lauantai 8. lokakuuta 2022

Paula Nivukoski – Mainingin varjo


 Paula Nivukoski – Mainingin varjo (Otava)


Julkaisuvuosi: 2020

Sivuja: 381

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen."


Kuten moni muukin, tutustuin Paula Nivukoskeen Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin kautta. Esikoisromaanissaan Nivukoski kuvaa Liisaa, jonka mies katoaa valtameren taakse. Mainingin varjo -teos jatkaa yksinäisen naisen näkökulman kuvaamista, sillä myös tässä uudemmassa kirjassa Nivukoski tarkastelee maailmaa merenrannalle jääneen naisen silmin. 

Evalina on pohjanmaalaisen pappilan vanhin tytär, joka karkaa kotoa kaukaiselle luodolle. Evalinan kanssa luotoa asuttavat vain kihlattu Anders ja Hiipi-kissa. Kontrasti entiseen elämään on kova, sillä kotona pappilassa riitti vierailijoita, palvelusväkeä, kotiopettajia sekä kosijoita. Pakomatkalle on kuitenkin painava syy, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä: kalleinta aarretta ei kuljeteta pappilasta matkalaukussa, vaan syvällä lämpimässä kohdussa. 




Romaanin keskiöön, aivan kuten pienelle luodollekin, mahtuu vain muutama henkilö. Teoksen alkumetreillä en voinut uskoa, että lähes neljänsadan sivun ajan kulkisin Evalinan kanssa luodolla lähes kahden. Toki välillä kerronta palaa pappilan aikoihin, mutta tällöinkin näkökulma pysyttelee tiiviisti suljettujen ovien sisäpuolella. Monen romaanin viehätys rakentuu värikkäästä hahmokavalkadista, jolloin erilaisten lukijoiden on helppo löytää tarinasta samastumispintaa. Mainingin varjon kaltaisten vähäeleisten romaanien kohdalla myös lukija on haasteen edessä: hahmoja on tutkittava, heihin on tutustuttava. Ketään muita ei nimittäin ole koko luodolla tai pappilan hiljaisessa tyttöjen kamarissa. 

Tällainen lukijaa osallistava kerronta sitoo tarkastelijan tekstiin eri tavalla kuin juoni- tai hahmovetoisissa romaaneissa. Koska henkilöitä on kovin vähän, lukija ikään kuin astuu tarinaan hahmojen jatkeeksi. Tilaa nimittäin on. Tuntuukin, että Nivukoski on tarkoituksellisesti jättänyt kerrontaan ja hahmojen välille aukon lukijan täydennettäväksi. Asetelma korostuu entisestään, kun vähäisen hahmokaartin rivit alkavat tarinan edetessä harventua. 




Hahmojen harvalukuisuus antaa myös sijaa moniulotteiselle narratiiville. Nivukosken lyyristä kieltä näkee kehuttavan useissa arvosteluissa, eikä suotta. Mainingin varjo on vielä edeltäjäänsäkin koukeroisempi teos, jonka lauseet rakentuvat aistien ja muistojen sekoittumisesta. Tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hyvin lähelle Evalinan ja muiden hahmojen mielenliikkeitä. Ja kuten kaikkien ihmisten, myös tarinan henkilöiden ajatukset välillä katkeilevat ja sekoittuvat toisiinsa. Nivukoski hyödyntääkin kerronnassa taitavasti lyriikan perinteisiä elementtejä, kuten sisennyksiä ja säkeenylityksiä: 


"Evalinan sormet jännittyivät puukon kahvaan,

    ajatukset leikkaantuivat kahtia.

Elämä

        Kuolema

                Elämä"

(Nivukoski 2020, 316.)




Historiallisena romaanina Mainingin varjo sijoittuu 1900-luvun alkuun. Myös kerronta leikittelee hauskasti vanhahtavilla elementeillä, kuten perinteisellä symboliikalla. Konventionaaliset runoudesta lainatut elementit, pappilan siisti miljöö ja taidokkaasti kerätty murresanasto maalaavat eheän ja monikerroksisen kuvan sadan vuoden takaisesta Suomesta. Murteiden ja muiden paikallisten puheenparsien kuvaajana Nivukoski on suorastaan taiturimainen. En löytänyt tietoa, onko käsikirjoitus käynyt läpi samanlaisen murteentarkastuskoneiston kuin Linnan (1954) Tuntematon sotilas aikoinaan, mutta suullisen kulttuuriperinnön välittäjänä tämä(kin) Nivukosken teos tuntuu uskottavalta ja arvokkaalta. 



Onkin selvää, että Mainingin varjoon kätkeytyy mittava taustatyö. Romaanin todentuntuisuus koostuu pienenpienistä yksityiskohdista, joita poimiessaan lukija saa olla tarkkana. Niinkin vähäisiltä vaikuttavat detaljit, kuin hivenen liian kireälle vedetty ristipisto tai rasiasta pikkuhiljaa loppuvat tulitikut rakentavat samanaikaisesti uskottavaa historiallista ympäristöä sekä alleviivaavat hahmojen luonteenpiirteitä. Vaikka romaani on täynnä korumaisen kauniita lauseita, yksikään niistä ei ole turha. Romaaniin valittu ajanjakso pitää sisällään loputtomasti neulanpistoja, puutarhan ohutta sumua sekä hentoja luita. Kiirehtivä lukija saattaa vahingossa ohittaa tällaiset pikkuruiset vihjeet, joten teoksen äärellä kannattaa viivähtää. 

Romaani kutsuu lukijan pitkälle matkalle, jossa kesä vaihtuu hitaasti uuvuttavaan syksyyn, ja vielä verkkaisemmin hirvittävään talveen. Tulitikkujen määrällä on tosiaan väliä. Siinä, missä Nopeasti piirretyt pilvet kuvasi Liisan arkea vuosien kuluessa, Mainingin varjo seuraa Evalinan elämää vain lyhyen hetken. Välillä suurimmat päätökset tehdään kuitenkin kapean aikaikkunan sisällä, joskus vain yhdessä yössä. Silloin mukana on pelkästään matkalaukku ja pyykkipussiin survotut kynttilänjalat. Pienissä hetkissä viivähtävä kerronta osoittaa Nivukosken taitavuuden ja tarkkanäköisyyden, sillä lyhyeen hetkeen mahtuu pitkälle ulottuva sanoma muun muassa naisten oikeuksista. 




Patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa ylintä valtaa pitävät hallitsijat ja kirkonmiehet. Myös pappilassa korkeinta mahtia käyttää papa, jonka läsnäolo ohjailee naisten toimia silloinkin, kun mies on muualla. Naisten sielunelämän kuvaajana Nivukoski on tarkka ja monipuolinen, mutta harmillisesti papan hahmo jää ohueksi - vain pahaksi. Kristillistä auktoriteettia käyttelevässä kirkkoherrassa olisi ollut aineksia kompleksiseen hahmoon, mutta romaanin isä on pelkästään julma. Kerroin taannoin Russellin (2020) Vanessa-romaanin Stranesta, joka paini ankarasti oman irvokkuutensa kanssa. Samanlaista jaakobinpainia olisin odottanut Nivukosken kaltaiselta mestarilliselta kertojalta, jolla varmasti olisi ollut valmiudet monitahoisemman ihmishirviön luomiseen. 

Hieman latteaksi jäävästä pappismiehestä huolimatta Mainingin varjo on henkeäsalpaavan hieno osoitus Nivukosken kiistattomasta taituruudesta proosan ja lyriikan taitajana. Voin hyvin kuvitella karun luodon ja kesäisen pappilan taipuvan elokuvamuotoon, ja niinhän ne itse asiassa taipuvatkin: Mainingin varjosta on tekeillä elokuvasovitus. Kirjailijan koukeroisesta kielestä nauttivana lukijana kuitenkin toivon, että myös elokuvakäsikirjoitukseen jätetään tilaa niin monisyisille ristipistoille kuin sisennysten aikana syntyville ajatuksillekin. 


-




-


"17. elok. 1911

Landet som inte finns 


Rakas Sofia, 

tämä on ensimmäinen kerta, kun olen yksin. Hän on lähtenyt kalaan ja minä olen jäänyt saareen, jossa tuuli käy mereltä kalliolle, sumuna sen yli ja taas mereen. Olen ensimmäistä kertaa yksin. Minun on kuviteltava sinut tähän vierelleni.

    Meillä on Marian sokerileivonnaisia ja sinä kysyt, ottaisinko tilkkasen marjaviintä ja minä otan, sillä kukaan ei meitä täällä vahdi tai vaadi tilille naurustamme. Ja sinä kerrot kappalaisen Johanin ajaneen polkupyörällä puuta päin, kulkevan kainalosauvojen kanssa. Minä peitän kasvoni kädelläni, tirskunta pursuu sormien väleistä."


(Nivukoski 2020, 59.)

-


Nivukoski, Paula (2020) Mainingin varjo. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 


-


 

-



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (No, avohaava ei toki ole sairaus, mutta siitä leviävä kuolio ehkä onkin)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Evalinan ja Sofia-siskon ystävyys on tarinan olennaisimpia elementtejä)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Esim. kissa)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Esim. pako)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan



-




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aino Kivi – Joutonainen

 Aino Kivi – Joutonainen (Into)  Julkaisuvuosi: 2022 Sivuja: 276 Läpäiseekö Bechdelin testin : kyllä  Ensimmäinen lause:  "Seksistä jo...