Kate Elizabeth Russell – Vanessa

 Kate Elizabeth Russell – Vanessa (WSOY) 

Ilmestymisvuosi: 2020 

Sivuja: 456

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä (nipin napin) 

Ensimmäinen lause: 

"Valmistaudun lähtemään töihin kahdeksan tunnin kuluttua postauksesta."

- 

Suurikokoinen lehtori astuu auringon eteen, ja 15-vuotiaan Vanessan päälle lankeaa kylmä varjo. Kun keski-ikäinen äidinkielenopettaja Jacob Strane nostaa punaisen vaahteranlehden Vanessan kasvojen eteen ja kertoo sen muistuttavan tytön tukkaa, pimeys tunkeutuu Vanessan elämään. Synkkyys leviää opettajan lainatessa oppilaalleen Lolitan, ja lopullisesti kaikki tummuu äidinkielenluokan takahuoneessa vihreiden maitolasien takana. Kate Elizabeth Russellin (2020) esikoisromaani Vanessa seuraa efebofiilin uhriksi joutuvan päähenkilön matkaa aikuisuuteen nostaen samalla esille kysymyksiä, jotka yhä omana aikanamme jakavat mielipiteitä niin kansan keskuudessa kuin tuomioistuimissakin: voiko halukkaan raiskata? 

Kertomus on hämmästyttävän eheä ollakseen kirjailijan ensimmäinen romaani. Kaikesta huomaa, että Russell ehti työstää käsikirjoitusta melkein kaksi vuosikymmentä. Liki viisisataasivuiseen kirjaan mahtuu lähes kaksikymmentä vuotta Vanessan valotonta arkea, eikä yksikään tapahtuma tunnu merkityksettömältä. Opettajan luvaton kosketus pöydän alla, liekkien turmelema rakennus, 14-vuotias tyttö hotellin aulassa ja "Prinssi Williamin" saama suihinotto nivoutuvat yhteen häkellyttävällä tarkkuudella. Rikkoutunutta lasia muistuttava minäkerronta luikertelee säröstä toiseen muodostaen kaunistelemattoman kuvan hajonneesta mielestä. Vanessan aikuistuessa traumojen jättämät haavat muuttavat muotoaan kohti arpikudosta, jonka verkkomaiseen rakenteen varaan naisen on pystytettävä identiteettinsä: 

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?"

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. 

"Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta." 

(Russell 2020, 395.) 

Teoksesta löytyy vain lyhyitä kohtauksia, joissa naishahmojen välinen keskustelu ei liity mieshahmoihin. Kuten Vanessa Springoran (2021) Suostumus-teoksen kohdalla, tulkitsen tässäkin tapauksessa kyseen olevan tyylikeinosta. Asetelma korostaa Stranen miehistä ylivaltaa, joka salakavalasti luikertelee Vanessan ja muiden naisten arjen osa-alueille. Rakenne muistuttaa naisen ja miehen epätasapainoista valta-asetelmaa patriarkaalisessa kulttuurissa, joten tarinaa on hedelmällistä tulkita myös yleisellä tasolla sukupuolten eriarvoisen aseman kuvauksena. Tällainen tulkinta lisää teoksen samastumispintaa merkittävästi ja selittääkin ehkä sen, miksi Vanessan kipuilu on helppo tuntea omalla iholla. 

Yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin kohdistuva kritiikki onkin läsnä myös teoksen muilla tasoilla. Vaikka romaanin esipuheessa varoitetaan lukijaa sekoittamasta fiktiota tositapahtumiin, peilaa kertomus tosielämän yhteiskuntaa ja kulttuuria täysin tarkoituksenmukaisesti. Vladimir Nabokovin (1955) Lolita-romaani esimerkiksi muuttuu päähenkilön ajatuksissa pakkomielteen omaiseksi omakuvan jatkeeksi. Myös Sylvia Plathin (1965) runo Lady Lasarus ja Jonathan Swiftin (1726) runokokoelma Cadenuksesta ja Vanessasta muotoutuvat päähenkilön kasvun kannalta merkityksellisiksi elementeiksi. Vanessaa ei siis kirjailijan sanojen mukaisesti tule tulkita Russelin biografiana, mutta todellisuuden ja fiktion saumakohtiin on silti syytä suhtautua vakavuudella: Tosielämän tunnistettavat elementit sitovat kauhistuttavan kertomuksen kiinni jokapäiväiseen ympäristöömme, jolloin voimme kuvitella opettajien kajoavan lapsiin myös omassa tutussa todellisuudessamme. 

Vanessa-teoksen synkkyys muodostuu siis paitsi lisääntyvän väkivallan kuvauksista, myös intertekstuaalisista viittauksista. Nabokovin (1962) Kalvaan Hehkun pahaenteiset säkeet pohjustavat päähenkilön kasvavaa itsesyytöstä: 

Sua palvon, tule, sua hyväilen,

Vanessa tumma, punaraitainen,

hurmaava perhoni! Saat selittää: 

keskellä syreenien hämärää

kömpelön Shaden miksi sallinut 

kuolata olet kasvot palvotut? 

(Russell 2020, 157 & Nabokov: Kalvas Hehku, suom. Kristiina Drews.)

Teos sijoittuu osaksi kirjallisuuden kaanonia, joka kritisoi väkivallan uhreja riepottelevaa yhteiskunnallista koneistoa. Kuten esimerkiksi Èdouard Louisin (2020) Väkivallan historia, myös Vanessa-romaanin polttopisteessä on hyväksikäytetyn ihmisen epätoivoinen asema. Päähenkilön oppilaitos "panostaa omasta aloitteestaan entistä vahvemmin kursseihin, joilla henkilökunta oppii tunnistamaan sukupuolisen ahdistelun ja reagoimaan siihen" (Russell 2020, 444), mutta tällaisista ponnettomista ryhtiliikkeistä huolimatta opettajat yhä päätyvät naimisiin uhriensa kanssa, kulttuurialalta paljastuu kiihtyvällä tahdilla uusia hyväksikäyttötapauksia ja Vanessan lehtori jatkaa tyttöjen reisien koskettelua. 

"Minä taputtelen muita polvelle silkkaa ystävällisyyttäni ajattelematta lainkaan, mitä teen" (Russell 2020, 376), vauhkoaa Strane ahdistelusyytösten lisääntyessä. Russellin hienovarainen dialogi pureutuu väkivallan ytimeen tarkasti ja lähes huomaamatta: ahdistelija harvoin tunnistaa omaa rikostaan. Väkivaltaan on usein vaikeaa puuttua juuri siksi, että se piiloutuu yhteiskunnan näkymättömiin rakenteisiin. Vanessa-romaanissa tietämättömyys valuu interaktion ja manipuloinnin kautta myös uhriin, sillä päähenkilön on vaikea hahmottaa tapahtumien todellista luontoa. Kertomus kuvaa Vanessan tietoisuuden hidasta laajentumista aina mielen pimeimpään kammioon, jonne on haudattu Stranen makuuhuoneessa kuiskatut sanat: "Pärjäät hienosti [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Jos sinuun sattuu, se kuuluu asiaan. [- -] Vetäisitkö vielä kerran syvään henkeä? Sillä lailla. Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu todella hyvältä." (Russell 2020, 132.)

Russellin kertomus on herättänyt runsaasti huomiota maailmalla samastuttavuutensa vuoksi. Useat naiset ovat kertoneet tarinan muistuttavan heidän omia kertomuksiaan tai kokemuksiaan. Vanessan kohtalo tuo lukijalle kieltämättä mieleen jo mainitun Lolitan lisäksi esimerkiksi Lisa Taddeon (2020) Kolme naista -tietokirjan, jossa seurataan tosielämän hyväksikäyttötapausta opettajan ja alaikäisen oppilaan välillä. Taddeon dokumentoimassa tapauksessa lehtori saa jatkaa virassaan ja päätyy vieläpä yhteisön ihailemaksi julkkikseksi. Vaikka Vanessa siis on fiktiivinen kertomus, löytyy sille huolestuttavan samankaltaisia vastineita tosielämästä. Siksi on tärkeää tarkastella myös Vanessan tarinaa kriittisen linssin läpi. Mikäli Taddeon seuraamat akateemiset ja juridiset yhteisöt olisivat lukeneet enemmän Vanessan kaltaisia romaaneja, opettajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö olisi ehkä ollut helpompi tunnistaa.

Vanessan ahdistelija kuvaa mediahuomiota ja tutkintaa ajojahdiksi, vaikka kyse ei tosiasiassa ole vain yksilöön kohdistuvasta huomiosta. Tarinan kuvaamat tapahtumat asettuvat nimittäin osaksi sukupuolittuneen väkivallan ikiaikaista rakennetta, jota tuottavat ja ylläpitävät yksilöiden sijasta nimenomaan yhteisöt. Siitä syystä rakenteiden purkamista voivat tehokkaasti edistää vain suuria ihmismassoja liikuttavat tekijät. Kirjana Vanessa saattaakin olla yksittäinen pieni artefakti, mutta kultturillisessa kontekstissa teos kasvaa vähintään Jacob Stranen kokoiseksi jättiläiseksi. 

-

-

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua – se on tärkeää. Muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu, että sinä painostat minua."

"Eikö todellakaan?"

Pudistan päätäni. 

"Hyvä. Oikein hyvä." Strane tarttuu käsiini. "Kaikki on sinun vallassasi. Sinä päätät, mitä me teemme."

Mietin, uskooko hän todella omat sanansa. Hän kosketti minua ensiksi, sanoi haluavansa suudella minua ja kertoi rakastavansa minua. Hän on ottanut kaikki ensimmäiset askelet. Mielestäni hän ei painosta minua, ja tiedän, ettei minun ole pakko suostua mihinkään, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi minun vallassani. Mutta ehkä hänen täytyy uskoa, että on. Ehkä hänen täytyy uskoa paljon muutakin.

(Russell 2020, 118.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Russell, Kate Elizabeth (2020) Vanessa ("My Dark Vanessa", 2020). Käänt. Sari Karhulahti. WSOY: Helsinki. 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Russell on kertonut tiettyjen yksityiskohtien olevan peräisin omasta elämästään)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Tulipalon päälle suihkutettava vesi ja sen muodostama jääkerros ovat metafora tehottomille jälkitoimille)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja sen menettämisestä)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Teoksen alkuperäinen My Dark Vanessa -nimi viittaa Nabokovin runoon. Suomennoksen pelkistetty Vanessa ei tee oikeutta tarinan intertekstuaalisuudelle)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (Tapahtumat lähtevät etenemään #metoo-liikkeen myötä)

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Vanessa ja Strane edustavat eri sukupolvia)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

(46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [Romaanin alkuperäisen painoksen ja useiden käännösteosten grafiikassa on suosittu punaista/oranssia, sillä Vanessan punaiset hiukset & syksyiset vaahteranlehdet & tuli ovat kertomuksen keskeisiä motiiveja. Jostain syystä suomenkielisessä painoksessa on päädytty mustavalkoiseen geneeriseen kansikuvaan])

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

 

 

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

Äänikirjan kesto: 8h 24min 

Ensimmäinen lause: 

"Jumppu-tädissä voisi olla päähenkilön vikaa."

-

Antti Holman uusin teos tuli vastaan monessa eri kanavassa. Teos on kiistatta saanut valtavaa näkyvyyttä viimeaikoina. Se ei ole ihme, sillä Holman teksti uppoaa helppolukuisuudessaan varmasti varsin monenlaiseen yleisöön. Sain kokea tämän itsekin, sillä tartuin teokseen äänikirjana yhdessä miesystäväni kanssa. Meillä on yleensä vaikeuksia löytää yhteistä luettavaa, sillä intressimme poikkeavat usein vahvasti toisistaan. Antti Holmaa oli kuitenkin mukava kuunnella mökillä tiskaamisen, kuvanmuokkauksen ja ruoanlaiton taustalla. Kirjan kuuntelemisesta muodostui yhteinen harrastus, joka sitoi alkusyksyn mökkipäivät tunnelmallisesti yhteen. 

Kaikki elämästä(ni) on hajanainen ja poukkoileva kuvaus taiteilijan elämästä. Sofi Oksanen mainitsi kerran eräässä paneelikeskustelussa pitävänsä kirjoittamisesta kirjoittamista suhteellisen laiskana ratkaisuna, mutta jos Antti Holman kuvausta on uskominen, kyse ei todellakaan ole aidan matalimmasta kohdasta: Holma kuvaa teoksessaan kirjoittamisen aiheuttamaa tuskaa, ahdistusta ja jopa lamauttavaa epätoivoa. Kirjan suurin anti piileekin Holman kerronnan samastuttavassa inhimillisyydessä – me kaikki olemme joskus joutuneet siirtämään sovittua deadlinea tai ehkä pakoilemaan kustannustoimittajaa lentokentällä. 

Holman autofiktiivinen kerronta keskittyy kuvaamaan taiteilijan vaihtelevia työmahdollisuuksia ja pitkää (henkistä) matkaa Sonkajärveltä New Yorkiin. Väliin mahtuu pippelileikkejä naapurin pojan kanssa, kiusallinen kotimainen rap-elokuva (tiedätte kyllä) sekä monta häpeällistä kohtaamista joulupukin, jumalan ja saatanankin kanssa. 

Kerronta on pääosin miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa, mutta liitoitelluimmissa kohtauksissa Holma sortuu artopaasilinnamaisiin latteuksiin. Dialogit hyvän ja pahan kanssa vievät tarinaa eteenpäin, mutta tuntuvat irrallisilta ja hieman hämmentäviltä lisäyksiltä. Olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea päähenkilön moraalisesta ahdingosta ilman päälleliimattuja jumalan ja saatanan hahmoja. Holman teos sisältää niin paljon huumoria, että kerrontaa olisi voinut tasapainottaa vakavammilla jaksoilla. 

En kuitenkaan ihmettele, että suuri yleisö tuntuu ottaneen romaanin omakseen. Useat teoksen aiheet (ruummiillinen häpeä, seksuaalisuus, kasvukipuilu, elämän tarkoituksen etsiminen, inho maaseutua kohtaan) ovat universaaleja ja samastuttavia. Kirjailija myös kuvaa näitä aiheita värikkäästi, Holman ajatuksia on pääosin virkistävää kuunnella. Itse Antti Holman hahmokin on monille lukijoille tuttu aiemmista produktioista, joten päähenkilön mukana on helppo kulkea. 

Teos on kuitenkin valitettavan hajanainen. Äänikirja toimi mökillä juuri siksi, että tiskatessa ja siivotessa tuli tunne, ettei haitannut, jos pari lausetta jäi kuulematta. Se on sääli. Sama ongelma vaivasi romaanin hahmoja: Holma marssittaa tarinaan paljon erilaisia ystäviä, joiden hahmon rakentamiseen ei juuri tuhlata adjektiiveja. Olimme mieheni kanssa yhtä mieltä siitä, että monet hahmot jäivät varsin yksiulotteisiksi. Päähenkilön ja tämän ystävien välisissä dialogeissa lukijalle tulee helposti ulkopuolinen olo. Jäinkin monesti miettimään, mikä kunkin hahmon rooli tässä teoksessa lopulta oli. Osa heistä on mukana aivan perustellusti, mutta loput tuntuivat ikäänkuin pakollisilta lisäyksiltä kerronnan elävöittämiseksi. 

Kaikki elämästä(ni) on kaikessa pirstaleisuudessaan mukiinmenevä ja kiinnostava teos, joka antaa lukijalle paljon ajateltavaa ja samastumispintaa. On rauhoittavaa (ja samaan aikaan kamalaa) ajatella, että samoista itsetunnon ongelmista voi tosiaan kärsiä niin suomalaisessa pikkukylässä kuin globaaleissa suurkaupungeissakin. Myös Holman inho lapsuuden Sonkajärven apaattisuutta kohtaan on ymmärrettävää ja tuttua: lähdin itsekin alkuperäiseltä kotipaikkakunnaltani ja rakensin uuden elämän aivan muualle. Moni lukija on varmasti kokenut vastaavan matkan. 

Holma huomauttaa, että Ranskassa Édouardo Louisin kotikylässä ei enää myydä kirjailijan esikoisteosta, sillä siinä puhutaan niin rumasti kyseisestä paikasta. Voi olla, että tämän romaanin myötä myöskään Sonkajärveltä ei enää saa ostettua Antti Holman teoksia. Se ei kuitenkaan olisi mitään uutta, sillä Holman mukaan "kirjakauppaa ei ole ollut enää vuosikausiin". 

Holma, Antti (2020) Kaikki elämästä(ni). Otava. 

Kuvat: @chains_of_light

Édouard Louis – Väkivallan historia

Édouard Louis – Väkivallan historia 

*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aiemmin Maailmankirjat-blogissa. 

-

Sivuja: 196

Ensimmäinen lause: 

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

-

Édouard Louis kirjoittaa uusimmassa teoksessaan henkisestä, fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta. Ei enää Eddyn tekijän uusi romaani Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016) rakentuu jouluyön tapahtumien ympärille: ranskalainen Édouard tuo kotiinsa tuntemattoman miehen, Redan, ja päätyy raiskauksen ja tapon yrityksen uhriksi.

Teoksen ydintapahtumat esitetään jo tarinan ensimmäisessä lauseessa:

“Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas .” (s.7)

Koska tarinan merkittävimmät tapahtumat paljastetaan lukijalle jo ensimmäisten virkkeiden aikana, kerronnan painopiste on väkivallan historian erittelyssä ja uhrin oikeuksien toteutumisessa. Raiskatuksi ja lähes tapetuksi tullut Edouard joutuu kamppailemaan saadakseen lääketieteellistä, juridista ja henkistä apua tapahtumien jälkeen, eikä edes kertojan lähipiiri tunnu ymmärtävän uhrin ahdinkoa.

Perhepiiristään erilleen ajautunut Édouard palaa traumaattisten tapahtumien jälkeen siskonsa Claran luokse maaseudulle ja kuulee oman tarinansa sisaren referoimana. Kertomus sisältää vääristelyä, liioittelua, epäkohtia ja siskon omaa pohdintaa. Claran hengästyttävät monologit syövät kerronnassa tilaa Édouardin omalta ääneltä, mikä korostaa entisestään väkivaltarikoksen uhrin heikkoa asemaa: Édouard joutuu pinnistelemään saadakseen tarinansa ymmärretyksi ja kuulluksi. Sama asetelma toistuu pitkin kertomusta: viranomaiset ja lääkärit vaativat kertojaa toistamaan tapahtumien kulkua niin monesti, että Édouard lopulta uupuu omien kokemustensa todisteluun ja jatkuvaan vakuutteluun.

Tarinan monipolvinen ja poukkoileva kerronta alleviivaa teoksessa esitettyjä näkökulmia ja tulkintaeroja. Narratiivina toimii koko teoksen ajan Édouard, mutta usein hän viittaa tapahtumiin siskonsa kertomina. Claran monologit taas viittaavat Claran ja Édouardin välillä käytyihin keskusteluihin, joita ei missään vaiheessa esitetä lukijalle sellaisinaan. Lähes koko teos rakentuu näin ollen referaateista ja usean eri keskustelun kautta kiertäneistä tulkinnoista. Lukijan onkin mahdoton tietää, puhuuko Clara aina totta. Lukijan on myös vaikea arvioida, muistaako Édouard tapahtuneet oikein. Tulkinnanvaraisista kerronnan pirstaleista rakentuu lopulta raadollinen tapahtumien verkko, joka kulminoituu jouluyön tapahtumiin.

Kääntäjä Lotta Toivanen on suomentanut Claran kerronnan poukkoilevaksi puhekieleksi. Claran värikäs, jopa arkinen tyyli puhua asioista eroaa selvästi Édouardin akateemisesta kerrontatavasta. Kerronnan erot korostavat hahmojen erilaisia elämäntyylejä ja suhtautumista rikoksiin. Useassa kohdassa Clara syyllistää Édouardia ja sättii tämän toimintaa. Ilmiö ei ole väkivallan uhreille vieras, sillä esimerkiksi raiskatuksi joutuneet ihmiset kokevat merkittävissä määrin syyllistämistä, vähättelyä ja halveksintaa. Tämä näkyy jopa lainsäädännön tasolla, sillä useissa valtioissa raiskauksen määritelmään vaikuttavat itse tekoon liittymättömät aspektit, kuten käytetyn väkivallan määrä ja uhrin vaatetus. Myös Édouard joutuu todistelemaan tapahtumia ja tarjoamaan näyttöä fyysisestä väkivallasta: kerrontansa tueksi hänen on käytävä nöyryyttävissä tutkimuksissa, joissa etsitään raiskauksen jälkiä todisteeksi tapahtumista.

Yhdeksi teoksen merkittävimmistä teemoista nousee uhrin suhde omaan tarinaansa. Kertomuksen repiminen ja ripotteleminen eri tahoille toteutuu jo monipolvisen kerrontaratkaisun myötä, mutta ilmiötä korostaa myös narratiivin jatkuva pohdinta asiaan liittyen. Nöyryyttävän ja uuvuttavan juridisen prosessin eri vaiheissa Édouardo sanoittaa suhdettaan eri tavoin:

“En tunnistanut enää omaa kertomustani. En tunnistanut enää omia muistojani kertoessani niistä; poliisit esittivät kysymyksiä, jotka pakottivat minut kuvaamaan Redan kanssa viettämääni yötä toisin kuin olisin halunnut, enkä tunnistanut enää omaa kokemustani siinä muodossa, johon he kertomukseni pakottivat ”. (84)

Édouardin vaihteleva tarve puhua tai vaieta tapahtuneesta kielii ammatillisen avun puutteesta ja lääketieteellisen sekä juridisen prosessin kohtuuttomasta uuvuttavuudesta. Teos voidaankin nähdä läpileikkauksena yhteiskunnan monipolvisista systeemeistä, joissa uhrin auttaminen ja aito välittäminen eivät ole keskiössä.

Väkivallan historia nostaa esille länsimaisen yhteiskunnan normalisoituneita rakenteita, jotka olemassaolollaan ylläpitävät väkivallan ja vihan kulttuuria. Tällaisia rakenteita edustavat Louisin teoksessa esimerkiksi poliisiviranomaiset, joiden huomio tapahtuneen sijasta kiinnittyy raiskaajan etniseen taustaan. Raadollisen rehellinen romaani myös paljastaa välähdyksiä siitä, miten tällaiset eriarvoistavat rakenteet pääsevät syntymään: Kuunneltuaan viranomaisten rasistista pohdintaa ja jouduttuaan alleviivaamaan jatkuvasti Redan kabyylitaustaa päähenkilö tunnustaa muuttuneensa itsekin rasistiksi:

“Minusta oli tullut rasisti. [- -] Yritin salata Cyrililta, että tunsin oloni turvallisemmaksi silloin kun lähelläni käveli joku jonka tunnistin valkoihoiseksi amerikkalaiseksi tai saksalaiseksi”. (184 – 186)

Esimerkki tuo esille yhteiskunnallisten rakenteiden normalisoitumiseen liittyvän prosessin ja taipumuksen vahvistua yhteisön sisällä. Viranomaisten avoin rasismi kertoo myös siitä, miten vaikeaa rasismia ja vihapuhetta on tunnistaa rakenteiden sisältä käsin.

Édouard Louisin Väkivallan historia on autofiktiivinen teos väkivallan yhteiskunnallisista rakenteista ja kulttuurista. Kirja tuo surullisella tavalla ilmi uhrin vähäpätöisyyden ja heikon aseman, sillä kuten tässäkin tarinassa, useinkaan rikoksen tarina ei lopulta ole kokijan omaa omaisuutta. Oikeuden hakeminen ja avun etsiminen pakottaa väkivaltarikoksen uhrin kivuliaan ja epäoikeudenmukaisen prosessin läpi, joka itsessään vähättelee uhrin kokemuksia.

Louisin teos voidaankin lukea avoimeksi kritiikiksi länsimaista oikeuskäsitystä kohtaan. Kirjaa lukiessa voi ajatella, ettei teoksen nimi viittaa vain jouluyön yksittäisiin rikoksiin, vaan yhteisön rakentamaan ja ylläpitämään väkivaltaiseen järjestelmään.

 

Louis, Édouard (2020) Väkivallan historia (“Histoire de le violence”, 2016). Tammi, Helsinki.

Kuvat: @chains_of_light