Catherine Pozzi – Agnès

 

Catherine Pozzi – Agnès (Impromptu Kustannus) 

* Teos saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Julkaisuvuosi: Alkuperäinen 1927, suomennos 2023

Sivuja: 76

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kultaseni, kulta rakas, tiukasti hymyilevä rakkaani!"

- 

Ranskalaisen runoilija-kirjailija Catherine Pozzin (2023) novelli Agnès sai suomennoksensa melkein vuosisata sen jälkeen, kun alkuperäinen teos ensi kerran julkaistiin. 

Pozzi itse ei tuottanut tekstiä lähtökohtaisesti julkaisutarkoituksessa, sillä tekstin saattaminen suuren yleisön saataville palveli ensisijaisesti kirjailijan oikeutta omaan tarinaansa. Pozzi tunnettiin aikansa ajattelijoiden keskuudessa ja hän kävi kiivasta kirjeenvaihtoa merkittävien kirjailijoiden kanssa. Vasta, kun Ranskan "virallisena runoilijanakin" pidetty filosofi Paul Valéry alkoi työstää omaa versiotaan Agnèsista, ryhtyi Pozzi kiireellisiin toimiin tekstinsä julkaisemiseksi. Julkaistuaan tekstin pseudonyymillä "C. K." Pozzi joutui seuraamaan sivusta kirjallisen yhteisön ihastelua ja suitsutusta, joka Agnès-novelliin kohdistui. Traagisinta Pozzin julkaisuprosessissa lienee, että ajan kulttuuripiirit uskoivat sinnikkäästi juuri Paul Valéryn kätkeytyvän salanimen taakse. 

Agnès on noin viisikymmensivuinen novelli, jonka lähdeluettelo on melkein yhtä pitkä. Pozzi tarkastelee tekstissään nuoreen Pozziin perustuvan Agnès-neidon itsekasvatusprojektia. 1900-luvun alkuvuosille sijoittuvissa kirjemuotoisissa kappaleissa Agnès puhuttelee tulevaa, vielä tuntematonta rakastettuaan, ja raportoi hänelle projektin etenemisestä. Agnèsin tavoite on tehdä itsestään "tulevan rakastetun arvoinen" (viittaus takakansitekstiin). Seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt Agnès ei ole vielä päässyt naimisiin tai saanut edes kosijaehdokkaita, joten projekti on ajan normien mukaisesti enemmän kuin kiireellinen. 

Kuten aikansa sivistyneistöllä, Agnèsin tavoitteena on tuntea niin itämaisten uskontojen kuin algebrankin salaisuudet. Pariisin miehinen älymystö kokoontuu Agnèsin isän johdolla talon alakerrassa, ja mukana saattaa nauraa myös kirjeiden odotettu vastaanottaja. Agnèsin kosketus intellektueihin miehiin rajoittuu kuitenkin kuulotorvesta kuuluvaan rätinään, joka raikuu isän jutustellessa puhelimitse maskuliinisten kanssa-ajattelijoiden kanssa.

Ajan eksakteja tieteitä korostavien ihanteiden mukaisesti Agnès kokee arvonsa määrittyvän oppineisuuden kautta. Koska naisia ei poikalapsien tapaan ole tapana kouluttaa, joutuu Agnès opettamaan itse itseään. Virginia Woolfin tapaan Agnès ryhtyy järjestelemään itselleen puutarhavajaan omaa huonetta ja hankkimaan käsiinsä kaikki tietokirjat, jotka miesajattelijoiden käsistä saa riistettyä: "Läkärimme antoi minulle William Jamesin kootut teokset, ja eilen onnistuin haalimaan kokoon yhdeksäntoista osaa Grotea ja Champollionin 'hieroglyfien tulkinnan'. Kun kerran en tiedä mitään, kaikki kelpaa." (Pozzi 2023, 36.) 

Golfin ja tenniksen suhteen Agnès on päässyt kehittämään taitojaan jo hieman liiankin pitkälle, joten tulevaa rakasta varten hän päättää tasoittaa tilannetta ja laskea osaamisensa aloittelijan tasolle. Kyseessä on siis sekä kehollinen että hengellinen matka, jonka Agnès tekee yksinomaan palvellakseen tulevan rakastetun oletettua naisihannetta. 

Pozzin novelli etenee pintapuolisesta tunteidentutkiskelusta syvälle filosofisen pohdinnan maailmaan. Itsekehitysprojektinsa edetessä Agnès ryhtyy käyttämään tulevasta rakkaastaan potentiaalisia nimityksiä: kulta, veli, suojelusenkeli, Neitsyt Maria. Rakkauden kohteen muuttuessa myös projektin tavoite vaihtuu. Tutustuttuaan teologiaan ja lajien syntyyn Agnèsin kirjeet täyttyvät pohdinnalla monoteismista, atomeita ohjailevasta luonnonlaista sekä sielun koostumuksesta. Kirjeiden vastaanottaja muuttuu, samoin kuin Agnèsin rakkaudenkin.

 

Pozzin novellin kevyehkö kieli ja kompakti sivumäärä saattavat hämätä ennakkoluuloista lukijaa. Viiteenkymmeneen sivuun on ujutettu noin kolmekymmentä eri kaunokirjallista, filosofista tai tieteellistä lähdettä aina Vergiliuksen runoelmista nobelisti Niels Bohriin, jota Agnès kuvaa "atomien Galileo Galileiksi" (Pozzi 2023, 60). Kirjailijan runoilijatausta sekä laaja tuntemus aikansa tieteistä näkyy huolellisesti koostetuissa intertekstuaalisissa lauseissa, joiden filosofinen sisältö on aseteltu esille lyyrisiä apukeinoja käyttäen. Agnèsin oivallukset ja tajunnanvirta sekoittuvatkin useasti toisiinsa säkeiden lailla: 

"Hyväksyttävä, ehkä hyvinkin, mutta ei Jumala.

Yksi Jumala on poikkeuksellista. 

Päätäni särkee. 

Haluaisin kuolla."

(Pozzi 2023, 57.)

Tutkimustensa myötä Agnès alkaa hahmottaa maailmankaikkeuden rakennetta sekä eri tieteenalojen yhtymäkohtia. Ymmärrys ei odotusten vastaisesti tuo mukanaan rakastettua tai edes vastauksia, vaan sylin täydeltä uusia kysymyksiä. Mietelmät eivät kuitenkaan liity pelkästään tieteeseen, vaan naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sivistystään hionut Agnès alkaa tulla naisen tien päähän: suuret miehiset kanssa-ajattelijat keskeyttävät Agnèsin pohdinnan ja kieltävät hänen oppineisuutensa. Yläluokkaisen talon salongissa Agnèsin isä jatkaa elämäänsä valistuneena intellektuellina ja viihdyttää säkenöivän älykkäitä vieraitaan samalla, kun tytär istuu puutarhavajassa lukemassa Blaise Pascalin aforismikokoelmaa sekä Goethen (1808) Faustia. 

Vaikka Agnèsin hanke on toivoa täynnä, on novellin sanoma varsin lohduton. Agnèsin yhteiskunnallinen asema ei muutu, vaikka tiedon myötä maailmankaikkeuden mysteerit avautuvat hänen ympärillään. Agnès tutkii sormustaan pohdiskellen metallin ja ihmiskehon eri pituisia maatumisprosesseja ja ymmärtää, että kaikki on koko ajan liikkeessä. Kaikki, paitsi nainen. Nainen voi vain istua vajassa odottamassa rakkautta, oli se sitten mies tai Maria. Pyhän Neitsyen puoleen Agnès kääntyy vasta aivan matkansa lopulla, kun usko miehisiin jumalankuviin ja epäjumaliin on pirstoutunut. Agnèsille jää jäljelle vain vankkumaton toivo yli-inhimillisestä feminiinisestä rakkaudesta, jota ilman ei yhtäkään miestä tai edes Jumalan poikaa olisi. 

Tämän päivän lukijan käsissä Agnès on edelleen murheellinen teos, sillä muuttuneesta maailmasta huolimatta naisen osa on yhä edelleen jäädä paikoilleen. Esimerkiksi kehittyvissä valtioissa tytöt otetaan usein ensimmäisinä pois koulusta, jotta he voivat auttaa perhettä kotitöissä. Etiopian Planin hätäapukoulutuksen asiantuntija Kiros Abrhan hiljattainen lausunto voisi oman aikamme tyttölasten sijasta koskea yhtä lailla Agnèsin tilannetta: 

"Koulutus ei ole väylä elämään, vaan elämä itse. Se suojelee lapsia, erityisesti tyttöjä, ja yhteisöjä tietämättömyydeltä ja perinteisiltä uskomuksilta. Se on keino suojella lapsia varhaisilta pakotetuilta avioliitoilta sekä seksuaaliselta ja fyysiseltä hyväksikäytöltä." (Plan 3/23, 13.)

Myös nykypäivän tiede- ja taideihanteet nostattavat muureja naisten etenemiselle, aivan kuten Agnèsin ja Pozzin aikana. Voi siis olla, että naisvihamielinen media leimaa myös Pozzin novellin "noloksi jutusteluksi", kuten naiskirjailijoiden kohdalla usein käy. 

Median ja yläluokan vallankäyttö nojaa täten edelleen patriarkaalisiin kulmakiviin. Mikäli haluamme mahdollistaa omille tyttärillemme sekä muille haavoittuvaisessa asemassa oleville puutarhavajaa paremman oppimisympäristön, on oma velvollisuutemme muistaa Agnèsin ja Pozzin kaltaisten naisten aloittama matka ja vaatia paikkaamme miehisessä salongissa. 

-

-

"Ainakin onnistuin ymmärtämään itseäni. Minulle ei ole henkistä turvapaikkaa. Pyhä Henki pakottaa sähkövirran väistämään magneettia ja kallistaa tähtiä radoillaan. Isä Jumala on ikuinen leposijani, – mutta Jeesus, mutta Jeesus, keskellä kapeaa siivua historiaa ja maantiedettä?"

Pozzi 2023, 56. 

-

Pozzi, Catherine (2023) Agnès ("Agnès", 1927). Käänt. Juuso Kortelainen. Impromptu Kustannus: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Viitattu: 

Plan 3/23 (Syyskuu 2023). Lapset saavat varhaiskasvatusta sisällissodasta toipuvassa Etiopiassa, 13. 

Koskelainen, Jukka (18.8.2023). Elina Hirvosen autofiktio hämmentää: tiheiden ja rankkojen jaksojen lomassa on kaikenlaista jutustelua. [Arvio kirjasta Rakkauksien lokikirja, Elina Hirvonen]. Helsingin Sanomat.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009787641.html Viitattu 24.9.2023. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

29. Kirjassa on minä-kertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

40. Kirjassa hylätään jotain (vanha identiteetti)

9. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat

 

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat 

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 415

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Häntä oli ammuttu kerran otsaan ja kerran takaraivoon."

- 

Maggie Nelsonin Jane / Punaiset osat (2020) koostuu vuonna 2005 valmistuneesta Jane, Eräs murha -runoteoksesta sekä Punaiset osat -romaanista, joka ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Yhdessä teokset muodostavat yhtäaikaa lyyrisen ja dokumentaarisen läpileikkauksen väkivaltakulttuurin keskellä kasvamisesta. 

Maggie Nelson synytyi Yhdysvaltain Michiganissa vain neljä vuotta sen jälkeen, kun hänen äitinsä sisko löytyi hautausmaalle hylättynä kuristettuna ruumiina. Jane oli kuollessaan 23-vuotias, eikä murhalle tähänkään päivään mennessä ole löydetty motiivia. Henkirikos kuitenkin kytkeytyy samaan aikaan tapahtuneeseen murha-aaltoon, jossa yhteensä seitsemän nuorta naista menetti henkensä. Mielipuolinen murha heijastelee kuoleman ja väkivallan kulttuuria, jossa nainen saattaa tulla pahoinpidellyksi tai tapetuksi vain sukupuolensa tähden. Teos kertoo tarinan Janen ruumiin löytymisestä aina 35-vuotta myöhemmin tapahtuneeseen oikeudenkäyntiin. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kirjailija Maggie Nelsonin muistelmista. Keskiössä eivät myöskään ole murha, murhaaja tai murhayön tapahtumat, vaan yhteiskunnan normalisoitunut väkivalta. 

Teoksen ensimmäinen osa on runoteos, jonka Nelson kirjoitti ennen Janen murhaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Nelson käyttää runoissaan modernia runomittaa, jossa säkeet ja riimit eivät noudata säännöllistä kaavaa. Runojen välissä on Janen päiväkirjasta poimittuja, ajoittain muokattuja tekstejä, sekä erinäisistä kirjallisista lähteistä lainattuja otteita. Esimerkiksi Ilmestys-runon kanssa samalla aukeamalla (124-125) on The Michigan Murder -tietokirjasta poimittu kappale, jossa todetaan kaikkien tapettujen naisten kärsineen kuukautisista murhansa aikaan. Ilmestys-runossa narratiivi pohdiskelee, mikä yhteys kuukautisilla saattoi olla rikokseen: “Arveltiin siis, että Janea ei raiskattu/ (mutta hänet ehkä tapettiin)/ siksi, että hänellä oli kuukautiset; (Nelson 2020, 125)” 

Runojen asettelu ja tyylikeinot mahdollistavat tekstin monipuolisen tulkinnan ja lukijan eläytymisen tapahtumiin. Esimerkiksi Iho-runon (Nelson 2020, 100) asettelu muodostaa konkreettisen kuvan kuristamisesta: 

Nailonsukka oli solmittu hänen kaulansa ympäri

          niin tiukalle

 ettei sitä enää näkynyt. Se upposi

niin syvälle ihoon. 

Säe “niin tiukalle” on sijoitettu sisemmäs kuin edeltävä ja seuraava säe. Sisennys saa näin ollen aikaan tiimalasimaisen muodon, joka muistuttaa runossa kuvattua kuristettua kaulaa. Lukijan visuaalinen mielikuva täydentyy Punaiset osat -romaanin lopussa, kun kertoja kuvailee murhapaikalta otettua valokuvaa: “Janen kaula näyttää kuvassa tiimalasin muotoiselta, kuopalle painunut keskikohta on uskomattoman kapea, vessapaperirullan hylsyn eikä kaulan paksuinen (Nelson 2020, 405).” 

Nelsonin runot rönsyilevät viittauksista suuriin runoteoksiin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Teksteissään kirjailija leikittelee muiden muassa Sylvia Plathin, Virginia Woolfin, Edgar Allan Poen ja Fjodor Dostojevskin kaltaisten traagisuudestaan tunnettujen kirjoittajien ajatuksilla. Runossaan Kiista (113) Nelson esimerkiksi kirjoittaa:

Oli käynnissä kiista, hienovarainen sellainen.

Voiko kukaan pitää verestä niin kuin pidetään vuorista

tai merestä?

Teksti viittaa Janen murhaan ja tappajan epäselvään, mahdollisesti kuukautivereen liittyvään motiiviin. Kappale on kuitenkin viittaus myös Simone de Beauvoirin teokseen Onko sade poltettava? Yhdistämällä tätinsä murhan kirjallisuuden ajattomiin pohdintoihin Nelson rakentaa samastuttavan alustan, johon lukija voi heijastaa myös omia tunteitaan; Janen murha ei ollut sattumanvarainen yksittäistapaus, vaan ihmisen perustavanlaatuisen julmuuden äärimmäinen ruumiillistuma.

Teoksen jälkimmäinen osa on proosan muotoon kirjoitettu kuvaus Janen kuolemaan liittyvästä oikeudenkäynnistä. Tekstissä Nelson kuvaa juridisen prosessin vaiheita, mutta teoksen sanoma sijoittuu lopulta oikeussalin ovien ulkopuolelle, Nelsonin omaan elämään. Romaanissa kertoja käy läpi nuoruutensa vaiheita ja sitä, miten tädin kuolema on vaikuttanut hänen kasvuunsa. Kun kertoja lopulta tunnistaa väkivallan vaikutuksen omassa elämässään, hän löytää sitä myös kaikkialta ympäriltään: siskon, äidin ja kaikkien naispuolisten ystävien arjesta. Väkivaltakulttuuri paljastuu sukupolvelta toiselle siirtyneeksi perinnöksi, jonka vaikutukset näkyvät yhteiskunnallisissa rakenteissa, normeissa ja kulttuurissa:

“Kaikki muut olivat filmihulluja poikia [- -] he huusivat elokuvan kuuluisia repliikkejä yhteen ääneen pari sekuntia ennen kuin elokuvan henkilöt lausuivat ne. [- -] Oli kaikkea muuta kuin hauskaa istua yksin keskellä nuoria miehiä, jotka mylvivät oletko nähnyt, millaista jälkeä .44 Magnum tekee naisen pillussa?”

Nelson 2020, 287

Koska Jane, Eräs murha -runoteos ehti ilmestyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, Punaiset osat -romaania kirjoittaessaan Nelsonilla oli mahdollisuus tutkia runojensa vaikutusta ympäristöönsä. Romaanissa onkin useita kohtia, joissa kerrotaan ensimmäisen teoksen vastaanotosta. Runoteoksen kiitoksissa kirjailija kiittää Janen entistä kihlattua, Phil-nimistä miestä ystävyydestä, mutta vuosia myöhemmin kirjoitetussa Punaiset osat -romaanissa kerrotaan Philin kummastelleen kiitossanoja, sillä ei koe suhdettaan Nelsoniin ystävyydeksi. Jane, Eräs murha ja Punaiset osat näin ollen täydentävät toisiaan tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia kirjailijan subjektiivisuuden vaikutusta tapahtumien esittämiseen.

Maggie Nelsonin yhdistelmäteos Jane / Punaiset osat on proosan ja lyriikan tyylikeinoja yhdistelevä kuvaus henkilökohtaisista kokemuksista, joihin moni lukijakin voi samastua. Vaikka jokaisessa suvussa ei ole murhan perintöä, väkivallan kollektiivinen perintö näkyy erityisesti naisten elämässä jatkuvana pelkona ja varautumisena. Janen murhasta on kulunut jo 51 vuotta, mutta vielä nykypäivänäkin naisvihamielinen incel-kulttuuri kukoistaa internetin anonyymeillä keskustelufoorumeilla. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa Suomen suosituimmalta keskustelufoorumilta, Ylilaudalta, löytyy keskustelu otsikolla Miksi kaikki naiset ovat huoria? (https://ylilauta.org/naistenhuone/125153957) ja kommentti “raiskaamisesta saa vain ehdollista, joten helppoa kuin heinänteko :) (https://ylilauta.org/naistenhuone/119623845#no126770681)”

Nelson, Maggie (2020) Jane / Punaiset osat (“Jane - a murder”, 2005 & “The Red Parts” 2007). Kustantamo S&S, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.