Amoto quaeramus seria ludo – Ajasta ja tavoista

Amoto quaeramus seria ludo – Ajasta ja tavoista 

Meridian-kirjallisuusblogi on ollut toiminnassa nyt noin nelisen vuotta. Tähän julkaisuun on koottu merkittäviä postauksia, jotka ovat herättäneet kiivasta julkista keskustelua tai muulla tavoin muodostuneet feministisen blogin virstapylväiksi.


-

Blogin ensimmäinen kohuntapainen syntyi Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania käsittelevästä julkaisusta, jossa sivusin naisasian lisäksi sukupuolivähemmistöihin keskittyvää sotakirjallisuutta – tai pikemminkin sellaisen kirjallisuuden puutetta. Moni lukija koki suorastaan pöyristyttävänä esittämäni väitteen, jonka mukaan yksi Kinnusen hahmoista on nykyterminologialla ilmaistuna transmies. Kinnunen kirjoittaa sodan ajasta, jolloin naisten yksilöllisyys ja ihmisyys herkästi hukkuivat raskaiden maihinnousukenkien alle. Paljon eivät ole ajat ja tavat muuttuneet.

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

Myös julkaisu Delia Owensin Suon villi laulu -romaaniin liittyen nostatti runsaasti keskustelua. Kritisoin tuolloin rivien väleistä tihkuvaa sisäistettyä naisvihaa, joka romaanin kerronnassa valitettavasti on alkuriveiltä viimeiselle sivulle asti mukana. Tällaiset romaanit ovat yhdenvertaisuusnäkökulmasta erityisen vahingollisia juuri siksi, ettei naisvihamielisyys esiinny teoksen sivuilla yksittäisissä lauseissa tai kappaleissa, joita voisi tussilla alleviivata. Patriarkaaliset kirjallisuuskonventiot löytyvät tämänkin ilmiön taustalta, ja niitä sen sijaan voi syyttävällä sormella osoittaa.

Naisten seksualisointi ja esineellistäminen ovat väkivallan ilmentymiä, joiden juuret ulottuvat kulttuurilliseen kuvastoon. Owensin romaani on oivallinen esimerkki naishahmojen kulttuurinomaisesta seksualisoinnista, joka laajana ilmiönä johtaa naisten esineellistämiseen myös tosielämässä. Naisten esineellistäminen taas sijoittuu kiinteänä elementtinä seksuaalisen väkivallan portaikkoon ja osaltaan mahdollistaa myös muiden väkivaltaisten normien vakiintumisen osaksi hyväksyttyä kulttuuria.

Delia Owens – Suon villi laulu 

Naisen osa -tekstissä pohdiskelin naisten osuutta kirjallisuudessa sekä kirjallisissa julkaisuissa. Moni tuntuu kavahtavan, kun puheeksi tulevat kiintiöt. Kirjallisuudessa ja muissakin kulttuurituotteissa on kuitenkin nykypäivänä usein naiskiintiö tai vaikka vähemmistökiintiö – ja aivan syystä! Ajatus siitä, että vain paikkansa ansaitsemalla voi päästä painetun tuotteen sivuille, on auttamattoman ahdas ja vanhentunut. Jokaisen tekstin takana on nimittäin (ainakin vielä jollain tasolla) ihminen, ja ihminen on poliittinen eläin. Siksi myös painotuotteiden sivuille päätyy noin 70% miehiä ja 30% naisia – vähemmistöjen edustajia vielä vähemmän. Useita ansioituneita naisia ja muunsukupuolisia jää systemaattisesti marginaaliin.

Vuonna 2023 kansanedustajiksi valittujen naisten keski-ikä oli 46 vuotta. Vielä 1940-luvulla valloillaan oli yleisesti käsitys, jonka mukaan naisen aivotoiminta saavuttaa lakipisteensä vasta menopaussin jälkeen, eli naisen kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin heräilee vasta vaihdevuosien jälkeen (Turunen 1945, 32). Menopaussi taas tapahtuu keskimäärin 51 vuoden iässä, joten joko päättäjinä on tällä hetkellä poikkeuksellisen valveutuneita naisia, tai sitten edellisten sukupolvien tuottamassa datassa on kyseenalaistamisen varaa. Mainio muistutus ajasta ja ymmärryksestä!

Aequis viribus – Naisen osa

Satu Jaatisen Paremmissakin piireissä -tietokirjaa tarkastellessani otin kantaa eriarvoistavaan konventioon, jonka turvin naisia on kautta aikain käytetty syntipukkeina kuninkaallisissa skandaaleissa. Monet viattomat naiset ovat joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti menettäneet päänsä kruununperijämiehen sijasta, eikä traditio ole omanakaan aikanamme päässyt hiipumaan – kysykää vaikka Meghan Marklelta ja prinsessa Dianalta. Tai hänen äidiltään! Tai oikeastaan kenen tahansa miesperillisen äidiltä, siskolta tai vaimolta.


Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä 

Catherine Pozzin Agnès -novelli muistuttaa lukijaa Woolfista, Austenista sekä lukemattomista muista naisista, jotka ovat kaivanneet omaa huonetta. Agnès sijoittuu 1900-luvun alkuun, mutta teksti voisi yhtä hyvin olla omana aikanamme kirjoitettu: yhä edelleen moni nainen joutuu opiskelemaan itsenäisesti puutarhavajassa tai vastaavassa loukossa, kun kouluun ei syrjinnän tai varattomuuden vuoksi ole asiaa.

Maailmanlaajuisesti yli 130 miljoona peruskouluikäistä tyttöä ei pääse kouluun. Tyttöjen todennäköisyys jäädä kokonaan koulutuksen ulkopuolelle on 1,5-kertainen poikiin nähden. 

Catherine Pozzi – Agnès

Tarkastelun ulkopuolelle ei myöskään sovi jättää Meri Valkaman Sinun, Margot -romaania käsittelevää tekstiä. Kirjoittelin esseessäni yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon eroista. Monilla tuntuu olevan näistä termeistä eriäviä käsityksiä. Varsinkin etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten on välillä haastava nähdä eroa tasajaon ja yhdenvertaisen jaon välillä. Yleisesti tasa-arvolla tarkoitetaan kaikille saman verran annettavaa osuutta. Yhdenvertaisuusajattelussa taas otetaan huomioon yksilön uniikit tarpeet.  Valkaman tekstissä tasa-arvo rinnastuu sosialismiin (kaikille sama määrä viljaa) ja yhdenvertaisuus nykypäivän länsimaiseen ymmärrykseen yksilöllisistä tarpeista (jokaiselle viljaa tarpeensa mukaan). 

Meri Valkama – Sinun, Margot

Jokainen kulttuurituote, kuten kirja tai aikakauslehti, osallistuu kulttuurillisen normikoodiston luomiseen ja ylläpitämiseen. Täsä syystä on tärkeää tarkastella aikamme julkaisuja kriittisestä näkökulmasta ja arvioida, minkälaisten ajattelumallien ylläpitoon teos ohjaa.

Monenlaisia mielipiteitä ja malleja saa siis julkaista, mutta perustavanlaatuiseen lukutaitoon – sekä medialukutaitoon – kuuluu kontekstin hahmottaminen. On siksi ensiarvoisen merkittävää oppia erittelemään kulttuurituotteiden edustamia arvoja ja verrata niitä oman yhteiskuntamme ajattelumalleihin. Teoksen sanoman kanssa saa olla samaa tai eri mieltä. Tärkeintä on ymmärtää lukemansa.

Perustavanlaatuisen lukutaidon vaatimus ei kuitenkaan täyty maailmassa, jossa yli sata miljoonaa tyttöä ei pääse kouluun. Yhteiskunnallisen kokonaiskuvan ymmärtämistä haittaavat lisäksi mieskeskeiset medianormit, jotka kaavamaisesti jättävät tytöt sekä muunsukupuoliset julkaisujen ulkopuolelle.

Myös muut oman aikamme normit antavat melko vääristyneen kuvan yhdenvertaisuudesta, sillä palkkatilastoja tarkastellessa miehen tekemää työtä pidetään yhä edelleen omassakin kulttuurissamme naisen työtä arvokkaampana. Tämä näkyy huomattavissa tuloeroissa: vaikka valta on Suomessa jakautunut suhteellisen tasaisesti miesten ja naisten välillä, palkkiot eivät jakaannu tasavertaisesti. Miesten keskipalkka kotimaassamme on 4091€/kk. siinä missä naisten keskiansio on 3608€/kk. Muunsukupuolisten keskiansiosta ei löydy Tilastokeskuksesta tietoa, sillä valtiovaltamme ei edelleenkään tunnusta muita sukupuolia miehen ja naisen lisäksi.

Fiktiivinen teos ei koskaan ole todellisuudesta irrallaan leijaileva saareke; jokainen teksti sijoittuu osaksi kulttuuriamme ja kommentoi sitä jollakin tavoin. Tekstillä on valtaa, ja voimakkaimmillaan yksi ainoa kirja voi aikaansaada esimerkiksi muutoksia lakitasolla. Kirjoitettu sana voi yhtä lailla uhata jo saavutettuja oikeuksia. Siksi on syytä aktiivisesti harjoittaa kriittistä lukutaitoa ja vaalia itsenäisiä ajatuksia, joita luettu teksti herättää. Jokainen suomalainen voi nykypäivänä itse tuottaa yhdenvertaisuutta edistävää julkista tekstiä. Tätä voimavaraa on syytä hyödyntää joka päivä.




-

Muita naisten ja/tai sukupuolivähemmistöjen asemaan keskittyviä blogitekstejä: 

Sari Hälinen (toim.) – Onnellisia aborttitarinoita

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

Tiina Tuppurainen – Elvi ja Ebba

Colleen Hoover – Se päättyy meihin

Tiina Tuppurainen & Teemu Silván – Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

Kate Elizabeth Russell – Vanessa

Heidi Airaksinen – Vierge Moderne

Lisa Taddeo – Kolme naista

Nämä kaikki teokset ovat muuten naisen tai muunsukupuolisen kynästä lähtöisin! 

Kuvat: @chains_of_light 

Turunen, Aarno (1945) Naisen ikäkaudet. Teoksessa "Jokaisen naisen kirja", toim. Lempi Torppa. Kustannusosakeyhtiö Kivi: Helsinki. 

Sari Hälinen (toim.) – Onnellisia aborttitarinoita

 Sari Hälinen (toim.)  – Onnellisia aborttitarinoita (Basam Books) 

Teos saatu arvostelukappaleena. 

Julkaisuvuosi: 2024 

Sivuja: 147

Ensimmäinen lause: 

"Onnellisia aborttitarinoita -kirja on syntynyt epäilyksestä." 

- 

Vuonna 2017 alkaneen feministisen Me Too -liikehdinnän myötä monissa länsimaissa käännettiin kollektiivisesti katseet kohti vanhentuneita lakeja sekä vaiettuja normeja. Suomessa haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisryhmien tilannetta ryhdyttiin kohentamaan päivittämällä seksuaalirikoslainsäädäntöä. Suostumus2018-kansalaisaloitteen myötä raiskauksen tunnusmerkistöön lisättiin suostumuksen puute. Muutos oli merkittävä, sillä päivitys tarkoitti ihmisen omaa kehoa koskevan oikeuden tunnustamista lainsäädännön tasolla. Perustuslain mukaan julkisen vallan oli täytynyt turvata ihmisoikeuksien toteutuminen jo ennen lakiuudistusta, mutta käytönnössä seksuaalisen väkivallan uhrien oikeutta oman kehonsa koskemattomuuteen ei kyetty turvaamaan vanhentuneen lain keinoin. 

Seksuaalirikoslainsäädännön päivittäminen nykypäivän tutkimustiedon ja arvojen tasolle avasi tien myös muiden yhdenvertaisuusongelmien esilletuomiselle. OmaTahto2020-kampanjan myötä ryhdyttiin ajamaan poliittisella kentällä läpi uudistusta, joka mahdollistaisi raskaudenkeskeytyksen hakijan omalla ilmoituksella. 2020-luvulle asti raskaudenkeskeytystä varten tuli Suomessa hankkia kahden lääkärin puoltava lausunto sekä perustella toimenpide lain edellyttämällä syyllä. Oma tahto ei kuulunut näihin virallisesti hyväksyttyihin syihin. Vuonna 2022 kansalaisaloitteen vaatimukset hyväksyttiin eduskunnassa ja uusi, hakijan omaa tahtoa kunnioittava laki tuli voimaan 1.9.2023. 

Kansainvälisessä ihmisoikeusjulistuksessa määritelty oikeus omaan kehoon on siis vasta 2020-luvun kynnyksellä liitetty osaksi Suomen perustuslakia konkreettisin kannattimin. Syyt kehollisen itsemääräämisoikeuden sivuuttamiselle ovat kautta aikojen olleet ennemmin sosiaalisia kuin esimerkiksi lääketieteelliseen tietoon perustuvia. Toimittamassaan Onnellisia aborttitarinoita -tietokirjassa seksuaalikasvattaja Sari Hälinen pureutuu kehollisen vallankäytön erilaisiin muotoihin ja erittelee niiden seurauksia aborttidiskurssin näkökulmasta. 

Hälisen kokoamaan teokseen on liitetty monipuolisesti lausuntoja terveydenhuollon, poliittisen toiminnan sekä julkisen sanan ammattilaisilta. Vaikka kotimaamme lainsäädäntöä raskaudenkeskeytykseen liittyen on saatu jo päivitettyä, liittyy aborttiin edelleen stigmatisointia. Vaikka säädökset ovatkin muuttuneet, eivät vanhojen lakien taustalla vaikuttaneet sosiaaliset normit ole kadonneet. Hälisen toimittamasta teoksesta käyvät väkevästi ilmi yhteiskunnallisen painostuksen seuraamukset: abortin saaminen tai omaa kehoa kunnioittavan päätöksen tekeminen eivät edelleenkään ole jokaisen ihmisen todellisia oikeuksia. 

"En olisi halunnut tehdä aborttia ja tunsin painostusta siihen. Kokemus oli todella kamala henkisesti ja totta kai myös fyysisesti. Samaan aikaan menetin myös uskoni Jumalaan. Loppujen lopuksi mietin kuitenkin hyviä puolia lapsettomuudessa ja päätin omilla aivoillani tehdä abortin. [- -] Tajusin myös, että en oikeasti halua lapsia, vaan ehkä lapsen hankkiminen on yhteiskunnan painostusta. (Hälinen 2024, 36-37.) 

Raskaudenkeskeytyksen kokeneiden ihmisten kertomukset antavat merkityksen teoksen nimikkeelle. Onnellisia aborttitarinoita -kirjaan on koottu yhteensä noin sata tositarinaa, vaikka useampiakin olisi ollut tarjolla. Kommenttien keskiössä ovat yksilökohtaiset tarpeet raskaudenkeskeytykselle sekä operaatiota seuraava onnen tunne. Kertomusten suuresta määrästä voi päätellä aiheen nostattavan tunteita ja ilmentävän onnellisesta lopusta huolimatta tarvetta vertaistuelle. Myös OmaTahto2020-kampanjan vastaava Milla Pyykkönen mainitsee Asiallista tietoa abortista -sivustolleen koottujen kokemustarinoiden keräämisen sujuneen helposti, sillä arvelee naisilla olleen tarve puhua kokemuksistaan (Pyykkönen 2024, 31). 

Blogihistoriaa tarkastellessani havaitsin, ettei aborttiteemaisia teoksia löydy arkistostani muutamaa enempää. Ainoastaan yhdessä kirjassa raskaudenkeskeytys on keskeinen teema. Feministisestä kirjablogistani ei ennen tätä julkaisua löytynyt yhtä ainoaa kritiikkiä, jossa olisin käsitellyt raskaudenkeskeytysteemaista kotimaista kirjaa. Blogin rajallisesta otannasta ei tietenkään voi tehdä yleisluontoisia johtopäätöksiä, mutta toimittajan huomioista sen sijaan voi: Onnellisia aborttitarinoita -teoksen julkistamistilaisuudessa Hälinen mainitsi aineiston olleen jokseenkin kiven takana, sillä aborttikokemuksista tai Suomessa teetetyistä raskaudenkeskeytyksistä ylipäänsä on haastava löytää luotettavaa tutkimustietoa. Blogini niukka tarjonta saattaa siis kieliä laajemmasta ongelmasta, joka kotimaiseen aborttikirjallisuuteen liittyy: yksittäisistä teoksista huolimatta genreä ei vielä kotimaassamme ole olemassa. 

Raskaudenkeskeytyksen kokeneiden tarve puhua tapahtuneesta kummunnee siis vallalla olevasta ahtaasta normista – aborttipuheenvuoroja ei perinteisesti Suomessa ole painettu kirjojen sivuille, eikä niistä ole koottu kattavaa tutkimusaineistoa. Jo tästä syystä Onnellisia aborttitarinoita on merkittävä kulttuuriteko, joka kokoaa helposti lähestyttävälle alustalle  raskaudenkeskeytyksen kokeneiden uniikkeja kokemustarinoita. 

Kenties suuria tunteita nostattavasta teemastaan huolimatta teoksen rakenne on kevyt. Hälisen keräämät asiantuntijalausunnot aloittavat teoksen pohjustamalla abortin moninaisia syitä, tämänhetkistä raskaudenkeskeytysprosessia sekä nykyisen lainsäädännön historiaa. Tietokirjaan on näin ollen koottu napakoin, selkeäsanaisin puheenvuoroin kaikki tarpeellinen pohjatieto, jonka lukija tarvitsee selatessaan raskaudenkeskeytystarinoita. Asiallisen ja luotettavan tiedon esilletuominen onkin yksi kirjan merkittävimmistä saavutuksista. Lisäämällä kirjallisuuden kentälle huolellisesti kuratoidun kokoelman raskaudenkeskeytykseen liittyvistä puheenvuoroista Hälinen argumentoi painavasti kehollisen itsemääräämisoikeuden puolesta ja tarjoaa mahdollisuuden myös jatkokeskustelulle. Onnellisia aborttitarinoita -teos toimii luotettavana tutkimusaineistona myös tulevaisuuden tietokirjoille. 

Vakavastiotettavalle tutkimustiedolle onkin tarvetta. Vaikka ihmisten oikeutta aborttiin on monissa maissa viime vuosina tuettu lainsäädännöllisin muutoksin, useissa valtioissa raskaudenkeskeytysoikeutta on voimakkaasti rajoitettu tai se on kokonaan kielletty. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2022 tehtyjen muutosten myötä jokainen osavaltio on saanut itsenäisesti päättää kansalaistensa aborttioikeudesta. Tätä nykyä noin puolet Yhdysvaltain osavaltioista on kieltänyt kokonaan tai huomattavasti rajoittanut kansalaisten oikeutta aborttiin. Useimmat muutokset ovat olleet negatiivisia, eli monissa osavaltioissa laki on aiemmin turvannut yhdenvertaisen raskaudenkeskeytyksen. Kehollisen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen onkin vallankäytön muoto, jolla on perinteisesti ollut tapana kulminoitua äärimmäisten yhteiskunnallisten liikkeiden yhteydessä. Saavutettuja oikeuksia ei siis tule lukea kumoamattomaksi kotimaassammekaan, ja siitä syystä Onnellisia aborttitarinoita -kirjan kaltaista luotettavaa tietoa on tuotettava aktiivisesti lisää. 

Pienestä koostaan huolimatta Hälisen toimittama Onnellisia aborttitarinoita -tietokirja on painava teos, joka täyttää ison aukon kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Taide kaikissa muodoissaan on kautta aikain ollut poliittinen työkalu, ja sellaisena Hälisen toimittamaa kirjaakin on syytä pitää. Onnellisia aborttitarinoita ei siis vain liitä oikeutettua positiivista attribuuttia perinteisesti negatiivisena nähtyyn toimenpiteeseen, vaan osallistuu onnellisten aborttitarinoiden takaamiseen tulevaisuudessakin. 

 

-

-

"Olin 17-vuotias vuonna 2002. Elin väkivaltaisessa suhteessa ja tulin raskaaksi. Päädyin tekemään abortin enkä ole sekuntiakaan katunut päätöstäni. Abortit tehtiin tuohon aikaan ainoastaan kaapimalla ja kokemus oli sairaalassa ihan ok. Kun hain lupaa aborttiin, lääkäri sanoi faktana, että ei tulisi olemaan yhtään päivää elämässäni, kun en miettisi syntymätöntä lastani ja esimerkiksi sitä, minkä ikäinen hän nyt olisi. Se ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Kun tein abortin, pääsin lopulta eroon myös väkivaltaisesta kumppanista ja elän nyt, melkein 20 vuotta myöhemmin, hyvin onnellista elämää."

(Hälinen 2024, 49.) 

- 

Hälinen Satu (2024) Onnellisia Aborttitarinoita. Basam Books: Helsinki. 

Pyykkönen Milla (2024) "Vapaa ja turvallinen abortti on ihmisoikeus: OmaTahto2020-kansalaisaloitteen tarina". Teoksessa Hälinen Satu (toim.) Onnellisia Aborttitarinoita. Basam Books: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta: 

7. Kirjassa rakastutaan (mm. monessa kokemustarinassa raskaus saa alkunsa uudesta suhteesta)

15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää (Teokseen on koottu noin sata kokemustarinaa sekä useita asiantuntijalausuntoja)

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi)

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

41. Kirjassa syntyy lapsi (monet abortin tehneet ovat myöhemmin päätyneet vapaaehtoisesti jatkamaan myöhempää raskautta)

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

 

Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia 

Julkaisuvuosi: 

Lähdin veljen luo: alkuperäinen 2018, suomennos 2021 

Viedään äiti pohjoiseen: alkuperäinen 2019, suomennos 2022 

Sitten menin kotiin: alkuperäinen 2020, suomennos 2022

Sivumäärä: 

Lähdin veljen luo: 294 

Viedään äiti pohjoiseen: 332

Sitten menin kotiin: 320 

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause, Lähdin veljen luo: 

"Lähdin veljen luo." 

-

- 

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin romaanitrilogia vyöryi kotimaan markkinoille ja käännösalueille vimmaista vauhtia 2010- ja 2020-luvun taitoksessa. Kolme painavaa romaania jysähti kirjakauppojen hyllyille vuoden päästä toisistaan, mikä on melkoinen tahti kaunokirjallisuudelle kustannus- ja painoprosesseineen. Käännösalueille teoksia kiidätettiin sitäkin tiukemmalla temmolla, sillä esimerkiksi suomalaisiin kauppoihin trilogian keskimmäinen ja viimeinen teos kiirehdittiin saamaan jo saman vuoden aikana. 

Janakippo-trilogiaksikin kutsutun kokonaisuuden suosio on helppo ymmärtää. Ainakin suomalaisena lukijana. Romaanien keskeinen tapahtumapaikka, fiktiivinen Smalångerin kylä, on saanut inspiraationsa kirjailijan kotiseudusta, Pohjois-Ruotsin Västerbottenista. Vaikka miljöö kuvitteellinen onkin, moni pohjoismainen lukija varmasti tunnistaa Smirnoffin kuvaaman pikkukylän hylättyine pientiloineen, metsään unohdettuine romuautoineen sekä yksinäisine vanhuksineen. 

Maaseudun autioituminen ja yhteiskunnan hoivaresurssien riittämättömyys onkin yksi trilogian keskeisimmistä teemoista. Päähenkilö Jana Kippo palaa romaanisarjan aloitusosassa lapsuudenkotiinsa, jonne Bror-veli on jäänyt yksin asuttamaan rapistuvaa Kipon tilaa. Taloudellinen ahdinko ajaa Janan etsimään töitä kotipaikkakunnalta, ja niitä löytyykin jo seuraavaksi aamuksi: 

"Työhaastattelussa suuni liikkui automaattisesti. Se lisäsi vastauksiin kiitollisen sävyn siitä että minulle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä eniten apua tarvitsevien kuntalaisten kanssa heidän yksinäisissä tönöissään kuoppaisten hiekkateiden varsilla. Siitä huolimatta että en ollut tehnyt koskaan kotihoitajan hommia ja ymmärsin vain hämärästi mitä siinä vaadittiin.

Aloitat huomenna märitljungvist sanoi." 

(Smirnoff 2021, 38–39.) 

Vaikka paikkakunta on kuvitteellinen, ovat Smirnoffin kuvaavat ongelmat aitoja. Vuonna 2023 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet Ruotsin vanhustenhoidossa työskentelevistä hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Alalla työskentelevistä 37% on sitä mieltä, että viikottainen ja päivittäinen henkilöstövaje on muodostunut hoidettaville terveysriskiksi. Myös Ruotsissa perinteisesti vaalittu kotona asumisen periaate on alkanut aiheuttaa haasteita iäkkään väestön lisäksi omaisille, sillä kotihoidon tai vanhainkotien resurssit eivät hiljattaisten leikkausten ja lakkautusten jäljiltä enää riitä vastaamaan väestön todellisiin tarpeisiin. Suomalaiset lukijat tunnistanevat kuvatut ongelmat myös kotimaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Ainakin vuonna 2023 julkaistun tiedotteen mukaan lähes kaikki hyinvointialueiden johtajat arvioivat hoitajien ylikuormittuvan lähitulevaisuudessa resurssipulan vuoksi. 

Smirnoff tai Jana eivät kuitenkaan jää seisoskelemaan kriisien kasautuessa. Kirjailija kävelyttää lukijan Janan askelissa halki pikkukylässä sinnittelevän kotihoitokonsernin. Vaikka kolmannessa osassa kunnallinen kotihoito siirtyy yksityiseen omistukseen ja johtoon astuu "pullooveri" triplavuoroineen sekä muine uusine kestämättömine resurssiensäästötemppuineen, vanhuksia ei jätetä makaamaan märkiin lakanoihin. Pelkkä perustarpeista huolehtiminen ei kuitenkaan aina riitä. Trilogian aikana moni ikäihminen ehtii menehtyä ennen kuin saa tarvitsemaansa apua. Niin käy esimerkiksi Kippojen pitkäaikaiselle naapurille, joka hamstrausmereen hautauduttuaan lopulta ampuu itsensä. 

Jana ehtii kertomuksen aikana löytää niin monta hahmoa kuolleena tai kuolemaisillaan, että juoniteknillisesti asetelma alkaa toistaa itseään. Se saattaa olla tarkoituskin. Heitteillejätettyjen vanhusten menehtyminen koteihinsa on valitettavasti nykyterveydenhuollon tavanomainen ongelma, joka myös tosielämässä kuuluu monen hoitajan arkipäivään. 

Kirjoissa esitetyt terveydenhuollon kriisin ja naisvaltaiseen alaan kohdistuvat kiristyskeinot voi nähdä rakenteellisen väkivallan kuvauksina. Äärimmilleen viety väkivalta ja sitä seuraava kuolema ovat myös muilla tasoilla Smirnoffin trilogian polttopisteessä. Kirjailija kuvaa brutaalin yksityiskohtaisesti Kippojen tilalla sukupolvelta toiselle periytyvää kurituskulttuuria moninaisine ilmenemismuotoineen. Pedofilia, insesti, eläimiin kohdistuva väkivalta sekä esimerkiksi heitteillejättö ovat oleellisia teemoja trilogian kaikissa osissa. Väkivaltaan liittyy kuitenkin aina yksi ja sama motiivi: valta. 

Lähdin veljen luo -romaanissa Smirnoff repii auki Janan lapsuuden ja erityisesti isäsuhteen: taatto on mies, joka oman isänsä tavoin pyrkii turvaamaan valta-asemansa sitomalla lapsensa liekaan ja ampumalla koiria. Äiti kietoo huivia tiukemmin mustelmiensa ympärille ja jatkaa ruoanlaittoa, vaikka isä on lukinnut kapinoivan tyttären keittiön lattialautojen alle. Trilogian toisessa osassa Smirnoff valottaa äidinkin taustoja ja paljastaa ylisukupolvisen väkivaltaperinteen, jonka juuret kumpuavat vanhoillisen uskonyhteisön arvoista. Erityisesti Viedään äiti pohjoiseen -tarinassa Smirnoff onnistuu tarkkanäköisesti erittelemään väkivallan ja uskonnollisen vallankäytön sidoskohtia. 

Vaikka trilogian sivuille mahtuu runsaasti kestämätöntä väkivaltaa, piilee rivien väleissä paljon toiveikkuutta. Jokaisella hahmolla on syynsä sinnitellä. Esimerkiksi vanhoillista uskonyhteisöä kuvatessaan kirjailija saa nostettua esille myös näkökulmia, jotka saavat hahmot jäämään: jaettu usko, yhteisön vankkumaton tuki sekä henkilökohtaisesta jumalasuhteesta saatava lohtu on tuotu tarinassa selkeästi esille. 

Moninäkökulmaisuus ulottuu myös Smirnoffin hahmokavalkadiin. Erityisen taidokkaasti kirjailija käsittelee  partiarkaalisia mieshahmoja, jotka käyttävät valtaansa itsekkäisiin ja vahingollisiin tarkoitusperiin. Usean kirjan kohdalla olen blogihistoriani aikana kritisoinut vastaavia hahmoja, jotka on typistetty yksiulotteisiksi pahuuden perikuviksi (kts. esim. Mainingin varjo). Smirnoffin väkivaltaiset miehet ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on kovan pinnan alla tunteet. Suljettujen ovien takana Janan isä ei vain pakota tytärtään riisuutumaan, vaan veistelee myös koristesydämiä. Juuri hahmojen moniulotteisuus ja piilevä hellyys tekee heistä inhimillisen kompleksisia. Kohdatessaan kuolleita Jana usein pohtii, päätyvätkö pahantekijät lopulta taivaaseen vai Gehennaan. Samaa jää miettimään lukija.

Smirnoff ravistelee skandivaanista kirjakenttää samalla nöyristelemättömällä tavalla, jolla meksikolainen Fernanda Melchor menestyksekkäästi uudisti Latinalaisen Amerikan kirjakonventioita: siinä, missä Melchor kertoo tarinansa anteeksipyytelemättä Veracruzin rujolla murtella ("Spicy way of talking", kuten kirjailija itse kieltä kuvaa), rakentaa Smirnoff tekstiä pohjois-ruotsalaisen västerbottenilaisen puhetavan keinoin. Puheen nuotille uskollisesti teokset toimivat erinomaisesti äänikirjoina, mutta eniten tarttumapintaa kerrontaan saanee lukemalla kirjat fyysisinä opuksina. Tällöin lukija pääsee tavaamaan lauseita omaan tahtiin ja täydentämään välimerkittömät virkkeet. Rakentamalla oman päänsisäisen lukutavan lukija sitoo itsensä tekstiin ainutlaatuisella tavalla ja joutuu väkisinkin pohtimaan lauseiden painopisteitä. 

Smirnoffin vahvasta ja eheästä kirjoitustyylistä sekä halki trilogian kantavista teemoista huolimatta kokonaisuus pirstaloituu jonkin verran viimeisessä osassa. Sitten menin kotiin -kertomus on rakenteeltaan selkeästi aiempia teoksia hajanaisempi. Kun isän ja äidin menneisyys on edellisissä kirjoissa käyty läpi, jää jäljelle vain Janan oma tausta. Smirnoff onnistuu kokoamaan uskottavan taustatarinan nuorelle Janalle, joka etsii omaa polkuaan opintovuosiensa keskellä. Pieni juonilinja Janan seurusteluajoilta valottaa perheväkivallan kierrettä ja tuo viiltävällä tavalla ilmi sosiaalisia rakenteita, joiden vuoksi väkivallan uhri on suuressa riskissä joutua toistekin pahanteon kohteeksi. Janan menneisyyden rinnalla kuvataan kuitenkin myös nykypäivän tukholmalaisia taidepiirejä, taakse jäänyttä uskonyhteisöä, tuonpuoleista, rannikkokylää sekä yksinäistä saarta aaltojen keskellä. Välillä pohditaan Italiaan matkustamista. Siinä, missä sarjan ensimmäinen osa keskittyi Smalångerin kyläyhteisön kuvaamiseen ja seuraava kertomus seurasi uskonyhteisön pikkupaikkakuntaa, sirpaloituu viimeinen teos vaihtuvine miljöineen epädynaamiseksi kokonaisuudeksi. 

Kolmea kirjaa yhdistää kuitenkin vahva punainen lanka, tai oikeastaan useampikin nyöri. Yksi merkittävimmistä sidosaineista on naisiin kohdistuva väkivalta. Smirnoff tuo esille niin rakenteellisia kuin yksilötasollakin esiintyviä patriarkaalisia ongelmia, kuten naisvaltaisten alojen resurssipulan sekä isältä pojalle periytyvän vitsankäytön. Kirjailija ottaa suurieleisesti kantaa myös naisen oikeuteen omaan kehoonsa. Vaikka Smirnoff nostaa aborttikysymyksen näkyvimmin esille vanhoillisen uskonyhteisön yhteydessä, voi lukija pohtia esimerkiksi USA:ssa joitakin vuosia sitten tehtyjä lakimuutoksia, joiden seurauksena lukuisat osavaltiot ovat kieltäneet abortin kokonaan. 

Ajankohtaiset teemat, ajattomat valtakysymykset ja uuttaluovan kerronnan tyylin huomioonottaen ei ole ihme, että Smirnoffin trilogia on ollut myyntimenestys. Tarina tulee monin paikoin epämiellyttävän lähelle lukijan omaa todellisuutta. Toivottavaa kuitenkin on, etteivät Janan maailmasta järkyttyneet lukijat jää taivastelemaan kauheuksia omaan kuplaansa, vaan Janan lailla käärivät hihansa ja jatkavat epäoikeudenmukaisuuden vastustamista – vaikkapa kirjoittamalla toiminnan naisista. Kirjallisuus tarvitsee lisää Jana Kipon kaltaisia naishahmoja, jotka kirjallisen esiäiti-Judithin tavoin ovat valmiit katkomaan pään paikalliselta Holoferneeltä asettuen siten voimakkaiden naishahmojen vielä lihan lyhyeen kaanoniin. 

-

"Veljen olkapää ei ole kunnossa sanoin. Sen pitäisi päästä lääkäriin. 

Katin kontit tuhahti äitimuori ja oikaisi huiviaan. Kyllä jokaisen pitää pientä kipua kestää. Ihminen syntyy tuskasta älkää unohtako sitä. 

Mutta onko muka oikein ampua koiranpentu ja panna veli ketjuihin kysyin. Äitimuori ei vastannut. Pyyhkäisi vain kädellään veljen päätä ikään kuin silottaakseen yön jäljiltä pörröttävän tukan. 

Ainoa mitä voimme tehdä on rukoilla hän sanoi. 

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai."

(Smirnoff 2021, 96.)

-

- 

Smirnoff, Karin (2021) Lähdin veljen luo ("Jag for ner till bror", 2018). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Viedään äiti pohjoiseen ("Vi for upp med mor", 2019). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Smirnoff, Karin (2022) Sitten menin kotiin ("Sen for jag hem", 2020). Suomentanut Outi Menna. Tammi: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Vladimir Nabokov – Lolita

Vladimir Nabokov – Lolita (1959)




Julkaisuvuosi: Suomennos 1959, alkuperäinen 1955

Sivumäärä: 384

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä, mutta vain niukasti

Ensimmäinen lause:

"Lolita, eli valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus – nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."




-




Vuonna 1959 julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita nousee edelleen ajoittain kirjallisuuspiirien puheenaiheeksi. Venäläisen (ja sittemmin eurooppalaistuneen) kirjailijan merkkiteos on eittämättä yksi modernin kirjallisuuden lohkaremaisista peruskivistä, jotka koko länsimaalaista sotienjälkeistä proosakulttuuria kannattelevat.

Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä kuvaavan Lolitan tie klassikoksi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut suoraviivainen. Ilmestyttyään vuonna 1955 Pariisissa teos julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Länsimaalaisissa kirjallisuuspiireissä ehdittiin kuitenkin reagoida hätkähdyttävään romaaniin, ja nopeasti Lolita nousikin myyntimenestykseksi ja kultturipiirien puheenaiheeksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. 

Vaikka monet nykylukijat tunnustavat Lolitan kulttuurihistoriallisen arvon, on sen mainetta klassikkona aika-ajoin kyseenalaistettu. Myös kotimaisissa kirjallisuuskeskusteluissa törmää silloin tällöin mielipiteisiin, joiden mukaan Nabokovin teos normalisoi pedofiliaa tai on luettavissa lapsipornona. Useissa kirjatapahtumissa esiintynyt kirjasomettajakollegani Mari L. kuvailee teosta Instagramin @1001kirjaa-tilillä seuraavasti: 

"Jos minulla olisi valta päättää klassikoiden kaanonin tulevaisuudesta [- -] luulen, että lopulta päätyisin pyyhkäisemään Lolitan sieltä pois, en voisi ottaa moraaliselle vastuulleni sitä, miten tätä romaania varmasti myös luetaan, miten kyseenalainen se kokonaisuutena on." (5.12.2023, viitattu 8.4.2024.)

Mari ja monet muut lukijat ovat pitäneet ongelmallisena Nabokovin romantisoivaa kerrontaa, joka pedofiilin näkökulmasta johtuen asettuu pahantekijän puolelle. Kertojaratkaisu piilottaa hyväksikäyttöön liittyvältä kritiikiltä terävimmän kärjen, minkä vuoksi kirja on ajoittain nähty pedofiliaa puolustelevana ja normalisoivana romaanina. Yhtenä argumenttina tämän näkökulman puolesta on käytetty pedofiili-termin uupumista kertojan sanavarastosta. Lolita-tyttöön (aka. Doloresiin) rakastunut minäkertoja H. H. täsmentää, ettei ole "kriminaaliseksuaalinen psykopaatti" (Nabokov 1959, 183), mutta pedofiili-sana ei vilahda edes hänen siteeraamissaan lakiteksteissä. Kertojan ja Nabokovin tapa kierrellä pedofiili-termin ympärillä aktuaalista määritelmää kuitenkaan käyttämättä on kuitenkin selitettävissä sillä, että pedofiili-termi vakiintui lääketietellisiin julkaisuihin vasta 1950-luvulta lähtien. 

Värittyneen kertojaäänen alta kuultaa kuitenkin yhteiskunnallinen tuomitseminen. Lolitaa lukiessani taittelin koirankorvia kohtiin, joissa yhteiskunnan moraalikäsitys pääsee paistamaan rivien väleistä puolueellisen kerronnan ahtaasta näkökulmasta huolimatta. Taitoksia kertyi melkoinen nippu ja ne sijoittuivat koko romaanin pituudelle. H. H:n kiihdyttäessä autoaan yhä hurjempaan pakoon myös lukijaa muistutetaan tihenevään tahtiin toiminnan epäeettisyydestä:

"Senkin pölli", hän sanoi hymyillen minulle suloisesti. "Senkin inhottava otus. Olin raikas kuin ruusu, ja katso nyt mitä olet minulle tehnyt. Minun pitäisi soittaa poliisille ja kertoa, että sinä raiskasit minut. Voi sinä likainen, likainen vanha äijä." (Nabokov 1959, 175.) 

Vaikka useat raiskausta käsittelevät puheenvuorot kuuluvat hyväksikäytön uhrille, alaikäiselle Doloresille, esitetään ne silti H. H:n minäkertojan äänellä. Lolitan tarinaan viitataan romaanissa H. H:n päiväkirjana, jonka hän on oikeudenkäyntiään odotellessa vankeudessa kirjoittanut. Viimeisillä sivuilla minäkertoja H. H. myös vihjaa "lukijaan" sekä "julkaisemiseen". Näiden termien käyttäminen antaa viitteitä minäkertojan kirjallisista pyrkimyksistä, eli tekstin saattamisesta suurten massojen tietouteen. Viimeisten rivien valossa lukijan on siksi syytä tarkastella kertomusta intiimin päiväkirjan sijasta käsikirjoituksena, jonka kertoja haluaakin päätyvän mahdollisimman monien lukijoiden käsiin. Kirjoittaessaan tulevaa myyntimenestystään minäkertojalla on tapana taivutella totuutta ja värittää tapahtumia näkemyksillään, mutta Doloresin kommenteista hän ei silti pyyhi pois syytöksiä: "Senkin raakimus", "kuinka sinä olet kelju", "se hotelli missä sinä raiskasit minut." (Nabokov 1959, 174; 272; 249.)

Minäkertojan motiivin ja vallan huomioonottaen on syytä olettaa, että esimerkiksi Doloresin  syyttävät kommentit kielivät kertojan alitajuisesta ymmärryksestä tuomittavia tekojaan ja arveluttavaa moraalikäsitystä kohtaan. Mikäli kertoja tosiaan olisi väittämänsä nymfetin lumouksen uhriksi joutunut matkamies (kts. esim. Nabokov 1959, 18), hän tuskin pistäisi lumoojattaren suuhun tuomitsevaa ja rikollista "raiskaus"-termiä. Lain sivuuttamiseen ja väkivaltaan liittyvä termistö kielii näin ollen kertojan hahmottavan omien rikostensa vakavuuden. Kertojan käsitys tekojensa raadollisuudesta ja tuomittavuudesta purkautuu myös kautta kertomuksen itsesyytösten ryöppyinä:

"Olin viisijalkainen hirviö, mutta rakastin sinua. Olin halveksittava ja raaka, ja katala, ja kaikkea, mais je t'aimais, je t'aimais! Ja oli aikoja, jolloin tiesin miltä sinusta tuntui, ja oli helvetillistä tietää se, pienokaiseni." (Nabokov 1959, 354.) 

Lapsen hyväksikäyttöön kohdistuvaa kritiikkiä hakevan lukijan on myös syytä kiinnittää huomiota romaanin esipuheeseen. Teoksen ensimmäisillä sivuilla fiktiivinen kustannustoimittaja John Ray Jr. tarkastelee käsikirjoitusta kirjallisuusasiantuntijan ja tulevaisuuden yhteiskunnan kollektiivisesta näkökulmasta. Vihje aikatasojen vääntelystä löytyy romaanin alkulauseista, joissa Ray väittää H. H:n menehtyneen vuonna 1972. Lolita on kuitenkin julkaistu jo vuonna 1955, joten Rayn puheenvuoroa voi pitää eräänlaisena sisäiskertojan odotuksena tulevan yhteiskunnan moraalikäsityksestä. Kommenteissaan Ray antaa arvoa käsikirjoituksen kirjallisille ansioille, mutta myös kontroversaaliselle teemalle: "jos sairasmielinen päiväkirjanpitäjämme olisi kohtalokkaana kesänä 1947 mennyt pätevän psykopatologin puheille, mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut; mutta siinä tapauksessa ei tätä kirjaakaan olisi olemassa." (Nabokov 1959, 7).

Rayn lausahdus paljastaa romaanin todelliset pyrkimykset: hirvittävät asiat täytyy tuoda päivänvaloon, jotta ne voidaan tunnistaa ja yhteiskunnallisesti tuomita. Rayn puheenvuoro ei kuitenkaan ole täysin uhrin puolella, sillä myöhemmin kirjoittaja viittaa Doloresiin "harhautuneena lapsena". Päätösargumentissaan Ray myös vierittää seksuaalisen hyväksikäytön syyn uhrien harteille: "'Lolitan' tulisi saada meidät kaikki [- -] omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan." (Nabokov 1959, 8). Rayn kommentin voi tulkita toiveeksi kasvattaa kuuliaisempia lapsia, jotka eivät "harhautuneen" Doloresin tapaan eksy paheellisille teille. 

Nabokovin Lolitan moraalikäsitystä on näin ollen mahdollista tarkastella monenlaisessa valossa. Minäkertoja H. H. vierittää vastuun "demonisten" nymfettien niskoille, eli lumoojavoimaisten 9-14-vuotiaiden tyttöjen kannettavaksi (Nabokov 1959, 18). Kirjoittaja on kuitenkin liittänyt kertomukseen inhimillisen esipuheen, jossa kustannustoimittaja osoittaa syyllistävällä sormellaan sekä H. H:ta ("Epäilemättä hän on hirvittävä, hän on vastenmielinen, hän on moraalisen leprasairauden loistava esimerkki" [Nabokov 1959, 7]) että lasta. Rivien väleistä lukijan on kuitenkin mahdollista poimia vihjeitä sisäiskertojan todellisesta sanomasta, eli hyväksikäytön ehdottomasta tuomitsemisesta; H. H. itse kokee aiheelliseksi tuomioksi määrätä itselleen "kolmekymmentäviisi vuotta raiskauksesta" (Nabokov 1959, 384), mikä jo melko alleviivaavasti valottaa kertojan ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Nykyisenmuotoisessa lainsäädännössä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrätään Suomessa 4 kk – 6 vuotta vankeutta. Mikäli kyseessä on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, voidaan tekijä tuomita vankeuteen 1 – 10 vuodeksi. Määräämällä itselleen 35 vuotta vankeutta H. H. asettuu ainakin suomalaista lainsäädäntöä tiukemmalle linjalle ja tuomitsee siten tekonsa yhteiskuntaakin ankarammin.

Vladimir Nabokovin Lolita on romaani, joka pakottaa lukijan aktiiviseen dialogiin kertojan sekä sisäistekijän kanssa. Hirviömäisestä käytöksestään huolimatta minäkertoja kykenee itsereflektioon ja vuodattaa silloin tällöin katkeria itsesyytöksiä, joiden sanastossa kaikuu yhteiskunnan moniääninen, tuomitseva kaiku. Teoksen vääristellyt aikatasot myös asettavat lukijan asemaan, jossa lukijan on kyseenalaistettava romaanissa esitetyt kiinnekohdat todelliseen maailmaan. Lolitan voi tästä näkökulmasta tarkasteltuna irrottaa täysin todellisuudesta ja pitää kertomusta ajattomana moraalileikittelynä, jossa ihmiskunnan tukahdetut toimijat pääsevät ääneen. Ja vaikka kertomuksen mukaan H. H. on vangittu jo 1950-luvulla, on hänen oikeudenkäyntinsä ensipuheen perusteella määrätty alkavaksi vasta vuoden 1972 vuoden lopulla. Yli kahdenkymmenen vuoden vankeus ilman oikeudenkäynnin mahdollisuutta kielii sekin tiukasta tuomiovallasta ja sen armottomasta käytöstä. Esipuheen mukaan H. H. ehtii menehtyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, joten jää lopulta lukijan päätettäväksi, millainen rangaistus kirjoittajalle määrätään. Nabokovin kohdalla se oli kahden vuoden myyntikielto.




-

"Valitettavasti en pystynyt kohoamaan sen yksinkertaisen inhimillisen tosiasian yläpuolelle, että [- -] mikään ei saisi minun Lolitaani unohtamaan sitä pahaa himoa, jonka olin pannut hänen kannettavakseen. Ellei minulle voida todistaa – minulle sellaisena kuin olen nyt, tänään, sydämineni, partioineni ja mädännäisyyksieni – että äärettömyyden menossa ei merkitse hiukkaakaan, että eräältä pohjoisamerikkalaiselta Dolores Haze -nimiseltä tyttölapselta on maanikko ryöstänyt hänen lapsuutensa; ellei tätä voida todistaa (ja jos voidaan, sitten elämä on pilaa), en näe surkeudelleni muuta hoitopaikkaa kuin taiteellisen ilmaisun tarjoaman alakuloisuuden ja hyvin paikallisen puudutuksen. Lainatakseni vanhaa runoilijaa:

"Kauneuden taju kuolevaisen vero

on kuolettavan kauneuden tajun."




(Nabokov 1959, 352.) 

-

Nabokov, Vladimir (1959) Lolita ("Lolita", 1955). Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari. Gummerus: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




_




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet 2024 -lukuhaasteesta:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

9. Kirjassa joku karkaa

14. Kirjassa harrastetaan (mm. tennistä ja teatteria)

29. Kirjassa valehdellaan (H. H. on tyypillinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta)

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (Esim. Tiimalasijärvellä)

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Nabokov oli yksi huomattavimmista venäläisistä emigranttikirjailijoista)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

45. Kirjassa pelataan (esim. shakkia)

Andrew Morton – Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä

Andrew Morton – Diana, Hänen tarinansa – Hänen elämänsä




Julkaisuvuosi: Alkuperäiset 1992 & 1997, yhteispainoksen suomennos 1997

Sivuja: 312

Ensimmäinen lause:

"[Ensimmäinen muistikuvani] on todella lastenvaunujen tuoksu."




-




2020-luvun alussa tapahtui murros sukupolvienvälisessä kulttuurillisessa kuvastossa, kun uusimman sukupolven silmissä Walesin prinsessa Diana muuttui lähimenneisyyden toimijasta historialliseksi henkilöksi.

Walesin prinsessa muistetaan kuningashuoneen jäsenenä, joka tietoisesti ja tahtomattaankin nosti kuninkaallisten seuraamisen kiinteäksi osaksi modernia mediaa. Brittiläisen Andrew Mortonin (1992) Diana : hänen tarinansa -elämäkertaa voikin pitää eräänlaisena Diana-mediailmiön huipentumana. Vaikka myös muista hovin jäsenistä on kautta aikojen tuotettu syväluotaavia tekstejä, yksikään niistä ei ole saavuttanut Mortonin teoksen kaltaista kulttimainetta. 

Vuonna 1997 ilmestynyt laajennettu painos sisältää alkuperäisen elämäkerran lisäksi litteroidun version Dianan haastattelusta sekä Mortonin jälkisanat prinsessan traagisen menehtymisen jälkeen. Vaikka Diana kuoli ranskassa elokuussa 1997, ehti Mortonin uudistettu kirja markkinoille vielä samana vuonna. Mortonia on sittemmin kritisoitu kiirehtimisestä, eikä vain Dianan tarinan kohdalla: Mortonin (2022) kirjoittama The Queen – A life -elämäkerta puskettiin markkinoille vain kaksi kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan pitkäaikaisimman hallitsijan kuningatar Elisabeth II:n menehtymisen jälkeen. Pikaisesti kirjakauppojen hyllyille saateltua teosta on pidetty pintakiiltoisena ja jokseenkin kierrätysmateriaalista koottuna, sillä sen on koettu uusiokäyttävän materiaalia Mortonin aiemmista elämäkerroista. 

Myös Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -teoksen rakenne viittaa kiirehdittyyn kustannus- ja kirjoitusprosessiin. Hänen tarinansa -leipäteksti on jo ikoniseen maineeseen noussut kuvaus Dianan onnettomasta elämästä. Tämän osuuden Morton on koostanut yhteistyössä prinsessan kanssa, ja uudistetussa vuoden 1997-laitoksessa onkin mukana jopa valokopioita prinsessan punakynän jäljestä (Morton 1997, 17). Dianan menehtymisen jälkeen kiireesti kirjoitettu Hänen elämänsä -osio sen sijaan huokuu onnettomuudenjälkeistä epätoivoa, johon suuri osa länsimaisesta maailmasta vajosi sydänten prinsessan traagisesti kuollessa odottamattomassa auto-onnettomuudessa. Viimeisen luvun alkusanat paljastavat sekä kansakunnan että kirjoittajan hyökyvät tuntemukset: "[H]änen kasvonsa olivat seesteiset, lähes kuin enkelillä." (Morton 1997, 295.) 

Hänen elämänsä -osioon mahtuu rojaali liuta muitakin mahtipontisia ilmaisuja, joiden kautta vastikään menehtynyttä prinsessaa kuvaillaan:

"Oli kuin olisi syntynyt sateenkaari, kun paikalle virtasi nuoria ja vanhoja [- -] Jollakin tavalla Dianan elämä – hänen haavoittuvaisuutensa, hänen voimansa, hänen haurautensa, hänen kauneutensa, hänen myötätuntoisuutensa ja hänen täyttymyksen tavoittelunsa – oli koskettanut noita ihmisiä, innoittanut heitä ja liikuttanut heitä kenties enemmän kuin mikään muu heidän elämässään." (Morton 1997, 305.)

Kirjoittajan käyttäessä rönsyileviä lauseita maalailevine termeineen on vaikea muistaa kyseessä olevan elämäkerta, toisin sanoen tietokirja. Elämäkertoja on kuitenkin kautta kirjallisuuden historian pidetty proosan ja tietokirjallisuuden välimaastossa tasapainoilevina teoksina, joten Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä -painosta voi perustellusti pitää erittäin kaunokirjallisena tulkintana prinsessan elämästä. 

Vaikka Mortonin ylitsevuotavat sanat on kirjoitettu heti hirvittävän onnettomuuden jälkeen, saattaisi myös nykykirjailija sortua ylisanoihin Dianasta kirjoittaessaan. Prinssi Harryn (2023)Varamies-omaelämäkerrassa prinssi itse kuvailee äitiään varsin kaunopuheisesti:

"Vaikka äitini oli prinsessa, joka oli saanut nimensä jumalattarelta, molemmat määreet olivat minusta aina tuntuneet heikoilta, riittämättömiltä. Häntä tavattiin verrata ikoneihin ja pyhimyksiin, Nelson Mandelasta Äiti Teresaan ja Jean d'Arciin, mutta mikään näistä vertauksista, niin yleviä ja kunnioittavia kuin ne olivatkin, ei minusta osunut kohdalleen. [- -] Miten oli mahdollista, että saatoin nähdä hänet samalla tavalla kuin joutsenen, joka lipui minua kohti järven kirkkaansinistä pintaa pitkin? [- -] hän oli pelkkää valoa, puhdasta loistavaa valoa" (Prinssi Harry, 2023. 13-14.)

Mortonin ja prinssi Harryn luonnehdintojen ikävöivissä sävyissä on sama kaiku, vaikka kirjoitushetkien välissä on yli kaksi vuosikymmentä. Mortonin tekstistä voi huomata hiljattaisen tragedian aikaansaaman mielenliikutuksen vaikutuksen tekstiin, kun taas Harryn kommentissa voi nähdä vuosikymmeniä kannettujen muistojen raskauden. 

Mortonin kirjoittaman elämäkerran ilmestyessä rivejä tavasivat aikalaiset, jotka saattoivat kokea prinsessan menetyksen hyvin henkilökohtaisella tasolla. Nykylukija ei näe Mortonin tekstiä lähimenneisyyden raporttina, vaan historialliseen henkilöön liittyvänä tulkintana. Lukijasukupolven vaihtuessa myös lukulinssi muuttuu, eivätkä tekstiä enää väritä lukijan henkilökohtaiset muistot edesmenneestä prinsessasta. Erityisesti tästä syystä Mortonin liikutusta pursuavat ilmaukset tuntuvat tarpeettomilta ja epätieteellisiltä, mutta kontekstissaan ne voi tulkita arvokkaaksi aikalaiskokemukseksi ja osaksi ennennäkemätöntä Diana-ilmiötä, joka myös kirja-alaa ravisteli.

Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä on värittyneestä aikalaisnäkökulmastaan huolimatta tärkeä artefakti ajalta, jolloin menneen maailman monarkia ja moderni media törmäsivät. Prinsessa Diana ei elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa tai kirjoituttaa rehellistä omaelämäkertaa, sillä myös Mortonin teoksen kannanottojen väitettiin kummunneen muualta kuin prinsessan omilta huulilta. Vasta onnettomuuden jälkeen Morton tunnusti tietojen lähteeksi Dianan omat lausunnot. Mortonin teos on siis ainoa prinsessa Dianaa käsittelevä elämäkerrallinen teos, jonka kirjoitusprosessiin prinsessa on itse osallistunut. Vaikka litteroitujen haastattelunauhojen julkaisemista on jälkikäteen kritisoitu erityisesti journalistisen etiikan ja tragedialla rahastamisen nimissä, ovat kirjaan sisällytetyt Dianan omat sanat ainoita jälkipolville välittyneitä prinsessan autenttisia lausuntoja. Mortonin elämäkertaa voi tästäkin syystä pitää arvokkaana aikakapselina.

Menehdyttyään tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa prinsessa Diana jätti monarkistien massaan sydämenmuotoisen aukon, jota ei sittemmin ole kyetty parsimaan umpeen. Mortonin uudistettu laitos ei ole ainoa kulttuurituote, joka surutyötä tekevää kansaa on sykähdyttänyt: Dianasta on sittemmin tuotettu useita elokuvia, kirjallisuutta ja myös dokumentaarisia TV-sarjoja. Dianan poismeno oli tragedia, josta kansa tai monarkia ei ole kyennyt kokonaan toipumaan. Prinsessan menehtyminen aiheuttikin uudenlaisen ongelman, joka myös nykyhetken monarkiassa on havaittavissa: jonkun on oltava Diana.


-



Prinsessa Dianasta ja 1990-luvun feminismikäsityksestä:

"Prinsessa pyrki kohti aiempaa epämuodollisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää kuninkaallista tyyliä. "Tämä tarvitsee naisen kosketusta", oli hänen toistuva lausahduksensa ja näkemys, joka paljasti, että feminismi oli alkanut kehkeytyä Dianan yksityisessä ja julkisessa elämässä. Pohjimmiltaan hän oli sitä mieltä, että varsin monet kysymykset ja ongelmat miesten hallitsemassa maailmassa juontuivat aggressiivisesta, puhumista kaihtavasta ja usein tunteettomasta maskuliinisesta egosta. Dianasta tuntui, että ongelmia voitaisiin lähestyä helpommin, jos yhtälöön lisättäisiin naisellisia ominaisuuksia, kuten vaistonvaraisuus, myötätuntoisuus, sovittelunhalu ja rauhallisuus. Dianan ajattelu oli saanut vaikutteita new age -opastajilta, ja sillä oli juurensa myös hänen kyllästymisessään monarkiaan miesten hallitsemana intituutiona, hänen epäonnistuneen avioliittonsa synnyttämässä eittämättömässä kyynisyydessä vastakkaista sukupuolta kohtaan sekä hänen monissa yksityisissä vierailuissaan Chiswickin naisten turvakotiin."

(Morton 1997, 278-279.)




- 

Blogissa aiemmin käsiteltyä: 

Prinssi Harry – Varamies 

Satu Jaatinen – Paremmissakin piireissä : Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

-




Morton, Andrew (1997) Diana : hänen tarinansa – hänen elämänsä ("Diana: Her own story in her own words, 1997). Suom. Liisa Paakkanen. WSOY: Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light




-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2024):

1. Kirjan nimessä on erisnimi

7. Kirjassa rakastutaan

14. Kirjassa harrastetaan (Diana harrasti intohimoisesti mm. balettia sekä uimista)

16. Kirjassa on valokuvia

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (Esim. joulu 1979, jolloin Diana sai lahjaksi henkilökohtaisen turvahälyttimen)

33. Kirjassa muutetaan maalle (Dianan perheen muutto Althorpiin)

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

41. Kirjassa syntyy lapsi

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Suomalainen painos vastaa alkuperäistä Her own story in her own words -julkaisua, joka sisältää vuoden 1992 -elämäkerran sekä 1997 uudistetun julkaisun)