keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Väinö Linna – Sotaromaani

 


Väinö Linna – Sotaromaani (WSOY) 


Julkaisuvuosi: 2000

Sivuja: 517

Ensimmäinen lause: 

"Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”


Kaikkivaltiaan laupeudentyö verisine välivaiheineen 

Väinö Linnan (2000) Sotaromaani-suurteoksen analysoinnin voi aloittaa jumalasta. Kulttuurilliseksi suurmieheksi nousseen kirjailijan aloitussanat sitovat sodanjälkeisen lukijakunnan ja narratiivin yhtenäiseksi entiteetiksi, jolla on valta ja ymmärrys arvioida niin kaitselmuksen kuin oman valtionjohtonsa työtä: "Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.” (Linna 2000, 33.) 

Suomen häviöön ja yli 63 000 kotimaan sotilaan kaatumiseen johtanut jatkosota oli seuraamusta Suomen liitosta Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Kansainvälisen konfliktin edetessä lähes 160 000 rintamamiestä haavoittui, yli 2000 suomalaista vangittiin ja noin tuhat siviiliä menehtyi. Tarinan alussa paloaukealla harjoittelevat miehet saivat kiittää jumalansa kaukonäköisyyttä sopivan harjoituskentän raivaamisesta, ja samalla tavalla nykylukija voi kääntää katseensa menneisiin vuosiin arvioidakseen Kaikkivaltiaan suurta suunnitelmaa sen verta vaatineine välivaiheineen. Sisäiskertojan sävy ja sanoma ovat löydettävissä lukijan oman nahan alta: sodan mahdollistaminen ei voi olla laupeudentyö, katsoi tilannetta sitten paloaukealta tai hieman etäämmältä. Piikittelevät alkusanat antavat katkeran ja sodanvastaisen sävyn koko 500-sivuiselle käsikirjoitukselle, jonka karvaat tapahtumat ovat vuosien saatossa muuttuneet kollektiiviseksi kansanperinnöksi. 

Tuntematon sotilas (1954) ja kirjan käsikirjoitusversio Sotaromaani ovat lähes seitsemänkymmenen vuoden ajan muistuttaneet kansakuntaa sodanaikaisista yli-inhimillisistä menetyksistä sekä konfliktinaikaisen sukupolven uhrauksista, vaikka tietokirjoista ei kyse olekaan. Teokset ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet artefaktimaisiksi perintökaluiksi, jotka fiktiivisestä tyylistään huolimatta heti ilmestyessään virheellisesti dokumentaarisiksi luokiteltiin. Erityisesti Tuntematonta sotilasta on heti 1954-vuoden julkaisuhetken jälkeen tulkittu totuuteenpyrkivänä sodankuvauksena, ja tästä syystä romaani herätti aikanaan voimakasta paheksuntaa esimerkiksi aktiiviupseerien ja militaristien keskuudessa. Sotaromaanin ilmestyessä lähes puoli vuosisataa myöhemmin käsitys (sota-)fiktiosta oli ehtinyt kypsyä ja kehittyä kansakunnan parissa siten, ettei Sotaromaanin yleisesti odoteta kuvaavan todenmukaisesti jatkosodan tapahtumia. 





Kuolemantuomio taistelun tarkoituksenmukaisuudelle

Suurten väkijoukkojen suosimat sotaromaanit niputetaankin herkästi militarismia ihannoivan nationalistisen kirjallisuuden pakkiin. Linnan Tuntematonta sotilasta ja etenkin Sotaromaani-käsikirjoitusta tarkastellessa on kuitenkin aiheellista huomioida teosten sodanvastainen, jopa antinationalistiseksi kasvava pohjavire. Väittelyä Tuntemattoman sotilaan mahdollisesta pasifistisesta sanomasta on käyty jo vuosikymmenien ajan, mutta alkuperäiskäsikirjoitusta uskollisemmin noudatteleva Sotaromaani ei jätä sotamieliselle tulkinnalle tilaa: 

"Se [teloitus] oli vapautus kaikesta [- -] ja mikä ironisinta, sen piti myös todistaa loppuun uupuneille miehille, kuinka kallis on isänmaan asia.

[- -] Tuntui, kuin tuossa julistuksessa olisi luettu kuolemantuomio koko heidän taistelunsa tarkoituksenmukaisuudelle. Ihanteellisinkin sotamies, ja syvimmin ehkä juuri hän, tajusi, ettei ihannetta enää oikeastaan ollut. Se oli häväissyt itsensä murhalla." 

(Linna 2000, 305.) 

On  siis varsin hämmentävää, että nimenomaan Suomen sodan- ja valtionjohtoa arvosteleva teos on kohonnut eräänlaiseksi itsenäisyyden muistomerkiksi. Tuntematon sotilas ja varsinkin Sotaromaani marssittavat näyttämölle suuren joukon samastuttavia velikultia, jollaisia myös todellisten hautausmaiden sankarihaudoissa lepää. Tämän näkökulman avulla romaanit auttavat nykylukijaakiin astumaan sotilaan saappaisiin ja siten myös tuntemaan itsenäisyyttä uhanneen hyökkäyksen paineen omassa sohvapoterossaan. Yksi selitys Linnan teosten isänmaalliselle maineelle onkin alkukantaisen heimotunteen nostattaminen, jota vieraan vallan alle jääminen nykylukijoissakin herättää. 





Rintamakarkureista kansallisaarteiksi 

Saatuaan Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksen työpöydälleen kustannustoimittaja Asser Jokinen ryhtyi yliviivaamaan lauseita sekä paikoin kokonaisia sivuja. Karsintaprosessin ytimessä oli jälkiviisastelun, kristillisen kuvaston ja sodanjohdon arvostelun poistaminen. WSOY:n pääjohtaja Yrjö Jäntti ilmoitti Linnalle, "että siellä täällä tehdään aivan pieniä kaikkein pahimpien sotilaskarkeuksien pyyhkimisiä" (Varpio 2000, 8-9). Kun tehtyjen poistojen laajuus selvisi Linnalle, hän hermostui erityisesti yleisiin kysymyksiin suuntautuneen kritiikin poisjättämisestä. Linna sanoitti huolensa pääjohtajalle osoitetussa kirjeessä: Vastaiset lukijat ehkä ajattelisivat, ettei kirjailijalla ollut mitään huomautettavaa sitä henkeä vastaan, joka oli sodan henkinen käyttövoima (Varpio 2000, 12). 

Sotaromaanin sodan- ja valtionjohtoa arvostelevia kohtauksia lukiessa Linnan alkuperäinen sodanvastainen sanoma käy selväksi. Sotaromaania voi perustellusti nimittää myös antinationalistiseksi romaaniksi, sillä kerronnan keskiössä ovat sotaan pakotetut miehet, joilla ei ole isänmaallista paloa puolustaa maataan. Osa komppanian sotilaista pohtii rintamakarkuruutta, ainakin yksi myös toteuttaa yrityksen. Kaksi tuntematonta sotilasta teloitetaan rangaistuksena karkausyrityksestä. Miehiä ei siis aja soiden ja mäntymetsien läpi rakkaus isänmaahan, vaan halu selviytyä hengissä mielettömänä aikana: 

"Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema." (Linna 2000, 217.) 

Ainoa häivähdys isänmaallisuudesta pilkahtaa vain Rokan silmissä miehen puhuessa menetetystä Kannaksen alueesta. Näissä muistelmissaan Rokka pohtii pellolla puurtavaa vaimoaan ja lapsuuden huolettomia uintipäiviä lähijoella. Rakkaus Kannakseen ei herätä edes Rokassa erityistä nationalistista kotimaanpuolustustahtoa, vaan itsekkään halun vallata takaisin oman perheen koti. Hetkittäin Rokka jopa valittaa, ettei pääse osallistumaan Kannaksen takaisinvaltaamiseen. Muiden rajaviivojen puolustaminen kun ei mestaritaistelijassa herätä suurtakaan kiinnostusta. 

Epäisänmaallisesta ja antinationalistisesta vireestään huolimatta Tuntematon sotilas -elokuvan ympärille on tapana kerääntyä lähes joka perhepiirissä itsenäisyyspäivänä. Monessa kodissa Edvin Laineen (1955)  elokuvaa pyörittävä televisionäyttö heijastuu seinällä olevista Mannerheim-valokuvista, vaikka pojat itse marsalkasta viis veisaavat:  "Joku muisti viimein senkin, että oli Mannerheimin syntymäpäivä, mutta maljaa hänelle ei juotu, koska kiljua säästettiin, ja kun uusi kierros tuli, oli Mannerheim jo jälleen unohtunut." (Linna 2000, 335.) 




Sotaorpojen hyväntekijästä seksuaalirikolliseen

Kirjailijan sodanvastaisesta ja epäisänmaallisesta pyrkimyksestä huolimatta Tuntematon sotilas on irvokkaalla tavalla kohonnut kansakunnan nationalistiseksi kruununjalokiveksi. Myös monet muut Linnan tarkoitusperät ovat nykytulkinnoissa hautautuneet ajankohtaisempien motiivien alle. Hyvä esimerkki tästä on vuonna 2017 valmistunut Tuntematon sotilas -elokuvasovitus ja sen huomiotaherättäneet näyttelijävalinnat. 

Kun Aku Louhimies ohjasi Sotaromaaniin perustuvan Tuntematon sotilas -elokuvan, päätti hän valita lämminsydämistä aliupseeri Hietasta esittämään näyttelijä Aku Hirviniemen. Hietanen on romaanin hahmoista ainoa, joka sodan riehuessa tuntee empatiaa sotaorpoja ja siviilejä kohtaan. Mieleenpainuva esimerkki Hietasen inhimillisyydestä on kohtaus, jossa aliupseeri tarjoaa oman päiväannoksensa orvoille viipurilaislapsille. Hirviniemi sen sijaan muistetaan esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta ahdistelustatapauksesta, johon hovioikeus totesi hänen syyllistyneen vuonna 2018. Hirviniemen on myös toistuvasti raportoitu syyllistyneen seksuaaliseen häirintään erilaisten produktioiden kulisseissa. Vaikkei näyttelijää ja hahmoa voi ajatella yhtenäisenä eliönä, on huomattava julkisuuden henkilöihin liittyvät mielikuvat. Hirviniemen näyttelijäsuoritusta voi tästä syystä olla epämiellyttävää katsella erityisesti sellaisten kohtausten aikana, joissa Hietanen seurustelee läheisesti naisten tai lasten kanssa. Luodessaan sodan keskellä inhimillisyyttä vaalivan Hietasen kirjailija ei luultavasti olisi arvannut, että kasvot tälle laupiaalle hahmolle tulee valkokankaalla antamaan seksuaalirikoksiin syyllistynyt näyttelijä. 

Valjastamalla rooliin täysin hahmon arvojen vastaisesti elävän ihmisen Louhimies osoitti käsikirjoituksen nykyarvon: Linnan teksti on tänä päivänä isänmaallinen itsestäänselvyys, jonka ympärillä myös suuret rahamassat liikkuvat. Näyttelijävalinnan aikaansaamat toivotut tuotot lienevät painaneen vaakakupissa enemmän kuin Linnan alkuperäiset arvot. 





Naiset, viholliset ja muut ei-ihmiset 

Särön Linnan pasifistiseen kuvaukseen ja syvän inhimilliseen kuvaukseen tekevät tekstipätkät, joissa kerronnan polttopisteessä ovat naiset tai vastapuoli. Toisin sanoen kaikki muut, paitsi miessotilaat. 

Koko viisisataasivuisen kertomuksen aikana kertoja viittaa sodan vastapuoleen neutraalein termein vain muutamia kertoja. Yhden käden sormilla voi laskea kohtaukset, joissa vastapuoli kuvataan neuvostoliittolaisina, venäläisinä tai ihmisinä. Kautta tarinan kyseessä on yleisesti vihollinen tai jopa 'ryssä'. 

Käyttämällä vihamielisiä ja provokatiivisia termejä kerronta luo kuvan uhkaavasta vastavoimasta, joka on hyvin kaukana sympaattisista velikullista. Kontrasti kotimaan poikien ja vastapuolen välillä on niin suuri, ettei venäläisiä hahmoja ole helppo tunnistaa edes ihmisiksi. Näin vahvat ja kiihkoittavat kerronnalliset keinot vaikuttavat voimakkaasti kulttuurilliseen kuvastoon, ja siksi asia on huomionarvoinen. On perusteetonta nimittää täysin sodanvastaiseksi romaania, joka tarkoituksenmukaisesti epäinhimillistää konfliktin toisen osapuolen. Tällainen kerronta päin vastoin luo väkivaltaisia ja vihaan lietsovia mielleyhtymiä, jotka voivat äärimmillään jopa vahvistaa hyökkäysmielialaa. 

On tärkeää korostaa, että provokatiivinen sanasto liittyy nimenomaan kertojaääneen. Linnan kertoja ei ole neutraali tarkkailija, vaan mielipiderikas kansanääni. Tämä painottuu erityisesti hetkissä, jolloin kertojaääni omaksuu ilmauksia suoraan sotilailta: Vanhalan saadessa lempeänivallisen Priha-lempinimen ryhtyy myös kertoja häneen Prihana viittaamaan (kts. esim. Linna 2000, 379). Priha-nimi ja sen tarkoitettu huumoriarvo juontavat juurensa viipurilaisten hassunkurisena pidettyyn puhetapaan ja epäpuhtaaseen suomenkielen osaamiseen. Tämänkin termin omaksuessaan kertojaääni asettuu venäläisiä pilkkaavalle puolelle. 

Linnan ihmisyyttä arvostava pyrkimys on helppo huomioida hetkissä, jolloin lukija liikuttuu kyyneliin tutun miehenalun kaatuessa. Vaikeammaksi inhimillisen sanoman hahmottaminen koituu kohtauksissa, joissa sodan jalkoihin onkin jäänyt eri kulttuurialueen edustaja: 

"Kaatuneilla ei ollut huovikkaita. Se nähtiin seuraavana päivänä, kun vihollinen vetäytyi takaisin luovutettuaan valtaamansa kylän. [- -] Suolta löytyi viisikymmentäkaksi kaatunutta. Lampisen laskujen mukaan Rokka oli tyhjentänyt seitsemäntoista rumpulipasta." (Linna 2000, 325.) 

Lainauksen etäännyttävä näkökulma muuttuu merkitsevästi, jos kaatuneiden tilalle kuvittelee esimerkiksi tapetut miehet. Myös provokatiivinen vihollinen-termi on mahdollista inhimillistää käyttämällä vaikkapa neutraalia vastapuoli-sanaa. 

Kirjailijan inhimilliset arvot tuntuvat näin ollen ulottuvan vain harmaissa kauluksissa talsiviin miehiin. Pelkkä kotoinen univormu ei riitä, sillä korkokenkien ilmestyessä saappaiden tilalle marssii tiehensä myös kertojan empatiakyky: 

"Hän oli surkeasti pettynyt laskuissaan. Lotan maalaisuus, johon hän oli toiveensa perustanut, olikin osoittautunut siksi vastukseksi, johon ne kukistuivat. Korpikylän tyttö ei sentään antautunut metsäpolulla kuin koira, ja tyhjin toimin, kupeet kiristävinä sai Lammio palata. 'Landen friidu' oli ollut vähän vauhko ja metsittynyt." (Linna 2000, 57.) 

Naisiin kohdistuva miehinen, arvottava katse on tunnustettu ilmiö. Siksi haukkumasanat istuvat luontevasti turhautuneiden sotilaiden suihin. Kertojan omaksuessa vähättelevät termit koko kirjan sävy kuitenkin muuttuu naisvihamieliseksi. 

Monesti julkisessa keskustelussa esiin nousee naishahmojen vähyys, mutta sukupuolijakauma on helppo selittää valitulla näkökulmalla: rintamalla palveli enimmäkseen miehiä, ja kerronta pysyttelee konekiväärikomppanian mukana. Kertojaääneen liitetyt vähättelevät ja vihamieliset termit sen sijaan kielivät yleisestä naisiin kohdistuvasta kunnioituksen puutteesta. Ilman ainoatakaan lottia tai naisia puolustavaa lausetta kirjan halveksiva naiskuva on kyseenalaistamaton. 





Menetetyt miehet ja mielet 

Useat lukijat ovat kommentoineet löytäneensä keskushahmoista itsensä, ystävänsä tai sotilastoverinsa. Vastoin tahtoaan maanpuolustustehtäviin joutuneet miehet mielletään usein samastuttaviksi henkilöiksi. Monien mielessä nuoruutensa asepalvelukselle luovuttaneet miehet ovat juuri niitä uhreja, joiden vuoksi itsenäisyyspäivänäkin sytytetään kynttilöitä. 

Välkehtivän liekin valossa voi perustellusti muistella viattomia kaatuneita. Linnan tekstirivien ja erityisesti dialogin rakoihin kätkeytyy kuitenkin myös toinen uhri: ammattisotilas. Hahmojen ja kertojankin halveksinta esimerkiksi luutnantti Lammiota kohtaan on niin kouriintuntuvaa, että Suomen armeija aikanaan kieltäytyi lainaamasta kalustoa Tuntematon sotilas -elokuvasovitusta varten

Luutnantti Lammio on yksi komppanian rohkeimmista miehistä, joka käyttäytyy ja ajattelee aina ohjekirjan mukaisesti. Lammio toteuttaa armeijalaitoksen ihanteita jopa niin säntillisesti, ettei kanssaupseerien ihmillinen ymmärrys ja empatia useinkaan ulotu Lammioon. Juuri armeijalaitoksen epäinhimillistävät ihanteet, joita Lammio pilkuntarkasti edustaa, saavat muiden upseerien ja sotilaiden veren kiehumaan. Lammio on kuitenkin uhrannut elämänsä, arvonsa ja ihmisyytensä sotakoneiston käytettäväksi. Koska Tuntemattoman sotilaan sanoma on sodanvastainen ja armeijalaitosta kritisoiva, ovat kritiikin kohteina myös Lammion kaltaiset ammattisotilaat. Jokaista "kuovinaskelta" myöten Lammio kuitenkin itse uskoo toimivansa esimerkillisen miehen tavoin. Sodanvastaisen sanoman sisäistävä lukija sen sijaan näkee Lammiossa surullisen hahmon, jonka mielen ja ihanteet väkivaltainen sotakoneisto on myrkyttänyt. Sekä hahmot että lukija pysähtyvät huokaamaan kaatuneiden miesten, suurten inhimillisten menetysten äärellä. Harva hahmo, jos yksikään, seisahtuu miettimään Lammiossa menetettyä miestä. 




Sotaromaani 

Nykylukijan silmin Linnan Sotaromaani ja Tuntematon sotilas edustavat aikansa kirjallisuutta, joissa hehkuvat hävityn sodan arvet ja aikansa arvot. Rivien välistä helottava viha sodan- ja valtionjohtoa kohtaan on jäänyt perinnöksi jälkipolville. Myöhemmät sukupolvet ovat kuitenkin tulkinneet romaanit milloin virheellisiksi sotadokumenteiksi, milloin maanpuolustushenkeä nostattaviksi militaarituotteiksi. 

Vaikka Linna oletettavasti tarkoitti tekstinsä sodanvastaiseksi, ei käsikirjoitus onnistu täysin välittämään pasifistista sanomaa. Ajan venäläisviha paistaa kerronnallisissa ratkaisuissa. Myös naisiin kohdistuvat vähättelevät kuvaukset kielivät ajan polarisoituneista arvoista, jotka vihjaavat sotasankaruuden lepäävän yksinomaan miehisillä harteilla. 

Romaaneja lukemalla voi kuitenkin ymmärtää sodanjälkeistä mielialaa. Kauhu tulevia sotia ja niiden mielettömyyttä kohtaan näkyy kerronnan kohdissa, joissa ihmisyys kohoaa militaaristen ihanteiden ylitse. Rauhan järkkyminen on uhka, jonka myös nykylukija on viime vuosina oppinut tuntemaan. 


-

"– Minä en syytä miehiä. Ei syy ole heissä. Heidät heitettiin tämän keskelle valmistamatta. Koko armeijan mieliala on ollut suunnatonta huijausta. Nyt maksetaan jokaisesta valeesta katkerasti. Ei tehty tietä miehen mielelle ja niin se on hajalla... Ei toivoton tilannekaan tätä selitä. Ei talvisodassakaan mitään toivoa ollut, ja kuitenkin miehet yrittivät.

[- -]

Maailmanlopun työ on tuo ampuminen. 

[- -]

Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahenna asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskevat tuollaiset teot murhiksi...

Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti: 

– Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan."


(Linna 2000, 428. Tuntemattomasta sotilaasta poistettu dialogi Koskelan ja Kariluodon välillä.) 

-




-


Linna, Väinö (2000) Sotaromaani. WSOY: Helsinki. 

Varpio, Yrjö (2000) "Sensuroitiinko Linnan sotaromaani?". Teoksessa Linna, Väinö (2000) Sotaromaani. WSOY: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 







lauantai 25. marraskuuta 2023

Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua




Avi Heikkinen & Aapo Kukko – Ethän kuole ennen minua (Pokuto)

*Teos saatu arvostelukappaleena 



Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 204

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause:

"Otetaan tuo."




-




Avi Heikkistä ja Aapo Kukkoa voi perustellusti nimittää kotimaisen sarjakuvataiteen konkareiksi. Ennen uusinta albumiaan Heikkinen (2019) on pienimuotoisempien julkaisuiden lisäksi tuottanut suurta huomiota herättäneen Valotusaika-sarjakuvaromaanin, joka aikanaan oli myös ehdolla sarjakuva-Finlandian voittajaksi. Oululaisella Kukolla taas on vyöllään useita menestyneitä julkaisuja, joiden on muun muassa luonnehdittu muistuttavan legendaarisen Hugo Prattin luomuksia. Sekä Kukon että Heikkisen toistamat teemat kietoutuvat raskaan maskuliinisuuden syvimpiin kerroksiin.

Ethän kuole ennen minua -yhteisjulkaisussaan Heikkinen ja Kukko (2023) pistävät niin taiteellisen kykeneväisyytensä kuin miehisen asiantuntijuutensa lujille. Ethän kuole ennen minua on sekä fyysisenä artefaktina että ilmaisuvoimaisena puheenvuorona raskas teos. Sarjakuvanovelleissaan tekijät käsittelevät isyyteen liittyviä epävarmuuden tunteita, pelkoa ja sukupolvelta toiselle siirtyvää miehen perintöä.





Sijoitan Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaanin hyllyssäni Art Spiegelmanin ja Liv Strömquistin väliin. Kukon ja Heikkisen romaani asettuu samaan (lähes) mustavalkoiseen kaanoniin, jota sekä Spiegelman että Strömqvist edustavat. Suurten naapuriteostensa lailla Heikkisen ja Kukon teos leikittelee jyrkillä kontrasteilla, jotka muodostavat ensivilkaisulta pelottavan kaksiulotteiden todellisuuden. Kaksijakoisuus luo alkuasetelman myös juonen punaiselle langalle: kuoleeko lapsi ennen isää? Harmaata aluetta ei ole, jommankumman on menehdyttävä ensin. Sillä tavoin elämä on kuljettanut jo isoisiämme sekä kaikkia poikia heidän jälkeensä.

Tarkka lukija löytää kuitenkin mustavalkoisilta sivuilta häivähdyksiä välisävyistä. Armottoman luonnonvalinnan keskellä myös ihminen voi ajatuksissaan, unissaan ja kauhukuvissaan luoda vaihtoehtoisen reitin elämäntielle. Tällaisen tuntemattoman polun varrelle myös sarjakuvan kohtaukset sijoittuvat. Maagisen realismin keinoja hyödyntäen tekijät kuljettavat lukijan syvälle ihmismielen painajaisiin, joissa tilanteet eivät noudata todellisuuden lakeja.

Myös piirrostyyli rikkoo tuttuja rajapintoja. Kun lapsi "Ero"-tarinassa katoaa realimaailman ja tuonpuoleisen välimaastoon, heilahtavat ruudut paikoiltaan ja piirtäjän kynästä purskahtaa paksumpaa mustetta. Synkiksi paisuneet ääriviivat tuntuvat korostavan painavaksi muuttunutta ajatusta lapsen hukkumisesta. Aukeaman taustaa värittää harmaa massa, jonne lapsi on eksynyt. Lääkäri tulkitsee pintaan nousevat kuplat hiivan käymisreaktioksi, mutta isä näkee pullonpohjan läpikin lapsen joenpohjassa. (Heikkinen & Kukko 2023, 6263.)






Ethän kuole ennen minua on kokoelma, jota lukija tulkitsee voimallisimmin aistihavaintojen kautta. Koska todellisuus ja luonnonlait eivät kahlitse kerronnan rajoja, voi vastaanottaja heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi. Tekijät houkuttelevatkin aisteja esiin monin tavoin. Esimerkiksi nimikkotarina alkaa roihuavia lastenaunuja esittävällä massiivisella ruudulla, jonka kunnolla nähdäkseen lukija joutuu avaamaan aukeaman ääriään myöten ja siten pysäyttämään sivua kääntävän käden liikkeen. Vastaanottaja konkreettisesti seisahtuu kuvan äärelle. Vaikka seuraavan sivun siirtymän myötä kuvakulma vaihtuu aamiaispöytään, ei liekehtivien vaunujen sihinä vaikene lukijan korvissa. "SHHSH"-humina pyörii nimittäin ruuduissa, kunnes lopulta katoaa kodinhoitajan imuriin. (Heikkinen & Kukko 2023, 144-146.) Ääniefektiä kuljettamalla tekijät luovat sillan aistihavaintojen ja todellisuuden välille. Lukija joutuu kääntämään sivuja edestakaisin muodostaakseen oman tulkintansa huminan todellisesta luonteesta. Ruutujen välissä seikkaileva lukija päätyy näin itsekin osaksi tarinaa.

Lukijan kutsuminen osalliseksi kertomukseen on keino, jolla vastaanottaja sidotaan myös teoksen teemoihin. Ethän kuole ennen minua ei kuvaa vain lapsen menettämisen pelkoa, vaan myös ympäristön suhdetta tunteita näyttävään mieheen. Vallitsevassa tunneilmaisun kulttuurissa miehisyyttä määrittää usein miesten kyky pitää tunteensa sisällään (Illouz 2014, 153). Ilmiö on niin vahva, että mediassa on alettu puhua tunnekylmistä miehistä. Tällaisen keskustelun virratessa tosin usein jätetään huomiotta suuria ja vaikeitakin tunteita näyttävät miehet, joita on aina ollut olemassa: räyhäävät miehet, tappelevat miehet ja vihaiset miehet.





Heikkisen ja Kukon teoksessa lavalle marssitetaan kokonainen joukko vaikeita tuntemuksia, joita isyyteen liittyy. Usein tunteet liittyvät perinteiseen, niin sanottuun myrkylliseen maskuliinisuuteen. Epämiellyttäviä tunteita kohdatessaan myös sarjakuvien isät toksisen maskuliinisuuden hengessä huutavat, komentelevat ja heristävät nyrkkejään. Tällaiset tunteenpurkaukset ovat usein merkki heikonlaisista tunnetaidoista ja padotuista tuntemuksista. Tunnetaitojen puuttuminen on yhteiskunnassamme erityisesti miesten keskuudessa yleinen ilmiö, ja se voi äärimmillään johtaa syrjäytymiseen tai väkivallan erilaisiin muotoihin. Tunnetaitojen opettamista pojille ei ole kulttuurissamme priorisoitu, ja nykymuodossaan tilanne määritelläänkin yhdenvertaisuusongelmaksi.

Miehisen raivon uhreja eivät ole vain ympärillä olevat läheiset, vaan myös mies itse. Tunteidenilmaisun kanssa kamppaileva mies kohtaa muureja oman mielensä lisäksi yhteiskunnan rakenteissa, ja tämän myös sarjakuvien isät saavat huomata. Kun yksinhuoltajaisä yrittää "Ero"-tarinassa saada terveysasemalta apua lapsensa itsetuhoiseen käytökseen, kohdistaa lääkäri huomionsa isän alkoholiongelmaan. Päihdeongelmaisen miehen todistus ei lääkärin mielestä ole vakavastiotettava, eikä hän myöskään saa apua soittaessaan hätänumeroon. (Heikkinen & Kukko 2023, 66-67 & 73.) 





Syitä miesten jäämiselle mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle ovat kyselyiden mukaan tietämättömyys palveluista, voimavarojan puute sekä miehisyyden kyseenalaistaminen. Heikkisen ja Kukon sarjakuvaromaani näyttää konkreettisin esimerkein miehen osan terveyspalveluiden väliinputoajana. Läheisen ihmisen menetyksestä kärsiviä miehiä ei yhdessäkään kertomuksessa ohjata kriisiapuun, vaikka esimerkiksi "Ero"-tarinan isä aktiivisesti asioi sosiaaliviranomaisten kanssa. Miehiseen kykeneväisyyteen liittyvät odotukset ovat yhteisössämme niin ehdottomat, ettei mies välttämättä uskalla sanoittaa tilannettaan edes perheelle. Myös "Ero"-tarinan isä salaa työttömyyden ja siihen liittyvät haastavat tunteet läheisiltään.

Tunnekylminä pidettyjen miesten kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin lämpimiä, jopa kuplivia tunteita. Heikkinen ja Kukko piirtävät kauniisti esiin intiimit hetket, jolloin isät uskaltavat tuntea avoimesti ja olla haavoittuvaisia. Myös isät itkevät. Tällaiset tarinat ja piirrokset asettuvat osaksi uudenlaista kulttuurillista kuvastoa, jossa vilahtelee tunnetaitoisia ja positiivisiakin tunteita näyttäviä miehiä. Ethän kuole ennen minua normalisoi siis myös maskuliinisuutta, johon kuuluvat herkät ja pehmeät tunteet. Ikävä kyllä ympäristö ei monissa tapauksissa ole vielä valmis kohtaamaan avoimia miehiä, ja se näkyy esimerkiksi kanssamiesten vähättelevissä asenteissa (kts. esim. Heikkinen & Kukko 2023, 183).

Tunteitaan tulkitsevien ja apua pyytävien miesten kuvaaminen on kulttuuriteko. Ethän kuole ennen minua -sarjakuvaromaani ei siis ole vain moniulotteinen luotaus nykymiehisyyden ytimeen, vaan myös yhdenvertaisemman kulttuurin muovaamiseen tarvittava työkalu. Romaanista löytänevät samastumispintaa erityisesti mieslukijat. Myös meidän muiden on kuitenkin tärkeää tutustua tunteita näyttäviin miehiin ja oltava valmiina vastaanottamaan heidät silloin, kun he apua hakevat.


-





-

"Ehkä olin onnekas nähdessäni kaiken mitä sinulle tapahtui. Oma äitini haaveili näkevänsä minut ylioppilaana, mutta kuoli ennen valmistumistani.

Hän ei nähnyt ensimmäistä työpaikkaani eikä ensimmäistä poikaystävääni, ei häitäni...

... eikä sinua."

(Heikkinen & Kukko 2023, 165.)

-

Heikkinen, Avi & Kukko, Aapo (2023) Ethän kuole ennen minua. Pokuto. 

Kuvat: @chains_of_light 

Viitattu: 
Illouz, Eva (2014) Därför gör kärlek on – En sociologisk förklaring. Daidalos.

-

 



-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):


6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Työstetään sarjakuva-albumia, kts. "Odotusaika"-tarina)

23. Kirja on iso

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (kts. "Ethän kuole ennen minua" -tarina)

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (kts. "Isä meidän" -tarina)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023







sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia

 



Maritta Hirvonen – Pikkukamarimusiikkia (Stresa)

*teos saatu kustantajalta 


Julkaisuvuosi: 2021

Sivuja: 121

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä

Ensimmäinen lause: 

"Ensimmäinen aistimus on freesian tuoksu, sen jälkeen hiljainen barokkimusiikki kaiuttimista."



Maritta Hirvonen on tullut tunnetuksi kotimaisissa kulttuuripiireissä niin Tampere Filharmonian intendenttinä, elämäkertakirjailijana kuin fiktiivisen proosan tuottajanakin. Pikkukamarimusiikkia on Hirvosen kompakti novellikokoelma vuodelta 2021. 

Teos sisältää kuusitoista novellia, joiden teemat kietoutuvat monilta osin yhteen. Hirvosen kerrontaa kannattelevat toistuvat aiheet, kuten epävakaat parisuhteet sekä musiikkimaailma. Näiden aiheiden sekaan Hirvonen upottaa painaviakin teemoja. Useassa novellissa käsitellään esimerkiksi oman identiteetin löytämistä sekä kulttuurillisten naisvihamielisten normien vastustamista. 

Novellien kieli on soljuvaa ja varmaa, kuin kepeää musiikkia. Kirjailija kuljettaa lukijaa voimakkaiden aiheiden ääreltä toiselle kertomus kerrallaan, ja yhdessä väkevän kepeät tekstit muodostavat sinfoniamaisen taidekokonaisuuden. Hirvosen novellit kuuluvat eittämättä samojen kansien väliin, sillä teemojen toistuvuus ja kielen koherenttius sitoo näennäisesti itsenäiset tekstit toisiinsa. 





Lukukokemusta rytmittää myös musiikki, joka kaiken taustalla lähes koko ajan soi. Hirvosen vankka kokemus Filharmonian riveissä näkyy erityisesti asiantuntevana musiikkisanastona ja -historiantuntemuksena. Beethoven, Olavi Virta, Bach sekä monet muut lukijallekin tutut musiikkialan vaikuttajat tunnusomaisine kappaleineen on ripoteltu rivien väleihin kuin pirskahtelevat nuotit. Paikoin musiikki on läsnä vain taustavireenä, kuten vaikkapa silloin, "kun Vesa lähti sen nuoren harpistin matkaan" (Hirvonen 2021, 61). Ajoittain musiikki kuitenkin voimistuu ja ottaa tekstin kannateltavakseen aina novellin otsikkoa myöten. 

Hirvosen novellikokoelmaa voi siis pitää vahvasti intertekstuaalisena teoksena, joka ei kommunikoi ainoastaan lyriikan ja proosatekstien kesken, vaan käy dialogia myös musiikin kanssa. Hetkittäin proosa, lyriikka ja musiikkikenttä yhdistyvät. Näin käy esimerkiksi silloin, kun matkalla Joensuuhun junavaunun perältä alkaa kuulua kitaran tapailua ja tuttuja lyriikoita: 


– Tässä on henkilö jota olen menossa tapaamaan, Eeva sanoo ja osoittaa tyttöä. 

– Ahaa, joku sukulainenko? 

– Äitini.

– No nyt en kyllä yhtään ymmärrä. Eikö sulla pari viikkoa sitten ollut äidin hautajaiset? 

Kitarapoika vaunun perällä on päässyt reggaen kertosäkeeseen:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan. Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt...

(Hirvonen 2021, 63.) 



Hirvosella on taito tiivistää suuria tunteita ytimekkäisiin tekstipätkiin. Paikoittain vain muutaman liuskan pituisiin kertomuksiin on saatu ujutettua niin väkeviä huomioita ihmiselon ajattomista kysymyksistä, että niiden voisi kuvitella taipuvan myös pidemmän proosatekstin muotoon. Hirvonen osaa kuitenkin pysäyttää kerronnan tunteitanostattavimmalla hetkellä. Kuten kapellimestari leikkaa jylisevät soinnut tahtipuikollaan, painaa kirjailija sivunvaihtoa ja viiltää tekstin poikki juuri silloin, kun lukijassa herää toivo tarinan jatkumisesta. Tekstin pätkäiseminen herkullisimmalla hetkellä voi tuntua brutaalilta tyylikeinolta, mutta tarkasti ajoitettu lopetus ohjaa lukijan täydentämään kertomuksen omilla tulkinnoillaan. Orkesterin lopettaessa konserttisali värisee hetken pontevien sävelten jäljiltä, ja sama värinä jää lukijaan tekstin katketessa. 

Suuria tunteita ja ajatuksia nostattanee myös voimakasääninen kritiikki, joka kokoelman sivuilla kaikuu. Teos ottaa kantaa erityisesti sukupuolten rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja naisiin kohdistuviin vanhakantaisiin asenteisiin. Musiikki korvaantuu tytön itkulla, kun Puolijuoksua-novellissa Pirkko-Liisa ei pääse kisaamaan potkulautamestaruudesta poikien kanssa. Jouduttuaan osallistumaan nukenvaununtyöntöön ja hävittyään kisan Pirkko-Liisa ryhtyy suunnittelemaan uutta maailmaa, jossa tytöt voivat puhua ja toimia oman mielensä mukaan. Aikuisten mielestä kovin suurta tragediaa ei ole ehtinyt tapahtua, sillä "kyllä meidän likka vaan oli kaikista nätein" (Hirvonen 2021, 44). 

Hirvonen nostaa samanlaisia kulttuurisidonnaisia naisvihamielisiä rakenteita esille myös muissa novelleissa. Tutut paikannimet ja maininnat historiallisista muusikoista tekevät selväksi, että naisiin kohdistuva diskriminaatio ja vihamieliset asenteet ovat osa nimenomaan omaa kulttuuriamme. Myös meidän maailmassamme tukahdutettuja tunteita voi paeta Ruisrockiin – aivan, kuten Pystymetsää ja laakeeta peltoo -kertomuksen Eeva saatuaan tietää biologinen äitinsä tulleen karkotetuksi perheestä syntisen raskauden takia vain 17-vuotiaana. 

Maritta Hirvosen Pikkukamarimusiikkia on siis pienen kokonsa ja siron nimensä vastaisesti suuri ja painava teos, jonka sivuille mahtuu niin kovaäänistä kritiikkiä kuin hempeitä sävellyksiäkin. Vaikka tarinat käsittelevät myös ratkaisemattomia ongelmia, kuten sukupuolten eriarvoisuutta, on sanojen väliin piilotettu ripaus toivoakin: musiikki kulkee lahjan lailla sukupolvelta seuraavalle. Naisvihamielistä kulttuuria voi paeta hetkeksi Mozartin sävelmiin, aivan kuten aikalaisetkin ovat ehkä jo vuosisatoja sitten tehneet. 



"Konsertin loppuosassa se ei enää narise mistään, vaan tuijottaa silmät selällään Maria Piccinini -nimistä italiatarta. Huulet töröllä nainen hyväilee kultaista huiluaan ja heiluu puolelta toiselle. Samalla heiluvat tissit ja tukka. Kun Debussyn Syrinxin viimeinen sävel hiipuu, huilunsoittajattaren raskasluominen katse näyttää kohdistuvan suoraan Paavoon. 

Kyllä kyllä, tulen toisenkin kerran, se vakuuttaa kun lähdetään. Ostaa ala-aulasta kaksi Piccininin levytystä. Toisella niistä on Syrinx. Siitä on tullut Paavolle polkassa hyppivät emännät mieleen."

(Hirvonen 2021, 113.) 





-


Hirvonen, Maritta (2021) Pikkukamarimusiikkia. Stresa Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 


Olen aiemmin käsitellyt Maritta Hirvosen tuotantoa Komediantit-romaaniin keskittyvässä julkaisussa. 




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (kts. esim. Enkelikello-novelli)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (kts. esim. Pystymetsää ja laakeeta peltoo -novelli)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)

29. Kirjassa on minä-kertoja (kts. esim. Vivaldin kevät -novelli)

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

40. Kirjassa hylätään jotain (kts. esim. Chanson D'amour -novelli)






sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Catherine Pozzi – Agnès

 



Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta


Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"


Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 




Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.




Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 



Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 


"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)


Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia




Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 


-





-


"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 


-


Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light


Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 


-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023





tiistai 22. elokuuta 2023

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba




Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba (Karisto) 

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta 


Julkaisuvuosi: 2023

Sivuja: 197

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kello on seitsemän aamulla, joten sillalla ei ole vielä liikaa ihmisiä."



Tiina Tuppuraisen (2023) tuorein romaani Elvi ja Ebba on nopeasti asettunut pysyväksi osaksi niin lukijoiden kokoelmia kuin kirjakauppojen sateenkaarihyllyjäkin. Tuppuraisen teos onkin ollut näkyvästi esillä kirjasomessa sekä jälleenmyyjien näyteikkunoissa kuluneen kesän aikana. 

Ei ole ihme, että Elvi ja Ebba on jo ehtinyt herättää positiivista huomiota kirjaharrastajien sekä LGBTQI+ -piirien keskuudessa. Tuppuraisen arkailemattomalle tyylille uskollisesti kirjan myötä kotimaisen kirjallisuuden kentälle marssii (tai pikemminkin tossuttelee) kirjava liuta moniulotteisia queer-hahmoja, jotka haastavat aikamme ahtaat kulttuurinormit. 

Elvi ja Ebba ovat kyllästyneet rajalliseen liikkumatilaan. He ovat eläneet jo seitsemisen vuosikymmentä niukkoja neliöitä kiertäen, ja yhdessä yössä puhkeavan kesän lailla myös naiset ryhtyvät kasvattamaan elintilaansa. Elvin ja Ebban odottamattomasta tapaamisesta lähtee liikkeelle arkinen, mutta suuria rakenteita järisyttävä tapahtumien sarja. Kun äkkiarvaamatta loistoonsa puhjennut kesä on täysillä eletty ja lumi jälleen valtaa maan, moni nainen on siirtänyt juurensa uusiin multiin. 




Kuten aiemmissa kaunokirjallisissa tuotoksissaan, myös Elvi ja Ebba -romaanissa Tuppurainen keskittyy rosoisten elämien yhteensovittamiseen. Hahmot etsivät jatkuvasti keinoja liittää itsensä osaksi toisen arkea, mutta esteitä riittää: 90-luvun väkivaltaiset seksuaalinormit, luokkaerot, eläväiset parisuhdekuviot sekä perhesiteet kiilautuvat alinomaa henkilöiden välille. Vuosia ehtii romaanin aikana vieriä useita kymmeniä, mutta aika ei hio hahmoja särmättömiksi. Iän myötä heidän juonteensa uurtuvat syvemmiksi, ja vanhat tavat pinttyvät arkeen maksaläiskien lailla. Mutta kuten vanha nainen vaihtaa leninkiä, myös uudistumiselle jää hieman tilaa. Huomaamatta muutosta itsekään jotkin hahmot alkavat kasvattaa ajatuksissaan ja sydämessään uusia versoja. 




Moni lukija on kuvaillut Tuppuraisen teosta hyvän mielen romaaniksi, mikä voi olla tietystä näkökulmasta katsottuna aiheellistakin. Kirjassa on runsaasti kauniita arkisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla tallennetuiksi musteena paperille: vanhan koiran uusi elämä, orastavat rakkaussuhteet, ikääntyvien ihmisten tarpeet huomioiva arkkitehtuuri sekä äidin upouusi mökki. Suloiset tapahtumat asettuvat kuitenkin osaksi arpeutuneita elämiä, joihin edelleen mahtuu surua. Tuppurainen kuvaa ytimekkäästi ja kiertelemättä myös raskaita aiheita, kuten eroprosessia, kuoleman odotusta ja kodin jättämistä. Vaikeat aiheet toimivat teoksen kantavina teemoina, joiden suuren varjon alle myös viehättävät hetket asettuvat. Romaania ei siis voi lukea yksinomaan hyvänmielen kertomuksena. Tarina jää lukijalle mieleen iloisena seikkailuna kenties juuri siksi, että synkkien hetkien rinnalla elämänmyönteiset tapahtumat loistavat erityisen kirkkaina.

Elvi ja Ebba -romaania on myös luonnehdittu nopealukuiseksi. Terminä nopealukuinen voi viitata monenlaisiin ominaisuuksiin: sujuvasti virtaavaan tekstiin, kompaktiin sivumäärään, mutkattomiin ilmaisuihin tai vaikka selkeään typografiaan. Romaani täyttääkin melkein jokaisen näistä piirteistä. Tuppuraisen teksti on kirjailijalle tuttuun tapaan toteavaa ja informatiivista. Teoksen tapahtumat etenevät ajatuksesta suunnitelmaan ja suunnitelmasta toteutukseen. Myös dialogi on kursailemattoman arkista ilman runollista rönsyilyä. Kaikki tämä sopii romaanin teemoihin ja aiheisiin, sillä keskiössä on sekä ihmissuhteiden että kodin uudelleenrakentaminen. Ison urakan kanssa kannattaakin pysytellä toimiviksi todetuissa kaavoissa. 




Vaikka nimikkohenkilöiden käynti on aikojen saatossa hidastunut, kulkee kertomuksen dialogi paikoin hurjaa vauhtia. Hahmot keskustelevat ahkerasti, ja repliikeistä kootut juttutuokiot edustavatkin Tuppuraisen tunnusomaista tapaa liikuttaa tarinan tapahtumia dialogin avulla. Repliikit itsessään tuovat henkilöihin persoonaa ja syvyyttä, mutta nopeatempoinen dialogi heikentää hieman kerronnan sujuvuutta. Kirjassa on lukuisia kohtauksia, joissa dialogiin osallistuu useita hahmoja samanaikaisesti. Keskustelu on kuitenkin rakennettu pitkistä repliikeistä, jotka saattavat sisältää useiden rivien verran puhetta. Vasta jälkimmäisen lainausmerkin jälkeen seuraa tieto, kuka pitkänomaisen puheenvuoron on käyttänyt. Kerronnan sujuvoittamiseksi moniäänisiin keskusteluihin olisi toivottavaa lisätä heti lausahduksen alkuun huomautus puhujasta. Tarinan ja sitä kuljettavien repliikkien seuraaminen hankaloituu, ellei lukija lausetta tavatessaan hahmota, kuka milloinkin on äänessä. 

Moniäänisyys on kuitenkin samanaikaisesti Elvin ja Ebban merkittävimpiä ansioita. Kertomuksessa erilaisista taustoista tulevat hahmot yhdistävät voimansa pystyttääkseen onnellisen, dynaamisen kommuunin. Uudenkarhea talo on tehokas metafora ihmiskunnan orastavasta yhdenvertaisemmasta aikakaudesta. Rosoistaan ja pinttyneistä tavoista huolimatta hahmot onnistuvat asettumaan sopuisasti saman katon alle – ainakin melkein. Unelmien yhteiskunnassakaan ei voine välttyä ajoittaisilta konflikteilta, joita ihmispersoonien välille väkisinkin puhkeaa. Turvallisessa ja yhdenvertaisessa ympäristössä konfliktit eivät kuitenkaan eskaloidu väkivallan tasolle, ja sellaisesta maailmasta moni syrjintää kokeva tälläkin hetkellä unelmoi. Elvi ja Ebba osoittavat opettavaisella tavalla, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella muutosta. 




Tuppurainen on romaaninsa loppuun sijoittanut asianmukaisen lähdeluettelon, josta selviää Elvin ja Ebban historiallinen diskurssi. Monipuolisena tekstin tuottajana Tuppurainen on kyennyt sisällyttämään proosatekstiin hyvin pohjustetun kerronnan tason, joka kommentoi kriittisesti myös omaa todellisuuttamme. Elvin ja Ebban fiktiivisessä maailmassa kokema diskriminaatio ei nimittäin ole kuviteltua, ja siitä Tuppuraisella on näyttää lähteitä. 

Hyvän mielen kertomuksen maineestaan huolimatta Elvi ja Ebba ei ole tarina, jossa kaikilla on väistämättä onnellinnen loppu. Hahmojen tulevat ajat jäävät itse asiassa lukijan täydennettäviksi, joten on vastaanottajan oikeus päättää, palaavatko henkilöt lopulta takaisin vanhoihin uomiinsa. Hahmojen kohtalo ei oikeastaan jää lukijan käsiin vain kuviteellisessa mielessä, sillä meidän sukupolvemme perii talon Elvin, Ebban ja muiden jälkeen. On kaikkien lukijoiden vastuulla valita, mitä aluilleen laitetulla hankkeella tehdään. 


-




-


" [- -] Mä puhun tässä nyt laajemmasta perspektiivistä. Siitä, miten me kaikki vanhetaan eikä se ole ihmiselle hyväksi, että on kaiken aikaa yksin tai edes kaksin, koska sitten kun toinen kuolee, toinen on pahimmillaan ihan avuton. Mä uskon siihen, että ihmisen on tarkoitus elää yhdessä muiden kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka on tukena ja auttaa, kun ote alkaa lipsua. Mieluiten mä haluaisin kuolla perheeni ympäröimänä, ja te kaikki olette mun perhettä."

(Tuppurainen 2023, 87.) 


-





Kuvat: @chains_of_light 

Tuppurainen, Tiina (2023) Elvi ja Ebba. Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava: Hämeenlinna. 


-


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023): 



9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (monia hyödyllisiä vinkkejä asuntokaupoille)

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (korona-rajoitteisiin ja ohjeistuksiin viitataan useasti)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (Ebban puoliso Ulla on kirjailija)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (useastakin)

29. Kirjassa on minä-kertoja (Elvi ja Ebba)

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha koti)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023






Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

  Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia  Julkaisuvuosi:  Lähdin veljen luo : alkuperäinen 2018, suomennos 2021  Viedään äiti pohjoise...