tiistai 25. tammikuuta 2022

Virve Sammalkorpi – Tehtävä


 Virve Sammalkorpi – Tehtävä (Impromptu Kustannus

* kirja saatu arvostelukappaleena 


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 203

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hän herää aamuyöllä siihen, että oveen koputetaan."


Virve Sammalkorven kahdeksannen romaanin kohderyhmää on hankala määritellä. Taiton väljyys, teoksen aiheet (ensirakkaus, vaikeat perhesuhteet, teini-ikä ja esimerkiksi uskontoon liittyvä itsetutkiskelu) viittaavat vahvasti nuorille aikuisille tai teini-ikäisille suunnattuun kirjallisuuteen, mutta kertomusta ei ole varsinaisesti markkinoitu YA-kirjallisuuden edustajana. Voisin henkilökohtaisesti suositella tätä teosta kaikille yläasteikäisistä eteenpäin, sillä aikuistumiseen liittyvien aiheiden lisäksi romaanissa pohditaan myös syvempiä teemoja. Tällaisia tarinan teemoja ovat esimerkiksi perhe, olemassaolon tarkoitus sekä lähimmäisenrakkaus. 

Luis Aaron Levin isä on "Mikael Maan Enkeli, Arkkienkeli Mikaelin Työmies, Hyvyyden lähettiläs ja Taivaallisten Joukkojen Sotilas Maan Päällä (Sammalkorpi 2021, 188)". Isällä on niin kutsuttu "Tehtävä", jota hän suorittaa öisin: pienellä skootterilla hän kaasuttaa pitkin kaupungin levottomia katuja etsiskellen erityisesti nuoria prostituoituja, jotka kaipaavat "Taivaallisten Erikoisjoukkojen Edustajan" suojelusta. Mikael tuo naiset, tai kuten hän heitä nimittää, tytöt, kotiinsa ja siten oman käsityksensä mukaan varjelee heitä "Huonolta Energialta". Salaperäisen elämäntyönsä ohella Mikael kasvattaa Luisia, esiteini-ikäistä poikaansa. 




Tehtävä-romaanin kerronta tapahtuu Luisin näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle Luisin mielenmaisemaa ja tuo esiin pojan pohdintoja. Isän salaisuuden varjeleminen ei ole helppoa, varsinkaan kun elämässä ei ole juurikaan turvallisia aikuisia. Jonkinlaista apua saa naapurin Rauha-mummolta sekä jalkapallojoukkueen pelikavereilta, mutta etäiseksi jääneiden vanhempien hahmoja ei kukaan heistä pysty täyttämään. 

Vaikka teos seuraa tiiviisti Luisin henkilökohtaisia mietteitä, rakentuu romaanin kattoteema yleisemmän perhekäsityksen ympärille. Kirja osoittaa kauniisti valtavirrasta poikkeavia vaihtoehtoisia kokoonpanoja, jotka voivat muodostaa perheen. Vanhemmuus tai sisaruus ei aina ole biologista, eikä esimerkiksi kummien tarvitse olla verisukulaisia. Sammalkorpi korostaa vähäeleisin, mutta tarinan kontekstissa alleviivaavin tavoin lähimmäisenrakkautta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Erityisessä polttopisteessä on pohdinta enkeleistä: onko heitä?

 


Ansiokkaimmillaan romaanin pohdinta on turvaverkoista puhuttaessa. Luis miettii ympärillään olevia henkilöitä ja heidän rooliaan kiinniottajina: jos joku hairahtaa ja putoaa, ympärillä on ihmisiä koppaamassa. Luisin isällä on kuitenkin toisenlainen käsitys asiasta, eikä hän suostu passiiviseen kiinniottajan muottiin. Isä on mieluummin oma-aloitteinen toimija, joka ei odottele vuoroaan. Isän ja pojan vastakkaiset käsitykset lähimmäisenrakkauden ja auttamisen merkityksestä alkavat hitaasti muodostaa kuilua Luisin ja Mikaelin välille. Samaan aikaan Luisin ympärille kertyy yhä useampia hahmoja, jotka täysin tietämättään tai tajuamattaan antavat toiminnallaan selkeän ja luontevan merkityksen kultaiselle säännölle. 

On harmillista, että kaunis ja ajatuksia herättelevä sisältö on kiedottu jäykähköön kerrontaan. Sammalkorpi jättää hyvin vähän lukijan oivallettavaksi, jolloin kerronta pelkistyy paikoin kankeaksi alleviivaamiseksi. Kertoja pureskelee lukijan puolesta henkilöiden tunteita, ajatuksia ja sanomattakin jääneitä sanoja. Narratiivi ei näin ollen anna juurikaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Voi olla, että juuri tästä syystä huolella rakennetut henkilöhahmot traagisine taustatarinoineen jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On toki muistettava, että myös suoraviivaiselle kerronnalle on oma paikkansa ja lukijakuntansa. Mikäli Tehtävä-romaani olisi selkeästi kohdennettu nuorille lukijoille, ymmärtäisin kerrontaan liittyvät valinnat paremmin. 



Myös kieliasu vaikuttaa paikoin huolimattomalta. Romaanissa on paikoin lyöntivirheitä ja esimerkiksi välimerkkejä käytetään usein sarjakuvamaiseen tyyliin. Hahmojen huudahdusten perässä on monesti peräjälkeen sekä huuto- että kysymysmerkki, mikä toki tuo lukijalle mieleen hämmentyneensekaisen puuskahduksen. Sarjakuvamainen kieli onkin universaali ja varma tapa tuoda napakasti ilmi hahmojen tuntemuksia. Tyylikeinona merkkiyhdistelmät ovat kuitenkin latteita, sillä hahmojen ristiriitaisia ja monenkirjavia tuntemuksia voisi tuoda esille myös kerronnallisin keinoin, kuten sanoittamalla niitä runsaammin. Tämänkin tyylikeinon näen tosin toimivan mutkattomasti nuoren tai kevytmielisemmän lukijakunnan kohdalla, joten voi olla, että tarkastelen kirjoitusasua vahvasti omasta subjektiivisesta kuplastani käsin.

Tarinan juoni on kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta jotkin kertomuksen tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta. Vaikka esimerkiksi viranomaisten toiminta on jollain tapaa selitettävissä, tarinan henkilövahinkoihin liittyvät yksityiskohdat vaikuttavat suoraviivaisesti suunnitelluilta ja jäävät joiltain osin käsittelemättä. Tarinassa ei näin ollen ole suoranaisia aukkoja, mutta tietyt juonenkäänteet eivät vakuuta uskottavuudellaan. 



Tarinan rakenne on kuitenkin kokonaisuutena koherentti ja soljuva. Kertomuksessa esitetyt motiivit nivoutuvat lopulta vaivattoman oloisesti yhteen ja useampi kuin yksi kehä sulkeutuu. Kirjan rakennetta tarkastellessa onkin helppo huomata, että Sammalkorpi on proosakirjailijana jo konkari. 

Tapahtumat etenevät arkisista kohtauksista toiseen sujuvasti ja ongelmitta. Loppukesä muuttuu märäksi syksyksi ja lopulta valojentäyteiseksi jouluksi niin luontevaan rytmiin, että lukijan on helppo myötäelää tarinan tahdissa. Kertomus seuraa Luisin kasvutarinaa noin puolen vuoden ajan, mikä on lyhyt aika elämässä, mutta merkittävä ja muutostentäyteinen jakso teini-ikään siirtyvälle nuorelle. Sammalkorpi osaa astua kasvuiässä olevan ihmisen kenkiin jouhevasti, joten tarinan esiteini-ikäinen päähenkilön mielenliikkeet ja salakavala kasvu on esitetty sulavalinjaisen nokkelasti.

Romaanina Tehtävä on nopealukuinen ja selväpiirteinen. Kirja antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta rakkauteen, uskoon, rehellisyyteen ja ystävyyteen liittyen. Teos loppuu juuri oikealla hetkellä jättäen lukijalle mahdollisuuden joko täydentää tapahtumat mielessään tai odottaa Sammalkorven mahdollista jatko-osaa romaanille. Julkisuuteen ei ole annettu lausuntoja Tehtävän potentiaalisiin jatko-osiin liittyen, mutta olen kuullut ainakin joidenkin lukijoiden toivovan Luisin jatkavan seikkailujaan. 

-



-


– Joskus minä mietin, Rauha sanoo, mutta keskeyttää. Hän työntää alahuulensa ylähuulen päälle kuin varmistaakseen, ettei mitään ajattelematonta pääse sittenkään ulos. 

– Mitä? Sano vaan. 

– En mitään. 

Luis irvistää Rauhalle. 

– Älä viitsi. Anna tulla. 

– Nooh. Että. Noh. Että. No. 

– Niin? 

– No olkoon. Sitä minä, että minkähänlainen sinun elämäsi olisi ollut ilman isäsi Tehtävää. 

Luis on hiljaa. Hän on miettinyt sitä samaa. 

– Tylsä? Hän ehdottaa keventääkseen tunnelmaa.


(Sammalkorpi 2021, 35.)


Sammalkorpi, Virve (2021) Tehtävä. Impromptu Kustannus: Saksa. 

Kuvat: @chains_of_light


Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (sukulaisia)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (menneisyyden tapahtumat paljastuvat vähitellen)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan





perjantai 7. tammikuuta 2022

Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020


 Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020 (Kustantamo S&S)

*kirja saatu arvostelukappaleena


Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 296

Läpäiseekö bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Myöhään illalla luen vielä sähköpostia."


Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. 


Kirjailija Hanna Weseliuksen ja taiteen ammattilainen Hannamari Shakya ovat koonneet valokuva- ja sanataidetta yhdistelevän Poikkeustila 2020 -teoksen yhdessä useiden suomalaisten valokuvaajien kanssa. Kirja kuvaa kevään 2020 poikkeuksellista aikaa, jolloin Covid-19-virus lähti leviämään maailmanlaajuisesti. Kevään aikana kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, ihmiset sulkeutuivat koteihinsa eristyksiin. Aiemmin lepopaikkana toiminut koti muuttui monien kohdalla työpaikaksi, harrastustilaksi, rentoutumisalueeksi sekä ainoaksi sallituksi sosiaaliseksi ympäristöksi. Poikkeustila 2020 kuvaa valokuvan ja sanataiteen keinoin kummallisten kuukausien herättämiä ajatuksia sekä kansalaisten konkreettista ahdinkoa rajatussa miljöössä, jossa myös tappava tauti leviää. 

Teoksessa vuorottelevat Weseliuksen kirjoittamat päiväkirjamaiset osiot ja Shakyan koostamat valokuvajaksot. Kirjan valokuvat on kerätty yhteensä 160 valokuvaajalta, joten kirjan visuaalinen anti on erittäin runsas ja monipuolinen. Vaihtelevat kerronnan jaksot rytmittävät lukemista ja tarjoavat luontevia pysähdyspaikkoja, jolloin vastaanottaja ehtii seisahtua pohtimaan näkemäänsä. Teoksen tarkoitus ei ole rakentaa juoneltaan koukuttavaa tarinaa, vaan pysähtyä tarkastelemaan eriskummallista ja pelottavaa kasvavan uhan ilmapiiriä. Muuttuvan maailman tunnelma välittyy erityisen ansiokkaasti kuvituksesta, joka toimii myös ainutlaatuisena ja autenttisena dokumenttina pandemian alkuvaiheen poikkeusoloista. 



Kirjan liuskoista ilahduttavan iso osa on omistettu valokuvaajien töille. Teos on myös taitettu harkiten ja valokuvien tarpeita kunnioittaen. Useilla sivuilla kuville on jätetty runsaasti valkoista tilaa ympärilleen, ikäänkuin teokset olisivat esillä gallerian seinillä. Valokuvien asettelu ei noudata vakiintuneita konventioita, vaan otokset on sijoiteltu paikoin epäsymmetrisesti ja kooltaan vaihtelevasti. Vaikuttaville ja ajatuksia herättäville kuville on omistettu myös kokonaisia aukeamia. Teksti ja kuvat antavat tilaa toisilleen ja saattavat lukijaa eteenpäin vuorotellen. Kerronnallisena ratkaisuna pitkät valokuvajaksot toimivat loistavasti, sillä kuvien raskaasta sisällöstä huolimatta teosten monipuolisuus ja väljä asettelu keventävät vastaanottamiskokemusta. 

Vaaleanpunaiselle paperille painetut päiväkirjamaiset tekstiosiot sen sijaan vaikuttavat ylidramatisoiduilta ja väkinäisiltä. Autenttisuutta henkivien valokuvien rinnalla kirjoitukset tuntuvat välillä jopa tarpeettomilta. Päiväkirjamaista tunnelmaa latistaa myös tieto siitä, että tekstit on kirjoitettu ensisijaisesti julkaistavaa kirjaa ja lukijaa ajatellen, eikä henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi. Teosta selatessa pohdinkin, miten erilainen lopputulos olisi voinut syntyä suomalaisten aitoja päiväkirjapätkiä kokoamalla. Päiväkirjamainen muotoilu ei keinotekoisuudessaan tuo lisäarvoa kuville tai tarjoa juurikaan uusia ajatuksia lukijalle, joka väistämättä on kokenut korona-ajan poikkeusolot myös omassa lähimenneisyydessään. 



Weseliuksen teksteihin on kuitenkin tarkkanäköisesti poimittu havaintoja, jotka liittyvät olennaisesti poikkeusolojen arkeen. Pysähtyneet videokuvat, Zoom-päänsärky sekä kyllästyminen koronauutisiin ovat paljonpuhuvia huomioita. Tekstissä on paikoin ilahduttavaa ja mielekästä pohdintaa tavanomaisista asioista, jotka poikkeusaikana saavat uuden ulottuvuuden:

 "Kaikki, mihin koskimme, on mukava autossa. Emme voineet jättää äidin luo yhtään virusta. Paitsi koira, ajattelen mutta en sano mitään. Koira on pinta. Kaikki silittivät sitä (Shakya & Weselius 2021, 123)."

Useat tekstissä esitetyt havainnot ovat kuitenkin täsmälleen samoja tarinoita, jotka ovat jo useaan otteeseen vyöryneet lukijan silmille erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Kevään 2020 aikana (ja monesti sen jälkeenkin) myös omat some-tuttuni ovat julkaisseet runsaasti näyttökaappauksia etäjuhlista, valokuvia ulkona aterioivista sukulaisista turvavälin päässä toisistaan sekä täpötäysistä lenkkipoluista. Tapahtumien kuvaukset eivät sisällä erityisen oivaltavia huomioita, jotka pitäisivät lukijan mielenkiintoa yllä. 




Vaikka teksti on kirjoitettu pandemian alkuvaiheilla ja kertojan reaktiot poikkeusoloihin ovat suhteellisen uskottavia, tuntuvat ne paikoin ylidramatisoiduilta. Kertojan kauhistellessa yli kolmen viikon taukoa äidin näkemisestä lasken itse päiviä siihen, milloin tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta vanhempien sukulaisteni tapaamisesta. Teoksen surullinen, mutta tärkeä anti onkin käsitys ajasta ja ennalta-arvaamattomasta katastrofista. Jos keväällä 2020 kolme viikkoa vaikutti kohtuuttomalta sosiaaliselta ponnistelulta, nyt sama aika katoaa loputtomalta tuntuvaan jatkumoon, jonka päättymätön pandemia on luonut osaksi arkea. Päivien, viikkojen ja tartuntojen laskeminen on jo pääosin lopetettu. Enää huomio ei ole kuluneessa ajassa tai sairaissa yksilöissä, vaan peruuttamattomasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Tästä syystä ristiriitaiset tuntemukset asettuvat osaksi lukuelämystä: kertojan sanoittamat kokemukset tuntuvat kevään 2020 kontekstissa traagisilta ja kutkuttavilta, mutta nykypäivän tietoudessa lähinnä naiveilta dramatisoinneilta. 

Myös tekijät tiedostavat teoksen roolin aikansa kuvana. Esipuheessa pohditaan kirjan merkillistä kirjoitusajankohtaa ja sitä, miten käsitys teoksen luonteesta muuttui pandemian pitkittyessä. Myös lukijan on syytä suhtautua niin virusaaltoon kuin sen aikana kirjoitettuihin tuotoksiin joustavalla asenteella. Omaan lukukokemukseen ja sisällön ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävästi käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta, ja erityisesti kuluneina ja tulevina vuosina muutos on ollut ja tulee olemaan oletettavasti nopeaa. 




Varmaa kuitenkin on, että Poikkeustila 2020 -teoksen kuvat ja sanat jäävät historian aikakirjoihin tähdellisinä huomioina. Vaikka osa kirjan sisällöstä on lukijalle jo niin tuskallisen tuttua, ettei se enää ravistele tai tuota erityisiä oivalluksia, on teos arvokas dokumentti epätavallisesta ajanjaksosta. Ja vaikkei autofiktiolla leikittelevä teksti sisällä kovin mieleenpainuvia ajatusketjuja, fyysinen opus itsessään muuntautuu ajan myötä tärkeäksi artefaktiksi. 

Taiteilijat ovat kautta aikojen dokumentoineet yhteiskunnallisia muutoksia. Weselius ja Shakya jatkavat tätä taiteentekijöiden korvaamatonta työtä yhdessä 160 valokuvaajan kanssa Poikkeustila 2020 -teoksellaan. On täysin eri asia koostaa kirja suuren mullistuksen keskellä, kuin lukea sitä katastrofin yhä edelleen pitkittyessä. Onkin syytä palata Poikkeustila 2020 -teoksen pariin jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun pandemia on asettunut toistaiseksi vielä tuntemattomaan asemaan osaksi yhteiskuntamme ennalta-arvaamattomia poimuja. 

-


"24.4. Vuosaari

Tilanne on liukunut absurdiksi. En jaksa seurata uutisia enkä keksi enää mitään näkökulmaa tähän. Jatkan vain töitäni ja askareitani. Olen vain elossa."


(Shakya & Weselius 2021, 175.)






Shakya, Hannamari & Weselius, Hanna (2021) Poikkeustila 2020. Kustantamo S & S: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 



1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (pitkittyvä talvi vaikuttaa merkittävästi kertojan mielialaan)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (subjektiivista, toki)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (ei kuitenkaan koronaan!)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (teoksen kirjoittajan & valokuvaajat voi lukea narratiiveiksi)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (teoksessa pohditaan esim. karanteenin luonnetta)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (kertojan lapset ja vanhemmat ovat tärkeä osa tekstiä)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan





Anne Martin – Kallioon maalattu laulu

  Anne Martin – Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni)  *Teos saatu arvostelukappaleena  Julkaisuvuosi: 2022 Sivuja: 368 Läpäiseekö Bech...