perjantai 14. huhtikuuta 2023

Case: Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot

 



Don Rosa – Roope Ankan elämä ja teot (osa I) 


Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 1997

Sivuja: 272

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Roope Ankka on maailman rikkain ankka."


-




-

Painokoneet seis!

Sarjakuvapiireissä kuohahti, kun Walt Disney Company helmikuussa tiedotti lopettavansa kahden ikoniseen asemaan nousseen Roope Ankka -tarinan julkaisemisen. Kummatkin kertomukset on käsikirjoittanut ja piirtänyt amerikkalainen sarjakuvataiteilija Don Rosa (1997), ja ne sisältyvät fiktiiviseen Roope Ankan elämä ja teot -kokoelmaan. 

Päätöstä on perusteltu arvovalinnalla, sillä sarjakuvan rodullistavia stereotypioita ylläpitävät hahmot eivät enää ole linjassa Disneyn yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta edistävien sitoumusten kanssa. 

Monia sarjakuvaharrastajia päätös harmittaa ja jopa suututtaa. Erinäiset (valkoiseen enemmistöön kuuluvat) toimittajat ovat syyttäneet yhtiötä ylireagoinnista ja verraneet rasistisia hahmoja vaarattomiin hahmoihin, kuten piippua polttavaan Nuuskamuikkuseen. Tämän lisäksi yhtiötä on syytetty kaksinaismoralistisesta julkisuuskuvan kiillottamisesta. Julkinen keskustelu on seuraillut median pöyristymistä, sillä mm. erilaisilla keskusteluforumeilla Disneyn päätöstä kritisoidaan ankarasti ja yhtiötä jopa syytetään historian piilottelusta. 

Myös Rosa itse on kritisoinut Disneyn päätöstä kovin sanoin. Taiteilija olisi itse toivonut teoksiinsa liitettävän varoitustekstin, mutta Disney on toistaiseksi pysynyt kannassaan lopettaa kyseisten tarinoiden julkaiseminen kokonaan. 

Sarjakuvina Rosan luomuksien katsotaan usein kuuluvan sukupolvelta toiselle kestävien klassikoiden luokkaan, ja tapaus on siksi saanut erityisen paljon näkyvyyttä länsimaisissa kulttuuripiireissä. Klassikko, näkyvyys ja kulttuuri ovatkin termejä, jotka sijoittuvat tapauksen ytimeen. 





Räpylät väkivallan portailla

Kohun keskiöön on tempautunut Bombie-hahmo (alkuperäisessä julkaisussa "Bombie the Zombie"), jonka yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Carl Barks loi vuonna 1949 julkaistua Voodoo Hoodoo -tarinaa varten. Kertomuksessaan Barks esittelee Bombien osana stereotypistä voodoo-ihmisten ("Voodoo people")  turpeahuulista yhteisöä, jonka poppamies langettaa Roopen ylle kauhistuttavan kirouksen. Rosan sarjakuva jatkaa Barksin aloittamaa tarinaa ja asettuu samaan kaanoniin alkuperäisen julkaisun kanssa. Näitä kahta sarjakuvaa tuleekin lukea keskenään kommunikoivina rinnakkaisteoksina, sillä tämän lukuohjeen Rosa on myös itse lukijoilleen antanut. 

Moni Disneyn hyllytyspäätöstä kritisoinut kommentoija pitää kaksinaamaisena sarjakuvajätin tapaa tuomita stereotypisenä nähty Zombie-hahmo, vaikka Rosan tarinassa esiintyy yhtä lailla stereotypisesti kuvattuja länsimaalaisten miesten representaatioita. Tällaista syytöstä tarkastellessa on kuitenkin syytä asettaa hahmot kontekstiinsa: Roope Ankan elämä ja teot -kertomuksen aikana maapallo kierretään useaan otteeseen, ja koko lähes 300-sivuisen sarjan sivuilla esiintyy laskentatavasta riippuen satoja tai jopa tuhansia hahmoja. Näistä ympäri maailmaa ripotelluista hahmoista seitsemän on kuvattu tummaihoisina. Kaikki seitsemän hahmoa ovat sarjakuvan kielellä sanoen villejä, voodoo-ihmisiä tai alkuperäiskansojen erakkomaisia edustajia. Toisin sanoen yksikään modernissa ankkayhteiskunnassa elävä hahmo ei ole tumma, minkä lisäksi ainokaiset etniset hahmot on esitetty kaukana sivilisaatiosta samoavina alkukantaisina asukkeina. 




Stereotypisoivat representaatiot ovatkin ongelma, jonka vähemmistöt tunnistavat. Kun transtutkija Kaarna Tuomenvirralta erään paneelikeskustelun aikana kysyttiin, miksi homersimpsonmaisten valkoisten hahmojen esittäminen on hyväksyttävää, mutta kaikkia stereotypioihin nojaavia seksuaalivähemmistön kuvauksia pidetään haitallisina, oli tutkijan vastaus yksoikoinen: "Minä vähemmistön edustajana hyväksyn stereotypiset transhahmot sitten, kun vähemmistöstäni on tuotettu yhtä paljon ja monipuolisesti representaatioita kuin valkoisista miehistä." 

Hahmojen lukumäärällä ja laadulla on siis väliä, sillä yksipuolinen representaatio aikaansaa yleistäviä normeja. Seitsemän alkukantaisen hahmon perusteella käsitys tummaihoisista hahmoista jää latteaksi: he ovat villejä, jopa eläimellisiä otuksia. Ja koska neutraalissa valossa kuvattuja valkoihoisia hahmoja on teoksen sivuilla tarjolla satoja tai tuhansia, ei muutama isomahainen sikahahmo juurikaan pahenna lukijan yleiskäsitystä länsimaalaisista henkilöistä.

 



Sarjakuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista muistaa, että puhutaan nimenomaan representaatioista. Roope Ankan elämä ja teot ei ole dokumentaarinen kuvaus omasta todellisuudestamme, vaikka yhtymäkohtia löytyykin. Juuri näiden yhtymäkohtien tunnistaminen luo joka tapauksessa sillan realimaailman ja fiktion välille. Tarinaa ei siksi tule tarkastella todellisuudesta irrallisena satuna, jolla ei olisi vaikutusta taide- ja ihmiskäsitykseemme. Kertomus onkin pohjimmiltaan tosimaailmaa kommentoiva luomus, jonka avulla myös lukija saattaa sanoittaa ympäristöään. Tästä syystä on merkityksellistä paneutua tarinan kannanottoihin ja haitallisiin arkisiin normeihimme, joita sarjakuva mahdollisesti vahvistaa. 

Ongelmallisiin, mutta usein huomaamattomiin, normeihin kuuluvat esimerkiksi etnisten vähemmistöjen piirteiden venyttäminen naurettaviin mittasuhteisiin. Länsimaisissa julkaisuissa esitettyjä etnisiä vähemmistöjä halventavia pilapiirroksia on kautta kolonialismin historian käytetty vallan välineenä, ja loukkaavat hahmot on siksi systemaattisesti rinnastettu tosielämän ihmisryhmiin. Alkuperäisasukkaiden kuvaaminen apinamaisina ja eläimellisinä olentoina on tapa eritellä ihmiset heihin ja meihin. Vähemmistön edustajien esittäminen naurettavina otuksina vahvistaa siis sortavan ryhmän valta-asemaa ja normalisoi etnisten ryhmien nöyryyttämistä. Pilakuvat, haukkumanimet ja muut vaarattomiksi mielletyt vitsit ovat väkivallan portaiden ensimmäisiä askelmia.  

Vaikka kauas on onneksi tultu rotuerottelun fyysisimmistä ilmentymistä, yhteiskuntamme rakenteisiin kätkeytyy edelleen etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia sortavia rakenteita sekä konkreettista väkivaltaa. Disneyn kritisoijat ovatkin oikeassa siinä, että huomiota pitäisi kiinnittää entistä enemmän isojen rakenteellisten eriarvoisuuksien purkamiseen. Mutta jotta valtavat ongelmat saadaan pysyvästi poistettua, täytyy kaivaa esille niiden  pienet ja sitkeät juuret. Kuten esimerkiksi naurettavan hölmöt apinahahmot, joille moni lukija on jo lapsena tottunut nauramaan. 



Hahmojen ulkonäkö ei siis ole vain leikkisää pilailua. Ja jos onkin, se on sitä vain valkoista enemmistöä edustavalle piirtäjälle ja hänen länsimaalaiselle yleisölleen, joka ei tunne rasistista naureskelua omassa nahassaan. 

Eräät kritisoijat saattavat huomauttaa, ettei Rosan tarkoitus varmasti ollut luoda heitä ja meitä, vaan koherentti sarjakuvamaailma. Samat vastaanväittäjät voivat mainita, että rasismia näkevät vain ne, jotka sitä erikseen etsivät. Jokaisella tarkkanäköisellä lukijalla on kuitenkin tosiasiassa mahdollisuus havaita samat eroavaisuudet, jotka jakavat Rosan (ja siten myös Barksin) hahmot heihin ja meihin: toiset ovat koiria, toiset ihmisiä. 

Ankkauniversumia valvova Disney onkin tullut tunnetuksi tiukasta linjastaan vaatia kaikille ihmisiä representoiville hahmoille koirannenän. Koirannaama tekee ihmismäisistä otuksista selvästi fiktiivisiä, jolloin lukijakin tietää tarkastelevansa keksittyä hahmoa. Sekä Barks että Rosa ovat kuitenkin tarinoissaan päätyneet kuvaamaan useat tummaihoiset hahmot ihmiskasvoisina, toisin kuin vaaleat koirakansalaiset. Nämä samat tummat ihmishahmot on kuvattu yhdessä stereotypisten elementtien, kuten mustan magian, naivistisen voodoo-maskien, zombien ja jopa rasistisiksi luokitelluilta elokuvilta lainattujen repliikkien kanssa. Ja vaikka Barksin alkuperäistä Voodoo hoodoo -tarinaa on kertaalleen jo korjattu neutraalimpaan suuntaan, on korjauksen jälkeenkin esimerkiksi tummaihoiselle Zombielle tietoisesti päätetty jättää ihmisen kasvot. Ihmis- ja koirahahmojen erottelu jakaa otukset näin ollen kahteen toisistaan merkittävästi eroavaan, ja selvästi myös keskenään eriarvoiseen ryhmään. Yhteiskuntamme ei ole immuuni tällaisille vaikutteille. 


Barksin alkuperäinen Bombie ja korjattu versio (© Walt Disney Company) 


Ankkavaino ja kirjarovioiden sietämätön odotus 

Vaikka useat lukijat ymmärtävät vanhojen tarinoiden ongelmallisuuden, pidetään Disneyn hyllytyspäätöstä monissa piireissä kaikesta huolimatta kohtuuttomana. Yhtenä argumenttina päätöstä vastaan on käytetty etnisten hahmojen vähäpätöistä osaa ison tarinan mittakaavassa. Hahmojen rooli kieltämättä on melkoisen olematon, sillä seitsemän hahmoa tuhansien muiden joukossa ei tosiaan ole huima lukema. Hahmojen todellista merkittävyyttä ja tunnettuutta arvioidessa on kuitenkin otettava huomioon julkaisukonteksti: Rosan ja Barksin tarinat ovat legendaarisina pidettyjä kertomuksia, ja Roope Ankan elämä ja teot onkin yksi Suomen painetuimpia sarjakuvia. Väkilukuun suhteutettuna missään päin maailmaa ei väitetysti lueta Disney-sarjakuvia yhtä ahkerasti kuin Suomessa. Ja vaikka Aku Ankka -lehden lukijoiden keski-ikä vuonna 2022 oli 28,5 vuotta, on lähes puolet nykytilaajista kertonut oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla. Ankkatarinoita selaavat siis pelkästään Suomessa sekä vanhat että nuoret, ja useille kertomukset ovat ihkaensimmäinen kosketus kirjallisuuden maailmaan. Lienee siksi turvallista todeta, että pienestä roolistaan huolimatta Barksin ja Rosan stereotypiset hahmot ovat tulleet monille lukijoille tutuiksi. 

Lukemaan opettelevien lasten ja heidän vanhempiensa ei kuitenkaan kannata pelätä historian piilottelua, sillä hurjalta kuulostava sensuuri ei yllä kotihyllyihin tai kauppoihinkaan asti: kaikki olemassaolevat tarinat saa säilyttää, yhtäkään ankkaa tai zombieta ei ole määrätty roviolle. Orwellmaisia mielleyhtymiä aikaansaavalla sensuuri-sanalla tarkoitetaan ainoastaan Disneyn ja sen lisenssinhaltijoiden luopumista rasististen tarinoiden uudelleenjulkaisuista. Pitkällä tähtäimellä muutos tulee siis ennen kaikkea näkymään Disneyn kassalippaassa, sillä uusintapainoksista luopuminen estää yhtiötä pumppaamasta enempää rahaa rasistisiksi luokitelluilla tarinoilla. 

Vaikka monilla kokoontumisalustoilla ja kotisohvilla siis istutaan järkytyksen jäljiltä dystooppisissa tunnelmissa, voi tulevaisuudessa nähdä pilkahduksen, tai pikemminkin spottivalon verran toivoa. On nimittäin täysin oletettavaa ja todennäköistä, että vanhentuneet julkaisut vähitellen siirtyvät museotavaraksi ja osaksi keräilijöiden tarkoin vaalittuja, arvokkaita kokoelmia. Zombie-satujen sijoittaminen valaistulle korokkeelle osaksi sarjakuvamuseon näyttelykokonaisuutta asettaa tarinat asiaankuuluvaan korkeakulttuurikontekstiin ja antaa teoksille samalla sen historiallisen arvon, joka kyseisille kertomuksille kuuluukin. On siis erittäin toivottavaa ja jopa todennäköistä, että myös tulevaisuuden ankkafanit lukevat Rosan ja Barksin klassikkosarjoja elämänsä kaikissa vaiheissa: kotona, kaupoilla ja vielä yliopiston kursseillakin. 




-


Rosa, Don (1997) Roope Ankan elämä ja teot ("The Life and Times of Scrooge McDuck"). Käänt. Markku Saarinen. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä & Elina Toppari. Helsinki Media Company Oy. 

Kuvat: @chains_of_light 





perjantai 7. huhtikuuta 2023

Ulla-Lena Lundberg – Leo

 


Ulla-Lena Lundberg – Leo 


Julkaisuvuosi: alkuperäinen "Leo" 1989, suomennos 2015

Sivuja: 405

Läpäiseekö Bechdelin testin: Kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kylä on tässä."


-


Tutustuessani Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon Finlandia-voittaja Jään (2012) kautta ja luettuani sen jälkeen massiivisen Marsipaanisotilaan (2001) nousin luottavaisin mielin Leon matkaan. Lunbergin tyyliä ja teemoja tunteville Leo on kuin vakaa alus, joka kuljettaa tarinan pullein purjein satamaan saakka. Toisin sanoen romaani kantaa valtavan tarinansa vakaasti, pehmein liikkein ja Lundbergin tunnusomaisella rauhallisella tyylillä. 

Toisin kuin monissa Lundbergin teoksissa, Leossa lukijan luotsina toimii minäkertoja. Tarinaa kuljettaa Ahvenanmaan Leander. Kirjan kertojaääni kuuluu siis hahmojen kanssa rinnakkain asustavalle torpparille, joka seurailee tarkoin silmin laivanvarustajien ja heidän perheidensä elämää. Kertojan sijoittaminen osaksi yhteisöä palvelee oivallisesti Lundbergille ominaista värikästä kerrontaa, johon huokaukset ja huudahdukset erottamattomasti kuuluvat. Leanderin voivottelut ja riemunhuudot auttavat lukijaa tuntemaan kyläläisten suuret tunteet myös oman ihon alla. 




Vahvaa myötäelämistä teos vaatiikin, sillä kertomus kuljettaa lukijaa halki eripituisten ihmiselojen sekä kuunarien lyhyehkön loiston kauden. Tarina alkaa Ahvenanmaalta 1800-luvun loppupuolelta, kun ensimmäisiä mastoja vasta hakataan. Leo-laivan taipaleelle mahtuu kokonaisia sukupolvia, sillä kaikki perijät eivät ennätä edes astua laivaan. Taudit, kovat saaristolaisolot ja vähäiset ruokavarat kuormittavat ahvenanmaalaisia, eivätkä satamaan palaavat kapteenit koskaan tiedä, ketkä ovat jäljellä heitä vastaanottamaan: 

"– Ovatko kaikki elossa? kysytään yleensä ensiksi, kun olemme tulleet kuuluville. – Mikäpä meistä lopun tekisi? me huudamme tavallisesti vastaan. Useimmiten vain joku vanhus on kuollut, se on odotettu ja etäinen asia. Olemme varovaisempia, jos vainaja on joku läheisempi, äiti tai isä tai sisar tai jopa vaimo. Silloin emme huuda kuulumisiamme saman tien, vaan odotamme, kunnes olemme omalla joukolla." (Lundberg 2015, 160-161.) 




Jään ja Marsipaanisotilaan tavoin Lundberg rakentaa tarinan jännityksen arvaamattoman arkipäivän varaan. Leon juoni ei siis koostu jännittävien tapahtumien kulminoitumisesta, vaan tavanomaisesta elon kirjosta: hääjuhlista, sadonkorjuusta, arkun rakentamisesta ja sairauksista. Kirjailijalle tyypillisesti kertomuksen keskushenkilö vaihtuu muutamaan otteeseen romaanin edetessä, aivan kuten jotkut laivat palaavat ja toiset jäävät merelle. Lundberg koostaa hahmonsa harkitusti ja laskelmoiden, täsmälleen samalla ammattitaidolla kuin Ahvenanmaan suurmies Erik Petter rakennuttaa mahtavat purjealuksensa. Moniulotteisten henkilökuvien vuoksi jokainen Eskils-tilan maille laskettava arkku tuntuu henkilökohtaiselta menetykseltä. Lienee siis turvallista todeta, että myös hahmoihin väistämättä syntyvä tunneside pitää lukijan tiukasti kiinni tarinassa – silloinkin, kun ajat ovat masentavan kovat.

Vaikeutuvan merenkulun ja heikkojen satokausien keskeltä kasvaa kuitenkin harvinaista herkkua: "Simonsin Kristina ei ole kuin suloruusu taikka viherjän laakson lilja. Hän on kuin täydellinen juurikas, joka muhii mullassa ja odottaa aikaansa. [- -] Kukat ja kalliit kivet ja muut, mihin tyttöjä keksitään verrata, on pelkkää koreutta ja silmäniloa." (Lundberg 2015, 99.) 

Kristinan kaltaiset kompleksiset ja samastuttavat naishahmot loistavat miesvapaassa ympäristössä. Suurimman osan vuodesta herrat kuorivat perunoita satamien välillä, joten naisten täytyy kantaa tosiasiallinen vastuu suvun selviytymisestä. Kipparien kotisatamaan tuoduilla rahakirstuilla ei nimittäin ole osaa eikä arpaa sen kanssa, kuinka monta poikaa on enää seuraavana kesänä kapteeninmanttelia perimässä. Historiallisen romaanin ajankuvaan sopivasti Lundberg kunnioittaa vanhakantaisia sukupuolirooleja, mutta ohjaa lukijan huomion tavanomaisten askareiden tärkeyteen: avioliiton laskelmoiva suunnittelu, sulhaspaidan ompelu, kuolevan lapsen kantaminen ja seuraavien synnyttäminen ovat kaikki tapoja, joilla elämän jatkuvuus varmistetaan. 




Leon aistikkuus ja viehätys eivät siis maskuliinisista merenkulkuaiheista huolimatta piile miehisissä seikkailuissa, vaan kotiin jäävien omaisten taloustöissä. Naisten ja muiden perheenjäsenten on huolehdittava kaikesta siitä, mitä kaukana seilaavat miehet eivät tee. Lundbergin nokkela teksti ja sukupuolten konservatiivinen asetelma korostavat kirjailijalle ominaisesti naisen aktiivista toimijuutta ja avainroolia usean miehen menestyksen takana. Siinä, missä Jään Mona jaksaa keitellä seurakunnalle kahvia ja Marsipaanisotilaan Martha lähetellä paketteja rintamalle, löytää myös Kristina vuodesta toiseen voimaa kulkea vatsa pystyssä pellolla. Inhimillisen kärsimyksen kuvauksen moniottelijana Lundberg tiivistää naisen jatkuvan taistelun muutamaan lauseeseen: 

"[O]n luonnollista, että hän on väsynyt. Hän on valvonut Eva Stinan kanssa ja järjestänyt hautajaiset. Lapset ja elukat ovat öin päivin hänen vastuullaan. Viljankorjuu on alkanut, ja hänen on pidettävä työväki ruoassa ja häntä tarvittaisiin itseäänkin pellolla sitomassa. Jokainen emäntä joutuu joskus panemaan pitkäkseen ja itkemään, ettei jaksa enää elää." (Lundberg 2015, 314.) 




Miehen ja naisen osat näyttäytyvät siis pintapuolisesti kahtena eri maailmana, mutta tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata sillan sukupuolten välillä: kertoja Leander ei pääse merelle suurten miesten tavoin, vaan jää kotiin hoitamaan perhettä ja tilaansa. Samaa tekevät kaikki naiset hänen ympärillään. Jään feminiinisen Petterin tapaan myös Leander on kuvattu perinteistä maskuliinisuutta ravistelevana mieshahmona, joka seuraa naisten uupumatonta raatamista ja ottaa siihen osaa itsekin. Leander toimiikin naisen näkymättömän työn havainnoijana ja sanoittajana. Vaikka pitkälle on tultu 1800-luvun Ahvenanmaalta, Leanderin kaltaisia miesääniä tarvitaan vielä nykypäivänäkin. Feminiinisen (hoiva)työn arvon esilletuomiseen vaaditaan nimittäin valtaapitävän luokan meteliä, eikä sitä synny kaukana merellä miesten omassa kuplassa. 

Romaanin loppupuolella käy tuskallisen groteskin tapahtumaketjun myötä selväksi, että nimenomaan hoivatyö jää usein naisen harteille. Sairas, uupunut tai muuten pahoinvoiva nainen kantaa Lundbergin tekstissä ja usein myös tosielämässä hoivavastuun, vaikka kuormitus olisi yli-inhimillinen. Leossa asetelma korostuu karulla tavalla: miehet ottavat hoivatyön tehtäväkseen vasta, kun naisia ei kirjaimellisesti enää ole. 

Viimeisillä sivuilla miehiksi kasvaneet pojat nousevat tuntemattomien alusten kyytiin, eikä aiemmin niin teräväkatseinen Leander enää erota virsikirjan sanoja. On siis oletettavaa, että kertojan muitakin huomioita reunustaa hämärä ja aavistus lähenevästä lopun ajasta. Siitä syystä lukijakaan ei voi täysin luottaa kertojan havaintoihin, joiden varaan viimeiset lauseet rakentuvat. Lundberg jättää siis jälleen kerran lukijan päätettäväksi, mille merille kukin hahmo lopulta katoaa, ja kuka vaimoista jatkaa työtään ikuisesti yksin. 


-




-



"[H]än tihrustelee Carl Gustafiin päin ja kysyy: – Tahdotko että minä autan? Koko Lemlandin hienoimmat arkut ovat lähteneet minun käsistäni. 

[--]

– Tekisikö isä sen? Se olisi hirveän kauniisti tehty, ja minä kiitän kovasti. 

– Totta minä sen teen, ukko lupaa suureellisesti. – Komeat arkut tein sisaruksillesi, ja kaikista hienoimman saa sinun poikasi. 

Ukko pitää sanansa. Siitä tulee sievä pieni kirstu, kaunismuotoinen ja tiivis kuin matka-arkku ja höylätty sileäksi kuin tanssikallio. Naisväki vuoraa sen ja pukee pojan. Kaikki on valmista, kun Kristina keskipäivällä herää. Yöllä hän nukkuu taas, ja varhain seuraavana aamuna hän nousee ja menee navettaan. 

Kun emäntä menee navettaan, ovat talon asiat kunnossa."

(Lundberg 2015, 220-221.)



Lundberg, Ulla-Lena (2015) Leo ("Leo", 1989). Käänt. Leena Vallisaari. Gummerus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light





-




Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

12. Kirjan nimi liittyy veteen (Leo on merkittävä kuunari)

23. Kirja on iso

29. Kirjassa on minä-kertoja

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (esim. torpparit, talonpoikaiskapteenit)






Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia

  Karin Smirnoff – Lähdin veljen luo, trilogia  Julkaisuvuosi:  Lähdin veljen luo : alkuperäinen 2018, suomennos 2021  Viedään äiti pohjoise...