Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat

 

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat 

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 415

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Häntä oli ammuttu kerran otsaan ja kerran takaraivoon."

- 

Maggie Nelsonin Jane / Punaiset osat (2020) koostuu vuonna 2005 valmistuneesta Jane, Eräs murha -runoteoksesta sekä Punaiset osat -romaanista, joka ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Yhdessä teokset muodostavat yhtäaikaa lyyrisen ja dokumentaarisen läpileikkauksen väkivaltakulttuurin keskellä kasvamisesta. 

Maggie Nelson synytyi Yhdysvaltain Michiganissa vain neljä vuotta sen jälkeen, kun hänen äitinsä sisko löytyi hautausmaalle hylättynä kuristettuna ruumiina. Jane oli kuollessaan 23-vuotias, eikä murhalle tähänkään päivään mennessä ole löydetty motiivia. Henkirikos kuitenkin kytkeytyy samaan aikaan tapahtuneeseen murha-aaltoon, jossa yhteensä seitsemän nuorta naista menetti henkensä. Mielipuolinen murha heijastelee kuoleman ja väkivallan kulttuuria, jossa nainen saattaa tulla pahoinpidellyksi tai tapetuksi vain sukupuolensa tähden. Teos kertoo tarinan Janen ruumiin löytymisestä aina 35-vuotta myöhemmin tapahtuneeseen oikeudenkäyntiin. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kirjailija Maggie Nelsonin muistelmista. Keskiössä eivät myöskään ole murha, murhaaja tai murhayön tapahtumat, vaan yhteiskunnan normalisoitunut väkivalta. 

Teoksen ensimmäinen osa on runoteos, jonka Nelson kirjoitti ennen Janen murhaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Nelson käyttää runoissaan modernia runomittaa, jossa säkeet ja riimit eivät noudata säännöllistä kaavaa. Runojen välissä on Janen päiväkirjasta poimittuja, ajoittain muokattuja tekstejä, sekä erinäisistä kirjallisista lähteistä lainattuja otteita. Esimerkiksi Ilmestys-runon kanssa samalla aukeamalla (124-125) on The Michigan Murder -tietokirjasta poimittu kappale, jossa todetaan kaikkien tapettujen naisten kärsineen kuukautisista murhansa aikaan. Ilmestys-runossa narratiivi pohdiskelee, mikä yhteys kuukautisilla saattoi olla rikokseen: “Arveltiin siis, että Janea ei raiskattu/ (mutta hänet ehkä tapettiin)/ siksi, että hänellä oli kuukautiset; (Nelson 2020, 125)” 

Runojen asettelu ja tyylikeinot mahdollistavat tekstin monipuolisen tulkinnan ja lukijan eläytymisen tapahtumiin. Esimerkiksi Iho-runon (Nelson 2020, 100) asettelu muodostaa konkreettisen kuvan kuristamisesta: 

Nailonsukka oli solmittu hänen kaulansa ympäri

          niin tiukalle

 ettei sitä enää näkynyt. Se upposi

niin syvälle ihoon. 

Säe “niin tiukalle” on sijoitettu sisemmäs kuin edeltävä ja seuraava säe. Sisennys saa näin ollen aikaan tiimalasimaisen muodon, joka muistuttaa runossa kuvattua kuristettua kaulaa. Lukijan visuaalinen mielikuva täydentyy Punaiset osat -romaanin lopussa, kun kertoja kuvailee murhapaikalta otettua valokuvaa: “Janen kaula näyttää kuvassa tiimalasin muotoiselta, kuopalle painunut keskikohta on uskomattoman kapea, vessapaperirullan hylsyn eikä kaulan paksuinen (Nelson 2020, 405).” 

Nelsonin runot rönsyilevät viittauksista suuriin runoteoksiin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Teksteissään kirjailija leikittelee muiden muassa Sylvia Plathin, Virginia Woolfin, Edgar Allan Poen ja Fjodor Dostojevskin kaltaisten traagisuudestaan tunnettujen kirjoittajien ajatuksilla. Runossaan Kiista (113) Nelson esimerkiksi kirjoittaa:

Oli käynnissä kiista, hienovarainen sellainen.

Voiko kukaan pitää verestä niin kuin pidetään vuorista

tai merestä?

Teksti viittaa Janen murhaan ja tappajan epäselvään, mahdollisesti kuukautivereen liittyvään motiiviin. Kappale on kuitenkin viittaus myös Simone de Beauvoirin teokseen Onko sade poltettava? Yhdistämällä tätinsä murhan kirjallisuuden ajattomiin pohdintoihin Nelson rakentaa samastuttavan alustan, johon lukija voi heijastaa myös omia tunteitaan; Janen murha ei ollut sattumanvarainen yksittäistapaus, vaan ihmisen perustavanlaatuisen julmuuden äärimmäinen ruumiillistuma.

Teoksen jälkimmäinen osa on proosan muotoon kirjoitettu kuvaus Janen kuolemaan liittyvästä oikeudenkäynnistä. Tekstissä Nelson kuvaa juridisen prosessin vaiheita, mutta teoksen sanoma sijoittuu lopulta oikeussalin ovien ulkopuolelle, Nelsonin omaan elämään. Romaanissa kertoja käy läpi nuoruutensa vaiheita ja sitä, miten tädin kuolema on vaikuttanut hänen kasvuunsa. Kun kertoja lopulta tunnistaa väkivallan vaikutuksen omassa elämässään, hän löytää sitä myös kaikkialta ympäriltään: siskon, äidin ja kaikkien naispuolisten ystävien arjesta. Väkivaltakulttuuri paljastuu sukupolvelta toiselle siirtyneeksi perinnöksi, jonka vaikutukset näkyvät yhteiskunnallisissa rakenteissa, normeissa ja kulttuurissa:

“Kaikki muut olivat filmihulluja poikia [- -] he huusivat elokuvan kuuluisia repliikkejä yhteen ääneen pari sekuntia ennen kuin elokuvan henkilöt lausuivat ne. [- -] Oli kaikkea muuta kuin hauskaa istua yksin keskellä nuoria miehiä, jotka mylvivät oletko nähnyt, millaista jälkeä .44 Magnum tekee naisen pillussa?”

Nelson 2020, 287

Koska Jane, Eräs murha -runoteos ehti ilmestyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, Punaiset osat -romaania kirjoittaessaan Nelsonilla oli mahdollisuus tutkia runojensa vaikutusta ympäristöönsä. Romaanissa onkin useita kohtia, joissa kerrotaan ensimmäisen teoksen vastaanotosta. Runoteoksen kiitoksissa kirjailija kiittää Janen entistä kihlattua, Phil-nimistä miestä ystävyydestä, mutta vuosia myöhemmin kirjoitetussa Punaiset osat -romaanissa kerrotaan Philin kummastelleen kiitossanoja, sillä ei koe suhdettaan Nelsoniin ystävyydeksi. Jane, Eräs murha ja Punaiset osat näin ollen täydentävät toisiaan tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia kirjailijan subjektiivisuuden vaikutusta tapahtumien esittämiseen.

Maggie Nelsonin yhdistelmäteos Jane / Punaiset osat on proosan ja lyriikan tyylikeinoja yhdistelevä kuvaus henkilökohtaisista kokemuksista, joihin moni lukijakin voi samastua. Vaikka jokaisessa suvussa ei ole murhan perintöä, väkivallan kollektiivinen perintö näkyy erityisesti naisten elämässä jatkuvana pelkona ja varautumisena. Janen murhasta on kulunut jo 51 vuotta, mutta vielä nykypäivänäkin naisvihamielinen incel-kulttuuri kukoistaa internetin anonyymeillä keskustelufoorumeilla. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa Suomen suosituimmalta keskustelufoorumilta, Ylilaudalta, löytyy keskustelu otsikolla Miksi kaikki naiset ovat huoria? (https://ylilauta.org/naistenhuone/125153957) ja kommentti “raiskaamisesta saa vain ehdollista, joten helppoa kuin heinänteko :) (https://ylilauta.org/naistenhuone/119623845#no126770681)”

Nelson, Maggie (2020) Jane / Punaiset osat (“Jane - a murder”, 2005 & “The Red Parts” 2007). Kustantamo S&S, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-

Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 

Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 

Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light

Richard Adams – Ruohometsän kansa

Richard Adams – Ruohometsän kansa

 

Ilmestymisvuosi: 1988

Sivuja: 414

Ensimmäinen lause: 

"Kuoro: Miksi huudat näin, kuin jonkin hirmunäyn tähden?

[- -]

Esikkojen aika oli ohi."

-

En onnekseni kuulu niihin nuoriin aikuisiin, jotka tulivat nuorempana katsoneeksi Ruohometsän kansasta tehdyn elokuvasovituksen luullen sitä lapsille sopivaksi piirretyksi. Paras ystäväni sen sijaan lainasi videon kirjastoautosta ja kertoi seuraavana päivänä animaation järkyttävästä sisällöstä: "Yhdessäkin kohtaa rautalanka kuristi erään jäniksen niin, että sen suusta tuli verta ja se lanka pureutui melkein sen kurkun läpi." 

Ruohometsän kansa olikin aikoinaan erikoinen ilmestys. Teos antaa niin suloisen grafiikkansa kuin nimensäkin puolesta ymmärtää kyseessä olevan harmiton kuvaus metsän eläimistä. Todellisuudessa kirjailija Richard Adams kertoo villijänisten kautta tarinan, joka käsittelee useita vaikeasti tiivistettäviä aiheita: eriarvoistavia yhteiskuntarakenteita, (sotilas-)diktatuuria, sukupuolten välistä eriarvoisuutta, sukupolvien käsitys- ja kokemuseroja, sekä uskontoa. Adams käyttääkin Ruohometsän kansassa George Orwellilta tuttua mallia, jossa yhteiskunnalliset ongelmakohdat tuodaan esille pienen (eläin-)yhteisön kautta. Esitystapa auttaa lukijaa hahmottamaan erilaisten rakenteiden syntyä, sillä kaikki kuvataan hyvin pienessä mittakaavassa. 

Ruohometsän kansan juoni on oikeastaan varsin yksinkertainen: villijänisten alkuperäinen asuinpaikka tuhoutuu, kun tilalle pystytetään rakennustyömaa. Hirvittävästä hävityksestä selviytyneet jänisyksilöt lähtevät etsimään uutta paikkaa, jonne perustaa seuraavan sukupolven yhdyskunta. Matkalla jänisryhmä törmää muihin eläimiin, yhteisöihin, vaaroihin ja lajikumppaneihin. Suurimman uhan aiheuttaa sotilasdiktatuurin johtohahmona toimiva ylikaaniini kenraali Ratamo armeijoineen. Tarinan edetessä jänisryhmä joutuu oppimaan uutta, kyseenalaistamaan perintötietona kulkeneet ajatuksensa sekä luomaan uudenlaisia toimintamalleja. Tapahtumien lomassa jäniksillä on aikaa myös jutustella keskenään ja kertoa suullisena perintönä kulkeneita tarinoita. 

Teos onnistuu mahduttamaan kertomukseensa niin paljon, että sitä on vaikeaa tiivistää tähän blogipostaukseen. Yhtenä suurimmista teemoistaan kirja käsittelee johtajuutta. Tarinaan mahtuukin useita erilaisia johtajia: alkuperäisen yhdyskunnan seniili ylikaniini Threarah ("ruhtinas Pihlaja"), joka edustaa ajastaan jälkeenjäänyttä, jämähtänyttä hallintomallia. Matkaa tekevän jänisryhmän johtohahmona taas toimii Pähkinä, joka on nähtävissä modernina johtajana: Pähkinä on toiminnallinen hahmo, joka jakaa vastuuta myös ryhmän muille jäsenille kunkin yksilön osaamisen mukaan. Äärimmäistä diktatuuria edustaa kenraali Ratamo, joka hallitsee pelolla ja väkivallalla. Ratamon yhdyskunnassa, Efrafassa, jänikset ovat erityisen eriarvoisia. 

Koska tapahtumat kuvataan puhuvien jänisten kautta, tuntuu kertomus fantasian kaltaiselta etäiseltä tarinalta. Eläinten käytös ja ajatusmallit ovat kuitenkin täydellisen samastuttavia, myös yhteisöjen kuvaukset herättävät assosiaatioita liittyen realimaailmaan. Kuten tarinan eläimet, myös ihmiset joutuvat välillä toimimaan hyvin alkukantaisten vaistojen varassa. Kaikkea käyttäytymistä ei kuitenkaan voi selittää pelkillä eläimellisillä vaistoilla: osa toiminnasta on opittua käytöstä, kuten väkivallalla hallitseminen ja tietynlaisiin uskomuksiin turvautuminen. Teos saakin lukijan pohtimaan oman ympäristönsä vaikutuksia ja sitä, minkälaiset normit ja arvot vaikuttavat toimintaamme. 

Adamsin kuvaus kaniinien elämästä on häkellyttävän tarkkaa ja monisyistä: jäniksillä on oma kieli, oma uskonto, omat kansantarut sekä omanlaisensa hierarkia. Yhdyskunnan jäsenet voivat esimerkiksi elää tavanomaisina rivikaniineina tai pyrkiä owslaan: 

"Melkein kaikissa yhdyskunnissa on owsla, joukko vahvoja tai älykkäitä yli yksivuotiaita kaniineja jotka ovat ryhmittyneet ylikaniinin ja sen naaraan ympärille ja käyttävät valtaa. Owslat ovat erilaisia. Jossakin yhdyskunnassa se saattaa olla sotapäällikön kaarti, toisessa siihen saattaa kuulua hyviä eränkävijöitä tai puutarhanryöstäjiä. Toisinaan mukaan mahtuu tarinankertojia, tietäjiä tai intuitiivinen kaniini (Adams 1988, 11)."

Kirjailija on luonut eläimille niin monimutkaisen ja tarkasti rakentuneen maailman, että se tuntuu melkein todelliselta. Ruohometsän kansan samastuttavuus ja ymmärrettävyys johtuukin hienopiirteisesti kuvatusta maailmasta, jossa jänikset elävät. Vaikka eläimillä on oma uskontonsa, ne käyttäytyvät silti meillekin tutulla, lajityypillisellä tavallaan. Adams käyttikin Ruohometsän kansaa varten paljon aikaa R. M. Lockleyn The Private Life of the Rabbit -tietokirjan parissa. Lopputuloksena on sekoitus realistista luontokuvausta ja fantasiamaailmaa, johon lukijakin voi omituisella tavalla sijoittaa itsensä.

Vaikka luin Ruohometsän kansan jo vuosia sitten, sen tapahtumat pyörivät yhä edelleen päässäni aika-ajoin. En niinkään mieti kertomuksen pelottavia ja groteskeja (painajaismaisia) osioita, vaan teoksen muita tasoja: kertomusta Inlén mustasta kaniinista (kuoleman ruumiillistuma), El-ahrairahista (kaniinien myyttinen sankari) ja kirjan ilmeistä yhteyttä Homeroksen Odysseiaan. Tarina Odysseuksen myyttisestä matkasta oli useassa eri kertomuksessa käytetty jo silloin, kun Homeros kokosi runon eepokseksi. Ei siis ihme, että draaman kaari ja hahmojen kasvu tuntuu lukijasta tutulta. Sama asetelma sankarin matkasta toistuukin myös useissa uudemmissa teoksissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Disneyn elokuva Nemoa etsimässä, Kalevala, Tolkienin Taru sormusten herrasta sekä vaikkapa Rosa Liksomin klassikkoteos Hytti nro 6. 

Vaikka Ruohometsän kansan elokuvasovitus on kenties liian väkivaltainen ja vaikeastiymmärrettävä lasten katsottavaksi, on romaania silti pidetty myös lastenkirjallisuutena. En itse luokittelisi teosta lastenkirjallisuudeksi, sillä kerronnan yhteiskuntakriittiset tasot vaativat laajaa ymmärrystä ympäröivästä maailmasta ja kulttuureista. Sen sijaan myöhemmin julkaistu kokoelma Ruohometsän tarinoita (1996) soveltuu erinomaisesti lastenkin luettavaksi, sillä se jatkaa alkuperäisteoksen kauneinta antia: Watershipin vuoren kaniinikansan ja heidän myyttisen sankarinsa uusia seikkailuja. 

Adams, Richard (1988) Ruohometsän kansa ("Watership down", 1972). WSOY, Juva. 

Kuvat: @chains_of_light

Art Spiegelman – The complete Maus

 

 Art Spiegelman – The complete Maus

Ilmestymisvuosi: 1980-1991

Sivuja: 296

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"It was Summer I remember. I was ten or eleven..." 

-

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun päädyin yhdeltä istumalta lukemaan Art Spiegelmanin Mausin. Teos tuli alunperin vastaani yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kurssilla, jonka fokus oli länsimaisen kirjallisuuden klassikoissa. Ilmestyessään 1980-luvulla Maus herätti suurta huomiota ja hämmennystä, mutta avantgardelaisista lähtökohdista ponnistanutta julkaisua on myöhemmin pidetty yhtenä sarjakuvaromaanin tyylilajin tärkeimmistä tienraivaajista. Mausista puuttuukin sarjakuvaan aiemmin yhdistetty viihteellinen puoli. Väkivaltaisesta ja surullisesta Mausista on nimittäin vaikea löytää viihteellisiä piirteitä termin perinteisessä merkityksessä. Maus onkin odottamattoman syvä ja synkkä teos, joka kahlitsee lukijansa ensimmäisistä ruuduista lähtien. 

Teos käsittelee holokaustia juutalaisen selviytyjän silmin, joskin romaanin painopiste on myös sukupolvien välisissä kokemuseroissa. Tarina koostuu kahdesta rinnakkaisesta kertomuksesta: kehyskertomuksessa Art-hiiri haastattelee isäänsä tulevaa sarjakuvaromaania varten. Eletään 70-lukua, jolloin holokaustista selvinneet juutalaiset vielä muistivat omakohtaisesti toisen maailmansodan tapahtumat. Art sen sijaan elää jo täysin erilaisessa maailmassa: modernissa ajassa, jolloin ulkonaliikkumiskielto, rotuerottelu ja massamurhat ovat jo taakse jäänyttä aikaa. Teoksen sisäiskertomus sen sijaan sijoittuu Artin isän, Vladekin, muistoihin holokaustin ajoilta. Välillä eri aikakaudet törmäävät toisiinsa, sillä juutalaisvainojen loputtua niiden jäljet yhä jäivät näkymään sukupolvien välille. 

Spiegelmanin mustavalkoinen kuvitus graafisine elementteineen korostaa rotuerottelun äärimmäisyyttä sekä kärjistynyttä maailmantilaa. Ruudut ovat ahtaita, mikä toimii mainiona tyylikeinona. Lukijan on vaikea olla tuntematta ahdistuneisuutta jo pelkän jyrkän kontrastin ja tiiviin asettelun vuoksi. Jos selailisin Mausia kirjastossa, saattaisin huolestua yhdelle aukeamalle ahdetusta tekstimäärästä pienine, paikoin hyvin epäselvine kuvituksineen. Teosta lukiessa en kuitenaan kokenut tekstin määrää ylivoimaiseksi, sillä tarina oli vetovoimaisuudessaan niin koukuttava, että puhekuplia olisi saanut puolestani olla enemmänkin. Mitä taas tulee epäselviin, suttuisiin kuviin, kertomus antaa nekin anteeksi. On oikeastaan onni, ettei tarinan kauhuja ole piirretty fotorealistisesti. 

Vladekin selviytymistarina on rankimpia kuvauksia holokaustista, joita olen lukenut. Aiheesta on onneksi kirjoitettu lukuisia teoksia, mutta vasta Maus tuntui omalla kohdallani erityisen merkittävältä. Romaanin erityispiirre onkin kahden tarinan rinnakkaisessa etenemisessä: samaan aikaan kun Vladekin muistot syvenevät, Artin arkielämä jatkuu. Artin läsnäolo ja sodanjälkeisen ajan kuvaus lisäävätkin kertomusten samastuttavuutta. Lukija on samassa asemassa kuin kirjaa työstävä Art: holokausti on liiankin tuttu asia, mutta oikeasti siihen on vaikea päästä kunnolla käsiksi. 

Spiegelmanin luomassa todellisuudessa ihmiset on korvattu eläinhahmoilla. Taiteilija ei tyydy vain esittämään natsit ja juutalaiset kissoina ja hiirinä, vaan antaa eläimellisille hahmoille myös alkukantaisia viettejä: juutalaiset hiiret ovat säikkyjä ja pelokkaita, kansallissosialistiset kissat taas tuntevat suorastaan luonnollista tarvetta jahdata jyrsijöitä. Myös porsaina esitetyt puolalaiset tuntuvat poikkeuksetta käyttäytyvän varsin sikamaisesti; hahmot ajavat usein tavalla tai toisella omaa etuaan, eivätkä pelkää pitää meteliä epäsuotuisaan tilanteeseen joutuessaan. Eläinhahmot korostavat näin ollen sota-ajan äärimmäisyyttä ja ihmisen syviä, eläimellisiä toimintamalleja. Eläinkuvaston käyttäminen myös etäännyttää lukijaa holokaustin hirveistä tapahtumista, mikä tekee teoksesta helpomminlähestyttävän. 

Holokausti on ilmiönä niin ainutkertainen ja vaikeastiymmärrettävä, että piirtäjällä itselläänkin on hankaluuksia sen käsittämisessä. 1930- ja ’40-lukujen nationalistista henkeä onkin vaikea käsittää jälkeenpäin. Koko ihmiskuntaa koskettavaa katastrofia on turha pelkistää ja sovittaa yksiin ihmiskasvoihin, joten anonyymit eläinkuvat antavat kattavamman kuvauksen julmuuksien laajuudesta. Lukijakin joutuu ajoittain metsästämään päähenkilöitä muun, samannäköisen massan seasta. Samalta näyttivät kuitenkin myös vangit raitapaidoissaan sodanaikaisilla keskitysleireillä. 
Sivulla 210 teoksen päähenkilö joutuu pohtimaan erään kohtaamansa vangin kansallisuutta. Vanki esitellään lukijalle niin hiirenä kuin kissanakin, sillä jälkikäteen on mahdotonta tietää henkilön todellista identiteettiä. Kohtaus korostaa rodullistamisen käsittämättömyyttä. 

Teoksen toinen osa ("And here my troubles began") alkaa vaikuttavalla autofiktiivisellä kohtauksella, jossa hiirinaamioon sonnustautunut Art-hahmo työstää sarjakuvaromaania. Kohtaus tuo romaaniin uuden tulkinnan tason, sillä se esittää tekijänsä ihmishahmona. Koska naamareita on tarinan muissa osissa käytetty identiteettihuijauksien ja petkuttamisen yhteydessä, voidaan Spiegelmanin sonnustautuminenkin nähdä eräänlaisena naamioitumisena. Art ehkä tunnustaa juutalaisuutensa ja uskoo samaan kuin isänsäkin, mutta hän ei kenties koe olevansa saman, suurta vääryyttä ja uskon koettelua kokeneen lahkon jäsen. Sama ongelma saattaa vaivata lukijaakin, sillä edellisten sukupolvien kokemuksiin voi olla vaikea nykyaikana samastua. 

Mausia lukiessa tulkitsija joutuu jatkuvasti sekä kyseenalaistamaan omia tuntojaan että tarkastelemaan historiallisia tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lukijan rooliin kuuluu hypoteesien muodostaminen jo luetun materiaalin perusteella, mutta Mausin kohdalla teoksen ja tulkitsijan välinen dialogi korostuu erityisen paljon. Lukijalle on nimittäin alusta alkaen selvää, että Vladek selviää keskitysleiriltä hengissä. Lukija osaa myös päätellä, että tarinan loppu on suhteellisen onnellinen; Vladek saa menetetyn Richieu-pojan tilalle nuoren Artin, kohtuullinen elintasokin saavutetaan sota-ajan äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta. Kaikki tämä paljastetaan lukijalle jo ensimmäisten sivujen aikana. Spiegelman rakentaakin jännitystä ja draamaa muiden tapahtumien, kuten esimekriksi moraalin heikentymisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää Vladekin selviävän elossa, mutta arvoitukseksi jää muun muassa Artin äidin, Anjan kohtalo. Koska Anjan kuolemasta ei ensimmäisten lukujen aikana anneta selviä vihjeitä, joutuu lukija arvailemaan äidin mahdollista kohtaloa. Jännitys rakentuu hypoteesin toteutumisen ympärille. Asetelma on hyvin samankaltainen kuin holokaustia tarkasteltaessa historiallisena ilmiönä: lopputulos on jälkipolville tuttu, mutta kaikki välissä tapahtunut enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. 

Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun spontaanisti tartun Spiegelmanin sarjakuvajärkäleeseen. Olen huomannut, että psyykettä järkyttävien teosten kohdalla kannattaa usein palata tarinaan useita, useita kertoja. Varsinkin sellaisten kirjojen kanssa, jotka välittävät historian tapahtumia jälkipolville. Vaikka holokaustia on vaikea ymmärtää, sen lähtökohdista on hyvä olla tietoinen. Myös nykypäivänä äärimmäiset aatteet jakavat ihmisiä erilleen, rotuerottelukaan ei ole pelkkä menneen maailman ongelma. 
Tämän julkaisun päivänä lasketaan Yhdysvaltain presidenttivaalien tulokset. 

Spiegelman, Art, The Complete Maus. Pantheon Books, 1996. (Maus selviytyjän tarina, Helsinki 2003, WSOY) 
Kuvat: @chains_of_light

Karolina Ramqvist – Karhunainen

 

Karolina Ramqvist – Karhunainen (Gummerus)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 363

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Käsitän nyt, ettei tällä tarinalla ole alkua eikä loppua."

-

Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos Karhunainen (2020) kertoo tarinan renessanssiajan aatelisnaisesta, Marguerite de la Rocquesta, joka joutui selviytymään fiktiivisen Robinson Crusoen tapaan autiolla saarella vuosikausia. Ramqvist yhdistelee romaanissaan Margueriten kokemuksia, kirjailijan omaa elämää sekä esseististä pohdintaa maailman yleisestä tilasta. 

Karhunaista voi kuvata vahvan feministiseksi teokseksi, sillä sen aiheet ja teema pyörivät sukupuoliproblematiikan ympärillä. Vaikka Margueriten julmasta kohtalosta on kulunut jo puoli vuosituhatta, naiset joutuvat myös nykypäivänä kohtaamaan kulttuurisidonnaista naisvihaa ja patriarkaalista vähättelyä. Ei siis ole ihme, että kirjailijan oma elämä kulkee teoksessa samaa tahtia Margueriten kokemusten kanssa. Autofiktiivisen teoksen narratiivi ei toki joudu viettämään aikaansa Margueriten tapaan yksinäisellä saarella, mutta naiseuteen liittyvät ongelmat ovat edelleen läsnä 2010-luvun Ruotsissakin. Lähimenneisyyteen sijoittuvissa osioissa kertoja pohtiikin esimerkiksi nuoren tyttärensä mahdollisuuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, historian tulkitsemiseen liittyviä seksistisiä olettamuksia sekä edelleen tabuna pidettyä naisen seksuaalisuutta. 

1500-luvulla eläneestä Margueritesta on jäljellä hyvin vähän tietoa, eivätkä säilyneetkään tekstit ole täysin luotettavia. Ramqvist on näin ollen joutunut kokoamaan teoksensa vain vähäisten faktojen varaan. Taustatyön vaikeus on yksi kirjan kantavista aiheista, sillä useat teoksen osat pureutuvat nimenomaan käsittelemään hankalaa tiedonsaantia. Lähteiden vähäinen määrä vaikuttaa väistämättä kerronnan tasapainoon sillä seurauksella, että Margueriten tarina jää välillä kaiken muun kertojan käsittelemän varjoon. Karhunainen koostuu niin suurilta osin taustatyöstä, pohdiskelusta, kertojan omista kokemuksista ja silkasta spekulaatiosta, että varsinaiselle tarinalle ei loppujen lopuksi jää juurikaan tilaa. 

Myös kertoja näyttää tunnistavan ongelman, sillä teoksessa viitataan moneen kertaan kirjoittamisen vaikeuteen ja kertojan jopa pakonomaiseen tarpeeseen työstää tekstiä oman elämänsä kautta: 

“[T]unsin itseinhoa, koska oli vieraantunut todellisuudesta ja kirjoittanut vain kirjoittamisen ilosta, mutta myös siksi että olin muuttanut jokaisen ongelmani tekstiksi kuin eläin, joka elää omilla jätteillään (Ramqvist 2020, 226).” 

Margueriten tarinaa selvittääkseen kertoja matkustaa Pariisiin, vierailee metsästysmuseossa, käy Margueriten mahdollisella kotiseudulla ja tutkii aikalaiskarttoja. Teoksessa esitetty vuosien taustatyö perustellaan sillä, ettei kertoja omien sanojensa mukaan tahdo keksiä itse mitään lisää Margueriten kammottavaan tarinaan. Pyrkimys on kuitenkin räikeässä ristiriidassa lopputuloksen kanssa, sillä Margueriten kertomusta käsittelevät osiot ovat hämmentävän tarkkoja: kertoja kuvaa, miten nainen kantaa pientä vauvaa vain yhdellä kädellä ja pitää miekkaa toisessa, miten hän hivelee lapsen pöhöttynyttä vatsaa, ja miten hän joutuu kuuntelemaan sairaan aviomiehensä kuumeista kuiskintaa. Ramqvist kirjoittaa moneen otteeseen teoksen tavoitteista, mutta rakentaa samaan aikaan Margueriten tarinaa spekuloitujen tapahtumien varaan. Teatraalinen lopputulos tuntuu muuttavan Margueriten fiktiiviseksi hahmoksi, jonka selviytymistarinan todenmukaisuudella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan arvoa. 

Marguerite ja kertoja vaikuttavat elävän kaukana toisistaan. Vaikka Ramqvistin tavoite on kietoa renesanssinaisen ja kertojan elämät toisiinsa, yhtymäkohtia on lopulta varsin vähän. Punaisena lankana kulkee kuitenkin naisen asema yhteiskunnassa, eivätkä siihen liittyvät perustavanlaatuiset ongelmat ole vielä omana aikanammekaan poistuneet. Siinä, missä Marguerite joutuu karkotetuksi esiaviollisen seksin vuoksi, myös nykypäivänä seksuaalirikoslainsäädännössä on uhrin asemaa vähätteleviä artikloita. Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, liittyikö Margueriten ja nimettömän miehen väliseen yhdyntään suostumusta. 

Vaikka Margueriten tapaus jää ratkaisemattomaksi, romaani pureutuu ihmisoikeuskysymyksiin niin renessanssinaisen kuin moderninkin ihmisen näkökulmasta. Yksi Ramqvistin vähäisistä läheistä on Margareeta Navarralainen, varhaisena feministinä pidetty renesanssikuningatar. Navarralinen kirjoitti novellikokoelma Heptamerónin, jonka useat kertomukset liittyvät raiskaukseen ja naisten oikeuksiin. Heptamerónin 67. tarina kertoo Margueritesta, joka siveettömyyden vuoksi hylättiin autiolle saarelle. Aluksi näyttää siltä, ettei Margueriten kanssa seksiä harrastanut mies joudu minkäänlaiseen vastuuseen teostaan, mutta myöhemmin myös hän päätyy saarelle. Lähteistä ei selviä, tapahtuuko saarelle asettuminen miehen vapaasta tahdosta, vai karkotetaanko hänetkin. Ainakaan useat aikalaismiehet eivät joutuneet vastuuseen teoistaan: esimerkiksi Margareeta Navarralaisen raiskannut upseeri ei herättänyt minkäänlaista paheksuntaa hovissa. Margareeta sen sijaan traumatisoitui tapahtuneesta niin pahoin, että päätyi kirjoittamaan Heptamerónin, lähes sadan novellin kokoelman naisten eriarvoisesta asemasta. 

Karhunaisen on kääntänyt Laura Kulmala. Teokseen on myös upotettu useita suoria lainauksia Ramqvistin lähdeteoksista, kuten Heptamerónista ja Louise Labén runoista. Suurin osa sitaateista on suomennettu, mutta seassa on myös alkuperäisessä kirjoitusasussaan olevia lainauksia. Esimerkiksi sivulla 193 kirjoittaja viittaa ranskankieliseen rakausrunoon suomentamattomalla sitaatilla: “Brief, le plus grand plaisir qui soit après amour, c’est d’en parler.” Alkuperäisen kirjoitusasun säilyttäminen vie lukijan lähemmäs lähdeteoksia ja konkretisoi kirjoittajan tutkimustyötä. Ranskan-, englannin- ja suomenkieliset lainaukset muodostavat hajanaisen lähteiden verkoston, jonka osasten varaan Ramqvistin teos on rakennettu. Tutkiessaan eri kielellä kirjoitettuja lainauksia lukijan on mahdollista asettua kirjoittajan asemaan ja pohtia Margueriten tarinan taustoja ja luotettavuutta. 

Karolina Ramqvistin Karhunainen kertoo sukupuolten eriarvoisuudesta, joka on yhtä lailla osa historiaa kuin myös nykypäivän kulttuuria. Aihe on valitettavan ajankohtainen, sillä tälläkin hetkellä esimerkiksi Puolassa valmistellaan lakimuutosta, joka vähentäisi raskaana olevien ihmisten itsemääräämisoikeutta entisestään. Marguerite de la Rocque joutui kokemaan patriarkaatin ylivallan julmalla ja epäinhimillisellä tavalla joutuessaan hylätyksi autiolle saarelle, mutta vielä noin viidensadan vuoden jälkeenkin naiset kärsivät eriarvoisesta asemastaan. Nykypäivän sukupuolivähemmistöt eivät joudu pelkäämään saarelle karkottamista, mutta heitä uhkaavat muut patriarkaatin ilmenemismuodot: eriarvoisuus työelämässä, sukupuolittuneet väkivaltarikokset ja epäoikeudenmukaiset kouluttautumismahdollisuudet. Ramqvistin Karhunainen on näin ollen ajankohtainen teos, jonka teema puhuttelee lukijaa sukupolvesta ja -puolesta riippumatta. 

Ramqvist, Karolina (2020) Karhunainen (“Björnkvinnan”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua. 

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.

Maria Pettersson – Historian jännät naiset

 

Maria Pettersson – Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

*kirja saatu kirjailijalta

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 502

(Esipuheen) ensimmäinen lause: 

"Lapsena rakastin historiaa, mutta petyin siihen uudelleen ja uudelleen."

- 

Olen viime aikoina kuunnellut miesystäväni kanssa Jules Vernen klassikkoteosta Maailman ympäri 80 päivässä. Kirjaa kuunnellessani pohdin lapsena seuraamaani romaanin pohjalta tuotettua animaatiosarjaa ja sen hahmoja. Rakastin ohjelmassa esitettyä kaunista viidakkoprinsessaa, joka jäikin yhdeksi ainoista sarjan naishahmoista. Olemme nyt päässeet äänikirjassa jo reilusti yli puolenvälin, mutta Vernen luoma parsilaisnainen, Miss Aouda, ei ole vielä osoittanut minkäänlaisia toimijuuden merkkejä. Äänikirjan kuuntelu sai minut pohtimaan, miksi oikein ihailin staattisena, yksiulotteisena taustahahmona esitettyä prinsessaa niin kovasti. Osasyy varmasti oli, ettei sarjassa esitetty kunnolla muita naisia. Saatoin myös olla tottunut siihen, että naiset on kulttuurissamme ja historiassa hyvin usein esitetty vain pinnallisten ominaisuuksiensa kautta. Tai sitten heistä on vaiettu. 

Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson on koonnut Historian jännät naiset -teokseensa lähes sadan historiallisen naisen tarinan. Vain harva kirjan naisista oli itselleni etukäteen tuttu, vaikka he kaikki voisivat aikaansaannostensa ja yhteiskunnallisen merkittävyytensä puolesta esiintyä jo peruskoulun historiankirjoissa. Olin yllättynyt tajutessani esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartilla olleen huippulahjakkaan siskon, jolla saattoi olla merkittävä rooli Wolfgangin kuuluisimpien sinfonioiden synnyssä. Tarkkaan emme voi kuitenkaan tietää, sillä kuten monen muunkaan aikansa naissäveltäjän, yksikään Maria Anna Mozartin sävellyksistä ei ole säilynyt nykypäivään. 

Pettersson on jaotellut historialliset naiset seitsemään eri ryhmään. Nämä ryhmät ovat tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat & urheilijat, aktivistit & toisinajattelijat, rikolliset & virkavalta, sotilaat & vakoojat, sekä tutkimusmatkailijat & seikkailijattaret. Teos tarjoaa siis varsin laajan silmäyksen historian naisiin. Ratkaisu on toimiva, sillä se alleviivaa naisten mahdollisuuksia toimia vaikuttajina millä tahansa toimijuuden saralla. Koko kirja tuntuukin avoimelta (ja perustellulta) syytökseltä patriarkaalista kulttuuriamme ja historiankirjoja kohtaan: ainoa syy naisten teoista vaikenemiselle on heidän sukupuolensa. 

Historian jännät naiset alkoi some-projektina, kun Pettersson ryhtyi twiittaamaan ja kirjoittamaan Facebookissa merkittävistä, joskin unohtuneista historiallisista naisista. Julkaisut saivat valtavasti huomioita, ja niiden innoittamana perustettiin joukkorahoituskampanja tietokirjan julkaisemiseksi. Historian jännät naiset muodostui yhdeksi nopeimmin rahoituksensa keränneistä kampanjoista, eikä siis ollut mikään ihme, että ensimmäinen painos valmiita kirjoja myytiin loppuun heti ilmestymispäivänään. 

Teos on tyylilajiltaan tietokirja, mutta Petterssonin helpostipureskeltava kirjoitustyyli elävöittää tekstiä ja tuo mieleen fiktiivisen proosatekstin. Mielikuva on toki vaarallinen, sillä teoksen henkilöt eivät ansaitse tulla mielletyksi fiktiivisinä hahmoina. Petterssonin tekstiä on kuitenkin nopea ja helppo lukea, sillä tiukkojen faktojen lomassa kirjailija käyttää paikoin jopa humoristista tyyliä (kuten vaikkapa kuvatessaan Mozartien sisaruksia "somiksi, musisoiviksi palleroiksi (Pettersson 2020, 151)". Kevyt tyyli ei kuitenkaan vie pohjaa kirjan uskottavuudelta. Uskon Petterssonin kirjoitustyylin koituvan vain teoksen eduksi, sillä se avaa naisten tarinoita myös sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan tietokirjoja. 

Petterssonin teoksen positiivinen ja ennenkaikkea innostunut vastaanotto kertoo ahtaasta kulttuuristamme, jossa naisia realistisesti käsittelevät julkaisut kuuluvat poikkeuksiin. Historian jänniä naisia lukiessa tuntui hurjalta ajatella miesvoittoista maailmaa, jossa tälläkin hetkellä elämme. Tuntui kohtuuttomalta vääryydeltä, ettei yksikään Petterssonin esittelemistä naisista ollut tullut kunnolla vastaan peruskoulussa, lukiossa tai edes yliopiston luennoilla. Miksi minun täytyi elää 25-vuotiaaksi saakka, ennen kuin kuulin esimerkiksi Afganistanin huntupakkoa vastustaneesta kuningattaresta, Soraja Tarzista (1899-1968)? Tai fyysikko Lise Meitneristä (1878-1968), jonka palkinnotta jättämistä pidetään edelleen yhtenä Nobel-komitean suurimmista virheistä. Puhumattakaan itseeni suuren vaikutuksen tehneestä Lee Milleristä, joka "oli yksi 1900-luvun parhaita valokuvaajia, joka koki hyväksikäyttöä, teki mallinuran, ryhtyi taidevalokuvaajaksi, kuvasi toisen maailmansodan kauhuja, kylpi Hitlerin ammeessa, harjoitti vapaata rakkautta ja ryhtyi lopulta huippukokiksi, joka tarjosi surrealistista ruokaa. (Pettersson 2020, 477)."

Pettersson kirjoittaa esipuheessaan, etteivät kaikki naiset kuitenkaan kelpaa esikuviksi. Se on totta, sillä henkilökuviin mahtuu mukaan julmia, jopa hirviömäisiä naisia. Tällaistenkin historiallisten hahmojen esilletuominen on kuitenkin perusteltua ja tärkeää, sillä historiantuntemus rakentaa pohjan nykyiselle ja tulevalle kulttuurillemme. Mitä avoimemmin puhumme historian erilaisista henkilöistä, sitä parempi ymmärrys meillä on oman aikamme kulttuurista. 

Useat teoksen naisista ovat eläneet jo kauan ennen äitiäni, isoäitiäni tai sitäkin kaukaisempia sukupolvia. On järkyttävää lukea siitä, miten lahjakkaat, rohkeat ja älykkäät naiset vaiennettiin aikoinaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin ymmärsin, että samat antifeministiset arvot elävät voimakkaina ja tunnistettavina myös tänä päivänä, omana elinaikanani. Vasta muutamia päiviä sitten pääministeri Sanna Marin joutui kohun keskelle, kun esiintyi aikakauslehden haastattelussa avoimessa kaula-aukossa. Tuntuu kohtuuttoman epäoikeudenmukaiselta ajatella, että Marin muistettaisiin tulevien sukupolvien keskuudessa vain tissivakoministerinä. 

Haluan tässä blogitekstissä antaa vielä erityistä tunnustusta aukeamalle, jossa Pettersson käsittelee sukupuolen moninaisuutta. Vaikka teoksen nimi viittaa naisiin, emme voi olla täysin varmoja kaikkien henkilöiden todellisesta sukupuolesta. Onkin asiallista muistaa myös muut sukupuolet, jotka ovat jääneet historiankirjoissa miesten varjoon. 

Vaikka kaikista kirjan naisista ei ole esikuviksi, iso osa heistä kelpaisi roolimalliksi myös nykypäivän lapsille. Mikäli aikaisemmat sukupolvet olisivat puhuneet aikansa toimijoista yhdenvertaisesti, tuntisimme nykypäivänä historiaa paljon nykyistä monipuolisemmin. On myös hyvin mahdollista, että Jules Verne olisi 1800-luvulla kirjoittanut Miss Aoudan aktiivisemmaksi hahmoksi, mikäli realimaailman aikalaisnaiset olisivat saaneet ansaitsemansa huomion. Jouduin nuorempana tyytymään Miss Aoudan kaltaisiin inaktiivisiin naisesikuviin, mutta toivon oman sukupolveni lukevan lapsilleen Historian jänniä naisia ja löytävän sieltä moniulotteisia hahmoja, joihin on turvallista ja innostavaa samastua. 

Pettersson, Maria (2020) Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinessoja. Atena Kustannus Oy. 

Kuvat: @chains_of_light

 

Jeanette Winterson – Aikakuilu

Jeanette Winterson – Aikakuilu 
*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aikaisemmin Maailmankirjat-blogissa. 

-

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 330

Ensimmäinen lause: 

"Näin jotain tosi outoa tänään."

-

Jeanette Wintersonin romaani Aikakuilu (2020) kuuluu Johnny Kniga -kustantamon Shakespeare-teossarjaan. Sarja käsittää kahdeksan William Shakespearen klassisia näytelmäteoksia mukailevaa teosta. Aikakuilun tarina ja teema punoutuvatkin tiukasti Shakespearen Talvisen tarinan (1611) ympärille. Winterson leikittelee alkuperäisteoksen hahmoilla ja sijoittaa heidät ajan mystiseen jatkumoon mielikuvituksen ja realimaailman taitoskohtaan. Kertomuksen ydin piileekin taidemaailman kaanonissa ja sen rajojen venyttämisessä: Wintersonin ja Shakespearen hahmot elävät samaan aikaan sekä kirjan sivuilla, menneisyydessä, nykyisyydessä että ajattomassa ikuisuudessa.

Wintersonin teos alkaa Shakespearen Talvisen tarinan tiivistelmällä: Ruhtinaat Poliksenes ja Leontes elävät sovussa, kunnes Leontes alkaa epäillä pian syntyvää tytärtään Polikseneen lapseksi. Leontes hankkiutuu lapsesta eroon, ja vasta vuosien päästä tytär löytää takaisin kotiin ja tapaa oikean perheensä. Wintersonin tarina rakentuu teoriaan, jonka mukaan Shakespearen hahmot eivät tarinan lopussa jääneetkään näytelmätekstin sivuille, vaan jatkoivat elämäänsä ajan kuilussa:

“Ilman enempiä selityksiä, varoituksia saati psykologisia tulkintoja näytelmän loppu sinkoaa kaikki henkilöt uuteen elämään. Miten he pärjäävät, se jää aikakuilun asiaksi (Winterson 2020, 16).”

Wintersonin tarina mukailee Talvisen tarinan juonta niin tarkasti, että lukija osaa ennakoida tapahtumien kulun. Tätä kerronnallista ratkaisua voidaan pitää tyylikeinona, joka antaa lukijalle mahdollisuuden syventyä hahmojen motiiveihin: tulkitsijan on helppo tarkastella ja arvioida hahmojen toimintaa, kun tietää jo etukäteen tapahtumien lopputuloksen.

Shakespearen tarinassa Leonteen ainoa poika, Mamilus, menettää henkensä. Jo tarinan alkaessa on näin ollen selvää, että Wintersonin luoma Mamilusta vastaava Milo-poika tulee menehtymään. Alkuperäistarinan tunteva lukija toimii hahmojen ja tapahtumien yläpuolella liikkuvana tarkkailijana, joka voi halutessaan palata Talvisen tarinan pariin ja tarkistaa, millainen kohtalo kutakin hahmoa odottaa. Lukijan ja hahmojen asetelma heijastelee aikakuilua, jonka olemassaolosta myös hahmot ovat tietoisia: useaan otteeseen he toivovat voivansa kääntää ajan kulkusuunnan ja palata menneeseen, tai ainakin tietää jotakin tulevasta.

Kirjailijan luomat hahmot liikkuvat todellisuutta vastaavassa miljöössä, joka on täynnä viitteitä ja sidoksia realimaailmaan nimien ja tuttujen ilmiöiden muodossa. Winterson sijoittaa myös itsensä tarinaan mainitsemalla, että eräs keskeisistä hahmoista on näytellyt juuri Wintersonin teoksesta tehdyssä näytelmäsovituksessa. Romaanin lopussa kerronta siirtyy tarinasta Wintersonin omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Kertomuksen sulautuminen kirjailijan pohdinnaksi sulattaa seinän fiktion ja todellisuuden välillä. Persoonattomana pysytellyt narratiivi paljastuu kirjailijaksi itsekseen, mikä yhdistää tarinan tapahtumat tosielämään. Kertojan persoonan paljastuminen saa lukijan palaamaan tapahtumiin jälleen uuden näkökulman siivittämänä. Kyseessä on taas uusi kerronnan keino, jolla Winterson yhdessä lukijan kanssa kääntää aikaa eteen- ja taaksepäin.

Wintersonin valinta muuttaa Shakespearen hahmot nykyajan henkilöiksi toimii selkeytensä puolesta, mutta tuo teokseen naiveja, karikatyyrimäisiä elementtejä. Shakespearen Leontes-hahmo on Wintersonin versiossa nimeltään Leo, samoin kuin Hermione on MiMi ja Poliksenes on Xeno. Nimien yksinkertaiset muunnokset yhdessä hahmojen liioiteltujen piirteiden kanssa tekevät hahmoista karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Hahmot jäävät myös varsin yksiulotteisiksi, sillä heidän roolinsa on lähinnä toistaa ja jäljitellä Shakespearen luomusten toimintaa. Tämä johtaa siihen, että myös tarinan käänteet tuntuvat melodramaattisilta ja epäuskottavilta. Tapahtumien suurentelu, hahmojen ylidramaattisuus ja yhteys Talviseen tarinaan muistuttavat kuitenkin lukijaa siitä, että Aikakuilukin on loppujen lopuksi vain hyvin perinteinen satu.

“Aikakuilu”-termi esiintyy teoksessa useassa eri yhteydessä. Jo Talvisen tarinan tiivistelmässä kertoja vihjaa hahmojen syöksyneen aikakuiluun, mutta termiä käytetään pitkin tarinaa myös sen muissa muodoissa: MiMin yhtyeen nimi on “The Gap of Time”, minkä lisäksi Xeno kehittelee koko tarinan ajan kunnianhimoista virtuaalitodellisuudessa pelattavaa peliä nimeltä “Aikakuilu”. Myös Leo harmittelee useaan otteeseen aikaa ja sen kulumista. Hän katsoo kerta toisensa jälkeen Superman-elokuvan, jossa Supermies kääntää ajankulun suuntaa lentämällä tarpeeksi nopeasti vastapäivään.

“Aikakuilulla” Winterson ei siis viittaa vain yksittäiseen, tiettyyn asiaan, vaan ihmisiä yhdistävään haluun hallita ajan kulkua ja hyödyntää sitä omiin tarpeisiinsa.

Romaani sisältää runsaasti viittauksia ja suoria sitaatteja muista teoksista. Shakespeare-käännösten (Cajander 1894 & Vainonen 2006) lisäksi tarinassa lainataan säkeitä muun muassa amerikkalaiselta runoilijalta, T. S. Eliotilta. Myös esimerkiksi ote Peter Sarstedtin laulusta Where Do You Go To (My Lovely) on lainattu Hectorin suomennoksesta Kuningatar.

Kirjan on suomentanut Saara Pääkkönen, joka oli myös yksi WSOY:n Shakespeare-sarjan kustannustoimittajista. Jeanette Wintersonin Aikakuilu on kunnianosoitus klassiselle näytelmäkirjallisuudelle ja sen ajattomalle luonteelle.

William Shakespearen Talvinen tarina esitettiin oletettavasti ensimmäistä kertaa jo 1600-luvun alussa, mutta lukijat ovat kuitenkin palanneet teoksen äärelle vielä vuosisatoja myöhemmin ja näytelmästä on tehty useita moderneja sovituksia. Tällainen sovitus on Aikakuilun lisäksi esimerkiksi BBC Television Shakespearen tuottama The Winter’s Tale -elokuva vuodelta 1980. Shakespearen samastuttavat hahmot ominaispiirteineen, tutut mutta jännittävät juonenkäänteet ja ajattomat kysymykset herättävät lukijan kiinnostuksen myös nykypäivänä.

Vaikka Winterson on Aikakuilussa sijoittanut hahmot täysin erilaiseen ympäristöön ja lisännyt tarinaan uudenlaisia yksityiskohtia, perustavanlaatuiset kysymykset pysyvät muuttumattomina: lukija jää teoksen luettuaan pohtimaan, onko olemassa kohtaloa, tai edes vapaata tahtoa. Kertomus myös herättää kysymyksen siitä, onko ihmisen toiminta määritelty ennalta jo jossain aiemmassa elämässä – kenties aikakuilun tuntemattomassa poimussa.

Kuvat: @chains_of_light

Jeanette Winterson, Aikakuilu (“The Gap of Time”, 2015). suom. Saara Pääkkönen, Johnny Kniga Kustannus, 2020.

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

 

 

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

Äänikirjan kesto: 8h 24min 

Ensimmäinen lause: 

"Jumppu-tädissä voisi olla päähenkilön vikaa."

-

Antti Holman uusin teos tuli vastaan monessa eri kanavassa. Teos on kiistatta saanut valtavaa näkyvyyttä viimeaikoina. Se ei ole ihme, sillä Holman teksti uppoaa helppolukuisuudessaan varmasti varsin monenlaiseen yleisöön. Sain kokea tämän itsekin, sillä tartuin teokseen äänikirjana yhdessä miesystäväni kanssa. Meillä on yleensä vaikeuksia löytää yhteistä luettavaa, sillä intressimme poikkeavat usein vahvasti toisistaan. Antti Holmaa oli kuitenkin mukava kuunnella mökillä tiskaamisen, kuvanmuokkauksen ja ruoanlaiton taustalla. Kirjan kuuntelemisesta muodostui yhteinen harrastus, joka sitoi alkusyksyn mökkipäivät tunnelmallisesti yhteen. 

Kaikki elämästä(ni) on hajanainen ja poukkoileva kuvaus taiteilijan elämästä. Sofi Oksanen mainitsi kerran eräässä paneelikeskustelussa pitävänsä kirjoittamisesta kirjoittamista suhteellisen laiskana ratkaisuna, mutta jos Antti Holman kuvausta on uskominen, kyse ei todellakaan ole aidan matalimmasta kohdasta: Holma kuvaa teoksessaan kirjoittamisen aiheuttamaa tuskaa, ahdistusta ja jopa lamauttavaa epätoivoa. Kirjan suurin anti piileekin Holman kerronnan samastuttavassa inhimillisyydessä – me kaikki olemme joskus joutuneet siirtämään sovittua deadlinea tai ehkä pakoilemaan kustannustoimittajaa lentokentällä. 

Holman autofiktiivinen kerronta keskittyy kuvaamaan taiteilijan vaihtelevia työmahdollisuuksia ja pitkää (henkistä) matkaa Sonkajärveltä New Yorkiin. Väliin mahtuu pippelileikkejä naapurin pojan kanssa, kiusallinen kotimainen rap-elokuva (tiedätte kyllä) sekä monta häpeällistä kohtaamista joulupukin, jumalan ja saatanankin kanssa. 

Kerronta on pääosin miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa, mutta liitoitelluimmissa kohtauksissa Holma sortuu artopaasilinnamaisiin latteuksiin. Dialogit hyvän ja pahan kanssa vievät tarinaa eteenpäin, mutta tuntuvat irrallisilta ja hieman hämmentäviltä lisäyksiltä. Olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea päähenkilön moraalisesta ahdingosta ilman päälleliimattuja jumalan ja saatanan hahmoja. Holman teos sisältää niin paljon huumoria, että kerrontaa olisi voinut tasapainottaa vakavammilla jaksoilla. 

En kuitenkaan ihmettele, että suuri yleisö tuntuu ottaneen romaanin omakseen. Useat teoksen aiheet (ruummiillinen häpeä, seksuaalisuus, kasvukipuilu, elämän tarkoituksen etsiminen, inho maaseutua kohtaan) ovat universaaleja ja samastuttavia. Kirjailija myös kuvaa näitä aiheita värikkäästi, Holman ajatuksia on pääosin virkistävää kuunnella. Itse Antti Holman hahmokin on monille lukijoille tuttu aiemmista produktioista, joten päähenkilön mukana on helppo kulkea. 

Teos on kuitenkin valitettavan hajanainen. Äänikirja toimi mökillä juuri siksi, että tiskatessa ja siivotessa tuli tunne, ettei haitannut, jos pari lausetta jäi kuulematta. Se on sääli. Sama ongelma vaivasi romaanin hahmoja: Holma marssittaa tarinaan paljon erilaisia ystäviä, joiden hahmon rakentamiseen ei juuri tuhlata adjektiiveja. Olimme mieheni kanssa yhtä mieltä siitä, että monet hahmot jäivät varsin yksiulotteisiksi. Päähenkilön ja tämän ystävien välisissä dialogeissa lukijalle tulee helposti ulkopuolinen olo. Jäinkin monesti miettimään, mikä kunkin hahmon rooli tässä teoksessa lopulta oli. Osa heistä on mukana aivan perustellusti, mutta loput tuntuivat ikäänkuin pakollisilta lisäyksiltä kerronnan elävöittämiseksi. 

Kaikki elämästä(ni) on kaikessa pirstaleisuudessaan mukiinmenevä ja kiinnostava teos, joka antaa lukijalle paljon ajateltavaa ja samastumispintaa. On rauhoittavaa (ja samaan aikaan kamalaa) ajatella, että samoista itsetunnon ongelmista voi tosiaan kärsiä niin suomalaisessa pikkukylässä kuin globaaleissa suurkaupungeissakin. Myös Holman inho lapsuuden Sonkajärven apaattisuutta kohtaan on ymmärrettävää ja tuttua: lähdin itsekin alkuperäiseltä kotipaikkakunnaltani ja rakensin uuden elämän aivan muualle. Moni lukija on varmasti kokenut vastaavan matkan. 

Holma huomauttaa, että Ranskassa Édouardo Louisin kotikylässä ei enää myydä kirjailijan esikoisteosta, sillä siinä puhutaan niin rumasti kyseisestä paikasta. Voi olla, että tämän romaanin myötä myöskään Sonkajärveltä ei enää saa ostettua Antti Holman teoksia. Se ei kuitenkaan olisi mitään uutta, sillä Holman mukaan "kirjakauppaa ei ole ollut enää vuosikausiin". 

Holma, Antti (2020) Kaikki elämästä(ni). Otava. 

Kuvat: @chains_of_light