Taina Latvala – Torinon enkeli

 

Taina Latvala – Torinon enkeli (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2021 

Sivuja: 330

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Minusta tuli äiti 24. joulukuuta 2019." 

- 

Helsinkiläisen Taina Latvalan (2021) Torinon enkeli -romaani on ilmestymisestään lähtien esiintynyt säännönmukaisesti kirjasomettajien jouluvinkkilistoilla. Teos onkin vahvasti sesonkisatu, sillä kerronnan elementit väliotsikoita myöten linkittyvät tiukasti raamatun tapahtumiin, mutta myös nykyajan jouluun. "Ja tapahtui niinä päivinä" -jakso aloittaa tarinan, jossa kuljetaan evankeliumien, korinttilaiskirjeiden ja aina ilmestyskirjankin läpi. Raamatun tapahtumien, enkelien ja demonien taistelun sekä hyvän ja pahan voiman kamppailun näyttämö sijoittuu kuitenkin Italian ja Suomen tuttuun lähimenneisyyteen. Pyhiä kirjoja tuntemattomalle lukijalle teoksesta löytyy siis myös runsain määrin kulttuurillista helpostilähestyttävää tarttumapintaa. 

Matka Suomesta Italiaan kestää vain sivunkäännön verran, sillä lyhyet luvut vuorottelevat melko säännönmukaisesti kahden kulttuurin ja elämäntilanteen välillä. Lakastunutta parisuhdettaan pakeneva päähenkilö matkaa joulun kynnyksellä kirjailijaresidenssiin Torinoon, jossa häntä odottavat lihaksikas vuokraisäntä Lorenzo sekä pieni tyttö valkoisissa vaatteissa. Kumpikin vieras on omiaan auttamaan päähenkilön ajatukset pois umpikujasta, sillä sekä uusi mies että äitiä etsivä lapsi tuovat kaivattua näkökulmaa keskushenkilön mietteisiin.

Vaikka kertomus sisältää runsaasti maagisen realismin elementtejä ja vauhdikkaitakin kohtauksia, rakentuu romaani ennen kaikkea pohdinnan ja etsimisen ainesosista. Punainen lanka, joka lahjanarun lailla sitoo tarinan eheäksi paketiksi, on vanhemmuus. Kertoja kokee maailman epäreiluna hyvän ja pahan taisteluareenana, jolla ihminen joko tietää haluavansa vanhemmaksi tai sitten ei. Limbomaiseen välitilaan putoavat ne harvat ja yksinäiset kulkijat, jotka eivät ole ihan varmoja. Nämä orvot vaeltajat ovat tuomittuja poukkoilemaan ihmissuhteiden, kulttuurien, todellisuuden ja unimaailman välillä, kunnes löytävät vastauksen. 

Latvalan teoksessa vastaus astelee näyttämölle valkoisissa vaatteissa ja pienissä ballerinoissa. Tarina ei kuitenkaan lopu tytön saapumiseen, sillä pian "hänen käsistään lähti ihoa kuin käärmeellä" (Latvala 2021, 285). Kertomus kumartaa varsin näyttävästi Stephen Kingin kauhuklassikoille, joiden intertekstuaalinen yhteys tarinaan on kouriintuntuva. Latvala leikittelee taitavasti myös muilla kirjallisilla viittauksilla, minkä lisäksi hän on onnistuneesti upottanut teokseen totuuden ja fiktion rajamaille sijoittuvia aineksia. Residenssivieraiden listaa selatessaan tai vuokraisäntä-Lorenzon romaania etsiskellessään lukija saattaa tuntea olonsa yhtä epäluuloiseksi ja harhaanjohdetuksi kuin päähenkilö Torinon sokkeloisilla kujilla. 

Mutkikkaiden vanhojen katujen vastapainoksi Latvala kirjoittaa erittäin suoraviivaisella tyylillä. Romaanin kerronta on yleisesti ottaen niin tasaista, että teos sujahtaa luontevasti lukuromaanien kategoriaan. Termillä tarkoitetaan helppolukuista proosaa, joka ei liiemmin leikittele sanataiteella tai yhteiskuntakriittisellä sanomalla. Toki Latvala tarjoaa lukijalle matkan niin Italiaan kuin autofiktiomaiseen maailmaankin, mutta kertomuksen pääasiallinen sävy on kepeähkö. Kyseessä voi olla taktinen ratkaisu, sillä useat rakastetut jouluelokuvat pelaavat samoilla ainesosilla. 

Oman kerroksensa kevyeen kerrontaan tuovat kuitenkin erilaiset tekstityypit. Latvala ripottelee sivuille esimerkiksi vieraskirjan merkintöjä, sitaatteja kuvitteellisesta tietokirjasta, raamatun jakeita ja some-viestejä. Paikoin teksti ajautuu myös kappaleettoman tajunnanvirran puolelle. Erilaiset kirjoitustyylit sekä tekstilajit istuvat hieman irrallisina tarinaan ja horjuttavat runsaudessaan Latvalan muuten eheää kerrontaa.

Harmistuin myös hieman kertomuksen kapeahkosta hahmokavalkadista. Perinteisen joulutarinan tapaan sadusta löytyvät esimerkiksi hyväntahtoinen mies, kiltti vanha naapurin rouva, kirkassilmäinen lapsi sekä epämiellyttävä entinen puoliso. Erityisesti päähenkilön aiemman kumppanin kuvaus vaikuttaa karkealta ja liioitellulta: pahansisuinen puoliso on korostetun paha suustaan, ja siksi vanhemmuuspohdinta uhkaa hukkua huonovointisen parisuhteen alle. Virkistävämpää olisi ehkä ollut lukea tasapainoisesta kumppanuudesta, jonka keskellä lapsenhankkimista voi pohdiskella turvallisesti. Latvalan asetelma antaa ymmärtää ristiriitaisten ajatusten olevan pääosin tulosta painostavasta parisuhteesta, vaikka vanhemmuuskysymykset saattavat tosiasiassa vaivata myös kukoistavassa elämäntilanteessa eläviä. 

Päätös vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä on joka tapauksessa polttavan ajankohtainen puheenaihe. Vielä viime vuosinakin mediassa ja aina lainsäädännönkin tasolla on keskusteltu samanaikaisesti sekä synnyttämiseen pakottamisestä että lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Latvalan romaani ei ota oikeastaan lainkaan kantaa abortti- saatika translakikeskusteluun, mutta teos on silti erinomaista luettavaa median väkivaltaisten otsikoiden vastapainoksi. Torinon lumisilla kaduilla ehtii rauhassa viivähtää päähenkilön rinnalla pohtien ihmisen oikeutta omaan kehoonsa.

Vaikka Torinon enkeli ei ole ärhäkän yhteiskuntakriittinen tai muuten normeja ravisteleva teos, on se kuitenkin kaikessa kiiltokuvamaisuudessaankin ansainnut paikkansa pettämättömien joulutarinoiden joukossa. Kirja nimittäin tarjoaa kaiken sen, mitä lukija luultavasti odottaakin: elähdyttävän kuvauksen pyhäpäivän tapahtumista, hieman mystiikkaa ja ripauksen romantiikkaakin. Kauhukirjallisuuden hienovaraiset elementit lisäävät lukukokemukseen vivahteen, joka kutkuttelee syvällä ihon alla. Moniulotteinen romaani on myös oivallinen jouluherkku, sillä arvoituksellinen tarina jättää lukijalle runsaasti aukkoja täydennettäväksi. Kertomus kestää siis useita lukukertoja – vaikkapa joulusta toiseen. 

-

-

"Olisin halunnut sanoa hänelle, että rakastin häntä, että olin onnellinen kun olin löytänyt hänet, mutta en saanut sanoja suustani. Kai minä pelkäsin, että ne olisivat säikäyttäneet hänet pois. Toivoin, että hän tiesi muutenkin, mitä kaikkea sisälläni kannoin.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si"." 

(Latvala 2021, 245.) 

-

 

-

Latvala, Taina (2021) Torinon enkeli. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (residenssiä tai Lorenzoa teoksineen ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Taina Latvala -niminen hahmo vierailee tarinassa)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Tyttö)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Lorenzon tietokirja on nimeltään "Hyvän ja pahan voiman kaupunki")

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Hetkellisesti)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Vaikkakin alitajuinen sellainen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (Kannen korostettuna elementtinä on punainen sateenvarjo, jolla ei tosiasiassa ole minkäänlaista virkaa tarinan motiivina)

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla

Tiina Tuppurainen – Hänen valtansa alla (Otava 2021)

* Kirja saatu kustantajalta

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 186, äänikirjana 4 h 46 min

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä

Ensimmäinen lause:

"On paikka, jossa sijaitsee heikkoutta, valoherkkyyttä katseille ja sanoille."

-




Toimittajataustainen kirjailija Tiina Tuppurainen käsittelee toisessa fiktiivisessä romaanissaan työpaikkakiusaamista ja suorituskeskeisen yhteiskunnan epäterveellisiä normeja. Hänen valtansa alla on tiivis kertomus kahdesta naisesta, joiden elämä näyttäytyy vinttikoiramaisena ratajuoksuna mekaanisen jäniksen perässä. Tosin konekanin sijasta Jennaa ja Birgitiä kirittävät kierroksesta toiseen työpaikkojen taloudelliset vaikeudet, yhteisön kankeat parisuhdenormit, yksityiselämään kohdistuva kollektiivinen arvostelu sekä pakonomainen tarve saada hyväksyntää omissa projekteissa.

Teoksen toinen keskushahmo, Jenna, on nuori toimittaja, joka on joutunut päättämään lupaavasti alkaneen jalkapallouransa vakavan loukkaantumisen vuoksi. Hänen esihenkilönään saapastelee korkeissa koroissaan ja aina yli sadan euron puseroissa Birgit, kokenut journalismin ja sisällöntuotannon ammattilainen. Jenna ja Birgit työskentelevät kertomuksen aikana ajoittain eri tahoilla, mutta heidän polkunsa kohtaavat elämässä useilla muillakin reiteillä. Se on ongelmallista, sillä työpaikan valtahierarkia pääsee siten ujuttautumaan hitaasti osaksi myös naisten yksityiselämää ja vaikuttamaan olennaisesti niin Jennan kuin Birgitinkin identiteettiin.

Kuten kirjailijan aiemmassa romaanissa (Kuvittelen sinut vierelleni, Otava 2020), myös tässä teoksessa ihmissuhteet ja niihin liittyvä kipuilu kuuluvat kerronnan keskiöön. Tuppurainen on saanut positiivista palautetta erityisesti eron taitavana kuvaajana, eikä ollenkaan suotta. Hänen valtansa alla käsitteleekin terävästi ja tarkkanäköisesti sosiaalisien suhteiden kipukohtia, ja myös eron monitahoinen elementti on taidokkaasti liitetty osaksi henkilöhahmojen kasvua. 

 

Tuppurainen kuvaa taitavasti kahden keskenään erilaisen naisen elämää. Birgit on keski-ikäinen, karismaattinen ESTJ-A-persoonallisuustyyppiä mukaileva määrätietoinen johtohahmo. Jenna sen sijaan edustaa hiljaisempaa ja harkitsevampaa luonnetta, jonka ominaisiin tapoihin kuuluvat pitkälliset pohdinnat sekä fyysinen suorittaminen. Kerronta vaihtelee Birgitin ja Jennan välillä sulavasti, eikä tarinaan jää suuria aukkoja lukijan täydennettäväksi.

Kertomus olisi kuitenkin voinut olla dynaamisempi ja mielenkiintoisempi, mikäli romaani olisi kirjoitettu kokonaan Birgitin näkökulmasta. Mieleeni tulee vain muutamia kirjailijoita, jotka ovat rohjenneet tehdä voimakastahtoisista, normeista selkeästi poikkeavista ihmishirviöistä teostensa päähenkilöitä. Tällaisia hurjia henkilöhahmoja ovat lähietäisyydeltä kuvanneet esimerkiksi F. M. Dostojevski, Emily Brontë sekä Oscar Wilde. Birgit ei toki ole Raskolnikovin kaltainen kirvesmurhaaja, mutta hahmoon kieltämättä kietoutuu samanlaista kiehtovuutta kuin vaikkapa Stephen Kingin kauhuromaanien keskushenkilöihin. Psykologisempi sekä hieman kattavampi katsaus Birgitin maailmaan olisi voinut toimia teoksen jännittävänä koukkuna, sillä ainakin kotimaisen kirjallisuuden kentällä tällaisiin kuvauksiin törmää harmillisen harvoin. 

Teoksen juoni on suhteellisen suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta kirjan voima piileekin kirjoittajan kriittisessä otteessa yhteiskunnallisia valtarakenteita kohtaan. Tuppurainen kritisoi romaanillaan esimerkiksi erilaisille ihmissuhteille asetettuja odotuksia, jotka eivät ole linjassa yksilöiden omien tarpeiden kanssa tai muutenkaan noudata rationaalista ajattelua. Tällaisiin ongelmiin törmää esimerkiksi Jenna, joka kamppailee löytääkseen tasapainon parisuhteen, asumisratkaisujen, muiden sosiaalisten suhteiden ja risteävien arvomaailmojen välillä: hänen kumppaninsa, Lotta, on rakastettava ja kaikin puolin miellyttävä, mutta ei valitettavasti täytä yhtäkään sosiaalisten normien lokeroa. Helppoa ei tosin ole Birgitilläkään, sillä perhe ei enää mahdu tavanomaiseen onnellisen ydinperheen muottiin: parisuhde kipuilee ja myös lapset alkavat oireilla. Vaikka ongelmat ilmenevät perheen sisällä, niiden aiheuttaja löytyy lopulta ympäröivästä yhteisöstä. 

Tuppuraisen toimittajatausta näkyy kerronnan napakassa tyylissä. Lauseet ovat tarkkaan mietittyjä ja suhteellisen riisuttuja. Kerronnan kuvaileva, mutta hallitun tiivistetty tyyli herättää lukijassa mielleyhtymiä aikakauslehtien artikkeleihin. Ytimekäs tyyli tekee teoksesta nopealukuisen, mikä sopii tarinan kompaktiin luonteeseen loistavasti.

Kirjailijan taustan vuoksi myös teoksen miljöö ja yleinen journalismin maailma vaikuttavat todentuntuisilta, minkä voi lukea teoksen ansioksi ja voimavaraksi. Uskottava konsepti sitoo kertomuksen realimaailmaan ja lisää tällä tavoin lukijan samastumispintaa. On myös mielenkiintoista pohtia, kuinka paljon romaani sisältää autofiktiivisiä elementtejä tai muita mahdollisia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Hänen valtansa alla on kuitenkin tyylilajiltaan täysin fiktiivinen teos, jota ei tule lukea dokumenttina Tuppuraisen omasta taustasta journalismin kentällä. Kirjan voi kuitenkin tulkita todellista maailmaa kriittisesti kommentoivaksi romaaniksi, jonka sivuille lukija pystyy kuvittelemaan myös itsensä. 

Tarina rakentuu menneen ja nykyisyyden ajoittain kivuliaistakin yhtymäkohdista, joten menneisyyden tapahtumien erittely on täysin perustelua. Kertomuksen ominaispiirteeksi nousee kuitenkin toistuva, paikoin hämmentäväkin perfektin käyttö. Kerronnallisena ratkaisuna perfektin käyttö ei tue tekstin ymmärrettävyyttä, sillä harvinaisemman aikamuodon kaavamaista toistuvuutta ei perustella millään tavoin. Kerrontaa olisi voinut tuoda lähemmäs kirjallisuuden vakiintuneita konventioita vaihtamalla perfektin pluskvamperfektiin tai paikoin imperfektiin. Tällaisen vallitsevan kerronnan käytänteen noudattaminen helpottaisi teoksen aikatasojen ymmärtämistä sekä liittäisi tapahtumien syy-seuraussuhteet selkeämmin toisiinsa. Kaavamaisesti käytettynä perfektillä toki pääsee samankaltaiseen lopputulokseen, mutta varsinaista lisäarvoa se ei kerrontaan tuo.

Kokonaisuutena Hänen valtansa alla on tiivis ja ammattitaitoisesti koostettu kuvaus niin henkisestä kuin fyysisestäkin väkivallasta. Kirja kuvaa erityisen taidokkaasti sekä fyysisen koskemattomuuden että sietokyvyn rajojen venymistä – ja lopulta myös niiden hämärtymistä. Tarina nostaa ansiokkaasti esiin myös aikakautemme nopeat yhteiskunnalliset muutokset: feministiset arvot ovat jo pitkään olleet osa yhteiskunnan ajattelua ja arvomaailmaa, mutta vasta viimeisimpien vuosikymmenien aikana ne ovat tosissaan alkaneet saada jalansijaa myös ikiaikaisten toimintamallien kentällä. Suunta on oikea, mutta kaikki eivät pysy kyydissä mukana. Birgit ei varmasti olekaan ainoa esihenkilöasemassa työskentelevä, jolla on vaikeuksia hahmottaa oman tyylinsä vanhentuneita, jopa väkivaltaisia käytänteitä.

-

"Vallan huipentuma on alapuolella olevien kokemus oikeutuksesta: mekanismi, joka rankaisee vallankäytön kohteita. Uhri on riisuttu alasti, hänen häpeänsä voi haistaa. Sellainen häpeä voi tarttua, jos menee liian lähelle. Oli aina niin hankala. Väitti vastaan. Kyllä minä ainakin olen aina tullut toimeen. Onhan riidassa aina kaksi osapuolta. Joskus kemiat eivät vain kohtaa. Ei sopeutunut työyhteisöön. Provosoi itsekin.

Onhan niissä aina jotain vikaa, joille käy näin." 

(Tuppurainen 2021, 46.)

-

Tuppurainen, Tiina (2021) Hänen valtansa alla. Kustannusosakeyhtiö Otava. Karisto kustannusliike: Hämeenlinna.

Kuvat: @chains_of_light

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):


6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät

 

Mariana Enriquez – Mitä liekit meiltä veivät (WSOY) 

*kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 255, äänikirjana 6 h 50 min 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Perheeni pitää minua hulluna, koska päätin muuttaa asumaan Constitucióniin , isäni vanhempien omistamaan kiinteistöön."

- 

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät valottaa Argentiinan synkkää kulttuurihistoriaa aina noitavainoista lähisuhdeväkivaltaan, elävältä syötyihin kissoihin ja lapsiin, jotka murhaavat toisia lapsia. Teos koostuu ytimekkäistä novelleista, joiden aiheet kiertelevät luonnottomien tapahtumaketjujen ja psykedeelisten aistiharhojen rajamailla. Jokaista lyhyttä tarinaa yhdistää selittämätön väkivalta.

Novellikokoelma alkaa noituuden ja saatananpalvontaan viittaavien rituaalien kuvauksella: tupakantumpeilla pistelty lapsi löytyy irvokkaasti runneltuna ja seksuaalisesti pahoinpideltynä. Constituciónin alue hiljenee hetkeksi, sillä groteski tapaus järkyttää jopa levottomalla alueella koko ikänsä asuneita paikallisia. Jokaisen uutislähetyksen myötä murhasta vuotaa lisää tietoa julkisuuteen ja ihmiset alkavat ymmärtää ennenäkemättömän pahuuden levittäytyneen kaupunkiin. Vaikka järkyttävän illan tapahtumat alkavat valottua yksi kerrallaan, novelli ehtii loppua ennen kuin syyllinen paljastuu. Kesken jäänyt hirveyksien sarja aloittaa kauhunovellien jatkumon, jossa keskiössä ei ole loppuratkaisu vaan ihmisen hauras, hitaasti pirstaloituva ymmärrys ympäristöstään.

Enriquez käyttää novelleissaan taitavasti hyväksi maagisen realismin keinoja. Lukijan on vaikea välillä hahmottaa, milloin kerronta liukuu todellisista tapahtumista aistiharhojen puolelle. Koska Enriquez hyödyntää novelleissaan usein homodiegeettistä kertojaa, eli tarkastelee tapahtumia ensimmäisessä persoonassa osana tarinaa, kerronta on välillä epäluotettavaa. Kertoja uskoo omiin aistimuksiinsa, mutta lukijalle ne näyttäytyvät psykedeelisinä harhoina. Aina ero illuusion ja todellisen elämän välillä ei ole selkeä, joten lukija joutuu aktiiviseen rooliin selvittäessään tapahtumien totuudenmukaista kulkua. Tällaisen lukijaa haastavan kerronnan voi nähdä tyylikeinona, joka kannustaa lukijaa tarkastelemaan kriittisesti myös teoksen miljöötä. Mitä liekit meiltä veivät kommentoikin Argentiinan brutaaleja käytänteitä sekä yhä tänäkin päivänä käytössä olevia väkivaltaisia perinteitä tavalla, joka jää kummittelemaan lukijan mieleen. 

Koska teoksen novelleissa toistuvat maaginen realismi ja selittämättömät tapahtumat, lukija arvaa jo kertomuksen alussa tiettyjen toistuvien elementtien ilmentävän harhoja tai muunlaisia illuusioita. Kun “Naapurin sisäpiha” -novellin päähenkilö Paula esimerkiksi huomaa viereisellä terassilla kaltoinkohdellun lapsen, lukija osaa jo epäillä hahmoon liittyvän jotakin odottamatonta: 

“Jalka se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän erotti nyt myös vähän ylävartaloa ja varmistui, ettei pihassa seissyt aikuinen vaan hintelä lapsi, joka oli täysin alasti; hän näki vilauksen pojan sukuelimistä. Iho oli likaisen harmaa. [- -] Hän ei ollut aiemmin huomannut kahletta patiolla [- -] eikä kuullut pojan ääntä kertaakaan terassilla ollessaan (Enriquez 2021, 171).”

Ulkopuolisen tarkkailijan asemassa lukija tutkii hahmojen aistimuksia eräänlaisessa kaikkitietävän sivustaseuraajan roolissa. Asetelma toistaa tosielämän kaavaa, jossa hyväosaiset ihmiset tarkkailevat heikommassa asemassa olevien elämää turvallisen välimatkan päästä. Enriquezin teosta onkin nimitetty poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkevaksi sukupolvikirjallisuudeksi. 

Enriquez on nimennyt kirjallisiksi esikuvikseen useat angloamerikkalaista tyyliä edustavat goottilaisen kirjallisuuden klassikot, kuten Mary Shelleyn Frankensteinin sekä psykologista kauhua hyödyntävän Stephen Kingin tuotannon. Mitä liekit meiltä veivät -novellikokoelmassa Enriquez leikittelee länsimaisen kauhukirjallisuuden tyylikeinoilla yhdistellen niitä pohjoisargentiinalaiseen kansanuskoon ja brittiläissyntyiseen okkultismiin. Suomennoksessakin on havaittavissa näiden elementtien yhteentörmäyksiä, sillä teos toistaa uskollisesti Shelleyn ja Kingin tyyliä ujuttaa epänormaali aivan lähelle tavanomaisia tapahtumia. Suomennos myös kunnioittaa kirjailijan pyrkimystä yhdistää länsimainen gotiikka Latinalaisen Amerikan kulttuuriperinteeseen, sillä esimerkiksi hyvin omaleimaiset espanjankieliset ilmaukset on jätetty kääntämättä: hahmot viljelevät puheessaan muun muassa termejä gringa, chamiga, che ja don. 

Novellikokoelman yhteys reaalimaailman Argentiinaan on kiistaton. Useat teoksen tapahtumat pohjautuvat todellisiin tapauksiin, joissa kulttuuriperintönä levinnyt väkivalta saa ennenäkemättömät, kauhistuttavat mittasuhteet. Teoksen aloittavan “Likainen poika” -novellin hirmuteot esimerkiksi toistavat vuoden 2006 rituaalimurhaa, jonka uhriksi 12-vuotias “Ramonciton”-poika joutui (Selander 2021, 252). Myös nimikkonovellissa esitetyt naisten polttomurhat viittaavat 2010-vuoden niin kutsuttuun “Wanda Taddei” -efektiin, jonka seurauksena Argentiinan poliisin tietoon tuli seuraavien vuosien aikana 132 naisten polttomurhayritystä (Selander 2021, 253). 

Novellikokoelman viimeinen kertomus sulkee ympyrän, jonka teoksen ensimmäinen kertomus aloittaa: “Mitä liekit meiltä veivät” -novelli palaa takaisin noituuteen ja naistenpolttamisperinteeseen. Nimikkonovelli kommentoi tuhansia vuosia jatkunutta traditiota, jossa miehet sytyttävät naisia liekkeihin. Enriquezin tarinassa naiset saavat alistamisesta tarpeekseen ja päättävät riistää miehiltä mahdollisuuden jatkaa sortavaa perinnettä polttamalla itse itsensä. Naiset eivät tapa itseään, vaan astuvat liekkeihin vain siksi aikaa, että iho ehtii sulaa. Omaehtoisen palamisen tarkoitus ei näin ollen ole kuolla, vaan ottaa väkevällä tavalla kantaa väkivaltaisiin perinteisiin sekä miesten määrittelemiin normeihin: 

“Jos tämä jatkuu, miehet saavat luvan tottua meihin. Suurin osa naisista tulee näyttämään tältä, samanlaisilta kuin minä, jos säilyvät hengissä. Hieno juttu, vai mitä? Kaunis saa ihan uuden merkityksen (Enriquez 2021, 237).” 

Mitä liekit meiltä veivät on voimakassanainen kannanotto Argentiinan haitallisiin traditioihin sekä naisten maailmanlaajuiseen sortoon. Novellikokoelma on ajankohtainen niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Suomessakin, sillä naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty ihmisoikeusongelmaksi myös kotimaassamme. “Wanda Taddei” -efektiä seuranneen feministisen kansanliikkeen myötä Argentiinan rikoslakia muutettiin lähisuhdeväkivallan osalta. Myös Mitä liekit meiltä veivät on osa maailmanlaajuista feminististä liikehdintää, jonka pyrkimys on kyseenalaistaa rakenteellinen, vuosituhansia jatkunut väkivaltainen diskriminaatio.

Kuvat: @chains_of_light 



Enriquez, Mariana (2021) Mitä liekit meiltä veivät (“Las cosas que perdimos en el fuego”, 2016.) Suom. Sari Selander. WSOY. 

Selander, Sari (2021) Suomentajan jälkisanat, teoksessa Mitä liekit meiltä veivät. WSOY. 

Oikeuksien arpapeli: Naisiin kohdistuvat raiskausrikokset ja uhrin oikeuksien toteutuminen Suomessa. Amnesty International Suomen osasto. Tutkimus: https://www.amnesty.fi/uploads/2021/03/oikeuksien-arpapeli_final.pdf. Viitattu 20.7.2021.

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021): 

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

11. Kirja kertoo köyhyydestä

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Teoksen feminismi koskettaa myös suomalaislukijoita)

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi choripaneja)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Note: Tämä teksti tullaan julkaisemaan myös Maailmankirjat-blogissa.