Vladimir Nabokov – Lolita (1959)
Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955
Sivumäärä: 384
Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti
Ensimmäinen lause:
"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."
-
Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.
Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa.
Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti:
Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien.
.JPG)
Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:
"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.)
Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)
Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:
"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.)
Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).
Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille.
Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta.
Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.
Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.
-
"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:
"Kauneuden taju kuolevaisen vero
on kuolettavan kauneuden tajun."
(Nabokov 1959, 352.)
-
Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.
Kuvat: @chains_of_light
_
Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:
1. Kirjan nimessä on erisnimi
7. Kirjassa rakastutaan
9. Kirjassa joku karkaa
14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)
29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)
35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)
36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita
38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet
45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)
"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)
Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien.
.JPG)
Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:
"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.)
Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)
Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:
"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.)
Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).
Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille.
Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta.
Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.
Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.
-
"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:
"Kauneuden taju kuolevaisen vero
on kuolettavan kauneuden tajun."
(Nabokov 1959, 352.)
-
Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.
Kuvat: @chains_of_light
_
Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:
1. Kirjan nimessä on erisnimi
7. Kirjassa rakastutaan
9. Kirjassa joku karkaa
14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)
29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)
35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)
36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita
38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet
45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti