sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Karolina Ramqvist – Karhunainen

 



Karolina Ramqvist – Karhunainen (Gummerus)

*kirja saatu kustantajalta 


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 363

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Käsitän nyt, ettei tällä tarinalla ole alkua eikä loppua."

-


Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos Karhunainen (2020) kertoo tarinan renessanssiajan aatelisnaisesta, Marguerite de la Rocquesta, joka joutui selviytymään fiktiivisen Robinson Crusoen tapaan autiolla saarella vuosikausia. Ramqvist yhdistelee romaanissaan Margueriten kokemuksia, kirjailijan omaa elämää sekä esseististä pohdintaa maailman yleisestä tilasta. 

Karhunaista voi kuvata vahvan feministiseksi teokseksi, sillä sen aiheet ja teema pyörivät sukupuoliproblematiikan ympärillä. Vaikka Margueriten julmasta kohtalosta on kulunut jo puoli vuosituhatta, naiset joutuvat myös nykypäivänä kohtaamaan kulttuurisidonnaista naisvihaa ja patriarkaalista vähättelyä. Ei siis ole ihme, että kirjailijan oma elämä kulkee teoksessa samaa tahtia Margueriten kokemusten kanssa. Autofiktiivisen teoksen narratiivi ei toki joudu viettämään aikaansa Margueriten tapaan yksinäisellä saarella, mutta naiseuteen liittyvät ongelmat ovat edelleen läsnä 2010-luvun Ruotsissakin. Lähimenneisyyteen sijoittuvissa osioissa kertoja pohtiikin esimerkiksi nuoren tyttärensä mahdollisuuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, historian tulkitsemiseen liittyviä seksistisiä olettamuksia sekä edelleen tabuna pidettyä naisen seksuaalisuutta. 

1500-luvulla eläneestä Margueritesta on jäljellä hyvin vähän tietoa, eivätkä säilyneetkään tekstit ole täysin luotettavia. Ramqvist on näin ollen joutunut kokoamaan teoksensa vain vähäisten faktojen varaan. Taustatyön vaikeus on yksi kirjan kantavista aiheista, sillä useat teoksen osat pureutuvat nimenomaan käsittelemään hankalaa tiedonsaantia. Lähteiden vähäinen määrä vaikuttaa väistämättä kerronnan tasapainoon sillä seurauksella, että Margueriten tarina jää välillä kaiken muun kertojan käsittelemän varjoon. Karhunainen koostuu niin suurilta osin taustatyöstä, pohdiskelusta, kertojan omista kokemuksista ja silkasta spekulaatiosta, että varsinaiselle tarinalle ei loppujen lopuksi jää juurikaan tilaa. 

Myös kertoja näyttää tunnistavan ongelman, sillä teoksessa viitataan moneen kertaan kirjoittamisen vaikeuteen ja kertojan jopa pakonomaiseen tarpeeseen työstää tekstiä oman elämänsä kautta: 

“[T]unsin itseinhoa, koska oli vieraantunut todellisuudesta ja kirjoittanut vain kirjoittamisen ilosta, mutta myös siksi että olin muuttanut jokaisen ongelmani tekstiksi kuin eläin, joka elää omilla jätteillään (Ramqvist 2020, 226).” 



Margueriten tarinaa selvittääkseen kertoja matkustaa Pariisiin, vierailee metsästysmuseossa, käy Margueriten mahdollisella kotiseudulla ja tutkii aikalaiskarttoja. Teoksessa esitetty vuosien taustatyö perustellaan sillä, ettei kertoja omien sanojensa mukaan tahdo keksiä itse mitään lisää Margueriten kammottavaan tarinaan. Pyrkimys on kuitenkin räikeässä ristiriidassa lopputuloksen kanssa, sillä Margueriten kertomusta käsittelevät osiot ovat hämmentävän tarkkoja: kertoja kuvaa, miten nainen kantaa pientä vauvaa vain yhdellä kädellä ja pitää miekkaa toisessa, miten hän hivelee lapsen pöhöttynyttä vatsaa, ja miten hän joutuu kuuntelemaan sairaan aviomiehensä kuumeista kuiskintaa. Ramqvist kirjoittaa moneen otteeseen teoksen tavoitteista, mutta rakentaa samaan aikaan Margueriten tarinaa spekuloitujen tapahtumien varaan. Teatraalinen lopputulos tuntuu muuttavan Margueriten fiktiiviseksi hahmoksi, jonka selviytymistarinan todenmukaisuudella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan arvoa. 

Marguerite ja kertoja vaikuttavat elävän kaukana toisistaan. Vaikka Ramqvistin tavoite on kietoa renesanssinaisen ja kertojan elämät toisiinsa, yhtymäkohtia on lopulta varsin vähän. Punaisena lankana kulkee kuitenkin naisen asema yhteiskunnassa, eivätkä siihen liittyvät perustavanlaatuiset ongelmat ole vielä omana aikanammekaan poistuneet. Siinä, missä Marguerite joutuu karkotetuksi esiaviollisen seksin vuoksi, myös nykypäivänä seksuaalirikoslainsäädännössä on uhrin asemaa vähätteleviä artikloita. Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, liittyikö Margueriten ja nimettömän miehen väliseen yhdyntään suostumusta. 

Vaikka Margueriten tapaus jää ratkaisemattomaksi, romaani pureutuu ihmisoikeuskysymyksiin niin renessanssinaisen kuin moderninkin ihmisen näkökulmasta. Yksi Ramqvistin vähäisistä läheistä on Margareeta Navarralainen, varhaisena feministinä pidetty renesanssikuningatar. Navarralinen kirjoitti novellikokoelma Heptamerónin, jonka useat kertomukset liittyvät raiskaukseen ja naisten oikeuksiin. Heptamerónin 67. tarina kertoo Margueritesta, joka siveettömyyden vuoksi hylättiin autiolle saarelle. Aluksi näyttää siltä, ettei Margueriten kanssa seksiä harrastanut mies joudu minkäänlaiseen vastuuseen teostaan, mutta myöhemmin myös hän päätyy saarelle. Lähteistä ei selviä, tapahtuuko saarelle asettuminen miehen vapaasta tahdosta, vai karkotetaanko hänetkin. Ainakaan useat aikalaismiehet eivät joutuneet vastuuseen teoistaan: esimerkiksi Margareeta Navarralaisen raiskannut upseeri ei herättänyt minkäänlaista paheksuntaa hovissa. Margareeta sen sijaan traumatisoitui tapahtuneesta niin pahoin, että päätyi kirjoittamaan Heptamerónin, lähes sadan novellin kokoelman naisten eriarvoisesta asemasta. 




Karhunaisen on kääntänyt Laura Kulmala. Teokseen on myös upotettu useita suoria lainauksia Ramqvistin lähdeteoksista, kuten Heptamerónista ja Louise Labén runoista. Suurin osa sitaateista on suomennettu, mutta seassa on myös alkuperäisessä kirjoitusasussaan olevia lainauksia. Esimerkiksi sivulla 193 kirjoittaja viittaa ranskankieliseen rakausrunoon suomentamattomalla sitaatilla: “Brief, le plus grand plaisir qui soit après amour, c’est d’en parler.” Alkuperäisen kirjoitusasun säilyttäminen vie lukijan lähemmäs lähdeteoksia ja konkretisoi kirjoittajan tutkimustyötä. Ranskan-, englannin- ja suomenkieliset lainaukset muodostavat hajanaisen lähteiden verkoston, jonka osasten varaan Ramqvistin teos on rakennettu. Tutkiessaan eri kielellä kirjoitettuja lainauksia lukijan on mahdollista asettua kirjoittajan asemaan ja pohtia Margueriten tarinan taustoja ja luotettavuutta. 

Karolina Ramqvistin Karhunainen kertoo sukupuolten eriarvoisuudesta, joka on yhtä lailla osa historiaa kuin myös nykypäivän kulttuuria. Aihe on valitettavan ajankohtainen, sillä tälläkin hetkellä esimerkiksi Puolassa valmistellaan lakimuutosta, joka vähentäisi raskaana olevien ihmisten itsemääräämisoikeutta entisestään. Marguerite de la Rocque joutui kokemaan patriarkaatin ylivallan julmalla ja epäinhimillisellä tavalla joutuessaan hylätyksi autiolle saarelle, mutta vielä noin viidensadan vuoden jälkeenkin naiset kärsivät eriarvoisesta asemastaan. Nykypäivän sukupuolivähemmistöt eivät joudu pelkäämään saarelle karkottamista, mutta heitä uhkaavat muut patriarkaatin ilmenemismuodot: eriarvoisuus työelämässä, sukupuolittuneet väkivaltarikokset ja epäoikeudenmukaiset kouluttautumismahdollisuudet. Ramqvistin Karhunainen on näin ollen ajankohtainen teos, jonka teema puhuttelee lukijaa sukupolvesta ja -puolesta riippumatta. 







Ramqvist, Karolina (2020) Karhunainen (“Björnkvinnan”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua. 

Kuvat: @chains_of_light


Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.


maanantai 19. lokakuuta 2020

Maria Pettersson – Historian jännät naiset

 













Maria Pettersson – Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

*kirja saatu kirjailijalta


Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 502

(Esipuheen) ensimmäinen lause: 

"Lapsena rakastin historiaa, mutta petyin siihen uudelleen ja uudelleen."


Olen viime aikoina kuunnellut miesystäväni kanssa Jules Vernen klassikkoteosta Maailman ympäri 80 päivässä. Kirjaa kuunnellessani pohdin lapsena seuraamaani romaanin pohjalta tuotettua animaatiosarjaa ja sen hahmoja. Rakastin ohjelmassa esitettyä kaunista viidakkoprinsessaa, joka jäikin yhdeksi ainoista sarjan naishahmoista. Olemme nyt päässeet äänikirjassa jo reilusti yli puolenvälin, mutta Vernen luoma parsilaisnainen, Miss Aouda, ei ole vielä osoittanut minkäänlaisia toimijuuden merkkejä. Äänikirjan kuuntelu sai minut pohtimaan, miksi oikein ihailin staattisena, yksiulotteisena taustahahmona esitettyä prinsessaa niin kovasti. Osasyy varmasti oli, ettei sarjassa esitetty kunnolla muita naisia. Saatoin myös olla tottunut siihen, että naiset on kulttuurissamme ja historiassa hyvin usein esitetty vain pinnallisten ominaisuuksiensa kautta. Tai sitten heistä on vaiettu. 

Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson on koonnut Historian jännät naiset -teokseensa lähes sadan historiallisen naisen tarinan. Vain harva kirjan naisista oli itselleni etukäteen tuttu, vaikka he kaikki voisivat aikaansaannostensa ja yhteiskunnallisen merkittävyytensä puolesta esiintyä jo peruskoulun historiankirjoissa. Olin yllättynyt tajutessani esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartilla olleen huippulahjakkaan siskon, jolla saattoi olla merkittävä rooli Wolfgangin kuuluisimpien sinfonioiden synnyssä. Tarkkaan emme voi kuitenkaan tietää, sillä kuten monen muunkaan aikansa naissäveltäjän, yksikään Maria Anna Mozartin sävellyksistä ei ole säilynyt nykypäivään. 

Pettersson on jaotellut historialliset naiset seitsemään eri ryhmään. Nämä ryhmät ovat tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat & urheilijat, aktivistit & toisinajattelijat, rikolliset & virkavalta, sotilaat & vakoojat, sekä tutkimusmatkailijat & seikkailijattaret. Teos tarjoaa siis varsin laajan silmäyksen historian naisiin. Ratkaisu on toimiva, sillä se alleviivaa naisten mahdollisuuksia toimia vaikuttajina millä tahansa toimijuuden saralla. Koko kirja tuntuukin avoimelta (ja perustellulta) syytökseltä patriarkaalista kulttuuriamme ja historiankirjoja kohtaan: ainoa syy naisten teoista vaikenemiselle on heidän sukupuolensa. 

Historian jännät naiset alkoi some-projektina, kun Pettersson ryhtyi twiittaamaan ja kirjoittamaan Facebookissa merkittävistä, joskin unohtuneista historiallisista naisista. Julkaisut saivat valtavasti huomioita, ja niiden innoittamana perustettiin joukkorahoituskampanja tietokirjan julkaisemiseksi. Historian jännät naiset muodostui yhdeksi nopeimmin rahoituksensa keränneistä kampanjoista, eikä siis ollut mikään ihme, että ensimmäinen painos valmiita kirjoja myytiin loppuun heti ilmestymispäivänään. 

















Teos on tyylilajiltaan tietokirja, mutta Petterssonin helpostipureskeltava kirjoitustyyli elävöittää tekstiä ja tuo mieleen fiktiivisen proosatekstin. Mielikuva on toki vaarallinen, sillä teoksen henkilöt eivät ansaitse tulla mielletyksi fiktiivisinä hahmoina. Petterssonin tekstiä on kuitenkin nopea ja helppo lukea, sillä tiukkojen faktojen lomassa kirjailija käyttää paikoin jopa humoristista tyyliä (kuten vaikkapa kuvatessaan Mozartien sisaruksia "somiksi, musisoiviksi palleroiksi (Pettersson 2020, 151)". Kevyt tyyli ei kuitenkaan vie pohjaa kirjan uskottavuudelta. Uskon Petterssonin kirjoitustyylin koituvan vain teoksen eduksi, sillä se avaa naisten tarinoita myös sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan tietokirjoja. 

Petterssonin teoksen positiivinen ja ennenkaikkea innostunut vastaanotto kertoo ahtaasta kulttuuristamme, jossa naisia realistisesti käsittelevät julkaisut kuuluvat poikkeuksiin. Historian jänniä naisia lukiessa tuntui hurjalta ajatella miesvoittoista maailmaa, jossa tälläkin hetkellä elämme. Tuntui kohtuuttomalta vääryydeltä, ettei yksikään Petterssonin esittelemistä naisista ollut tullut kunnolla vastaan peruskoulussa, lukiossa tai edes yliopiston luennoilla. Miksi minun täytyi elää 25-vuotiaaksi saakka, ennen kuin kuulin esimerkiksi Afganistanin huntupakkoa vastustaneesta kuningattaresta, Soraja Tarzista (1899-1968)? Tai fyysikko Lise Meitneristä (1878-1968), jonka palkinnotta jättämistä pidetään edelleen yhtenä Nobel-komitean suurimmista virheistä. Puhumattakaan itseeni suuren vaikutuksen tehneestä Lee Milleristä, joka "oli yksi 1900-luvun parhaita valokuvaajia, joka koki hyväksikäyttöä, teki mallinuran, ryhtyi taidevalokuvaajaksi, kuvasi toisen maailmansodan kauhuja, kylpi Hitlerin ammeessa, harjoitti vapaata rakkautta ja ryhtyi lopulta huippukokiksi, joka tarjosi surrealistista ruokaa. (Pettersson 2020, 477)."

Pettersson kirjoittaa esipuheessaan, etteivät kaikki naiset kuitenkaan kelpaa esikuviksi. Se on totta, sillä henkilökuviin mahtuu mukaan julmia, jopa hirviömäisiä naisia. Tällaistenkin historiallisten hahmojen esilletuominen on kuitenkin perusteltua ja tärkeää, sillä historiantuntemus rakentaa pohjan nykyiselle ja tulevalle kulttuurillemme. Mitä avoimemmin puhumme historian erilaisista henkilöistä, sitä parempi ymmärrys meillä on oman aikamme kulttuurista. 

Useat teoksen naisista ovat eläneet jo kauan ennen äitiäni, isoäitiäni tai sitäkin kaukaisempia sukupolvia. On järkyttävää lukea siitä, miten lahjakkaat, rohkeat ja älykkäät naiset vaiennettiin aikoinaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin ymmärsin, että samat antifeministiset arvot elävät voimakkaina ja tunnistettavina myös tänä päivänä, omana elinaikanani. Vasta muutamia päiviä sitten pääministeri Sanna Marin joutui kohun keskelle, kun esiintyi aikakauslehden haastattelussa avoimessa kaula-aukossa. Tuntuu kohtuuttoman epäoikeudenmukaiselta ajatella, että Marin muistettaisiin tulevien sukupolvien keskuudessa vain tissivakoministerinä

Haluan tässä blogitekstissä antaa vielä erityistä tunnustusta aukeamalle, jossa Pettersson käsittelee sukupuolen moninaisuutta. Vaikka teoksen nimi viittaa naisiin, emme voi olla täysin varmoja kaikkien henkilöiden todellisesta sukupuolesta. Onkin asiallista muistaa myös muut sukupuolet, jotka ovat jääneet historiankirjoissa miesten varjoon. 

Vaikka kaikista kirjan naisista ei ole esikuviksi, iso osa heistä kelpaisi roolimalliksi myös nykypäivän lapsille. Mikäli aikaisemmat sukupolvet olisivat puhuneet aikansa toimijoista yhdenvertaisesti, tuntisimme nykypäivänä historiaa paljon nykyistä monipuolisemmin. On myös hyvin mahdollista, että Jules Verne olisi 1800-luvulla kirjoittanut Miss Aoudan aktiivisemmaksi hahmoksi, mikäli realimaailman aikalaisnaiset olisivat saaneet ansaitsemansa huomion. Jouduin nuorempana tyytymään Miss Aoudan kaltaisiin inaktiivisiin naisesikuviin, mutta toivon oman sukupolveni lukevan lapsilleen Historian jänniä naisia ja löytävän sieltä moniulotteisia hahmoja, joihin on turvallista ja innostavaa samastua. 




Pettersson, Maria (2020) Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinessoja. Atena Kustannus Oy. 

Kuvat: @chains_of_light

 


maanantai 12. lokakuuta 2020

Jeanette Winterson – Aikakuilu



Jeanette Winterson – Aikakuilu 

*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aikaisemmin Maailmankirjat-blogissa

-

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 330

Ensimmäinen lause: 

"Näin jotain tosi outoa tänään."

-


Jeanette Wintersonin romaani Aikakuilu (2020) kuuluu Johnny Kniga -kustantamon Shakespeare-teossarjaan. Sarja käsittää kahdeksan William Shakespearen klassisia näytelmäteoksia mukailevaa teosta. Aikakuilun tarina ja teema punoutuvatkin tiukasti Shakespearen Talvisen tarinan (1611) ympärille. Winterson leikittelee alkuperäisteoksen hahmoilla ja sijoittaa heidät ajan mystiseen jatkumoon mielikuvituksen ja realimaailman taitoskohtaan. Kertomuksen ydin piileekin taidemaailman kaanonissa ja sen rajojen venyttämisessä: Wintersonin ja Shakespearen hahmot elävät samaan aikaan sekä kirjan sivuilla, menneisyydessä, nykyisyydessä että ajattomassa ikuisuudessa.

Wintersonin teos alkaa Shakespearen Talvisen tarinan tiivistelmällä: Ruhtinaat Poliksenes ja Leontes elävät sovussa, kunnes Leontes alkaa epäillä pian syntyvää tytärtään Polikseneen lapseksi. Leontes hankkiutuu lapsesta eroon, ja vasta vuosien päästä tytär löytää takaisin kotiin ja tapaa oikean perheensä. Wintersonin tarina rakentuu teoriaan, jonka mukaan Shakespearen hahmot eivät tarinan lopussa jääneetkään näytelmätekstin sivuille, vaan jatkoivat elämäänsä ajan kuilussa:

“Ilman enempiä selityksiä, varoituksia saati psykologisia tulkintoja näytelmän loppu sinkoaa kaikki henkilöt uuteen elämään. Miten he pärjäävät, se jää aikakuilun asiaksi (Winterson 2020, 16).”

Wintersonin tarina mukailee Talvisen tarinan juonta niin tarkasti, että lukija osaa ennakoida tapahtumien kulun. Tätä kerronnallista ratkaisua voidaan pitää tyylikeinona, joka antaa lukijalle mahdollisuuden syventyä hahmojen motiiveihin: tulkitsijan on helppo tarkastella ja arvioida hahmojen toimintaa, kun tietää jo etukäteen tapahtumien lopputuloksen.

Shakespearen tarinassa Leonteen ainoa poika, Mamilus, menettää henkensä. Jo tarinan alkaessa on näin ollen selvää, että Wintersonin luoma Mamilusta vastaava Milo-poika tulee menehtymään. Alkuperäistarinan tunteva lukija toimii hahmojen ja tapahtumien yläpuolella liikkuvana tarkkailijana, joka voi halutessaan palata Talvisen tarinan pariin ja tarkistaa, millainen kohtalo kutakin hahmoa odottaa. Lukijan ja hahmojen asetelma heijastelee aikakuilua, jonka olemassaolosta myös hahmot ovat tietoisia: useaan otteeseen he toivovat voivansa kääntää ajan kulkusuunnan ja palata menneeseen, tai ainakin tietää jotakin tulevasta.

Kirjailijan luomat hahmot liikkuvat todellisuutta vastaavassa miljöössä, joka on täynnä viitteitä ja sidoksia realimaailmaan nimien ja tuttujen ilmiöiden muodossa. Winterson sijoittaa myös itsensä tarinaan mainitsemalla, että eräs keskeisistä hahmoista on näytellyt juuri Wintersonin teoksesta tehdyssä näytelmäsovituksessa. Romaanin lopussa kerronta siirtyy tarinasta Wintersonin omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Kertomuksen sulautuminen kirjailijan pohdinnaksi sulattaa seinän fiktion ja todellisuuden välillä. Persoonattomana pysytellyt narratiivi paljastuu kirjailijaksi itsekseen, mikä yhdistää tarinan tapahtumat tosielämään. Kertojan persoonan paljastuminen saa lukijan palaamaan tapahtumiin jälleen uuden näkökulman siivittämänä. Kyseessä on taas uusi kerronnan keino, jolla Winterson yhdessä lukijan kanssa kääntää aikaa eteen- ja taaksepäin.

















Wintersonin valinta muuttaa Shakespearen hahmot nykyajan henkilöiksi toimii selkeytensä puolesta, mutta tuo teokseen naiveja, karikatyyrimäisiä elementtejä. Shakespearen Leontes-hahmo on Wintersonin versiossa nimeltään Leo, samoin kuin Hermione on MiMi ja Poliksenes on Xeno. Nimien yksinkertaiset muunnokset yhdessä hahmojen liioiteltujen piirteiden kanssa tekevät hahmoista karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Hahmot jäävät myös varsin yksiulotteisiksi, sillä heidän roolinsa on lähinnä toistaa ja jäljitellä Shakespearen luomusten toimintaa. Tämä johtaa siihen, että myös tarinan käänteet tuntuvat melodramaattisilta ja epäuskottavilta. Tapahtumien suurentelu, hahmojen ylidramaattisuus ja yhteys Talviseen tarinaan muistuttavat kuitenkin lukijaa siitä, että Aikakuilukin on loppujen lopuksi vain hyvin perinteinen satu.

“Aikakuilu”-termi esiintyy teoksessa useassa eri yhteydessä. Jo Talvisen tarinan tiivistelmässä kertoja vihjaa hahmojen syöksyneen aikakuiluun, mutta termiä käytetään pitkin tarinaa myös sen muissa muodoissa: MiMin yhtyeen nimi on “The Gap of Time”, minkä lisäksi Xeno kehittelee koko tarinan ajan kunnianhimoista virtuaalitodellisuudessa pelattavaa peliä nimeltä “Aikakuilu”. Myös Leo harmittelee useaan otteeseen aikaa ja sen kulumista. Hän katsoo kerta toisensa jälkeen Superman-elokuvan, jossa Supermies kääntää ajankulun suuntaa lentämällä tarpeeksi nopeasti vastapäivään.

“Aikakuilulla” Winterson ei siis viittaa vain yksittäiseen, tiettyyn asiaan, vaan ihmisiä yhdistävään haluun hallita ajan kulkua ja hyödyntää sitä omiin tarpeisiinsa.

Romaani sisältää runsaasti viittauksia ja suoria sitaatteja muista teoksista. Shakespeare-käännösten (Cajander 1894 & Vainonen 2006) lisäksi tarinassa lainataan säkeitä muun muassa amerikkalaiselta runoilijalta, T. S. Eliotilta. Myös esimerkiksi ote Peter Sarstedtin laulusta Where Do You Go To (My Lovely) on lainattu Hectorin suomennoksesta Kuningatar.

Kirjan on suomentanut Saara Pääkkönen, joka oli myös yksi WSOY:n Shakespeare-sarjan kustannustoimittajista. Jeanette Wintersonin Aikakuilu on kunnianosoitus klassiselle näytelmäkirjallisuudelle ja sen ajattomalle luonteelle.

William Shakespearen Talvinen tarina esitettiin oletettavasti ensimmäistä kertaa jo 1600-luvun alussa, mutta lukijat ovat kuitenkin palanneet teoksen äärelle vielä vuosisatoja myöhemmin ja näytelmästä on tehty useita moderneja sovituksia. Tällainen sovitus on Aikakuilun lisäksi esimerkiksi BBC Television Shakespearen tuottama The Winter’s Tale -elokuva vuodelta 1980. Shakespearen samastuttavat hahmot ominaispiirteineen, tutut mutta jännittävät juonenkäänteet ja ajattomat kysymykset herättävät lukijan
kiinnostuksen myös nykypäivänä.

Vaikka Winterson on Aikakuilussa sijoittanut hahmot täysin erilaiseen ympäristöön ja lisännyt tarinaan uudenlaisia yksityiskohtia, perustavanlaatuiset kysymykset pysyvät muuttumattomina: lukija jää teoksen luettuaan pohtimaan, onko olemassa kohtaloa, tai edes vapaata tahtoa. Kertomus myös herättää kysymyksen siitä, onko ihmisen toiminta määritelty ennalta jo jossain aiemmassa elämässä – kenties aikakuilun tuntemattomassa poimussa.



Kuvat: @chains_of_light

Jeanette Winterson, Aikakuilu (“The Gap of Time”, 2015). suom. Saara Pääkkönen, Johnny Kniga Kustannus, 2020.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

 


 

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)


Äänikirjan kesto: 8h 24min 

Ensimmäinen lause: 

"Jumppu-tädissä voisi olla päähenkilön vikaa."

-


Antti Holman uusin teos tuli vastaan monessa eri kanavassa. Teos on kiistatta saanut valtavaa näkyvyyttä viimeaikoina. Se ei ole ihme, sillä Holman teksti uppoaa helppolukuisuudessaan varmasti varsin monenlaiseen yleisöön. Sain kokea tämän itsekin, sillä tartuin teokseen äänikirjana yhdessä miesystäväni kanssa. Meillä on yleensä vaikeuksia löytää yhteistä luettavaa, sillä intressimme poikkeavat usein vahvasti toisistaan. Antti Holmaa oli kuitenkin mukava kuunnella mökillä tiskaamisen, kuvanmuokkauksen ja ruoanlaiton taustalla. Kirjan kuuntelemisesta muodostui yhteinen harrastus, joka sitoi alkusyksyn mökkipäivät tunnelmallisesti yhteen. 

Kaikki elämästä(ni) on hajanainen ja poukkoileva kuvaus taiteilijan elämästä. Sofi Oksanen mainitsi kerran eräässä paneelikeskustelussa pitävänsä kirjoittamisesta kirjoittamista suhteellisen laiskana ratkaisuna, mutta jos Antti Holman kuvausta on uskominen, kyse ei todellakaan ole aidan matalimmasta kohdasta: Holma kuvaa teoksessaan kirjoittamisen aiheuttamaa tuskaa, ahdistusta ja jopa lamauttavaa epätoivoa. Kirjan suurin anti piileekin Holman kerronnan samastuttavassa inhimillisyydessä – me kaikki olemme joskus joutuneet siirtämään sovittua deadlinea tai ehkä pakoilemaan kustannustoimittajaa lentokentällä. 





Holman autofiktiivinen kerronta keskittyy kuvaamaan taiteilijan vaihtelevia työmahdollisuuksia ja pitkää (henkistä) matkaa Sonkajärveltä New Yorkiin. Väliin mahtuu pippelileikkejä naapurin pojan kanssa, kiusallinen kotimainen rap-elokuva (tiedätte kyllä) sekä monta häpeällistä kohtaamista joulupukin, jumalan ja saatanankin kanssa. 

Kerronta on pääosin miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa, mutta liitoitelluimmissa kohtauksissa Holma sortuu artopaasilinnamaisiin latteuksiin. Dialogit hyvän ja pahan kanssa vievät tarinaa eteenpäin, mutta tuntuvat irrallisilta ja hieman hämmentäviltä lisäyksiltä. Olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea päähenkilön moraalisesta ahdingosta ilman päälleliimattuja jumalan ja saatanan hahmoja. Holman teos sisältää niin paljon huumoria, että kerrontaa olisi voinut tasapainottaa vakavammilla jaksoilla. 

En kuitenkaan ihmettele, että suuri yleisö tuntuu ottaneen romaanin omakseen. Useat teoksen aiheet (ruummiillinen häpeä, seksuaalisuus, kasvukipuilu, elämän tarkoituksen etsiminen, inho maaseutua kohtaan) ovat universaaleja ja samastuttavia. Kirjailija myös kuvaa näitä aiheita värikkäästi, Holman ajatuksia on pääosin virkistävää kuunnella. Itse Antti Holman hahmokin on monille lukijoille tuttu aiemmista produktioista, joten päähenkilön mukana on helppo kulkea. 

Teos on kuitenkin valitettavan hajanainen. Äänikirja toimi mökillä juuri siksi, että tiskatessa ja siivotessa tuli tunne, ettei haitannut, jos pari lausetta jäi kuulematta. Se on sääli. Sama ongelma vaivasi romaanin hahmoja: Holma marssittaa tarinaan paljon erilaisia ystäviä, joiden hahmon rakentamiseen ei juuri tuhlata adjektiiveja. Olimme mieheni kanssa yhtä mieltä siitä, että monet hahmot jäivät varsin yksiulotteisiksi. Päähenkilön ja tämän ystävien välisissä dialogeissa lukijalle tulee helposti ulkopuolinen olo. Jäinkin monesti miettimään, mikä kunkin hahmon rooli tässä teoksessa lopulta oli. Osa heistä on mukana aivan perustellusti, mutta loput tuntuivat ikäänkuin pakollisilta lisäyksiltä kerronnan elävöittämiseksi. 

Kaikki elämästä(ni) on kaikessa pirstaleisuudessaan mukiinmenevä ja kiinnostava teos, joka antaa lukijalle paljon ajateltavaa ja samastumispintaa. On rauhoittavaa (ja samaan aikaan kamalaa) ajatella, että samoista itsetunnon ongelmista voi tosiaan kärsiä niin suomalaisessa pikkukylässä kuin globaaleissa suurkaupungeissakin. Myös Holman inho lapsuuden Sonkajärven apaattisuutta kohtaan on ymmärrettävää ja tuttua: lähdin itsekin alkuperäiseltä kotipaikkakunnaltani ja rakensin uuden elämän aivan muualle. Moni lukija on varmasti kokenut vastaavan matkan. 

Holma huomauttaa, että Ranskassa Édouardo Louisin kotikylässä ei enää myydä kirjailijan esikoisteosta, sillä siinä puhutaan niin rumasti kyseisestä paikasta. Voi olla, että tämän romaanin myötä myöskään Sonkajärveltä ei enää saa ostettua Antti Holman teoksia. Se ei kuitenkaan olisi mitään uutta, sillä Holman mukaan "kirjakauppaa ei ole ollut enää vuosikausiin". 


Holma, Antti (2020) Kaikki elämästä(ni). Otava. 

Kuvat: @chains_of_light




Delia Owens – Suon villi laulu

  Delia Owens – Suon villi laulu (WSOY)  Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2018, suomennos 2020 Sivuja: 416 Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä  ...