisen merkittävältä. Romaanin erityispiirre onkin kahden tarinan rinnakkaisessa etenemisessä: samaan aikaan kun Vladekin muistot syvenevät, Artin arkielämä jatkuu. Artin läsnäolo ja sodanjälkeisen ajan kuvaus lisäävätkin kertomusten samastuttavuutta. Lukija on samassa asemassa kuin kirjaa työstävä Art: holokausti on liiankin tuttu asia, mutta oikeasti siihen on vaikea päästä kunnolla käsiksi. 

Spiegelmanin luomassa todellisuudessa ihmiset on korvattu eläinhahmoilla. Taiteilija ei tyydy vain esittämään natsit ja juutalaiset kissoina ja hiirinä, vaan antaa eläimellisille hahmoille myös alkukantaisia viettejä: juutalaiset hiiret ovat säikkyjä ja pelokkaita, kansallissosialistiset kissat taas tuntevat suorastaan luonnollista tarvetta jahdata jyrsijöitä. Myös porsaina esitetyt puolalaiset tuntuvat poikkeuksetta käyttäytyvän varsin sikamaisesti; hahmot ajavat usein tavalla tai toisella omaa etuaan, eivätkä pelkää pitää meteliä epäsuotuisaan tilanteeseen joutuessaan. Eläinhahmot korostavat näin ollen sota-ajan äärimmäisyyttä ja ihmisen syviä, eläimellisiä toimintamalleja. Eläinkuvaston käyttäminen myös etäännyttää lukijaa holokaustin hirveistä tapahtumista, mikä tekee teoksesta helpomminlähestyttävän. 

Holokausti on ilmiönä niin ainutkertainen ja vaikeastiymmärrettävä, että piirtäjällä itselläänkin on hankaluuksia sen käsittämisessä. 1930- ja ’40-lukujen nationalistista henkeä onkin vaikea käsittää jälkeenpäin. Koko ihmiskuntaa koskettavaa katastrofia on turha pelkistää ja sovittaa yksiin ihmiskasvoihin, joten anonyymit eläinkuvat antavat kattavamman kuvauksen julmuuksien laajuudesta. Lukijakin joutuu ajoittain metsästämään päähenkilöitä muun, samannäköisen massan seasta. Samalta näyttivät kuitenkin myös vangit raitapaidoissaan sodanaikaisilla keskitysleireillä. 
Sivulla 210 teoksen päähenkilö joutuu pohtimaan erään kohtaamansa vangin kansallisuutta. Vanki esitellään lukijalle niin hiirenä kuin kissanakin, sillä jälkikäteen on mahdotonta tietää henkilön todellista identiteettiä. Kohtaus korostaa rodullistamisen käsittämättömyyttä. 
























Teoksen toinen osa ("And here my troubles began") alkaa vaikuttavalla autofiktiivisellä kohtauksella, jossa hiirinaamioon sonnustautunut Art-hahmo työstää sarjakuvaromaania. Kohtaus tuo romaaniin uuden tulkinnan tason, sillä se esittää tekijänsä ihmishahmona. Koska naamareita on tarinan muissa osissa käytetty identiteettihuijauksien ja petkuttamisen yhteydessä, voidaan Spiegelmanin sonnustautuminenkin nähdä eräänlaisena naamioitumisena. Art ehkä tunnustaa juutalaisuutensa ja uskoo samaan kuin isänsäkin, mutta hän ei kenties koe olevansa saman, suurta vääryyttä ja uskon koettelua kokeneen lahkon jäsen. Sama ongelma saattaa vaivata lukijaakin, sillä edellisten sukupolvien kokemuksiin voi olla vaikea nykyaikana samastua. 


Mausia lukiessa tulkitsija joutuu jatkuvasti sekä kyseenalaistamaan omia tuntojaan että tarkastelemaan historiallisia tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lukijan rooliin kuuluu hypoteesien muodostaminen jo luetun materiaalin perusteella, mutta Mausin kohdalla teoksen ja tulkitsijan välinen dialogi korostuu erityisen paljon. Lukijalle on nimittäin alusta alkaen selvää, että Vladek selviää keskitysleiriltä hengissä. Lukija osaa myös päätellä, että tarinan loppu on suhteellisen onnellinen; Vladek saa menetetyn Richieu-pojan tilalle nuoren Artin, kohtuullinen elintasokin saavutetaan sota-ajan äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta. Kaikki tämä paljastetaan lukijalle jo ensimmäisten sivujen aikana. Spiegelman rakentaakin jännitystä ja draamaa muiden tapahtumien, kuten esimekriksi moraalin heikentymisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää Vladekin selviävän elossa, mutta arvoitukseksi jää muun muassa Artin äidin, Anjan kohtalo. Koska Anjan kuolemasta ei ensimmäisten lukujen aikana anneta selviä vihjeitä, joutuu lukija arvailemaan äidin mahdollista kohtaloa. Jännitys rakentuu hypoteesin toteutumisen ympärille. Asetelma on hyvin samankaltainen kuin holokaustia tarkasteltaessa historiallisena ilmiönä: lopputulos on jälkipolville tuttu, mutta kaikki välissä tapahtunut enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. 


Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun spontaanisti tartun Spiegelmanin sarjakuvajärkäleeseen. Olen huomannut, että psyykettä järkyttävien teosten kohdalla kannattaa usein palata tarinaan useita, useita kertoja. Varsinkin sellaisten kirjojen kanssa, jotka välittävät historian tapahtumia jälkipolville. Vaikka holokaustia on vaikea ymmärtää, sen lähtökohdista on hyvä olla tietoinen. Myös nykypäivänä äärimmäiset aatteet jakavat ihmisiä erilleen, rotuerottelukaan ei ole pelkkä menneen maailman ongelma. 
Tämän julkaisun päivänä lasketaan Yhdysvaltain presidenttivaalien tulokset. 





























Spiegelman, Art, The Complete Maus. Pantheon Books, 1996. (Maus selviytyjän tarina, Helsinki 2003, WSOY) 
Kuvat: @chains_of_light




Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...